Mun tilanteeni on se, että en kykene enää käymään koulua.
Lukion jälkeen menin ammattikorkeaan, olin todella ylpeä alastani (suvussani kauheat menestymispaineet). Sitten kyseisellä paikkakunnalla masennuin pahasti. Elämääni tulivat sen ohella paniikkihäiriöt, syrjäytyminen, pakkomielteet, itsetuhoisuus, huono itsetunto. En uskaltanut kotoa lähteä. En uskaltanut esitellä koulutöitäni. Olin yksin. Kaksi vuotta koulua käytyäni lopetin sen kesken.
No, yritin aloittaa uuden elämän menemällä alempiasteiseen, toisen asteen kouluun (tämä hävetti minua koska edelleenkin minulle oltiin pistetty kovat tavoitteet ja uraodotuksia).
Nyt käyn tätä kyseistä koulua toista vuotta. Viime vuosi meni ihan hyvin mutta.. oireet tulevat taas, haluan lopettaa.. en uskalla mennä kouluun. Lintsaamiset vain kuormittavat pahaa oloani.. Mieleni tekisi muuttaa kotipaikkakunnalleni, poikaystäväni luo ja mennä vaikka mieluummin töihin (vaikka johonkin piiloisaan varastoon hyypiöilemään). Mutta silloin olisin ilman ammattia ja olisin "pettänyt" kaikki ja itseni.. kaikki haaveet urasta...
Antakaa kiltit elämänohjeita tai jotain mitä voisin tehdä... Onko kellekään tuttua?
Lukion jälkeen menin ammattikorkeaan, olin todella ylpeä alastani (suvussani kauheat menestymispaineet). Sitten kyseisellä paikkakunnalla masennuin pahasti. Elämääni tulivat sen ohella paniikkihäiriöt, syrjäytyminen, pakkomielteet, itsetuhoisuus, huono itsetunto. En uskaltanut kotoa lähteä. En uskaltanut esitellä koulutöitäni. Olin yksin. Kaksi vuotta koulua käytyäni lopetin sen kesken.
No, yritin aloittaa uuden elämän menemällä alempiasteiseen, toisen asteen kouluun (tämä hävetti minua koska edelleenkin minulle oltiin pistetty kovat tavoitteet ja uraodotuksia).
Nyt käyn tätä kyseistä koulua toista vuotta. Viime vuosi meni ihan hyvin mutta.. oireet tulevat taas, haluan lopettaa.. en uskalla mennä kouluun. Lintsaamiset vain kuormittavat pahaa oloani.. Mieleni tekisi muuttaa kotipaikkakunnalleni, poikaystäväni luo ja mennä vaikka mieluummin töihin (vaikka johonkin piiloisaan varastoon hyypiöilemään). Mutta silloin olisin ilman ammattia ja olisin "pettänyt" kaikki ja itseni.. kaikki haaveet urasta...
Antakaa kiltit elämänohjeita tai jotain mitä voisin tehdä... Onko kellekään tuttua?
Vastaukset 7
Vanhimmat
paniikkioireisiin,ettet syrjäydy,kannattaakohan aloittaa koulu terveydenhuollosta.Muiden tavoitteita
sinun ei tule noudattaa,vaan elät omaa elämääsi.
Ihmiset on niin kovia. Minusta sinun pitäisi mennä lääkäriin. Hoitaa itsesi kuntoon. Yritä edetä omien kykyjen mukaan. Älä vaadi itseltäsi enempää, kuin pystyt. Jos voisin suosittelisin sinulle sielunhoitokoulutusta, missä on ihmiset parantuneet. Käyvät käytänössä asioitaan läpi. On sit paljastunut sellaisia asioita, mikä on jostain pukahtanut esiin mielen sopukoista. Se koulu on aika kallis, kun itse maksavat kaiken. Minä toivon, että tosiaan alat taistelemaan oman terveyden puolesta. Voin antaa nettiosoitteen, jos kiinnostunut, jos olet kiinnostunut sielunhoitokoulutuksesta.
..ja ohjeista! Kuulostan varmaan tosi saamattomalta, mutta en uskalla mennä edes lääkäriin.. ja minusta tuntuu, että olen huono ja matalimman pohjan saavuttanut jos jonnekin psykiatrille menisin. Jälkeenpäin kyllä olen sitä itkenyt, kuinka en siellä edellisellä opiskelupaikkakunnalla en hakenut apua. Aivan kuin minuun olisi tarttunut siellä joku virus tai tauti, joka on minussa välillä piilevänä, ja välillä iskee.
Kauppareissutkin ovat aivan mahdottomia tehdä. Yleensä mieluummin näen nälkää kuin lähden kauppaan. Ostokset teen vasta sitten, kun eläminen alkaa olla mahdotonta (esim sitten kun tupakka loppuu, buu minulle..)
Olisin kyllä kiinnostunut siitä nettiosoittesta! (:
Tässä on tämä nettiosoite.
http://www.rauhanmajatalo.fi
On kristillinen
Tiedän erään henkilön, joka on siellä käynyt. On tietääkseni kerran kuukaudessa koulutusta. Kerron vähän tästä henkilöstä, joka oli soittanut tänne ja heti puhelimessa hän oli kokenut, että tämä on minun paikkani. Oli heti yhteys. On sellainen psykodraamaryhmä. Tämä henkilö valmistui sieltä sitten sielunhoitoterapeutiksi. Mut siellä käydään omat asiat läpi. Ole vaan avoin ja kerro tilanteesi. Siitä se lähtee sujumaan. Siellä on täysihoito.
Ei jaksakkaan opiskella, jos ei ole sisäisesti parantunut. Ota aikaa itsellesi ja paranna itsesi kuntoon, jonka jälkeen jaksat ajatella opiskeluja. Ei taakkojen kans jaksa opiskella. Pitää olla parantunut. Kyllä elämä siitä lähtee menemään eteenpäin. Voimia sinulle.
Olen itse ollut töissä toisen asteen oppilaitoksessa ja ainakin kyseisessä koulussa oli erinomainen terveydenhoitaja, joka osasi ohjata mm. masentuneita ja ahdistuneita nuoria hyvään hoitoon. Toivottavasti myös sinun koulussasi on vastaavantyyppinen henkilö. Tai oletko harkinnut keskusteluja kuraattorin kanssa. Samaisessa koulussa myös kuraattori oli erittäin pätevä ja osasi auttaa tällaisissa(kin) tapauksissa.
Sitten kun sinulla on taas voimia, sinun kannattaa miettiä, mitä Sinä haluat tulevaisuudessa opiskella ja tehdä eikä yrittää toteuttaa vanhempiesi / sukusi toiveita. Olet ihmisenä (ainakin minun mielestäni) aivan yhtä arvokas koulutustasostasi riippumatta.
Toivotan sinulle parempaa oloa kevättä kohden :)
On tärkeää tehdä sitä, mitä itse todella haluaa. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi niin monille etenkin nuorille naisille on tärkeää saada hyväksyntää tietyn koulutusasteen kautta. On tärkeää miettiä, kenen takia me opiskelemme.
Toisen asteen tutkinto on myös ihan hyvä. Ei mullakaan ole lukion lisäksi kuin yksi sellainen ja nyt opiskelen toista.
tiedän sen pahanolon, mikä seuraa lintsauksesta. Itselläni se oli syyllisyyttä.
MENE LÄÄKÄRIIN ja kerro vaikeuksistasi! Ketä haluat auttaa? Ketä varten elät?
Itse viivyttelin 26-vuotiaaksi asti, ennen kuin sain ongelmiini lääkehoitoa ja keskusteluapua. Sijoita itseesi! Mitenkänhän sitten se sinun kotiutumisen tunteesi? Jos poikaystävä on kotipaikkakunnalla ja sinä opiskelet muualla? Itse olen kotiutunut aina hyvin opiskelupaikkakunnalle, johtuen siitä ettei ole ollut rakkautta missään. Yksin jääneellä ikuisella sinkulla koti on tämä universumi, vaikka lapsuuskoti on satojen kilmometrien takana.