Äitin oma limakieli

Synnyin virossa kylmässä kellarissa 7:n muun sisarukseni kanssa. Vain vain minä ja siskoni selvisimme ensimmäisten päivien yli.

Olin ihan pieni, kun minut otettiin äitini luota pois. En tiennyt edes tarkkaan minkäikäinen, mutta liian pieni, sillä siinävaiheessa kun minut oltiin siskoni kanssa tuotu suomeen, ja tuleva mammani jo oli minua tulossa hakemaan ilmoituksen nähtyään ja hetken harkittuaan olin juuri 8 viikkoinen.

Suomessakin saimme asua kellarissa, mutta siellä oli onneksi lämmin. Meillä oli ihan kivaa siskoni ja toisen rotukoira-vauvan kanssa siellä painia, oli ihanaa kun ihmiset tulivat meitä katsomaan!

Olin tulevan mammani mielestä tosi reipas ja vilka ja maailman kaunein pentu, näin hän ainakin minua kuvaili.
Täti joka oli minut hakenut äitini luota kertoi että meidän pentuetta ei rekisteröity koska meidän äitiä ei oltu käytetty näyttelyssä pariin vuoteen ja eestissä olisi rekisteröiminen silloin moninkertaisesti kalliimpaa.
Minun tuleva mammani oli jo niin rakastunut minuun, että siinävaiheessa ei mikään olisi saanut hänen mieltään muutettua. Niin lähdin mammani mukaan, tietysti kunhan ensin maksupolitiikka oli suoritettu.

Koko 3 tuntisen matkan nukuin pää mammani sylissä, välillä pysähdyttiin pisulle, mutta eihän siitä mitään tullut koska vähäsen pelotti ja kaulaankin laitettiin sellainen inhottava rinkula ja siihen kiinni sellainen naru! Päätin että se kaulassa en kyllä liikkuisi mihinkään!

Kotiin päästyämme olin ihmetystä täynnä. En ollut ikinä ennen ollut kodissa. Täällä oli niin lämpöistä ja kodikasta ja kas, minulle olikin jo valmiiksi kivoja leluja purtaviksi. En kyllä kauaa jaksanut leikkiä sillä vaikkakin olinkin nukkunut koko automatkan, niin uudet asiat vaativat veronsa ja uni yllätti. Ensimmäisen yön nukuimme uuden äitini ja isini kanssa lattialla patjalla ettei minulla olisi ollut niin ikävä.

Olin kaikkien mielestä mahdottoman suloinen, osasin aina viihdyttää vieraitamme!

En ollut kauaa ehtinyt olla uudessa kodissani kun äitini huomasi että rapsuttelen itseäni kovasti ja hän alkoi tutkimaan turkkiani ja siellä kuulemma liikkui jotakin! Mamma pyydysti yhden sellaisen purkkiin ja totesi että sehän on kirppu! Soitimme eläinlääkäriin ja saimme ajan, muut eläimen pidettiin silläaikaa poissa. Sain lääkettä ja senjälkeen ei ole kutinaa esiintynyt.
Oli kyllä inhottavaa kun mamma pesi kaikki paikat ettei niitä vihulaisia enää olisi, niin samalla menivät minun huolella tekemäni pisupaikat ja sitten olikin alettava tekemään ulos, koska en enää löytänytkään hyviä paikkoja sisältä.

Aina kun tein ykköshädän ulos mamma antoi minulle namia ja rapsutteli ja kehui, sama toistui kun tein kakkoshädän. Ah. siitä tulikin oikein harrastus ja pian torttuni muuttuivatkin isommiksi ja isommiksi kun kasvoin itsekkin. Ihmettelin miksi äiti aina otti ne kakat sellaiseen pussiin ja heitti laatikkoon? En ole vieläkään saanut sitä selville.

Kasvoin nopeaan tahtiin ja sain uusia ystäviä, monet olivat hyvin pieniä ja vaikka minäkin olin iältäni pieni niin suuren kokoni vuoksi saatoi vahingossa tallata pienempiäni, yritin kyllä aina varoa. Sitten ne vanhemmat koirat. Aina kiusasivat minua ja minä alistuin. Alistuin niin monta kertaa että yhtäkkiä en enää halunnutkaan alistua. Pistin vastaan. Ja ne uskoivat!
Minusta oli tulossa murkku!

Välillä koettelin mamin ja isin hermoja, mutta uskoin kyllä lopulta. Aloin yhä enemmän pistää toisia poikia kuriin ja mammani piti hieman karsia puistoilujamme, nykyään menemme vain tyttöjen ja tuttujen "leppoisten" poikien kanssa, sekä pentujen ( niistä pidän valtavasti ), minä en nimittäin siedä nenille hyppelyä ja ison kokoni takia mamma sanoo ettei anna minun leikkiä ainakaan paljoa pienempian koirien kanssa koska en muka osaa varoa ja jyrään ne innostuessani. Ja että en nää, enkä kuule mitään kun pääsen vauhdin hurmaan, välillä se on vitsaillutkin että multa lentää aina korvat pois puistossa!

No, nythän minä olen jo iso poika, mutta silti äitin ja isin silmäterä. Äiti aina kertoo että olin kultakimpale hiekan joukossa.
Niin moni koira samanlaisista taustoista kuin minä kokee paljon kurjemman kohtalon, tai kuolee jo ennenkuin ehtii saada omaa kotia. Minä olin onnekas!

Nyt äiti on puhunut että nyt kun on viisaampi, niin ikinä ei enää ottaisi samalla tavalla koiraa, lopputulos olisi voinut olla niinpaljon pahempi.

Itse olen onnesta soikeana. odotan uutta pikkusiskoa. se on samanrotuinen kuin minä, sillä erolla että sitä voi ihan oikeasti kutsua rotukoiraksi, kun minua taas ei, koska minusta ei ole terhty rekisteröinti papereita.
Mutta en usko että se ei vaikuta ystävyyteemme.

Olen niin iloinen kun minulla on hyvä ja rakastava koti sekä kohta oma ihana pikkusisko!

-terveisin äitin oma limakieli-