Vaaran vuosista

Poliittisen historian dosentti Kimmo Rentola kuvaa kirjassaan "Vallankumouksen aave", kuinka elokuussa 1970 Neuvostoliiton suurlähettilääksi maahamme saapunut Aleksei Beljakov ryhtyi puuhaamaan Suomen muuttamista sosialistiksi valtioksi.

Siirtymistä sosialismiin olisi vauhditettu lakoilla ja nojaamalla SKP:n vähemmistöön. Beljakov oli luennoinut SKP:n ydinryhmälle, että myös SDP näyttelisi erittäin suurta osaa sosialismiin siirtymisessä. "Tälle pohjalle tulee rakentaa vallan ottamisen taktiikka Suomessa", Beljakovin kerrotaan sanoneen.

Taktiikan mukaan kommunistit piti nostaa hallitusvastuuseen ja maahan saada vasemmistolainen presidentti, jonka valta olisi nojannut lakkoliikkeisiin ja radikalisoituvaan nuorisoon. Ajatus oli siirtyä sosialistiseen leiriin rauhanomaisesti. Presidentiksi oli ajateltu sosiaalidemokraatti Väinö Leskistä, joka oli vähän aiemmin käynyt Moskovassa vakuuttamassa uskollisuuttaan Neuvostoliitolle.

Beljakovin puuhat kantautuivat tietenkin Kekkosen korviin. Vuotajana oli ehkä itse sosialistipresidentiksi ajateltu Leskinen - joka siis tosi paikan tullen pelästyi ja perääntyi puolueensa ajamasta pitkän tähtäimen tavoitteesta rauhanomaisesta siirtymisestä sosialismiin - juuri kun se mahdollisuus oli realisoitumassa kuin suoraan sosialistisen ideologian käsikirjan mukaan.

Tilanne oli vakava ja Kekkonen toimikin ripeästi.

Jo muutaman kuukauden kuluttua Aleksei Beljakov ihmetteli kotonaan Moskovassa, mitä oikein oli tapahtunut - kuinka oli mahdollista että hän, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton suurlähettiläs, oli lentänyt ulos tshunien maasta kuin leppäkeihäs?

Kukaan Moskovan tovereista ei ilmeisesti ollut tullut varoittaneeksi tätä aikaisemmin Italiassa toiminutta diplomaattia Kekkosen bysanttilaisen oveluuden voimasta. Italiassa hän oli onnistunut paremmin. Hänen hääräämisensä Italian voimakkaan kommunistipuolueen takapiruna saattoi maan vuosiksi sekasortoiseen lakkokierteeseen.

Beljakovista kirjoitti:

Poliittisen historian dosentti Kimmo Rentola kuvaa kirjassaan "Vallankumouksen aave", kuinka elokuussa 1970 Neuvostoliiton suurlähettilääksi maahamme saapunut Aleksei Beljakov ryhtyi puuhaamaan Suomen muuttamista sosialistiksi valtioksi.

Siirtymistä sosialismiin olisi vauhditettu lakoilla ja nojaamalla SKP:n vähemmistöön. Beljakov oli luennoinut SKP:n ydinryhmälle, että myös SDP näyttelisi erittäin suurta osaa sosialismiin siirtymisessä. "Tälle pohjalle tulee rakentaa vallan ottamisen taktiikka Suomessa", Beljakovin kerrotaan sanoneen.

Taktiikan mukaan kommunistit piti nostaa hallitusvastuuseen ja maahan saada vasemmistolainen presidentti, jonka valta olisi nojannut lakkoliikkeisiin ja radikalisoituvaan nuorisoon. Ajatus oli siirtyä sosialistiseen leiriin rauhanomaisesti. Presidentiksi oli ajateltu sosiaalidemokraatti Väinö Leskistä, joka oli vähän aiemmin käynyt Moskovassa vakuuttamassa uskollisuuttaan Neuvostoliitolle.

Beljakovin puuhat kantautuivat tietenkin Kekkosen korviin. Vuotajana oli ehkä itse sosialistipresidentiksi ajateltu Leskinen - joka siis tosi paikan tullen pelästyi ja perääntyi puolueensa ajamasta pitkän tähtäimen tavoitteesta rauhanomaisesta siirtymisestä sosialismiin - juuri kun se mahdollisuus oli realisoitumassa kuin suoraan sosialistisen ideologian käsikirjan mukaan.

Tilanne oli vakava ja Kekkonen toimikin ripeästi.

Jo muutaman kuukauden kuluttua Aleksei Beljakov ihmetteli kotonaan Moskovassa, mitä oikein oli tapahtunut - kuinka oli mahdollista että hän, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton suurlähettiläs, oli lentänyt ulos tshunien maasta kuin leppäkeihäs?

Kukaan Moskovan tovereista ei ilmeisesti ollut tullut varoittaneeksi tätä aikaisemmin Italiassa toiminutta diplomaattia Kekkosen bysanttilaisen oveluuden voimasta. Italiassa hän oli onnistunut paremmin. Hänen hääräämisensä Italian voimakkaan kommunistipuolueen takapiruna saattoi maan vuosiksi sekasortoiseen lakkokierteeseen.

Lue lisää

...sanot, ja juuri tuohon kirjaan perustan kirjoitukseni niiltä osin, kuten sanon:

>> Mutta vasta Kimmo Rentolan viime vuonna ilmestyneestä kirjasta ”Vallankumouksen aave; vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970” olen saanut suorastaan hätkähdyttäviä tietoja.

...Beljakov sitten lähetettiin Wieniin, mutta ei suurlähettilääksi, vaan puolueettomuuden asiantuntijaksi Internationale Institut für den Frieden -nimiseen laitokseen. Siellä kerrottiin hänen saaneen Suomessa tsaarin viimeisen kenraalikuvernöörin mukaan lempinimen Bobrikoff.

Kaiken tuon ja paljon, paljon muuta Rentola kertoo yli 500-sivuisessa kirjassaan, josta minä toin esille eräitä pieniä paloja, jotka kuitenkin mielestäni ovat kirjan keskeisintä antia.

JormaKKorhonen kirjoitti:

...Beljakov sitten lähetettiin Wieniin, mutta ei suurlähettilääksi, vaan puolueettomuuden asiantuntijaksi Internationale Institut für den Frieden -nimiseen laitokseen. Siellä kerrottiin hänen saaneen Suomessa tsaarin viimeisen kenraalikuvernöörin mukaan lempinimen Bobrikoff.

Kaiken tuon ja paljon, paljon muuta Rentola kertoo yli 500-sivuisessa kirjassaan, josta minä toin esille eräitä pieniä paloja, jotka kuitenkin mielestäni ovat kirjan keskeisintä antia.

Lue lisää

vaan tarkoitinkin, että hän sai pitää lähettilään statuksen ja edut, vaikka tehtävät vaihtuivat toisiarvoisiin. Silti, siis säilyneistä eduista huolimatta, Beljakov oli katkera mies.

Mutta arvatenkin joudut kohta JormaKKorhoseksi; ei noiden saitille jo ehättäneiden sontalinkojen mielestä minua voi kehua kukaan muu kuin minä itse!

Kyllä Rentola varsin laajasti ja uskottavasti kuvaa Väinö Leskisen omia pyrkimyksiä, jotka otettiin ilmeisen vakavasti Neuvostoliitossa sen jälkeen, kun Väiski oli tehnyt sen hyvin muistamani canossanmatkansa Moskovaan. Eihän Väiskin hyväksyminen suureen tehtävään olisi ollut sen ihmeellisempää kuin Urkin yli 20 vuotta aikaisemmin saama "luottamus".

Tuo 1974 poikkeuslain suunnittelu Neuvostoliitossa oli minullekin kai uusi tieto, en muista ainakaan edes Hannu Rautkallion siitä faktatietoja esittäneen, epäilyksiä kyllä. Niin, voidaan tosiaan huokaista - "voi aikoja, voi tapoja!"

Kyllä minä kirjoittelin tuon yhdeltä istumalta muuten, mutta kevyen kotilounaan nautin välillä. Kirja oli koko ajan edessäni, joten ei minun tarvinnut sitä ihan muistinvaraisesti kirjoittaa. Nuo kahden muun "vaaran vuoden" tarinat ovat jo niin tuttuja, että niiden esittämiseksi en käsikirjaa tarvitse.

JormaKKorhonen kirjoitti:

Mutta arvatenkin joudut kohta JormaKKorhoseksi; ei noiden saitille jo ehättäneiden sontalinkojen mielestä minua voi kehua kukaan muu kuin minä itse!

Kyllä Rentola varsin laajasti ja uskottavasti kuvaa Väinö Leskisen omia pyrkimyksiä, jotka otettiin ilmeisen vakavasti Neuvostoliitossa sen jälkeen, kun Väiski oli tehnyt sen hyvin muistamani canossanmatkansa Moskovaan. Eihän Väiskin hyväksyminen suureen tehtävään olisi ollut sen ihmeellisempää kuin Urkin yli 20 vuotta aikaisemmin saama "luottamus".

Tuo 1974 poikkeuslain suunnittelu Neuvostoliitossa oli minullekin kai uusi tieto, en muista ainakaan edes Hannu Rautkallion siitä faktatietoja esittäneen, epäilyksiä kyllä. Niin, voidaan tosiaan huokaista - "voi aikoja, voi tapoja!"

Kyllä minä kirjoittelin tuon yhdeltä istumalta muuten, mutta kevyen kotilounaan nautin välillä. Kirja oli koko ajan edessäni, joten ei minun tarvinnut sitä ihan muistinvaraisesti kirjoittaa. Nuo kahden muun "vaaran vuoden" tarinat ovat jo niin tuttuja, että niiden esittämiseksi en käsikirjaa tarvitse.

Lue lisää

joten se siitä.

eikä muutkaan ryssät kirjoitti:

joten se siitä.

...ja kerroin perustellun näkemykseni asiasta. Joten se siitä.

...täällä on vain tieto siitä, eli linkki siihen. Ja sellainen on täysin sääntöjen mukaista.

Jos olette kestäneet kuulla minun puhuvan Kekkosesta kriittisemminkin, niin kestänette myös myönteisempää. Ei tarvitse silti kadehtia, vaikkei itse mitään hänestä tietäisikään.

Ja olen useasti puffannut täälläkin Seppistä totuudenmukaisemman historiantutkimuksen edustajana. Kekkosta demonisoivan Rautkallion ja glorifioivan Suomen "välistä."

Rentola antaa kuvan todellisista vaaran vuosista 70-luvun alussa. Seppinenkin kuvaa ne aivan oikein vaikeiksi, koska N-Liitolla oli painetta Tsekkoslovakian tapahtumien jälkeen osoittaa vahvuuttaan. Suomen vaikeudet konkretisoituivat iänikuisissa kommunikeaneuvotteluissa, taistelussa puolueettomuus-maininnasta yya-sopimuksen rinnalla. Puolueettomuus katosikin seitsemäksi vuodeksi Suomi-NL- kommunikeoiden perinteiseen muotoiluun verrattuna. Karjalainen oli hanakampi siitä tinkimään ja Kekkonenkin tyytyi lopulta toteamaan, että "ei kai Suomen puolueettomuuspolitiikka voi olla kiinni yhden sanan toistelemisesta"... Max Jakobsonillakin oli sormensa pelissä NL:n kantojen kiristymisessä. Teoksessaan Kuumalla Linjalla hän esitti kerettiläisen tulkinnan yya-sopimuksen sotilasartiklan soveltamisesta, eli että noottikriisin jälkeen aloite 2. artiklan käyttöönotosta oli siirtynyt yksin Suomelle. Siitähän ei Moskovassa tykätty eikä varsinkaan Jakobsonin sanomana.

Brezhnevin oppi tarkoitti erityisesti sosialistisen leirin yhtenäisyyden puolustamista kaikin keinoin. Se ei sisältänyt tavoitetta saada uusia, ainakaan eurooppalaisia, maita sosialistisiksi. Itse olen sen tulkinnan kannalla, että Suomi oli N-Liiton kannalta parhaimmillaan ns. hyödyllisenä idioottina, eli Neuvostoliiton näkemykset tarkasti huomioon ottavana länsimaana. Vanhoissa kommunistijohtajissa istui lujassa vallankumousopin levittäminen, mutta Moskovassa ainakin pääasiassa tajuttiin, että se juna meni jo. Taloudelliset olot olivat jo liian hyvät Suomessa vallankumousta ajatellen. Pelkät poliittiset syyt eivät vallankumousta, edes eduskunnan kautta, mahdollista. Beljakov oli siitä erikoinen, että hän edelleen otti vakavasti Lenin käskyn vallankumouksen levittämisestä. Virallisesta bolsevikki-retoriikasta se oli kadonnut jo 50-luvulla Hrustsevin aikana.

Eniten vallankumousteoriaa tukee 70-luvun alun Suomessa se, että jo yksinvaltiaaksi kohonnut Brezhnev ei välittänyt Suomesta sen enempää kuin muistakaan maista. Hrustsev välitti ja oli läheinen Kekkosen kanssa. Mutta siihen se jääkin. Rentolakaan ei ole löytänyt uskottavia neuvostolähteitä kirjoitustensa tueksi, vaan on minusta tehnyt kelpo kehäpäätelmien ketjun.

…eli tuosta Jukka Seppisen Kekkos-kirjasta. Kyllä minä sitä silmäilin sen ilmestyttyä, ja Oiva Härkönenkin sitä kehui, mutta nyt sen vasta ostin, kun kävin keskustassa. Akateemisesta se oli lopussa, mutta Suomalaisesta Kirjakaupasta sen sain, ja oli alennettuun hintaan 29.90 (ent. hinta 44,30). Täytyy lukea jossain vaiheessa, sillä eihän niitä enää paljon ilmesty kirjoja, joissa Kekkosta käsiteltäisiin kovin myönteisesti.

Kyllä 1970-luvulla neukkujen jatkuva painostus kasvoi kahteen kertaan huolestuttavasti. Myöhempi oli se vuosikymmenen loppuvuosien painostus yhteisten sotaharjoitusten tyrkyttämisineen ja aiempi vuosikymmenen alun voimakas prässäys, josta Rentolan kirja kertoo. Väliin mahtui leppeämpi kausi ETYKeineen. Kun silloin suurvallat yrittivät liennytystä, niin eivät neukutkaan ihan samalla tavalla olleet hyvän apurinsa Suomen ja Kekkosen niskassa.

Saattaa olla niin, että tuo Seppisen näkemys Kekkosesta asettuu Juhani Suomen ja Hannu Rautkallion näkemysten väliin, kuten keskustademari tuossa arvioi. Mutta minä kyllä luen paljon mieluummin Rautkalliota kuin Suomea, enkä ainoastaan hänen asenteensa vuoksi, vaan siksi, että Rautkallio kirjoittaa vetävämmin ja hänellä on mielenkiintoisempia tietoja.

Kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” sanoo dosentti Martti Häikiö seuraavaa (s.200):

”Juhani Suomi erehtyi Kekkos-biografiansa viimeisen osan julkistamistilaisuudessa väittämään, että tiedeyhteisö on sulkenut Hannu Rautkallion ulkopuolelleen. On syytä selvästi todeta, että Juhani Suomen väite ei pidä paikkaansa ja on siksi Hannu Rautkallion kunniaa loukkaava. Tiedeyhteisö on itse itsensä määrittävä tiedemiesten joukko, joka on antanut Rautkalliolle tunnustetun paikan joukossaan: hän on Tampereen yliopiston dosentti eli tiedeyhteisön hyväksymä opettaja, jonka tutkimuksia rahoittaa Suomen Akatemia, tiedeyhteisön keskeinen osa sekin.

Rautkallion tutkijanlaatua on alusta lähtien leimannut nimenomaan hämmästyttävä kyky kaivaa esiin ennen tuntemattomia uusia lähteitä. Tämä näkyi jo hänen väitöskirjassaan ”Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä; Saksan sodanpäämäärät Suomessa 1917-18 (WSOY 1977)”. Se käsitteli aihepiiriä, joka oli ennen häntä vaikuttanut loppuun kalutulta.”

Noin siis Häikiö Rautkalliosta. Muistamme myös, mitä Paavo Lipponen sanoi Juhani Suomesta ja miten Suomi hänelle vastasi. Rautkallio on osoittanut sivistystään ja suurempaa viisauttaan pidättäytymällä arvostelemasta Juhani Suomea.

Keskustademari kirjoitti:

Ja olen useasti puffannut täälläkin Seppistä totuudenmukaisemman historiantutkimuksen edustajana. Kekkosta demonisoivan Rautkallion ja glorifioivan Suomen "välistä."

Rentola antaa kuvan todellisista vaaran vuosista 70-luvun alussa. Seppinenkin kuvaa ne aivan oikein vaikeiksi, koska N-Liitolla oli painetta Tsekkoslovakian tapahtumien jälkeen osoittaa vahvuuttaan. Suomen vaikeudet konkretisoituivat iänikuisissa kommunikeaneuvotteluissa, taistelussa puolueettomuus-maininnasta yya-sopimuksen rinnalla. Puolueettomuus katosikin seitsemäksi vuodeksi Suomi-NL- kommunikeoiden perinteiseen muotoiluun verrattuna. Karjalainen oli hanakampi siitä tinkimään ja Kekkonenkin tyytyi lopulta toteamaan, että "ei kai Suomen puolueettomuuspolitiikka voi olla kiinni yhden sanan toistelemisesta"... Max Jakobsonillakin oli sormensa pelissä NL:n kantojen kiristymisessä. Teoksessaan Kuumalla Linjalla hän esitti kerettiläisen tulkinnan yya-sopimuksen sotilasartiklan soveltamisesta, eli että noottikriisin jälkeen aloite 2. artiklan käyttöönotosta oli siirtynyt yksin Suomelle. Siitähän ei Moskovassa tykätty eikä varsinkaan Jakobsonin sanomana.

Brezhnevin oppi tarkoitti erityisesti sosialistisen leirin yhtenäisyyden puolustamista kaikin keinoin. Se ei sisältänyt tavoitetta saada uusia, ainakaan eurooppalaisia, maita sosialistisiksi. Itse olen sen tulkinnan kannalla, että Suomi oli N-Liiton kannalta parhaimmillaan ns. hyödyllisenä idioottina, eli Neuvostoliiton näkemykset tarkasti huomioon ottavana länsimaana. Vanhoissa kommunistijohtajissa istui lujassa vallankumousopin levittäminen, mutta Moskovassa ainakin pääasiassa tajuttiin, että se juna meni jo. Taloudelliset olot olivat jo liian hyvät Suomessa vallankumousta ajatellen. Pelkät poliittiset syyt eivät vallankumousta, edes eduskunnan kautta, mahdollista. Beljakov oli siitä erikoinen, että hän edelleen otti vakavasti Lenin käskyn vallankumouksen levittämisestä. Virallisesta bolsevikki-retoriikasta se oli kadonnut jo 50-luvulla Hrustsevin aikana.

Eniten vallankumousteoriaa tukee 70-luvun alun Suomessa se, että jo yksinvaltiaaksi kohonnut Brezhnev ei välittänyt Suomesta sen enempää kuin muistakaan maista. Hrustsev välitti ja oli läheinen Kekkosen kanssa. Mutta siihen se jääkin. Rentolakaan ei ole löytänyt uskottavia neuvostolähteitä kirjoitustensa tueksi, vaan on minusta tehnyt kelpo kehäpäätelmien ketjun.

Lue lisää

Silmäilin Seppisen Kekkos-kirjaa sen ilmestyttyä, ja Oiva Härkönenkin sitä kehui, mutta nyt sen vasta ostin, kun kävin keskustassa. Akateemisesta se oli lopussa, mutta Suomalaisesta Kirjakaupasta sen sain, ja oli alennettuun hintaan 29.90 (ent. hinta 44,30). Täytyy lukea jossain vaiheessa, sillä eihän niitä enää paljon ilmesty kirjoja, joissa Kekkosta käsiteltäisiin kovin myönteisesti.

En minä noita Rentolan lähteitä vähäisinä enkä epäuskottavina pitäisi. Onhan toistakymmentä sivua pitkässä lähdeluettelossa nimetty suuri määrä arkistoaineistoa ja kirjallisuutta, joihin tekstissä yhtenään viitataan. Paljon huonommin dokumentoidut ovat Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran lähteet, jotka oikeastaan vasta viimeisessä osassa noudattavat käytäntöä, jota tuollaiselta teokselta pitäisi vaatia.

Saattaa olla niin, että Seppisen näkemys Kekkosesta asettuu Juhani Suomen ja Hannu Rautkallion näkemysten väliin, kuten arvioit. Mutta minä kyllä luen paljon mieluummin Rautkalliota kuin Suomea, enkä ainoastaan hänen asenteensa vuoksi, vaan siksi, että Rautkallio kirjoittaa vetävämmin ja hänellä on mielenkiintoisempia tietoja.

Kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” sanoo dosentti Martti Häikiö seuraavaa (s.200):

”Juhani Suomi erehtyi Kekkos-biografiansa viimeisen osan julkistamistilaisuudessa väittämään, että tiedeyhteisö on sulkenut Hannu Rautkallion ulkopuolelleen. On syytä selvästi todeta, että Juhani Suomen väite ei pidä paikkaansa ja on siksi Hannu Rautkallion kunniaa loukkaava. Tiedeyhteisö on itse itsensä määrittävä tiedemiesten joukko, joka on antanut Rautkalliolle tunnustetun paikan joukossaan: hän on Tampereen yliopiston dosentti eli tiedeyhteisön hyväksymä opettaja, jonka tutkimuksia rahoittaa Suomen Akatemia, tiedeyhteisön keskeinen osa sekin.

Rautkallion tutkijanlaatua on alusta lähtien leimannut nimenomaan hämmästyttävä kyky kaivaa esiin ennen tuntemattomia uusia lähteitä. Tämä näkyi jo hänen väitöskirjassaan ”Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä; Saksan sodanpäämäärät Suomessa 1917-18 (WSOY 1977)”. Se käsitteli aihepiiriä, joka oli ennen häntä vaikuttanut loppuun kalutulta.”

Noin siis Häikiö Rautkalliosta. Muistamme myös, mitä Paavo Lipponen sanoi Juhani Suomesta ja miten Suomi hänelle vastasi. Rautkallio on osoittanut sivistystään ja suurempaa viisauttaan pidättäytymällä arvostelemasta Juhani Suomea.

JormaKKorhonen kirjoitti:

Silmäilin Seppisen Kekkos-kirjaa sen ilmestyttyä, ja Oiva Härkönenkin sitä kehui, mutta nyt sen vasta ostin, kun kävin keskustassa. Akateemisesta se oli lopussa, mutta Suomalaisesta Kirjakaupasta sen sain, ja oli alennettuun hintaan 29.90 (ent. hinta 44,30). Täytyy lukea jossain vaiheessa, sillä eihän niitä enää paljon ilmesty kirjoja, joissa Kekkosta käsiteltäisiin kovin myönteisesti.

En minä noita Rentolan lähteitä vähäisinä enkä epäuskottavina pitäisi. Onhan toistakymmentä sivua pitkässä lähdeluettelossa nimetty suuri määrä arkistoaineistoa ja kirjallisuutta, joihin tekstissä yhtenään viitataan. Paljon huonommin dokumentoidut ovat Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran lähteet, jotka oikeastaan vasta viimeisessä osassa noudattavat käytäntöä, jota tuollaiselta teokselta pitäisi vaatia.

Saattaa olla niin, että Seppisen näkemys Kekkosesta asettuu Juhani Suomen ja Hannu Rautkallion näkemysten väliin, kuten arvioit. Mutta minä kyllä luen paljon mieluummin Rautkalliota kuin Suomea, enkä ainoastaan hänen asenteensa vuoksi, vaan siksi, että Rautkallio kirjoittaa vetävämmin ja hänellä on mielenkiintoisempia tietoja.

Kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” sanoo dosentti Martti Häikiö seuraavaa (s.200):

”Juhani Suomi erehtyi Kekkos-biografiansa viimeisen osan julkistamistilaisuudessa väittämään, että tiedeyhteisö on sulkenut Hannu Rautkallion ulkopuolelleen. On syytä selvästi todeta, että Juhani Suomen väite ei pidä paikkaansa ja on siksi Hannu Rautkallion kunniaa loukkaava. Tiedeyhteisö on itse itsensä määrittävä tiedemiesten joukko, joka on antanut Rautkalliolle tunnustetun paikan joukossaan: hän on Tampereen yliopiston dosentti eli tiedeyhteisön hyväksymä opettaja, jonka tutkimuksia rahoittaa Suomen Akatemia, tiedeyhteisön keskeinen osa sekin.

Rautkallion tutkijanlaatua on alusta lähtien leimannut nimenomaan hämmästyttävä kyky kaivaa esiin ennen tuntemattomia uusia lähteitä. Tämä näkyi jo hänen väitöskirjassaan ”Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä; Saksan sodanpäämäärät Suomessa 1917-18 (WSOY 1977)”. Se käsitteli aihepiiriä, joka oli ennen häntä vaikuttanut loppuun kalutulta.”

Noin siis Häikiö Rautkalliosta. Muistamme myös, mitä Paavo Lipponen sanoi Juhani Suomesta ja miten Suomi hänelle vastasi. Rautkallio on osoittanut sivistystään ja suurempaa viisauttaan pidättäytymällä arvostelemasta Juhani Suomea.

Lue lisää

Sattuipa, että caps lock-häirikön ohella on ihan asiaviestikin tullut. Kiitos saittiyhteisön (paikallinen kvasitiedeyhteisö?) :) puolesta, Jorma.

Rentolasta tarkoitin sanoa lähinnä sitä, että hänellä ei ole ns. savuavaa asetta lähteenä osoittamassa, että Neuvostoliitto todella olisi esimerkiksi Beljakovin avulla valmistellut/tukenut vallankumousta, edes parlamentaarista, Suomessa 70-luvun alussa. Rentola päättelee pienistä palasista niin mahdollisesti olleen. Saattaa hyvin ollakin, mutta se ei minusta edelleenkään tule toteen näytetyksi. Mutta ehdottomasti Rentola on eturivin poliittisen historian tutkijoitamme, epäilyksettä.

Juhani Suomi on murheenkryyni mm. syistä, jotka mainitset. Hänenkään tutkijantaitoja ei liene syytä vähätellä, mutta hän väärinkäyttää niitä, koska ihailee rajattomasti Kekkosta ja haluaa suojella häntä (ketä vastaan?). Huono asetelma uskottovan historiantutkimuksen kannalta.

JS:n arviot Rautkalliosta voidaan jättää omaan arvoonsa, mutta kyllä minusta Rautkallion 80-luvun lopun ja 90-luvun tuotanto on sensaatiohakuista ja hänen väittämänsä Kekkosesta KGB:n agenttina perustuu tasan yhteen dokumenttiin, jota Hannu säilyttää kassakaapissaan. Tiedän tämän siitä, että eräs entinen kollegani valmisteli Kepua läheisesti sivuavaa väitöskirjaa ja kävi kirjeenvaihtoa Rautkallion kanssa hänen Moskovan löydöksistään. Ko. dokumenttia HR ei halunnut näyttää tahi antaa kopiota. Minulla on siitäkin syystä muodostunut kuva tietynlaisesta samasta kaavasta HR:n ja JS:n välillä. Kummallakin on lähteitä, joita muut eivät saa käsiinsä, Suomella tietysti rajattomasti enemmän Orimattilassa.

Aiempi sanomani Rautkallio demonisoi ja Suomi glorifioi Kekkosen, on siteeraus Max Jakobsonin kirja-arvostelusta Hesarissa joskus 90-luvulla. Minusta osuu aika hyvin paikalleen.

JormaKKorhonen kirjoitti:

…eli tuosta Jukka Seppisen Kekkos-kirjasta. Kyllä minä sitä silmäilin sen ilmestyttyä, ja Oiva Härkönenkin sitä kehui, mutta nyt sen vasta ostin, kun kävin keskustassa. Akateemisesta se oli lopussa, mutta Suomalaisesta Kirjakaupasta sen sain, ja oli alennettuun hintaan 29.90 (ent. hinta 44,30). Täytyy lukea jossain vaiheessa, sillä eihän niitä enää paljon ilmesty kirjoja, joissa Kekkosta käsiteltäisiin kovin myönteisesti.

Kyllä 1970-luvulla neukkujen jatkuva painostus kasvoi kahteen kertaan huolestuttavasti. Myöhempi oli se vuosikymmenen loppuvuosien painostus yhteisten sotaharjoitusten tyrkyttämisineen ja aiempi vuosikymmenen alun voimakas prässäys, josta Rentolan kirja kertoo. Väliin mahtui leppeämpi kausi ETYKeineen. Kun silloin suurvallat yrittivät liennytystä, niin eivät neukutkaan ihan samalla tavalla olleet hyvän apurinsa Suomen ja Kekkosen niskassa.

Saattaa olla niin, että tuo Seppisen näkemys Kekkosesta asettuu Juhani Suomen ja Hannu Rautkallion näkemysten väliin, kuten keskustademari tuossa arvioi. Mutta minä kyllä luen paljon mieluummin Rautkalliota kuin Suomea, enkä ainoastaan hänen asenteensa vuoksi, vaan siksi, että Rautkallio kirjoittaa vetävämmin ja hänellä on mielenkiintoisempia tietoja.

Kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” sanoo dosentti Martti Häikiö seuraavaa (s.200):

”Juhani Suomi erehtyi Kekkos-biografiansa viimeisen osan julkistamistilaisuudessa väittämään, että tiedeyhteisö on sulkenut Hannu Rautkallion ulkopuolelleen. On syytä selvästi todeta, että Juhani Suomen väite ei pidä paikkaansa ja on siksi Hannu Rautkallion kunniaa loukkaava. Tiedeyhteisö on itse itsensä määrittävä tiedemiesten joukko, joka on antanut Rautkalliolle tunnustetun paikan joukossaan: hän on Tampereen yliopiston dosentti eli tiedeyhteisön hyväksymä opettaja, jonka tutkimuksia rahoittaa Suomen Akatemia, tiedeyhteisön keskeinen osa sekin.

Rautkallion tutkijanlaatua on alusta lähtien leimannut nimenomaan hämmästyttävä kyky kaivaa esiin ennen tuntemattomia uusia lähteitä. Tämä näkyi jo hänen väitöskirjassaan ”Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä; Saksan sodanpäämäärät Suomessa 1917-18 (WSOY 1977)”. Se käsitteli aihepiiriä, joka oli ennen häntä vaikuttanut loppuun kalutulta.”

Noin siis Häikiö Rautkalliosta. Muistamme myös, mitä Paavo Lipponen sanoi Juhani Suomesta ja miten Suomi hänelle vastasi. Rautkallio on osoittanut sivistystään ja suurempaa viisauttaan pidättäytymällä arvostelemasta Juhani Suomea.

Lue lisää

http://www.suomenmaa.fi/Kulttuuri.html

Ruokamatkoja Urho Kekkosen seurassa.

Tsaarien valtakuntaan syntynyt, puurolla ja ruisleivällä elänyt, tukkiasioitsijan poika Urho Kekkonen sanoi kerran presidenttikaudellaan, että kaikkea syön, kunhan ette pakota puuroa ottamaan.

Urho Kekkonen piti perinteisestä suomalaisesta ruuasta, mutta hänen pöydässään sai nauttia myös kansainvälisen gastronomian herkuista. Erikoisesti graavisiika maistui presidentille. Ja ruisleipä. Mutta hän maksoi itse tilaamansa leivät maakuntien taitajille, toisin kuin nykyiset maakuntamatkailija-presidentit, jotka käyvät pullakahvittamassa itseään maakuntamatkoillaan. UKK jopa neuvoi emäntää tekemään leivästä ”hiukan happamampaa”.

Gummeruksen eläkkeellä oleva kirjallinen johtaja Risto Lehmusoksa on yhdessä vaimonsa Ritvan kanssa koonnut jälleen mahtavan ruokamatkakirjan Urho Kekkosen pöydässä (Ajatus). Pari vuotta sitten samojen tekijöiden Mannerheimin pöydässä -teosta kuvattiin kulttuuriteoksi. Tämä Kekkos-pöydän kirja toi Lehmusoksille taas uuden kunnianosoituksen; teos on nimetty vuoden ruokakirjaksi.

Eikä ihme, se on enemmän kuin keittokirja, se on matka valtiollisen persoonallisuuden ruokapöydän vieraanvaraisuuteen ja presidentin persoon ruokamakuun. Tunnettuahan oli, että UKK:n diplomatiaan kuului liki aina runsaasti tarjottu, maistuva, usein pitkä ateria.

Urho Kekkonen tunnettiin myös ulkona syöjänä, mikä merkitsi toista kuin nykyinen kotipakoisuus. UKK viihtyi kansanihmisten parissa, usein pohjoisessa; pölkyllä istuttiin, laavulla, tukevalla lankulla syötiin ja pahkakupista juotiin. Eikä hiihtoreissuilla tarvittu edes niitäkään. Metsäkämppä oli mieluinen aterian nauttimisen miljöö.

Lehmusoksat ovat erikoisen nautittavasti onnistuneet kokoamaan UKK:n ruokaperinteen, tarjoamisen eri historiallisissa tilanteissa, tunnelmat, ruokavieraat ja ennen kaikkea rikkaan suomalaisen ruuan raaka-ainepohjan makuhermojen seikkailumatkaksi. He sukeltavat estottomasti UKK:n kautta syvälle keskeiseen kansalliseen ruokaperinteeseemme, leikittelevät persoonallisuuksilla – mutta kunnioittavat sitä mitä suomalainen nälkänsä haltija aina on tehnyt: vierellä syöjää ja oikealta maistuvaa suuhunpantavaa. Harvoin se oli maahan tuotua. Nykyisinhän maailmanperinne tekee näyttävää sössöä, jossa ruuan lähde, raaka-aine, menettää arvokkuuttaan keinotekoisessa mediakokkauksessa.

Lehmusoksien UKK-pöydät ovat kuin pieni historian kavalkadikierros, on reseptiä, paikkaa, tilannetta ja persoonaa. Ja mikä kuvitus! Tosin Katja Hagelstamin nykyaikaan vedetyt mutta silti upeat, värikkäät kuvasivut tuntuvat ajoittain asetelmalliselta pakkopullalta. – Historiaa niin että hengästyttää. Pitäisiköhän tästäkin teoksesta saada englanninkielinen versio.

aapo kirjoitti:

http://www.suomenmaa.fi/Kulttuuri.html

Ruokamatkoja Urho Kekkosen seurassa.

Tsaarien valtakuntaan syntynyt, puurolla ja ruisleivällä elänyt, tukkiasioitsijan poika Urho Kekkonen sanoi kerran presidenttikaudellaan, että kaikkea syön, kunhan ette pakota puuroa ottamaan.

Urho Kekkonen piti perinteisestä suomalaisesta ruuasta, mutta hänen pöydässään sai nauttia myös kansainvälisen gastronomian herkuista. Erikoisesti graavisiika maistui presidentille. Ja ruisleipä. Mutta hän maksoi itse tilaamansa leivät maakuntien taitajille, toisin kuin nykyiset maakuntamatkailija-presidentit, jotka käyvät pullakahvittamassa itseään maakuntamatkoillaan. UKK jopa neuvoi emäntää tekemään leivästä ”hiukan happamampaa”.

Gummeruksen eläkkeellä oleva kirjallinen johtaja Risto Lehmusoksa on yhdessä vaimonsa Ritvan kanssa koonnut jälleen mahtavan ruokamatkakirjan Urho Kekkosen pöydässä (Ajatus). Pari vuotta sitten samojen tekijöiden Mannerheimin pöydässä -teosta kuvattiin kulttuuriteoksi. Tämä Kekkos-pöydän kirja toi Lehmusoksille taas uuden kunnianosoituksen; teos on nimetty vuoden ruokakirjaksi.

Eikä ihme, se on enemmän kuin keittokirja, se on matka valtiollisen persoonallisuuden ruokapöydän vieraanvaraisuuteen ja presidentin persoon ruokamakuun. Tunnettuahan oli, että UKK:n diplomatiaan kuului liki aina runsaasti tarjottu, maistuva, usein pitkä ateria.

Urho Kekkonen tunnettiin myös ulkona syöjänä, mikä merkitsi toista kuin nykyinen kotipakoisuus. UKK viihtyi kansanihmisten parissa, usein pohjoisessa; pölkyllä istuttiin, laavulla, tukevalla lankulla syötiin ja pahkakupista juotiin. Eikä hiihtoreissuilla tarvittu edes niitäkään. Metsäkämppä oli mieluinen aterian nauttimisen miljöö.

Lehmusoksat ovat erikoisen nautittavasti onnistuneet kokoamaan UKK:n ruokaperinteen, tarjoamisen eri historiallisissa tilanteissa, tunnelmat, ruokavieraat ja ennen kaikkea rikkaan suomalaisen ruuan raaka-ainepohjan makuhermojen seikkailumatkaksi. He sukeltavat estottomasti UKK:n kautta syvälle keskeiseen kansalliseen ruokaperinteeseemme, leikittelevät persoonallisuuksilla – mutta kunnioittavat sitä mitä suomalainen nälkänsä haltija aina on tehnyt: vierellä syöjää ja oikealta maistuvaa suuhunpantavaa. Harvoin se oli maahan tuotua. Nykyisinhän maailmanperinne tekee näyttävää sössöä, jossa ruuan lähde, raaka-aine, menettää arvokkuuttaan keinotekoisessa mediakokkauksessa.

Lehmusoksien UKK-pöydät ovat kuin pieni historian kavalkadikierros, on reseptiä, paikkaa, tilannetta ja persoonaa. Ja mikä kuvitus! Tosin Katja Hagelstamin nykyaikaan vedetyt mutta silti upeat, värikkäät kuvasivut tuntuvat ajoittain asetelmalliselta pakkopullalta. – Historiaa niin että hengästyttää. Pitäisiköhän tästäkin teoksesta saada englanninkielinen versio.

Lue lisää

...tuo gourmet-puoli ei ole suurimpia kiinnostukseni kohteita! Tosin ruoanlaitossa olen pakosta joutunut kehittymään "korkealla iälläni", kun loppunsa lähestymisen tietävä itseäni nuorempi vaimoni, hyvä ruoanlaittajakin, pakotti minut kolmatta vuotta sitten Helsingin Työväenopiston kokkikursseille, ja nyt jo toista vuotta olen siellä saamiani tietoja ja perustaitoja joutunut soveltamaan käytäntöön!

Samantapaisia lempiruokia kuin Kekkosella minullakin on. Viime lauantaina viimeksi ostin siikafileen, jonka heti graavasin, ja monena iltana olen napostellut sitä ruisleivän päällä, ja juuri mikään ei voisi maistua paremmin!

Kyllä minäkin entisenä Lapin jätkänä ja myöhempänä topografina ja Lapin kiertäjänä olen lukemattomat ateriat kannon päässä syönyt, ja kahvini kuksasta juonut. Tietenkin minulla on edelleen kuksa, jonka aina pakkaan mukaani esim. Lappiin hiihtämään lähtiessäni.

Kekkosesta ja kuksasta kertovat monet historiantutkijat ja kirjailijat mm. siitä vaiheesta, kun Kekkonen myöhäissyksyllä 1942 käänsi jyrkästi kurssinsa, jolloin entisestä sotakiihkoilijasta tuli rauhanopposition jäsen.

Esa Seppänen kirjassaan "Miekkailija ja tulivuori" näin:

"Samana päivänä, kun puna-armeijan vastaoffensiivi alkoi (19.11.42), kokoontuivat Rovaniemellä Urho Kekkonen ja hänen ystävänsä Kaarlo Hillilä, Kustaa Vilkuna, Paavo Säippä ja Kalle Määttä, huolestuneina maailmansodan näköaloista ja Suomen kohtalosta, pohtimaan suuria kysymyksiä Hillilän "päämahaan" lääninhallituksen taloon.

Kolmeen päivään eivät ystävykset liikkuneet tukikohdastaan mihinkään. Jääkäripataljoonan lahjoittama, konjakilla täytetty Lapin kuksa kiersi ja sousi miehestä mieheen, välillä saunottiin ja seurattiin yöpuvuissa radiosta tilannetta".

Pekka Hyvärinen kirjassaan "Suomen mies" toteaa samasta tilanteesta:

"Lotinanpellon killan rauhanstrategia kehiteltiin Rovaniemellä marraskuussa 1942. Silloin muki sousi kädestä käteen kaksi päivää ja yötä. Unkarin ja Itävallan mallien pohjalta syntyi ajatus pakolaishallituksesta - hanke, joka olisi paljastuessaan vienyt suunnittelijansa syytteeseen valtio- ja maanpetoksesta."

Tuonkin huomioon ottaen on jotenkin kornia, että Kekkonen vajaat kaksi vuotta myöhemmin vaati Rytiä syytteeseen maanpetoksesta tämän omissa nimissään tekemästä Ribbentrop-sopimuksesta, jolla oli hyvin suuri - eräiden mielestä ratkaiseva - merkitys Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumiseksi ja Suomen pelastamiseksi.

En oo viel lukenu, mutta ajattelin lukea.

http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/histo/pg/keski-rauska/georgceh.pdf

Ruuskanen kirjoitti:

En oo viel lukenu, mutta ajattelin lukea.

http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/histo/pg/keski-rauska/georgceh.pdf

Lue lisää

Se on Riku Keski-Rauskan Gradu syyskuulta 2005. Eka sivu näyttää tyhjältä mut sitä pitää skrollata vähän alaspäin niin jo näkyy.

Ruuskanen kirjoitti:

En oo viel lukenu, mutta ajattelin lukea.

http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/histo/pg/keski-rauska/georgceh.pdf

Lue lisää

Vaikuttaa äkkiä vilkaisten mielenkiintoiselta; otan talteen.

Oletko lukenut Georg C. Ehrnroothin vuonna 1999 ilmestyneet muistelmat Krokotiilien keskellä (Simma med krokodilerna)? Ovat mielenkiintoiset nekin!

JormaKKorhonen kirjoitti:

Vaikuttaa äkkiä vilkaisten mielenkiintoiselta; otan talteen.

Oletko lukenut Georg C. Ehrnroothin vuonna 1999 ilmestyneet muistelmat Krokotiilien keskellä (Simma med krokodilerna)? Ovat mielenkiintoiset nekin!

Lue lisää

Jäi kuitenkin selailun asteelle kun palautuspäivä yllätti. Nyt kun muistutit niin laitoin varauksen kirjastoon. Kiitos.
Olen ajatellut tutustua Kekkosen ajan Suomea koskevaan venäläiseen kirjallisuuteen. No, se taitaa jäädä ensi syksyn asiaksi.
Historian tulkintasi ja tutkielmasi Kekkosesta on hyviä. Jokainen tablaa tyylillään, mutta sinä olet löytänyt monasti kultaisen keskitien mikä lienee jos ei lähimpänä niin ainakin lähempänä totuutta kuin ääripäiden ei vastustajien tai (sanoisinko lähes) palvojien kirjoitukset. Tutkielmasi oli lisensiaattityön tasoa.