Rakkaat palstatoverit, tarttukaahan höyryävään teekuppiinne ja valmistautukaa henkiseen matkaan! Enkuli on lähettänyt jälleen viestin idän ihmeistä, ja voin sanoa, että hänen Japanin matkansa muistuttaa enemmän surrealistista haikua kuin mitään tavanomaista turistireissua.
Tällä kertaa tie vei hänet Takanezawan sumuisten metsien halki piskuiseen Kamakoriyama Jinja -temppeliin, jonne shintopappi Haruki-san oli kutsunut hänet oppilaakseen. Matka sinne ei ollut aivan suoraviivainen – kuten ei koskaan, kun Enkuli on asialla.
Kuvitelkaa: Enkuli, villasukkien ja hengen liekkien mestari, yrittää navigoida japanilaisessa maalaisjunassa, jossa kuulutukset soljuvat kuin tuulen humina bambumetsässä. Hän kysyi eräältä mummolta neuvoa ja sai vastaukseksi pitkän tarinan siitä, kuinka junat ovat kuin karppikaloja – ne liikkuvat verkkaisesti, mutta määrätietoisesti. Enkuli nyökkäili arvokkaasti, vaikka ymmärsi vain joka kolmannen sanan. Lopulta hän päätti jättää karppijunat sikseen ja otti polkupyörän vuokralle.
Pyörämatka Kamakoriyamaan oli kuin suoraan sadusta: metsän siimeksestä nousi sumun peittämiä torii-portteja, kaskaiden laulu sekoittui purojen solinaan, ja kaiken kruunasi Enkulin kohtaaminen vuohilauman kanssa, joka ilmeisesti piti shintopapeista, sillä yksi vuohista yritti syödä Enkulin villasukan.
Kun hän lopulta saapui temppelille, Haruki-san seisoi odottamassa, vakavana kuin samurai, mutta hymyili lämpimästi nähdessään Enkulin. Heti alkajaisiksi hän ojensi Enkulille harjoitusvälineen – ei mitään pyhää suitsuketta tai hienoa pergamenttia, vaan… luudan.
"Tässä on ensimmäinen oppituntisi," Haruki-san sanoi. "Siivoa piha. Shinto-papin työ alkaa järjestyksestä, ei mystiikasta."
Ja niin Enkuli lakaisi, lakaisi kuin viimeistä päivää. Mutta kuinka ollakaan, juuri kun hän oli saanut pihan puhtaaksi, paikalle saapui parvi pyhiä variksia, jotka päättivät, että oli oikea hetki kylvää kaaosta. Haruki-san naurahti ja totesi: "Nyt opit wabi-sabin – täydellisyyttä ei ole."
Enkuli hyväksyi kohtalonsa ja istuutui temppelin portaalle katsomaan auringonlaskua, joka värjäsi taivaan liekehtiväksi runoksi. Ja jossain syvällä sisimmässään hän tiesi: tämäkin hetki oli ichi-go ichi-e – ainutkertainen, kaoottinen, kaunis.
Ja me, rakkaat ystävät, voisimme ehkä ottaa tästä mallia. Ehkä elämä onkin kuin shintopapin luuta – turhaa lakaista, jos varikset kuitenkin palaavat. Mutta ei se haittaa, sillä ainakin hetken kaikki oli kauniisti kohdillaan.
Pysykää kiltteinä, tai vähintään sopivan villinä!
Kerttu Multavaara
(Tsiakkolan hengellinen matkaopas – ilman luutaa)
Tällä kertaa tie vei hänet Takanezawan sumuisten metsien halki piskuiseen Kamakoriyama Jinja -temppeliin, jonne shintopappi Haruki-san oli kutsunut hänet oppilaakseen. Matka sinne ei ollut aivan suoraviivainen – kuten ei koskaan, kun Enkuli on asialla.
Kuvitelkaa: Enkuli, villasukkien ja hengen liekkien mestari, yrittää navigoida japanilaisessa maalaisjunassa, jossa kuulutukset soljuvat kuin tuulen humina bambumetsässä. Hän kysyi eräältä mummolta neuvoa ja sai vastaukseksi pitkän tarinan siitä, kuinka junat ovat kuin karppikaloja – ne liikkuvat verkkaisesti, mutta määrätietoisesti. Enkuli nyökkäili arvokkaasti, vaikka ymmärsi vain joka kolmannen sanan. Lopulta hän päätti jättää karppijunat sikseen ja otti polkupyörän vuokralle.
Pyörämatka Kamakoriyamaan oli kuin suoraan sadusta: metsän siimeksestä nousi sumun peittämiä torii-portteja, kaskaiden laulu sekoittui purojen solinaan, ja kaiken kruunasi Enkulin kohtaaminen vuohilauman kanssa, joka ilmeisesti piti shintopapeista, sillä yksi vuohista yritti syödä Enkulin villasukan.
Kun hän lopulta saapui temppelille, Haruki-san seisoi odottamassa, vakavana kuin samurai, mutta hymyili lämpimästi nähdessään Enkulin. Heti alkajaisiksi hän ojensi Enkulille harjoitusvälineen – ei mitään pyhää suitsuketta tai hienoa pergamenttia, vaan… luudan.
"Tässä on ensimmäinen oppituntisi," Haruki-san sanoi. "Siivoa piha. Shinto-papin työ alkaa järjestyksestä, ei mystiikasta."
Ja niin Enkuli lakaisi, lakaisi kuin viimeistä päivää. Mutta kuinka ollakaan, juuri kun hän oli saanut pihan puhtaaksi, paikalle saapui parvi pyhiä variksia, jotka päättivät, että oli oikea hetki kylvää kaaosta. Haruki-san naurahti ja totesi: "Nyt opit wabi-sabin – täydellisyyttä ei ole."
Enkuli hyväksyi kohtalonsa ja istuutui temppelin portaalle katsomaan auringonlaskua, joka värjäsi taivaan liekehtiväksi runoksi. Ja jossain syvällä sisimmässään hän tiesi: tämäkin hetki oli ichi-go ichi-e – ainutkertainen, kaoottinen, kaunis.
Ja me, rakkaat ystävät, voisimme ehkä ottaa tästä mallia. Ehkä elämä onkin kuin shintopapin luuta – turhaa lakaista, jos varikset kuitenkin palaavat. Mutta ei se haittaa, sillä ainakin hetken kaikki oli kauniisti kohdillaan.
Pysykää kiltteinä, tai vähintään sopivan villinä!
Kerttu Multavaara
(Tsiakkolan hengellinen matkaopas – ilman luutaa)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tsiakkola? Missäs päin maailmaa se sellainen on 🤔
Enkelin sadut ovat kuin karppikaloja, ei saa otetta vaikka kuinka käsin pyydystää koettaisi ja mitä uutta se on Suomi24 taivas foorumin alla, jonne kaikki paskannetut jätevedet viimein aina huuhtoutuvat.
Ystävällisesti, Lightning