Tulevaisuus..

Miten käy kavereiden, riittäähän tarpeeksi aikaa heillekkin?
- riippuu miten kauas kotoa muutat? Ja sitten kun kaikki löydätte sen elämänne miehen niin alatte kaikki leikkimään kotia ettekä näe toisianne kuin joskus.

Perhe.. Saanko koskaan miestä? Saanko haaveilemani perheen? Entä talo, tulevat lainat yms.?
- saat, kun kelpuutat ihan tavallisen tallukan etkä hamua prinssiä valkealla heposella. Talosta ja lainasta voit ottaa pultit sitten kun ylipäätään löydät duunia jossa tienaat tarpeeksi saadaksesi lainan ja talon jota sitten maksat eläkkeelle asti. Jos tulee ero tai muuta ikävää ja talo menee tappiolla alta niin olet kusessa.

Entä lemmikkini.. Kuinka teen esimerkiksi hevoseni kanssa, jonka äiti on minulle ostanut kun olin 12? :) Maksanko sen hänelle, mistä löydän aikaa ja rahaa sen pitoon?
-hevoset eivät elä ikuisesti, yleensä vähemmän aikaa kuin ihminen. Kopukasta pääset eroon joko: a) myymällä sen kun huomaat ettei sinulla ole enää aikaa eikä rahaa sen hoivaamiseen, tai b) kopukan kuollessa myymällä sen HK:n meetwurstitehtaalle (vai aiotko kaivaa sille haudan, olettaen että omistat palan maata, omakotitontille tuskin saa haudata koiraa isompia elikoita).

Työt.. Pääsenkö koskaan töihin, saanko tienattua rahaa, jotta voin säästää sitä, jotta voin elättää ehkä tulevat perheeni?
- no nyt olet asian ytimessä! Jos sulla ei oo duunia, sulla ei oo rahaa, eikä omistusasuntoa, eikä varaa hankkia edes sitä perhettä.

Tiedän kyllä ittekkin, että turha näitä on huolehtia, kaikki järjestyy, ja jos ei järjesty niin elämä silti jatkuu :)
- joo, niin järjestyy, pitää 100% paikkansa. En tunne ketään joka olisi kuollut vain ollessaan huolestunut tulevaisuudestaan - joistain on tosin tullut spugeja ja joskus joku saa tarpeekseen. Mutta jos et anna epätoivolle sijaa niin kaikki kyllä lutviutuu - pääset vähintään eläkkeelle vuokramurjuun yksin ja unohdettuna ja kituutat päivän kerrallaan, aivan kuin nykyisekin vanhukset.

Mutta.. huoh.. jotenkin vaan mieltä painaa.. :/ Ja juu, oon 17, muuttoa olen harkinnut ensivuoden syksyllä..
- onnex olkoon! Mä annan sulle pari hyvää vinkkiä: 1. ryhdy rahastosäästäjäksi heti kun kykenet, vaikka ihan pikkusummalla/kk. 2. Hanki ammatti, mielellään semmoinen joka on kiva ja tuo rahaa suhteessa valitsemaasi elintasoon nähden hyvin. 15 vuoden yliopistokoulutus ei ole ainut vaihtoehto, eikä myöskään amiksen liukuhihnaompelijan ura - katso pidemmälle (mandariininkiinan sujuva taito voi 15 vuoden päästä olla kova sana, ihan tosi). 3. Jos haluat nähdä maailmaa, niin mene ja näe, toista mahdollisuutta ei välttämättä tule. 4. Pysy erossa epäilyttävistä porukoista, jointti siellä, extaasi täällä ja hups - tienaatkin leipäsi (seuraavan piikin) Lontoon sivukaduilla.

Tervetuloa aikuisten maailmaan joka on täynnä kitiseviä kersoja, lainanlyhennyksiä ja toteutumattomia toiveita.

Oon tänä syksynä miettinyt hirveesti sitä, että kun tästä kirmaan elämään lukion jälkeen, niin mitä ihmettä mulle oikein tulee käymään. Oon märehtinyt esimerkiks sitä, että kun tästä kirmaisen vapauteen ja lähden jonnekin jotain opiskelemaan, niin taaksehan jää kaikki lukioaikaiset kaverit. Samoten esimerkiksi uskoani olen murehtinut, se saattaa jäädä melkoisen retuperälle, koska harvemmilla paikkakunnilla on säännöllisesti aktiivisesti toimivia opiskelijaseurakuntia. (Vaikka olen tämän syksyn aikana oppinut pitämään sunnuntain aamumessuistakin...) Minulla on koulun ja seurakuntanuorten kautta erittäin tiivis kaveripiiri, mutta beikkaanpa vähän, ettemme enää yhtä tiivis porukka ole, kun kaikki lähtevät eri suuntiin. Ensi syksynä muutamia kavereitani lähtee myöskin jo opiskelemaan ja vuoden päästä eräs tärkeimmistä kavereistani armeijaan ja minusta tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.

Olen myös märehtinyt sitä, mitä elämä eteeni tulee heittämään. Juuri nuo ongelmat: saanko koskaan perhettä tai edes miestä, maksanko opintolainoja vielä nelikymppisenäkin, mitä ihmettä aion edes opiskella, tuleeko minusta koskaan onnellinen, saanko koskaan vakituista työpaikkaa vai joudunko vain ravaamaan pätkätyöstä toiseen? Lukiomme opo sanoi maailmoja syleilevästi, ettei työkysymystä kannata murehtia, koska nuoret pitävät pätkätöistä ja projektiluontoisista töistä. Noh, minä mielummin vakiintuisin ja jäisin paikalleni ja eläisin suhteellisen normaalisti kuin tekisin parin vuoden pätkinä töitä tai ajautuisin tilanteeseen, jossa siskoni on: maassamme on niin paljon saman ammattinimikkeen alla työskenteleviä, ettei hän saa töitä mistään. JA PÄÄSENKÖ EDES OPISKELEMAAN MITÄÄN?? Jo omassa koulussani on noin 130:n ikätoverini joukossa satakunta minua parempaa opiskelijaa, mikä siis on tilanne koko maassa? Järkyttävä! Ei toivoakaan!

Olen rukoillut Jumalalta johdatusta, että löytäisin tieni tähän maailmaan. Olen rukoillut, että Hän veisi minut sinne, minne haluaa minun menevän, laittaa minut tekemään työtä Hänen eteensä, mutta pelkään suunnattomasti. Entä, jos kaikki, mitä olen haaveillut, onkin Hänen tahtoaan vastaan? Mitä ihmettä voin tehdä Herran tahdon edessä? Voin vain odottaa ja niin kauan tehdä parhaani, kunnes Hän laittaa minut tekemään parhaani jossakin muussa.

Anteeksi, et vaikuttanut uskonnolliselta tyypiltä, mutta omaa ajatteluani ja epätoivoani rukous helpottaa :) Kiitos.

-Jenni