TP:n pelottavuus

Ohhoh, olin tietenkin toisella kierroksella sen 16 enkä eka kierroksella.

kun katsoin Twin peaksia ekan kerran. Kyllähän se äiti aina koitti kieltää ja käskeä nukkumaan, mutta pelottavuudestaan huolimatta sitä piti aina vähän katsoa.. sen minkä uskalsi =)
En mä sitä toki varmaan muuta ymmärtänyt kuin sen, että Bob oli ihan hirveän ruma & pelottava ja se pyöri sitten vähän liikaa minun mielessä. Ei siitä sen kummempia "traumoja" itselle jäänyt, kun on kuitenkin "normaalissa" perheessä elänyt yms.. niin ei sitä pahuuttanu sillon voinu ymmärtää. Mutta toki, en minäkään antaisi (jos mulla olisi lapsia) pienten lasteni (enkä kovin isojenkaan) katsoa moista sarjaa.

...sitten Bob heittää paikalle osuneen Maddyn päin seinää, ja sanoo " Leland-setä ei halua että menet enää takaisin Missoulaan".
Maddy-parka.

Palmerin setä kirjoitti:

...sitten Bob heittää paikalle osuneen Maddyn päin seinää, ja sanoo " Leland-setä ei halua että menet enää takaisin Missoulaan".
Maddy-parka.

Tämä menee kyllä jo pilikun nussimiseksi mutta kuitenkin.. Leland/BOB sanoo Maddylle ennen kuin paiskaa tämän seinään että: "Leland says, you're going back to Missoula, Montana". Eli suomeksi: Leland sanoo että olet lähdössä takaisin Missoulaan, Montanaan. Josta muuten Lynch on kotoisin.

Täällä yksi nainen, joka kärsii TP-traumoista! Katsoin Twin Peaksin ekalla kerralla kokonaan. Olin tosi nuori ja kaverin kanssa katottiin se aina videolta, eikä paljon muusta puhuttukaan. Oltiin muuten kumpikin rakastuneita agentti Cooperiin ;) Lauran päiväkirjakin piti tietty kirjastosta lainata. Kärsin vuosikaudet yöllisistä peloista, joten vaikuttava sarja on.

Tokalla kerralla elin avoliitossa ja ukon kanssa yhdessä katottiin, eikä pelottanut öisin kun toinen oli siinä vierellä. Nyt mulle kävi niin, että satuin vahingossa näkemään Twin Peaks mainoksen maikkarilta ja säpsähdin. Pilotin katsoin, vaikka tiesin ettei pitäisi. Sen jälkeen en oo nähnyt kuin mainoksen ja muutamia pätkiä. En aio enää katsoa. Elämä on mennyt ihan mahdottomaksi. Elän nykyisin sinkkuna ja vaikka kissa nukkuu mun vieressä, en pysty olemaan ilman valoja, ja nukahdan yleensä vasta aamun valjetessa. Kamalinta on, kun pitää keskellä yötä hiippailla vessaan ja näkee peilin, tulee heti BOBin naama mieleen ja se kamala harmaa tukka. Joskus jos johonkin lasioveen heijastuu jotain, oon näkevinäni BOBin ja sohvasta tietty tulee se mieleen kun se syöksyy sieltä takaa. Kärsin ihan järkyttävistä pelkotiloista. Vaikka yritän tajuta, ettei se ole todellinen, en pysty poistamaan sitä mielestä. Kelaan öisin niitä karmeita kohtauksia, just sitä Maddien murhahetkeä varsinkin. Sitten esim. kun katson omia käsiä, tulee mieleen se kirjain minkä se BOB tunkee sinne kynnen alle. Myös se on karmiva, kun Leland ajelee autolla ja välillä peruutuspeiliin ilmestyy BOB. Ja se Maddien käsi siellä golflaukussa takakontissa. Ihan arkisissa jutuissa näkee yht'äkkiä niitä TP:n pieniä pelottavia asioita. Moni on ihmetellyt mun juttuja, miten kolmekymppinen nainen voi pelätä jotain, mikä on viihdettä ja satua. En vaan tiedä. Oon kyllä aina ollut hirmu herkkä ihminen, ja juurikin pimeänpelkoinen. Ehkä vähän omituinenkin :) Rakastan tulta ja persoonallisia juttuja, ehkä sen takia TP:n tyypit ja fiilikset elää niin vahvasti. Oon sellainen ihminen, että rakastan asioita, joita pelkään. Oon sellaisessa kierteessä, yhtäaikaa pelkään ja nautin. Ehkä mun pitäisi hommata joku unikaveri, koska jos joskus joku on ollut mun luona yötä, mä nukun hyvin, enkä pelkää. On se kyllä mieletön sarja, kun vieläkin näin vaikuttaa, ne kohtaukset jäi heti ekalla kerralla pikkutyttönä elämään ja nyt siis jo pelkkä mainos saa mut säikyksi ja esim. kun katsoo lehdestä ohjelmatietoja ja lukee Twin Peaks. Pitänee ilmeisesti vältellä maikkaria ja subia, kunnes TP loppuu.

Niin, ja yks juttu vielä, pelkään hirveästi metsiä! Joskus hämärällä kun kävelee yksin metsikön laitaa, niin tulee mieleen se Maddien ruumis. Ja pöllöt, hui.

Se jättiläinen on myös tosi karmiva. Just se kohtaus, kun murha tapahtuu toisen kerran, ne sen vuorosanat "it is happening again" on soinut mun mielessä aina.

Ehkä TP-terapia ois paikallaan mulle :)

omituinen otus kirjoitti:

Täällä yksi nainen, joka kärsii TP-traumoista! Katsoin Twin Peaksin ekalla kerralla kokonaan. Olin tosi nuori ja kaverin kanssa katottiin se aina videolta, eikä paljon muusta puhuttukaan. Oltiin muuten kumpikin rakastuneita agentti Cooperiin ;) Lauran päiväkirjakin piti tietty kirjastosta lainata. Kärsin vuosikaudet yöllisistä peloista, joten vaikuttava sarja on.

Tokalla kerralla elin avoliitossa ja ukon kanssa yhdessä katottiin, eikä pelottanut öisin kun toinen oli siinä vierellä. Nyt mulle kävi niin, että satuin vahingossa näkemään Twin Peaks mainoksen maikkarilta ja säpsähdin. Pilotin katsoin, vaikka tiesin ettei pitäisi. Sen jälkeen en oo nähnyt kuin mainoksen ja muutamia pätkiä. En aio enää katsoa. Elämä on mennyt ihan mahdottomaksi. Elän nykyisin sinkkuna ja vaikka kissa nukkuu mun vieressä, en pysty olemaan ilman valoja, ja nukahdan yleensä vasta aamun valjetessa. Kamalinta on, kun pitää keskellä yötä hiippailla vessaan ja näkee peilin, tulee heti BOBin naama mieleen ja se kamala harmaa tukka. Joskus jos johonkin lasioveen heijastuu jotain, oon näkevinäni BOBin ja sohvasta tietty tulee se mieleen kun se syöksyy sieltä takaa. Kärsin ihan järkyttävistä pelkotiloista. Vaikka yritän tajuta, ettei se ole todellinen, en pysty poistamaan sitä mielestä. Kelaan öisin niitä karmeita kohtauksia, just sitä Maddien murhahetkeä varsinkin. Sitten esim. kun katson omia käsiä, tulee mieleen se kirjain minkä se BOB tunkee sinne kynnen alle. Myös se on karmiva, kun Leland ajelee autolla ja välillä peruutuspeiliin ilmestyy BOB. Ja se Maddien käsi siellä golflaukussa takakontissa. Ihan arkisissa jutuissa näkee yht'äkkiä niitä TP:n pieniä pelottavia asioita. Moni on ihmetellyt mun juttuja, miten kolmekymppinen nainen voi pelätä jotain, mikä on viihdettä ja satua. En vaan tiedä. Oon kyllä aina ollut hirmu herkkä ihminen, ja juurikin pimeänpelkoinen. Ehkä vähän omituinenkin :) Rakastan tulta ja persoonallisia juttuja, ehkä sen takia TP:n tyypit ja fiilikset elää niin vahvasti. Oon sellainen ihminen, että rakastan asioita, joita pelkään. Oon sellaisessa kierteessä, yhtäaikaa pelkään ja nautin. Ehkä mun pitäisi hommata joku unikaveri, koska jos joskus joku on ollut mun luona yötä, mä nukun hyvin, enkä pelkää. On se kyllä mieletön sarja, kun vieläkin näin vaikuttaa, ne kohtaukset jäi heti ekalla kerralla pikkutyttönä elämään ja nyt siis jo pelkkä mainos saa mut säikyksi ja esim. kun katsoo lehdestä ohjelmatietoja ja lukee Twin Peaks. Pitänee ilmeisesti vältellä maikkaria ja subia, kunnes TP loppuu.

Niin, ja yks juttu vielä, pelkään hirveästi metsiä! Joskus hämärällä kun kävelee yksin metsikön laitaa, niin tulee mieleen se Maddien ruumis. Ja pöllöt, hui.

Se jättiläinen on myös tosi karmiva. Just se kohtaus, kun murha tapahtuu toisen kerran, ne sen vuorosanat "it is happening again" on soinut mun mielessä aina.

Ehkä TP-terapia ois paikallaan mulle :)

Lue lisää

Jatkan vielä siitä, että yritin vieroittaa itseäni BOB-painajaisesta katselemalla netistä Frank Silvan kuvia. Vaikka oon tiennyt vuosia, että se on oikeasti kuollut, BOB on jäänyt elämään. Jossain muissa sarjoissa missä Ray Wise on näytellyt, näen hänet heti Lelandina/BOBina.

Se tais olla Juleen Cruise ja biisin nimi on "Falling". YouTubesta ainakin löytyy (vaikkapa hakusanalla Twin Peaks).