Illan kysymys: Miltä tuntuu...

On ihmisiä, jotka esittää roolia, saadakseen hyväksyntää.

Anonyymi kirjoitti:

On ihmisiä, jotka esittää roolia, saadakseen hyväksyntää.

Epävarma ihminen esittää jotain muuta kuin on. On totta, että tuo on varmasti pitkän päälle uuvuttavaakin.

"Olisikin rasittavaa jos pitäisi esittää jotain roolia."

Roolia me nimenomaan esitämmekin, olet töissä vähän erilaisempi kuin vapaa-ajalla. On työ rooli ja vapaa-ajan rooli. Harvoin kukaan meistä on 100% aitoa itseä joka paikassa ja seurassa.

Niinhän se on. Kiva aloitus!

Minäkin viihdyn omissa nahoissani oikein hyvin. Eipä kukaan viihdy kovin kauaa seurassani, mutta eipä tarvikkaan.

Kyllä ne silti minusta pitävät sen minkä pitävät.

Jotkut tosin alkavat oikein vihaamaan. Mutten kyllä mitään karusellia ala pystyttämään heidän viihteekseen😉

Et näyttele miestäkään?

Anonyymi kirjoitti:

Et näyttele miestäkään?

Ei tulisi mieleenkään.

Työpaikat onkin sosiaalisen paineen pahimpia paikkoja. Stressaavia.

Eihän se ole näyttelemistä jos valitsee itsestään tiettyjä puolia esille..

Millerit oli joo tosi hyvä, kaksi kertaa katsoin melkein peräkkäin😂

Se on iso juttu kouluvuosina, kun tulee hyväksytyksi porukkaan. Peruskoulussa ja lukiossa ei tullut sellasta tunnetta, mutt aikuisiällä parissa opiskelupaikassa tuli hyväksytyksi tälläisenä kuin olen, porukkaan ja se oli hiton hyvä tunne. Ystävyydessä ei sellasta hyväksyntää ole sitten tullutkaan, roikkunut jossain ihmisessä, saanut huonoa kohtelua osakseen, kun ei ihan yksinkään halunnut olla. Siksi kai olen epävarma uusien ihmisten joukossa, kun ei tiedä hyväksytäänkö mut vai hyljeksitäänkö mua. Jollain tavalla tottunut siihenkin ett saa kuulla loukkauksia esim.ulonäöstään, se on niin tuttua, olisi melkein outoa, jos joku sanoisi jotain positiivista välillä, varmaan häkeltyisin pahasti, kun pidän itsestään selvänä ettei mussa mitään hyvää ole. Monessa työpaikassa joutunut porukan ulkopuoliseksi, muutamassa kuulunut osana porukkaan ja se on tuntunut hyvältä, ulkopuolisena ollessa, jotkut eivät edes tervehtineet, kun tultiin töihin, silloin sentään toisen työvuoron porukat tervehti vuorojen vaihtuessa ettei nyt ihan mykkäkouluksi mennyt koko päivä😊. Olen ottanut sen linjan, ett jos mun seura ja ulkonäkö hiertää jotakuta, niin en tuppaa sellaseen seuraan, olkoot mun puolesta ihan rauhassa. Mä olen tämmöinen kuin olen, pukeudun niinkuin pukeudun, jos ärsyttää, niin ei mun seurassa tarvi olla, voi huoleta kiertää kauempaa, jos siltä tuntuu.

Anonyymi kirjoitti:

Se on iso juttu kouluvuosina, kun tulee hyväksytyksi porukkaan. Peruskoulussa ja lukiossa ei tullut sellasta tunnetta, mutt aikuisiällä parissa opiskelupaikassa tuli hyväksytyksi tälläisenä kuin olen, porukkaan ja se oli hiton hyvä tunne. Ystävyydessä ei sellasta hyväksyntää ole sitten tullutkaan, roikkunut jossain ihmisessä, saanut huonoa kohtelua osakseen, kun ei ihan yksinkään halunnut olla. Siksi kai olen epävarma uusien ihmisten joukossa, kun ei tiedä hyväksytäänkö mut vai hyljeksitäänkö mua. Jollain tavalla tottunut siihenkin ett saa kuulla loukkauksia esim.ulonäöstään, se on niin tuttua, olisi melkein outoa, jos joku sanoisi jotain positiivista välillä, varmaan häkeltyisin pahasti, kun pidän itsestään selvänä ettei mussa mitään hyvää ole. Monessa työpaikassa joutunut porukan ulkopuoliseksi, muutamassa kuulunut osana porukkaan ja se on tuntunut hyvältä, ulkopuolisena ollessa, jotkut eivät edes tervehtineet, kun tultiin töihin, silloin sentään toisen työvuoron porukat tervehti vuorojen vaihtuessa ettei nyt ihan mykkäkouluksi mennyt koko päivä😊. Olen ottanut sen linjan, ett jos mun seura ja ulkonäkö hiertää jotakuta, niin en tuppaa sellaseen seuraan, olkoot mun puolesta ihan rauhassa. Mä olen tämmöinen kuin olen, pukeudun niinkuin pukeudun, jos ärsyttää, niin ei mun seurassa tarvi olla, voi huoleta kiertää kauempaa, jos siltä tuntuu.

Lue lisää

Hyvä että et ole luovuttanut olemasta se kuka olet, ja yrittänyt olla joku muu sillä seurauksella, että kadottaisit lopulta sen itsesi syvimmän olemuksen mikä tekee sinusta sinun. Se ei ole helppoa kun näkee kaikkien muiden tulevan hyvin juttuun ja viettävän aikaa keskenään, mutta kukaan ei halua olla juuri minun kanssani. Sulla on hyvä asenne elämään. Aika paljon tunnistan itsessäni samaa mitä sinussa on. Jos ei jollekulle kelpaa, niin se on sitte sen toisen ongelma.

Mulla juurikin yläaste ja lukio meni siinä, että roikuin välituntisin tyttöporukan laidoilla, välillä päästen mukaan ja välillä ulkopuolelle jätettynä. Osin se on omaa syytäni, kun seiskalla roikuin välitunneilla kaksi vuotta vanhemman ystäväni ja hänen kavereidensa kannoilla, yrittämättä luoda yhteyttä omien luokkakaverieni kanssa.

Miksi tein niin? Siirryin pienestä 18 oppilaan kyläkoulusta, jossa kaikki oli kavereita keskenään, ainoana oppilaana noin viiden sadan (ya lukio) oppilaan kouluun, kahden hengen vuosiluokalta 28 oppilaan luokkaan, josta en ennestään tuntenut kuin kolme oppilasta. Siksi turvauduin koko ikäni tuntemaani ystävään, ja menetin mahdollisuuden luoda uusia ystävyyssuhteita.

Koska lukio toimi samoissa rakennuksissa kuin ya, olivat opiskelijat kaikki lähtöisin samalta yläasteella, tosin rinnakkaisilta luokilta. Jotenkin tunsin itseni ei-halutuksi. Oli kuitenkin yksittäisiä tyttöjä joiden kanssa saatoin satunnaisesti viettää aikaa, tai no kaksi tyttöä, mutta heidänkään kanssa en juurikaan nähnyt vapaa-ajalla.

Kysyin kerran yhdeltä toiselta tytöltä lähtisitkö tämä juuri alkaneella yhteisellä hyppytunnilla käymään viereisessä kirjastossa, mutta sain vastaukseksi ettei hän voi kun hänen pitää odottaa yhtä kaveriaan. Tämä hänen kaveri oli parhaillaan tunnilla, joka päättyisi meidän hyppytunnin päättyessä. Tämä tyttö ei vain halunnut lähteä juuri minun kanssa kirjastoon.

Lähtiessäni opiskelemaan, jatkui sama touhu. Vaikka en ennakkoon tuntenut ketään luokaltani, ja koska kyseessä oli amis jonka linjalla oli niin peruskoulupohjaiset että jo toisen asteen käyneet samalla luokalla, oli suurin osa luokkakavereistani kolme vuotta minua nuorempia. Tulin heidän kanssa toimeen tunnilla ja tauoilla, mutta emme tavanneet vapaa-ajalla.

Asuin ensimmäisen vuoden asuntolassa, ja ystävystyin aika pian itseäni pari vuotta nuoremman naapurin kanssa, jonka kanssa olimme samankaltaisia ns poikatyttöjä, ja huumorintajumme osui yhteen. Muutamaa kuukautta myöhemmin porukkaamme tuli kolmas nuori nainen. Me kolme olimme aika lailla kuin paita ja peppu seuraavat 2,5 vuotta, ja näimme toisiamme vielä valmistuttuamme, kunnes elämä tuli väliin. Nykyään olemme facessa keskenämme kavereita, joten tiedämme jonkin verran toistemme kuulumisia. Mä kun en ole mikään puhelimessa pälättäjä, on face ollut hyvä tapa pysyä toinen toistemme elämästä kartalla.

Muutama vuosi sitten sain kutsun abien -99 luokkatapaamiseen. Heti kutsun saatuani olin sillä ajatuksella että mä en sinne mene, kun muutenkin olin hylkiö kouluaikoina, ja jopa jonkin verran kiusattu. Kävin kuitenkin kutsun ja tilaisuuden ajankohdan välillä useita keskusteluja psyk.sh:n kanssa siitä ahdistuksesta mitä koin kouluaikana, että myös tulevasta tapaamisesta.

Lopulta kuitenkin ilmoittauduin tulevaksi tilaisuuteen, ja jännitys kipristeli mahassa tilaisuuteen mennessäni. Enhän ollut nähnyt suurinta osaa luokkakavereistani kasvotusten sitten kirjoitusten, joista oli ehtinyt vierähtää yli 20 vuotta. Lähtiessäni myöhään illalla kotiin sanoin järjestäjille kiitoksena etten olisi halunnut jäädä tulematta, sitä tarkoittaen. Siis ilta oli oikein onnistunut, eikä suurimmassa osaa ihmisissä ollut enää sitä kyräilyä ja väheksyntää aistittavissa kuten oli kouluaikoina.

Joskus voi kokea positiivisia yllätyksiä heiltä, jotka aikanaan koki hyljeksivinä.

Lauruska kirjoitti:

Hyvä että et ole luovuttanut olemasta se kuka olet, ja yrittänyt olla joku muu sillä seurauksella, että kadottaisit lopulta sen itsesi syvimmän olemuksen mikä tekee sinusta sinun. Se ei ole helppoa kun näkee kaikkien muiden tulevan hyvin juttuun ja viettävän aikaa keskenään, mutta kukaan ei halua olla juuri minun kanssani. Sulla on hyvä asenne elämään. Aika paljon tunnistan itsessäni samaa mitä sinussa on. Jos ei jollekulle kelpaa, niin se on sitte sen toisen ongelma.

Mulla juurikin yläaste ja lukio meni siinä, että roikuin välituntisin tyttöporukan laidoilla, välillä päästen mukaan ja välillä ulkopuolelle jätettynä. Osin se on omaa syytäni, kun seiskalla roikuin välitunneilla kaksi vuotta vanhemman ystäväni ja hänen kavereidensa kannoilla, yrittämättä luoda yhteyttä omien luokkakaverieni kanssa.

Miksi tein niin? Siirryin pienestä 18 oppilaan kyläkoulusta, jossa kaikki oli kavereita keskenään, ainoana oppilaana noin viiden sadan (ya lukio) oppilaan kouluun, kahden hengen vuosiluokalta 28 oppilaan luokkaan, josta en ennestään tuntenut kuin kolme oppilasta. Siksi turvauduin koko ikäni tuntemaani ystävään, ja menetin mahdollisuuden luoda uusia ystävyyssuhteita.

Koska lukio toimi samoissa rakennuksissa kuin ya, olivat opiskelijat kaikki lähtöisin samalta yläasteella, tosin rinnakkaisilta luokilta. Jotenkin tunsin itseni ei-halutuksi. Oli kuitenkin yksittäisiä tyttöjä joiden kanssa saatoin satunnaisesti viettää aikaa, tai no kaksi tyttöä, mutta heidänkään kanssa en juurikaan nähnyt vapaa-ajalla.

Kysyin kerran yhdeltä toiselta tytöltä lähtisitkö tämä juuri alkaneella yhteisellä hyppytunnilla käymään viereisessä kirjastossa, mutta sain vastaukseksi ettei hän voi kun hänen pitää odottaa yhtä kaveriaan. Tämä hänen kaveri oli parhaillaan tunnilla, joka päättyisi meidän hyppytunnin päättyessä. Tämä tyttö ei vain halunnut lähteä juuri minun kanssa kirjastoon.

Lähtiessäni opiskelemaan, jatkui sama touhu. Vaikka en ennakkoon tuntenut ketään luokaltani, ja koska kyseessä oli amis jonka linjalla oli niin peruskoulupohjaiset että jo toisen asteen käyneet samalla luokalla, oli suurin osa luokkakavereistani kolme vuotta minua nuorempia. Tulin heidän kanssa toimeen tunnilla ja tauoilla, mutta emme tavanneet vapaa-ajalla.

Asuin ensimmäisen vuoden asuntolassa, ja ystävystyin aika pian itseäni pari vuotta nuoremman naapurin kanssa, jonka kanssa olimme samankaltaisia ns poikatyttöjä, ja huumorintajumme osui yhteen. Muutamaa kuukautta myöhemmin porukkaamme tuli kolmas nuori nainen. Me kolme olimme aika lailla kuin paita ja peppu seuraavat 2,5 vuotta, ja näimme toisiamme vielä valmistuttuamme, kunnes elämä tuli väliin. Nykyään olemme facessa keskenämme kavereita, joten tiedämme jonkin verran toistemme kuulumisia. Mä kun en ole mikään puhelimessa pälättäjä, on face ollut hyvä tapa pysyä toinen toistemme elämästä kartalla.

Muutama vuosi sitten sain kutsun abien -99 luokkatapaamiseen. Heti kutsun saatuani olin sillä ajatuksella että mä en sinne mene, kun muutenkin olin hylkiö kouluaikoina, ja jopa jonkin verran kiusattu. Kävin kuitenkin kutsun ja tilaisuuden ajankohdan välillä useita keskusteluja psyk.sh:n kanssa siitä ahdistuksesta mitä koin kouluaikana, että myös tulevasta tapaamisesta.

Lopulta kuitenkin ilmoittauduin tulevaksi tilaisuuteen, ja jännitys kipristeli mahassa tilaisuuteen mennessäni. Enhän ollut nähnyt suurinta osaa luokkakavereistani kasvotusten sitten kirjoitusten, joista oli ehtinyt vierähtää yli 20 vuotta. Lähtiessäni myöhään illalla kotiin sanoin järjestäjille kiitoksena etten olisi halunnut jäädä tulematta, sitä tarkoittaen. Siis ilta oli oikein onnistunut, eikä suurimmassa osaa ihmisissä ollut enää sitä kyräilyä ja väheksyntää aistittavissa kuten oli kouluaikoina.

Joskus voi kokea positiivisia yllätyksiä heiltä, jotka aikanaan koki hyljeksivinä.

Lue lisää

Mun lukiovuosista ei jäänyt kovin hääppöisiä muistumia, ulkopuolinen olin ne vuodet. Päättäjäispäivänä olleelta juhlasta yhdessä ravintolassa jäi päällimmäiseksi mieleen se tilanne, kun menin tyhmyyttäni kysymään siitä pöydästä missä istui omalla luokalla ja rinnakkaisluokalla olleita tyttöjä, ett sovinko samaan pöytään istumaan. Yks rinnakkaisluokalla ollut tyttö nyrpisti nenäänsä ja kääntyi muita katsomaan ja isoon ääneen totesi, ett pitääkö TUON tulla pilaamaan tämäkin päivä! Ikinä en ollut edes puhunut kyseisen henkilön kans, joten tuntui melko tylyltä antaa kuva, ett pelkkä mun näkeminen ja läsnäolo on pilannut hänen päiviään tuolla koulussa ollessa. No, mä menin pöytään, jossa oli muitakin hylkiöitä, porukkaan kuulumattomia, he eivät pitäneet pahana vaikka joutuivat mua katselemaan samassa pöydässä. Harmitti vaan jälkeenpäin, kun olin yleensä ostanut sen illalliskortin koko juttuun, halusin vaan juhlistaa koulun loppua kuin muutkin. En ole monesti törmännyt entisiin lukioaikaisiin luokkatovereihin, ne joihin törmäsin eivät viitsineet tervehtiä vaikka kouluajasta ei ollut kuin parisen vuotta. Ei tullut mieleenkään mennä mihinkään luokkajuhliin, enkä kyllä koskaan mitään kutsua sellasiin edes saanutkaan, kai ne kuitenkin järjestettiin.

Loistavasti kirjoitettu.

Juuri näin se on.

Jos on sinut itsensä kanssa, pärjää aina.

Hieno kirjoitus. Vielä kun saataisiin kaikkien niskaan iskoistettua, että vähäänkin voi olla tyytyväinrn.

Kyllä minä muistan sen sekavan ajan kun raha oli päämäärä nro. 1 Sittemmin onnettomuudessa ja vuosia laitoshoidossa käyneeni ajattelin eloani uusiksi.