kokemuksia

Sarjakuvaan perustuva näyttely Kiasmassa:

Tarina kertoi ydinsodan jälkeisestä Suomesta.
Näyttelytila oli rakennetteu sarjakuvan ruuduista. Kun olin saapunut yläkertaan, josta näyttely alkoi, astuin suoraan hävityksen kauhistukseen, sarjakuvaruutuun sisään. Asettelin jalkani tiiliskiviroinan, laastin ja kaiken sellaisen lomaan päästäkseni eteenpäin toiseen ruutuun. Oli kuvitteellinen suoja, jonkun asunto, vaneriseinineen ja rätisevä radio kuului "kadulle" jossa kävelin.

Oivallus on aina upea kokemus. Taide-esineen kokonaisvaltainen kokemus muillakin aisteilla kuin vain visuaalisin, on mahtavaa.

Kauniaisten kaupungintalon pihalla on teos, joka täytyy myös kokea. Siinä on kaksi lieskaa, metallisia. Kun menee niiden väliin ja iskee nyrkeillään "lieskoja" molemmin puolin, kuulee "sodan kumun" tai "tykkien jylinän" tai mitä nyt itse kukin sitten kuuleekin.

Sibelius-monumentti Helsingissä: sitä katsoessaan tuulisena mutta aurinkoisena päivänä melkein "kuulee" urkupillit.

Ateneum: Gallen-Kallelan teokset. Niiden henkilöhahmot koetaan, ei nähdä.

Tätä mieltä alter-egoni

Mahtava kokemus sinulla ja puit sen vahvoiksi sanoiksi.

Itse koin monta vuotta sitten täällä kotikaupunkini taidemuseossa sellaisen voimakkaan kokemuksen - ihan toisenlaisen kuitenkin. Taulun nimi on jo unohtunut, niikuin taulun tekijänkin, mutta tunne ei. Pysähdyin katselemaan yhtä "psykoottista" teosta hieman pidempään ja yhtäkkiä tunsin ymmärtäväni sisimmässäni, millaiselta psykoottisesta, vainoharhaisesta [paranoid] ihmisestä täytyy tuntua ja millaisena hän maailman kokee. Tämä oli kokemus jota minun on vaikea pukea sanoiksi, niin voimakas se oli.

Olin etsinyt vastauksia kysymyksiin, kuinka paranoid-psykoottinen ihminen kokee maailmansa koska isäni aika ajoin kärsi tuosta mielentilasta. Sen käytännön seurauksista kärsimme me muut perheenjäsenet, etenkin me lapset, tietysti myös paljon. Tuo taidekokemus autoi minua sitten aikuisiässä selvittelemään joitakin niistä sotkuisista solmuista, jotka tekivät elämäni hankalaksi.

Se oli varmaan yksi niistä ensimmäisistä taidekokemuksistani, joissa vain yksinkertaisesti koin taiteen omassa olemuksessani, joissa taide puhui minulle, tai sitten ei. Nykyisin en arvioi, pidänkö jostain taideteoksesta vai en, koen vain josko se puhuu minulle vai ei, onko sillä mitä sanottavana tai onko minulla sille jotain sanottavaa...tai eikö meillä ole mitään sanottavaa toisillemme..

Sillälailla me koemme tätä maailmaa yhdessä, taide ja minä.

Kiitos sinulle tästä aloituksestasi. :)

Joskus, kun luen hyvän kirjan, tiedän että se kertoo juuri minusta.

Paras taide on syvällisen universaalia.

Parsifal, keskiaikaisen Arturtarinapiirin sankareita, pyhän graalin vartija, aiheena Wagnerin oopperassa „Parsifal".

Tämä oli sellainen kokemus, joka on jäänyt ikuisesti mieleeni, vaikka paikka vieressäni olikin tyhjä.

Siellä on todennäköisesti ollut liian vähän happea, oliko ilmastointi päällä? Vartti tullessaan saliin naksautti ilmastoinnin päälle, jolloin toivuit. Olitko pierussa?

..kerron tähän nyt ekaks sen 'hienomman' ;)
Vuosia on kulunut hurjasti, mutta Retretti jäi
mieleen jotenkin kiehtovana.

Toinen, ei mitään 'korkeakulttuuria', mutta oon
Stand Up -komiikan ystävä.
Sellanen 'festari' on ollut jo useampana keväänä eräässä
eteläisen Suomen kaupungissa. Joka vuosi on tullut järkättyä,
että pääsee sinne, vaikka 'läpi harmaan kiven' :=

Iittalan naivistien näyttely täytyy käydä joka kesä katsomassa, ainakin kerran;)
Osa maalauksista on niin upean pikkutarkkoja ja humoristisia että aina joku yksityiskohta riemastuttaa vaikka useampaan kertaan kiertäisikin.
Aihe aina selvillä, ei tarvitse miettiä mitä taiteilija on yrittänyt kuvata, sopii minunkin älylleni;)

vei meidät katselemaan ateneumin kokoelmia kolmisenkymmentä vuotta sitten.Eihän tuollainen maalaustaide nyt mitenkään ihmeemmin innostanut silloin,eikä antanut mitään.
Äskettäin kävin katsomassa luonnon lumo näyttelyn ja samalla kiertelein katsomassa muutkin teokset ateneumisssa ja,niin kuin aina,pojan ja variksen kohdalla tuli tunne,että tämä on nähty ennenkin.
Poika ja varis on tuntunut aina jotenkin "omalta" maalaukselta ja ensinmäisen kerran sen näin tuolloin 70-luvulla.

Kaiketi voi sanoa,että ensinmäinen kerta taiteen parissa kuitenkin oli se kaikkein vaikkuttavin,vaikka sen huomasikin vasta viipeellä.

Olin 19 v, enkä ollut pahemmin taidemuseoissa käynyt, mutta Louvre oli kaikkineen mahtava kokemus.

Vahinko vain, että sinne olisi pitänyt ottaa eväät ja retkituoli mukaan, kun katseltavaa oli niin paljon ;)

oli kerrassaan mykistävä! Ja Rooma muutenkin niin iiihana kaupunki...

Retretissä on tuullut muutaman kesänä käytyä ja hyviä kokemuksia sieltäkin.