Sonnisen pianokonsertto on hieno teos

Olen nyt kuunnellut Sonnisen pianokonserttoa eri aatoksissa kuin Tajusta, jolloin kuuntelin vain muutaman tahdin verran ja ollut haltioitunut ja innoissani teoksen inspiroituneesta musiikillisesta ilmeestä ja hehkuvan intomielisestä paatoksesta, teoksen osoittautuessa mainioksi lisäksi suomalaiseen konserttokirjallisuuteen muotoarkkitehtuuriltaan sinfonisesti ajateltuna teoksena, jossa toisin kuin vaikka levytetyssä Joseph Marxin kevyttä ravintolamusisointia muistuttavassa pianokonsertossa Romanttinen, on avausosassa draaman kaari.

Energinen alku loisteliaine ja kuin taivaita tavoittelevine huipennuksineen seestyy diminuendon myötä ihanaksi suvannoksi, ikään kuin sankarillisen taiston tauottua hetkeksi rauhan lauluksi. Musiikki saa pianon jäljittelevän kontrapunktin myötä kontemplatiivisen sävyn, jossa se tuntuu pohtivan syntyjä syviä ja josta säveltäjä alkaa rakentaa johdonmukaista ja vähitellen upeasti kohoavaa huipennusta osan loppuun ja välillä soolosellokin virittää ihanan unelmoivan melodian, kunnes alun sankarilliset aiheet palaavat lopussa. Osa on ehyt ja yhtenäinen, toisin kuin tunnetussa Tchaikovskyn b molli pianokonsertossa, jossa eri jaksot on kuin liimattu toisiinsa välikkein.

Uutena digitaalisesti stereoäänitettynä levytyksenä, jossa orkesteri soi edessä muhkeammin, sen sijaan että, että jää hieman pianoon nähden taka-alalle ja kuuluu vaisusti, saattaisi teos olla vielä upeampi elämys

Hitaassa osassa piano virittää laajakaarisen ja koskettavan kauniin haikean melodian, jollaista ei kyllä säveltäjästä olisi uskonut.

Finalessa säveltäjä on sijoittanut soolokadenssin jo jonnekin osan puoliväliin, kun se yleensä sijoittuu osan loppuun ennen orkesteriaiheiden kertautumista osan päätöksessä.

Sonniselle itselleen jossakin vaiheessa piano-ja viulukonsertto olivat eräiden muiden teosten ohella merkityksellisiä sävellyksiä.

Yhdysvalloissa ja Edinburghissa esitettiin hänen balettinsa Ruususolmu, josta karjalaiset tanssit orkesterisävellyksenä ovat peräisin. Kritiikin mukaan eritoten musiikki kuuluu Ruususolmun ansioihin.

Taivahan takoja esitettiin saksassa ja Yhdysvalloissa. Wikipediassa on vain pieni osa hänen laajasta tuotannostaan.

Sonninen kertoo Suomen säveltäjiä kirjassa kiinnostavasti luomistyöstään, joka eräiltä osin vastaa ihmeen hyvin Schopenhauerin tarkkanäköisiä ja oivallisia huomioita neroudesta ja siitä kuinka nero luovaa työtä tehdessään ja kaikki hengen voimansa yhteen pisteen suunnatessaan, unohtaa kaiken muun, joka katoaa hänen tajunnastaan.

Sonninen kirjoittaa, että luovaa työtä tehdessään kaikki muu on toissijaista ja inspis hänellä toimii parhaiten sävellyskausina ja hän säveltää yleisimmin öisin.

Ensi kertaa kirjastossa pintapuolisesti sonnisen mainittuun teokseen tutustuttuani, en ehkä huonosta äänenlaadusta johtuen kyennyt vielä aistimaan siinä sitä kiihdyttävää sielun dramatiikkaa, jota sen avausosassakin on paljon ja luulin sitä valjuksi rutiinituotteeksi, vaikka musiikista kuvastuu monenlaiset erilaiset tunnetilat sen liikkuessa affektien koko asteikolla, taistelun kiihkeydestä ja intohimosta hiljaiseen rukoukseen, unelmoivuudesta toiveikkuuteen ja sankarillisuuteen.

Sonnisen teos kuuluu selvästi klassisromanttiseen traditioon, vaikka on ilmeeltään persoonallinen teos, ja paljon kiihkeämmin julistava sävelkieleltään kuin Bartokin konsertot, joista nro 3, jossa säveltäjä on mestarillisimmillaan, perustunee aiheiltaan unkarilaiseen kansanmusiikkiin.