Nuorempana minusta tuntui oudolta, kun tuttava sanoi surevansa kuollutta lastaan joka päivä, vaikka tapahtumasta on vuosikymmeniä. Ihmettelin, eikö siitä koskaan toivu.
Nyt olen ollut leskenä vuosia, eikä mene päivääkään, etten muistaisi elämänkumppaniani.
Ilmeisesti emme koskaan toivu läheisimmän lähdöstä.
Miten pitäisi surua parantaa? Vai pitäisikö?
Loppuuko suruaika
Anonyymi-ap
58
796
Vastaukset
- Anonyymi
Tää nyt tulee tänne 80vee palstalle vaikka olen reilusti alle sen. Ystävä tappoi itsensä nelikymppisenä, enkä kyennyt ensimmäiseen kymmeneen vuoteen ollenkaan suremaan koko asiaa kun olin niin puulla päähän lyöty. En ikinä olisi uskonut hänen voivan tehdä sellaista itselleen. Suru iski vasta jälkijunassa ja kesti pahimmillaan puolitoista vuotta. Saatoin yhtäkkiä ruveta itkemään keskellä katua kävellessäni useinkin. Hän itse uskoi siihen, että "kuolemaa ei ole" ja ihmiset voivat kuoltuaan tulla tänne vierailemaan henkiolentoina. Tästä olen saanut lohtua ja toisinaan jotenkin ollut tuntevinanikin kuin hän olisi läsnä vaikka mitään ei näy. Ainoa asia, joka minua nyt vaivaa, on se, että kuinkakohan kauan hän olisi elänyt jos ei olisi tappanut itseään ja mihin hän olisi ja minkä ikäisenä sitten kuollut. Millainen hän olisi nyt jos olisi täällä.
- Anonyymi
Oli jokin syy, miksi hän noin menetteli.. Voi kysyä, miten hänen elämänsä olisi sujunut, jos tuo syy olisi ollut osa hänen elämäänsä.
- Anonyymi
Ihan niin, viiveellä tullut suru , on meillä monella kohtalona
- Anonyymi
Minulla sama kokemus , suru tulee pitkän ajan jälkeen erilaisilla oireilla , en osaa heti surraa minäkään, ehkä kiellän tietämättäni sen tunteen, kunnes se kasvaa niin suureksi että alkaa olemaan huono olo , ja itku herkässä . Totta se kun sanotaan että suru on surettava .
Mutta minkäs voit kun jarru on jossain päällä eikä anna tilaa surulle .
- Anonyymi
Puolison kuolema on sellainen, että suru ei lopu kokonaan koskaan. Hyvin surun kanssa oppii elämään, vaikka ensin ei uskoisi.
Suru kulkee mukana, mutta ei määrää, mitä teen. Oikeastaan elän elämäni parhainta aikaa. - Anonyymi
Mun puolison kuolemasta on kymmen vuotta, joka päivä silti tuntuu että kyllä hän kohta tulkee kotiin,
surun kanssa vaan pitää elää, ei siitä mihinkää pääse,
suru on uusi kaveri,
tullu sen vanhan pois nukkuneen tilalle, - Anonyymi
Mitä lähempänä takaovi on, sitä herkemmällä korvalla kuulen hänen liikkuvan talossa. Jotenkin ajattelen, että hän odottelee siellä lähituntumassa.
Vaikka kuulo on huonontunut, rapsahdukset ja talon natinat kuuluvat hyvin. Varjot vilahtelevat eteisessä ja keittiön ovella.
Ymmärränhän minä, että se on pelkkää mielikuvituksen lentoa, mutta kun sen sallii, ei ole yksinäisyys niin vaikeaa. Joskus moikkaan.- Anonyymi
mä en vielä näe näkyjä, heh,
kuollut on kuollut ja hautuumaalla se nukkuu,
mutta
joskus aikoinaan olen kuullu juttuja kuinka jotkut vanhukset seurusteleeki kuoleen puolisonsa kansa,, heh
eräski väitti että puoliso istuu häntä vastapäärä ruokapöydässäki, huh,
se jo tuntuu hullulta, - Anonyymi
Olen odottanut merkkiä. Vaikka kuolema oli äkillinen ja täysin odottamaton, niin olimme sopineet merkeistä, mitä voi yrittää tehdä kun jompikumpi kuolee. Sitä ei ole kuulunut 10 kuukauteen. Tiedän, että jos hän voisi viestiä, hän olisi sen tehnyt jo.
Ennen kuolemaa olin kahden vaiheilla sielun olemassaolosta. sillä näin 2 kertaa aaveen lapsena ja täysin hereillä. Nyt minun on pakko myöntyä siihen, että lapset nyt näkevät kaikkea, vaikken siltikään täysin voi moiseen harhaan uskoa. Se oli niin totta.
Silti lohtua tuo aina välillä epätoivoinen kuvitelma että hän on täällä. Sen avulla pysyn täällä. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
mä en vielä näe näkyjä, heh,
kuollut on kuollut ja hautuumaalla se nukkuu,
mutta
joskus aikoinaan olen kuullu juttuja kuinka jotkut vanhukset seurusteleeki kuoleen puolisonsa kansa,, heh
eräski väitti että puoliso istuu häntä vastapäärä ruokapöydässäki, huh,
se jo tuntuu hullulta,Sinua voi huvittaa nyt, mutta oletko ajatellut, mitä siitä seuraa, jos kaikki tajuavat koko hölynpölyn. Kaikista ihmisistä voisi tulla täysiä petoja, nytkin niitä on ihan tarpeeksi.
Toisekseen tuntemukset läheisen läsnäolosta helpottavat hiukan loputtomassa surussa. Jokaiselle meistä, jolla on ollut elämässään edes yksi aito oikea ihmissuhde suru sammuttaa elämän liekin. Siitä ei ole paluuta. Siinä ei ole mitään huvittavaa. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
mä en vielä näe näkyjä, heh,
kuollut on kuollut ja hautuumaalla se nukkuu,
mutta
joskus aikoinaan olen kuullu juttuja kuinka jotkut vanhukset seurusteleeki kuoleen puolisonsa kansa,, heh
eräski väitti että puoliso istuu häntä vastapäärä ruokapöydässäki, huh,
se jo tuntuu hullulta,Se on psykologinen juttu , silloin kun suru ottaa ihmisen valtaansa ja kaipaus on lohdutonta, niin lopulta ihminen herättää eloon sen toisen mielessään ja yrittää jatkaa elämäänsä asialla joka tuo lohtua hänelle.
Moni vanhus juttelee puolisolleen joka on jo kuollut vuosikymmeniä sitten
- Anonyymi
Onhan noita ihmisiä, jotka ovat kokeneet yhtäkkiä erittäin voimakasta tunnetta jostakin tutusta, ystävästä, sukulaisesta ja ihmetelleet sitä. Myöhemmin on selvinnyt, että tämä on kuollut juuri sillä hetkellä. Itsellä yhtenä kesänä tuli kesken työpäivän todella voimakas tunne lapsuudenajan leikkikaverista, tuolloisesta naapurinpojasta. Tunnetta jatkui varmaan pari viikkoa ja ihmettelin sitä kovin. Aivan kuin hän olisi vieressä ollut, vaikka mitään en tietenkään nähnyt. Vasta paljon myöhemmin sain tietää, että hän oli juuri samoina aikoina mennyt junan alle.
- Anonyymi
Minulla oli näköhavainto kerran, kun miehen lähdöstä oli kulunut vain vähän aikaa. Ihan kuin hän ei olisi vielä osannut lähteä. Näin hänet katsomassa televisiota mielituolissaan, ja kerkesin huomata vaatetuksenkin, mutta hän katosi vilauksessa, vaikka sanoin, ettei minua häiritse, vaikka siinä istuukin. Miksi olisi häirinnyt. Sehän oli hänen kotoisa nojatuolinsa.
Anonyymi kirjoitti:
Minulla oli näköhavainto kerran, kun miehen lähdöstä oli kulunut vain vähän aikaa. Ihan kuin hän ei olisi vielä osannut lähteä. Näin hänet katsomassa televisiota mielituolissaan, ja kerkesin huomata vaatetuksenkin, mutta hän katosi vilauksessa, vaikka sanoin, ettei minua häiritse, vaikka siinä istuukin. Miksi olisi häirinnyt. Sehän oli hänen kotoisa nojatuolinsa.
Olit siis nähnyt hänet siinä mielituolissaan elävänäkin useimmin kuin kerran ja siitä jäi alitajuntaasi niin vahva mielikuva hänestä siinä tuolissa, että vielä kuoltuaankin olit näkevinäsi hänet siinä.
- Anonyymi
Tellukka kirjoitti:
Olit siis nähnyt hänet siinä mielituolissaan elävänäkin useimmin kuin kerran ja siitä jäi alitajuntaasi niin vahva mielikuva hänestä siinä tuolissa, että vielä kuoltuaankin olit näkevinäsi hänet siinä.
Niin varmaan, mutta on ihan kiva ajatella, että hän halusi tulla rajan takaakin katsomaan telkkaria olohuoneeseen, omaan tuoliinsa.
Ei kaikkea tarvitse kuitenkaan niin vakavasti ottaa. En minäkään ottanut, moikkasin kyllä. Anonyymi kirjoitti:
Niin varmaan, mutta on ihan kiva ajatella, että hän halusi tulla rajan takaakin katsomaan telkkaria olohuoneeseen, omaan tuoliinsa.
Ei kaikkea tarvitse kuitenkaan niin vakavasti ottaa. En minäkään ottanut, moikkasin kyllä.Näin pojasta selkounia kauan, joskus vieläkin. Ihan kuin olisi ollut käymässä, hyvin lohdullista.
Ihmisen aivot ja mieli ovat monimutkaisia, olen kokenut selittämättömiä asioita. Mutta uskon että niihinkin löytyy selitys, tai sitten ei.- Anonyymi
Minulla taas on erittäin voimakas ahdistus, kun näen ihmisen viimeisen kerran. Olen esim kävellyt hetken läheisen perässä, kun olen kääntynyt takaisin ja ihmetellyt tunnetta kohtaamisemme jälkeen. Viimeksi ahdistus iski jo ystäväni kotona. Olin lähdössä, mutten olisi halunnut lähteä. Hän halusi, että jään.
Pysähdyin eteisessä ja pihalla, mutta "järkevä" minä käski jatkaa. Pysähdyin kadulla, taas "järkiminä" tunki typerään päähäni. Bussipysäkillä mietin, että olisiko tyhmää palata takaisin. Kotona mietin, pitäisikö mennä. En mennyt. Kadun. Hän kuoli sairaskohtaukseen täysin yksin noin 10 tuntia lähtöni jälkeen.
- Anonyymi
Minä kyllä uskon, että rakkaat edesmenneet voivat käydä vierailemassa. Heitä ei voi havaita silmin, korvin, vaan sielunsa silmin. Tein kerran testin ja kysyin "onko täällä muita, kuin ne jotka ovat jo käyneet". Jatkoin kysymistä, kunnes minusta tuntui, että läsnä on mies, joka on pukeutunut vaatteisiin, joita käytettiin satoja vuosia sitten. Seuraavaksi kokeilin kysyä nimeä, koska hän ei ollut minulle tuttu. Viestitti ensin etunimensä, sitten sukunimensä. En koskaan ollut kuullutkaan sen nimisestä. Hän vaikutti itsekin vähän pöllähtäneeltä. Paljon myöhemmin löysin kaukaisen sukulaisen tekemän nettisukupuun ja kun selasin sitä tarpeeksi taaksepäin, niin sen niminen mies löytyi suoraan takenevassa polvessa suvustani. Uskon, että tämä esi-isä jostain syystä halusi tulla vierailemaan ja katsomaan miten hänen jälkikasvunsa pärjää.
Poikamme kuolemasta on 13-vuotta. Ei varmasti mene tuntiakaan etteikö olisi mielessä. Joskus tulee vieläkin voimakkaita tuskatiloja.
En toivu koskaan ennalleni hänen kuolemastaan.
Miehen kuolemaan suhtauduin luonnollisesti, hoidin häntä ensi kotona sänkyyn noin 12-vuotta, kävin vielä vuodeosastolla syöttämässä monta vuotta.
Hänen kuolemansa oli armahdus hänelle itselleen ja läheisillekin, ei ole helppoa katsoa kärsivää avutonta omaistaan vuodesta toiseen.Olen sitä mieltä, että yliluonnollista ei olekaan.
On vain asioita, joita toiset eivät tavoita ollenkaan ja suurin osa vähemmän tai enemmän.
Länsimaiden rahan ja tavaran perässä juokseminen, on himmentänyt ihmisten ´´kuudennen aistin.´´ Ei ole aikaa kuunnella edes itseään.
Mitä suruaikaan tulee.
Sanotaan, että normaalisti suru muuttuu kaipaukseksi kahden vuoden sisään.
Jos suruun jää kiinni, ulkopuolinen apu saattaisi olla tarpeen.- Anonyymi
Suru on yksilöllinen juttu. Ei ole mitään määrätynpituista suruaikaa,
joka loppuu jonakin tiettynä ajankohtana. Voi olla, että ihmisen mieli "kehittää
toipumismuotoja" alitajuisesti.
Jos joku näkee läheisensä pöydän toisessa päässä tai puhuu hänen kanssaan,
se voi olla suuri lohtu ja lievittää tuskaa ja kaipausta.
Minäkin voin nähdä läheisiäni "sieluni silmillä" ihan kuin he olisivat läsnä
enkä pidä itseäni epänormaalina. Pitäisikö pitää ?Suru ei ole sairaus, vaan ´´suru pitää surra pois´´.
Ei tietenkään ole mitään määrätynpituista suruaikaa, psykologiset arviot ovat yleensä keskimääräisiä.
Mutta ei se kovin pitkittyessäänkään ole hyvä asia omalle elämälleen.
Vaikka näkisit ihan ´´oikeilla silmillä´´ läheisesi, se on ihan normaalia.
Minun näkökulmastani siinä ei ole mitään epänormaalia, sitä tarkoitin sanoessani, ettei yliluonnollista olekaan.
- Anonyymi
Kun ihminen on vanha, ja kaikki tärkeät läheiset ovat jo kuolleet
suru ei koskaan lopu, surun kanssa vanha ihminen kuolee aikoinaan pois, pääsee omiensa tykö,
suru ei koskaan lopu
surun kanssa vaan pitää elää, - Anonyymi
Olen pyrkinyt uskottelemaan itselle , että puolisob poismenon jälkeen eräs elämänvaihe on osaltani ohi.
Pyrin häivyttämään sen mielestä .En halua elää muistoissa ja tuijotella kotona nurkkia. Haen elämään ennen kokematonta ja uusia ihmisuhteita..
Mennyt on mennyttä eikä palaa.- Anonyymi
Vaikka mieheni muistuu mieleeni päivittäin , en katso sitä suremiseksi. 60 v. yhteistä taivalta nyt kuitenkin on niin iso osa elämää, että se ei katoa pois. Suru varmaan on häipynyt. Tässä iässä osaa ottaa päivät sellaisina kuin ne tulevat. Se lähtöpäiväkin valkeni kuin muutkin päivät ennen ja jälkeen.
- Anonyymi
Sehän se on kun jämähtää haikailemaan niitä vanhoja ihmissuhteita ja edesmenneitäkin ihmisiä. Tottakai monet ovat olleet rakkaita, mutta miten paljon kyse on myös tottumuksesta. Oli niin tottunut siihen, että joku ihminen oli elämässä. Ystävä tykkää katsoa netistä apinavideoita ja oli nähnyt videon jossa kerrottiin, että eräs nainen kävi niin usein aidan takaa muikistelemassa eräälle simpanssille, että se tottui naiseen niin, ettei antanut enää eläintenhoitajien hoitaa itseänsä ollenkaan eikä meinannut päästää heitä aitaukseen. Naiselle oli pitänyt antaa porttikielto eläintarhaan, vaikka hänen tarkoituksensa oli ollut hyvä. Simpanssi oli niin tottunut ja tykästynyt naiseen, ettei halunnut kohdata muita kuin hänet. Niinhän se on meidän ihmistenkin kanssa. Kun totumme rakkaisiimme, muut eivät kelpaa. Muut eivät monella kelpaa sittenkään kun rakkaat ovat kuolleet. Sitten istutaan yksin pimeässä suremassa ja kaipaamassa. Vanhanakin voi löytää uusia merkityksellisiä ihmissuhteita. Ja jättää edesmenneet sarjaan "aika aikaa kutakin"- vaikka se pahalta tuntuisikin. Pitää vain jaksaa olla liikenteessä, harrastuskerhoissa, tilaisuuksissa, jne.
- Anonyymi
Ihan niin, se on terve ajatus sinulta . Mennyt aika on mennyttä eikä tuke takaisin vaikka miten paljon niitä murehtii.
Mutta sitten tulee silti toisinaan muisto ihmisestä jota ei enää ole, mutta vuosien varrella muistotkin osataan ottaa ilman kaipausta ainoastaan kivointa muistoina
Ei suru mikään sairaus ole, miksi siitä pitäisi parantua.
Ei toipuminenkaan ole sitä, että unohtaa rakkaansa.
Jotenkin vierastan ajatusta, että suru pitäisi surra pois.
Kyllä se saa kuulua ainakin omaan elämääni.
Sen kansssa vaan eletään. Niin kuin eräs ystäväni sanoi:
Elämä jatkuu, mutta erilaisena.
Omasta surustani,
läheisimpien ihmisten menettämisestä voin aina kertoa,
lapsen menettämistä en ole koskaan kokenut,
mutta ole tavallaan kolme kertaa jäänyt elämässäni leskeksi.
Ensin aviopuoliso ja lasteni isä kuoli syöpään
neljännesvuosisata yhteisen elämän jälkeen.
Sitten puhemies puhui minut ja erään leskimiehen uuteen ihmissuhteen.
Koskaan ei asuttu yhdessä, mutta yhdessä elimme tiiviisti,
ja hän menehtyi joittenkin vuosien jälkeen syöpään.
Joku aika kului ja tapasin mukavan miehen,
jonka kanssa ehdin elämään saman katon alla reilut viisi vuotta ja
hän kuoli viime keväänä syöpään,
viimeisen kuukauden hän oli kotona saattohoidossa.
Suren yhä heitä kaikkia, kaikki hyviä miehiä, ihmisiä isolla iillä.
jotka elämällään muuttivat monin tavoin omaakin elämääni.
Tunnen jokaista kohtaan surun lisäksi suurta kiitollisuutta.
Usein tulee mieleeni sanonta, elämä antaa ja elämä ottaa,
siihen vain täytyy sopeutua ja hyväksyä.
En tietenkään olisi sama ihminen ilman
näitä surukokemuksia,
mutta en sittenkään antaisi yhtäkään surukokemusta pois,
koska niiden takaa löydän paljon iloa ja rakkautta.
Tuohon voisin vielä lisätä, että oli onneni ,
että aviopuolisoni jälkeen rakastuin aina leskimieheen.
Me toimme myös oman surumme siihen suhteeseen,
menetetty puoliso tuli aina suhteeseen mukaan.
me tavallaan jaoimme toistemme surun.
Ymmärtämällä toisen surun,
sai samalla elää myös omaa suruaan.- Anonyymi
Kauniisti kirjoitat. Suru kuuluu elämään ja se on elettävä päivä kerrallaan. Liisa Suurlan kirjan mukaan: "Suru, ankara ilo."
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Kauniisti kirjoitat. Suru kuuluu elämään ja se on elettävä päivä kerrallaan. Liisa Suurlan kirjan mukaan: "Suru, ankara ilo."
Moni odottaa ja jopa toivoo kuolemaansa. Eiikö silloin muistotilaisuudessakin pitäiii iloia.
- Anonyymi
Sasko surun aikana nauttia myös iloa?
Jumppatuttava alkoi parin viikin kuluttua puolison kuolemasta käydä iltapäiätansseissa.. Sitä joku paheksui, minä en. - Anonyymi
Mennyt e ienää tule takaisin.Ei palaa edesmennyt läheinenkään.
Miksi siis surra? Eletään tässä ajassa. Pyritään iloitsemaan jokaisesta päivästä. Henkäistään surut ulos - Anonyymi
Itse kulun tuonne 70v.ryhmään.Kinitin otsikkoon huomiota.Anteeksi alkuun ,jos paljon teksti virheitä.en ne itse lukihäiriöisenä näe. Surulla ei ole viimeistä päivämäärää surra tai kaivata!Menetin kuolemalle 2016 yhden ihmisen tärkeän. 2018 sama asia. 2 ihmistä 2019. Kuin yhtensä 17 kpl 2020-2021.Joista pika soitoina tuli 3kpl. Kuoleita Veli,Sisko, Mies ystävä ,suhtemmme kesti 22vuotta,eri osoitetteet tahdostani. Loput kuoleet tylysti ,teksti viestinä eli 14 kpl.Ihmiset eivät kyennet niistä otaa edes puhelin kontakti enää.Helpoin tapa teksti viesti.Niinpä,on aivo sumua.Ei ymmärrä ovat pois.Hautajaisia ei ,ei arkkua näkyvillä 17 kpl.Korona rajotuksien takia. Lisäksi Veli Kuoli Malmö.Ihmiset tavalaan katosi ja jäin surussa yksin.Kukaan ei halua kohdata henkilöä jolla menetyksiä paljon.Jos kohtaa jonkun tutun se on lähinnä katu ja joutu kunella sairaudet ymm.Joten en jaksa väistän heidät tietoisesti.Lulen tämän aivosumun ansiosta selviän ulkoilen paljon ,käyn joissain ilmaisissa liikunta ryhmissä viikolla 3 kertaa,eri päivät,Teen myös vapaa ehtoistyö ruohontaso juurella.Pitää elämässä kinni ja kitos riitää.Todella ulkoilen paljon säällä kuin säällä yksin.Nivelrikko polvistani hulimatta.Toinen polvi paha kun kierukan repeytymä.Mutta selviä ulkoilun ansio,joka tuo hyvät yö unet.Uskon myös siihen kuolet rakkaat kulkevat rinnallani enkeleinä.Hyvää Joulua , Äiti/ mutsi/ mummokin.Itä Helsinki 19.12.22.
- Anonyymi
Alotukseen: vaikka vanha alotus onki,,,
suru aika ei lopu koskaan
suru kestää niinkauan kuin elämää ihmisellä on,
MUTTA
sun kanssa pitää vain OSATA ELÄÄ
suru on kaveri siis muistot siitä mitä oli ja joskus on ollu,
oppikaa elämään OMAA ELÄMÄÄNNE
se suru loppuu kyllä sitten kun kuolette ja olette haudassa, - Anonyymi
Suruja välttäisi, jos pystyisi olemaan kiintymättä mihinkään.
- Anonyymi
Vaikeammaksi sen tekee jos edesmennyt on ollut jotenkin keskiverrosta poikkeava ja olit kovin kiintynyt häneen. Samanlaisia ihmisiä ei kävele vastaan kovinkaan usein, jos ollenkaan.
- Anonyymi
Onkohan jollain ihmisellä tuollainen 'taito'?
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Vaikeammaksi sen tekee jos edesmennyt on ollut jotenkin keskiverrosta poikkeava ja olit kovin kiintynyt häneen. Samanlaisia ihmisiä ei kävele vastaan kovinkaan usein, jos ollenkaan.
Juuri niin , joka ihmistä,,on vaan yksi kappale maailmassa ja jos on ollut hyvä suhde puolisoon niin eimkaipaakkaan mitenkään ketään uutta elämäänsä,.
Vaikka eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan
- Anonyymi
Olen kuullut, että sotaleskiltä odotettiin erityisesti, ettei polku hautuumaalle nurmetu eikä muisto.
- Anonyymi
Varmaan siksi, että palvoisivat
e desmennyttä puolisoa eivätkä tulisi avioliittomarkkinoille, joilla oli puutetta miehistä, kun sota oli vienyt heitä.
- Anonyymi
Kymmenien vuosien yhteiselämä ei häivy menneisyyteen toisen lähdön jälkeen vaan läheisyys säilyy. Joskus vain ihmettelee, kun tyhjässä kodissa kuulee askeleita ja rapsahduksia. Puutalossa voi rasahtelua kuulua ihan säätilan mukaan , mutta kuitenkin . . .
Kuten tänään, kun joku liikkui eteisessä. Pimeässä, eikä vastannut kun kysyin. Ja sitten kyökissä! Mitä kummaa? Puolisoko siellä hiippaili?
No lopuksi selvisi. Patterit alkoivat napsahdella joka puolella, kaukolämpö oli ollut pois päältä, olinkin vähän tuntenut viileyttä huoneissa.
Niin että proosallisia ne ääntelyt usein sitten ovat! - Anonyymi
On aivan sairasta jumittua kuolemaan tai sen ajatteluun. Suru on osa elämää ja kulkee kaverina rinnalla. Voi rauhassa ajatella poismennyttä ja olla kiitollinen että hänet sai tavata. Elämää pitää silti jatkaa reippaasti eteenpäin. Ei kukaan vainajakaan halua että ulistaan ja vaikeroidaan vuosikaudet ja elämä lipuu ohi.
- Anonyymi
Tuo edellä oleva puheenvuoro Anon. ... 09:48:14 on todella asiallinen ja ohjeeksi sopiva.
Tuollainen suremaan jäävä ihminen on kuin matkalla olija, joka jää tienvarteen paikalleen haluamatta tai pystymättä jatkamaan matkaa.
Mennyt on mennyttä. Ei siihen saa pysähtyä.. On haettava elämästä uutta.
Täälläkin on hsvainnut, miten jonkun vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten menehtynyt puoliso hallitsee edelleen jokapäiväistä elämää.. - Anonyymi
"Sairasta" "Jumittua".
Kyllä minäkin aikoinani ihmettelin, kun joku lapsensa menettänyt sanoi muistavansa pienokaistaan joka päivä, vaikka tapahtumasta on jo vuosikymmeniä. Minusta se oli tosi outoa.
Nyt, kun itse olen menettänyt läheisen, tiedän, mitä se on. Joka päivä hän nousee mieleen, ei enää surua ja kaipausta aiheuttavana, mutta muistona. Hän lähti jo vuosia sitten, mutta aika on pysähtynyt sillä kohtaa.
Esine - tätä hän usein käytti . sää - tällaisesta ilmasta hän piti, ruoka - tähän hän aina lisäsi suolaa jne.
Kokemus on se, joka opettaa. Anonyymi kirjoitti:
"Sairasta" "Jumittua".
Kyllä minäkin aikoinani ihmettelin, kun joku lapsensa menettänyt sanoi muistavansa pienokaistaan joka päivä, vaikka tapahtumasta on jo vuosikymmeniä. Minusta se oli tosi outoa.
Nyt, kun itse olen menettänyt läheisen, tiedän, mitä se on. Joka päivä hän nousee mieleen, ei enää surua ja kaipausta aiheuttavana, mutta muistona. Hän lähti jo vuosia sitten, mutta aika on pysähtynyt sillä kohtaa.
Esine - tätä hän usein käytti . sää - tällaisesta ilmasta hän piti, ruoka - tähän hän aina lisäsi suolaa jne.
Kokemus on se, joka opettaa.Minullekin moni on sanonut että päästä irti kun suru jatkuu pojan kuoltua. Aikaa tulee jo 14-vuotta.
En palaa koskaan ennalleni, mutta pahin tuska on väistynyt taustalle.liekko kirjoitti:
Minullekin moni on sanonut että päästä irti kun suru jatkuu pojan kuoltua. Aikaa tulee jo 14-vuotta.
En palaa koskaan ennalleni, mutta pahin tuska on väistynyt taustalle.Uskon käsitteleväni nyt vuosi sairastumiseni jälkeen omaa selviytymistarinaani.
Ystäviäni ja koulukaveteita on kuollut tämän kuluneen vuoden sisällä jo neljä.
Suren heitä kaikkia, siksikö kun itse selvisin vaikka olin jo rajanpinnassa. Miksi he eivät selvinneet. Esikoiseni kehoitti minua suremaan, mutta koen suremisen raskaana ja haluaisin päästä irti siitä. No, nyt on harmaa vuodenaika joka lisää alakuloa, mutta jos luoja suo kohta kevätaurinko lämmittää ja luonto herää uuteen kesään. Mökkielämä odottaa se antaa voimia.korppis kirjoitti:
Uskon käsitteleväni nyt vuosi sairastumiseni jälkeen omaa selviytymistarinaani.
Ystäviäni ja koulukaveteita on kuollut tämän kuluneen vuoden sisällä jo neljä.
Suren heitä kaikkia, siksikö kun itse selvisin vaikka olin jo rajanpinnassa. Miksi he eivät selvinneet. Esikoiseni kehoitti minua suremaan, mutta koen suremisen raskaana ja haluaisin päästä irti siitä. No, nyt on harmaa vuodenaika joka lisää alakuloa, mutta jos luoja suo kohta kevätaurinko lämmittää ja luonto herää uuteen kesään. Mökkielämä odottaa se antaa voimia.Toivon että näkisin vielä monta kevättä. Kun lumi sulaa mökin ympäriltä ja vien tuolin ulos. Istun auringossa kissa sylissäni ja virkkaus mukana.
Yksikin kevät, siitäkin olisin kiitollinen.
Elämä on niin hauras, koskaan ei tiedä koska elämme viimeistä kevättämme.
Poikamme oli vahva, terveyden perikuva, aikaansaava.
Syöpä oli vahvempi.liekko kirjoitti:
Toivon että näkisin vielä monta kevättä. Kun lumi sulaa mökin ympäriltä ja vien tuolin ulos. Istun auringossa kissa sylissäni ja virkkaus mukana.
Yksikin kevät, siitäkin olisin kiitollinen.
Elämä on niin hauras, koskaan ei tiedä koska elämme viimeistä kevättämme.
Poikamme oli vahva, terveyden perikuva, aikaansaava.
Syöpä oli vahvempi.Monia keväitä toivon myös sinulle.
- Anonyymi
korppis kirjoitti:
Uskon käsitteleväni nyt vuosi sairastumiseni jälkeen omaa selviytymistarinaani.
Ystäviäni ja koulukaveteita on kuollut tämän kuluneen vuoden sisällä jo neljä.
Suren heitä kaikkia, siksikö kun itse selvisin vaikka olin jo rajanpinnassa. Miksi he eivät selvinneet. Esikoiseni kehoitti minua suremaan, mutta koen suremisen raskaana ja haluaisin päästä irti siitä. No, nyt on harmaa vuodenaika joka lisää alakuloa, mutta jos luoja suo kohta kevätaurinko lämmittää ja luonto herää uuteen kesään. Mökkielämä odottaa se antaa voimia.Onhan se täysin eri asia surra lapsensa kuolemaa kuin koulukavereita. Harva edes saa tietoa koulukaverien kuolemasta , ainakaan minä en muista kuin muutaman nimen. Eikä keneltäkään pidä ottaa neuvoja suremiseen, jokaisella on omat tapansa.
Anonyymi kirjoitti:
Onhan se täysin eri asia surra lapsensa kuolemaa kuin koulukavereita. Harva edes saa tietoa koulukaverien kuolemasta , ainakaan minä en muista kuin muutaman nimen. Eikä keneltäkään pidä ottaa neuvoja suremiseen, jokaisella on omat tapansa.
Olenko kirjoittanut jotaln mistä huomautat?
- Anonyymi
korppis kirjoitti:
Olenko kirjoittanut jotaln mistä huomautat?
Tunteiden käsittelyyn ei ole ohjeita.
Sain juuri tiedon läheisen menehtymisestä, ja suren senkin vuoksi, että hän ei ollut kertonut kenellekään sairaudestaan. Poismeno oli kaikille järkytys.
Surua lisää, että ei tiennyt valmistautua, ei ottaa yhteyttä, ei tukea. Tuntuu, kuin olisi joutunut hylätyksi, vaikka siitä ei olekaan kysymys.
Tunteilleen ei ihminen mitään voi, eikä toiselle voi neuvoja antaa. - Anonyymi
korppis kirjoitti:
Olenko kirjoittanut jotaln mistä huomautat?
Tuntuu kornilta kertoa koulukaverinsa kuolemasta, kun toinen kertoo oman lapsensa kuolemasta..
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Tuntuu kornilta kertoa koulukaverinsa kuolemasta, kun toinen kertoo oman lapsensa kuolemasta..
Suru ei koskaan ole kornia.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Suru ei koskaan ole kornia.
Woi olla, mutta suhteellisuudentaju ei pelaa, jos toinen kertoo lapsensa kuolemasta ja toinen puhuu kaukaisemman tuntemansa poismenosta.
- Anonyymi
ei surua voi parantaa sitä ei voi ymmärtää kysynys vain miksi minulta vietiin rakkaat pois mitä minä tein etten saanut pitää heitä
- Anonyymi
Kantsisko hakea ammattiapua, jos puurot ja vellit on noin pahasti sekaisin.
- Anonyymi
Jussi Raitanen LähiTapiola teki vakuutus petoksen ja kavalsi vuosikymmenten vakuutus maksut
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 663235
Sinä saat minut kuohuksiin
Pitäisiköhän meidän naida? Mielestäni pitäisi . Tämä värinä ja jännite meidän välillä alkaa olla sietämätöntä. Haluai272293Minä en ala kenenkään perässä juoksemaan
Voin jopa rakastaa sinua ja kääntää silti tunteeni pois. Tunteetkin hälvenevät aikanaan, poissa silmistä poissa mielestä681859Loukkaantunut lapsi on yhä kriittisessä tilassa
Seinäjoella Pohjan valtatiellä perjantaina sattuneessa liikenneonnettomuudessa loukkaantunut lapsi on yhä kriittisessä t281775Tiedän, että emme yritä mitään
Jos kohtaamme joskus ja tilaisuus on sopiva, voimme jutella jne. Mutta kumpikaan ei aio tehdä muuta konkreettista asian161411- 281381
Näin pitkästä aikaa unta sinusta
Oltiin yllättäen jossain julkisessa saunassa ja istuttiin vierekkäin, siellä oli muitakin. Pahoittelin jotain itsessäni61276Mitä, kuka, hä .....
Mikähän sota keskustassa on kun poliiseja on liikkeellä kuin vilkkilässä kissoja291261Taisit sä sit kuiteski
Vihjata hieman ettei se kaikki ollutkaan totta ❤️ mutta silti sanoit kyllä vielä uudelleen sen myöhemmin 😔 ei tässä oik101187Noh joko sä nainen oot lopettanut sen
miehen kaipailun jota sulla EI ole lupa kaivata. Ja teistä ei koskaan tule mitään. ÄLÄ KOSKAAN SYÖ KUORMASTA JNE! Tutu631177