Dekkarin määritelmä

...dekkari on nimenomaan rikoksen selvitysprosessia kuvaava tarina. Eli siinä seurataan henkilöä, joka pyrkii aktiivisesti ratkaisemaan rikoksen, oli henkilö sitten poliisi, yksityisetsivä, toimittaja tai vaikkapa kukkakauppiasharrastelijasalapoliisi.

Poliiseista, rosvoista ja rikoksista voi kirjoittaa muunkinlaisia kirjoja kuin dekkareita. Esimerkkeinä vaikkapa Laurie Lynn Drummond, usein kehumani Joseph Wambaugh ja James Ellroy. Mutta esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun ja Sjöwall & Wahlöön romaanit taas täyttävät dekkarinkin kriteerit vaikka niiden kirjoittamisen alkuperäisenä motiivina ei välttämättä olekaan kertoa tarinaa rikoksen selvittämisestä.

j.ellroy kirjoitti:

...dekkari on nimenomaan rikoksen selvitysprosessia kuvaava tarina. Eli siinä seurataan henkilöä, joka pyrkii aktiivisesti ratkaisemaan rikoksen, oli henkilö sitten poliisi, yksityisetsivä, toimittaja tai vaikkapa kukkakauppiasharrastelijasalapoliisi.

Poliiseista, rosvoista ja rikoksista voi kirjoittaa muunkinlaisia kirjoja kuin dekkareita. Esimerkkeinä vaikkapa Laurie Lynn Drummond, usein kehumani Joseph Wambaugh ja James Ellroy. Mutta esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun ja Sjöwall & Wahlöön romaanit taas täyttävät dekkarinkin kriteerit vaikka niiden kirjoittamisen alkuperäisenä motiivina ei välttämättä olekaan kertoa tarinaa rikoksen selvittämisestä.

Lue lisää

>rikoksen selvitysprosessia

Olisin taipuvainen ajattelemaan samoin.

Entäpä fiktiivisyyden aste? Mitä ovat esimerkiksi kunnianarvoisan, edesmenneen Jorma Palon viimeaikaiset tuotokset Bodomin suhteen? Ensimmäistä Bodomin arvoitus en ajatellut dekkarina (vaikka kirjaimellisesti rikosta ja sen selvittelyä käsittelikin), toista postuumisti julkaistua (NG ja Bodomin varjossa) en ole vielä lukenut, mutta arvioisin sen ehkä muistuttavan ensimmäistä.

James Ellroyn klassikko Musta Dahlia, oliko innoitus ja inspiraatio tositarina vaiko aihe peräti tiukasti tositarinaan perustuva? Pienissä lähikirjastoissani dekkarien luokka on tavallinen kaunokirjallisuus 84., mutta kirjastoihmiset hyllyttävät dekkarit erikseen (mikä on mukavaa ja erityisen käyttäjäystävällistä). Ellroyt ovat kaikki kirjastossa dekkarihyllyllä. Niin, kuitenkin Mustassa Dahliassa oli minun mielestäni hyvin väkevää ajankuvausta (sen aikaisesta poliisimaailmasta katsoen) ja monta muutakin juonta. Mutta dekkareissa kirjastossa kaikki tyynni.

Viimvevuosien naapurin myyntitykki Liza Marklund. Varhaisimmat tekstit turvapaikkahärdellistä on julkaistu myöhemmin. Kaikki kirjaston dekkarihyllyllä. Onko Uhatut tai Turvapaikka dekkareita? Millä perusteella?

Traagiset elämänkerrat ovat monesti kuin dekkareita. Esim. ihmisoikeusrikkomus sekä taistelu sen selvittämiseksi ja korjaamiseksi. Kerronnan ääni on kuitenkin henkilökohtainen perspektiivi; ehkä näin kutakuinkin helposti luokiteltavissa ei-dekkariksi.

Viimeksi kirjastossa törmäsin dekkareihin, jossa rikos tapahtui 2025 Norjassa. Tällä palstalla on loistavia fiction asiantuntijoita. Voiko dekkareita koskea joku aikamääritys ja minkälainen se on tai voisi olla?

Oikeussalidraamakuvaukset sijoittaisin kyllä dekkareihin, rikostahan niissäkin selvitellään, mutta näkökulma tai rikokseen liittyvää prosessia tarkastellaan edempänä kuin alkuvaiheessa.


Helena von Zweigbergkit ovat vasta nyt tutusteltavinani, näissä ollaan käsittääkseni jo vankilassa ja vankilapapin sielunmaisemissa. Rikosromaaneja ja dekkareita kuitenkin?

Ja Fossumin Hullujenhuone (ja monta muuta Konrad Sejerin selvittelyjen välillä).Pikkulähikirjaston dekkarihyllyllä kaikki kauniisti.

Miksihän (tai millä dekkariperusteella :))kirjastoihmiset sijoittavat kirjat dekkarihyllyyn, jos sellainen oma hyllyosio 84:ssa on olemassa?

booky kirjoitti:

>rikoksen selvitysprosessia

Olisin taipuvainen ajattelemaan samoin.

Entäpä fiktiivisyyden aste? Mitä ovat esimerkiksi kunnianarvoisan, edesmenneen Jorma Palon viimeaikaiset tuotokset Bodomin suhteen? Ensimmäistä Bodomin arvoitus en ajatellut dekkarina (vaikka kirjaimellisesti rikosta ja sen selvittelyä käsittelikin), toista postuumisti julkaistua (NG ja Bodomin varjossa) en ole vielä lukenut, mutta arvioisin sen ehkä muistuttavan ensimmäistä.

James Ellroyn klassikko Musta Dahlia, oliko innoitus ja inspiraatio tositarina vaiko aihe peräti tiukasti tositarinaan perustuva? Pienissä lähikirjastoissani dekkarien luokka on tavallinen kaunokirjallisuus 84., mutta kirjastoihmiset hyllyttävät dekkarit erikseen (mikä on mukavaa ja erityisen käyttäjäystävällistä). Ellroyt ovat kaikki kirjastossa dekkarihyllyllä. Niin, kuitenkin Mustassa Dahliassa oli minun mielestäni hyvin väkevää ajankuvausta (sen aikaisesta poliisimaailmasta katsoen) ja monta muutakin juonta. Mutta dekkareissa kirjastossa kaikki tyynni.

Viimvevuosien naapurin myyntitykki Liza Marklund. Varhaisimmat tekstit turvapaikkahärdellistä on julkaistu myöhemmin. Kaikki kirjaston dekkarihyllyllä. Onko Uhatut tai Turvapaikka dekkareita? Millä perusteella?

Traagiset elämänkerrat ovat monesti kuin dekkareita. Esim. ihmisoikeusrikkomus sekä taistelu sen selvittämiseksi ja korjaamiseksi. Kerronnan ääni on kuitenkin henkilökohtainen perspektiivi; ehkä näin kutakuinkin helposti luokiteltavissa ei-dekkariksi.

Viimeksi kirjastossa törmäsin dekkareihin, jossa rikos tapahtui 2025 Norjassa. Tällä palstalla on loistavia fiction asiantuntijoita. Voiko dekkareita koskea joku aikamääritys ja minkälainen se on tai voisi olla?

Oikeussalidraamakuvaukset sijoittaisin kyllä dekkareihin, rikostahan niissäkin selvitellään, mutta näkökulma tai rikokseen liittyvää prosessia tarkastellaan edempänä kuin alkuvaiheessa.


Helena von Zweigbergkit ovat vasta nyt tutusteltavinani, näissä ollaan käsittääkseni jo vankilassa ja vankilapapin sielunmaisemissa. Rikosromaaneja ja dekkareita kuitenkin?

Ja Fossumin Hullujenhuone (ja monta muuta Konrad Sejerin selvittelyjen välillä).Pikkulähikirjaston dekkarihyllyllä kaikki kauniisti.

Miksihän (tai millä dekkariperusteella :))kirjastoihmiset sijoittavat kirjat dekkarihyllyyn, jos sellainen oma hyllyosio 84:ssa on olemassa?

Lue lisää

Kirjastoissa dekkarihyllyyn päätyvät oikeastaan kaikki rikoksia käsittelevä kirjallisuus. Dekkarihyllystä löytyvät myös James Bondit ja Alistair MacLeanit... Joissakin kirjastoissa myös kauhuromaanit. Eli kaikki jännityskirjallisuus on dekkarihyllyssä, mikä on oikeastaan ihan kätevää.

Miksi dekkaria ei voisi kirjoittaa tositapauksesta? Esimerkiksi mustan Dahlian tapaus on yksi maailman tunnetuimmista selvittämättömistä henkirikoksista. Ellroy kirjoitti siitä fiktiivisen romaanin, joka täyttää dekkarin kriteerit.

Risto Niku on kirjoittanut kirjan Kuka surmasi kapteeni Ivan Belovin, jossa käsitellään todellista rikostapausta vuodelta 1944. Kirja on täysin asiatekstiä, mutta muistuttaa rakenteeltaan dekkaria. Ja jonkinlaista salapoliisityötähän Niku on joutunut tekemäänkin haastatellessaan aikalaisia, tutkiessaan arkistoja ja etsiessään todisteita sille, miksi juuri se mies, jonka hän nimeää, olisi ollut Belovin ampuja.

Samoin Peter Maasin kirja Serpico kertoo todellisen poliisin taistelusta NYPD:n korruptiota vastaan 1960-70-lukujen vaihteessa. Sitäkin voi pitää jonkinlaisena dekkarina.

Mielestäni ei ole olemassa rajoja sille, millaiseen maailmaan tai aikakauteen dekkarin voi sijoittaa. Sci fi-romaanikin voi olla myös dekkari.

Ainakin Reijo Mäen Hard luck cafe sijoittuu tulevaisuuteen. Robert Van Gulik taas kuvasi muinaista Kiinaa ja Peter Lovesey kirjoitti muutaman dekkarin viktoriaanisesta Englannista. Myös Robert Harrisin romaani Kolmanen valtakunnan varjossa on luokiteltavissa dekkariksi. Se perustuu vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa natsit voittivat toisen maailmansodan. Siinä kirjassa SS-poliisiupseeri tutkii natsipuolueen korkea-arvoisten jäsenten kuolemia. Len Deightonin SS-Lontoo perustuu samoille lähtökohdille. Päähenkilö on Scotland yardin etsivä miehitetyssä Lontoossa.

Dekkari siis voi olla hyvin monen tyyppinen teos. Mutta lähtökohtana on rikos ja sen selvittäminen.

j.ellroy kirjoitti:

Kirjastoissa dekkarihyllyyn päätyvät oikeastaan kaikki rikoksia käsittelevä kirjallisuus. Dekkarihyllystä löytyvät myös James Bondit ja Alistair MacLeanit... Joissakin kirjastoissa myös kauhuromaanit. Eli kaikki jännityskirjallisuus on dekkarihyllyssä, mikä on oikeastaan ihan kätevää.

Miksi dekkaria ei voisi kirjoittaa tositapauksesta? Esimerkiksi mustan Dahlian tapaus on yksi maailman tunnetuimmista selvittämättömistä henkirikoksista. Ellroy kirjoitti siitä fiktiivisen romaanin, joka täyttää dekkarin kriteerit.

Risto Niku on kirjoittanut kirjan Kuka surmasi kapteeni Ivan Belovin, jossa käsitellään todellista rikostapausta vuodelta 1944. Kirja on täysin asiatekstiä, mutta muistuttaa rakenteeltaan dekkaria. Ja jonkinlaista salapoliisityötähän Niku on joutunut tekemäänkin haastatellessaan aikalaisia, tutkiessaan arkistoja ja etsiessään todisteita sille, miksi juuri se mies, jonka hän nimeää, olisi ollut Belovin ampuja.

Samoin Peter Maasin kirja Serpico kertoo todellisen poliisin taistelusta NYPD:n korruptiota vastaan 1960-70-lukujen vaihteessa. Sitäkin voi pitää jonkinlaisena dekkarina.

Mielestäni ei ole olemassa rajoja sille, millaiseen maailmaan tai aikakauteen dekkarin voi sijoittaa. Sci fi-romaanikin voi olla myös dekkari.

Ainakin Reijo Mäen Hard luck cafe sijoittuu tulevaisuuteen. Robert Van Gulik taas kuvasi muinaista Kiinaa ja Peter Lovesey kirjoitti muutaman dekkarin viktoriaanisesta Englannista. Myös Robert Harrisin romaani Kolmanen valtakunnan varjossa on luokiteltavissa dekkariksi. Se perustuu vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa natsit voittivat toisen maailmansodan. Siinä kirjassa SS-poliisiupseeri tutkii natsipuolueen korkea-arvoisten jäsenten kuolemia. Len Deightonin SS-Lontoo perustuu samoille lähtökohdille. Päähenkilö on Scotland yardin etsivä miehitetyssä Lontoossa.

Dekkari siis voi olla hyvin monen tyyppinen teos. Mutta lähtökohtana on rikos ja sen selvittäminen.

Lue lisää

Jes, kannattaapa ajaa Mr Sumnerin perään hikisestä ajosta pystyynkuolleena kuivettuneena torrakkona huoltamolle. Ilman nykymenon mukaan viritettyä bensa-asemaa, olis tämäkin jäänyt lisäsekoittamasta nuppiani.

Aseman lehtihyllyssä uusi lanseerattu tyydyke: Kirjain 1/2006. Ja siellä s. 28 alkaen Tommi Aition tekstiä dekkareista. Itselläni kun on nämä maalliset ajatuskerrostumat hieman enempi alemmalla mikrotasolla kuin toimittajien ja kriitikoiden korkeamman tason makroanalyysit. Enpä ole tiennytkäään lukevani kotimaisissa dekkareissa yhteiskuntakriittistä, kantaaottavaa, moraalista todellisuutta arvioivaa ja poliittisesti valveutunutta arkirealismia. Kohtahan pitää kärjistää ja kysyä, että edustavatko dekkarit tyyliltään jo viimevuosisadan taitteen suomalaista ja venäläistä kirjallisuutta, jossa vallitsevia oloja kritisoitiin kohta tarkemmin ja mestarillisemmin enempi rivien välissä kuin itse riveillä tykkänään. Onko siis rikos ja dekkari keino vähän sivaltaa?

Vesa Anttonen kirjoittaa sivumerkintänä näin: "Meillä fennoskandiassa vatsahappoiset virkamiehet kärsivät rikollisten rinnalla paukkkupakkasessa ja räntäsateessa. Jos lämpöä kaipaa, se täytyy etsiä inhorealismiin saakka inhimillisesti vajavaisen rikoksen tekijän tai tutkijan sisältä." Tähänkö sitä on hyvinvointiyhteiskunnassa tosiaan tultu? Jaatteko Anttosen ajatuksen?

Sitten Aition artikkelissa puhutaan anglosaksisten teknojännäristä. Olen ihan kysymysmerkkinä. Mikä on teknojännärigenre? Siis, että dekkareillakin on omat genrensä? (Ja mitähän ne kaikki lienee ovatkaan?)

Anttonen tulittaa ja lataa vielä lopuksi (miksi valitsin tämän veistipuun). Sana dekkari on vanhentunut. --- Nyt puhutaan rikoskirjallisuudesta, joka ei enää ole rosvo- ja poliisileikkiä vaan kehys ja muoto, jonka sisällä tarina kerrotaan."

Höh, mikä ero? Eikö dekkarissakin sitten voi olla kehys ja muoto juuri kuten yllä Aitio esittää?

Nyt on tämä pää pipi ja sekaisin....

booky kirjoitti:

Jes, kannattaapa ajaa Mr Sumnerin perään hikisestä ajosta pystyynkuolleena kuivettuneena torrakkona huoltamolle. Ilman nykymenon mukaan viritettyä bensa-asemaa, olis tämäkin jäänyt lisäsekoittamasta nuppiani.

Aseman lehtihyllyssä uusi lanseerattu tyydyke: Kirjain 1/2006. Ja siellä s. 28 alkaen Tommi Aition tekstiä dekkareista. Itselläni kun on nämä maalliset ajatuskerrostumat hieman enempi alemmalla mikrotasolla kuin toimittajien ja kriitikoiden korkeamman tason makroanalyysit. Enpä ole tiennytkäään lukevani kotimaisissa dekkareissa yhteiskuntakriittistä, kantaaottavaa, moraalista todellisuutta arvioivaa ja poliittisesti valveutunutta arkirealismia. Kohtahan pitää kärjistää ja kysyä, että edustavatko dekkarit tyyliltään jo viimevuosisadan taitteen suomalaista ja venäläistä kirjallisuutta, jossa vallitsevia oloja kritisoitiin kohta tarkemmin ja mestarillisemmin enempi rivien välissä kuin itse riveillä tykkänään. Onko siis rikos ja dekkari keino vähän sivaltaa?

Vesa Anttonen kirjoittaa sivumerkintänä näin: "Meillä fennoskandiassa vatsahappoiset virkamiehet kärsivät rikollisten rinnalla paukkkupakkasessa ja räntäsateessa. Jos lämpöä kaipaa, se täytyy etsiä inhorealismiin saakka inhimillisesti vajavaisen rikoksen tekijän tai tutkijan sisältä." Tähänkö sitä on hyvinvointiyhteiskunnassa tosiaan tultu? Jaatteko Anttosen ajatuksen?

Sitten Aition artikkelissa puhutaan anglosaksisten teknojännäristä. Olen ihan kysymysmerkkinä. Mikä on teknojännärigenre? Siis, että dekkareillakin on omat genrensä? (Ja mitähän ne kaikki lienee ovatkaan?)

Anttonen tulittaa ja lataa vielä lopuksi (miksi valitsin tämän veistipuun). Sana dekkari on vanhentunut. --- Nyt puhutaan rikoskirjallisuudesta, joka ei enää ole rosvo- ja poliisileikkiä vaan kehys ja muoto, jonka sisällä tarina kerrotaan."

Höh, mikä ero? Eikö dekkarissakin sitten voi olla kehys ja muoto juuri kuten yllä Aitio esittää?

Nyt on tämä pää pipi ja sekaisin....

Lue lisää

Minä luen dekkareita kuitenkin ihan viihtyäkseni, eli en välttämättä kiinnitä hirveästi huomiota siihen, onko teksti jotenkin yhteiskuntakriittistä vai ei.

Tosin joskus sen huomaa väkisinkin. Esimerkiksi Sjövall & Wahlöön muuten hienoissa kirjoissa meinasi välillä se tarina hukkua sinne saarnaamisen ja julistamisen alle. Ainakin heille dekkari oli todellakin keino hiukan sivaltaa.

Dekkareillahan on pitkään ollut oma alagenreluokittelunsa. On nämä klassiset dekkarit, Doyle, Christie, Rex Stout jne. Sitten on ns. kovaksi keitetyt dekkarit tyyliin Chandler ja Hammet, jne, jne... Teknojännäreiksi luokittelisin mm. Alistair MacLeanin ja ennen kaikkea Tom Clancyn. Eli ne tarinat, joissa erilaisella teknologialla on keskeinen asema.

Itse en kirjaa valitessani kiinnitä tietoisesti huomiota sille mitä dekkarigenreä se mahtaa edustaa ellei sitä erikseen mainita takakannessa. Mutta sanoisin, että keskimääräistä useammin tulen tarttuneeksi dekkariin, joka täyttää kovaksi keitetyn dekkarin vaatimukset. Mutta en lue kirjaa siksi, että se kuuluu tiettyyn genreen vaan siksi, että tarina vaikuttaa takakannen perusteella kiintoisalta.

Tällä hetkellä luen Janwillem Van De Weteringin Grijpstra & De Gier-dekkaria Katulintu. En osaa sanoa mihin genreen se kuuluu enkä oikeastaan edes välitäkään siitä. Mutta pidän Van De Weteringin surrealistisista tarinoista sekä erityisesti niistä hulvattomista ja rennoista poliisihahmoista.

j.ellroy kirjoitti:

Minä luen dekkareita kuitenkin ihan viihtyäkseni, eli en välttämättä kiinnitä hirveästi huomiota siihen, onko teksti jotenkin yhteiskuntakriittistä vai ei.

Tosin joskus sen huomaa väkisinkin. Esimerkiksi Sjövall & Wahlöön muuten hienoissa kirjoissa meinasi välillä se tarina hukkua sinne saarnaamisen ja julistamisen alle. Ainakin heille dekkari oli todellakin keino hiukan sivaltaa.

Dekkareillahan on pitkään ollut oma alagenreluokittelunsa. On nämä klassiset dekkarit, Doyle, Christie, Rex Stout jne. Sitten on ns. kovaksi keitetyt dekkarit tyyliin Chandler ja Hammet, jne, jne... Teknojännäreiksi luokittelisin mm. Alistair MacLeanin ja ennen kaikkea Tom Clancyn. Eli ne tarinat, joissa erilaisella teknologialla on keskeinen asema.

Itse en kirjaa valitessani kiinnitä tietoisesti huomiota sille mitä dekkarigenreä se mahtaa edustaa ellei sitä erikseen mainita takakannessa. Mutta sanoisin, että keskimääräistä useammin tulen tarttuneeksi dekkariin, joka täyttää kovaksi keitetyn dekkarin vaatimukset. Mutta en lue kirjaa siksi, että se kuuluu tiettyyn genreen vaan siksi, että tarina vaikuttaa takakannen perusteella kiintoisalta.

Tällä hetkellä luen Janwillem Van De Weteringin Grijpstra & De Gier-dekkaria Katulintu. En osaa sanoa mihin genreen se kuuluu enkä oikeastaan edes välitäkään siitä. Mutta pidän Van De Weteringin surrealistisista tarinoista sekä erityisesti niistä hulvattomista ja rennoista poliisihahmoista.

Lue lisää

Dashiel Hammett roimastiin 50-luvun alussa puoleksi vuodeksi linnaan syytettynä kommunismista,jollain muulla tekosyyllä tosin.
Että ainakaan Amerikassa ei rikoskirjailijan kannattanut olla kovin yhteiskuntakriittinen.

kkv kirjoitti:

Dashiel Hammett roimastiin 50-luvun alussa puoleksi vuodeksi linnaan syytettynä kommunismista,jollain muulla tekosyyllä tosin.
Että ainakaan Amerikassa ei rikoskirjailijan kannattanut olla kovin yhteiskuntakriittinen.

Lue lisää

Joo. Onhan niitä tuomioita langetettu Suomessakin ja kirjoja julistettu pannaan kansainväliseen tapaan.

Niin. Kylmä sota ja ylihysteerinen Amerikka. Monta muutakin kulttuuri-ihmista, tiede- ja virkamiestä sai tuomioita tuona aikana.

Eiks se dekkarin alkuperä ole just siellä englanninkielisessä vuosisadan alun, joskus hieman aristokraattisessakin yksityisetsivätoiminnassa, kuten tän viestipuun alussa selitettiin.

Dekkari on kyllä kotoisa ilmaisu, siksi se käy ainakin mulle oikein hyvin sisältäen ne kaikki sisällölliset ja tyylilliset variaatiot, mitä onkaan. Voihan se olla, että rikoskirjallisuus on virallisempi ja täsmällisempi ilmaisu, mutta c´mon, kuka tuota pitkää jaksaa nopeassa arkipuheessa viljellä? Eiks rikoskirjallisuus ole terminä vähän snobi ja samalla siitä tulee hieman pliisu ja tylsä? Niinkuin kaunokirjallisuus. Mieluumin sitä kuulee ihmisten lukevan proosaa, novelleja, elämänkertoja, runoja, fictionia ym. Kirjakaupat ja kirjastot taitavat käyttää dekkari-tai jännityskylttejä ja -opasteita.

Sitten pari muuuta asiaa dekkareista ja on väärä viestipuu, mutta antaa tulla tähän. Ei kai se niin nuukaa. Ottakoot ne pulttia, jotka haluaa.

Ekaks tuo Shrarynin ajatus siitä, että ratkaisemattomat tapaukset (esim. Jack) kiinnostavat, koska ihmismielellä on tapana etsiä ratkaisuja asioihin. Jep. Mutta miksi toiset ratkaisemattomat tapaukset elävät vuosikymmeniä ja toiset eivät? Miksi siitä Brittein saarten kupeessa olevalla saarella (kas, mun huono nimimuisti :)) tehdystä suomalaisen nuoren naisen ainoasta ratkaisemattomasta murhasta ei ole kaunokirjallisia spekulaatioita? Miks Bodomista Palo kiinnostui jo ennen tätä viimeisintä spektaakkelia, onko Kyllikki Saaren suohautakuolemaan samanlaista kirjallista intensiteettiä? Ja ulkomaiset salamurhahakkeet ovat moninainen luku sinänsä. JFK tapausta on puitu mielenkiintoisesti, milloin saan lukea vaikkapa Basajevin jallituksesta? 40-vuoden kuluttua? Ja Israelissa ja Palestiinan alueella on nuipittu johtomiehiä vuosien varrella hyvinkin. Mikshän joku juttu nousee ja toinen ei?

Sitten vielä pompahdan fiktiivisempiin dekkareihin. Innoittajana on Zen Cafen Samuli Putron haastattelu Kalevassa 18.7.2006, jossa sivutaan dekkareita ja lukemisen kannttavuutta ja sen syitä. Putro pohdiskelee, että lukeminen auttaa rocklyriikan kirjoittamisessa. Putron mielestä eivät niinkään kirjojen lauseet tai tarinan kerronnalliset rakenteet, vaan sen näkeminen, mikä on kirjoittamisen arvoinen tapahtuma ja mikä on oikea kulma tapahtuman siirtämiseen paperille. Lukemisen kautta oppii havainnoimaan ympäristöään kirjallisina asioina. Jaan oikein mielihyvin tämän ajatuksen kaiken kirjallisuuden lukemisen hyödyllisyydestä.

Mutta sitten mietin ylläolevaan dekkareita, että mikä siitä dekkarista sitten tekee oikein eri ihmisisten mielestä hyvän tai vähemmän hyvän? Että miks eri ihmiset tälläkin palstalla suosittelevat mitäkin dekkareita? Millä perusteella dekkareista tulee hyviä, vähemmän hyviä tai tylsiä eri ihmisille? Harvoin näitä perusteluja auotaan nopeissa "suosituksissa". Onks se enempi dekkarissa käytetty vetävä osuva naseva kieli, sen ilmaisut ja tyylilliset keinot (esim. luvun lopussa paljastetaan kursiivilla joku aivan mullistava maatakaatava oivallus ja jätetään tää auki, joten on käänettävä seuraava luku ja sittenhän se on taas menoa...:) vai sitten vaikkapa hatusta tempaisten joku yhteikunnan ilmiönä naisiin kohdistuvan väkivallan pohdiskelu rikoksen osana tai onko hyvässä dekkarissa aineksia tai ripaus tosielämän rikosta tai sen selvittelyä (kuten vaikkapa Takamäki-sarjan suomalaisen poliisin toiminnan kuvausta) vai joku dekkarin vetävä juoni, jossa mitä odottamattomampaa, sen parempi vai mikä eri ihmisille tekee mistäkin syystä dekkareista hyviä tai huonoja?

booky kirjoitti:

Eiks se dekkarin alkuperä ole just siellä englanninkielisessä vuosisadan alun, joskus hieman aristokraattisessakin yksityisetsivätoiminnassa, kuten tän viestipuun alussa selitettiin.

Dekkari on kyllä kotoisa ilmaisu, siksi se käy ainakin mulle oikein hyvin sisältäen ne kaikki sisällölliset ja tyylilliset variaatiot, mitä onkaan. Voihan se olla, että rikoskirjallisuus on virallisempi ja täsmällisempi ilmaisu, mutta c´mon, kuka tuota pitkää jaksaa nopeassa arkipuheessa viljellä? Eiks rikoskirjallisuus ole terminä vähän snobi ja samalla siitä tulee hieman pliisu ja tylsä? Niinkuin kaunokirjallisuus. Mieluumin sitä kuulee ihmisten lukevan proosaa, novelleja, elämänkertoja, runoja, fictionia ym. Kirjakaupat ja kirjastot taitavat käyttää dekkari-tai jännityskylttejä ja -opasteita.

Sitten pari muuuta asiaa dekkareista ja on väärä viestipuu, mutta antaa tulla tähän. Ei kai se niin nuukaa. Ottakoot ne pulttia, jotka haluaa.

Ekaks tuo Shrarynin ajatus siitä, että ratkaisemattomat tapaukset (esim. Jack) kiinnostavat, koska ihmismielellä on tapana etsiä ratkaisuja asioihin. Jep. Mutta miksi toiset ratkaisemattomat tapaukset elävät vuosikymmeniä ja toiset eivät? Miksi siitä Brittein saarten kupeessa olevalla saarella (kas, mun huono nimimuisti :)) tehdystä suomalaisen nuoren naisen ainoasta ratkaisemattomasta murhasta ei ole kaunokirjallisia spekulaatioita? Miks Bodomista Palo kiinnostui jo ennen tätä viimeisintä spektaakkelia, onko Kyllikki Saaren suohautakuolemaan samanlaista kirjallista intensiteettiä? Ja ulkomaiset salamurhahakkeet ovat moninainen luku sinänsä. JFK tapausta on puitu mielenkiintoisesti, milloin saan lukea vaikkapa Basajevin jallituksesta? 40-vuoden kuluttua? Ja Israelissa ja Palestiinan alueella on nuipittu johtomiehiä vuosien varrella hyvinkin. Mikshän joku juttu nousee ja toinen ei?

Sitten vielä pompahdan fiktiivisempiin dekkareihin. Innoittajana on Zen Cafen Samuli Putron haastattelu Kalevassa 18.7.2006, jossa sivutaan dekkareita ja lukemisen kannttavuutta ja sen syitä. Putro pohdiskelee, että lukeminen auttaa rocklyriikan kirjoittamisessa. Putron mielestä eivät niinkään kirjojen lauseet tai tarinan kerronnalliset rakenteet, vaan sen näkeminen, mikä on kirjoittamisen arvoinen tapahtuma ja mikä on oikea kulma tapahtuman siirtämiseen paperille. Lukemisen kautta oppii havainnoimaan ympäristöään kirjallisina asioina. Jaan oikein mielihyvin tämän ajatuksen kaiken kirjallisuuden lukemisen hyödyllisyydestä.

Mutta sitten mietin ylläolevaan dekkareita, että mikä siitä dekkarista sitten tekee oikein eri ihmisisten mielestä hyvän tai vähemmän hyvän? Että miks eri ihmiset tälläkin palstalla suosittelevat mitäkin dekkareita? Millä perusteella dekkareista tulee hyviä, vähemmän hyviä tai tylsiä eri ihmisille? Harvoin näitä perusteluja auotaan nopeissa "suosituksissa". Onks se enempi dekkarissa käytetty vetävä osuva naseva kieli, sen ilmaisut ja tyylilliset keinot (esim. luvun lopussa paljastetaan kursiivilla joku aivan mullistava maatakaatava oivallus ja jätetään tää auki, joten on käänettävä seuraava luku ja sittenhän se on taas menoa...:) vai sitten vaikkapa hatusta tempaisten joku yhteikunnan ilmiönä naisiin kohdistuvan väkivallan pohdiskelu rikoksen osana tai onko hyvässä dekkarissa aineksia tai ripaus tosielämän rikosta tai sen selvittelyä (kuten vaikkapa Takamäki-sarjan suomalaisen poliisin toiminnan kuvausta) vai joku dekkarin vetävä juoni, jossa mitä odottamattomampaa, sen parempi vai mikä eri ihmisille tekee mistäkin syystä dekkareista hyviä tai huonoja?

Lue lisää

On hyvä kysymys miksi joku tapaus nousee ylitse muiden. Maailmassahan selvittämättömiä henkirikoksia riittää. Legendoiksi nousevat yleensä sellaiset, jotka jo aikanaan saivat paljon mediajulkisuutta (Viiltäjä-Jack, Musta Dahlia, Kyllikki Saari, Tulilahti, Bodom, Zodiac...). Lisäksi tapaukseen liittyy yleensä jonkinlainen häivähdys ylimaallista pahuutta, järjetöntä väkivaltaa, rituaaleja. Ja seksuaalisuutta.

Palon kiinnostuksen kyllä ymmärrän, sillä olihan hänellä Bodomista omakohtaisia kokemuksia. Kyllä varmaan itsellenikin jäisi jonkinlainen pakkomielle jos jotakuta potilaistani epäiltäisiin suurta julkisuutta saaneesta massamurhasta. Varsinkin jos tapaus jäisi lopulta avoimeksi.

Kyllikki Saari on innoittanut ainakin teatterin ja elokuvantekijöitä, mutta jostain syytä Tulilahden kaksoismurha ei ole ollut niin inspiroiva vaikka sitäkin aika ajoin on jauhettu lehtien sivuilla. Silti siinä on samanlaista pahuutta ja kohtalonvoimaa kuin Bodomin surmissakin.

Yksi syy miksi Bodom on kiehtonut ihmismieliä on varmaan siinä, että yksi jäi henkiin ja on edelleen elossa. Jos hän on hengissä, niin saattaapa myös murhaajakin luurata vielä nurkissa. Lisäksi Bodomin ympärille on alkanut muotoutua salaliittoteorioita kuin Viiltäjä-Jackin ympärille. Kenties Suomessa Bodom tulee olemaan se tapaus jonka syyllistä spekuloidaan vielä 120 vuoden kuluttua tapahtuneesta.

Yksi kiinnostava, mutta meillä hiukan tuntemattomampi tapaus on Clevelandin teurastajan tapaus. USA:ssa aiheesta lienee julkaistu kirja jos toinenkin. Clevelandin teurastajaksi kutsuttiin erästä amerikkalaista sarjamurhaajaa 1930-luvulla. Tapauksesta tekee kuuluisan se, että sitä tutki yksi maailman tunnetuimmista poliiseista, Lahjomattomien johtajana mainetta saanut Eliot Ness. Hän toimi tuolloin Clevelandin yleisen turvallisuuden viraston johtajana, mikä tarkoitti sitä, että hän oli mm poliisilaitoksen ja palolaitoksen kaikkein ylin päällikkö.

Oscar Fraley väitää kirjassaan Eliot Nessin Tuntemattomat, että Ness löysi murhaajan, muttei todisteiden puutteessa saanut häntä oikeuden eteen. Kirjassa väitetään, että Ness sai ahdisteltua murhaajan mielisairaalaan jossa tämä sitten myöhemmin kuoli. Virallisestihan tapaus on edelleen selvittämättä.

Clevelandin teurastajan tapaus loi varjon Eliot Nessin lainvalvojan uralle ja todennäköisesti siitä syystä hän myös hävisi Clevelandin pormestarin vaalit vaikka häntä oli pidetty ennakkosuosikkina sen vuoksi, että oli onnistunut tekemään merkittäviä puhdistuksia kaupungin alamaailmassa ja korruptoituneessa poliisissa.

j.ellroy kirjoitti:

On hyvä kysymys miksi joku tapaus nousee ylitse muiden. Maailmassahan selvittämättömiä henkirikoksia riittää. Legendoiksi nousevat yleensä sellaiset, jotka jo aikanaan saivat paljon mediajulkisuutta (Viiltäjä-Jack, Musta Dahlia, Kyllikki Saari, Tulilahti, Bodom, Zodiac...). Lisäksi tapaukseen liittyy yleensä jonkinlainen häivähdys ylimaallista pahuutta, järjetöntä väkivaltaa, rituaaleja. Ja seksuaalisuutta.

Palon kiinnostuksen kyllä ymmärrän, sillä olihan hänellä Bodomista omakohtaisia kokemuksia. Kyllä varmaan itsellenikin jäisi jonkinlainen pakkomielle jos jotakuta potilaistani epäiltäisiin suurta julkisuutta saaneesta massamurhasta. Varsinkin jos tapaus jäisi lopulta avoimeksi.

Kyllikki Saari on innoittanut ainakin teatterin ja elokuvantekijöitä, mutta jostain syytä Tulilahden kaksoismurha ei ole ollut niin inspiroiva vaikka sitäkin aika ajoin on jauhettu lehtien sivuilla. Silti siinä on samanlaista pahuutta ja kohtalonvoimaa kuin Bodomin surmissakin.

Yksi syy miksi Bodom on kiehtonut ihmismieliä on varmaan siinä, että yksi jäi henkiin ja on edelleen elossa. Jos hän on hengissä, niin saattaapa myös murhaajakin luurata vielä nurkissa. Lisäksi Bodomin ympärille on alkanut muotoutua salaliittoteorioita kuin Viiltäjä-Jackin ympärille. Kenties Suomessa Bodom tulee olemaan se tapaus jonka syyllistä spekuloidaan vielä 120 vuoden kuluttua tapahtuneesta.

Yksi kiinnostava, mutta meillä hiukan tuntemattomampi tapaus on Clevelandin teurastajan tapaus. USA:ssa aiheesta lienee julkaistu kirja jos toinenkin. Clevelandin teurastajaksi kutsuttiin erästä amerikkalaista sarjamurhaajaa 1930-luvulla. Tapauksesta tekee kuuluisan se, että sitä tutki yksi maailman tunnetuimmista poliiseista, Lahjomattomien johtajana mainetta saanut Eliot Ness. Hän toimi tuolloin Clevelandin yleisen turvallisuuden viraston johtajana, mikä tarkoitti sitä, että hän oli mm poliisilaitoksen ja palolaitoksen kaikkein ylin päällikkö.

Oscar Fraley väitää kirjassaan Eliot Nessin Tuntemattomat, että Ness löysi murhaajan, muttei todisteiden puutteessa saanut häntä oikeuden eteen. Kirjassa väitetään, että Ness sai ahdisteltua murhaajan mielisairaalaan jossa tämä sitten myöhemmin kuoli. Virallisestihan tapaus on edelleen selvittämättä.

Clevelandin teurastajan tapaus loi varjon Eliot Nessin lainvalvojan uralle ja todennäköisesti siitä syystä hän myös hävisi Clevelandin pormestarin vaalit vaikka häntä oli pidetty ennakkosuosikkina sen vuoksi, että oli onnistunut tekemään merkittäviä puhdistuksia kaupungin alamaailmassa ja korruptoituneessa poliisissa.

Lue lisää

>mediajulkisuutta ---tapaukseen liittyy yleensä jonkinlainen häivähdys ylimaallista pahuutta, järjetöntä väkivaltaa, rituaaleja. Ja seksuaalisuutta.

Aika hieno ajatuskulku perusteluiksi. Sarjamurhat, taustalla olevat (virkamieskorruptoituneet) salaliittospekulaatiot tai viattomuus (nuori, [mielikuvaviaton] nainen tai lapsen surmaaminen) versus pahuus lisänä ylläolevaan?