eron jälkeen

minä haluan saman vastauksen, että voisiko joku jolla on kokemusta niin vastata

1-2 viikon päästä alkaa se loputon kaipuu.

pian muutama kuukausi. Erittäin hankalaa on ja täysin epäuskoinen olo kaikesta. Ei millään tahdo uskoa että suhde on ohi. Mitä olen jutellut kavereiden kanssa, niin sellanen vuosi on aika tavallinen suruaika.
Jess,enää vaan 10kk tuskaa edessä...

Omalla kohdallani ekat kaks viikkoa meni sumussa, vkot 3-5 paremmin (vähemmällä itkulla) vkot 6-7 huonommin (takapakkia, törmäsin erottuuni) ja nyt taas paremmin kun hoksasin, ettei siitä enää mitään tule! Minulla pahimmat vaiheet oli heti alussa, koska ero tuli yllätyksenä.

Mullakin meni aluksi ihan ok kun ero toi elämään muutosta. Sitten kun elämä asettui uomiinsa tuli kaipuu ja alkoi miettiä menneitä. Sitä sitten kompensoi menemällä kaverien kanssa ja hommaili uusia kavereita. Mutta hiipi se kaipuu kuitenkin. Hirveetä biletystä ja rankkaa elämää. Siihen kun väsyi niin taas pysähtyi miettiin ja kaipuu entiseen iski. Eikun uusia harrastuksia ja kokeiluja. Taas kun halusi levähtää suru hiipi puseroon. Eiku matkustelua ja uusia maisemia. Taas kun palasi kotiin alkoi kaipuu kiusaamaan tyhjässä kodissa. Remonttia uuteen kämppään ja muuta tekemistä. Kun hommat oli tehty tuntui surulliselta. Lyhyitä suhteita eli laastaria. Ei kuitenkaan mitään pitempiä aikasta. Yksikseen taas hiipi exä mieleen. Psykologin kanssa juttelua elämän ihanuudesta ja kurjuudesta. Muutaman käyntikerran jälkeen luulin jo helpottaneen mutta yllättäen itku pääsi. Lopulta istahdin paikalleni, itkin ja surin. Mietin miksi erosimme, miksi emme sopineet yhteen, miksi hän jätti minut. Meni muutama viikko hiljukseen apeana ja sitten alkoi tunne haalistua ja elämä voittaa. Kyllähän se nytkin vielä tuntuu kun sinkkuna olen mutta kohta jo uskon pystyväni ponnistamaan eteenpäin ja hallitsevani nämä tunteeni. Tämä kaikki on tapahtunut vajaassa vuodessa. Että tämmönen selvitymistarina esimerkiksi. Hyvin henkilökohtaistahan se erosta selvityminen on. Riippuu luonteesta ja miten oli sitoutunut parisuhteeseen ja omista tunteista toiseen.
Kyll se siit ajan kans!

asia kuinka kauan menee, mutta itse erosin avopuolisostani (nyttemmin siis exä) noin 3 kuukautta sitten. Ja tietenkin eka kuukausi meni shokissa, piti vielä asua yhdessä ja jakaa tavaroita. En oikeastaan muista siitä ajasta mitään.. Opiskelut ja työt hoidin jotenkin ja elin päivä kerrallaan.

Kun pääsi muuttamaan uuteen, omaan kotiin meni jonkin aikaa että ovella aina tottuneesti sanoi "kulta tulin kotiin" tai muuta vastaavaa. Sitten se yksinäisyys iski, kun huomasi ettei siinä ole sitä toista, enää.

Nyt tosiaan menny pari kuukautta omassa kodissa ja alkaa tuntua hieman paremmalta. Ystävät, perhe ja uudet harrastukset auttavat. Ja tosiaan, onhan pari söpöä poikaa, muttei siitä tähän hätään kyllä taida saada mitään aikaan (niin hajalla kun vielä on, ei viitsi turhaan hajottaa toista).
Mutta kyllä se elämä vielä hymyilee. : )

Eli ainakin mulla tuli heti eron jälkeen tosi paha olo, sen jälkeen kun oli hieman rauhoittunut tuli paha vaihde taas, mutta nyt yritän mennä ylöspäin. Ja kannattaa muistaa, että saa surra ja itkeä, jos tuntuu siltä. Mitkään tunteet ei oo kiellettyjä.

No, itsellä oli pahin vaihe ennen eroa - sen jälkeen kaikki on ollu hienosti :)

- mutta tosiaan ennen eroa - melkein koko avioliiton ajan, koska heti liiton solmimisen jälkeen kääntyi esiin aivan uusi mies - oli paha mieli kun suri toisen pettämisiä, rahan holtitonta tuhlaamista, valheita, syytöksiä kaikesta mahdollisesta (kun itse touhuaa on helppo sitten toistakin epäillä) ja oma taloudellinen tilanne ei oikein antanut antanut varaa pistää systeemiä poikki silloin kuin olisin halunnut.. Onneksi sitä ei kestänyt kauaa kuitenkaan, ja sain vapautuksen kotidespootista ihan siedettävän nopeasti kuitenkin..

Oikeasti ero on ollut mitä hienoin asia elämässäni kun ajattelee :)

Miä erosin keväällä avopuolisostani. Oltiin n. 5,5 vuotta yhessä. Kesäkuun alusta muutin omaan asuntoon. Elämä tuntui luistavan ja työasiat ja muut suunnitelmat toteutuivat ja tietenkin kesällä piti bilettää hirveesti. Nyt vasta kun alkaa olla syksy olen tajunnut mitä on tapahtunut..yks ilta vaan romahdin...toissa viikko oli järkyttävä, tosi paha olla niin henkisesti kuin fyysisestikin..en pystynyt syömään juuri mitään..itkin vaan ja makasin.. Nyt alkaa jo taas helpottamaan. Omalla kohallani ainakin auttaa kun kaikkien hyvien muistojen rinnalla mietin et minkä takia sitä erottiin..en haluais enää palata samaan, vaikka ihan hirveä ikävä onkin. Meijän kohalla taisi käydä niin et me vaan kasvettiin erilleen..

Erosta kaks vuotta aikaa. Pahin vaihe on ollut vasta viime kuukausina. Luulen, että alkoholiongelmaisen jättänyt joutuu läpikäymään tunteitaan keskivertoa enemmän. Ainakin mulla toipuminen tuntuu kestävän loputtoman kauan. Monet alkkikset ovat selvinpäin niin ihania ihmisiä, että alkoholi tuntuu olevan se ainoa ongelma suhteessa. Niin turha eronaiheuttaja. Sitä vuorotellen syyllistää itseään, ettei pysynyt rinnalla vaikka olis kärsinyt suhteessa vuosikausia. Ja vuorotellen syyttää miestä, että miksei se voinut haluta enemmän parannusta. miksei pystynyt...en tiedä millaista elämäni nyt olisi, mutta todennäköisesti olisin tullöut hulluksi välittämisestä, rakastamisesta ja turhautumisesta. Kun ei voi tehdä mitään.

Ekaksi oli suuri helpotus, kun sain vihdoinkin elää vain itseäni varten. Oli jotain treffailua ja näin paljon ystäviä. Viikonloppuisin oli vaikea jäädä yksin kotiin, mutta siihenkin tottui. Tai, no olihan mulla jo edellisestä suhteesta kokemusta tästä.

Puol vuotta-vuosi, tuntui siltä että olin jo toipunut erosta aika hyvin. Tapasin nykyisen miesystäväni. Vasta tässä uudessa suhteessa on pinnan alla kyteneet tunteet tulleet läpikäytäviksi. Nykyiseni on kunnollinen ja rakastava, mutta edelleen sattuu kun muistot "entisestä elämästä" palaavat mieleen. Nyt menossa psykologille, josta toivottavasti on apua.

niin, en olisi aiemmin uskonut että tulisikin näin paljon takapakkia. Onneksi olen alkanut pääsemään syyllisyydesta eroon. On uskomatonta, että miesystäväni jaksaa rinnallani, vaikka menneisyys on näin läsnä elämässämme.