Oi niitä aikoja, kun Savukosken kairassa sadat metsurit kaatoi puita...

Nykyään muutama Ponsse hoitaa nuo samat metsätyöt...

metsätyö oli fyysisesti aivan liian raskasta hommaa ihmiselle tarkoitetuksi työksi. hullua touhua, suuri osa työmiehistä jäi ennenaikaiselle sairaseläkkeelle selkävikojen yms. vuoksi.

kukaan ei kaipaa eikä haikaile niin raskasta työtä, ja hyvä että se saatiin lopulta koneellistettua. moton tehokasta työskentelyä on ilo katsoa 2020-luvun hakkuutyömaalla.

Metsätyö oli raskasta, kun silloin ei ollut vielä edes moottorisahaa joka oli kyllä jo keksitty, Ensimmäinen moottorisaha painoi 350 kg ja se kuljettamiseen tarvittiin hevonen ja kaksi miestä.
Puut jotka talven aikana kaadettiin miesvoimin olivat määrältään pieniä verrattuna tähän motoaikaan ja tehtaita ei juuri ollut joten suurin osa tukkipuusta kulkeutui sahalaitoksille.

Toki ymmärrettävää on, että metsätyö oli sen aikaista sodan jälkeistä raskasta työtä ja antoi edes jonkinlaisen leivän pöytään syrjäkylillä. Ja kun ei paremmastakaan ollut silloin vielä mitään tietoa.
Sen aikaiset savottajätkät olisivat ihmeissään, jos näkisivät nykyiset huippumodernit harvesterit ja ajokoneet hakkuutyömaalla. Viimeistään siinä vaiheessa vanhat tukkijätkät saisivat laakin ja kuolisivat siinä silmänräpäyksessä tajutessaan metsätöiden kehityksen.

Ne ihmiset jotka aikanaan työskenteli ja asui savottakämpillä ovat kokeneet kovan elämän.
Kun nuori päätti kansakoulun vaikkapa -50 luvulla ainut työpaikka löytyi Metsähallituksen tai Kemiyhtiön työmaalta, naiset kämppäemänniksi ja miehet saivat valita monenlaisia hommia.
Ei ollut työttömyyttä eikä sossussa asioitu kun sellaista ei ollut tuohon aikaan.
Nykyajan ihmiset saavat lukea historiankirjoista kuinka ennen Justeeri lauloi ja Saha soi.

Savotan kokin palkka ei päätä huimannut, mutta eihän -50 luvulla ollut juuri mitään tarjollakaan, joten se 140 markkaa jonka kokki sai kuukaudessa käteen riitti elämiseen ja huvituksiin.
Huvituksetkaan ei kuluttaneet paljon. Kerran vuodessa käytiin taksilla Kemijärven markkinoilla ja ostettiin uusi villapaita ym. vaatetta.

Kaikki oli ennen paremmin kuin nykyään - jopa metsätyöt

Silloin aikoinaan 1800-luvun loppupuolella metsurit kaatoivat kirvellä isoja petäjiä Savukosken kairoissa, on se ollut varsinaista hullun hommaa, majavan tapaan kalhuta puu nurin, ei siinä montaa honkaa päivässä kyllä kaatunut. Siirtyminen justeeriin oli vaivaloista, kun jätkät eivät halunneet luopua kirveskaadosta.
Pitkällä on tultu moisesta kurjuudesta, aikoinaan myös ojat kaivettiin miesvoimin, niihin aikoihin tarvittiin fyysisiin töihin porukkaa, mieluimmin ilman koulunkäyntiä, koska koulun käynti oli noissa hommissa pikemminkin rasite, ihminen oppi ajattelemaan omilla aivoilla, eikä halunnut enää aikaa myöten rampauttavaa raatamista töikseen tehdä. Nykyisin koneet hoitaa tuollaiset hommat sata kertaa tehokkaammin. Tosi asia on myös se, että aika kultaa muistot, vaikka moni ei kyllä ole enää kirjoittamassa oma kohtaisista kokemuksista tuollaisista töistä.

Niiden savottavuosien aikana tapahtui joskus mystisiä asioita.
Eräänä syksynä syyskuu oli puolessa. Kämpällä asusteli miesporukka. Heitä sanottiin leimausmiehiksi.
Yksi miehistä katosi. Hän ei tullut kämpälle moneen päivään. Kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli lähtenyt kalaan tai metsälle.
Häntä etsittiin lähistön metsistä. Yksi lampikin naarattiin, mutta hänestä ei löytynyt jälkiäkään.
Kului muutama viikko ja sanomalehdissä oli kohu-uutinen.
Tämä kadonnut mies palautettiin Neuvostoliitosta Sallan raja-aseman kautta takaisin Suomeen.
Kyllä sitä ihmeteltiin kuinka hän selvisi kävelypelillä niin pitkän matkan läpi erämaan naapurimaahan ilman evästä, sillä lähtöpaikasta rajalle oli linnun tietäkin noin 100 kilometriä.

ammu ittes ap.. vajakki

Hurjaa touhua ollut tuo entisaikain savottakämppien elämä.
Justeerimiehet oli minun mielestä "kovimpia savottajätkiä" !

justeeri versus monitoimikoneen hakkuupää
hevonen versus ajokone

Onhan se ollut rankka elämä jos koko ikänsä on kahlannut puulta puulle ja sitten pokasahalla kihnuttanut puun poikki. Ei varmaan kovin monta puuta yksi mies kerinnyt päivässä kaataa.
Ehkä justeerilla sai enemmän aikaan, kun siinä oli kaksi miestä sahaamassa.
Pöllinparkkaus keväisin jokivarsien lansseissa oli jo hiukan helpompaa. Lumet ei enään haitannut ja kahvitauolla saattoi onkia paistinkalat.
Kaikki mitä tuohon aikaan teit työksesi vaati voimia. Palstalle käveltiin samoin pöllilanssiin, siis mies kun saapui kämpälle hän oli ihan poikki, hyvä että jaksoi syödä ja saunoa, kun jo uni vetas,
Nämä ankarat olot saivat aikaan kolotusta miesten nivelissä ja lihaksissa. Ei ollut lääkäreitä eikä pahemmin lääkkeitäkään.
Piti olla kova luonne, että jaksoi raataa.
Monet sortui viinaan joka ensialkuun otettiin lääkkeeksi ja pitemmän päälle lääke vei mennessään monen miehen ja naisenkin.

Tulppion kairassa oli 1800 luvun lopulla Ruotsalainen puutavarayhtiö joka uitti tukit Nuorttijokea pitkin Venäjän sahalaitoksille, josta sahatavara uitettiin ympäri maailmaa.
Maskaselän komeat petäjiköt olivat silloisten hakkuiden tilalle kasvaneet. Lienee moto käynyt niittämässä jo nekin kankaat.
Tässä esimerkki siitä kuinka paljon rikkauksia Savukosken perämetsissä on ollut jo aikapäiviä sitten.
Nyt siellä odottaa atomiajan rikkaudet. Kun ne on kaivettu ja hyödynnetty voi sanoa, että Tulppion kairasta on Savukoskilaiset saaneet kautta historian toimeentulonsa.
Aikoinaan Nuorttijoen lohet kutsuivat kalastajia varsinkin syksyisin talvikalan pyyntiin.
Lohta saatiin -30 loppuun asti kunnes Patunan pato tukki lohen reitit ja tammukka jäi tilalle.
Kun maalikylistä lähdettiin Nuortiin lohta pyytämään matka joelle oli jo suuri urakka,
Sillä maanteitä ei ollut. Monella oli tuohon aikaan vene säilössä Sotajoella, jotkut sauvoivat veneen jopa kirkolta asti.
Vouhtujoen ja Sotajoen välinen kannas on noin 3 kilometriä jonka matkan veneet jouduttiin vetämään, yleensä miesvoimin. Höyryveturisavotan aikaan kannaksen yli kulki kiskot joka helpotti työtä.
Ehkä vieläkin näkyy jossain Sotatunturin kankaalla kiskon jäänteitä, mutta koska kiskot olivat puuta aika on tehnyt tehtävänsä.

Savukoski on metsäinen kunta ja ennen täällä oli mahtavia petäjikkökankaita.
Lienee pistetty sileäksi nekin männiköt jo aikoja sitten ja uusia männiköitä odotellaan. Puu vaan kasvaa näin pohjoisessa pirun hitaasti ja odottavan aika on pitkä. Menee useampi sukupolvi odotellessa, joten ei kannata pidätellä hengitystä odotellessa.

savukosken talousmetsät on hakattuja ja käsiteltyjä, vanhoja luonnonmetsiä puistoissa

Savukosken itäosassa liikkui paljon muitakin kun metsureita.
Siellä oli kaksi Rajavartiostoa joissa oli yhteensä noin 40 sotilasta.
Varsinkin -60 luvulla syksyisin mm. saksalaiset metsästäjät palkkasivat paikallisia miehiä metsästys oppaaksi. Sitä en tiedä mitä ne metsästi.
Metsätyömiesten tukikohtina oli kymmeniä kämppiä. Osa kaksipäisiä joihin mahtui noin 50 miestä.
Uuraojan ja Kuttusojan kämpät Kemijoen latvalla olivat käytössä 1900 luvun alussa ja ehkä niitä vanhimpia. Ne olivat luultavasti tuolloin myös rajavartioston tukikohtia.
Kuttusojan kämpästä kuvia museoviraston arkistossa jota voi katsella täältä netistä.

suomen valtio ja metsäfirmat saaneet hyvät rahat Savukosken järeistä tukkimetsistä.
se on pitkä pino tukkeja, mitä on hakattu viimeisen sadan vuoden aikana Savukosken kairoista.

Meluava ja tärisevä moottorisaha

https://www.lapinkansa.fi/meluava-ja-tariseva-moottorisaha-saatiin-turvallis/6231006

Siellä o,i paljon "niitä poikia"....

Savukoskella Värriöjoen latvalla oli savotta joka tuli kuuluisaksi, kun savotan valtasi punakaartilaiset v 1922 helmikuussa.
Tämän savotan tarinat on kerrottu monessa kirjassa. Noin 200 metsätyömiestä lähti porukan mukana Venäjää kohti.
Osa porukasta tuli toisiin aatoksiin ja he karkasivat ennen rajaa.
Ne 125 läskikapinaan liittyvistä ihmistä jotka menivät lopulta Kurtinkylän kahdalla paratiisiksi oletettuun maahan, kokivat Siperian vankileirien julmuuden ja kuoleman kurjuudessa.
Sama Siperia on yhä edelleenkin musta pilkku josta on uusiutunut viimeisten vuosien aikana oman maan kansalaisten kidutuskammio.
Tämä ihana naapuri, joka veti puoleensa vielä -30 luvullakin meidän ihmisiä sinne kultaa vuolemaan, on nykyisin pelottava.
Ne ihmiset jotka elivät paremman elämän toivossa luulivat, että se löytyy silloisesta Neuvostoliitossa.
Heidän unelmat olivat niin voimakkaita, että yön pimeydessä he ylittivät salaa itärajan.
Näitä onnettomia matkalaisia kutsutaan nyt loikkareiksi.
Yksi loikkareista oli myöhemmin kuuluisaksi tullut Sven Lokka joka jäi henkiin ja jonka kirjoittamia kirjoja saa lainata kirjastosta.
Hänen matkansa sai onnellisen lopun selviää hänen matkakertomuksistaan.

Savukosken keskustelupalstat näyttävät tosi hiljaisilta...vrt. Pelkosenniemeen. Ei kai sitä aihetta, kun hyvin pyyhkii.

Paljon on puhetta 50-60 lukujen hommista. Mutta värikästä oli 80-90- luvuillakin kun oli paljon mettäkoneita ja rekka-autoja Savukosken perämettissä, tulleet kuka mistäkin itälapista ja osa paikallisia. Tulppion tisko oli siihen aikaan kuin isompikin tanhupaikka, se oli sitä aikaa kun töiden lomassa saattoi joskus olla pikku tuiterissakin. Poorna oli päällikkönä ja yläperää parturoitiin toden teolla. Nykyään on enää ne pari paikallista urakoitsijaa jotka ovat sinnitelleet aina, ja automiehet tulee Kemijärveltä ja Sallasta, työn ohjaus Rovaniemeltä hienosta Pilke- talosta käsin. Tulppiossa taitaa vielä olla juhannustansseja, olisi mukava käydä.

Savukoskella on vielä paljon metsiä, joten niistä riittää monitoimikoneille parturoitavaa vielä vuosikymmeniksi. Ja uutta metsää kasvaa tilalle hurjaa vauhtia.
Hyvältä näyttää tulevaisuus metsätalouden osalta Savukoskella.

Muuten valtion metsien hakkuita on lisätty pikkusen yli kestävän määrän.
Syy on se että kokoomus ja persut valmistelevat kaikkien metsähallituksen talousmetsien myyntiä ulkomaisille firmoille.

Metsiä ei ole enää kuin UK-Puistossa joka on nykyisin samoilijoiden paratiisi. Nyt odotamme Soklin kaivoksen toteutumista.
Siellä odottaa savukoskilaisia uusi tulevaisuus.
Muutaman tammukan takia jotkut kyllä yrittävät kaikin keinoin hankaloittaa arvokkaiden työpaikkojen tuloa.
Oletan että suurin osa ihmisistä haluaa töihin kaivokselle joka tällä hetkellä tunnetaan maailman arvokkaimpana esiintymänä.
ON SUURI HÄPEÄ, ETTÄ SOKLIA ON VASTUSTETTU JO KYMMENIÄ VUOSIA.
Olisi hauska tietää onko nämä vastustajat jossain vakituisessa työssä, vai ns. huuhaa sakkia.

Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja
Ne tahtoisin niin elää uudelleen
Tuo aika rakkauden
Tuo aika nuoruuden
Ne tahtoisin niin elää uudelleen

Savukoski on Suomen paras kunta

Vuonna 1563 Savukoskella silloisessa Keminkylässä oli neljä veronmaksajaa.
1600 luvun lopulla Sompiossa oli 8 uudisasukasta ja 20 kotaa.
1650 Savukoskella asui 9 lappalaisperhettä.
1706 Keminkylässä oli 14 veronmaksajaa. Kaksi maksuun kykenevää perhekuntaa oli
Karppisia, mutta heidänkin lisäselvityksissä oli merkintä "rutiköyhiä".
Kolmen vuoden kuluttua vuonna 1709 Keminkylässä oli enään yksi veronmaksaja. Hän oli Hannu Juhonpoika.
Tämmöinen oli alku Savukosken erämaissa kunnes poronhoito juurtui itälappiin.
Vuonna 1750 saulaisilla oli yhteensä 50 poroa, mutta pororutto alkoi riehui lapissa joka teki tuhoja poroissa ja myöskin hirvissä jotka rauhoitettiin vuonna 1830 kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Hirvi oli harvinainen näky lähes 100 vuoden ajan.
Savukoskella tavattiin vuonna 1925 ensimmäinen hirvi rauhoituksen jälkeen, siis lähes 100 vuoden aikana ei syöty hirveä.
1800 luvulla monet pohjois-suomen ihmiset menivät Venäjälle työn perässä, jotkut jopa Siperiaan asti.
Syynä naapurimaahan muuttoon olivat nälkävuodet jotka vaikeuttivat tuolloin ihmisten toimeentuloa vuosien ajan.
Venäjällä oli suuria metsätyömaita joka oli pelastus myös silloisille suomalaisille. Mutta ajat muuttuvat ja Savukosken metsätkin on nyt parturoitu.
Sokli aiheuttaa seuraavan ryntäyksen.

Savukosken kunnan alkujuuret ylettyvät kauas menneisyyteen josta meillä nykyajan ihmisillä ei ole paljon tietoa.
Sen takia kaikki kertomukset paikkakunnan menneisyydestä ovat kullanarvoisia.
Näitä tosikertomuksia luetaan satojen vuosienkin päästä ja ihmetellään onko kaikki edes totta.
Kaikkein suurimman harppauksen kehityksen kulkuun toi 1950 luku jolloin alettiin toipumaa toisesta maailmansodasta ja sen tuhoista.
Juuri tuolloin kulkupelit olivat harvinaisia. Yksi bensalla käyvä vekotin oli erittäin harvinainen. Se oli perämoottori. Nyt ei miesten tarvinnut enää sauvomalla viedä venettä eteenpäin. Ainut ongelma perämoottorin omistajalla, joita ei monta kunnasta löytynyt, oli bensiinin saanti.
Monet kerrat kylän väki pysähtyi kuuntelemaan mikä on tuo pörinä ja putputus joka kuuluu alavirran suunnalta. He juoksivat jokitörmälle katsomaan vempelettä joka äänen perusteellakin oli jo kummajainen.
Saukirkolta Kemijoen latvalle, joka haarautuu kolmeksi joeksi, on noin sadan kilometrin matka.
Eräs isontalon isäntä keksi itselleen palkkatyön joka oli tosi vaativa. Hän kuljetti perämoottorilla matkalaisia kirkonkylästä käsin Kemijoen latvalle. Tämä erikoinen kesätyö oli todella arvokas monelle ihmiselle jotka aikaisemmin olivat kävelleet rantapolkuja pitkin saman matkan kantaen raskasta taakkaa selässään.
Pikkuhiljaa maantie alkoi valmistua Martilta kohti Kemijoen latvaa ja toi uuden elämän syrjäkylien ihmisille.
Tie valmistui 1950 luvun alussa ja samaa tahtia tulivat myöskin savottakämpät ja sadat metsätyömiehet.
Tämän historian pätkän huipentuma oli aikakausi joka päivästä toiseen oli edistyksellistä monille syrjäkylien asukkaille. Sen mahdollisti Metsähallitus jota voimme kiittää kaikesta.
Me jotka olemme nyt kännykkäkansaa, kaivamme arvokkaita mineraaleja maaperästämme, kuljemme sähköautoilla ja suunnittelemme matkaa avaruuden kaukaiseen kohteeseen, saamme olla iloisia, että voimme herkutella mieltämme näillä tarinoilla menneisyydestämme.

Monet kerrat olen miettinyt mikä vetovoima mettäherroilla oli tulla kaukaisempaan korpeen puutavaraa hankkimaan .
Lähes jokaisessa purossa Kemijoen latvalla on tammen jäännökset jopa 1800 luvulta.
Lattunavaaran kupeessa on savottakämpän jäännökset ja Kivijoen savotta oli kuuluisa ennen Samperin savottaa Tulppiossa.
Satojen kilometrien uitot eivät pelottaneet näköjään vaikka kulkeminen tapahtui kesämaan aikaan kävellen. Tietenkin veneellä saateltiin uiton häntää, mutta minne asti puut uitettiin silloin. Muistaako joku?

Metsätyömiesten oloihin tuli huima parannus vuonna 1947.
Tuolloin tuli voimaan kämppälaki jossa määrättiin, että työnantajan velvollisuuksiin kuuluu rakentaa kunnon kämpät.
Aikaisemmat kämpät olivat verrattavissa maakellareihin, joissa maalattia ja vain etuseinä joka turpeella vuorattu.
Kämpällä piti olla jokaiselle mm. lukollinen kaappi, makuutila vähintään 2m pitkä ja 2,65 cm leveä miestä kohti.
Läskikapinan aikaan vuonna 1922 elettiin huonommissa oloissa, sillä jotkut joutivat yöpymään jopa rakotulilla -45 pakkasellakin, kun kämpät olivat täynnä.
Nämä tapahtumat olivat Savukosken kairassa yleisiä, koska siellä oli tuohon aikaan Suomen suurimmat metsätyömaat.

Ennen suuria metsätyömaita itälappi oli harvaan asuttua seutua.
Tienestimahdollisuudet toimeentulon takaamiseksi liittyivät enimmäkseen riistaeläinten pyyntiin.
Osa eläimistä käytettiin perheen ravitsemiseen ja turkiseläimet olivat kauppatavaraa.
Kaupankäynti hoitui Venäjälle käsin josta laukkukauppiaat kulkivat säännöllisesti tuomassa mm. itälapin asukkaille elämän kannalta tärkeitä tavaroita ja ruokaa.
Maksuvälineenä lappalaisella oli pääasiassa turkiksia.
Majava oli arvokkain turkiseläin ja yleisin maksuväline, mutta erittäin harvinainen eläin.
Vouhtujoki oli Marttilaisten pyyntialutta. Yhden majavan pyytämiseen saattoi kulua jopa viikko.
Hiihtelit ensin Martilta Sotatunturin kupeeseen tai Reutuvaaraan johon pystytit itsellesi asumuksen. Sitten aloit etsiä majavan jälkiä jokivarresta.
Jos onni suosii löysit ne ja aloit rakentaa katiskaa joka tuolloin oli ainut vaihtoehto saada majava.
Näiden kaikkien työrupeamien jälkeen jäit odottamaan kotaasi onko katiska onnistunut.
Kun majava lopulta menettää henkensä sen arvon voi mitata tällä kaikella työllä joka kului yhteen majavan nahkaan 1600 luvulla.
Tämä kaupankäynti laukkukauppiaitten kanssa kuitenkin oli elämän kannalta hyvin tärkeä vuotuinen kanssakäyminen, sillä yhdellä majavan nahkalla keskikoinen perhe sai vaihdettua vuoden jauhot.
Sitä voimmekin miettiä missä he leipänsä paistoivat, kun asumuksetkin oli vuorattu peuran nahkoilla, eikä paistinpannukaan kuulunut astiastoon.

Tehtiin sitä mettätöitä Savossakin!enoni -45 lomilla ollessaan teki valtiolle halkoja juniin lomalla käydessään,15 mottia päivän aikana teki halkoja pokasahalla ja kirveellä. En olis tuota uskonu kun isäni sitä kertoi,mutta kun se työnjohtaja kertoi paikallislehdessä siitä täytettyään sata vuotta niin oli pakko uskoa.Enoni oli siihen aikaa 20v ja riuska miehenalku joka oli tottunut töitä tekemään,se teki eikä puhunu!

Kovia oli miehet kautta suomen vaikka eväät oli huonompia kun nykyään.
Jänisojan pumppuhuoneen kupeessa on Samperin savotan aikainen halkopino muistona yli 100 vuoden takaa.
Silloinkin kirves ja mies teki työn jonka nykyisin tekee useammin kone kuin ihminen.

Onneksi nykyään on Ponsset, John Deeret ja Komatsut

Hevonen veti tukit ja pöllit lansseihin -60 alkuun asti, josta traktori alkoi yleistyä.
Kairijoen savotasta tehtiin elokuva joka löytyy Ylen arkistosta.
Silloin ei ollut vielä kourakoneita vaan vänkäri juoksutti saksia tukin päähän.
John theriä ei silloin ollut vielä keksittykään.

raskasta työtä oli sen ajan savotat...

https://areena.yle.fi/1-3720535

Metsänhakkuu on kulkenut valtavan kehitysloikan viimeisen 100 vuoden aikana.
Alkaen justeereista, kirveistä, hevosista, uitoista, savottakämpistä ja siirtyen moottorisahoihin ja metsätraktoreihin ja päätyen lopulta nykyaikaisiin monitoimikoneisiin, ajokoneisiin ja puutavararekkoihin.
Kehitys kehittyy ja mitä vielä tullaan näkemään tulevaisuudessa seuraavan 100 vuoden aikana...

Kyllä Savukosken kairat ovat nähneet suuria muutoksia.
Ennenvanhaan kulkureitit olivat kinttupolkuja, ihmiset kesäaikaan kävelivät kohteesta toiseen.
Veneet suihkasivat myöskin, mutta ne oli vain äveriäämmän ihmisen käytössä.
Talvikelien aikaan suksetkin olivat joidenkin käytössä, mutta poro oli kaikkein yleisin kunnes hevonen valtasi varsitiet.
Elämme nyt 2000 lukua ja auto on yleisin pitkän matkan kulkuneuvo.
Savukosken erämaissakin on nykyisin autoteitä ristiin rastiin, joten tammukkapurolle on helppo mennä huonojalkaisenkin.
-50 luku toi mukanaan suuria muutoksia erämaakunnan hyvinvointiin.
Kukaan ei vastustanut maanteitä eikä metsien hakkuita, sillä nämä kaikki muutokset olivat kultaakin kalliimpia, koska moni sai töitä joka takasi toimeentulon.
Nykyisin on liian paljon avustuksia eikä ihmisten tarvitse enää tehdä töitä elääkseen.
Kun Soklin kaivos aloittaa toiminnan ryntäys Savukosken erämaahan tuo ihmisiä ympäri Suomea, kuten aikanaan metsätöihin ja kaivoksen vastustajatkin ottavat innoissaan vastaan tarjotun työpaikan.

Metsätyömiehet jotka suuntasivat aikoinaan kohti Savukoskea kohtasivat uuden elämän.
Varsinkin Läskikapina oli niitä rankimpia tapahtumia joka johdatti satoja miehiä kohti Siperiaa kadoten sille matkalle.
1900 luvun alku oli vilkkainta aikaa, sillä suurimmat metsätyömaat olivat itälapissa.
Muuttoliike mm. Savukoskelle oli tuolloin vilkasta.
Nämä etelästä tulleet miehet joutuivat kokemaan kurjuuttakin, vaikka töitä olisi riittänytkin, sillä kämpillä ei ollut aina tilaa joten moni joutui viettämään yönsä jopa rakotulilla.
Ruokakin oli toisinaan ankeaa jonka seurauksena monet metsätyömiehet sairastuivat keripukkiin.
Kun Samperin savotta Tulppiossa oli toiminut jonkin aikaa savotalle tuotiin lehmiä ja ajateltiin, että maito auttaisi keripukin hoidossa.
Lehmiä hoiti miehet, sillä savotalla ei ollut ollut yhtään naista, vaan kaikki ruokalan ja leipomon työntekijät olivat miehiä.
Syy tällaiseen järjestelyyn ettei naisia ollut työmaalla oli järjestyksen pysyminen joka olisi mahdollisesti mennyt muuten hulinaksi.
Tulppion työmaalla olikin hyvä järjestys, koska sinne oli palkattu kaksi poliisia vahtimaan järjestystä, varsinkin silloin kun venäläiset laukkukauppiaat toivat sinne viinaa poliisit joutuivat tiukille.
Sotatunturin kupeeseen rakennettiin sairastupa jossa välskärit hoitivat sairastuneita.
Tässä esimerkki siitä, että ihmisistä pidettiin huolta myös perämetsissäkin.

Samperin höyryveturisavotta Tulppiossa päättyi ensimmäisen maailmansodan tuomiin ongelmiin joista pahimpia oli ruokapula.
Koneet rasvattiin ja siirrettiin niille rakennettuihin talleihin odottamaan parempia aikoja.
Tulppion rakennukset eivät jääneet autioiksi, sillä sinne palkattiin talonvahti joka vartioi rakennuksia tuholaisilta.
1930 luku oli Tulppiossa vilkasta aikaa, varsinkin kesäisin kun lohenpyynti alkoi.
Kesät verkotettiin ja syksyllä tuohustajat valtasivat Nuorttijoen suvannot.
-30 luvulla alkoivat ihmiset loikkaamaan Neuvostoliittoon. Tulppion reitti oli suosittu, sillä Martilta Tulppioon oli leveä tie jota pitkin oli helppo kulkea eikä ollut eksymisvaaraa.
Tulppiosta matka jatkui Nuorttijoen rantoja pitkin alajuoksua kohti joka päättyi Nuorttijärveen jonka rannoilla oli oli asutusta.
Loikkareiden oletettu ihana elämä joka heitä mahdollisesti odotti rajan takana muuttui osalle aivan joksikin muuksi mitä he olivat kuvitelleet.
Osa matkalaisista vietiin suoraan keskitysleireille, osa ohjattiin junaan jonka päätepiste oli Siperia. Sadat ihanuutta etsineet ammuttiin ja monet kidutettiin hengiltä tai he kuolivat nälkään.
Vielä -80 luvulla avustettiin näitä ihmisiä tai heidän jälkeläisiään palaamaan takaisin Suomeen.