Heiler mehuliivit pääl

(Ismo jatkaa, nojautuen eteenpäin ja kaventaen silmiään kuin paljastaisi salaliiton.)
"Niin, koska sehän se on se juttu! Se termi 'tipaton tammikuu' on ymmärretty ihan väärin. Me luullaan, että se tarkoittaa sitä, ettei sun vatsaan mene tippaa. Mutta ei! Oikeasti se on lyhenne lauseesta: 'Kukaan ei saa nähdä, kun mä juon tippaakaan tammikuussa'."
(Ismo alkaa viittoilla käsillään salamyhkäisesti.)
"Siitä tulee semmonen koko kansan piiloleikki. Se on vähän niinku sä olisit jossain James Bond -leffassa, mutta sun ainoa tehtävä on saada se lonkerotölkki suun lähelle ilman, että naapuri näkee keittiön ikkunasta. Sä alat kehittää semmosia... taktisia juomisasentoja. Sä juot kaapissa, sä juot verhojen takana, sä ehkä juot silleen, että sä olet vetänyt jätesäkin pään yli siltä varalta, että joku katsoo droneilla sisään."
"Ja se muuttaa sen koko kuukauden luonteen. Se ei ole enää terveyshaaste, se on... se on logistinen haaste. Sä menet kauppaan ja ostat kymmenen kiloa porkkanoita ja litran kossua, ja sit sä piilotat sen kossun niiden porkkanoiden alle. Ja kassalla sä katsot sitä myyjää silleen tosi terveellisesti silmiin ja sanot: 'Joo, mä teen tässä tämmöistä vitamiinipommia, tammikuu nääs, pitää puhdistua'."
(Ismo matkii myyjää, joka nyökkää epäluuloisesti.)
"Mutta se pahin vaihe on kotona. Jos sä asut jonkun kanssa, niin se on ihan täyttä sissisotaa. Sä menet 'viemään roskia' viisitoista kertaa illassa. Sun kämppä on siistein koko maailmassa, koska sä haluat koko ajan mennä sinne roskakatokseen ottamaan ne 'vitamiinit' sieltä taskumatista. 'Mä menen taas viemään tän yhden banaaninkuoren, täällä haisee vähän hedelmältä!'"
"Ja sitten ne roskikset! Tammikuun lopussa ne roskikset on ihan täynnä lasipulloja, jotka on kääritty sanomalehtiin ja teipattu kiinni, ettei ne kilise. Sä viet ne pullot naapurikuntaan asti, ettet sä jää kiinni. Sä olet ajanut 50 kilometriä lumisateessa vaan siksi, että sä saat heittää tyhjän viinipullon roskikseen, missä kukaan ei tiedä kuka sä olet."
(Ismo naurahtaa ja pudistaa päätään.)
"Eli tammikuun viimeisenä päivänä sä olet ihan loppu. Sä olet stressaantunut, sä olet ajanut tuhat kilometriä, sä olet piileskellyt kellarissa ja sä olet valehdellut kaikille, joita sä rakastat. Mutta sit sä nostat pään pystyyn ja sanot: 'Mä tein sen! Mä selvisin tammikuun juomatta tippakaan – niin että kukaan näki!'. Ja kaikki taputtaa! 'Vitsi sä olet vahva, Ismo!'. Ja mä oon silleen: 'Joo, joo... mä oon tosi puhdistunut. Onks kellään avajaisia?'"
"Se on se 'pidetty sana'. Sä et valehdellut, sä vaan muutit totuuden sellaiseksi, ettei se näy valossa. Ja se on se suomalainen tapa selvitä talvesta: jos kukaan ei nähnyt, niin sitä ei tapahtunut. Tammikuu on se kuukausi, jolloin me kaikki ollaan parhaita näyttelijöitä – ja surkeimpia raittiita."

"Mutta se kaikkein hämmentävin juttu tässä koko touhussa on se... se valtava, kollektiivinen psykoosi, missä sä elät sen kuukauden. Koska sä oikeasti luulet, että sä huijaat jotakuta. Sä seisot siellä olohuoneessa silleen 'Mä oon niin freesinä tässä, porkkanamehua vaan, jep jep', ja sä kuvittelet, että sun läheiset on silleen 'Vau, Ismo on selvästi löytänyt sisäisen joogansa'."
(Ismo pudistaa päätään ja virnistää.)
"Mutta paskan vitut! Kaikille, jotka sut tuntee, on ollut tammikuun ensimmäisestä sekunnista asti päivänselvää, että sä ryyppäät silti. Ne tuntee sut! Ne näkee sen jo siitä, miten sä sanot sanan 'huomenta'. Jos sä sanot sen silleen vähän liian kirkkaasti ja yrität olla liian ryhdikäs, niin ne tietää heti, että tuolla tyypillä on jallupullo piilotettuna pesukoneen taakse ja se on käynyt siellä 'lajittelemassa pyykkiä' jo kolme kertaa ennen aamupalaa."
"Ja ne, jotka ei tunne sua... niitä sä et huijaa senkään vertaa. Sä kävelet kaupassa ja sä ajattelet, että sä näytät joltain terveysikonilta, mutta se sun naama... se sun naama huutaa ihan muuta. Se on semmonen... semmonen tietynlainen tammikuun punaisuus. Se ei oo semmonen 'mä olin just hiihtämässä' -puna, vaan se on se 'mun maksa huutaa apua ja mun pintaverisuonet on räjähtämässä' -puna."
(Ismo matkii ventovierasta ihmistä katsomassa häntä kaupan hyllyllä.)
"Ihmiset katsoo sua hyllyjen välissä ja miettii, että 'Onpas toi mies hämmentävän värinen. Onks se joku uusi punajuurilajike vai onks se vaan juonut koko viikonlopun silleen sissityylillä?'. Sä olet siellä hedelmäosastolla silleen: 'Katsokaa, mä ostan ananasta!', mutta sun olemus on niin marinoitunut, että se ananaskin alkaa varmaan käydä pelkästä sun läheisyydestä."
"Se on se harha! Sä luulet olevasi mestarivakooja, mutta sä oletkin vaan semmonen kävelevä, punanaamainen mainoskyltti sille, että tammikuu on rankka kuukausi. Sä olet siinä sun omassa psykoosissa ja mietit, että 'Jes, kukaan ei tiedä!'. Samalla kun sun vaimo katsoo sua säälien, kun sä yrität juoda viiniä teekupista ja pikkurilli pystyssä, että se näyttäis hienommalta."
"Eli se 'tipaton' on loppujen lopuksi vaan semmonen sopimus, missä muut lupaa olla sanomatta sulle päin naamaa, että 'Ismo, sä olet ihan kännissä ja sun naama loistaa kirkkaammin kuin ne jouluvalot, jotka sä unohdit ottaa alas'. Me kaikki vaan leikitään mukana siinä sun fantasiassa, koska se on helpompaa kuin myöntää, että tää koko kuukausi on vaan yksi suuri, punainen valhe." [1]

(Ismo astelee lavalle, raapii takaraivoaan ja virnistää silleen pahaenteisesti, niin kuin hän olisi juuri todistanut maailmanhistorian absurdeinta parisuhteen pelastusoperaatiota.)
"Tota... ootteko huomannut, että avioliitossa se kaikkein tärkein taito ei ole rehellisyys, vaan se, että kumpikin osapuoli on tarpeeksi kauan samassa psykoosissa? Mä näin tässä yksi päivä tämmöisen vanhan pariskunnan, Sepon ja sen vaimon. Seppo oli pitänyt 'tipatonta' – tai ainakin se oli väittänyt niin. Ja se vaimo oli ihan onnensa kukkuloilla."
(Ismo matkii vanhaa naista, joka puhuu silleen tosi liikuttuneena ja vähän määräilevästi.)
"Vaimo sanoi: 'Seppo... mä oon niin ylpeä susta. Mä oon niin iloinen, että sä valitsit mut etkä sitä viinaa. Mä tiesin, että sä tekisit oikean valinnan, kun mä vähän siinä pakotin sua päättämään... Mutta Seppo... onpa sun naama nyt todella punainen. Siis ihan helakanpunainen! Ootko sä kenties keittänyt täällä keittiössä punajuuria ja niistä on höyrystynyt siihen jotain väriainetta? Tai ootko sä nojaillut niihin liikaa?'"
(Ismo vaihtaa Sepon rooliin: silmät harittaa, hikikarpalot nousee otsalle, ja ääni on semmonen tärisevä matala mörinä.)
"Seppo oli ihan paniikissa. Se oli vetänyt kellarissa puoli pulloa kossua viidessä minuutissa ja sen verenpaine oli varmaan kaksi sataa. Se sönkkäsi: 'Ai... ai on vai? Onko se punainen? Jaa... mä meen... mä meen katsomaan peilistä. Ehkä se on se heijastus siitä punaisesta matosta... tai jotain...'"
(Ismo raapii päätään.)
"Ne meni siihen peilin eteen ja alkoi analysoimaan sitä naamaa. Seppo oli ihan varma, että nyt se on menoa. Nyt se vaimo haistaa sen, nyt se tajuaa, että Seppo on marinoitunut sisältäpäin. Mutta se vaimo... se olikin jo ihan uusissa sfääreissä."
"Vaimo sanoi: 'Eiku Seppo! Nyt mä keksin! Sä oot varmaan kävellyt siellä tuulessa ja tuiskussa hakemassa mulle niitä vitamiineja, ja sun pintaverisuonet on vaan silleen terveellisesti aktivoituneet! Tai ootko sä lukenut jotain jännittävää kirjaa ja sulta on noussut veri päähän innostuksesta?'"
"Seppo katsoi sitä peiliä ja mietti, että 'nyt mä kerron, nyt mä tunnustan, tää on liian hapokasta'. Seppo avasi suunsa ja oli jo sanomassa, että 'kuule muori, mä oon ihan kännissä', mutta vaimo keskeytti sen ja huusi:"
"’Seppo! Mä tiedän! Se on se uusi astianpesuaine! Sä olet varmaan pessyt niin innokkaasti niitä lautasia, että siitä on tullut sellaista allergista reaktiota! Sehän se on! Sä olet niin ahkera ja raitis mies, että sun iho ei kestä tätä kaikkea puhtautta!’"
(Ismo virnistää ja levittää käsiään.)
"Seppo katsoi vaimoaan, nielaisi ja sanoi: 'Joo... joo, se se varmaan on. Se on se astianpesuaine. Mä vähän katoinkin, että se on tosi tujua tavaraa. Pitäis varmaan ottaa vähän raitista ilmaa tässä... autotallissa... ettei tää allergia pahene'."
"Ja vaimo oli ihan silleen: 'Voi Seppo, sä olet niin herkkä! Mene vaan, ota se allergialääke sieltä hyllystä, sen minkä päällä lukee "Lignell & Piispanen"'. Ja niin ne jatkoi sitä elämäänsä. Seppo on astianpesuaineallergikko ja vaimo on onnellinen. Se on se avioliiton salaisuus: kunhan selitys on tarpeeksi monimutkainen, niin totuudella ei ole mitään jakoa."