Oi niitä aikoja, kun Savukosken kairassa sadat metsurit kaatoi puita...

Nykyään muutama Ponsse hoitaa nuo samat metsätyöt...

metsätyö oli fyysisesti aivan liian raskasta hommaa ihmiselle tarkoitetuksi työksi. hullua touhua, suuri osa työmiehistä jäi ennenaikaiselle sairaseläkkeelle selkävikojen yms. vuoksi.

kukaan ei kaipaa eikä haikaile niin raskasta työtä, ja hyvä että se saatiin lopulta koneellistettua. moton tehokasta työskentelyä on ilo katsoa 2020-luvun hakkuutyömaalla.

Metsätyö oli raskasta, kun silloin ei ollut vielä edes moottorisahaa joka oli kyllä jo keksitty, Ensimmäinen moottorisaha painoi 350 kg ja se kuljettamiseen tarvittiin hevonen ja kaksi miestä.
Puut jotka talven aikana kaadettiin miesvoimin olivat määrältään pieniä verrattuna tähän motoaikaan ja tehtaita ei juuri ollut joten suurin osa tukkipuusta kulkeutui sahalaitoksille.

Toki ymmärrettävää on, että metsätyö oli sen aikaista sodan jälkeistä raskasta työtä ja antoi edes jonkinlaisen leivän pöytään syrjäkylillä. Ja kun ei paremmastakaan ollut silloin vielä mitään tietoa.
Sen aikaiset savottajätkät olisivat ihmeissään, jos näkisivät nykyiset huippumodernit harvesterit ja ajokoneet hakkuutyömaalla. Viimeistään siinä vaiheessa vanhat tukkijätkät saisivat laakin ja kuolisivat siinä silmänräpäyksessä tajutessaan metsätöiden kehityksen.

Ne ihmiset jotka aikanaan työskenteli ja asui savottakämpillä ovat kokeneet kovan elämän.
Kun nuori päätti kansakoulun vaikkapa -50 luvulla ainut työpaikka löytyi Metsähallituksen tai Kemiyhtiön työmaalta, naiset kämppäemänniksi ja miehet saivat valita monenlaisia hommia.
Ei ollut työttömyyttä eikä sossussa asioitu kun sellaista ei ollut tuohon aikaan.
Nykyajan ihmiset saavat lukea historiankirjoista kuinka ennen Justeeri lauloi ja Saha soi.

Savotan kokin palkka ei päätä huimannut, mutta eihän -50 luvulla ollut juuri mitään tarjollakaan, joten se 140 markkaa jonka kokki sai kuukaudessa käteen riitti elämiseen ja huvituksiin.
Huvituksetkaan ei kuluttaneet paljon. Kerran vuodessa käytiin taksilla Kemijärven markkinoilla ja ostettiin uusi villapaita ym. vaatetta.

Kaikki oli ennen paremmin kuin nykyään - jopa metsätyöt

Silloin aikoinaan 1800-luvun loppupuolella metsurit kaatoivat kirvellä isoja petäjiä Savukosken kairoissa, on se ollut varsinaista hullun hommaa, majavan tapaan kalhuta puu nurin, ei siinä montaa honkaa päivässä kyllä kaatunut. Siirtyminen justeeriin oli vaivaloista, kun jätkät eivät halunneet luopua kirveskaadosta.
Pitkällä on tultu moisesta kurjuudesta, aikoinaan myös ojat kaivettiin miesvoimin, niihin aikoihin tarvittiin fyysisiin töihin porukkaa, mieluimmin ilman koulunkäyntiä, koska koulun käynti oli noissa hommissa pikemminkin rasite, ihminen oppi ajattelemaan omilla aivoilla, eikä halunnut enää aikaa myöten rampauttavaa raatamista töikseen tehdä. Nykyisin koneet hoitaa tuollaiset hommat sata kertaa tehokkaammin. Tosi asia on myös se, että aika kultaa muistot, vaikka moni ei kyllä ole enää kirjoittamassa oma kohtaisista kokemuksista tuollaisista töistä.

Niiden savottavuosien aikana tapahtui joskus mystisiä asioita.
Eräänä syksynä syyskuu oli puolessa. Kämpällä asusteli miesporukka. Heitä sanottiin leimausmiehiksi.
Yksi miehistä katosi. Hän ei tullut kämpälle moneen päivään. Kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli lähtenyt kalaan tai metsälle.
Häntä etsittiin lähistön metsistä. Yksi lampikin naarattiin, mutta hänestä ei löytynyt jälkiäkään.
Kului muutama viikko ja sanomalehdissä oli kohu-uutinen.
Tämä kadonnut mies palautettiin Neuvostoliitosta Sallan raja-aseman kautta takaisin Suomeen.
Kyllä sitä ihmeteltiin kuinka hän selvisi kävelypelillä niin pitkän matkan läpi erämaan naapurimaahan ilman evästä, sillä lähtöpaikasta rajalle oli linnun tietäkin noin 100 kilometriä.

ammu ittes ap.. vajakki

Hurjaa touhua ollut tuo entisaikain savottakämppien elämä.
Justeerimiehet oli minun mielestä "kovimpia savottajätkiä" !

justeeri versus monitoimikoneen hakkuupää
hevonen versus ajokone

Onhan se ollut rankka elämä jos koko ikänsä on kahlannut puulta puulle ja sitten pokasahalla kihnuttanut puun poikki. Ei varmaan kovin monta puuta yksi mies kerinnyt päivässä kaataa.
Ehkä justeerilla sai enemmän aikaan, kun siinä oli kaksi miestä sahaamassa.
Pöllinparkkaus keväisin jokivarsien lansseissa oli jo hiukan helpompaa. Lumet ei enään haitannut ja kahvitauolla saattoi onkia paistinkalat.
Kaikki mitä tuohon aikaan teit työksesi vaati voimia. Palstalle käveltiin samoin pöllilanssiin, siis mies kun saapui kämpälle hän oli ihan poikki, hyvä että jaksoi syödä ja saunoa, kun jo uni vetas,
Nämä ankarat olot saivat aikaan kolotusta miesten nivelissä ja lihaksissa. Ei ollut lääkäreitä eikä pahemmin lääkkeitäkään.
Piti olla kova luonne, että jaksoi raataa.
Monet sortui viinaan joka ensialkuun otettiin lääkkeeksi ja pitemmän päälle lääke vei mennessään monen miehen ja naisenkin.

Tulppion kairassa oli 1800 luvun lopulla Ruotsalainen puutavarayhtiö joka uitti tukit Nuorttijokea pitkin Venäjän sahalaitoksille, josta sahatavara uitettiin ympäri maailmaa.
Maskaselän komeat petäjiköt olivat silloisten hakkuiden tilalle kasvaneet. Lienee moto käynyt niittämässä jo nekin kankaat.
Tässä esimerkki siitä kuinka paljon rikkauksia Savukosken perämetsissä on ollut jo aikapäiviä sitten.
Nyt siellä odottaa atomiajan rikkaudet. Kun ne on kaivettu ja hyödynnetty voi sanoa, että Tulppion kairasta on Savukoskilaiset saaneet kautta historian toimeentulonsa.
Aikoinaan Nuorttijoen lohet kutsuivat kalastajia varsinkin syksyisin talvikalan pyyntiin.
Lohta saatiin -30 loppuun asti kunnes Patunan pato tukki lohen reitit ja tammukka jäi tilalle.
Kun maalikylistä lähdettiin Nuortiin lohta pyytämään matka joelle oli jo suuri urakka,
Sillä maanteitä ei ollut. Monella oli tuohon aikaan vene säilössä Sotajoella, jotkut sauvoivat veneen jopa kirkolta asti.
Vouhtujoen ja Sotajoen välinen kannas on noin 3 kilometriä jonka matkan veneet jouduttiin vetämään, yleensä miesvoimin. Höyryveturisavotan aikaan kannaksen yli kulki kiskot joka helpotti työtä.
Ehkä vieläkin näkyy jossain Sotatunturin kankaalla kiskon jäänteitä, mutta koska kiskot olivat puuta aika on tehnyt tehtävänsä.

Savukoski on metsäinen kunta ja ennen täällä oli mahtavia petäjikkökankaita.
Lienee pistetty sileäksi nekin männiköt jo aikoja sitten ja uusia männiköitä odotellaan. Puu vaan kasvaa näin pohjoisessa pirun hitaasti ja odottavan aika on pitkä. Menee useampi sukupolvi odotellessa, joten ei kannata pidätellä hengitystä odotellessa.

savukosken talousmetsät on hakattuja ja käsiteltyjä, vanhoja luonnonmetsiä puistoissa

Savukosken itäosassa liikkui paljon muitakin kun metsureita.
Siellä oli kaksi Rajavartiostoa joissa oli yhteensä noin 40 sotilasta.
Varsinkin -60 luvulla syksyisin mm. saksalaiset metsästäjät palkkasivat paikallisia miehiä metsästys oppaaksi. Sitä en tiedä mitä ne metsästi.
Metsätyömiesten tukikohtina oli kymmeniä kämppiä. Osa kaksipäisiä joihin mahtui noin 50 miestä.
Uuraojan ja Kuttusojan kämpät Kemijoen latvalla olivat käytössä 1900 luvun alussa ja ehkä niitä vanhimpia. Ne olivat luultavasti tuolloin myös rajavartioston tukikohtia.
Kuttusojan kämpästä kuvia museoviraston arkistossa jota voi katsella täältä netistä.

suomen valtio ja metsäfirmat saaneet hyvät rahat Savukosken järeistä tukkimetsistä.
se on pitkä pino tukkeja, mitä on hakattu viimeisen sadan vuoden aikana Savukosken kairoista.

Meluava ja tärisevä moottorisaha

https://www.lapinkansa.fi/meluava-ja-tariseva-moottorisaha-saatiin-turvallis/6231006

Siellä o,i paljon "niitä poikia"....

Savukoskella Värriöjoen latvalla oli savotta joka tuli kuuluisaksi, kun savotan valtasi punakaartilaiset v 1922 helmikuussa.
Tämän savotan tarinat on kerrottu monessa kirjassa. Noin 200 metsätyömiestä lähti porukan mukana Venäjää kohti.
Osa porukasta tuli toisiin aatoksiin ja he karkasivat ennen rajaa.
Ne 125 läskikapinaan liittyvistä ihmistä jotka menivät lopulta Kurtinkylän kahdalla paratiisiksi oletettuun maahan, kokivat Siperian vankileirien julmuuden ja kuoleman kurjuudessa.
Sama Siperia on yhä edelleenkin musta pilkku josta on uusiutunut viimeisten vuosien aikana oman maan kansalaisten kidutuskammio.
Tämä ihana naapuri, joka veti puoleensa vielä -30 luvullakin meidän ihmisiä sinne kultaa vuolemaan, on nykyisin pelottava.
Ne ihmiset jotka elivät paremman elämän toivossa luulivat, että se löytyy silloisesta Neuvostoliitossa.
Heidän unelmat olivat niin voimakkaita, että yön pimeydessä he ylittivät salaa itärajan.
Näitä onnettomia matkalaisia kutsutaan nyt loikkareiksi.
Yksi loikkareista oli myöhemmin kuuluisaksi tullut Sven Lokka joka jäi henkiin ja jonka kirjoittamia kirjoja saa lainata kirjastosta.
Hänen matkansa sai onnellisen lopun selviää hänen matkakertomuksistaan.

Savukosken keskustelupalstat näyttävät tosi hiljaisilta...vrt. Pelkosenniemeen. Ei kai sitä aihetta, kun hyvin pyyhkii.