Äidin muistolle

Osanotostasi.

Kiitos osanotostasi.

Äidin ja isän mukana päättyi elettynä koettu aika, niin 'kansalaissodan' kuin itsenäisen suomen sodat. Siirtyen perimätiedon tasolle ja yleiseen 'historian kirjoitukseen' ilman henkilökohtaista tasoa.

Äidin elämä onneksi 'parani' vuosien varrella ja sen hän esiin toi olemuksellaan. 'Siirsi' myös positiivisuutta ja kiitollisuutta ympäristöönsä riippumatta siitä, oliko omaa perhettä tai muuten tuttuja.

emw34 kirjoitti:

Kiitos osanotostasi.

Äidin ja isän mukana päättyi elettynä koettu aika, niin 'kansalaissodan' kuin itsenäisen suomen sodat. Siirtyen perimätiedon tasolle ja yleiseen 'historian kirjoitukseen' ilman henkilökohtaista tasoa.

Äidin elämä onneksi 'parani' vuosien varrella ja sen hän esiin toi olemuksellaan. 'Siirsi' myös positiivisuutta ja kiitollisuutta ympäristöönsä riippumatta siitä, oliko omaa perhettä tai muuten tuttuja.

Lue lisää

myös minulta. Näinhän se on. Viimeksi itsenäisyyspäivänä kun katselin Tuntematonta sotilasta mietin isääni, että silloin kun hän oli vielä kertomassa tästä sodasta, ei mua kiinnostanut, nyt kun kiinnostaisi ei häntä ole enää. Äitini kuoli 28 vuotta sitten ja isäni n. 25 vuotta sitten. Nyt kuolee omasta ikäluokasta, tänään oli ystävän kuolinilmoitus lehdessä.

äitini elemänasenteista huomaan usein kirjoituksistasi välittyvän.
Siksi en useinkaan niihin ole kommentteja laittnut, koska pitkälti omat arvot välittyvät niissä, eikä siten ole "tarvetta" lisätä omia 'samoja' ajatuksia jo sanottuun mielipiteeseen.

Kiitos sinulle sanoistasi ja osanotosta; kiitos.

omat lapset tuntevat samoin myös vanhemmistaan.

Isot 'kengät' ovat vain täytettäviksi varsinkin 'pyyteettömyyden' saralla.
Sillä mitään marttyyrin viittaa ei äiti, ei myöskään isä koskaan suostunut sovittamaan harteilleen.

Myös sinulle osanotostasi suuri kiitos; kiitos!

Isän poismenosta samoin, on kolme vuotta, mutta hän elää muistona usein ja on edelleen vaikuttamassa omiin 'vaistoilla' tehtyihin ratkaisuihin.
Samoin äidin elämä jatkaa voimakkaana mukana. Onneksi myös kolmas ja osin neljäskin polvi hänen jälkeensä sai hänet tuntea ja kohdata päivittäin, koska asumme kaikki fyysisesti hyvin lähellä hänen kotiaan.

Kiitos osanotostasi: kiitos!

Muu on retoriikkaa.
Ei voi, kuin ihailla yhdessä ikääntyvien vanhusten hoivaa ja toisistaan huolenpitoa.

Meillä äiti koki seitsemän vuotta kestäneen voipumisen,taantumisen, luovuttamiseen, puolison, isämme saattajana.

Joka ainut päivä hän kävi vuosia vanhainkodissa pyöräkelkalla edestakaisin yli viiden kilometrin matkan juttelemassa hänelle.
Viikonloppuisin myöskin 'aina', isä noudettiin kotiin molemmiksi päiviksi, kun äidillä oli vessa, ym apua isokokoisen miehen käsittelemiseksi kotioloissa.

Molemmat vanhempani saivat elämäntyönsä tehdyksi ja myös kumpikin lähtöä edeltävän ajan sekä tiesi, että vaistosi ajan olevan pian ohi.
Viimeistä edellisenä elinpäivänä äiti kertoi yhdelle miniälle, että onneksi kaikkien kanssa on asiat 'hoidettu' ja mikään ei mieltä paina.

Vaikeimman kuoleman kokemuksena olen joutunut seuraamaan veljeni kuusivuotiaan lapsen kuollessa syöpään.
Kaksi vuotta toivoa/ epätoivoa vuorotellen oli vierestä kokienkin liian rankkaa ja tuntui pitkään jälkeenpäinkin hyvin epäreilulta lasta, että vanhempia kohtaan.
Myös viha tunteena oli usein päällä ja se vie kestäessään elämältä koko mielekkyyden ja syö ja kalvaa ihmistä jopa fyysisesti.

Hänenkin elämällä oli tarkotus, ja paljonkin hänen elämänsä opetti kovuudessaankin.

Ilman sitä tuskaa, ja muita ristiriitaisia tunteita, olisin varmasti vielä kehnompi aikuinen, osaamatta elää ja iloita lasten, puolison, että läheisten joukossa, tässä ja nyt.

Sinulle, "Anskuliini" toivotan voimaa selviytymiseen surusta ja äidillesi ja isällesi; toivon niin hyvää ja inhimillistä, ihmisarvoista elämää, kuin se vain on 'mahdollista'.

Kiitos myös muistamisesta,osanotostasi: kiitos!

Hänellä on varmasti kaikki hyvin.

Kiitos muistamisesta; kiitos.

myös Piikkiölle. Minun äitini kuoli 56-vuotiaana. Olisin halunut hänet vielä pitää,olisin ainakin halunnut, että hän olisi nähnyt lapseni.

Varsinkin näin joulun alla, muistot nousee pintaan vaikka tapahtumasta on jo niin kauan. Äitini kuoli marraskuussa ja ensimmäisen kerran kuulin radiosta sinä jouluna laulun, äidin hauta. En muista oliko se nimi juuri noin. Se koskettaa vieläkin hyvin paljon.

Oikein paljon jaksamista teille, joulu on varmaankin aika haikea.

Käpytikka kirjoitti:

myös Piikkiölle. Minun äitini kuoli 56-vuotiaana. Olisin halunut hänet vielä pitää,olisin ainakin halunnut, että hän olisi nähnyt lapseni.

Varsinkin näin joulun alla, muistot nousee pintaan vaikka tapahtumasta on jo niin kauan. Äitini kuoli marraskuussa ja ensimmäisen kerran kuulin radiosta sinä jouluna laulun, äidin hauta. En muista oliko se nimi juuri noin. Se koskettaa vieläkin hyvin paljon.

Oikein paljon jaksamista teille, joulu on varmaankin aika haikea.

Lue lisää

vajaan vuoden välein joulun alla kummatkin, kuusikymmenvuotiaina. Ei ole jouluiloa meilläkään. Ehtivät molemmat sentään nähdä lapseni, juuri ja juuri. Itken aina kun on äitienpäivä tai joulu.

vuoronperään kirjoitti:

vajaan vuoden välein joulun alla kummatkin, kuusikymmenvuotiaina. Ei ole jouluiloa meilläkään. Ehtivät molemmat sentään nähdä lapseni, juuri ja juuri. Itken aina kun on äitienpäivä tai joulu.

Lue lisää

isäinpäivää vain ei toitoteta niin kamalasti kuin äitienpäivää. Minulle joka päivä on isäinpäivä ja äitienpäivä.

ja hyvin yksilölliset ovat jokaisen elämänkaaret kunkin lähtöön asti.

Vain tilastoihin merkityt kuolinsyyt samaistavat eri yksilöitä, vaikka tapahtumat siihen johtaneeseen hetkeen olisiva miten erilaiset.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä.

Äitisi varmaankin elää nykyvaiheessa "ajattomassa" hetkessä eikä enää kärsi siitä?
Hänen dementtian 'tarkoitus' saattaisi olla antaa hänelle mielikuvissa 'paluu' elää nuoruutta udestaan, koska hän on joutunut silloin elämään sotien rikkomat vuodet ja lapsuus/nuoruus jäi siksi vajaaksi?

Meillä äiti sai elää kodissaan itse huolehtien 'huushollin' yli 88,5 vuotta ja 'omilla jaloin' ensiapuun joka sitten olikin viimeinen lähtö kotoa ja kesti neljä kuukautta.

Vanhuus on monin osin kuin paluuta takaisin sikiö asteelle ja ehkä äitisi on siinä vaiheessa kehitystä, jolloin oma äiti saattoi hänelle laulaa:"Älä silmä ... ...","älä silmä pieni katso mihin vaan, sillä Isä taivainen näkee lapsen sydämmeen, älä silmä pieni katso mihin vaan". ....
Tämä laulu kuului äidin laulamana usein lapsuuteni kodissa.
Laulu ja hyräily oli äidin ja isänkin tavaramerkki päivän askareita tehdessä ja huomaan myös sen periytyneen meille lapsille.

sekä haikeutta tunnen, mutta en onneksi tuskaa, koska hän oli valmis lähtöön.

Ainakin äidin elämä oli nousuvoittoista, koska hän ensimmäisen elinvuotensa aikana joutui 'kansalaissodan' taistelujen vuoksi olemaan (elämään) piilossa maakuopassa useita kertoja ja jännityksen ilmapiirissä, jota hänen vanhenpansa kokivat ja äiti läsnäolevana oli isossa suojelevassa roolissa hänelle.

Isän ja isoveljensä hän menetti samanaikaisesti ollessaan yhdeksän vuotias.
Siitä alkoi hänen huolenpitonsa kahdesta nuoremmaisesta, joista toinen oli sýntymästään asti vakavasti vammainen ja liikuntarajoitteinen.
Kahdestaan äitinsä kanssa muutaman hehtaarin maatilkusta leipä oli saatava, sekä olemalla piikomassa isommissa taloissa, että maanmuokkaustyöt tehtiin niiden hevosilla ja laitteilla.

Koska tämä ei ole elämäkertapalsta, enkä ole kirjoittajan lahjoilla varustettu, niin en hänen taipaleestaan tämän enenpää kirjoita, mutta kuten aikaisemmin sanoin, niin hän eli omasta mielestään hyvän ja täysipainoisen elämän, jossa oli myös iloa ja rakkautta, ylitse hänen oman tarpeen ja siksi sitä aina riitti jaettavaksi ympäristöön, sekä omille, että naapurien tarpeisiin.