melodies of life

Ikäraja: PG
Laji: songficci
Juonipaljastukset: Tämä ficci spoilaa rankemman kautta Final Fantasy IX:sää ja varsinkin sen loppua.
Vastuunvapaus: Tarinassa käytettyjen hahmojen, paikkojen ja sanoituksen oikeuden kuuluvat Square soft inc. yhtiölle. Niitä on käytetty luvatta ja epäkaupallisista syistä.
A/N: Tämä ficci on osittain A/U, koska se perustuu Final Fantasy IX:n lopputapahtumiin, mutta niitä on kuitenkin hieman mukailtu. Toivottavasti se nyt ei häiritse ketään aivan kauheasti.


Melodies of life


Alone for a while I've been searching through the dark
For traces of the love you left inside my lonely heart
To weave by picking up the pieces that remain
Melodies of life--love's lost refrain

Garnet nojasi kiviseen ikkunalautaan ja katseli joen yli Alexandrian kaupungin vilinää. Ihmisillä tuntui olevan kiire. Tori oli täynnä perheenäitejä, jotka olivat ostamassa hedelmiä, kalaa, kankaita ja kaikkea muutakin, mitä vain tarvita saattoi. Vaikka Garnet ei erottanut ihmisten kasvoja kaukaa linnan tornista katsellessaan, hän saattoi kuvitella näiden onnelliset ilmeet.
   Kaupungin asukkaat olivat ansainneet onnensa. Kujan aiheuttamien tuhojen korjaus oli vienyt kohtuuttoman paljon aikaa, mutta nyt Alexandria kukoisti jälleen. Kaikki kaupungin talot oli rakennettu uudelleen entistä kauniimmiksi ja turvallisemmiksi. Kaupunkiin oli muuttanut paljon uusia asukkaita ympäri suurta valtakuntaa, ja talouskin kukoisti. Vaikutti siltä, että paremmin ei voinut enää olla. Kaikki olivat onnellisia.
   Niin kaikki olivat onnellisia, paitsi yksi ihminen. Kuningatar Garnet ei ollut onnellinen. Hän ei ollut hymyillyt aidosti kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli palannut ystäviensä kanssa Lifa Treelta. Hänen sydämensä oli kylmä, eikä hän voinut tuntea minkään lämmittävän sitä enää samoin kuin aiemmin. Toki hän huolehti valtakuntansa asioista kuin kuka tahansa hyvä ja oikeudenmukainen kuningatar, ei hänellä ollut aikomustakaan hylätä kansaansa. Itse asiassa hän oli omistanut koko elämänsä tuon kohtalokkaan päivän jälkeen kansalleen ja valtakunnalleen. Hän oli uurastanut uuden kukoistuksen eteen kenties enemmän kuin kukaan muu. Hän hallitsi hyvin ja viisaasti, mutta vailla onnea.
   Kuningatar Garnet tunsi vaeltavansa pimeydessä. Hänen sydämensä oli palasina, eikä niitä sirpaleita voisi kukaan enää korjata. Hän tiesi, että hän pitäisi vain koota itsensä. Kansa odotti hänen valitsevan itselleen puolison hyvin pian ja saavan monta jälkeläistä, jotka johtaisivat alexandralaisia yhtä hyvin kuin hän. Garnet ei kuitenkaan voinut valita ketään miestä rinnalleen, vaikka ehdokkaita olisi kyllä riittänyt, olihan hän erittäin kaunis.
   Tuuli puhalsi sisään avonaisesta ikkunasta ja heilautti kuningattaren hiuksia taaksepäin ja hulmutti tämän hohtavan helmenvalkoisen puvun helmoja. Kuningattaren silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän tuijotti tuuleen.
”Sinä lupasit palata!” hän huusi avuttoman raivon vallassa tuulelle.

Our paths they did cross, though I cannot say just why
We met, we laughed, we held on fast, and then we said goodbye
And who'll hear the echoes of stories never told?
Let them ring out loud till they unfold

Garnet seisoi äitinsä haudalla tuijottaen tyhjyyteen. Vieläkin kaiken kuin eilisen, ja se teki kipeää. Hän muisti, kuinka oli juossut ulos huoneestaan valkoiseen kaapuun verhoutuneena ja törmännyt juuri ennen portaita nuoreen mieheen, jolla oli taivaansiniset silmät ja vaalea jonka suuntaan hapsottava tukka. Vaikka hän ei silloin ollut myöntänyt sitä itselleen, hänen sydämensä oli jysähtänyt polviin ja kimmonnut sieltä kurkkuun hakaten kuin pienellä aropupulla.
   Garnet muisti myös elävästi hetken, jolloin oli seisonut tällä samalla paikalla tuon pojan, jonka nimeä hän ei enää edes pystynyt sanomaan, kanssa. Hän oli napannut pojalta tikarin ja juossut alas joen rantaan. Poika oli juossut kauhuissaan hänen peräänsä. Hän oli kääntänyt tälle selkänsä, nostanut hiuksensa ylös ja leikannut ne lyhyiksi yhdellä veitsen vedolla. Kun hän oli kääntynyt ympäri, hän oli nähnyt pojan kasvoilla onnellisen ja hyväksyvän ilmeen, rakastuneen ilmeen.
   Kuningatar Garnetin katse oli kääntynyt sisäänpäin. Hän muisti liian hyvin lähtönsä Lifa Treelta. Poika ei ollut voinut jättää veljekseen paljastunutta Kujaa pulaan vaan halusi palata tämän luokse. Garnet tiesi, että poika ei olisi koskaan antanut itselleen anteeksi, jos tämä ei olisi tehnyt sitä. Hänen oli ollut pakko päästää poika menemään. Hän itse nousi muiden kanssa ilmalaivaan ja katsoi sen kannelta, kuinka poika kutistui yhä pienemmäksi täpläksi, joka lopulta käänsi selkänsä ja käveli hitaasti takaisin Lifa Treelle. Se oli viimein kerta, kun hän oli nähnyt pojan, vaikka tämä oli luvannut palata.

In my dearest memories, I see you reaching out to me
Though you're gone, I still believe that you can call out my name

Joka aamu, kun Garnet heräsi yksin vuoteestaan, hän tunsi puristuksen rinnassaan. Hänen täytyi kerätä kaikki voimansa, jotta hän jaksoi nousta hoitamaan valtakuntansa asioita. Kun hän viimein pääsi ylös, hän yritti pitää itsensä koko päivän niin kiireisenä, ettei ehtisi ajatella mitään. Nyt kuitenkin valtakunnan asiat alkoivat olla kunnossa, ja Garnetista tuntui, että hänelle jäi aivan liikaa vapaa-aikaa, liikaa aikaa ajatella kipeitä asioita.
   Tänäkin aamuna kuningatar Garnet makasi pitkään sängyssään silmät auki tuijottaen yläpuolellaan laskostuvaa kangaskatosta. Viimein hän nousi ja käveli jälleen ikkunaan. Aurinko paistoi jo korkealla Alexandrian yllä. Päivästä tulisi kuuma.
   Garnet tiesi, että hänen oli pukeuduttava ja mentävä valmistelemaan tulevaa iltaa. Oli jälleen se ilta vuodesta, jolloin teatteriryhmä Tantalus saapuisi esittämään kuuluisaa Lord Avonin näytelmää I want to be your canary. Se oli aikoinaan ollut Garnetin lempinäytelmä, mutta nyt hän ei enää pystynyt katsomaan sitä purskahtamatta kyyneliin. Kahtena viimeisenä vuonna hän oli joutunut poistumaan salista kesken näytelmän, etteivät kansalaiset ja kaikki vieraat olisi nähneet hänen itkevän. Hän tunsi olevansa niin yksin.
   Garnet saapui valtaistuin saliin, jossa hänen uskolliset palvelijansa Adelbert Steiner, joka johti Pluton ritareiden armeijaa, ja kenraali Beatrix odottivat häntä.
”Kuningatar, hallitsija Cid on ilmoittanut saapuvansa muutaman tunnin kuluessa uudella ilmalaivallaan vaimonsa Hildan ja ottotyttärensä Eikon kanssa”, Steiner tiedotti heti varsin asiallisesti. Cid oli Garnetin setä ja hän hallitsi Alexandrian naapurimaata Lindblumia.
   Garnet nyökkäsi Steinerille ja kehotti tätä jatkamaan hyvin väsyneellä äänellä.
”Myös mestari Vivi on ilmoittanut saapuvansa poikiensa kanssa. Sir Fratley ja hänen puolisonsa Frey edustavat Burmecian valtakuntaa, kuten edellisinäkin vuosina ja myös palkkametsästäjä Amarant on luvannut saapua”, Steiner jatkoi luettelemista.
”Entä Quina? Lähetittehän kutsun myös hänelle?” Garnet kysyi.
“Kyllä, hän lupasi saapua paikalle, jos täällä vain on hyvää ruokaa”, kenraali Beatrix vastasi hitusen halveksivalla äänellä, ”Tarkalleen ottaen hän käytti nimitystä ’nami namia’”.
   Garnet vain nyökytteli. Kaikki hänen ystävänsä olivat siis saapumassa, kuten aina.
”Järjestäkää linnasta yöpymispaikat kaikille”, hän sanoi vielä ja poistui sitten omaan huoneistoonsa. Jopa lyhyt keskustelu tuntui vievän hänen kaikki voimansa. Tämä päivä olisi taas vuoden raskain, sillä se muistutti liikaa pojasta.
   Nuori kuningatar istahti huoneensa ikkunankarmille toivoen voivansa vain lakata olemasta. Tuuli leyhytteli jälleen hänen hiuksiaan, jotka olivat kasvaneet jälleen pitkiksi. Se tuntui tuovan äänen, joka kuulosti liiankin tutulta.

A voice from the past, joining yours and mine
Adding up the layers of harmony
And so it goes, on and on
Melodies of life,
To the sky beyond the flying birds--forever and beyond

Tuulen laulaessa hiljaa Garnet kohotti katseensa pilvettömälle taivaalle. Hän näki kahden kyyhkysen nousevan ilmaan jostain kauempaa. Kuinka hän toivoikaan, että hänelläkin olisi siivet ja hän voisi lentää pois. Liihotella pitkin taivasta, tuntea edes hetken olevansa todella elossa. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli lentävänsä.

So far and away, see the bird as it flies by
Gliding through the shadows of the clouds up in the sky
I've laid my memories and dreams upon those wings
Leave them now and see what tomorrow brings

Iltapäivän aurinko helotti kirkkaasti. Kuningatar Garnet tuijotti itseään peilistä. Hän ei ollut muuttunut kolmen vuoden aikana juuri yhtään. Ainoastaan hänen katseensa oli muuttunut. Kun hän 16-vuotiaana oli katsonut itseään peilistä samalla tavoin, hän katseensa oli ollut täynnä elämää ja uhmakkuutta. Nyt se oli alistunut, se oli kuollut ja tyhjä.
   Garnet puki yllensä saman puvun, jota oli käyttänyt 16-vuotiaanakin. Puvun valkoinen helma laskeutui yhä kauniisti ja kauluksen vihreät koristekuviota korostivat hänen poveaan suloisesti. Hän painoi hopeisen tiaran päähänsä ja istahti vielä kerran peilin eteen.
   Sekunnin verran peilissä häivähti jotain, joka sai Garnetin sydämen hypähtämään kurkkuun ja vilkaisemaan taakseen ikkunaan. Ikkunasta kuitenkin näkyi vain vaaleanpunainen taivas ja muutama auringon värjäämä pilvenhahtuva.
”Olitko se sinä?” Garnet kuiskasi tuskin kuuluvasti tuskan puristaessa hänen rintaansa.

In your dearest memories, do you remember loving me?
Was it fate that brought us close and now leaves me behind?

Garnet istui hiljaa paikallaan kykenemättä liikkumaan. Hänen oli vaikea hengittää. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Päällimmäisenä hänen ja Eikon epätoivoinen yritys suojella Alexandriaa. Jos poika ei olisi silloin tullut paikalle, hän ei nyt istuisi siinä. Ilman poikaa hän ei olisi elossa. Ajatus oli kipeä ja epätoivoinen. Hän muisti yhä, kuinka kovaa oli painautunut pojan syliin, tuntenut tämän tuoksun - -
”Kuningatar, teitä odotetaan jo saliin”, kuului kenraali Beatrixin ääni ovelta.
   Kuningatar Garnet nousi. Hänen jalkansa tuntuivat lyijyltä, mutta jotenkin hän sai kuljettua ovelle Beatrixin luokse. Kun hän painoi huoneensa oven kiinni, menneisyyden äänet kaikuivat hänen korvissaan. Yksinäinen kyynel vieri alas hänen poskeaan.

A voice from the past, joining yours and mine
Adding up the layers of harmony
And so it goes, on and on
Melodies of life,
To the sky beyond the flying birds--forever and beyond

Sali oli täynnä ihmisiä. Kuningatar istui aitioon valtaistuimelle, jolla hänen äitinsä oli aikanaan istunut. Viereisessä aitiossa istuivat hänen setänsä Cid, tämän vaimo Hilda ja Eiko. Kaikki kolme vilkuttivat hänelle iloisesti, ja hän heilautti kättään näille väkinäinen hymy kasvoillaan.
   Yleisön joukossa Garnet näki eturivissä Vivin poikineen, jotka olivat pukeutuneet kaikki samalla tavalla. Vivin vieressä istui Quina, jonka kieli lähes viisti lattiaa. Myös Sir Fratley ja Frey istuivat katsomossa hymyillen toisilleen onnellisina. Amarant oli saapunut paikalle Lanin kanssa. Kaikilla tuntui olevan lähellään joku. Tieto iski Garnettiin salaman lailla. Jollei hän olisi istunut, hän olisi varmasti lyyhistynyt kasaan.
   Samassa ilotulitus halkaisi taivaan ja täytti katsojien silmät väriloistollaan. Yleisön hurjien aplodien saattelemana Baku asteli lavalle.
”Hyvät naiset ja herrat! Tämä iltainen näytelmä vie meidät kauas ajassa taaksepäin. Sankarittaremme, prisessa Cornelia, on riistetty hänen rakastajaltaan, Marcukselta. Hän aikoo paeta linnasta, vain tullakseen isänsä, kuningas Leon, vangitsemaksi. Tämän iltainen tarina alkaa, kun Marcus ja Cornelia päättävät paeta yhdessä. Ja nyt, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne, Kuningatar Garnet, Lordi Steiner, Lady Beatrix…” Baku luetteli pitkän listan nimiä, ”…aateliset rouvat ja herrat, hyvä yleisö Tantalus ylpeänä esittää ’I want to be your canary’!”
   Valtavat aplodit saattelivat Bakun lavan taakse ja hiljenivät sitten, kun yleisö alkoi innokkaana odottaa näytelmän alkamista. Prinsessa Cornelia asteli lavalle.
”Marcus?” hän huhuili pehmeällä äänellä.
   Kuningatar Garnetista tuntui, että voimakas nyrkki olisi pusertunut hänen sydämensä ympärille, kun hän seurasi näytelmää. Hän joutui tekemään kaikkensa, ettei olisi purskahtanut itkuun. Näytelmä eteni kuin sumuna hänen kasvojensa edessä. Hän ei pystynyt keskittymään kunnolla sen tapahtumiin.
   Näytelmä oli edennyt lähes loppuunsa, kun Garnet viimein pystyi hillitsemään itsensä ja seuraamaan sitä. Hän näki Cinnan astelevan lavalle Marcuksen luokse.
”Marcus, laiva nousee pian!”, tämä huusi, ” Sinun täytyy nousta laivaan yksin, ja rauha palaa kumpaankin valtakuntaan, niin kuin Blank sanoi”.
   Marcus ei vastannut Cinnalle vaan tuijotti suoraan eteensä.
”Puhu Marcus”, Cinna sanoi kärsimättömästi.
”Hän sanoi, ettei voisi elää ilman minua”, Marcus sanoi masentuneella äänellä samaan aikaan, kun taivaalle lennähti kymmeniä lintuja, ”Niin, aurinko on meidän vihollisemme myös. Itäinen taivas alkaa täyttyä valosta. Me emme levitä siipiämme, niin kuin nuo linnut, riemukkaaseen lentoon?”
”Marcus! He eivät voi odottaa enää pidempää!” Cinna tuskaili, “Laiva lähtee!” hän huusi vielä ja juoksi pois lavalta.
   Marcus katsoi huppunsa alta yleisöön ja alkoi puhua surullisella äänellä.
”Voisiko hän olla pettänyt minut?”
”Ei, ei mun rakkaani voisi koskaan valehdella, minun täytyy vain jaksaa uskoa. Hän tulee hetkenä minä hyvänsä, jos vain uskon siihen!”, Marcus puhui valaen itseensä uskoa.
”Aurinko ei jätä minulle korvaakaan, joten rukoilen sen sijaan siipiä kuuilta! Minä rukoilen sinua ihmeellinen kuunvalo, toteuta minun ainoa toiveeni!”
   Marcus astui vielä hitusen lähemmäs yleisöä ja vetäisi yhdellä ainoalla käden liikkeellä huppunsa pois päästä. Katsomo kohahti hämmästyneenä, ja kuningatar Garnet suorastaan pomppasi ylös valtaistuimeltaan. Tämä ryntäsi aition reunalle ja nojautui sitä vasten melkein pudoten.
ZIDANE!
”Tuo armas Daggerini minun luokseni!”, Zidaneksi paljastunut Marcus sanoi voimakkaalla äänellä katsoen kuningatar Garnettia suoraan silmiin heittäen samalla lopunkin peittävästä viitastaan pois.
   Sillä hetkellä kuningatar Garnet unohti kaiken arvokkuutensa. Hetken hän tuijotti Zidanea aitiosta, mutta sitten hän käänsi selkänsä ja ryntäsi kohti aition ovia. Steiner ja Beatrix painoivat yhtä aikaa kätensä ovien eteen. Garnet katsoi heitä anovan vihaisesti. Eivät he voisi estää häntä nyt.
   Mutta Steinerilla ja Beatrixilla ei ollut aikomustakaan estää kuningatartaan. Sen sijaan he työnsivät ovet auki, jotta tämä pääsisi kulkemaan vapaasti. Garnet ei jäänyt kiittelemään heitä vaan nosti helmansa käsiensä varaan ja juoksi portaat alas hurjaa vauhtia. Seuraavassa hetkessä hän oli jo yleisön seassa rynnäten kohti lavaa, jolla Zidane odotti häntä.
   Samassa Garnet tunsi painon kaulallaan. Hän kristallinen kaulakorunsa katkesi ja sinkoutui monta metriä taaksepäin yleisön sekaan. Hän pysähtyi katsoen epätoivoisena taaksensa. Sitten hän kuitenkin kääntyi jälleen ja heitti tiaransakin pois syöksyen viimein lavalle rakkaansa syliin.
   Zidane heilahti taaksepäin Garnetin lennähtäessä hänen syliinsä. Hän veti itkevän tytön lähemmäs itseään koittaen tyynnytellä tätä. Garnet puristi kätensä nyrkkiin ja iski kaikin voimin Zidanea rintakehään.
”Miksi? Miksi et palannut aiemmin?” hän huusi itkuisella äänellä, ”Etkö ymmärrä, että minä - - ” hän raivosi voimattomasti.
   Zidane silitti tytön hiuksia ja keinutti tätä hiljaa. Kuinka hän olikaan odottanut tätä hetkeä, hetkeä, jolloin voisi painaa tämän rintaansa vasten.
”Shhh, kerron kaiken myöhemmin”, hän kuiskasi tytön korvaan. Sitten hän tarttui tätä molemmin käsin kasvoista kiinni ja katsoi tätä suoraan suklaanruskeisiin silmiin.
”Minun olisi pitänyt sanoa tämä jo aikoja sitten”, hän aloitti hiljaa ja jatkoi sitten äänellä, jonka jokainen paikallaolija saattoi hyvin kuulla, ”Minä rakastan sinua, Dagger!” Hän painoi huulensa hellästi tytön huulia vasten.
   Zidanen sanat olivat kuin kuuma tuuli, joka lämmitti Garnetin sydämen uudelleen. Hän antautui pojan suudelmalle sulkien silmänsä ja tuntien, kuinka kylmät ja kuumat väreet hulmahtivat vuoron perään hänen kehonsa halki. Hän oli onnellinen, onnellisempi kuin koskaan.
”Niin minäkin sinua!” hän kuiskasi käheästi ja hautasi kasvonsa Zidanen kaulaa vasten.

If I should leave this lonely world behind
Your voice will still remember our melody
Now I know we'll carry on
Melodies of life
Come circle round and grow deep in our hearts
As long as we remember