Kun on tehnyt töitä 40 vuotta niin kummasti alkaa motivaatio hiipumaan. Onkohan tämä fysiikan vai psyyken ongelma? Vai onko se edes ongelma? Jospa tämä on luopumista joka vaatii hieman aikaa kypsyäkseen. Eläkepäivien koittaessa olen sitten hieman valmiimpi pudotukseen/irtipäästämiseen.
Työmotiivaatio hiipunut.
Anonyymi-ap
29127
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Minulla työuraa kahden työnantajan palveluksessa yhteensä 37 vuotta.
Pidin työstäni mutta viimeiset vuodet ennen eläkkeelle jäämistä alkoivat tuntua raskailta, vuorotyö, motivaatio heikkeni, tuntui että ei ole enää mitään annettavaa eikä toisaalta enää saatavaakaan. Jatkuvat muutokset, olosuhteet työpaikalla alkoivat tuntua raskaammilta niin fyysisesti kuin psyykkisesti.
Kävin juttelemassa aiheesta myös työopsykologin kanssa ennen eläkkeelle hakemista. Hän toi vahvasti esille sitä että pitkän työuran jälkeen ja eläköitymisen lähestyessä mieli alkaa jo sopeutua työelämästä luopumiseen ja tämä ei aina ole niin tietoistakaan.
Riippunee varsinaisesta motiivista?
Omat motiivini muuttuivat vuosien myötä.
Pakko oli vahva kannustin. Ensin vanhempieni kotona. 14v alkaen kaikki kesälomat päivästä päivään vieraassa (virallisessa ) työssä. Tilipussi aina avaamattomana ahneen äitini käteen.
Häivyttyäni siitä pesästä heti vapaaehtoisen intin jälkeen muutin Ruotsiin ja toimeen tuleminen, syöminen ja muut välittömät tarpeet olivat motivaattoreina.
Avioiduttuani vastuu perheen elämisen puitteista oli motiivi.
Lasten lähdettyä motiivina oli epäluulo eläkejärjestelmämme kestävyyden suhteen.
Sen seurauksena oli vetäytyminen ja perustan varmistelu siten, että 52v/57v vaiheessa olisimme voineet jatkaa elämäämme entiseen malliin vaikka ilman tulevia eläkkeitäkin.
Siis motiivina useamman latuinen pakko.
Sitten velvollisuuden tunto.
Viimeisenä epäluulo ja tulevaisuuden varmistelu.
Vaikka vaihdoin usein työpaikkojani työn sisällönkin vuoksi niin motiivit työhön sinänsä olivat kovin materialistiset.
Nyt 73v/78v.
Annoin pudota ja päästin irti oikein tosissaan ja nyt on suuria vaikeuksia saada ittestä edes vähän irti, koska olis oikea tarve. Tuntuu, että ei yhtä ruuvia saa seinään
Oman kokemuksen mukaan kyllä jo väsyy
ja tympii tuossa vaiheessa,
MUTTA
tiedän se menee ohi,,
alottaja tarvitsee nyt lomaa,
ja kun on tarpeekseen saanu olla lomalla ja tehdä mitä itse haluaa
alkaa kaivata vanhaa työpaikkaa,
niin se vaan on,
ei kuuskymmentä plus ole vielä kyvytön raato,
sen ikäsessä ihmisessä virtaa elämä vielä kiihkeästikki,
ihminen tarvii vaan välillä lepoa kaikesta rutiinista,,,
Oikeassa olet, pitää välillä kerätä fyysisiä ja psyykkisiä voimia,
mutta kyllä kuusissakymmenissä "tehot" jo työtehot" jo laskee,
varsinkin jos työ on sen luonteista, ettei se anna paljon.
Moni on vain ajautunut johonkin työpaikkaan, joka ei ole sitä mitä olisi halunnut tehdä.
Aina ei ole vaihtoehtoja.
Jonkun vuoden kun on eläkkeellä saattaa jopa kaivata takaisin työhönsä,
josta sai tarpeekseen, jos ei keksi uutta elämänsisältöä.
Minua olisi työnteko virkistänyt mutta ei kai yli 70 vuotiaita enää oteta töihinkään
Kaikenlaiset järjestöt kaipaavat vapaaehtoistyöntekijöitä, esim. vanhuksille seuraksi tms. - Nm. Työ kuin työ
Mitä lähemmäksi 65vuotta tuli sitä vaikeammaksi kävi työmotivaatio. Nousta jokaikinen arkiaamu kl 5.30. Valmistautua työpäivään, ajella työmatka vilkkaassa liikenteessä säässä kuin säässä. Olla tehokkaana kaikenlaisten uusien vaatimuksien kanssa mitkä muuttuvat työrutiinit (mitkä eivät aina negatiivisia) ja alati vaihtuvat työkaverit toivat tullessaan.
Kun oli kotiin ajeleskellut töistä niin kello olikin jo 17.00. Sitten olisi vielä pitänyt neljän tunnin valveilla olon aikana jaksaa kehittää itseään kaikenmaailman kursseilla sekä hoitaa kroppaansa ja terveyttään. Ei siinä paljon aikaa jää omalle perheelle tai muuhun sosiaaliseen kanssakäymiseen ystävien ja tuttujen kanssa.
Suosittelen eläkkeelle jäämistä jos vain mitenkään taloudellisesti mahdollista yli 40 työvuoden jälkeen.
Usein on kumpaakin kun tuntuu motivaatiot pienenevän
Minä myös olen huomannut moiset vaikka todellakin pidän töistäni mutta jotenkin olen alkanut suhteuttamaan työasioita eli esim. jos joku asia unohtuu tai teen sen vähän sinne päin, niin mitäs sitten, tehty mikä tehty. Nuorempana piti kaikki tapahtua just eikä melkein ja vielä mielellään valmistelin asioita pidemmän kaavan mukaisesti.
Tätä nykyistä työtäni ole tehnyt parikymmentä vuotta, sitä ennen olin tarveydenhuollon palvelussa ja kun vielä lupa on olemassa, voi olla että eläkkeellä, eli ensi vuonna, palaan keikkahommiin terveydenhuollon puolelle.
Olosuhteet avustivat päätöksenteossa.
Olin aloittanut työni 250km:n päässä pääosoitteestani v.1997 alussa.
Viikonloppuina kotiin.
Ko. vuoden lokakuussa, ajellessani kotiin alkuillasta sateisella rapakelillä tuli mieleeni, että tämän on loputtava. Sovin työnantajan kanssa työn jatkumisesta vuoden loppuun.
Olin 53v ikäinen ja sillä tiellä olemme.
Työ itsessään oli haastavaa mutta korvaus oli turhan pieni eikä työnantajani mielestäni arvostanut panostani. Toinen "ulostava" tekijä olivat omistajan arabi, ja tietenkin muslimi vävyt jotka olivat muodon vuoksi työpaikalla, häiriköimässä.
Kun mainitsin asiasta omistaja / toimitusjohtajalle niin sain vastauksen, että heidän on ne kuitenkin elätettävä joten jospa ne jotain tekisivätkin.
Verottaja antoi viimeisen silauksen päätökselleni lopulliseen laiskistumiseen.
Huom. Ilman tukiaisia tai mitä niitä nyt onkaan.
Jälkimaininki. Kun vuosien viikkopoissaolojen jälkeen jäin kotiin, niin marketin osa-aikaisena iltakassana tominut vaimoni loihe kerran, fillarilla sateessa töistä palatessaan sanomaan. Hyvänen aika miten työlääksi on mennyt. Ruokaa saa kantaa selkä vääränä. Paikat sotkeentuu. Astioita likkaantuu!
Eikö ollutkin tylyä?
Jos olit kotona ja vaimosi töissä, niin tietysti hoidit kotityöt, siivoukset ja ruuanlaitot, jolloin vaimokin oli tyytyväinen? Silloin teillä oli tasapuolisesti töitä molemmilla. Vai etkö sitä huomannut tehdä?
Lähes 50 työvuoden jälkeen oli edelleen motiivia. Pääosin oli mielenkiintoisia tehtäviä ja jos ei ollut, vaihdoin paikkaa.
Lähdin kerrankin uuteen yhdestä työpaikastani, päivä päättyi klo 16. Vielä 15.40 tein täyttä päätä työhöni kuuluvaa tilastoa, jolloin yksi sanoi. Etkö sinä jo voi luovuttaa ja lähteä kotiin. Tein sen työn loppuun ja olin neljään.
Pitäkööt hulluna, haluan tehdä valmiiksi.
Nyt eläkkeellä muutaman vuoden, koko ajan jotain uutta, kesällä uusi harrastus jonka myötä uusia ystäviä, paljon menoja. Osa-aikatöihin, koulutustani vastaavaan, yritin kerran, en kelvannut.
Näin menen tietäen että loppusuora on meneillään, koska tahansa voi tulla päivä, jolloin en pystykään, silloin on mitä muistella, jos muistaa...
En tiedä mikä vanhuudessa on pahinta, aika paha olisi toimintakyvyttömänä turhautuminen, se on tähän asti kokemani hankalin tauti. Tieto siitä ettei siitä tilasta enää pääse pois pyrkimällä.
Aloittajalle, luulen että sinulla on nyt juuri niinkuin kuuluukin olla. Tuskin haluaisit vaihtaa kanssani.
Nyt, pimeiden aamujen aikaan, muistan elävästi ajatuksen, että tonne pimeään kylmään en enää lähde ja olin vasta 58v, mutta tiesin, että työelämä oli tullut tiensä päähän.
Hävisi vain työmotivaatio, itsellenikin yllätyksenä, edellisenä kesänä yhtenä päivänä. Olin juuri aloittamassa uutta työtä ja mietin miten selviän, kun ei ole enää mitään motivaatiota.
Jep. Mulle tuli myös mitta täyteen ja menin työterveyshuoltoon kertomaan että tämä oli nyt tässä. Tehtiin kaikenmaailman työkykymittaukset niin psyykkiset kuin fyysiset ja lopputulos oli että kykenen silloiseen työhöni. Mittareilla ja mittauksilla ei saatu sellaisia numeerisia lukemia jotka olisivat osoittaneet että en kykene silloiseen työhöni. Sanoin ttl:lle että haluan kuitenkin hakea eläkettä, hän voinee kirjoittaa sellaisen b-todistuksen kuin kykenee. Suunnittelin ja kirjoitin hakemusta varmaan 4kk, hain eläkettä. Lähetin ja sain myöntävän päätöksen. Noin kolme vuotta ennen ensimmäistä vanhuseläkeikää. Jos en olisi saanut olisin irtisanoutunut ja hakeutunut johonkin muuhun työhön.
Siis tu minun kirjoittamaa.
Siili
Siis "edellisenä kesänä yhtenä päivänä" oli pimeää ja kylmää, jonne et enää tahtonut lähteä? - Nm. Vai mitä ihmettä
Niin siis edellisenä kesänä hävisi työmotivaatio ja kylmän pimeän aikaan työelämä tuli tiensä päähän😂
Ymmärrys hoi Älä jätä🤣
No mitä ihmeellistä tuossa on?Ymmärsin et kyllästyi työmatkoihin kylmässä ja pimeässä.
Siili
No tulihan se sieltä. - Nm. Selvästi
Itselläni sama juttu. Työmatkani oli noin 250km. Lähdin ajamaan työpaikkakunnalle maanataisin hieman ennen klo 5.
Paluu käynnistyi perjantaisin klo 16 jälkeen.
Marraskuisena, sateisena iltana tein itselleni kysymyksen: Onko tässä järkeä? Päädyin ratkaisuun: Ei ole!
Olin jo 52v ikäinen.
Eniten vituttaa kaikki.
Onko työterveyshuoltoa, kannattaa hakeutua sinne vaikka laulavat työnantajan lauluja😊.
Ymmärrän hyvin. Kun tavoitteet on saavutettu niin silloin voi, ikään katsomatta, lyödä pensselit santaan.
Vaikka työ olisi haastavaa ja kiinnostavaa niin siihen ei pitäisi sokaistua vaan ymmärtää, että on muutakin elämää. Toivottavasti myös työuran jälkeen ja mahdollisimman terveenä.
Onko ihmekään jos alkaa motivaatio haihtua. Arvostan kyllä niitä joilla on motivaatiota ja työmoraali ja pitkä työura takana, olipa minkä ikäisiä vaan. Mutta jos on 30-40 vuotta käynyt töissä, niin kyllä saa luvan ottaa vähän rennommin.
Ennemmin on huolestuttavaa nähdä noita 19-25 vuotiaita, joilla tuntuu olevan motivaatio vähissä ja ryystetään kahvia ja selaillaan puhelinta ja jutustellaan vaan, jotta saa työaikaa kulumaan.
terveisin 35-vuotias mies
He ovat niitä, jotka eivät ole keksineet, mitä työpaikalla tehdään ja tapahtuu. - Nm. Omallanikin on joku sellainen
Eikö johtajien ja omistajien hulppeat bonukset motivoi yhtään ahkeraan työntekoon?
Aloittaja tässä. Kiitos paljon vertaistuesta. No, työmotivaatio ei ole ihan kadonnut mutta hiipunut. Kokemuksesta tiedän että vuosi eteenpäin tuntuu paljolta, mutta jälkeenpäin katsoen se on vilaus kuten menneet 7 vuotta edellisessä työpaikassa. Onneksi olen vielä kunnossa, jospa vielä tuon vuoden jaksaa. Jos työnantaja on eri mieltä niin sitten saa riittää. Johan tässä on 5 kertaa muutettu työn perässä.
Mulla loppui työmotivaatio vakituiseen työpaikkaani alle viiskymppisenä kun osa-aikaisena palkka huono ja työajat niin epäsäännölliset että ei voinut toista työtä ottaa rinnalle. Olin myös koko ajan hakenut kokoaikaista työtä ja viimein mutkien kautta kuulin että esteenä oli silloinen työni.
Sain sitten sovittua että sopimukseni muutetaan määräaikaiseksi ja sitä kautta pääsin pois. Jos se ei olisi onnistunut olisin joko mennyt työterveyteen ja vedonnut työuupumukseen tai sanonut kylmästi itseni irti ja hypännyt tyhjän päälle karensseineen.
Vuokrafirman kautta sain sitten kokoaikaista työkeikkaa jota tein ihan muulla alalla kunnes pääsin eläkeputkeen 58 vuotiaana ja sitä kautta eläkkeelle 62 vuotiaana, terveenä ja hyväkuntoisena.
Kertaakaan en ole katunut vaan nauttinut tästä kun saan olla, mennä ja tulla ihan oman mieleni mukaan eikä töitä ole ollut ikävä pienestä eläkkeestä huolimatta.
On ollut myös aikaa olla ja touhuta lapsenlasten kanssa ja myös harrastuksia on riittävästi niin ei kerkee pitkästymään vaikka yksin asunkin.
Joihinkin menoihin olen kaivannut kaveria, mutta olen todennut että lähimatkailusta voi nauttia yksinkin.
Nvm55