Sinfonioita vaiko fragmentteja?

On käsittämätöntä että levy-yhtiöt levyttävät taloudellisessa voiton tavoittelussaan kernaammin vaikka kuuluisien säveltäjien keskeneräisiä ja jopa varsin luonnosmaiseen hahmoon ja muotoon jääneitä, jälkeenpäin kömpelösti orkestroituja ja rekonstruoituja sinfonian raakileita ja torsoja, joissa ei ole nimeksikään emotionaalista voimaa ja sisältöä sen sijaan että esim. levytettäisiin odotuksiin ja heikkoon tunnettuuteen nähden sitä mestarillisempien, ammattitaitoisempien ja visionäärisempien postromanttisten suomalaissäveltäjien anakronistisia sinfonioita joissa on näistä sinfonian fragmenteista puuttuvaa romanttista hehkua ja tunnetta enemmän ja kuulija, mikäli on säveltäjän visioiden kanssa samalla aaltopituudella, voi kokea ja tuntea syvästi hänen sinfonioihinsa objektivoituna tunteena valetun hengenpalon joka ylittää reippaasti fragmentaariseen muotoon jääneiden kömpelösti täydennettyjen sinfonian torsojen emotionaalisen vaikutuksen Tuukkasen 2. , 4. tai 6. tai Saikkolan 2. sinfonian voittaessa emotionaalisella hehkullaan ja voimallaan mitä todennäköisimmin mennen tullen Beethovenin "10. sinfonian" ontuvaa klassismia tavoittelevan hauraan musiikillisen ilmaisun.

Tähän liittyen Schopenhauer onkin osuvasti kirjoittanut että muut ihmiset saavat tietoa neroista sangen myöhään ja senkin he omaksuvat vain hyvässä uskossa josta voimme tehdä sen johtopäätöksen että tieto neroista liikkuu varsin hitaasti ihmiseltä toiselle ja siksi niin monet säveltäjätkin ovat jääneet unholaan tai heidän taiteensa on ymmärretty väärin.

Hyvänä esimerkkinä tästä populariteetin sokaisemasta levytyspolitiikasta on Toivo Kuulan Jupiter sinfonian torson päätyminen levylle sen sijaan että olisi ymmärretty levyttää jonkun unohduksiin jääneen todellisen suomalaissinfonikon väkeviä ja kokonaan valmistuneita sinfonioita joten onko nyt niin että kuuluisat suomalaiset kapellimestaritkaan eivät tunne meikäläistä musiikinhistoriaa edes sen vertaa että tiedoitsisivat Lauri Saikkolan, Kalervo Tuukkasen, Erik Fordellin tai Erkki Aaltosen saavutukset sinfonisen musiikin saralla siitä päätellen että mitä tahansa kelvotonta roskaa saattaa päätyä levylle aitojen ja merkittävien niinikään joskus kansansuosiota nauttineiden kokonaisten sinfonioiden sijaan viitaten Erkki Aaltosen 2. sinfoniaan vai painaako nyt Toivo Kuulan säveltäjänä nauttima populariteetti vaakakupissa enemmän kuin aito ja rehellinen säveltaide todellisten sinfonikoiden mestarillisina ja niinikään kansansuosiota nauttineina täydellisinä ja kokonaisina sinfonioina eikä minään kömpelösti orkestroituina fragmentteina?

Niin paljon kuin olen nuoruudessa Toivo Kuulaa ihaillutkin kuorosäveltäjänä en voi sulattaa sitä että hänen keskeneräiseksi ja suorastaan lyhyeksi torsoksi jäänyttä Jupiter sinfoniaansa esitetään Yle radio 1:ssä sinfonia-epiteetillä varustettuna muiden aiemmin mainitsemieni suomalaismestarien kokonaisten sinfonioiden kustannuksella.

Kun Kuulan lyhyehkön Jupiter katkelman kuulee ymmärtää miksi hän jätti sen kesken, sinfoniaan huonosti sopivan materiaalin, amatöörimäisen orkestroinnin, kömpelön puhallinsatsin, äänenkuljetuksensa krampinomaisuuden ja olemattomien visioiden vuoksi ellei sitten ajautunut peräti tonaaliseen umpikujaan. Joonas Kokkonen puolestaan totesi Saikkolan 1. La Campale sinfoniasta että siinä on sinfoniaan hyvin sopivaa materiaalia.

Miksei esimerkiksi Saikkolankaan sinfonioita esitetä tai levytetä koskaan? Ehkä vain siksi ettei Saikkolan maine säveltäjänä ole yhtä suuri kuin Kuulalla tai Sibeliuksella eikä säveltäjän katsota olevan siksi niin myyvä että hänen keskeisimpään tuotantoonsa kuuluvia sinfonioita kannattaisi levyttää joitakin vaatimattomia kamarimusiikkiteoksia lukuunottamatta. Niin naiivi ja tyhmä voi olla ihminen.