Negatiivisesta yhteydestä

Bhagavadgitan kolmannessatoista kappaleessa puhutaan tietoisuudesta kokijana, ja tätä nimitetään sanalla ksetrajna; joka on tila jossa se mitä tiedetään (ksetra), ja se kuka tietää ovat yhtä. Minä tiedän että minä tiedän, - tai: minä tiedän että se olen minä joka tietää.

Minusta tämä tila on ihmisen todellinen identiteetti. Se on aika yksinkertainen asia. Tiedostava minuus (edelleen Bhagavadgitan mukaan) luo itsestään eri ominaisuuksia, kuten upadrsta – todistaminen, anumanta - pyhyys , bharta – tuki, bhokta – nauttiminen, mahesvara – tämän minuuden kokeminen maailmankaikkeuden rakenteen ominaisuudeksi, ja parapurusa – korkein itse.

Kun aloitin joogan, minulle tuli luonnollisena oivalluksena että ”kaikki tapahtuu minun minuuteni kautta”, ja että tämä minuus ei suinkaan ole ego. Tietenkin kaikki pitivät sitä suuruudenhulluna ajatuksena. Mutta en ole sellainen ihminen että alkaisin epäillä jotain oivallustani, vaikka porukat kääntyisivätkin minua vastaan.

Minua viehätti VT:ssä varsinkin se lause että Jumalan nimi on ”minä olen se joka minä olen”, ja ”minä olen on minun nimeni”. Minusta kaikki muu oli ylimääräistä, ja turhaakin.

Erkaannuin henkisen tien kulkijoiden porukoista kuin Lokki Joonatan, ja lentelin yksinäni. Edelleen.

Olen yrittänyt eritellä täällä mikä on tuon erkaantumisen syy. Onko syy minussa, vai muissa? Mutta niin täällä, kuin joka paikassa minun on mahdoton sanoa ajatuksiani julki, koska ihmiset keskittyvät hyökkäämään minun persoonaani ja minuuttani vastaan, riippumatta siitä mitä olen sanomassa. Olen lähinnä ihmetellyt sitä.

Olen kyllästynyt siihen että annan käyttää itseäni kynnysmattona. Mitä muuta tämä keskustelu on täällä ollut kuin etupäässä persoonani pilkkaa? Nämä tohtoriksi tekeytyvät sun muut. Onneksi suomi24:ssä on siivouskampanja, ja sanonkin että painan tuota punaista nappia tästä lähtien heti, jos joku alkaa esittämään epäasiallisia kommentteja mielenterveydestäni, tai lähettelemään ivallisia viestejä minua matkivilla nikeillä.

Tässä on valitettu että tällä foorumilla ei muka voi muusta keskustellakaan kuin pilkalliseen sävyyn persoonastani. En ainakaan minä ole pakottanut ketään pilkkaamaan itseäni. Minusta jokainen voi keksiä ihan sellaisia aloituksia kuin haluaa, ja keskustella vaikkapa idän filosofioiden suhteesta vihreisiin pikku ukkoihin. Se juttu on siinä, että kukaan ei täällä tee luovia aloituksia, kenelläkään ei ole kanttia antaa itsestään niin paljon. Nimettömiä kommentteja on helpompi vääntää, ja vielä helpompi heittäytyä riekkumaan ivallisena.

Minun näkökulmastani katsottuna ns. etsijät keskittyvät etsinnässään epäoleellisiin – jopa henkisen kasvun kannalta haitallisiin asioihin.

Itse en varsinaisesti ole mikään joogi, tai etsijä, tai uskovainen. Eikä minua edes kiinnosta vatvoa tärkeänä jotain sanskritinkielisiä knoppeja, tai vaalia puhdasoppisuutta. Saati sitten purkaa aggressiotani tasapäisestä rivistöstä erkanevia kohti. Olen tullut aika kyyniseksi ihmisen mahdollisuuksien suhteen saavuttaa yhteys Jumaluuteen. Paitsi negatiivinen yhteys tietysti, on aina. Deus Absconditus.

Tänä iltana ajattelen että tavallisella ihmisellä, joka syntyy ja kasvaa, käy töissä ja syö, ja nai, ja nukkuu, ja saa lapsia tai ei, eikä mieti henkisiä asioita, on suurempi mahdollisuus saavuttaa valaistuminen, kuin niillä jotka ovat hirveästi miettineet, muodostaneet mielikuvia, opittuja varmuuksia ja ovat kovin itsestään tietoisia.

Todellinen tieto on itsetiedotonta.

Minusta nämä ”oivaltaneet” kirjoitukset kuten Bhavadgita, VT, tai gnostilaiset tekstit eivät sinänsä ole kovin tärkeitä, vaan ne vahvistavat kokemuksemme silloin kun Kaitselmus on jo antanut meille vastaavan kokemuksen. Ksetrajna, gnoosis, samadhi, moksha, shaktipat. Useinhan juuri JÄLKIKÄTEEN ihmiset joutuvat vaikeuksiin, kun eivät ymmärrä kokemaansa, ja mieli pyrkii selittämään tapahtuneen pois, saamalla sen rationalisoinnin kautta pois. Nähdäkseni etsijöiden kardinaalivirhe on olla tajuamatta että kokemus tuli, ja meni. Koska he eivät tajua; koska he ovat kuuroja ja sokeita, he eivät voi ymmärtää että se mikä tapahtui, oli pyhää. Sitten he reagoivat tyypillisen inhimillisesti, raivolla, aggressiolla, halveksunnalla, ivalla ja pilkalla. Ja he kuvittelevat vielä olevansa tiellä, ja edistyvänsä kohti valaistumista.

Joka kohta muka koittaa; jos ei nyt, niin seuraavissa elämissä.

Minun ei-niin kiva sanomani on, että valaistuminen on jo ollut. Tosin ei siinä mielessä kuin nondualistit ja panteistit sen haluavat käsittää. Jossain muussa…

Hiukan sitten hillintää, - en aio sietää enää pilkkaa henkilöäni kohtaan. Usein ajattelen vaan omia tunteitani, - sitä hurjaa Kali-luontoani, mutta onhan myös niin että jokaisen ihmisen, muidenkin kuin minun, on syytä opetella tunteiden hillitsemistä? Vai olenko ainoa joka pystyy siihen?

Tämä nyt vaan oli jotain ajatuksia, tänä iltana. Ja mulla on myös sellainen toive, että jos ihmiset vapautuisivat täällä ivan ja pilkan hengestä, niin olisi mahdollista keskustellakin jostain. Kunnioittaa toisimme vaikkapa.

Mitään muuta ei tarvita, pelkkä minuus riittää. Minusta se on helpottava sanoma; en käsitä miksi aina tarvitsee niin hiiltyä. Mikä on uhattuna? Se ego? Jatkakaa vain hyökkäyksiä omaa tai muitten minuutta kohtaan; ei se ole oikein vaikka miten päin vääntäisi. Onko se niin suuri rikos sitä paitsi jos joku ihmisyksilö uskaltaa olla/tiedostaa oma minänsä? Koska silloin paljastuu että joku toinen ei uskalla, ja tulee kateus? Kateus minuudesta? Jokaisella on minuus. Tämä minuus on todellinen Kristus, - suuri yksinkertaisuus ja lapsenkaltaisuus. Sitä ei tarvitse – eikä saa, tappaa tai kuolettaa.

Ja vielä: Beo kuoli, kun hänet porukalla nitistettiin. Ties kuinka mones kuolema. Moni on varmaan iloinen. Tuhkasta nousi yöllä valo... Tämänkin tapatte. Loputtomia ristiinnaulitsemisia ja ylösnousemuksia...

Sakshat.

Mind springs forth from I-ness: The mind springs forth from the extremely fine sense of individuality or asmita. It is I-ness itself, that is yet free from attractions, aversions, and fears. (Patanjali, Yoga-Sutra, 4.4)

“Seagulls, as you know, never falter, never stall. To stall in the air is for them disgrace and it is dishonor.

But Jonathan Livingston Seagull, unashamed, stretching his wings again in that trembling hard curve - slowing, slowing, and stalling once more - was no ordinary bird.”

http://suchit.net/inspiration/JonathanLivingStoneSeagull.html