Haluaisin tänne keskustelua äidin ja isän välisestä suhteesta perheiltä joilla adhd-lapsi. Eli miten on suhteenne kestänyt ja voinut vaativan lapsenne kanssa? Eli onko teillä aikaa hoitaa suhdettanne ja kuinka monen liitto on joutunut koetukselle ja johtanut sitä kautta jopa avioeroon? Olen näistä asioista huolestunut, lapsellamme 7-v tyttö, todettu adhd, ja olen tosi huolestunut miten meille käy mieheni kanssa ja miten selviämme ja kestääkö suhteemme, suhteessa on ollut jo aiemmin vaikeuksia, luottamuspulaa ja pettämistä jne. Kiitoksia jos kirjoitatte kokemuksistanne. t. Emmin äiti
miten käy parisuhteen?
väsynyt äiskä
81173
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hei! Tärkeän kysymyksen esitit! Meillä on kaksi poikaa: ADHD-01 ja asperger-97. Arki on ollut niin vauhdikasta, että kyllä se parisuhteen hoitaminen on jäänyt aika vähille. Jos erityislasten vanhemmat eivät järjestä toisilleen aikaa, niin sitä ei ole. Kun vielä otetaan huomioon se, että adhd on periytyvää, niin vanhemmillakin on usein niitä piirteitä ja sen takia parisuhteen hoitaminen on tavallista haastavampaa.
Me olimme aika loppu ja parisuhteessa ylä -ja alamäkiä. Runsas vuosi sitten saimme lapsillemme tukiperheen, jossa he viettävät viikonlopun joka kuukausi. Se oli meidän parisuhteen käännekohta. Uskon, että emme olisi enää aviopari, jos meillä ei olisi tätä apua.
Kannattaa löytää keinoja ja aikaa. Erityislapset tarvitsevat onnelliset vanhemmat. On erittäin tärkeää huolehtia omasta jaksamisesta ja parisuhteesta, jotta jaksaa olla tasapainoinen vanhempi lapselleen.
avioliitto todella pahasti liitoksissaan. Avioeropaperit on viety eteenpäin, ja kesällä pitäis sitten tietää miten jatketaan. Minusta on suoranainen ihme, että näinkinkauan on jaksettu.
Meillä poika sai diagnoosin neljä vuotta sitten, ja todellakaan helpolla en ole päässyt. Olen aian hoitanut kaikki pojan asiat: terapiat, psykologin käynnit, lääkärit jne.
Toinen lapsi on murkkuiässä ja hänkin jo oireilee.
Vanhempi muksu on jo vuosia jäänyt ihan liian vähälle huomiolle, ihan niinkuin parisuhdekin.
Mun mielestä meidän avioliittoa ei saa enää paikattua, on ihan liian paljon kaikkea käynyt ja sattunut viimeisen puolen vuoden aikana.
Olenkin ehdottomasti sitä mieltä, että me kaikki olisimme paljon onnellisempiam avioeron jälkeen.
Mutta se ei ollut maailman loppu, vaan paremman elämän alku.
Ongelma on ehkä just se, että mä oon hoitanu kaikki palaverit ja psykologit ym.
Mies ei usko "hömppään", joten vastuu jää mulle, eikä oo puhekaveria.
Miehen kunniaksi sanottakoon, että kyllä se touhuu muksujen kans ja on tässä mukana omalla tavallaan.
Välillä menee paremmin ja välillä heikommin.
Eniten ottaa päähän tossa kasvatuksellisessa puolessa se, että mies sortuu tohon: "Mikä on, ku ei mee jakeluun" -linjaan. Varmaan just siksi, ku ei oo viittiny ottaa adhd:sta selkoa.
Mä uskon kuitenkin, että mun on helpompi sen kanssa ku yksin ja meillä on sitä tunnetta takana kuitenkin.
Tehän teette oman ratkaisun. Onhan se niin, että joskus on viisaampaa antaa uudelle mahdollisuus, kun lyödä päätä seinään.
Raskaampaa tää parisuhteen hoito kyllä adhd lasten kans on. Meillä normaali ja adhd ja adhd vie melkein kaks kolmasosaa kaikkien ajasta tahtomattaan.
Meillä ero vireillä.Mies muutti viime syksynä pois.Meillä toinen lapsista ADHD,tyttö 7v.
Isompi lapsista(14v) muutti isänsä kans.Tyttärellä on myös lievä kehitysviivästymä.
Oireita huomattiin tytön ollessa pari-vuotias,vaikkei silloin vielä ajateltu sen olevan ADHD:ta.
Tosi vaativa lapsi kaikin tavoin.Meidän parisuhde vain kuihtui tän 'kaaoksen' keskellä.
Ei kertakaikkiaan ollu aikaa eikä mahdollisuuttakaa hoitaa parisuhdetta.
Eikä kukaa lähipiiristämme suostunut ottamaan tyttöä edes vähäksi aikaa hoitoon,
että olisi voinut jonnekin mennä.Nyt olen sitten tytön kanssa yksin.
Mies ottaa tytön luokseen joka toinen viikonloppu ja tulee välillä jos minulla on menoa.
Me haemme eroa mutta en tiedä onko se sittenkään ratkaisu.Me rakastamme toisiamme,muttei meillä ole mahdollisuutta olla kahdestaan.Tukiperhettä olen yrittänyt saada mutta se on tosi vaikeeta.Aika väsynyt olen minäkin.Iltasin suunnilleen kaadun sänkyyn,ja laitan kädet kyynärpäitä myöten ristiin kun tyttö nukahtaa...
jos suhteessa muitakin ongelmia lienee varminta erota. lapsi jolla erityisvaikeuksia tarvii tasapainoisen vanhemman(edes yhden) johon luottaa ja joka määrää rajat.vanhempien keskinäisissä kahinoinnissa tahtoo ADHDoireisen lapsen tarpeet jäädä huomioimatta.
itse erosin jotta sain pojalle tasapainoisen yh-perheen.nyt on asiat kunnossa ja lapsi voi hyvin.
kahta adhd-lastani. Mutta kyllähän se on niin, että meillä ainakaan ei minulla ollut enää minkäänlaista puhtia hoidella parisuhdetta. Lasten isä on vihdoin ja viimein itse menossa adhd-tutkimuksiin. Minä olen saanut aina yksin pyörittää koko palettia.
Mutta uskon, että vaikka meillä ei olisi ollut lapsiakaan, olisin ajautunut siipastani eroon.
ADHD on periytyvää, kummalta vanhemmalta ? Myöntääkö vanhempi sen ? Kuka sairautta on periyttänyt ei ehkä tunnusta koko diagnoosia omassa lapsessaan, eikä näe vikaa eikä siis myöskään tee mitään asian eteen ? Voiko olla näin. Tällä tavalla kaikki voivat huonosti. Pitää olla yhtenäinen linja vanhemmilla lasten suhteen ja tukea toinen toistaan, näin saavutetaan se tulos, mikä saavutetavissa on, luulisin. Ainakaan minun miniä ei tunnusta poikansa ongelmaa (itsellään alko-ongelma ja on narsku pahimmasta päästä, agressiivinen jkaihanvallan vaikka mitä), poika ei ole tehny minun pojalleni vaan toiselle miehelle. Tämä lapsen isähän on sairas, tottakai, vaikka kaikki näyttää muuta. Oma perse pois tulesta vaikka lapsi kärsii, ei väliä. Toinen poika, pojalleni tehty aivan kuin eri puusta. Eikä poikani edes älyä. No, Narskut ovat manipuloinnin mestareita. Moniongelmaisissa perheissä adhd kärsjistyy eikä synny edes rauhallista elinympäristöä sairaalle lapselle, joka on elinehto tervehtymisen kannalta !! T: Surullinen sivustakatsoja mummo 50 v.