läheisten suhtautuminen

http://groups.msn.com/
käy perustamassa ja kutsu muita mukaan!

kieltämättä syytäkin olla pettynyt sinun tilanteessasi! Itse en ole ihan noin kovia kokenut, minulla siis takana "vain" yksi keskenmeno rv 13. Asia oli ja on edellen kuitenkin todella kipeä. Vieläkin olen loukkaantunut siitä, että esim. miehen sisko (joka on siis jo n.40) ei ole edes ottanut osaa tapahtuneen jälkeen. Ei ole itse asiassa ottanut yhteyttä lainkaan, siis edes mieheeni.

Ja olen myös huomannut sen, että yllättäviltä tahoilta voikin tulla todella mahtavaa tukea. Esimerkkinä voisin sanoa, että minun ystäväni äiti (jonka olen tavannut ehkä pari kertaa) soitti minulle toisesta maasta ottaakseen osaa ja kertoi omista vastaavista kokemuksistaan.

Välillä tuntuu, että kaikki ihmiset voisivat käydä jonkinlaisen vuorovaikutus/tukikoulutuksen, että osattaisiin edes joten kuten inhimillisesti kohdata läheinen, jota on kohdannut suuri suru. Vai onko kyse sitten siitä, että kaikki eivät pidä keskenmenoa suurena suruna..?

maria.v kirjoitti:

kieltämättä syytäkin olla pettynyt sinun tilanteessasi! Itse en ole ihan noin kovia kokenut, minulla siis takana "vain" yksi keskenmeno rv 13. Asia oli ja on edellen kuitenkin todella kipeä. Vieläkin olen loukkaantunut siitä, että esim. miehen sisko (joka on siis jo n.40) ei ole edes ottanut osaa tapahtuneen jälkeen. Ei ole itse asiassa ottanut yhteyttä lainkaan, siis edes mieheeni.

Ja olen myös huomannut sen, että yllättäviltä tahoilta voikin tulla todella mahtavaa tukea. Esimerkkinä voisin sanoa, että minun ystäväni äiti (jonka olen tavannut ehkä pari kertaa) soitti minulle toisesta maasta ottaakseen osaa ja kertoi omista vastaavista kokemuksistaan.

Välillä tuntuu, että kaikki ihmiset voisivat käydä jonkinlaisen vuorovaikutus/tukikoulutuksen, että osattaisiin edes joten kuten inhimillisesti kohdata läheinen, jota on kohdannut suuri suru. Vai onko kyse sitten siitä, että kaikki eivät pidä keskenmenoa suurena suruna..?

Lue lisää

että teillä muillakin on ollut mietteitä läheisten suhtautumisessa keskenmenoon. Itse sain keskemenon pari kuukautta sitten. Sain mahtavaa tukea muutamalta ystävältä ja omalta äidiltäni.

Paras lapsuuden aikainen ystäväni sai tietää keskenmenosta minulta itseltäni sairaalasta, kun lähetin hänelle hätäisen viestin. Hän ei ottanut minuun yhteyttä kotiuduttuani. Pyysimme häntä pitämään koko raskauden omana tietonaan. Hän kuitenkin kertoili keskenmenosta muutamille. Minua loukkasi hänen käytös, sillä olisin itse tahtonut kertoa tapahtuneesta. Ystäväni siis kertoi keskenmenosta muille eikä ottanut minuun yhteyttä. Yhden tekstiviestin hän tosin lähetti. Tämä oli minulle hankala paikka. En koe velvollisuudekseni hakea uutta yhteyttä häneen. Voiko keskenmeno todellakin karkoittaa ihmisiä ympäriltä näin tehokkaasti?

kuulla kirjoitti:

että teillä muillakin on ollut mietteitä läheisten suhtautumisessa keskenmenoon. Itse sain keskemenon pari kuukautta sitten. Sain mahtavaa tukea muutamalta ystävältä ja omalta äidiltäni.

Paras lapsuuden aikainen ystäväni sai tietää keskenmenosta minulta itseltäni sairaalasta, kun lähetin hänelle hätäisen viestin. Hän ei ottanut minuun yhteyttä kotiuduttuani. Pyysimme häntä pitämään koko raskauden omana tietonaan. Hän kuitenkin kertoili keskenmenosta muutamille. Minua loukkasi hänen käytös, sillä olisin itse tahtonut kertoa tapahtuneesta. Ystäväni siis kertoi keskenmenosta muille eikä ottanut minuun yhteyttä. Yhden tekstiviestin hän tosin lähetti. Tämä oli minulle hankala paikka. En koe velvollisuudekseni hakea uutta yhteyttä häneen. Voiko keskenmeno todellakin karkoittaa ihmisiä ympäriltä näin tehokkaasti?

Lue lisää

miettinyt ihan samaa! Kerroin, esim. että miehen sisko ei edes soittanut tai lähettänyt viestiä tapahtuneen jälkeen. Kerran oli soittanut keskellä yötä ilmeisesti jostain baarireissulta ja kun mieheni yritti aamulla soittaa takaisin, niin sisko vain lähetti viestin, että nyt ei voi jutella ja että hän soittaa myöhemmin.

Nyt 2,5kk myöhemmin puhelinsoittoa ei ole tullut. Olen hyvin loukkaantunut miehen puolesta, ja mietinkin, että onko oikein, että minä olen nyt näreissäni kyseiselle siskolle? Tiedän kyllä, että se ei tavallaan ole minun asiani, mutta en voi tälle tunteelle mitään. Pitäisikö minun nyt tavata siskoa ja hymyillä niinkuin mitään ei olisi tapahtunut? Tuntuu todella pahalta.

Muutama tuttava (ei ihan parhaat ystävät) ovat myöskin sivuuttaneet koko aiheen. Minulla on edelleenkin itku kurkussa oikeastaan päivittäin, ja olen miettinyt, että miksi minun pitäisi olla ihmisten kanssa, jotka eivät sen vertaa välitä, että voisivat pahoitella tapahtuneesta? Eikö kuitenkin se ystävyys punnita juuri hädän hetkellä?

Sinä pohdit viestissäsi, että voiko keskenmeno karkottaa ihmisiä ympäriltä, niin olen sitä mieltä, että kyllä voi. Olisin itsekin sinun tilanteessasi loukkaantunut ystävät käytöksestä, joka kuulosti todella törkeältä!

Jos sinulla on rohkeutta, niin voisitko harkita kertovasi hänelle miltä hänen käytöksensä sinusta tuntui? Uskon, että häntä hävettää mainittuasi asiasta, mutta jos hän ei mielestään tehnyt mitään väärää, niin siitä voi mielestäni jo päätellä jotain...

kuulla kirjoitti:

että teillä muillakin on ollut mietteitä läheisten suhtautumisessa keskenmenoon. Itse sain keskemenon pari kuukautta sitten. Sain mahtavaa tukea muutamalta ystävältä ja omalta äidiltäni.

Paras lapsuuden aikainen ystäväni sai tietää keskenmenosta minulta itseltäni sairaalasta, kun lähetin hänelle hätäisen viestin. Hän ei ottanut minuun yhteyttä kotiuduttuani. Pyysimme häntä pitämään koko raskauden omana tietonaan. Hän kuitenkin kertoili keskenmenosta muutamille. Minua loukkasi hänen käytös, sillä olisin itse tahtonut kertoa tapahtuneesta. Ystäväni siis kertoi keskenmenosta muille eikä ottanut minuun yhteyttä. Yhden tekstiviestin hän tosin lähetti. Tämä oli minulle hankala paikka. En koe velvollisuudekseni hakea uutta yhteyttä häneen. Voiko keskenmeno todellakin karkoittaa ihmisiä ympäriltä näin tehokkaasti?

Lue lisää

kun tällaisessa paikassa jätetäänkin yksin. ei sen jälkeen oikein jaksa jatkaa yhteydenpitoa. ja kun ollaan kuiteskin läheisiä sukulaisia, niin pakostihan ollaan yhteydessä... ja sitä yhdessäoloa ja tyhjänrupattelua varjostaa oma sisäinen katkara olo... ei voi mitään. Luottamus on mennyt

alkup. kirjoitti:

kun tällaisessa paikassa jätetäänkin yksin. ei sen jälkeen oikein jaksa jatkaa yhteydenpitoa. ja kun ollaan kuiteskin läheisiä sukulaisia, niin pakostihan ollaan yhteydessä... ja sitä yhdessäoloa ja tyhjänrupattelua varjostaa oma sisäinen katkara olo... ei voi mitään. Luottamus on mennyt

Lue lisää

keskenmenoa miettinyt täällä kirjoittelee taas. Vatsaan Maria V:lle, että kerroin kyllä näille ihmisille, joille "ystäväni" oli kertoillut asiasta, että olisimme halunneet mieheni kanssa itse kertoa asiasta.

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että olne tukenut ystavääni kaikissa hänen poikaystävän menetyksissään sekä silloin, kun hänen avomiehensä petti häntä. Olen myös tulenut ystävääni, kun hänen oma siskonsa sai keskenmenon ja ystäväni suri tätä. Tuin samaista ystävää silloin, kun hänellä oli työpaikalla vaikeaa.

Miksi siis hän ei tukisi minua keskenmenossa? Ei kai tämä voi olla näin yksipuolista?

Ystävälle kannattaisi varmasti kertoa omista tuntemuksistaan ihan avoimesti, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi. Vaikka olen kovin realisti ja jalat maassa tyyppiä, niin tämä on minulle vaikea asia. Keskenmeno on surullinen asia. Ihana saada tukea teiltä täältä netistä. Olen kokenut nämä vertaispalstat todella terapuettisiksi. Aiemmin vähättelin niiden voimaa, mutta tämän oman kokemuksen kautta olen huomannut, että ne todella toimivat. Olisin kiinnostunut juttelemaan kasvotustenkin. Onkohan sellaisia keskusteluryhmiä olemassa Helsingissä?

Vaikka keskenmenot ovatkin hyvin yleisiä, niin kyllä minua ainakin kirpaisi keskenmeno enemmän kuin osasin etukäteen aavistaakaan. Mielestäni hyviin tapoihin kuuluu vastata edes parilla sanalla esimerkiksi sähköpostiin, jossa kerrotaan keskenmenosta, eikä vaieta täysin. Hyvä, että sinä olet tukenut ystäviäsi.

Ilmeisesti omalle kohdallesi ei keskenmeno ole tullut...? Itsellä sellainen oli rv13 3, joten voin sanoa että vaikka ovat kuinka yleisiä tahansa niin kyllä se aina todella kovasti koskee kun omalle kohdalle sattuu. Ja jokainen sen kokee omalla tavallaan, että vaikka joillekin asia olisi "elämän realiteetti" niin toiset voivat surra asiaa pitkän aikaa.

Kaavinnassa lääkäri sanoi, että jo tiedossa olleista raskauksista keskeytyy noin joka kymmenes, että tuohon joka kolmanteen on ilmeisesti laskettu mukaan myös ne raskaudet, jotka ovat menneet kesken ennen kuin nainen on tiennyt olevansa raskaana?

Ihmismieli on monimutkainen. Keskenmeno on meille toisille niin raskas kokemus, että sitä ei pysty rationalisesti käsittelemään. Kun suru on valtava, se purkautuu usein epätavallisin keinoin, esimerkiksi jonkun läheisen käytös saa aikaan ylisuuren reaktion. Älä siis tuomitse meitä surevia vaan anna meidän tehdä tämä omalla tavallamme. Toivotaan, ettet joudu läpikäymään tätä samaa tietääksesi miltä meistä tuntuu...

sallittua kirjoitti:

Ilmeisesti omalle kohdallesi ei keskenmeno ole tullut...? Itsellä sellainen oli rv13 3, joten voin sanoa että vaikka ovat kuinka yleisiä tahansa niin kyllä se aina todella kovasti koskee kun omalle kohdalle sattuu. Ja jokainen sen kokee omalla tavallaan, että vaikka joillekin asia olisi "elämän realiteetti" niin toiset voivat surra asiaa pitkän aikaa.

Kaavinnassa lääkäri sanoi, että jo tiedossa olleista raskauksista keskeytyy noin joka kymmenes, että tuohon joka kolmanteen on ilmeisesti laskettu mukaan myös ne raskaudet, jotka ovat menneet kesken ennen kuin nainen on tiennyt olevansa raskaana?

Ihmismieli on monimutkainen. Keskenmeno on meille toisille niin raskas kokemus, että sitä ei pysty rationalisesti käsittelemään. Kun suru on valtava, se purkautuu usein epätavallisin keinoin, esimerkiksi jonkun läheisen käytös saa aikaan ylisuuren reaktion. Älä siis tuomitse meitä surevia vaan anna meidän tehdä tämä omalla tavallamme. Toivotaan, ettet joudu läpikäymään tätä samaa tietääksesi miltä meistä tuntuu...

Lue lisää

Meille monelle on annettu kasvatuksessamme ymmärtää, että on oltava pidättyväisen kohteliaita toisia kohtaan, eikä ikäviä asioita pidä mennä penkomaan. Siksi toisen tukeminen keskenmenon yhteydessä tuntuu monesti vaikealta, vieraalta ja hankalalta. Mistä sitä voi tietää haluaako toinen purkaa asiaa vai pitää asiat itsellään? Voi myös olla, ettei kesken menon kokenut halua puhua asiasta toisen kesken menon kokeneen kanssa, koska se toisi vanhat traumat esille.

Aikaisemmin keskenmenoja pidettiin hyvin tiukasti perheen sisäisinä asioina ja niitä jopa hävettiin. Eihän niistä vieläkään puhuta! Edes kouluopetuksessa ei keskenmenoihin juuri viitata, vaikka todellisuudessa yli 50% hedelmöittyneistä munasoluista menee kesken! Keskenmenot ovat siis hyvin tavallisia. Niistä ei vaan puhuta.

biologi kirjoitti:

Meille monelle on annettu kasvatuksessamme ymmärtää, että on oltava pidättyväisen kohteliaita toisia kohtaan, eikä ikäviä asioita pidä mennä penkomaan. Siksi toisen tukeminen keskenmenon yhteydessä tuntuu monesti vaikealta, vieraalta ja hankalalta. Mistä sitä voi tietää haluaako toinen purkaa asiaa vai pitää asiat itsellään? Voi myös olla, ettei kesken menon kokenut halua puhua asiasta toisen kesken menon kokeneen kanssa, koska se toisi vanhat traumat esille.

Aikaisemmin keskenmenoja pidettiin hyvin tiukasti perheen sisäisinä asioina ja niitä jopa hävettiin. Eihän niistä vieläkään puhuta! Edes kouluopetuksessa ei keskenmenoihin juuri viitata, vaikka todellisuudessa yli 50% hedelmöittyneistä munasoluista menee kesken! Keskenmenot ovat siis hyvin tavallisia. Niistä ei vaan puhuta.

Lue lisää

ihan asiaa. Itsekin olen yrittänyt ajatella asiaa näiden ei-osanottajien näkökulmasta ja uskon, että moni ei vain tiedä kuinka toimisi. Joku sanoi keskenmenoni jälkeen, ettei tiedä mitä hän voisi sanoa minulle tällaisessa tilanteessa. Minulle se riitti ja tuntui paljon, paljon paremmalta, kuin asian ohittaminen. Eräs toinen lähetti viestin, jossa luki: "ei sanoja, iso halaus". Mielestäni sen paremmin ei olisi voinut ottaa osaa.

Uskon, että AP:n kirjoituksen tarkoituksena ei ollutkaan haukkua ihmisiä, jotka eivät osaa auttaa niinkuin ammattilaiset, vaan hän oli loukkaantunut siitä, ettei hänen menetystään huomioitu millään tavalla. Ja vaikka toiset tässä ketjussa ajattelevat, ettei keskenmenon saanutta tarvitse lainkaan tukea, niin minä olen sitä mieltä, että kyllä on oikeus loukkaantua, jos läheiset ohittavat koko asian.

Ja en muutenkaan ymmärrä joidenkin ihmisten ajatusmaailmaa, kun sanovat, ettei maailma kaadu viiteenkään keskenmenoon ja että on muutkin keskenemona saaneet jne, jne. Entäpä jonkin omaisen kuolema? Eikös silloinkaan kuulu ottaa osaa ja tukea läheistä, koska kyse on luonnollisesta asiasta, ja maailma ei siihen kaadu? Tuolla periaatteella ikinä ei tarvitsisi tukea ketään, paitsi maailmanlopun koittaessa? Ja kyllä ainakin minun maailmani romahti keskenmenon jälkeen ja jos viisi joutuisin kokemaan, niin en varmaan olisi enää ollenkaan järjissäni.

Itse aina yritän olla provosoitumatta tällaisten ihmisten kirjoituksista ja mielipiteistä, jotka ovat sitä mieltä, että keskenmeno on yhtä kuin jalan murtuminen, eikä sitä saa surra ym. mutta on se vaan vaikeaa:) Mielestäni tämä palsta tarjoaa hyvää vertaistukea, enkä ymmärrä minkä takia tänne täytyy tulla vähättelemään muiden surua. Meille se on kuitenkin todellista.

Kirjoitukseni ei siis ole osoitettu kokonaan sinulle, jonka viestiin vastasin.:)Sinun kirjoituksesi oli mielestäni hyvä ja asiallinen.

vaiheissa ihminen kaipaa osakseen myötätuntoa ja ystävää. Miksi ei siis keskenmenossa. Jos ystäväsi saa keskenmenon, älä jätä häntä yksin. Muutama tekstiviesti eivät ole tarpeellinen tuki. Kysy suoraan, haluaako ystäväsi puhua asiasta.

Mikä se sellainen läheinen on, joka valistee, milloin antaa tukea ja milloin onkin liian vaikea asia ja lakkaa pitämästä yhteyttä?

Mitä teet sellaisella ystävällä, joka itse nauttii tuestasi eroissaan, mutta hylkää sinut keskenmenon keskellä?

Kuka tekee näin? Kumman on oltava vahva ja edes tarjottava apua? Se, jonka ystävä sai kskenmenon vai se, joka itse sai keskenmenon? Eikai ole niin, että keskenmenon saanut joutuu lohduttamaan ystäviään, että heidän ei tarvitse auttaa ja että hän ei loukkaannu, vaikka asiasta nyt ei puhutakkaan?

elämän kirjoitti:

vaiheissa ihminen kaipaa osakseen myötätuntoa ja ystävää. Miksi ei siis keskenmenossa. Jos ystäväsi saa keskenmenon, älä jätä häntä yksin. Muutama tekstiviesti eivät ole tarpeellinen tuki. Kysy suoraan, haluaako ystäväsi puhua asiasta.

Mikä se sellainen läheinen on, joka valistee, milloin antaa tukea ja milloin onkin liian vaikea asia ja lakkaa pitämästä yhteyttä?

Mitä teet sellaisella ystävällä, joka itse nauttii tuestasi eroissaan, mutta hylkää sinut keskenmenon keskellä?

Kuka tekee näin? Kumman on oltava vahva ja edes tarjottava apua? Se, jonka ystävä sai kskenmenon vai se, joka itse sai keskenmenon? Eikai ole niin, että keskenmenon saanut joutuu lohduttamaan ystäviään, että heidän ei tarvitse auttaa ja että hän ei loukkaannu, vaikka asiasta nyt ei puhutakkaan?

Lue lisää

Minulla on ollut 2 keskenmenoa ja mikä pahinta niin menetin samalla parhaan ystäväni, henkisesti. Ensimmäisen keskenmenoni jälkeen en sen tarkemmin huomannut ystäväni välinpitämättömyyttä, oletin vaan että hänellä on kiireitä ja ajatukset omassa raskaudessaan. Kun sain toisen keskenmenon, törmäsin häneen sattumalta lääkärissä juuri silloin, hän tietysti näki naamastani mitä oli kyse. Viikko meni ennen kun hän soitti, en vastannut ja 3 viikkoa meni ennen kun asiasta puhutiin, siis hän yritti sopertaa ettei viitsinyt häiritä... Näillä asioilla ne ystävät mitataan, niin makaa kun petaa, nyt minä lopetan tunnollisen terapeutin virkani kun minun suru ei ole edes tekstiviestin arvoinen. Nyt hän iloitsee omasta vauvastaan eikä muusta puhukkaan, keskenmenostani on 1,5kk joten en nyt täysin ole toipunut vielä keskenmenosta, niin fyysisesti kun henkisesti ja lapsettomuuden peloista.
Tämä tilanne tuntuu todella pahalta. Kun ystäväni alkoi odottamaan esikoistaan, lohdutin häntä esimmäiset 4kk koska hän oli niin peloissaan että saa keskenmenon, nyt kun olen itse kokenut se kahdesti niin ystäväni vetäytyy kuvasta. Parhaan tuen olen saanut raskaana olevalta kaverin tyttöystävältä, hän on puhunut ja lohduttanut inhimillisellä tavalla, se tavallaan riittää että tietää että on joku kenelle puhua jos tuntuu siltä.

kartettu kirjoitti:

Minulla on ollut 2 keskenmenoa ja mikä pahinta niin menetin samalla parhaan ystäväni, henkisesti. Ensimmäisen keskenmenoni jälkeen en sen tarkemmin huomannut ystäväni välinpitämättömyyttä, oletin vaan että hänellä on kiireitä ja ajatukset omassa raskaudessaan. Kun sain toisen keskenmenon, törmäsin häneen sattumalta lääkärissä juuri silloin, hän tietysti näki naamastani mitä oli kyse. Viikko meni ennen kun hän soitti, en vastannut ja 3 viikkoa meni ennen kun asiasta puhutiin, siis hän yritti sopertaa ettei viitsinyt häiritä... Näillä asioilla ne ystävät mitataan, niin makaa kun petaa, nyt minä lopetan tunnollisen terapeutin virkani kun minun suru ei ole edes tekstiviestin arvoinen. Nyt hän iloitsee omasta vauvastaan eikä muusta puhukkaan, keskenmenostani on 1,5kk joten en nyt täysin ole toipunut vielä keskenmenosta, niin fyysisesti kun henkisesti ja lapsettomuuden peloista.
Tämä tilanne tuntuu todella pahalta. Kun ystäväni alkoi odottamaan esikoistaan, lohdutin häntä esimmäiset 4kk koska hän oli niin peloissaan että saa keskenmenon, nyt kun olen itse kokenut se kahdesti niin ystäväni vetäytyy kuvasta. Parhaan tuen olen saanut raskaana olevalta kaverin tyttöystävältä, hän on puhunut ja lohduttanut inhimillisellä tavalla, se tavallaan riittää että tietää että on joku kenelle puhua jos tuntuu siltä.

Lue lisää

Mulla takana yksi keskenmeno, joka oli todella kipeä kokemus. Parhaan ystäväni kanssa olen yrittänyt kahdesti keskustella asiasta, toisella kerralla hän aloitti keskustelun "..sillon kun mulla oli toi sama juttu.." (ystävälleni on tehty ABORTTI, ei mielestäni ollenkaan sama asia), toisella kertaa sivuutti aiheen täysin ja alkoi puhumaan omista asioistaan. Pettymyksestäni ja surustani huolimatta olen jatkanut yhteydenpitoa, aikanaan kun suru helpottaa ystävyys ehkä jatkuu hyvänä vaikkei entisellään.

Myös mieheni perheeseen olen ollut hyvin pettynyt. Heistä ei kukaan (äiti 4 siskoa) ole sanallakaan puhunut asiasta minulle, ja kaiken lisäksi meitä pyydettiin yhden siskon lapsen kummeiksi melko pian keskenmenon jälkeen. Kyyneliä nieleskellen kestin kastetilaisuuden, eikä edelleenkään kukaan huomioinut suruani millään lailla. En olisi mitään maata mullistavaa huomiota halunnutkaan, edes lohduttava katse tai muutama sana olisi riittänyt.

Kyllä läheiset voisivat sen verran nähdä vaivaa, että kysyisivät haluaako asiasta puhua. Kyllä asianomainen sitten kertoo jos ei halua. Itse sitä ei vaan tule puheeksi otettua, koska ei halua "vaivata" muita omilla suruillaan. Ja kun aikaa kuluu, on asian puheeksi ottaminen aina vain vaikeampaa, ja surun kanssa jää yksin. Onneksi mieheni on ollut tukena, muuten lähtisi järki...