Onko yksipuolinen ohjelmistopolitiikka hyvästä?

Hämmentää hieman se että kun olin itse omassa nuoruudessani äärimmäisen kapea katseinen ja yksipuolinen musiikillisen ohjelmiston suhteen suosiessani vain lähinnä joidenkin harvojen wieniläisklassikoiden musiikkia ja kuunnellessani etunenässä Mozartia ( mikä ei kuitenkaan johtunut hänen isosta nenästään), mikä on kyseisen säveltäjän nauttimaa suurta yleismaailmallista suosiota ajatellen varsin tavallistakin, vaikka oma äitini moitti minua joskus juuri tästä syystä sekä tietystä musiikkimakuni yksipuolisuudesta ja myöhemmin alituisesta salitreenaamisestani ( hänellä kun ei ollut käsitystä Mozartin musiikin todellisesta iästäkään mieltäessään hänet 1400 luvulla eläneeksi renessanssisäveltäjäksi ja moittiessaan sitä liian vanhaksi ja jos oikein muistan vain teinien musiikiksi, vaikka silminnähden nautti itsekin soittaessaan Mozartin d molli fantasiaa pianolla, mutta ei taidemusiikin aktiivista kuuntelua muuten harrastamattomana omannut käsitystä siitä mittaamattomasta emotionaalisesta syvyysperspektiivistä joka hänen parhaaseen musiikkiinsa sisältyy, jota myös parhaaseen saksalaistapaan filosofisesti kirjoittava Wolfgang Hildesheimer toitottaa kuuluisassa Mozart kirjassaan ja jonka saatoin tiedoita ja todistaa itselleni hyvin koulussa pärjäävänä ja mummoani arkisissa askareissa auttelevana lukiolaisena tai ehkä jo ennen tätä peruskoulun 9. luokalla ekstaattisessa tilassa ja syvässä transsissa Mozartin erästä pianokonserttoa ja varsinkin sen hidasta keskiosaa kuunnellen, johon psykofyysiseen tilaan pääsemistä voi näin jälkikäteen pitää täydellisenä ihmeenä, jonka aikana en tajunnut enää lainkaan edes kuulevani mitään musiikkia ja säveliä musiikkiin valetun objektivoidun tunteen ottaessa minut täysin valtoihinsa ja ilmeisesti tunkiessa kuulohavainnon tahtona ulos tajunnasta nivustaipeiden valtimoiden kiivaassa sykinnässä, hikikarpaloiden valuessa muuten hyvin levollisen kehon rintamusta, pallomaisen häikäisevän kirkkaan objektin väikkyessä tajunnassani, kokemuksen antaessa valtaisasti positiivista energiaa, kuvitellessani aivan tosissani nähneeni valtaisassa hurmiossa itse jumalan, jonka uskoin asuvan ihmisen sisimmässä ja joka vastaa hyvin myös Adolf Goldschmittin Mozart kirjassaan esittämää käsitystä siitä että Mozartin musiikki on jumaluuden ilmestystä ja johdattaa meidät sielun viimeisiin sopukoihin, Eduard Mörike puhuu jumalallisesta ihmeestä kun meidät nostetaan pois tavanomaisesta minästämme ja Ashkenazy elämän transsendentaalisesta ytimestä ja sen perimmäisestä tarkoituksesta ja jollaisiin psyykkisiin suorituksiin ja katharttisiin kokemuksiin tuskin enää nykyään veltostuneena keski ikäisenä kykenisinkään, Mozartin musiikin pohjaan saakka luotaavan reseption vaatiessa miltei yli inhimillistä kontemplaatiota tyytyessäni lähinnä lumoutumaan tai pakahtumaan Tuukkasen tai Melartinin sinfonioista joka harvoin tuottaa katharsiksen) ja hieman myöhemmin, Bach, Haydn, Beethoven ja Schubert kausieni jälkeen, lähinnä koko laajaa suomalaista musiikkikirjallisuutta koskevasta tietämättömyydestä, osaltaan ehkä muiden suomalaissäveltäjien levytysten vähäisyydestä, mutta lähinnä Siban nauttimasta populariteetista johtuen suosin ja kuuntelin suomalaisista säveltäjistä vain ja ainoastaan Sibbaa, joka minulle oli säveltäjänä jo entuudestaan tuttu koulun musiikintunneilla soitetun viulukonserton ja Valittujen palojen Sävelten siivin kokoelmalevyillä olevan Finlandian kautta ja jonka levyjä hankin kokoelmiini lähestulkoon läjäpäin ja jota myöhemmin jälkiviisaana olen hieman katunutkin kun en ole niitä enää juuri tarvinnut (en tosin Mozartinkaan tai Beethovenin levyjä kun kaikki on jo Spotifyssa ja voi sanoa tuhlanneeni niihin kymmeniä tuhansia euroja), niin nyt kun musiikkimakuni on muuttunut ja kehittynyt Deliukseen, Melartiniin ja muiden suomalaisten säveltäjien musiikkiin tutustumisen myötä paljon laajemmaksi, lähinnä Paavo Berglundin provosoivasta väitteestä ja sen vääräksi osoittamisen halusta johtuen, olen ollut jo tovin paljon monipuolisempi ja pluralistisempi, ts. moniarvoisempi, suhtautumisessani eritoten suomalaisiin säveltäjiin, tiedostaessani postromanttisena musiikkina niiden laadullisen korkeatasoisuuden, ainakin joidenkin, niin tuntuukin siltä että jopa tällainen ammattimainen musiikki instituutio ja instanssi kuin yleisradio lankeaa ennen kaikkea soivassa arkistossa samaan yksinapaisuuden syntiin, johon minä sorruin hamassa nuoruudessani.