Jumala on kuollut- teologia

"Jumalan kuolema" on pitkä prosessi, jossa on otettu merkittäviä askelia viimevuosikymmeninäkin.

Nietzsche kuoli 1900, jolloin elettiin valistusajan jälkeen ehkä toista sekularisaation ja liberalisaation aaltoa Keski-Euroopassa. Suomeen nämä aallot näkyivät vuoden 1906 yleisessä ja yhteläisessä äänioikeudessa, jossa ensimmäisenä maailmassa naiset saattoivat peräti asettua ehdokkaaksi valtakunnallisissa vaaleissa (Uudessa Seelannissa naisilla oli aiemmin äänioikeus, mutta ei vaalikelpoisuutta).

Suomi oli 1900-luvun alussa vielä hyvin umpiuskonnollinen, mikä näkyy jopa sisällissodan jälkeen punavankien kirjeissä omaisilleen, joissa on vahvan uskonnollista kieltä. Niissä toivotellaan Jumalan siunausta ja vanki voi kertoa lohduttautuvansa sillä, että hän näkee läheisensä taas taivaassa jos saa kuolemantuomion jne.

Uskonnonvapaus (jota oli vaatinut jo 1880-luvulla esimerkiksi ehkä merkittävin autonomia-ajan valtiomies Leo Mechelin) saatiin lakiin 1922.

Lähihistoriasta mieleen on jäänyt Rehn - Ahtisaari presidentinvaalit, joihin liittyvässä televisiokeskustelussa yksi aihe oli se, uskovatko ehdokkaan Jeesuksen historiallisuuteen (ja molemmat tietenkin vakuuttelivat uskovansa). Nyt 2020-luvulla moisen uskonnollisen kysymyksen esilleottaminen vaalikeskustelussa tuntuisi absurdilta.

Jumala kuolee hitaasti mutta vääjäämättä.

Fyysisesti emme jumalaa välttämättä tarvitse. Leipä ja puuro meitä elättää kehdosta hautaan. Siinä välissä kuitenkin ihmisellä on tarve myös miettiä henkisempiä asioita. Kommunismi antoi vastauksen että olemme tähtipölyä ja muuta ei ole. Aika synkkää oli ja antoi johtajilleen vapauden salassa riistää alamaisiltaan. Sama meno jatkuu nykyvenäjällä vaikka kirkon johto onkin valjastettu maan diktaattorien linjalle. Usko on henkilökohtaista ja voi sanoa että uskoni on heikko mutta toivoni on voimakas. Toivon menetys on menetyksistä pahin.