Lähtivätpä ajatukset

jotakin, kyllä vain. Muistan kyyläävän
asuntolanhoitajan joka vartioi meidän
nuorten siveyttä.
Auta armias jos et ollut kello 22.00
nukkumassa.
Samoilta ajoilta muistan parhaan tyttökaverini
joka myöhemmin valitettavasti kuoli väkivaltaisen
kuoleman. Luokkakuvaa katsellessa
muistan vielä kaikkien nimet, mutta
eipä ole suurempaa kaipausta tapaamiseen.
Koulunjälkeisiltä ajoilta taas on vieläkin
yhteyksiä silloiseen kämppäkaveriin ja
on tosi kiva nähdä ja jutustella vaikka
olisi paljonkin vuosia siinä välissä.

koulukaverit juttua en ole nähnyt enkä kuullut. Mutta ajatuksesi pisti miettimään. Puolet jo mullan alla ja loput pitkin maailmaa. Täältä netistä yritin haeskella, missä ovat ja mitä tekevät.

Joitakin haluaisin vieläkin nähdä. Urheilukavereita ja ainakin sen "ensirakkauden". Jalkojaan maitolaiturin reunalla heilutelleen pisamanaaman.

Kotiseudulla ei kannata enää edes käväistä, yhtään ainoata edes lapsuuden tuttua ei ole enää maisemissa.

Muistanpa itsekin olleeni se "kolmas pyörä" ja pakotettu kulkemaan kuitenkin siinä sakissa, koska koulumatka oli pitkä, eikä muita kulkijoita ollut.
Kuinka monet surut itkinkään. Siihen aikaan ei vanhemmille kerrottu, koska kanteleminen oli rumaa.
Ymmärrän nyt, että aikuiset eivät halunneet tietää lasten keskinäisistä riidoista, ettei tarvinnut otta yhteyttä kiusaavan lapsen vanhempiin, vaikka olisi mitä tapahtunut.

Kun sitten muutin muualle, oli tilanteeni ja asennoitumiseni valmis. Ei koskaan enää "parasta ystävää". Olen kulkenut koko elämäni tähän asti ilman uskottua ystävää, ilman vuosikymmenien takaisia kontakteja ja ilman hyviä työtovereita entisistä työpaikoista jne.
Olen aina pystynyt jättämään tuttavuudet taakseni, olen pitänyt omat asiani omana tietonani, enkä ole halunnut tietää kenenkään asioista mitään.

Niin monet kerrat nuoruudessani kaikki "salaisuuteni" revittiin ja pilkattiin ja paljastettiin.

Kummallisinta tässä on, että vieläkin nämä kiusaajani ovat yrittäneet pitää minuun yhteyttä.
Olen keskustellut puhelimessa ihan asiallisesti ja kiittänyt soitosta, olen saanut tasavuosina onnittelut ja muutaman muunkin muistamisen. Aina olen ihmetellyt, miksi. Evätkö he löytäneet tilalleni ketään, kun olin lähtenyt niistä ympyröistä.

Muistan vieläkin kymmenien vuosien takaa sen pilkkaamisen ,hourikakara,huorikakara,äpärä..Koulumatkat oli ivaa,kiusaamista,tuuppimista.Monet itkut itkin ja kovetin itseäni kestämään kaiken.Lapset ovat julmia,mutta vanhemmiltaan he asiat kuulevat.Ei ollut ketään jolle olisi voinut kertoa,äidillä oma elämä ja perhe muualla ja isäni tapasin vasta aikuisena.Vieläkin asia on kipeä vaikka aikaa on paljon kulunut.En kaipaa todellakaan ainoatakaan heistä.Minun on vaikea luottaa ihmisiin,olen pettynyt muutaman kerran ja en pysty kokoamaan luottamusta kun se kerran menee.Voi olla lapsuuden peruja.

Istuin kansakoulussa koko seitsemän vuotta ja vielä kahdeksannenkin jatkokouluvuoden saman tytön vieressä.
Kotiemme väliä oli kilometrin verran ja useimmin sekin yhdessä kuljettiin.
Nyt ajatellen hän oli oikein pirullinen, sillä tämän tästä hän oli jostain kiukkuinen, etten edes syytä tiedä, mutta sitten taas oltiin ystäviä - annoin aina kaikki periksi.

Joskus ollessani jonkun toisen kanssa hän kyllä lopetti sen hyvin äkkiä. Kuitenkin oltiin - enään en sanoisi ystäviä - mutta kavereita koulun jälkeenkin kunnes hän meni naimisiin ja minä olin maailmalla, joten pikkuhiljaa kaikki loppui, en edes tiedä missä hän on nykyisin.

Joskus tulee mieleen vieläkin, että olisi kiva tavata, edellisestä kerrasta on yli neljäkymmentä vuotta.

Olen joitain nuoruusajan ystäviä hakenut esille, yhden kanssa soitellaan ja toisen kanssa jopa kirjoitellaan kirjeitä kuten ennenvanhaan - aiheet vaan ovat muuttuneet.

Oletteko huomanneet että "vanhemmiten" tulee usein muisteltua lapsuutta ja nuoruutta, sitä huolettomuutta?