Vakava masennus ja itsetuhoisia ajatuksia

Elämä on nyt. Onks toi sun elämä?

Itse olen 46-vuotias ja kärsin huonosta itsetunnosta edelleen. Koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä niin työelämän tai opiskelun takia ei niin kärsi.Mutta kyllä se huono itsetunto näkyy esim uusissa ihmissuhteissa.Toisaalta mulla on kaksi pitkäaikaista ystävää niin niihinkin on tyytyväinen. Pahinta mitä on saanut kuulla liittyen itsetuntoon on,että jokaisella on hyviä puolia ja osaamista. Jos näin todellakin on niin miten ihmeessä olen työkyvyttömyyseläkkeellä? Voin rehellisesti sanoa että se oli mun pelastus.Mulla oli ongelmia jo lapsena eikä ne siitä mihinkään hävineet kun ikää tuli lisää.

Ymmärrän ettei aloittajan tarvitse opiskella tai hakea töitä,kuten mun piti tehdä 22 vuotta sitten. Joko valitset opiskelun tai työelämän.Mä opiskelin 2 ammattia ja mä olin henkisesti jo sairas toisen ammatin jälkeen etten mä enää keksinyt mitä lähtis opiskelee.No silloin tulo postissa työhönosoituksia joista ei voinut kieltäytyä.Menin töihin.Olin muutaman kuukauden ja sitten sain potkut. Eka ja vika työsuhde,jos ei lasketa vuonna 2005 työsuhdetta joka kesti hurjat kolme tuntia ennen kuin irtisanoin itseni.Vaikka kuinka haluisi yrittää ja pärjätä niin mun kohdalla ei vaan toiminut. Tosin olis vaatinut roolin pitämistä näyttelemistä että elämässä on kaikki hyvin,kun ei ollut. Asiakaspalvelu-ja sosiaalityössä sä et voi näyttää tunteitasi vaikka olis kuinka paha olla.Vaan sä itket työpäivän päättyessä yksin ja menet seuraavana päivänä taas tekopirteänä töihin koska sulla ei ole vaihtoehtoa.

Joo p#skapuhe on kaikkein pahinta, sillä toinen oikeuttaa huonon käytöksensä. Jos esimerkiksi mua häiritsee koulussa asia 1 ja 2 ja mä niistä asiallisesti opelle sanon, että voisiko tasapuolisuuden nimissä olla mahdollista että nämä tehtävät jakaantuvat tasaisesti. Tätä tehty siis kahdelle opelle ja vuoden verran. Olen myös saman verran aikaa kertonut, että missä tarviin vielä tukiopetusta. Ei ole tullut, vaan on millä ikinä perusteella siirretty ja siirretty, mikä lisää mun stressiä, jonka olen myös näille opeille kertonut. Ja stressi lisää masennusoireita ja unettomuutta, joka taas lisää masennusoireilua. Jos koulussa kysytään, että mitä te haluatte koulussa oppia ja mä kerron, et mua hyödyttäisi kärrynpyöräily ja kirjoitan sen listaan, joka toimitetaan eteenpäin. Niin kyllä mä ihmettelen, että joku tulee siihen perään kirjoittamaan, että ”tarviiko putkimiehen oikeastaan osata tehdä kärrynpyöriä”? Mulla on ihan sama, (tai ei ihan sama), mitä putkimiehet osaa tai ei osaa, mutta tiedän mitä haluan, kerroin sen ja joku toinen tuli ja päätti mun puolesta, ettei sitä tapahdu. Ja kertoi vielä perään, ettei ole niin koulutuksista kiinnostunut. Mä en halua mitään p#skapuhetta tunteista, mä olen saanut elämäni aikana lässyttää niistä ihan tarpeeksi. Jos mä avaan sen tunteiden sanallisen arkun, niin se ei johda mihinkään hyvään. Mulla on masennusoiretta, joka pahenee silloin tällöin. Jos mä alan siitä puhumaan, niin se pahenee vielä enemmän. Mikä mun masennusta pahentaa on se, että mun tarpeet ohitetaan syyllä jos toisella. Mun ei tarvitse ryhtyä vetämään kenellekään roolia, mä sanon kyllä, kun ei mee vahvasti. En mä tarvi apua siihen tunteeseen, mä haluan että mut otetaan huomioon, jos mä sanon, esim. Että välkkäreitä ei ole. Niin silloin niitä ei mulle ole. Jos joku kokee toisin, niin en mä rupea sitä asiaa kieltämään oman kokemukseni perusteella. Mä kuuntelen ja hyväksyn sen asian sellaisenaan ja alan miettiä, miten asiaa vois parantaa.

Kiitos masennuslääkkeiden, mä en juurikaan itke. Viimeksi itkin, kun sain raivoryöpyn päälleni asiasta, joka ei edes ollut mun vika tai josta ei ollut mulle kerrottu, joten mistä olisin sen voinut tietää. Ja sen sijaan, että sitä olisi asiallisesti viety eteenpäin, niin alettiin huutaa ympäri kyliä, miten mä olin mokannut.

Voisitko saada psykoterapiaa? Kelan sivuilta löytyy tietoa.
Älä luovuta!

No, näiden vuosien aikana se ei ole koskaan mennyt ohi. Mutta se on muuttanut muotoaan ja nyt nimenomaan kognitiiviset oireet on ne, jotka häiritsee. Jos masennuksen alkuvaiheessa olin itkuinen ja lamaantunut, niin nyt mä olen ahdistunut ja vihainen. Aiemmin äänet ei häirinneet mua ollenkaan, mutta nykyisin tuntuu kipua, jos joku puhuu korvan vieressä. Lukeminen on hankalaa, vaikea keskittyä, myös kovaääninen puhe saattaa sekottaa ajatuksen täysin. Muisti ei ole samanlainen kuin silloin, kun olin vastasairastunut. Aloituskynnys on kasvanut koko ajan.

Ja kyllä konkreettiset asiat voi syöstä mut täyden epätoivon partaalle, kuten kelan tai sossun kanssa asiointi (henkinen anafylaksia), rasistiset kommentit mt-ongelmaisista hoitohenkilökunnalta, täydellinen mun tunteiden ja ajatusten ignooraaminen tai ihan suoraan sanottuna ryssiminen, jolla on pitkäaikaisia vaikutuksia mun henkiseen ja fyysiseen elämään (p@@@ kirjaus tai lausunto). Tai p*skapuhe ja älyn loukkaus (=käsittääkseni ei vaikutusta johtopäätelmiin,,, ei vaikutusta päätelmiin, vaikkei mitään faktatietoa asiasta…jne.)

Olet niin nuori että saisit olla vaikka kuinka hulluja kertomuksia psykiatrille, eikä siitä olisi sinulle tulevaisuudessa mitään haittaa. Joten koska et vaikuta hullulta, vaan ainoastaan hieman eksyneeltä normaalilta nuorelta, niin kannattaa kertoa psykiatrille REHELLISESTI kaikki mitä ajattelet ja mitä tunnet. Mitä ajattelet ja tunnet esimerkiksi koulua ajatellessasi tai siellä ollessasi. Siihen on olemassa apua. Kokeile tosiaan toista terapeuttia tai psykologia, jos entinen ei tunnu osaavan/ymmärtävän.

Elämässä ei ole kaikilla samoja mahdollisuuksia. Elämä on siinä mielessä epäreilua. Mutta mitä mahdollisuuksia tarvit voidaksesi hyvin? Tarvitset omaa rauhaa ja ainakin yhden kaverin tai jonkun joka jaksaa välillä kuunnella sinua ja joka ymmärtää sinua, lämpimän asunnon ja ruokaa.

Aina ei tarvitsekaan jaksaa. Sinulla ei ole mihinkään kiire todellisuudessa. Ei ole mitään pakkoa olemassa että pitäisi edetä esim. koulussa samaa vauhtia kuin muut, vaikka tuossa iässä alle 25v se tuntuu siltä ja sosiaalinen paine tuntuu voimakkaasti. Kannattaisi ottaa vaikka välivuosi ja käyttää se siihen että mietit mitä oikeasti haluaisit tehdä elämässä. Mikä olisi sinusta hienoa? Miksi haluaisit tulla? Mistä asiasta olisit innostunut? Se on kaikki mahdollista jos ottaa selvää miten edetä ja sitten tekee niin yksi askel kerrallaan. Nopeudella ei ole väliä, vaan tärkeää on oikea suunta! Ei ole mitään hätää, ei ole mitään kiirettä. Työnnä kaikki höseltäjät pois ja kerro että haluat aikaa itsellesi, että mietit syvällisesti mitä haluat elämässäsi. Elämän voi järjestellä paremmille raiteille. Sinäkin selviät sisäisistä taisteluistasi ja olet sen jälkeen vahvempi ihminen ja osaat auttaa muita paremmin kuin he osaisivat ilman sinun kokemuksiasi.

Itseasiassa minä ajattelen ei ole mitään "huonoa itsetuntoa" vaan se on vain mieleen iskostunut ulkoapäin tullut konsepti. Tilanteet kuitenkin muuttuvat ja sinä muutut ajan kuluessa. Mietipä mitä kaikkea on tullut ulkopuolelta? Kaikki uskomuksesi ja tietosi ja jopa oma nimesi on sinulle - annettu. Et siis todellisuudessa -jos mennään yhteiskunnan sovinnaisuuksien ohitse - ole tarinasi henkilö, vaan joku joka havaitsee sen kaiken, sekä ulkomaailman, että kehosi, ja myös tunteesi ja ajatuksesi.

Meni vähän syvälliseksi, ja kirjoitin monenlaista asiaa, mutta toivottavasti tästä on jotain apua.

Mä olen ollut suljetulla osastolla puolitoista kuukautta. Hae apua ajoissa.