Työkyrin työviikko ohi ja viikonloppu alkaa!

Perjantai. Viikon viimeinen naula Työkyrin arkkuun. Hän raahasi ruumiinsa – tuon märän, hiekalla täytetyn säkin – kotiovesta sisään ja sulki sen perässään. Viikon työ oli ohi. Työn viikko oli ohi. Työkyri oli ohi.

Hiljaisuus oli uutta, erilaista. Se ei ollut enää vain äänen puutetta, se oli aktiivista, nälkäistä tyhjyyttä. Sitten hän näki sen. Eteisen naulakosta puuttui Anitan takki. Makuuhuoneen kaapin ovi oli auki, ja sisällä ammotti haava siinä kohtaa, missä hänen vaatteensa olivat olleet.

Keittiön pöydällä oli valkoinen paperilappu. Se ei ollut kirje. Se oli teloitus. Neljä sanaa, jotka oli kirjoitettu nopealla, vihaisella käsialalla.

"Ime parsaa, ei jää ikävä sinua."

Työkyrin aivot yrittivät käsitellä lausetta. Ime parsaa. Se oli niin absurdi, niin mitätöivä, niin täydellisen julma. Se ei ollut jäähyväinen, se oli oksennus hänen kasvoilleen. Hän ei tuntenut vihaa, ei surua, vain pohjatonta, mykkää ihmetystä siitä, miten pieneksi ihmisen voi murskata.

Koneenomaisesti hän riisui likaiset, hien ja metallipölyn hajuiset työhaalarinsa ja antoi niiden valahtaa mytyksi lattialle. Jääkaapissa odotti einesmaksalaatikko, jonka päiväys oli mennyt eilen. Kalvo oli hieman pullistunut. Napsahdus sen puhjetessa oli kuin kuolleen eläimen viimeinen huokaus. Hapan, imelä haju lehahti hänen sieraimiinsa. Se oli hänen elämänsä haju. Hän alkoi syödä sitä kylmänä, seisaaltaan, samalla haarukalla, jota oli käyttänyt koko viikon.

Sitten oli kiljun aika. Pullon suusta nousi pistävä, kemiallinen katku, kuin lupaus unohduksesta. Hän joi suoraan pullosta. Ensimmäinen kulaus poltti ruokatorvea ja sai silmät vetistymään. Toinen poltti vähemmän. Kolmannen jälkeen hän ei enää tuntenut poltetta, ei maksalaatikon pilaantunutta makua, ei mitään.

Lasittunein silmin hän ajautui ikkunan ääreen. Ulkona, iltapäivän kultaisessa valossa, oli elämää. Puiston nurmella istui se sama työtön porukka kuin aina. He nauroivat. Yhdellä oli kitara. Joku avasi skumppapullon, joka poksahti iloisesti. Naiset tanssivat paljain jaloin nurmikolla. He olivat vapaita. Heidän sielunsa eivät olleet panttina teollisuushallin kellokortille. He eivät syöneet pilaantunutta ruokaa. Kukaan ei käskenyt heidän imeä parsaa.

Ja siinä hetkessä, kun nauru kantautui lasin läpi Työkyrin korviin, jokin hänen sisällään särkyi lopullisesti.

Se ei ollut hiljainen murtuma, se oli räjähdys. Maailma hänen ympärillään alkoi vääristyä. Ikkunan takana nauravien ihmisten kasvot venyivät irvokkaiksi naamioiksi. Heidän naurunsa ei ollut enää iloista, se oli pilkallista, syyttävää kuorolaulua, joka tunkeutui hänen kallonsa läpi. Seinät alkoivat aaltoilla kuin hengittävä liha. Paperilappu pöydällä alkoi sykkiä, ja sen sanat hohtivat pimeässä: IME PARSAA. IME PARSAA.

Työkyri avasi suunsa huutaakseen, mutta ulos tuli vain koriseva, eläimellinen ääni. Hän kaatui polvilleen, ja hänen mielensä, tuo ylikuormitettu, loppuun ajettu piirilevy, kärähti. Hän alkoi nauraa. Sekopäistä, hysteeristä, itkunsekaista naurua, joka kaikui tyhjässä asunnossa. Hän nauroi maksalaatikolle, työhaalareille, nauraville ihmisille ja parsalle. Hän nauroi, kunnes ei enää tiennyt, missä nauru loppui ja hulluus alkoi. Lattialla, oman elämänsä raunioissa, Työkyri oli vihdoin vapaa. Vapaa kaikesta.