Paasilinnan kirjallinen veljessarja:

Erno, Reino, Arto, Mauri.

1. ERNO PAASILINNA, älykkö, yhteiskuntakriittinen vaikuttaja, tarkkailija ja osallistuja, kulttuurikeskustelija, yksi Lappi-aiheisen kirjallisuuden tunnetuksi tekijöitä.

Itse oon eniten pitänyt Erno Paasilinnan (1935 – 2000) tuotoksista.
Erityisesti esseekokoelma YKSINÄISYYS JA UHMA. Ostin kirjan sen ilmestyessä 1984. En enää muista mikä minua kirjassa viehätti, ehkä tyyli ja esitystapa vähintään yhtä paljon kuin aiheet. Olin tuolloin 17-vuotias, samana vuonna taisin lukea Orwellin tulevaisuuskuvitelman 1984 toiseen kertaan. Yksinäisyydestä ja uhmasta en kyllä enää muista tarkkaa sisältöä, vain hitusen tunnelmaa ja kirjan kansikuvan.
Sitten täytyy tietysti mainita Legenda jo eläessään -sarjassa ilmestynyt kirja TIMO K. MUKKA, mainiosti kuvitettu kirja ilmestyi 1974. Taisin pitää kyseisestä kirjasta jopa enemmän kuin Hannu Salaman Pentti Saarikoski -kirjasta joka samassa sarjassa ilmestyi 1975.
Sekä Mukka että Saarikoski kuuluivat lempikirjailijoihini teini-iässä, noin 15 – 18-vuotiaana, ja Saarikosken runot vielä myöhemminkin.
Kun Pentti vuonna 1983 kuoli se oli minulle isku ja itkin sisäisesti kun en ollut ehtinyt henkilökohtaisesti koskaan häneen tutustua. Että sellaista teini-ikäisen angstia...
Yksinäisyys ja uhma on kyllä muutakin kuin angstia. Asiallinen teos.

Vielä pitää mainita Ernon toimittamat lappikirjallisuuden valikoimat TUNTURIT PUHUVAT (1963) ja LAAJA LAPINMAA (1965). Myös muita Lappi-aiheisia on häneltä ilmestynyt.

Erno Paasilinnan toimittamat PIDOT AULANGOLLA (1963) ja sen jatkeeksi ilmestynyt SANAN VAPAUS (1964) kuvastavat aikansa suomalaista kulttuuri-ilmapiiriä ja polemiikkia ja ovat sellaisina mielenkiintoisia pikkuteoksia. Viimeksi mainittu on tällä hetkellä minulla myytävien kirjojen joukossa ja löytää varmaan kesän kuluessa uuden kodin. Kirjassa PIDOT AULANGOLLA keskustelijat esiintyivät nimimerkin suojissa, myös SANAN VAPAUDESSA he käyttävät nimimerkkejä mutta nimimerkit paljastetaan jo kirjan alussa.
Esipuheesta: ”Viime syksynä ilmestyi laaja keskustelukirja Pidot Aulangolla, jossa kaksitoista henkilöä esitti vapaasti käsityksiään ajankohtaisista ilmiöistä. Eräissä arvosteluissa on heidän keskustelunsa katsottu vastuuttomaksi sananvapauden käytöksi. Tämä kirja ei silti ole Aulangon pitojen jatkoa tai lisäystä, vaan itsenäinen nidos... Keskustelijat paljastavat nimensä osoittaakseen, ettei ole kysymys järjestäytyneestä ryhmästä, puolueesta tai kansanliikkeestä. Yhteistä kaikille on ainoastaan sangen ymmärtävä sanan mahdollisuuksiin ja vaikutuksiin kohdistuva mielenkiinto.”
Kirjan keskustelu on käyty Helsingin Kauppakillan kabinetissa lauantaina 25.1.1964. Keskustelijoina Pirkko Rommi, Heikki Brotherus, Kauko Kare, Eino S. Repo, Jyrki Juurmaa, Heikki Eskelinen, Aku-Kimmo Ripatti, Martti Qvist, Väinö Kirstinä, Jouko Siipi, Matti Mannerkorpi ja Erno Paasilinna, aiheena yhteiskunnalliset ilmiöt, henkinen ilmapiiri, kulttuuri ja etiikka. Kovin laaja-alaisiin tai edes syvällisiin tulkintoihin ei tässä yhden illan keskustelussa päästä mutta joka tapauksessa kirja on kulttuurillisesti ja älyllisesti kiinnostava osoitus aikakauden äänistä, jotka muokkasivat suomalaista kulttuurikeskustelua ja olivat tuomassa julkiseenkin keskusteluun uudenlaista kritiikin ja kansallisen itsepohdiskelun linjaa. Toki yksittäisiä ääniä oli kuultu jo aiemmin mutta vasta 1960-luvun ilmapiiri mahdollisti kasvualustan älykkäälle ja uusia uria aukovalle kulttuurikeskustelulle. Keskustelijat sitten osaltaan pitivät ilmapiiriä avoimena ja muokkasivat sitä.
Kulttuuri yhteisesti sovittuine, mutta usein kirjoittamattomine sääntöineen ja oikean ja väärän normeineen, ei ole pysyvä tila, vaan on mukautuvainen ja liikkeessä.

Martti Qvist: ”Kannattaessamme sananvapautta me yhdymme maailman kaikkiin diktaattoreihin, jotka myöskin ovat sitä kannattaneet.”

Erno Paasilinnaa voidaan sanoa yhteiskunnalliseksi osallistujaksi, jota hän oli ennen kaikkea yhteiskuntakriitikkona ja älyllisenä keskustelijana. Paasilinnan veljessarjasta hän oli kirjallisesti laaja-alaisin.
Esikoisteos KYLMÄT HYPYT ilmestyi syntymävuotenani, 1967.
Poimintoja Ernon tuotannosta:
Kylmät hypyt (1967).
ALAMAISEN KYYNELEET (1970, satiirikokoelma, josta Erno Paasilinnalle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto 1971).
MAINIO VALLANKUMOUS (1972).
SYNNYINMAAN MUISTOT (1973).
Timo K. Mukka (1974).
MUSTA AUKKO (1977).
KADONNUT ARMEIJA (1977, romaani, Valtion kirjallisuuspalkinto 1978).
SIPERIALAINEN ESTETIIKKA (1978).
KAUKANA MAAILMASTA (1980).
MAAILMAN KOURISSA (1983).
Yksinäisyys ja uhma (1984, Erno Paasilinna sai teoksesta Finlandia-palkinnon).
TÄHÄNASTISEN ELÄMÄNI KIRJAIMET (1986).
RUUMISARKUN NAULOJA (1999).
ISOA INARIA KIERTÄMÄSSÄ (1999, yhdessä Antti Tuurin kanssa).

- - -

2. REINO PAASILINNA. Yhteiskunnallinen osallistuja, poliitikko, europarlamentaarikko.

Reino Paasilinna (syntynyt 1939) näyttää minun näkökulmastani melko lailla harmaammalta kuin Erno ja Arto. Ainakin kirjailijana. Johtuen paljolti kirjallisuuden alasta, poliittinen kirjallisuus kun ei ole niin proosallista. Älykäs yhteiskunnallinen keskustelija mutta ei älykkö kuten Reino. Osalllistujana liian perinteinen ja diplomaattisesti tasainen ollakseen uusia uria aukova vaikuttaja. Silti toki poliitikkona merkittävä ja kriittisenä pohdiskelijana varmaan kuuluu jokseenkin latteiden politiikkojemme kärkiryhmään. Näin äkkiseltään luonnehdittuna. En kyllä ole politiikan asiantuntija joten tämä nyt siis perustuu melko pinnalliseen vaikutelmaan.

Reino Paasilinnalta minulla on kirjahyllyssä MIELLYTTÄVÄÄ VÄKIVALTAA, kirjan alaotsikko: Näinkö Suomi menettää itsenäisyytensä? (Otava 1986). Mielenkiintoinen kirja informaatioyhteiskunnan tiedonvälityksestä ja ajatusten muokkaamisesta. Samalle hyllyriville olen sijoittanut muita aihepiiriin liittyviä, muutama esimerkki:
Kansainliitto, yleiskatsaus tammikuusta 1920 joulukuuhun 1926 (Wsoy 1927).
John de Heer: Kansojen viimeinen ahdinko (Suomen lähetysseura 1928).
Eino Kuusi: Sosiaalinen kysymys ja sosiaalinen liike kautta aikojen (Wsoy 1939).
Atos Wirtanen: Yhtynyt pohjola, huomispäivän välttämättömyys (Söderström & Co 1943).
Jakob Burckhardt: Maailmanhistorian näköaloja (Otava 1951).
Louis Armand, Michel Drancourt: Eurooppa etsii kurssiaan (Wsoy 1970, alkuteos ilmestyi 1968).
Peter Kankkonen: Suomettuva Suomi, raportti rappion politiikasta (Alea-kirja 1976).
Joachim Hirsch: Turvavaltio (Vastapaino 1985, saksan kielinen alkuteos ilmestyi 1980).
Thoralf Gilbrant: EU – peto vai pelastaja (Ristin Voitto 1994).
Ilkka Hakalehto, Veli Karhu: Epäluottamuslause hallituksen EU-politiikalle, raportti Suomen EU-jäsenyyden kohtalokkaista seurauksista (Hakalehto ja Karhu 1994).
Karl Steinhauser: EU – huomispäivän super-Neuvostoliitto (Totuus ry 1994).
Paul van Buitenen: Euroopan salaiset kansiot (Aika 2000).
Grant R. Jeffrey: 666 – Antikristuksen yhteiskunta Suomessa ja muualla (Kuva ja sana 2001, alkuteos The Surveillance Society ilmestyi 2000).

- - -

3. ARTO PAASILINNA ja suomalainen huumori.

Arto Paasilinna (syntynyt 1942) lienee veljessarjasta tunnetuin ja ehdottomasti luetuin.
Ensimmäiset teokset KARHUNKAATAJA IKÄ-ALPI (1964) ja KANSALLINEN VIERASKIRJA (1971). Esikoisromaani OPERAATIO FINLANDIA (1972).
Operaatio Finlandian myötä Paasilinna huomasi osaavansa kirjoittaa kaupaksi käyvää huumoria ja viimeistään romaanissa Onnellinen mies (1976) löysi omansa tyylinsä. Tällä välin ilmestyivät romaanit PARATIISISAAREN VANGIT (1974) ja JÄNIKSEN VUOSI (1975).
Kuten esikoisromaanissa kansallisuuskysymys, nationalismi ja vieraan vallan uhka on Paasilinnalla myös myöhemmässä huumorituotannossaan mukana sinänsä vakavaa ja ajattelemaan laittavaa sisältöä, mutta missä määrin kyse on oikeasti vakavasta ajattelusta vai onko kyseessä pelkästään kaupallinen kikka, sen tietää vain kirjailija itse. Jos tietää.

Olen lukenut Arto Paasilinnan teoksia liian vähän voidakseni tietää pidänkö hänen tyylistään vai en, mutta huumoripuolella minuun vetoaa enemmän Juhani Peltosen täyteläinen, hersyvän herkullinen ja surumielisen surrealistisinkin sävyin elämän kipeyttä peilaileva tuotanto, esimerkkeinä Salomo ja Ursula (1967), Kolme (1969), The End (1976), Jumalan kuopus (1980). Kirjailijan tuotannosta suurelle yleisölle tunnetuin lienee peltosmaisen liioitteleva, lähes mauttomuuden rajoille asti venytetty urheiluparodia Elmo (1978).
Peltosen lisäksi olen kokenut nautinnollisia hetkiä Veikko Huovisen maanläheisen pohdiskelevan, kuivakkaan lämpimän tyylin parissa, jonka omaperäinen huumori ei ole niin suoraa eikä hersyvää kuin Paasilinnalla. Huovisen hyväntuulinen hauskuus poreilee monta kertaa pinnan alla.

Vinostikin hymyillessään ja joskus jopa irvaillessaan Huovisen huumori on ihmisläheistä, ihmisystävällistä.
Huovisen tuotannon eri ääripäiden - klassikko Havukka-ahon ajattelija (1952), melko eleetön romaani Siintävät vuoret (1959), valokuvin kuvitettu Kylän koirat (1962), metsäpoliittinen Tapion tarhat (1969), vinksahtaneesti hekotteleva ”dokumenttiromaani” Veitikka (1971) ja asiapitoinen Suomen saloilla (1981) - väliin sijoittuvat varsinaisina huumorikirjoina tunnetuiksi tulleet Hamsterit (1957), Lampaansyöjät (1970), Rasvamaksa (1973), Lentsu (1978).
Sekä myöhemmästä tuotannosta humoristisessa ilmaisussaan ehkä vähän enemmän Paasilinnaa lähestyvät Joe-setä (1988), Kasinomies Tom (1990), Pietari Suuri hatun polki (1995), Sinisilmäinen ohjus (2003).
Joe-setä ja Pietari Suuri jatkavat vuonna 1971 Veitikassa (A.Hitlerin elämä ja toiminta) alkanutta fiktiota ja faktaa sekoittavaa, huumoriltaan Huoviselle poikkeuksellisen mustaa historiankirjoituksen parodiaa.
Veikko Huovisen esikoisteos novellikokoelma Hirri ilmestyi 1951.
Edellisten lisäksi Huovisen tuotannosta mainitsen:
Rauhanpiippu (romaani, 1956).
Pohjoiset erätarinat (1967).
Pylkkäs Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita (1975).
Koirankynnen leikkaaja (1980).
Puukansan tarina (1984).
Vuonna 2004 ilmestyi Havukka-ahon ajattelijan korpifilosofiaa lämmittelevä Konsta Pylkkänen etsii kortteeria. Romaani sai hivenen vaivaantuneen vastaanoton. Idea oli sinänsä hyvä mutta toteutus ei onnistunut nousemaan yli 50 vuotta aiemmin ilmestyneen tasolle. Kirja ei silti ole huono ja vanhenemisen kuvauksena se on koskettava, ajatellen myös kirjailijan omaa vanhenemista ja yleensä ihmisen, meidän ikääntymistämme. Vieraantumista ja alkuperäisen ikävää keskellä suurin harppauksin etenevää ja monimutkaistuvaa teknologiaa. Vaikka romaani ei kokonaisuutena yllä Havukka-ahon ajattelijan tasolle on Huovisen kielellinen ilmaisu taattua, parhaissa kohdin aivan yhtä nautittavaa kuin Havukka-ahossa, yksinkertaisen napakkaa ja kuitenkin ilmaisuvoimassaan rikasta.

Mutta tämänhän piti olla Arto Paasilinnan esittelyä eikä Huovisen?
Huumorikirjailijoista mainittakoon vielä Martti Larni (1909 – 1993), mm. Neljäs nikama (1947), Kaunis sikopaimen (1959), Suomalainen mollikissa (1962), Esikoispoika (1968), Isät äitiyslomalle (1978). Larnin teoksista tunnetuin sekä Suomessa että maailmalla lienee amerikkalaisuuden satiiri Neljäs nikama. Aikanaan erittäin suosittu mutta nyt jo vanhentunut teos on käännetty useille kielille. Larnin muista romaaneista haluan mainita romaanin Minnesota palaa (1952). Jostain syystä jätin kirjan lukemisen aikanaan kesken mutta aihe on mielenkiintoinen ja ihan kivasti kirjoitettu. Romaani ei ole huumorikirja samalla tavalla kuin edellä luettelemani kirjat, mutta sisältää kyllä humoristista kerrontaa. Kirjan tapahtumien historiallisena taustana Minnesotan suurpalo muistaakseni 1900-luvun alussa, jolloin suomalaisia siirtolaisia vielä runsaasti muutti jo aiemmin muuttaneiden perässä Amerikkaan.
Larnin velmuileva huumori on hauskaa ja kerronta sujuvaa, helppolukuista, mutta ei yllä kirjallisesti Huovisen eikä edes Paasilinnan tasolle. Useat kirjoistaan Martti Larni kirjoitti nimellä Dan Aster.

Suomalaisten humoristien joukosta suosikkejani siis ovat 1. Juhani Peltonen (jos häntä voi humoristiksi sanoa, tragikoomikoksi ehkä, sanon humoristiksi), 2. Veikko Huovinen, ja heti Huovisen jälkeen miltei jaetulla toisella sijalla 3. Arto Paasilinna. Neljänneksi voisin nimetä vaikkapa Larnin.
Muita kirjailijoina hyviä humoristeja tulee äkkiseltään mieleen
Jalmari Finne (mainiot Kiljusten herrasväki -kirjat),
Erkki-Mikael (Samuel Väsy ja Isaskar Keturi),
Aapeli (oikealta nimeltään Simo Puupponen),
vanhahtavasta tyylistä pitäville Agapetus (oikealta nimeltään Yrjö Soini).
Ja sitten on yks salanimellä kirjoittanut 1920-luvulta jonka nimi on ihan kielen päässä mutta ei pyörähdä esiin. Olkoon. Nämä nyt äkkiseltään juolahti...
Tietysti sitten uudempia on vaikka kuinka jotka viljelevät jos minkäkinlaista mustaa ja/tai villiä huumoria, nykyään usein yhä enemmän alapäähuumoria.
Jussi Kylätaskua vois jossain mielessä sanoa huumorikirjailijaksi: purevan ironian sävyjä mutta ei itsetarkoituksellista ivaa.
Jari Tervo tietty.
Jouko Turkkaa en kyllä sano huumorikirjailijaksi.

Takaisin Artoon.
Juhani Peltoseen ja Veikko Huoviseen verrattuna Arto Paasilinna on selvästikin kaupallisempi, viihteellinen, helppolukuinen. Suurelle yleisölle helppo lähestyä. Paasilinnat kirjat sopivat vaikka mökkilukemiseksi kuten vanhat Jammu-kirjat mutta toisaalta ovat kyllin tasokkaita ja mukavia vaikka kotona nojatuolissa iltalukemiseksi. Omassa lajissaan Arto on taitava kirjoittaja, ei siitä mihinkään pääse. Helppolukuisesti kirjoittaminen on tietysti taitolaji sekin.
1980-luvun jälkeinen Arto Paasilinnan tuotanto on minulle jokseenkin tuntematonta, tuttua lähinnä vain nimeltä, lehtiartikkeleiden ja puolihuolimattoman selailun kautta. Viimeksi olen siis Artoa lukenut lähes 20 vuotta sitten.
Vuoteen 1989 mennessä ilmestyneestä tuotannosta muistan lukeneeni ainakin kirjat Onnellinen mies sekä hersyvän humoristinen Sotahevonen. Sitten en varmuudella muista olenko muuta lukenut. Ainakin Sotahevosesta pidin kovasti ja Onnellinen mieskin oli mielestäni ihan ok.

Arto Paasilinnan tuotantoon laaja-alaisuutta tuovat asiapitoiset kirjat kuten
SEITSEMÄN SAUNAHULLUA SUOMALAISTA (1984). Hieno aihe tällaiselle saunafriikille, tunnustan.
KYMMENEN TUHATTA VUOTTA (1986).
HANKIEN TARINOITA (1998).
Kyseiset teokset lienevät oikein kelvollisia, olen joihinkin tutustunut pintapuolisesti, mutta sanoisin että omimmillaan mies on huumorin parissa.

- - -

Hyvä linkki tarkempaa tietoa Paasilinnoista kaipaaville:
http://www.tervola.fi/kuusela/paasilinna_suku.html

Itse en jaksanut kyseiseen linkkiin perehtyä mutta sen kautta näyttää löytyvän tietoa Paasilinnan suvusta enemmänkin.
Esimerkiksi MAURI PAASILINNA, veljeksistä nuorin (syntynyt 1947) ja kirjailija hänkin on jäänyt minulta kokonaan huomiotta mutta linkistä löytyy infoa myös hänestä.