taru sormusten herrasta vs. pahat pojat

on parempi elokuva, kuin sormusten herrasta. Ei mikään huippu sekään,tai ei ainakaan tuo mitään uutta tarinaan (arviointi ***), mutta sormusten herra on kohtalaisen huono elokuva sarja (arviointi**). Suomalainen tv-sarja oli sisällöltään paljon parempi (****), kuin tää uus hollywood höttö.

Passions kirjoitti:

on parempi elokuva, kuin sormusten herrasta. Ei mikään huippu sekään,tai ei ainakaan tuo mitään uutta tarinaan (arviointi ***), mutta sormusten herra on kohtalaisen huono elokuva sarja (arviointi**). Suomalainen tv-sarja oli sisällöltään paljon parempi (****), kuin tää uus hollywood höttö.

Lue lisää

näkemäni elokuva. Onhan se tehty lihaa säästämättä, mutta laadusta on tingitty. Sormusten herraa ovat jotkut moittineet mustavalkoisuudesta, mutta pahalla tahdollakaan stä ei voi väittää niin mustavalkoiseksi, pitkäveteiseksi ja mielikuvituksettomaksi sadismilla mässäilyksi kuin tätä surkeaa leffaa suuresta aiheesta. Annoit sille kaksi tähteä liikaa.

koskaan kirjoitti:

näkemäni elokuva. Onhan se tehty lihaa säästämättä, mutta laadusta on tingitty. Sormusten herraa ovat jotkut moittineet mustavalkoisuudesta, mutta pahalla tahdollakaan stä ei voi väittää niin mustavalkoiseksi, pitkäveteiseksi ja mielikuvituksettomaksi sadismilla mässäilyksi kuin tätä surkeaa leffaa suuresta aiheesta. Annoit sille kaksi tähteä liikaa.

Lue lisää

yhetenä arvioinnin perusteena käytin miten alkuperäis teksti on onnistuttu muokkaamaan elokuvaksi. Passionissa pysytään uskollisena alkuperäistekstille, sormusten herrassa on välillä keksitty omia ja ei ole onnistuttu seuraamaan kirjan henkeä. Olen lukenut sormusten herran varmasti kolmisenkymmentä kertaa, joten teksti on hyvin tuttu. Mikä kieltämättä varmasti vaikuttaa arvioon elokuvasta. Suomalainen tv-sarja hobitit ja sormusten herra animaatio onnistuivat hyvin. Jackson ei onnistunut vaikka käytössä oli moninkertainen budjetti ja kalusto, ilmeisesti ammattitaito suomalaisilla oli paljon parempi. Ja mikä tärkeintä suomalaiset osasi kiertää karikot.

Eniten filmatisoinnissa vitutti taistelukohtauksien toteuttaminen action rymistelyjen tyyliin. Legolasin portaidenlasku kilvellä Helmin taistelussa vei uskottavuuden koko taistelulta, kuolleiden kulkutien aave armeijan vihertävä ulkonäkö oli kuin jostain ö-luokan ufo horror elokuvasta jne.

Joo tähtiä saattoi olla liikaa, joten tiputetaan. Sormusten herra * passions * , suomalainen tv-versiolle annoin liian vähän, annetaan sille tällä kertaa, uudella asteikolla *** .

on monia kirjoitti:

yhetenä arvioinnin perusteena käytin miten alkuperäis teksti on onnistuttu muokkaamaan elokuvaksi. Passionissa pysytään uskollisena alkuperäistekstille, sormusten herrassa on välillä keksitty omia ja ei ole onnistuttu seuraamaan kirjan henkeä. Olen lukenut sormusten herran varmasti kolmisenkymmentä kertaa, joten teksti on hyvin tuttu. Mikä kieltämättä varmasti vaikuttaa arvioon elokuvasta. Suomalainen tv-sarja hobitit ja sormusten herra animaatio onnistuivat hyvin. Jackson ei onnistunut vaikka käytössä oli moninkertainen budjetti ja kalusto, ilmeisesti ammattitaito suomalaisilla oli paljon parempi. Ja mikä tärkeintä suomalaiset osasi kiertää karikot.

Eniten filmatisoinnissa vitutti taistelukohtauksien toteuttaminen action rymistelyjen tyyliin. Legolasin portaidenlasku kilvellä Helmin taistelussa vei uskottavuuden koko taistelulta, kuolleiden kulkutien aave armeijan vihertävä ulkonäkö oli kuin jostain ö-luokan ufo horror elokuvasta jne.

Joo tähtiä saattoi olla liikaa, joten tiputetaan. Sormusten herra * passions * , suomalainen tv-versiolle annoin liian vähän, annetaan sille tällä kertaa, uudella asteikolla *** .

Lue lisää

mutta tärkeämpää kuin uskollisuuus juonelle on uskollisuus hengellle, ja siinä mielessä Sormusten herra sentään on onnistuneempi kuin Kristuksen kärsimys, jossa henkeä ei ole ollenkaan. Taru sormusten herrasta on tietenkin vaikea filmatisoitava, koska tarina on niin pitkä ja mutkikas. Kahdesta ensimmäisestä elokuvasta pidin kuitenkin varsin paljon. Kolmannessa kummastutti tarinan luiskahtaminen militarismin ylistyslauluksi.

Sormusten herrassa kirjoitti:

mutta tärkeämpää kuin uskollisuuus juonelle on uskollisuus hengellle, ja siinä mielessä Sormusten herra sentään on onnistuneempi kuin Kristuksen kärsimys, jossa henkeä ei ole ollenkaan. Taru sormusten herrasta on tietenkin vaikea filmatisoitava, koska tarina on niin pitkä ja mutkikas. Kahdesta ensimmäisestä elokuvasta pidin kuitenkin varsin paljon. Kolmannessa kummastutti tarinan luiskahtaminen militarismin ylistyslauluksi.

Lue lisää

siinä kirjassa on ollut aina hieointa se lyyrisyys ja runollisuus. Elokuvassa on muistaakseni 2 laulua, pomppivassa ponissa ja minas thirithin käskynhaltijan luona. muutenkin liian suoraviivaista toimintaa.

Yleistuntuma on jotenkin muovinen, hahmoista jää puuttumaan sisältö, näyttelijät eivät saa puhallettua hamojaan henkiin. Ja digitaliiset hahmot ei edelleenkään näytä aidoilta missään elokuvassa. Parempi olisi ollut jättää digi-hukat nazgulien siivekkäät olifantit (olifanttejahan ei kirjassa esiinny kuin kerran. Pakkoko niitä oli tunkea elokuva täyteen.)ja muut vastaavat tekemättä. Enttien toteuttaminen muuten kuin digitaalisesti olisi varmasti ollut vaikeaa, mutta tuollaisten ongelmien ratkaiseminen on mahdollista ammattitaioselle elokuvan tekijälle.

Jotenkin ei vastaa mun mielestä muutenkaan sitä illuusiota minkä olen saanut kirjaa lukemalla. Ekan kerran luin sen muistaakseni 10 vuotiaana eli 90-luvun alussa. Ennen kirjan lukemista olin nähnyt sen animaation ja tää suomalainen tv-sarja tuli samoihin aikoihin, joten varmasti nekin on paljon vaikuttanut siihen etten pidä Jacksonin versiosta.

Passions of Christiä pidän edelleen vain ihan vähän parempana elokuvana, siinä hahmot sentään vaikutti aidoille eläville. Kuitenkaan siinä ei ollut paljo uutta annettavaa kertomukseen, ainoastaan autenttisten kielien käyttö ja väkivallan korostaminen (joka on sivuseikka raamatun kertomassa). Parempia on vaikka Pasolinin Matteuksen evankeliumi tai Scorsesen Viimeiset kiusaukset. Voisin yhtä hyvin kritisoida myös passionsia oikein kunnolla.

Hyvänä elokuvana en pidä näistä kumpaakaan. Vaikka kyllä näitä mielummin katsoo kun tuhansia muita elokuvia, joita en vaivaudu edes analysoimaan tai arvostelemaan.

mielestä kirjoitti:

siinä kirjassa on ollut aina hieointa se lyyrisyys ja runollisuus. Elokuvassa on muistaakseni 2 laulua, pomppivassa ponissa ja minas thirithin käskynhaltijan luona. muutenkin liian suoraviivaista toimintaa.

Yleistuntuma on jotenkin muovinen, hahmoista jää puuttumaan sisältö, näyttelijät eivät saa puhallettua hamojaan henkiin. Ja digitaliiset hahmot ei edelleenkään näytä aidoilta missään elokuvassa. Parempi olisi ollut jättää digi-hukat nazgulien siivekkäät olifantit (olifanttejahan ei kirjassa esiinny kuin kerran. Pakkoko niitä oli tunkea elokuva täyteen.)ja muut vastaavat tekemättä. Enttien toteuttaminen muuten kuin digitaalisesti olisi varmasti ollut vaikeaa, mutta tuollaisten ongelmien ratkaiseminen on mahdollista ammattitaioselle elokuvan tekijälle.

Jotenkin ei vastaa mun mielestä muutenkaan sitä illuusiota minkä olen saanut kirjaa lukemalla. Ekan kerran luin sen muistaakseni 10 vuotiaana eli 90-luvun alussa. Ennen kirjan lukemista olin nähnyt sen animaation ja tää suomalainen tv-sarja tuli samoihin aikoihin, joten varmasti nekin on paljon vaikuttanut siihen etten pidä Jacksonin versiosta.

Passions of Christiä pidän edelleen vain ihan vähän parempana elokuvana, siinä hahmot sentään vaikutti aidoille eläville. Kuitenkaan siinä ei ollut paljo uutta annettavaa kertomukseen, ainoastaan autenttisten kielien käyttö ja väkivallan korostaminen (joka on sivuseikka raamatun kertomassa). Parempia on vaikka Pasolinin Matteuksen evankeliumi tai Scorsesen Viimeiset kiusaukset. Voisin yhtä hyvin kritisoida myös passionsia oikein kunnolla.

Hyvänä elokuvana en pidä näistä kumpaakaan. Vaikka kyllä näitä mielummin katsoo kun tuhansia muita elokuvia, joita en vaivaudu edes analysoimaan tai arvostelemaan.

Lue lisää

onnistuneita, etenkin Klonkku. Klonkkuhan on sekä kirjassa että elokuvassa myös huomattavasti moniulotteisempi henkilöhahmo kuin varsinaiset sankarit ja konnat, joita vaivaa tolkuton mustavalkoisuus. Jollain tavalla kyllä pidän Sauronin hahmosta kirjassa, sehän on kuin sodan henki, täysin epäinhimillinen ja käsittämätön - sen kuvaaminen digitaalisena silmänä oli kyllä kummallinen väläys, ajattelin sen kuitenkin olevan jonkinlaisessa ruumiissa kiinni enkä leijuvan torninsa päällä kuin pimeyden voimien valomainos.

Pasolinin ja Scorsesen elokuvat ovat tosiaan oikeasti hyviä, ja kolmas hieno kuvaus Jeesuksesta ja Pilatuksesta sisältyy venäläiseen tv-sarjaan Saatana saapuu Moskovaan, joka perutuuu Bulgakovin huikeaan kirjaan. Oli hupaisaa kun tämä Gibsonin tekele tuli tv:stä samaan aikaan kuin Carpenterin The Thing, jota muistan sen tullessa elokuvatetaereihin eräänkin kriitikon moittineen "visvaiseksi mässäilyksi". Vielä visvaisempi oli kuitenkin Gibsonin elokuva, jota kuitenkin puuttuivat kaikki Thingin hyvät puolet: hyvä tarina, älykäs teeman käsittely ja pettämätön tyylitaju. Carpenter voitti Gibsonin 4-0. Mutta kyllä Jacksonkin Gibsonin pesee, on siinä sentään jotain tarinan kertomisen iloa ja teknistä osaamista. Esimerkiksi Kahdessa tornissa minua jaksaa yhä ihastuttaa se kun luonto kostaa tuhoojalleen, metsä ottaa jalat alleen ja puukansa marssiii Rautapihaan panemaan Sarkun ojennukseen.

ihan kirjoitti:

onnistuneita, etenkin Klonkku. Klonkkuhan on sekä kirjassa että elokuvassa myös huomattavasti moniulotteisempi henkilöhahmo kuin varsinaiset sankarit ja konnat, joita vaivaa tolkuton mustavalkoisuus. Jollain tavalla kyllä pidän Sauronin hahmosta kirjassa, sehän on kuin sodan henki, täysin epäinhimillinen ja käsittämätön - sen kuvaaminen digitaalisena silmänä oli kyllä kummallinen väläys, ajattelin sen kuitenkin olevan jonkinlaisessa ruumiissa kiinni enkä leijuvan torninsa päällä kuin pimeyden voimien valomainos.

Pasolinin ja Scorsesen elokuvat ovat tosiaan oikeasti hyviä, ja kolmas hieno kuvaus Jeesuksesta ja Pilatuksesta sisältyy venäläiseen tv-sarjaan Saatana saapuu Moskovaan, joka perutuuu Bulgakovin huikeaan kirjaan. Oli hupaisaa kun tämä Gibsonin tekele tuli tv:stä samaan aikaan kuin Carpenterin The Thing, jota muistan sen tullessa elokuvatetaereihin eräänkin kriitikon moittineen "visvaiseksi mässäilyksi". Vielä visvaisempi oli kuitenkin Gibsonin elokuva, jota kuitenkin puuttuivat kaikki Thingin hyvät puolet: hyvä tarina, älykäs teeman käsittely ja pettämätön tyylitaju. Carpenter voitti Gibsonin 4-0. Mutta kyllä Jacksonkin Gibsonin pesee, on siinä sentään jotain tarinan kertomisen iloa ja teknistä osaamista. Esimerkiksi Kahdessa tornissa minua jaksaa yhä ihastuttaa se kun luonto kostaa tuhoojalleen, metsä ottaa jalat alleen ja puukansa marssiii Rautapihaan panemaan Sarkun ojennukseen.

Lue lisää

varsinkin se "search light" joka tarkkailee aina tapahtumia. Silmänähän Sauron kuvataan kirjassakin, mutta sen tekeminen konkreettiseksi objektiksi tornin huipulla ei ollut kovin tyylikäs ratkaisu. Sauron ei pystynyt ottamaan mitään fyysistä hahmoa itselleen, Sauronin pahuus vesittyi, kun hänen silmä hahmonsa pystyi näkemään. Psykologinen kauhu olisi toiminut tässä paljon paremmin. Jokaisen katsojan omasta sielusta ne pahimmat demonit löytyy, jokainen olisi voinut mieltää Sauronin omanlaisekseen demoniksi, jos olisi maltettu jättää Sauron näyttämättä.

Kirjassahan silmää ei paljain silmin näe. Frodo näkee silmän vain käyttäessään sormusta, Galadrielin peiliin katsoessa ja loppuvaiheessa sormuksen otettua vallan hänestä, samoin Klonkku tiesi silmästä, koska sormus oli riuduttanut häntä ties kuinka kauan.

Luonto kostaa on todellakin yksi kirjan sivuteemoista. Hieno kirja. Onko kukaan muu perehtynyt Richard Wagnerin Niebelungin Sormus ooppera sarjaan. Paljon samoja teemoja kuin sormuksen herrasta kirjoissa (murtunut miekka, petoksella tehty näkymättömäksi muuttava esine kirous joka murtuu kun kulta palautuu alkuperäiseen paikkaan jne). Ja samoja lähteitähän molemmat herrat ovat teoksissaan käyttäneet, eurooppalaisia ja pohjoismaisia jumaltaruja Tolkien lisäksi kalevalaa, mikä tietenkin suomalaisena antaa kiinnostavan lisän. Mielenkiinoista miten erilaisia teoksia tulee samoja lähteitä käyttämällä.

todellakin kirjoitti:

varsinkin se "search light" joka tarkkailee aina tapahtumia. Silmänähän Sauron kuvataan kirjassakin, mutta sen tekeminen konkreettiseksi objektiksi tornin huipulla ei ollut kovin tyylikäs ratkaisu. Sauron ei pystynyt ottamaan mitään fyysistä hahmoa itselleen, Sauronin pahuus vesittyi, kun hänen silmä hahmonsa pystyi näkemään. Psykologinen kauhu olisi toiminut tässä paljon paremmin. Jokaisen katsojan omasta sielusta ne pahimmat demonit löytyy, jokainen olisi voinut mieltää Sauronin omanlaisekseen demoniksi, jos olisi maltettu jättää Sauron näyttämättä.

Kirjassahan silmää ei paljain silmin näe. Frodo näkee silmän vain käyttäessään sormusta, Galadrielin peiliin katsoessa ja loppuvaiheessa sormuksen otettua vallan hänestä, samoin Klonkku tiesi silmästä, koska sormus oli riuduttanut häntä ties kuinka kauan.

Luonto kostaa on todellakin yksi kirjan sivuteemoista. Hieno kirja. Onko kukaan muu perehtynyt Richard Wagnerin Niebelungin Sormus ooppera sarjaan. Paljon samoja teemoja kuin sormuksen herrasta kirjoissa (murtunut miekka, petoksella tehty näkymättömäksi muuttava esine kirous joka murtuu kun kulta palautuu alkuperäiseen paikkaan jne). Ja samoja lähteitähän molemmat herrat ovat teoksissaan käyttäneet, eurooppalaisia ja pohjoismaisia jumaltaruja Tolkien lisäksi kalevalaa, mikä tietenkin suomalaisena antaa kiinnostavan lisän. Mielenkiinoista miten erilaisia teoksia tulee samoja lähteitä käyttämällä.

Lue lisää

sanoit "Jollain tavalla kyllä pidän Sauronin hahmosta kirjassa, sehän on kuin sodan henki, täysin epäinhimillinen ja käsittämätön - sen kuvaaminen digitaalisena silmänä oli kyllä kummallinen väläys, ajattelin sen kuitenkin olevan jonkinlaisessa ruumiissa kiinni enkä leijuvan torninsa päällä kuin pimeyden voimien valomainos."

Lukemastani olen saanut, juuri sen käsityksen, ettei Sauronia voinut nähdä, paitsi nuo mainitsemani tapaukset. Olen mieltänyt Sauronin jonkinlaiseksi ääneksi päässä, joka esim komentaa nazguleja telepaattisesti.

Kun Frodo laittoi sormuksen sormeensa tuomionvuorella sai Sauron samalla tietää kaikki sormuksen saattueen suunnitelmat sormuksen tuhoamisesta. Frodo ja Sam paljastui muutenkin kuin fyysisesti. Sauron sai tietää kaikki Frodon ajatukset.

todellakin kirjoitti:

varsinkin se "search light" joka tarkkailee aina tapahtumia. Silmänähän Sauron kuvataan kirjassakin, mutta sen tekeminen konkreettiseksi objektiksi tornin huipulla ei ollut kovin tyylikäs ratkaisu. Sauron ei pystynyt ottamaan mitään fyysistä hahmoa itselleen, Sauronin pahuus vesittyi, kun hänen silmä hahmonsa pystyi näkemään. Psykologinen kauhu olisi toiminut tässä paljon paremmin. Jokaisen katsojan omasta sielusta ne pahimmat demonit löytyy, jokainen olisi voinut mieltää Sauronin omanlaisekseen demoniksi, jos olisi maltettu jättää Sauron näyttämättä.

Kirjassahan silmää ei paljain silmin näe. Frodo näkee silmän vain käyttäessään sormusta, Galadrielin peiliin katsoessa ja loppuvaiheessa sormuksen otettua vallan hänestä, samoin Klonkku tiesi silmästä, koska sormus oli riuduttanut häntä ties kuinka kauan.

Luonto kostaa on todellakin yksi kirjan sivuteemoista. Hieno kirja. Onko kukaan muu perehtynyt Richard Wagnerin Niebelungin Sormus ooppera sarjaan. Paljon samoja teemoja kuin sormuksen herrasta kirjoissa (murtunut miekka, petoksella tehty näkymättömäksi muuttava esine kirous joka murtuu kun kulta palautuu alkuperäiseen paikkaan jne). Ja samoja lähteitähän molemmat herrat ovat teoksissaan käyttäneet, eurooppalaisia ja pohjoismaisia jumaltaruja Tolkien lisäksi kalevalaa, mikä tietenkin suomalaisena antaa kiinnostavan lisän. Mielenkiinoista miten erilaisia teoksia tulee samoja lähteitä käyttämällä.

Lue lisää

on ainakin minulle tuttu, hurahdin siihen joskus nuoruudessani Sormusten herran myötä ja katsoin telkkarista ne kaikki. Hieno teossarja. Hengeltään se ehkä oli jotenkin pakanallisempi kuin selvästi kristillisen maailmankuvan läpitunkema Tolkien, joka ei kuitenkaan tyrkytä näkemyksiiän yhtä päällemiimatun opettavaisina kuin Narniasta kertoillut kollegansa. Wagnerin maailma on minusta myös varsin eroottinen, mitä Keski-Maa saati Narnia ei ole yhtään.

Minulla on kyllä se käsitys että Sauron oli ottanut näkyvän muodon, mutta ainoa joka hänet näki silmästä silmään oli Klonkku, jota Sauron omin käsin kidutti tornissaan. Se vähä mitä Sauronin ulkonäöstä kerrottiin (musta palava käsi, yksi silmä jota reunusti tuli) oli tehokasta koska (kuten sanoit) lukija kuvitteli loput itse, yritti käsittää käsittämättömän, lihaksi tulleen pahuuden.

humanis+i kirjoitti:

on ainakin minulle tuttu, hurahdin siihen joskus nuoruudessani Sormusten herran myötä ja katsoin telkkarista ne kaikki. Hieno teossarja. Hengeltään se ehkä oli jotenkin pakanallisempi kuin selvästi kristillisen maailmankuvan läpitunkema Tolkien, joka ei kuitenkaan tyrkytä näkemyksiiän yhtä päällemiimatun opettavaisina kuin Narniasta kertoillut kollegansa. Wagnerin maailma on minusta myös varsin eroottinen, mitä Keski-Maa saati Narnia ei ole yhtään.

Minulla on kyllä se käsitys että Sauron oli ottanut näkyvän muodon, mutta ainoa joka hänet näki silmästä silmään oli Klonkku, jota Sauron omin käsin kidutti tornissaan. Se vähä mitä Sauronin ulkonäöstä kerrottiin (musta palava käsi, yksi silmä jota reunusti tuli) oli tehokasta koska (kuten sanoit) lukija kuvitteli loput itse, yritti käsittää käsittämättömän, lihaksi tulleen pahuuden.

Lue lisää

Sehän siitä tosiaan puuttuu. Aragonin ja Arwenin sekä Samin ja Ruusan taitaa olla ainuat mainitut suhteet. Eroottisuutta näissä ei ole yhtään, enemmän sellaista henkisen yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota on kuvattu Samin ja Frodon välillä paljon syvällisemmin. Ei tartte vetää herneitä nenään, mutta en voi olla näkemättä Forodoa homona ja Samia bi-seksualina. Sen verran kipeää etenkin Samille teki luopuminen Frodosta.

Niebelungin sormuksessa sitä vastoin jo heti ensimmäisessä oopperassa Reininkullassa Reinintyttäret viettelee Alberichiä ilman mitään estoja. Jättiläisten Freiaa kohtaan tuntemista tunteista puhumattakaan.

sormusten herrassa kirjoitti:

Sehän siitä tosiaan puuttuu. Aragonin ja Arwenin sekä Samin ja Ruusan taitaa olla ainuat mainitut suhteet. Eroottisuutta näissä ei ole yhtään, enemmän sellaista henkisen yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota on kuvattu Samin ja Frodon välillä paljon syvällisemmin. Ei tartte vetää herneitä nenään, mutta en voi olla näkemättä Forodoa homona ja Samia bi-seksualina. Sen verran kipeää etenkin Samille teki luopuminen Frodosta.

Niebelungin sormuksessa sitä vastoin jo heti ensimmäisessä oopperassa Reininkullassa Reinintyttäret viettelee Alberichiä ilman mitään estoja. Jättiläisten Freiaa kohtaan tuntemista tunteista puhumattakaan.

Lue lisää

kyllähän sekä Frodossa että Bilbossa vähän mietityttää tuo että ovat ikuisia poikamiehiä - ja eikös niitä vähän outoina pidetty Konnussakin? ;-) Mutta tosiaan Keski-Maa on muuten ihan täydellinen fntasiamaailma, se vain ihmetyttäää millä ne elää ja lisääntyy, kun sen paremmin talouteen kuin sukupuolisuuteenkaan ei pahemmin vihjailla. Juostaan vain ympäri maailmaa jonkun sormuksen perässä miekat ojossa :-)

humanis+i kirjoitti:

kyllähän sekä Frodossa että Bilbossa vähän mietityttää tuo että ovat ikuisia poikamiehiä - ja eikös niitä vähän outoina pidetty Konnussakin? ;-) Mutta tosiaan Keski-Maa on muuten ihan täydellinen fntasiamaailma, se vain ihmetyttäää millä ne elää ja lisääntyy, kun sen paremmin talouteen kuin sukupuolisuuteenkaan ei pahemmin vihjailla. Juostaan vain ympäri maailmaa jonkun sormuksen perässä miekat ojossa :-)

Lue lisää

hobiteista taisi poikamiehinä pysytellä myös Pippin ja Merri. Samilla ja Ruusalla taas oli useampia jälkeläisiä, hobittien väkiluku pysyi tällä systeemillä varmaan jokseenkin vakiona :P

No, joo, taitaa enemmän kertoa Tolkienin omista siveysarvoista, jättää erotiikka pois kirjoistaan. Rohanin Kuningatarta eikä Gondorin käskynhaltijan vaimostakaan ei puhuta mitään, vaikka sellaiset on täytynyt olla olemassa.

ahkeria enemmän kirjoitti:

hobiteista taisi poikamiehinä pysytellä myös Pippin ja Merri. Samilla ja Ruusalla taas oli useampia jälkeläisiä, hobittien väkiluku pysyi tällä systeemillä varmaan jokseenkin vakiona :P

No, joo, taitaa enemmän kertoa Tolkienin omista siveysarvoista, jättää erotiikka pois kirjoistaan. Rohanin Kuningatarta eikä Gondorin käskynhaltijan vaimostakaan ei puhuta mitään, vaikka sellaiset on täytynyt olla olemassa.

Lue lisää

väärin muista oli Denethorin vaimo ainakin kuollut varsin nuorena. Kerrottiinkohan sekin liitteissä kuten Aragornin ja Arweninkin taru. Eihän se oikein romaanin keskiöön kuulunutkaan, ja elokuvassakin sen kaivaminen liitteistä keskiöön tuntuu vähän joutavalta. Jackson on ehdottomasti heikoimmillaan henkilöohjaajana näissä romanttisissa kohtauksissa, kaikki on kuin imelien julisteiden kliseistä kaarisillalla kuunvalossa seisoskelua myöten.