Olemme n. 70 vuotiaita ja olleet yhdessä 8 vuotta. Asumme kumpikin omissa taloissamme kilometrin päässä toisistamme. Toisella on edellisestä liitosta aikuisia lapsia, minulla ei. Nyt toinen osapuoli haluaisi muuttaa yhteen, minä taas en. Olemme luonteitamme erilaisia: minä tykkään yksinolosta enkä ole kovin sosiaalinen tai puhelias, toinen on tottunut aiemmassa elämässään ympärillä olevaan perheeseen ja sukuun ja kova puhumaan. Olen sopeutunut hyvin erilläänasumiseen, se on minusta meidän tapauksessamme paras vaihtoehto. Kummallakin on välillä omat juttunsa joita voi tehdä ja sitten tehdään taas yhdessä. Mielestäni suhde säilyy silloin parempana eikä tule konflikteja esim. arkisista asioista.
Nyt yhteenmuuttamista haluava on loukkaantunut ja suuttunut ja haluaa erota. Hänellä on viime vuosina ollut erilaisia terveysvaivoja, jotka vain jatkuvat. Hän kyllä sanoo, että olen ollut hyvin tukena ja auttanut monella tavalla. Epäilen, että suurin syy yhteenmuutolle on se, että hän hakee turvaa, että joku (= minä) on paikalla, jos tulee sairauskohtaus tms. -
Olemme sanoneet molemmat toisillemme, että tunnetasolla olemme toisillemme tosi tärkeitä, siitä ei ole kysymys. Toinen osapuoli on erittäin tunnepitoinen, haluaa puida asioita puhumalla pitkään, joskus tuntikausia ! Minä taas olen suoraviivaisempi, en jaksaisi loputtomiin analysoida. Minusta meidän tulisi hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme, mutta pelkään sitoutumista yhteenasumiseen, koska epäilen, että joudun koko ajan joustamaan yksinolon tarpeestani ja olemaan jonkinlaisen terapeutin roolissa toisen osapuolen puidessa asioitaan (esim. aikuisiin lapsiinsa liittyen ja vanhojen tapahtumien jatkuvana kertaamisena).
Mitä ajatuksia em. herättää, olisin kiinnostunut kuulemaan kommenttinne ? Kiitos.
Nyt yhteenmuuttamista haluava on loukkaantunut ja suuttunut ja haluaa erota. Hänellä on viime vuosina ollut erilaisia terveysvaivoja, jotka vain jatkuvat. Hän kyllä sanoo, että olen ollut hyvin tukena ja auttanut monella tavalla. Epäilen, että suurin syy yhteenmuutolle on se, että hän hakee turvaa, että joku (= minä) on paikalla, jos tulee sairauskohtaus tms. -
Olemme sanoneet molemmat toisillemme, että tunnetasolla olemme toisillemme tosi tärkeitä, siitä ei ole kysymys. Toinen osapuoli on erittäin tunnepitoinen, haluaa puida asioita puhumalla pitkään, joskus tuntikausia ! Minä taas olen suoraviivaisempi, en jaksaisi loputtomiin analysoida. Minusta meidän tulisi hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme, mutta pelkään sitoutumista yhteenasumiseen, koska epäilen, että joudun koko ajan joustamaan yksinolon tarpeestani ja olemaan jonkinlaisen terapeutin roolissa toisen osapuolen puidessa asioitaan (esim. aikuisiin lapsiinsa liittyen ja vanhojen tapahtumien jatkuvana kertaamisena).
Mitä ajatuksia em. herättää, olisin kiinnostunut kuulemaan kommenttinne ? Kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minusta on vähän huolestuttavaa se ettei aikuinen, eronnut ihminen osaa tai halua asua yksin. Älä pilaa omaa rauhaasi yhteenmuutolla. Jos hän kaipaa elämäänsä lisää apua ja turvaa, koettakaa sopia siihen jokin muu järjestely. Hätärannettakin voisi miettiä, ethän sinä ole ensihoitaja.
Ei tietenkään pidä muuttaa yhteenasumaan, jos et sitä halua. Ja jos toinen ei arvosta mielipidettäsi vaan loukkaantuu, et voi sille mitään.
Komppaan edellisiä. Sinä haluat säilyttää oman rauhasi omassa kodissasi. Olet kuitenkin tukena ystävällesi ja se on jo paljon.
Yhteenmuutto tulee hankaloittamaan kummankin elämää. Sen nyt jo huomaa, mies närkästyy sinun haluamattomuudesta komplisoida elämäänne asumalla saman katon alla.