Hoidokkina dementikko!

Äitini sairasti dementiaa johon etsimme hoitoapua terveyskeskuksen kautta. Noin 3 vuotta sitten kerrottiin, ettei mitään hoitoa ole ja on hienoa, että äitini on niinkin hyvässä kunnossa.

Kun tilanne heikkeni kävimme lääkärissä uudelleen. Nyt nuori lääkäri oli sitä mieltä, että hoitoja olisi pitänyt tarkastella jo aikaisemmin. Tarkkailujakso terveyskeskuksen vuodeosastolla ei juuri lisätieto dementiaan tuonut. Muistitesti antoi 11 pistettä, joka on todella vähän. Muutoinkin vuodeosasto oli huono paikka dementikolle, joten pyysimme saada äidin mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin.

Kotipalvelu käynnistettiin ja he kävivät aamusella auttamassa vaatteet päälle ja aamupalan ja lääkkeet. Iltapäivällä toinen käynti ja kerran viikossa pesu. Äiti piti kovasti kotipalvelun tytöistä, mutta muisti heikkeni vauhdilla.

Ehdotus siitä, että äiti olisi ryhmädementiakodissa kerran kuudessa viikossa ei tuntunut hyvältä, varsinkin kun äiti kertoi ettei halua kotoaan minnekään. Vähän myöhemmin tilanne oli se, ettei sitä kotia enää ollut missään vaan äiti kaipasi kotiin kotonaan.

Missään vaiheessa emme ehtineet saada papereita mistään tukimuodoista kuntoon. Ensin kerrottiin, ettei niitä oikein meidän tapauksessa kunnassamme ole ja sitten paperit katosivat ja lääkärissä piti käydä uudelleen. Lääkäri tarkasteli onko äitini riittävän dementoitunut, jotta apua tarvitsisi. No selkeäähän se oli, mutta lääkäri teki kyselyitä ja tutkimuksia, äitini vastaili niihin yleensä ettei oikein tiedä tai oli vain hiljaa.

Kotipalvelun johtaja kertoi, että tukea varten tarkastetaan miten sitoutunut tuo hoitaja on. Pitäisi olla 24 tuntia vuorokaudessa, jotta tätä tukea myönnetään. Se, että hoitaja käy töissä oli este tuen saamiselle, töissäkäynti kun kertoi, ettei ole sitoutunut dementiaa sairastavaan henkilöön. Tuki olisi ollut max jotakin alle 1000 euroa, joten sillä olisi sitten pitänyt elättää dementoitunut ja hoitaja ja maksella talolainoja.

Äidillä kaikki oli kuitenkin hyvin, hän viihtyi kotona aina kun siellä joku hänen kanssaan oli. Kissa piti seuraa ja äidille soiteltiin usein. Äiti osasi vastata lankapuhelimeen, kännykkäänsä hän ei enää osannut käyttää, ei vastaamiseen tai soittamiseen, tosin soittaminen häneltä ei enää onnistunut lankapuhelimellakaan.

Mutta äiti ei karkaillut, ne tunnit mitkä joutui olemaan yksin hän nukkui tai istui olohuoneessa. TV oli aina auki, mutta ohjelmia ei äiti enää osannut seurata. Joten aika oli pitkää ja muisti teki sen, että aina kun äiti ei nähnyt henkilöä, ei hän tajunnut henkilön olemassa oloa ollenkaan. Käynti äidin vierestä keittiöön ja paluu äidin luo oli uusi vierailu. Äiti kertoi, ettei oltukaan nähty viikkoihin. Äiti kaipasi myös isääni ja odotteli häntä töistä kotiin, vaikka isä kuoli jo vuonna -79 sydänkohtaukseen.

Itselläni on viisi veljeä ja olen ainoa tyttö tässä katraassa. Silti äitini halasi minua ensimmäistä kertaa viime kesänä tuolla sairaalan vuodeosastolla pyytäen että "älä kulta rakas jätä minua tänne". Sitä ennen hän ei koskaan ollut näyttänyt minkään tyyppisiä hellyyden osoituksia. Äidiltä sai vain moitteita tai ohjeita ja kaikki mitä tein oli jotenkin väärin, ruoka pahaa, kakut kuivia jne. Mutta äiti oli äiti.

Dementia teki hänestä pehmeämmän, vain joskus hän oli äkeä kun joku oli katkaissut yhteydet ihan ilkeyttään, mutta se oli alkuvaiheessa sairautta. Kun sairaus eteni, ei äitini muistanut sitä, että oli olemassa muisti ja muistot. Vanhat ajat palasivat ja sisarukset muistuivat mieleen, omien lasten nimet eivät.

Dementia on hirvittävä sairaus. Varsinkin alussa, kun äitini näki ja kuuli harhoja, kärsi valoista ja varjoista, omasta peilikuvastaan. Jouluna ulkovalot olivat pahinta mitä äiti tiesi, syksyllä kauniit pakkasen puremat lehdet puissa saivat äitini todella vihaiseksi. Hänestä puut olivat äärimmäiset rumia ja hirveitä.

Äiti istui mielellään vieressäni ja halusi olla kosketusläheisyydessä, mitä hän ei ennen dementoitumista ikinä olisi tehnyt. Muistoni äidistä alkaa siitä, kun hän kertoo sisareni kuolleen vauvana ja sen, ettei hän ikinä halunnut toista tytärtä. Tuo kertomus oli se ohjenuora mikä piti ymmärtää. Hänelle veljeni olivat tärkeitä, minä ongelma. Kaikki luulivat, että ainoa tytär on tärkeä ja hemmoteltu, mutta totuus oli se, että olin koko lapsuuteni ja aikuisuuden ulkopuolinen äidilleni. Äiti ei koskaan puhunut minun lapsilleni, ei halunnut tulla kylään syntymäpäiville tai juhliin. Hänellä oli aina joku syy miksi se ei nyt juuri käy, koira ja kissat jäävät yksin tai hän on vähän sairas. Tiesin jo pyytäessäni, ettei hän tule ja joskus vain lähdin hakemaan häntä kyläilemään. Kysyin, että lähtisitkö nyt käymään ja tuon kyllä heti takaisin kun haluat, mutta hän kävi vain veljeni pakottamana tyttäreni ylioppilasjuhlissa ja poikani häissä ja vanhimman tyttären ristiäisissä. Muutoin kaikkina vuosina oli aina joku syy miksi hän ei tullut. Hän kävi kyllä veljieni luona, mutta meille ei koskaan ollut aikaa. Jouluaattona hän halusi olla kotona, joten kävimme hänen luonaan ja veimme paketit. Isäni haudalla äiti ei koskaan halunnut käydä, joten veimme haudalle myös äidiltä kynttilän, tosin sitäkään hän ei pyytänyt. Kertoi vain, että on tässä lähdössä saunaan tms., jotta ymmärtäisimme lähteä pois. Veljeni paketoi perheelleni äidiltäni suklaarasiat joulupaperiin, tuskin äitini pyynnöstä, muille äiti hankki sitten aina jotakin sopivaa pientä joulukoristetta tms., mutta meille ei koskaan.

Täysin arvottomat helmikorut, jotka kuvittelin saavani häneltä muistoksi, äitini antoi vanhimman veljeni tyttärelle. Minulla ei ole yhtäkään esinettä tai muistoa äidistäni, kaikki on jaettu veljilleni. Ei mitään rahallisesti arvokasta, mutta lapsuuden muistoja.

Kun äitini sairastui, oli ilman muuta selvä, että tytär hoitaa ja huolehtii. Mutta äitini kertoi, ettei koskaan voisi asua luonani. Joten hän asui veljeni kanssa ja minä hoidin käytännön asiat. Kävin sairaalassa kun hän sairasti syöpää parisen kymmentä vuotta sitten. Kävin kaksi kertaa päivässä ja vanhin veljeni kerran koko aikana. Äiti oli aivan onnesta sykkyrällä siitä, että veljeni kävi häntä katsomassa, kiireinen mies ja tuli katsomaan äitiä sairaalaan ja oli ainakin 10 minuuttia. Uskomaton suoritus.

Dementian kohdalla tilanne oli sama. Äiti arvosti alkuun veljieni käyntejä ja huomioita. Kun dementia paheni hänestä tuli myös minun äitini. Kun äitini nyt kuoli yllättäen lomamatkani aikana, minäkin menetin äidin. Ennen dementiaa tilanne olisi ollut toinen, silloin äiti vielä muisti ettei pidä minusta ja minun lapsistani ja lasteni lapsista.

Joten niin kauhealta kuin se kuulostaakin, dementia antoi minulle äidin, jonka sisareni kuolema minulta vei. Nyt minulla on oikeus itkeä haudalla äitiä, eikä minun tarvitse itkeä sitä ettei äitiä koskaan ollutkaan.

)()()()( kirjoitti:

Äitini sairasti dementiaa johon etsimme hoitoapua terveyskeskuksen kautta. Noin 3 vuotta sitten kerrottiin, ettei mitään hoitoa ole ja on hienoa, että äitini on niinkin hyvässä kunnossa.

Kun tilanne heikkeni kävimme lääkärissä uudelleen. Nyt nuori lääkäri oli sitä mieltä, että hoitoja olisi pitänyt tarkastella jo aikaisemmin. Tarkkailujakso terveyskeskuksen vuodeosastolla ei juuri lisätieto dementiaan tuonut. Muistitesti antoi 11 pistettä, joka on todella vähän. Muutoinkin vuodeosasto oli huono paikka dementikolle, joten pyysimme saada äidin mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin.

Kotipalvelu käynnistettiin ja he kävivät aamusella auttamassa vaatteet päälle ja aamupalan ja lääkkeet. Iltapäivällä toinen käynti ja kerran viikossa pesu. Äiti piti kovasti kotipalvelun tytöistä, mutta muisti heikkeni vauhdilla.

Ehdotus siitä, että äiti olisi ryhmädementiakodissa kerran kuudessa viikossa ei tuntunut hyvältä, varsinkin kun äiti kertoi ettei halua kotoaan minnekään. Vähän myöhemmin tilanne oli se, ettei sitä kotia enää ollut missään vaan äiti kaipasi kotiin kotonaan.

Missään vaiheessa emme ehtineet saada papereita mistään tukimuodoista kuntoon. Ensin kerrottiin, ettei niitä oikein meidän tapauksessa kunnassamme ole ja sitten paperit katosivat ja lääkärissä piti käydä uudelleen. Lääkäri tarkasteli onko äitini riittävän dementoitunut, jotta apua tarvitsisi. No selkeäähän se oli, mutta lääkäri teki kyselyitä ja tutkimuksia, äitini vastaili niihin yleensä ettei oikein tiedä tai oli vain hiljaa.

Kotipalvelun johtaja kertoi, että tukea varten tarkastetaan miten sitoutunut tuo hoitaja on. Pitäisi olla 24 tuntia vuorokaudessa, jotta tätä tukea myönnetään. Se, että hoitaja käy töissä oli este tuen saamiselle, töissäkäynti kun kertoi, ettei ole sitoutunut dementiaa sairastavaan henkilöön. Tuki olisi ollut max jotakin alle 1000 euroa, joten sillä olisi sitten pitänyt elättää dementoitunut ja hoitaja ja maksella talolainoja.

Äidillä kaikki oli kuitenkin hyvin, hän viihtyi kotona aina kun siellä joku hänen kanssaan oli. Kissa piti seuraa ja äidille soiteltiin usein. Äiti osasi vastata lankapuhelimeen, kännykkäänsä hän ei enää osannut käyttää, ei vastaamiseen tai soittamiseen, tosin soittaminen häneltä ei enää onnistunut lankapuhelimellakaan.

Mutta äiti ei karkaillut, ne tunnit mitkä joutui olemaan yksin hän nukkui tai istui olohuoneessa. TV oli aina auki, mutta ohjelmia ei äiti enää osannut seurata. Joten aika oli pitkää ja muisti teki sen, että aina kun äiti ei nähnyt henkilöä, ei hän tajunnut henkilön olemassa oloa ollenkaan. Käynti äidin vierestä keittiöön ja paluu äidin luo oli uusi vierailu. Äiti kertoi, ettei oltukaan nähty viikkoihin. Äiti kaipasi myös isääni ja odotteli häntä töistä kotiin, vaikka isä kuoli jo vuonna -79 sydänkohtaukseen.

Itselläni on viisi veljeä ja olen ainoa tyttö tässä katraassa. Silti äitini halasi minua ensimmäistä kertaa viime kesänä tuolla sairaalan vuodeosastolla pyytäen että "älä kulta rakas jätä minua tänne". Sitä ennen hän ei koskaan ollut näyttänyt minkään tyyppisiä hellyyden osoituksia. Äidiltä sai vain moitteita tai ohjeita ja kaikki mitä tein oli jotenkin väärin, ruoka pahaa, kakut kuivia jne. Mutta äiti oli äiti.

Dementia teki hänestä pehmeämmän, vain joskus hän oli äkeä kun joku oli katkaissut yhteydet ihan ilkeyttään, mutta se oli alkuvaiheessa sairautta. Kun sairaus eteni, ei äitini muistanut sitä, että oli olemassa muisti ja muistot. Vanhat ajat palasivat ja sisarukset muistuivat mieleen, omien lasten nimet eivät.

Dementia on hirvittävä sairaus. Varsinkin alussa, kun äitini näki ja kuuli harhoja, kärsi valoista ja varjoista, omasta peilikuvastaan. Jouluna ulkovalot olivat pahinta mitä äiti tiesi, syksyllä kauniit pakkasen puremat lehdet puissa saivat äitini todella vihaiseksi. Hänestä puut olivat äärimmäiset rumia ja hirveitä.

Äiti istui mielellään vieressäni ja halusi olla kosketusläheisyydessä, mitä hän ei ennen dementoitumista ikinä olisi tehnyt. Muistoni äidistä alkaa siitä, kun hän kertoo sisareni kuolleen vauvana ja sen, ettei hän ikinä halunnut toista tytärtä. Tuo kertomus oli se ohjenuora mikä piti ymmärtää. Hänelle veljeni olivat tärkeitä, minä ongelma. Kaikki luulivat, että ainoa tytär on tärkeä ja hemmoteltu, mutta totuus oli se, että olin koko lapsuuteni ja aikuisuuden ulkopuolinen äidilleni. Äiti ei koskaan puhunut minun lapsilleni, ei halunnut tulla kylään syntymäpäiville tai juhliin. Hänellä oli aina joku syy miksi se ei nyt juuri käy, koira ja kissat jäävät yksin tai hän on vähän sairas. Tiesin jo pyytäessäni, ettei hän tule ja joskus vain lähdin hakemaan häntä kyläilemään. Kysyin, että lähtisitkö nyt käymään ja tuon kyllä heti takaisin kun haluat, mutta hän kävi vain veljeni pakottamana tyttäreni ylioppilasjuhlissa ja poikani häissä ja vanhimman tyttären ristiäisissä. Muutoin kaikkina vuosina oli aina joku syy miksi hän ei tullut. Hän kävi kyllä veljieni luona, mutta meille ei koskaan ollut aikaa. Jouluaattona hän halusi olla kotona, joten kävimme hänen luonaan ja veimme paketit. Isäni haudalla äiti ei koskaan halunnut käydä, joten veimme haudalle myös äidiltä kynttilän, tosin sitäkään hän ei pyytänyt. Kertoi vain, että on tässä lähdössä saunaan tms., jotta ymmärtäisimme lähteä pois. Veljeni paketoi perheelleni äidiltäni suklaarasiat joulupaperiin, tuskin äitini pyynnöstä, muille äiti hankki sitten aina jotakin sopivaa pientä joulukoristetta tms., mutta meille ei koskaan.

Täysin arvottomat helmikorut, jotka kuvittelin saavani häneltä muistoksi, äitini antoi vanhimman veljeni tyttärelle. Minulla ei ole yhtäkään esinettä tai muistoa äidistäni, kaikki on jaettu veljilleni. Ei mitään rahallisesti arvokasta, mutta lapsuuden muistoja.

Kun äitini sairastui, oli ilman muuta selvä, että tytär hoitaa ja huolehtii. Mutta äitini kertoi, ettei koskaan voisi asua luonani. Joten hän asui veljeni kanssa ja minä hoidin käytännön asiat. Kävin sairaalassa kun hän sairasti syöpää parisen kymmentä vuotta sitten. Kävin kaksi kertaa päivässä ja vanhin veljeni kerran koko aikana. Äiti oli aivan onnesta sykkyrällä siitä, että veljeni kävi häntä katsomassa, kiireinen mies ja tuli katsomaan äitiä sairaalaan ja oli ainakin 10 minuuttia. Uskomaton suoritus.

Dementian kohdalla tilanne oli sama. Äiti arvosti alkuun veljieni käyntejä ja huomioita. Kun dementia paheni hänestä tuli myös minun äitini. Kun äitini nyt kuoli yllättäen lomamatkani aikana, minäkin menetin äidin. Ennen dementiaa tilanne olisi ollut toinen, silloin äiti vielä muisti ettei pidä minusta ja minun lapsistani ja lasteni lapsista.

Joten niin kauhealta kuin se kuulostaakin, dementia antoi minulle äidin, jonka sisareni kuolema minulta vei. Nyt minulla on oikeus itkeä haudalla äitiä, eikä minun tarvitse itkeä sitä ettei äitiä koskaan ollutkaan.

Lue lisää

Meillä äitini piti minua piikanaan siitä laähtien kun kynnelle kykenin.
Vanhin veljeni oli oikeastaan hänelle ainoa lapsi, myös nuorin veljeni sai huomiota osakseen.
Minä olin välttämätön paha, paitsi silloin jos hän tarvitsi apua.
En pidä äidistäni, en itkisi hänen haudallaan.

Vähän samanlaista kirjoitti:

Meillä äitini piti minua piikanaan siitä laähtien kun kynnelle kykenin.
Vanhin veljeni oli oikeastaan hänelle ainoa lapsi, myös nuorin veljeni sai huomiota osakseen.
Minä olin välttämätön paha, paitsi silloin jos hän tarvitsi apua.
En pidä äidistäni, en itkisi hänen haudallaan.

Lue lisää

Luin pitkän hienon kirjoituksesi.
Äärettömän surullista että äitisi,nainen itsekin saattoi olla sinulle niin julma ja kylmä,tuntuu ihan pahalle kuulla että nainenkin voi olla noin tunnevammainen.Omaan äitiini minulla on aina ollut hyvin läheinen ja hellä suhde,isäni taas on ollut se jääkylmä halveksuja.
Ihme että olet jaksanut häntä auttaa silloinkin kun hän ei sitä olisi todellakaan ansainnut,olet varmasti äärettömän kiltti ihminen,kenties liiankin kiltti?
Älä anna talloa itseäsi,olet hieno ihminen.
Onneksi sait kuitenkin kokemuksen rakastavastakin äidistä,sellaisesta joka kuuluisikin jokaiselle ihmiselle.

Vähän samanlaista kirjoitti:

Meillä äitini piti minua piikanaan siitä laähtien kun kynnelle kykenin.
Vanhin veljeni oli oikeastaan hänelle ainoa lapsi, myös nuorin veljeni sai huomiota osakseen.
Minä olin välttämätön paha, paitsi silloin jos hän tarvitsi apua.
En pidä äidistäni, en itkisi hänen haudallaan.

Lue lisää

että itket äitisi haudalla, mutta et ehkä äitiäsi samalla tavoin kuin henkilö, jolla rakastava äiti on ollut olemassa. Uskoisin, että monet itkevät aina haudalla jotakin muuta kuin sitä kuollutta vanhusta. Kyllä se itku tulee tilanteesta, ei ehkä siitä surustakaan.

Kun isäni haudattiin oli Wimbletonin tenninturnaus ja Björn Borg pelasi omaa turnaustaan samaan aikaan. Surin isäni kuolemaa todella paljon, mutta purin hammasta ja painoin kynnet kämmeniin ajatellen vain tuota tennisottelua. Palasin myöhemmin haudalle itkemään ja kertomaan asioita isälleni. En halunut itkeä muiten nähden, vaikka silmät punaiset olivatkin.

Äitini haudalla itken, tiedän sen kyllä. Mitä itken, vähän kaikkea ja en mitään erityistä. Ehkä myös sitä, että yhä edelleen pitää pitää kulisseja yllä. Äiti on sanana myytti, eikä sitä sovi rikkoa tai olet huono ja kiittämätön tytär. Äiti asiassa ei voi voittaa, hävitä vain.

Muistot kultaantuvat, sen huomaa jo veljieni puheista, eikä vainajista saakaan puhua pahaa. Lisäksi totuus on se, että äitini elämä oli kuuden lapsen kanssa varmasti rankkaa. Rakkaus ei olisi maksanut mitään, mutta ehkä se viha minua kohtaan antoi äidilleni enemmän. Hän kertoi joskus olevansa todella kateellinen minun helposta elämästäni, eikä olisi koskaan uskonut että pärjään millään tavoin. Miehelleni äitini kertoi ensi kertaa tavatessaan miten hirveä minä olen ja kehoitti ottamaan jalat alleen mahdollisimman nopeasti, siellä en osaa tehdä mitään ja olin pata laiskakin. Mieheni oli äitini haukkumisesta täysin järkyttynyt tajutessaan, ettei se ollut mitään kevyttä huumoria. Kun asiasta joskus kysyin, äitini kertoi ettei hänen mielensä ole muuttunut vuosien mittaan suuntaan ei toiseen. Minä tyhmä arvelin, että äitini olisi sanonut viimein jotakin pehmeää, mutta linja piti.

On pakko ajatella, että äitini tilanne oli vaikea ja hän olisi tarvinnut apua siskoni kuoleman jälkeen. Kun sitä apua ei tullut, jäi tuo katkeruus tyttären kuolemasta jäytämään meidän välejämme. Kuollut sisareni kun oli vielä kaikin puolin parempi ja kauniinpi kuin minä, joten mitään ei ollut tehtävissä.

Dementian aikana nauroimme paljon. Nauroimme sille, että äitini kertoi asioita joita muisteli nuoruudestaan, vaikka menossa oleva aika ei ollut hallinnassa ollenkaan. Toki tunsin olevani epärehellinen, kun kotipalvelun tytöt luulivat meidän välejämme täydellisiksi ja kyselivät aikaa ennen dementiaa. En halunut kertoa heille mitään, joten puhe kääntyi aina dementoituneeseen äitiini ja sen hetkiseen tilanteeseen.

Toki he ihmettelivät miksei äiti asunut luonani, vaan veljeni luona. Kerroi että uusi talo oli rakennettu lapsuudenkodin tilalle ja äiti siirtyi lapsuudenkodista suoraan uuteen taloon ja kaikki maat oli annettu yhdelle veljistä, jotta tuo talo ylipäätään voitiin rakentaa. Ja sitten kerroin, äitini aikana, että äitini ei halunut muuttaa luokseni. Äiti katsoi minua aivan hämmästyneenä ja sanoi, että miten minä nyt niin hullu olen ollut?

Jos dementia otti, se myös antoi.

)()()()() kirjoitti:

että itket äitisi haudalla, mutta et ehkä äitiäsi samalla tavoin kuin henkilö, jolla rakastava äiti on ollut olemassa. Uskoisin, että monet itkevät aina haudalla jotakin muuta kuin sitä kuollutta vanhusta. Kyllä se itku tulee tilanteesta, ei ehkä siitä surustakaan.

Kun isäni haudattiin oli Wimbletonin tenninturnaus ja Björn Borg pelasi omaa turnaustaan samaan aikaan. Surin isäni kuolemaa todella paljon, mutta purin hammasta ja painoin kynnet kämmeniin ajatellen vain tuota tennisottelua. Palasin myöhemmin haudalle itkemään ja kertomaan asioita isälleni. En halunut itkeä muiten nähden, vaikka silmät punaiset olivatkin.

Äitini haudalla itken, tiedän sen kyllä. Mitä itken, vähän kaikkea ja en mitään erityistä. Ehkä myös sitä, että yhä edelleen pitää pitää kulisseja yllä. Äiti on sanana myytti, eikä sitä sovi rikkoa tai olet huono ja kiittämätön tytär. Äiti asiassa ei voi voittaa, hävitä vain.

Muistot kultaantuvat, sen huomaa jo veljieni puheista, eikä vainajista saakaan puhua pahaa. Lisäksi totuus on se, että äitini elämä oli kuuden lapsen kanssa varmasti rankkaa. Rakkaus ei olisi maksanut mitään, mutta ehkä se viha minua kohtaan antoi äidilleni enemmän. Hän kertoi joskus olevansa todella kateellinen minun helposta elämästäni, eikä olisi koskaan uskonut että pärjään millään tavoin. Miehelleni äitini kertoi ensi kertaa tavatessaan miten hirveä minä olen ja kehoitti ottamaan jalat alleen mahdollisimman nopeasti, siellä en osaa tehdä mitään ja olin pata laiskakin. Mieheni oli äitini haukkumisesta täysin järkyttynyt tajutessaan, ettei se ollut mitään kevyttä huumoria. Kun asiasta joskus kysyin, äitini kertoi ettei hänen mielensä ole muuttunut vuosien mittaan suuntaan ei toiseen. Minä tyhmä arvelin, että äitini olisi sanonut viimein jotakin pehmeää, mutta linja piti.

On pakko ajatella, että äitini tilanne oli vaikea ja hän olisi tarvinnut apua siskoni kuoleman jälkeen. Kun sitä apua ei tullut, jäi tuo katkeruus tyttären kuolemasta jäytämään meidän välejämme. Kuollut sisareni kun oli vielä kaikin puolin parempi ja kauniinpi kuin minä, joten mitään ei ollut tehtävissä.

Dementian aikana nauroimme paljon. Nauroimme sille, että äitini kertoi asioita joita muisteli nuoruudestaan, vaikka menossa oleva aika ei ollut hallinnassa ollenkaan. Toki tunsin olevani epärehellinen, kun kotipalvelun tytöt luulivat meidän välejämme täydellisiksi ja kyselivät aikaa ennen dementiaa. En halunut kertoa heille mitään, joten puhe kääntyi aina dementoituneeseen äitiini ja sen hetkiseen tilanteeseen.

Toki he ihmettelivät miksei äiti asunut luonani, vaan veljeni luona. Kerroi että uusi talo oli rakennettu lapsuudenkodin tilalle ja äiti siirtyi lapsuudenkodista suoraan uuteen taloon ja kaikki maat oli annettu yhdelle veljistä, jotta tuo talo ylipäätään voitiin rakentaa. Ja sitten kerroin, äitini aikana, että äitini ei halunut muuttaa luokseni. Äiti katsoi minua aivan hämmästyneenä ja sanoi, että miten minä nyt niin hullu olen ollut?

Jos dementia otti, se myös antoi.

Lue lisää

Tämä sairaus on jaksottaista, on monia vaiheita ja ehkä se alku vaihe on se vaikein, kun sitä on vielä niin tietämätön siitä mitä tuleman pitää. Minä olen äitini omaishoitaja myös ja sitä kun yksin tekee, on monesti tullut tilanteita, että kun olisi joku jonka kanssa voisi pohtia näitä asioita. Olen ainut äitin lapsi joka asuu samalla paikkakunnalla, toiset lapset asuvat tässä sadan kilometrin säteellä, että ei hyvin kaukana. Minulle tämä omaishoito jäi niinkuin itsestäänselvänä, olen poissa työelämästä, joten onhan minulla aikaa ja lapsetkin ovat jo lentäneet kodista maailmalle. Kyllähän tämä on sitovaa työtä. Äiti asuu vielä yksin omassa asunnossaan, kun on kaikki turva laitteet laitettu, ovihälytin ulko-oveen, kun on ollut karkailuja, hellasta on sulakkeet otettu pois yms. Minä asun puolenkilometrin päässä äidistä. Huolehdin kaikesta, pyykistä, saunottamisesta, ruuasta, apteekkiasiat, kauppaasiat,laskut ym.raha asiat ja siivoukset. Äitillä totesi terv.kesk.lääkäri dementia oireet ja lähetti parempiin tutkimuksiin jossa kuvattiin pää ja oli testit, sieltä sai diagnoosin vaskulaarinen dementia, eli verenkierrosta johtuva dementia. Mitään lääkettä ei ole saanut tähän sairauteen. Olen monesti kysynyt lääkitystä ja vastaus on ei ole tämäntyyppiseen sairauteen lääkettä keksitty, ja sitten on sanonut, että dementia lääkkeet on kalliita käyttää. Olen miettinyt, että onko ne niin kalliita, että senkötakia vanhalle ihmiselle ei niitä anneta vai onko se syy todella, että niitä lääkkeitä ei ole. Kirjoittamalla päiväkirjaa olen saanut purkaa tunteeni ulos, niin hyvät kuin huonotkin asiat. Sisarilleni joskus soittelin alkuaikoina useinkin äidin voinnista, mutta kun sieltäpäin sain lähinnä ikäviä kommentteja: onhan niitä kodinhoitajia olemassa ei sinun ole pakko tehdä sitä ja tätä ja neuvoja oli hyvä antaa, kun ei itte ole niitä kokemassa, viimein jätin yhteydenpidon kokonaan. Alkuaikaan äiti oli vielä aika eläväinen ja kävi vielä kaupoillakin ja kyläilikin, mutta muisti pätki kuitenkin. Tästä diagnoosista ymmärsi myös ja minulle sanoikin, että tästä asiasta et sitten kerro kellekkään, sanoin äitille, että tämä sairaus on sairaus muitten sairauksien joukossa, eikä sitä tartte hävetä. En kylläkään ihan heti kertonut kuin sisarilleni, mutta sitten kun tuli tilanteita, että naapureita epäili kaikenlaisista asioista, minun oli pakko kertoa naapureille miksi näin tapahtuu ja naapurit ovat olleet tosi ymmärtäväisiä ja ystäviä koko ajan. Alkuun oli niin vaikeaa, kun tapahtui vaikka mitä esim. sanoi että täällä on elukoita täällä asunnossa ja ne syövät yöllä häntä. Minä otin todesta ja pidin äitiä kotonani parivuorokautta ja myrkytin koko asunnon ja siivosin ja poistin kaikki kukat pois, mutta ei mennyt montaakaan päivää, kun sama valitus jatkui... enkä ikinä nähnyt mitään elukoita en edes itikkaa. Jälkeenpäin luin jostain harha-aistimuksista, näki myös sellaisia juttuja mitä minä en nähnyt ja näitä näkyjä on kyllä vieläkin aina joskus. Mutta nyt äiti on siinä tilanteessa, että ei aina tiedä onko kotona vai kylässä ja kun olen aina pois lähdössä, sanoo: tännekkö sinä minut jätät, vieraaseen paikkaan, siinä sitten neuvotellaan tovi ja viimein uskoo että kotona hän on. Tämäviikko olisi ollut lomaviikko, mutta intervallipaikasta soittivat aamulla, että siellä jyllää mahatauti ja enhän minä uskalla viedä häntä sinne mitenkään, siis pidän loman vasta loppukuusta, näin on parempi. Jatketaan juttuja tästä eteenkin päin, onhan tämä terapeuttista, kun tietää, että meitä on samojen asioiden kanssa painivia omaisia ja näistä tarinoista saa lisäpotkua jaksamiseen, tätä tarinaa olisi kyllä vielä vaikka kuinka...mutta annan toisillekkin vuoron.

^^tytteli^^ kirjoitti:

Tämä sairaus on jaksottaista, on monia vaiheita ja ehkä se alku vaihe on se vaikein, kun sitä on vielä niin tietämätön siitä mitä tuleman pitää. Minä olen äitini omaishoitaja myös ja sitä kun yksin tekee, on monesti tullut tilanteita, että kun olisi joku jonka kanssa voisi pohtia näitä asioita. Olen ainut äitin lapsi joka asuu samalla paikkakunnalla, toiset lapset asuvat tässä sadan kilometrin säteellä, että ei hyvin kaukana. Minulle tämä omaishoito jäi niinkuin itsestäänselvänä, olen poissa työelämästä, joten onhan minulla aikaa ja lapsetkin ovat jo lentäneet kodista maailmalle. Kyllähän tämä on sitovaa työtä. Äiti asuu vielä yksin omassa asunnossaan, kun on kaikki turva laitteet laitettu, ovihälytin ulko-oveen, kun on ollut karkailuja, hellasta on sulakkeet otettu pois yms. Minä asun puolenkilometrin päässä äidistä. Huolehdin kaikesta, pyykistä, saunottamisesta, ruuasta, apteekkiasiat, kauppaasiat,laskut ym.raha asiat ja siivoukset. Äitillä totesi terv.kesk.lääkäri dementia oireet ja lähetti parempiin tutkimuksiin jossa kuvattiin pää ja oli testit, sieltä sai diagnoosin vaskulaarinen dementia, eli verenkierrosta johtuva dementia. Mitään lääkettä ei ole saanut tähän sairauteen. Olen monesti kysynyt lääkitystä ja vastaus on ei ole tämäntyyppiseen sairauteen lääkettä keksitty, ja sitten on sanonut, että dementia lääkkeet on kalliita käyttää. Olen miettinyt, että onko ne niin kalliita, että senkötakia vanhalle ihmiselle ei niitä anneta vai onko se syy todella, että niitä lääkkeitä ei ole. Kirjoittamalla päiväkirjaa olen saanut purkaa tunteeni ulos, niin hyvät kuin huonotkin asiat. Sisarilleni joskus soittelin alkuaikoina useinkin äidin voinnista, mutta kun sieltäpäin sain lähinnä ikäviä kommentteja: onhan niitä kodinhoitajia olemassa ei sinun ole pakko tehdä sitä ja tätä ja neuvoja oli hyvä antaa, kun ei itte ole niitä kokemassa, viimein jätin yhteydenpidon kokonaan. Alkuaikaan äiti oli vielä aika eläväinen ja kävi vielä kaupoillakin ja kyläilikin, mutta muisti pätki kuitenkin. Tästä diagnoosista ymmärsi myös ja minulle sanoikin, että tästä asiasta et sitten kerro kellekkään, sanoin äitille, että tämä sairaus on sairaus muitten sairauksien joukossa, eikä sitä tartte hävetä. En kylläkään ihan heti kertonut kuin sisarilleni, mutta sitten kun tuli tilanteita, että naapureita epäili kaikenlaisista asioista, minun oli pakko kertoa naapureille miksi näin tapahtuu ja naapurit ovat olleet tosi ymmärtäväisiä ja ystäviä koko ajan. Alkuun oli niin vaikeaa, kun tapahtui vaikka mitä esim. sanoi että täällä on elukoita täällä asunnossa ja ne syövät yöllä häntä. Minä otin todesta ja pidin äitiä kotonani parivuorokautta ja myrkytin koko asunnon ja siivosin ja poistin kaikki kukat pois, mutta ei mennyt montaakaan päivää, kun sama valitus jatkui... enkä ikinä nähnyt mitään elukoita en edes itikkaa. Jälkeenpäin luin jostain harha-aistimuksista, näki myös sellaisia juttuja mitä minä en nähnyt ja näitä näkyjä on kyllä vieläkin aina joskus. Mutta nyt äiti on siinä tilanteessa, että ei aina tiedä onko kotona vai kylässä ja kun olen aina pois lähdössä, sanoo: tännekkö sinä minut jätät, vieraaseen paikkaan, siinä sitten neuvotellaan tovi ja viimein uskoo että kotona hän on. Tämäviikko olisi ollut lomaviikko, mutta intervallipaikasta soittivat aamulla, että siellä jyllää mahatauti ja enhän minä uskalla viedä häntä sinne mitenkään, siis pidän loman vasta loppukuusta, näin on parempi. Jatketaan juttuja tästä eteenkin päin, onhan tämä terapeuttista, kun tietää, että meitä on samojen asioiden kanssa painivia omaisia ja näistä tarinoista saa lisäpotkua jaksamiseen, tätä tarinaa olisi kyllä vielä vaikka kuinka...mutta annan toisillekkin vuoron.

Lue lisää

Nuo harhat ovat joskus todella ikäviä. Me mietimme peilien ja peilaavien pintojen peittämistä ja suunnittelimme olohuoneen kalusteiden paikat uudelleen. Äiti kun katseli aina ulos ikkunasta istuessaan olohuoneessa. Hänellä oli aina tapana syöttää lintuja, joten niiden seuraaminen oli ajankulua terveenä. Lintuja oli paljon ja välillä varkaissa kävi tikat ja oravat. Äiti seuraili lintujen nokkimisjärjestystä ja kertoi mitä lintuja oli milloinkin nähnyt. Lintukirja auttoi tunnistamaan kun lintukanta lisääntyi. Äidin kissa oli sisäkissa joten se katseli ikkunasta lintuja äidin kanssa.

Sairauden pahetessa kaikesta liikkuvasta tuli harhoja, samoin ikkunan heijasteista. Joten sohva siirrettiin siten, että äiti istui selkä ikkunaan päin. Toiset veljeni ihmettelivät, miten ihmeessä äidiltä viedään sekin vähä ilo minkä linnut ja niiden seuranta hänelle toi. Mutta kun äiti sitten kertoi mitä ikkunasta näki, hekin sen ymmärsivät. Pelit poistettiin, koska äidin oma kuva irvisteli ja irvaili ikävästi hänelle. Mutta aina ikkunoista tuli joku varjo tai valojuova, joka sai äitini ihmettelemään ja näkemään harhoja. Postilaatikot olivat myös ihmisiä tai otuksia tai jotakin ihmeellistä joita äiti seurasi jatkuvasti. Niistä riitti keskustelua, ne kun eivät häipyneet. Lumisade, vesisade ja äänet, kaikki olivat kummallista.

Myös meillä oli pääkeskuksesta sulakkeet kierretty irti, jotta äiti ei saanut sähköhellaa päälle. Mikroaaltouuni ja kahvinkeittimen sähköpistokkeet seinästä irti. Onneksi äiti unohti sen, että oli tupakoinut aina meiltä lapsilta salaa. Ensin alkuun veljeni antoi luvan äidin polttaa sisällä, kunhan avaa ikkunan tai puhaltelee savut liesituulettimeen. Talo oli alkuun sininen savusta ja tupakantuhkaa kaikkialla. Kun kerroin, äidille etten kestä tupakansavua, hän vastasi sinisen savun takaa, että onkin sitten hyvä ettei hän ole polttanut tupakkaa tänään ollenkaan. Tulitikkujen käyttö oli ongelmallista, sillä veljeni pelkäsi ja aivan aiheesta tietysti tulipaloa ja sitä ettei äiti tajua lähteä ulos palavasta talosta. Ovia ei pidetty lukossa, koska turvallisuutta oli myös se, että äiti pääsee ulos.

Kun hän unohti tupakoinnin tilanne helpottui. Mutta aina tilalle tuli jotakin uutta. Vuodeosastolla äidillä käytettiin vaippoja ja meillekin kerrottiin, ettei äiti ilman vaippoja enää pärjää. Saimme vaippoja mukaan ja esitteen mistä niitä voi tilata lisää. Äiti ripuloi kaikki paikat aivan karmeaan kuntoon tuon terveyskeskusvuodeosastovierailun jälkeen. Vaikka hänellä oli alkuun vaippa, hän laski vaipan alas ja teki asiat nojatuoliin, sängylle, sohvaan ja siirtyi yöllä paikasta paikkaan. Siivoaminen tarkoitti sitä, että osa huonekaluista vietiin poltettavaksi samoin kaikki sänkytarvikkeet ja hankimme uudet kalusteet tilalle. Ei patjasta tietenkään saanut enää puhdasta, se oli mennyttä, kun sitä ei emme tajunneet suojata kauttaaltaan.

Mutta äiti oppi uudelleen käymään vessassa, tosin vessaa hän ei löytänyt helposti, joten oveen tehtiin isolla kirjaililla merkintä, joka ärsytti äitiäni todella paljon. Tuollainen kissankokoisilla kirjailmilla oleva lappu, noloa. Mutta kun tuli aika mennä vessaan, hän kävi kaikki ovet lävitse ja kyseli, että mikähän näistä on vessa.

Käsiään hän ei osannut enää pestä, ei ymmärtänyt mikä on saippua. Joten hän tarvitsi apua joka käynnillä ja joka kerran hän ihmetteli miten hän voi olla näin tumpelo.

Oma kolmen vanha pojantytär osasi jo vaikka mitä ja oli ällistyttävää huomata, ettei äitini ollut enää edes 3-vuotiaan tasolla. Pikkuinen osasi niin paljon enemmän ja ymmärsi puhetta, mutta äidille sanat olivat käsittämättömiä. Hänelle piti näyttää miten housut lasketaan alas, miten riisuudutaan ja mitä tarkoittaa nostaa ylös ja laskea alas. Myös huominen, eilinen, nyt menettivät merkityksen. Aika oli käsitteenä ajaton, oli vain se hetki mitä äitini eli.

Alkuun kävimme äitini kanssa ostoksilla. Se oli henkireikä hänelle. Hän tykkäsi käydä kaupassa ja käveli pitkin kaupan käytäviä noukkien lempiruokiaan ja herkkuja hillitysti ostoskärryyn. Jossakin vaiheessa ostoskärryn saaminen poletilla tai rahalla irti ketjusta oli kumma juttu. Annoin hänelle ohjeita ja pyrin siihen, että äiti teki kaiken itse. Joskus hänellä oli hyviä päiviä ja kasvot naurussa hän totesi, että tämän minä osaan. Ja nautimme niistä hetkistä. Kun alkuun kävimme myös labroissa, häneltä kysyttiin syntymäaikaa. Kun kysymys tuli nopeasti hän ei osannut vastata, mutta kun valmistelin häntä matkalla kysyen, että muistatko syntymäaikasi, hän vastasi heti ettei muista. Sanoin, että mieti ihan rauhassa, jos et muista niin minä autan, mitään hätää ei ole. Aika usein hän muisti, kun oli saanut miettiä asiaa ja oli tilanteesta onnellinen. Oven avaaminen avaimella sujui alkuun, sitten se vaikeutui ja lopulta äiti ei ymmärtänyt, että piti olla avain jolla oven saa auki. Kun avaimen kaivoi hänelle ja antoi käteen se piti viedä lukkoon ja avata ovi yhdessä hänen kanssaan. Äiti oli tyytyväinen siitäkin, koska oli osannut jotakin.

Olin oman sairauteni vuoksi pitkällä sairaslomalla, joten aikaa olla äitini kanssa oli. Niin paljon kun vihasin sairastumistani, olin siitä myös tässä kohdin tyytyväinen. Muutoin en koskaan olisi voinut viettää aikaa äitini kanssa ostoksia tehden. Kun ostoskärryyn alkoi tulla samaa tavaraa mitä oli jo kotona pyysin veljeäni kirjoittamaan kauppalapun. Äitini ei pitänyt kauppalapusta. Hän oli itse kirjoittanut yhden lapun ja sitä kävimme läpi, mutta siinä oli ne samat ruoat ja herkut jotka kasaantuivat kaappeihin. Äitini ei enää osannutkaan syödä ja nauttia noista mustikkaleivoksista, lihapasteijoista, suklaa pipareista. Myös ruoka alkoi jäädä jääkaappiin. Tässä vaiheessa oli pakko laittaa äidille ruoka eteen ja haarukka käteen kertoa että lautasella oli ruokaa ja sitä piti syödä myös.

Kotipalvelu astui kehiin, kun sairaslomani loppui. Jäin etätöihin, kun en enää koskaan voi palata työpaikalleni sairastumatta. Veljeni soitteli ohjeita ja pyyntöjä käydä äidin luona, mikäli erityistä tarvetta töihin lähtiessään huomasi.

Jostakin syystä äitini kissa hyökkäsi hänen jalkaansa kiinni. Veljeni soitti ambulanssin ja sitten minulle. Ehdin paikalle ennen ambulanssia ja keittiö oli kuin teurastuksen jäljiltä. Kissan kynnet olivat osuneet laskimoon tms. ja verta pulppusi jalasta vaikka veljeni käsi piti haavoja kiinni. Ambulanssimiehet kertoivat ettei mitään hätää ole, ottivat verenpaineen ja keskustelivat iloisen äitini kanssa. Haava sidottiin ja jäimme siivoamaan jälkiä ja pesemään verisiä mattoja ja äidin vaatteita. Kissa luimisteli ja äiti alkoi pelkäämään sitä. Veljeni mietti, että äitini ehkä oli aiheuttanut tilanteen tekemällä kissalle jotakin. Minusta kissa sai lähteä, koska äiti pelkäsi sitä. Veljeni kertoi, että tarkkailee tilannetta kun kissa on äidille niin tärkeä seuralainen.

Myöhemmin veljeni soitti ja pyysi minua viemään kissan piikitettäväksi. Hän itki ja kertoi että äiti pelkää kissaa nyt ja kissa luimistelee jatkuvasti. Veljeni oli sulkenut kissan yhteen huoneeseen, mutta se kärsi siitä, vapaaksi päästyään se näytti siltä, että voisi hyökätä heti uudelleen äitini kimppuun.

Hain kaupasta pahvilaatikon, otimme viltin ja lähdimme hakemaan kissaa piikille. No pahvilaatikko oli älytön idea. Kissa tuli siitä lävitse heti. Viimein saimme kissan kuitenkin piikille ja kissa tuhkattiin eläinlääkärin toimesta. Veljeni itki ja äitini oli ihmeissään, miksi minä vein häneltä kissan.

Veljeni soitti, että hankkii uuden kissan tilalle. Mietin, että onko hyvä idea. Äiti oli vastaan, hän ei enää jaksa hoitaa kissaa. No pieni sievä kissa tuli jo viikon kuluttua taloon. Se vei kaikkien sydämen. Kehnäsi ja kiehnäsi äitini sylissä ja äiti nautti pikkuisesta pörrökasasta hillittömästi. Veljeni hymyili ja oli onnellinen tilanteesta, vaikka ikävöi edellistä kissaa vieläkin.

Dementiaa sairastava on täysin muiden armoilla. Kun äitini jalka tulehtui, ei hän osannut siitä kertoa. Kun ambulanssimiesten laittamaa sidettä poistettiin, huomattiin että haava oli pahasti tulehtinut heti. Hoito oli pitkää ja kävimme saamassa sitä terveyskeskuksen haavahoitajalla ja sitten kotisairaanhoitaja kävi hoitamassa sitä. Kotisairaanhoitaja oli ystävällinen, mutta huolimaton ja välinpitämätön henkilö. Emme oikein luottaneet häneen, joten kävimme tarkastuttamassa tilannetta haavahoitajalla myös. Haava parani, mutta äitini iho oli kovin kuivaa ja kutisi.

Ostin apteekista perusvoiteita joita kotipalvelu käyttäisi pesujen jälkeen. Tilanne näytti menevän ihan tällä ohi. Vähän myöhemmin äiti oli repinyt haavan alapuolisen ihon rikki. Kävin haavahoitajalla, joka kertoi ettei mitään hätää äiti oli vain itse raapinut ihon rikki. Halusimme tietää miksi, koska äitini ei osannut kertoa. Tilasimme ajan lääkäriin joka oli äitini tapainen vanha mummo. Mukava ihminen, joka katseli papereita ja etsi jotakin jatkuvasti. Mietimme hoitaako dementikko toista, ehkä.

Äitini sai B12 vitamiinipistoksia. Tuo arvo oli kuitenkin jo roimasti yli normaalin, kun labroja katselimme. Pyysin että piikitys lopetetaan jos arvot ovat jo kolminkertaiset. Lääkäri mietti ja lupasi kysellä geriatrilta asiaa.

Äidilläni oli vain yksi munuainen. Syöpä vei toisen jo parisen kymmentä vuotta aikaisemmin. Silloin äidille annettiin pari kuukautta elinaikaa. Meidän piti antaa äidille elämyksiä. Äiti toipui dosentti Tallbergin hoidoilla. Mutta nyt kun äiti kuoli kävi ilmi, että toinenkin munuainen oli ollut koko ajan sairas. Ja lomamatkani aikana se petti. Äiti kuoli, kun minä paistattelin päivää Thaimaassa. Se tuntui pahalta ja tuntuu vieläkin. Loma oli tosi väärään aikaan, mutta tilanteelle ei enää mitään voi.

Nyt kutina sai uuden syyn. Munuainen oli pettämässä, vaikka mitään turvotuksia tms. ei äidilläni koskaan ollut. Lääkärin mukaan mikään ulkoinen ei viitannut munuaisen pettämiseen. Ensin hoidettiinkin sydämen vajaatoimintaa. Veljeni sai kuitenkin sairaalassa kuulla, ettei mitään ole tehtävissä, äitini kuolee. Aikaa annettiin viikosta kuukauteen. Äiti kuoli seuraavan viikon maanantaina aamusella.

Morfiini oli pitänyt äitini rauhallisena, joten veljelleni jäi kuva että äiti nukkui rauhallisesti pois. Kiitos siitä lääkäreille ja sairaalalle. Hautajaiset ovat kohta ja järjestän ne veljeni kanssa yhdessä. Muut veljet tulevat hautajaisiin, ne ovat hiljaiset, vain lapset ja lasten lapset ja kaksi enää elossa olevaa äitini puolen sukulaista, jotka alkuun kävivät äitini kanssa kaupassa ja kyläilivät meillä.

Muistokirjoituksesta tulee eri tyyppinen kun toivoisin, koska vanhimman veljeni vanhin lapsista elää liitossa samaa sukupuolta olevan kanssa. Hän ei ole valmis vielä tässä tilanteessa asiaa julkaisemaan, vaikka rakentavatkin jo omaa kotia yhdessä. He ovat olleet jo vuosia yhdessä, mutta hautakirjoitukseen he eivät nimiään peräjälkeen halua. Ikävää, mutta eläviä pitää ajatella siinä kuin kuolleitakin.

...

)()()()()( kirjoitti:

Nuo harhat ovat joskus todella ikäviä. Me mietimme peilien ja peilaavien pintojen peittämistä ja suunnittelimme olohuoneen kalusteiden paikat uudelleen. Äiti kun katseli aina ulos ikkunasta istuessaan olohuoneessa. Hänellä oli aina tapana syöttää lintuja, joten niiden seuraaminen oli ajankulua terveenä. Lintuja oli paljon ja välillä varkaissa kävi tikat ja oravat. Äiti seuraili lintujen nokkimisjärjestystä ja kertoi mitä lintuja oli milloinkin nähnyt. Lintukirja auttoi tunnistamaan kun lintukanta lisääntyi. Äidin kissa oli sisäkissa joten se katseli ikkunasta lintuja äidin kanssa.

Sairauden pahetessa kaikesta liikkuvasta tuli harhoja, samoin ikkunan heijasteista. Joten sohva siirrettiin siten, että äiti istui selkä ikkunaan päin. Toiset veljeni ihmettelivät, miten ihmeessä äidiltä viedään sekin vähä ilo minkä linnut ja niiden seuranta hänelle toi. Mutta kun äiti sitten kertoi mitä ikkunasta näki, hekin sen ymmärsivät. Pelit poistettiin, koska äidin oma kuva irvisteli ja irvaili ikävästi hänelle. Mutta aina ikkunoista tuli joku varjo tai valojuova, joka sai äitini ihmettelemään ja näkemään harhoja. Postilaatikot olivat myös ihmisiä tai otuksia tai jotakin ihmeellistä joita äiti seurasi jatkuvasti. Niistä riitti keskustelua, ne kun eivät häipyneet. Lumisade, vesisade ja äänet, kaikki olivat kummallista.

Myös meillä oli pääkeskuksesta sulakkeet kierretty irti, jotta äiti ei saanut sähköhellaa päälle. Mikroaaltouuni ja kahvinkeittimen sähköpistokkeet seinästä irti. Onneksi äiti unohti sen, että oli tupakoinut aina meiltä lapsilta salaa. Ensin alkuun veljeni antoi luvan äidin polttaa sisällä, kunhan avaa ikkunan tai puhaltelee savut liesituulettimeen. Talo oli alkuun sininen savusta ja tupakantuhkaa kaikkialla. Kun kerroin, äidille etten kestä tupakansavua, hän vastasi sinisen savun takaa, että onkin sitten hyvä ettei hän ole polttanut tupakkaa tänään ollenkaan. Tulitikkujen käyttö oli ongelmallista, sillä veljeni pelkäsi ja aivan aiheesta tietysti tulipaloa ja sitä ettei äiti tajua lähteä ulos palavasta talosta. Ovia ei pidetty lukossa, koska turvallisuutta oli myös se, että äiti pääsee ulos.

Kun hän unohti tupakoinnin tilanne helpottui. Mutta aina tilalle tuli jotakin uutta. Vuodeosastolla äidillä käytettiin vaippoja ja meillekin kerrottiin, ettei äiti ilman vaippoja enää pärjää. Saimme vaippoja mukaan ja esitteen mistä niitä voi tilata lisää. Äiti ripuloi kaikki paikat aivan karmeaan kuntoon tuon terveyskeskusvuodeosastovierailun jälkeen. Vaikka hänellä oli alkuun vaippa, hän laski vaipan alas ja teki asiat nojatuoliin, sängylle, sohvaan ja siirtyi yöllä paikasta paikkaan. Siivoaminen tarkoitti sitä, että osa huonekaluista vietiin poltettavaksi samoin kaikki sänkytarvikkeet ja hankimme uudet kalusteet tilalle. Ei patjasta tietenkään saanut enää puhdasta, se oli mennyttä, kun sitä ei emme tajunneet suojata kauttaaltaan.

Mutta äiti oppi uudelleen käymään vessassa, tosin vessaa hän ei löytänyt helposti, joten oveen tehtiin isolla kirjaililla merkintä, joka ärsytti äitiäni todella paljon. Tuollainen kissankokoisilla kirjailmilla oleva lappu, noloa. Mutta kun tuli aika mennä vessaan, hän kävi kaikki ovet lävitse ja kyseli, että mikähän näistä on vessa.

Käsiään hän ei osannut enää pestä, ei ymmärtänyt mikä on saippua. Joten hän tarvitsi apua joka käynnillä ja joka kerran hän ihmetteli miten hän voi olla näin tumpelo.

Oma kolmen vanha pojantytär osasi jo vaikka mitä ja oli ällistyttävää huomata, ettei äitini ollut enää edes 3-vuotiaan tasolla. Pikkuinen osasi niin paljon enemmän ja ymmärsi puhetta, mutta äidille sanat olivat käsittämättömiä. Hänelle piti näyttää miten housut lasketaan alas, miten riisuudutaan ja mitä tarkoittaa nostaa ylös ja laskea alas. Myös huominen, eilinen, nyt menettivät merkityksen. Aika oli käsitteenä ajaton, oli vain se hetki mitä äitini eli.

Alkuun kävimme äitini kanssa ostoksilla. Se oli henkireikä hänelle. Hän tykkäsi käydä kaupassa ja käveli pitkin kaupan käytäviä noukkien lempiruokiaan ja herkkuja hillitysti ostoskärryyn. Jossakin vaiheessa ostoskärryn saaminen poletilla tai rahalla irti ketjusta oli kumma juttu. Annoin hänelle ohjeita ja pyrin siihen, että äiti teki kaiken itse. Joskus hänellä oli hyviä päiviä ja kasvot naurussa hän totesi, että tämän minä osaan. Ja nautimme niistä hetkistä. Kun alkuun kävimme myös labroissa, häneltä kysyttiin syntymäaikaa. Kun kysymys tuli nopeasti hän ei osannut vastata, mutta kun valmistelin häntä matkalla kysyen, että muistatko syntymäaikasi, hän vastasi heti ettei muista. Sanoin, että mieti ihan rauhassa, jos et muista niin minä autan, mitään hätää ei ole. Aika usein hän muisti, kun oli saanut miettiä asiaa ja oli tilanteesta onnellinen. Oven avaaminen avaimella sujui alkuun, sitten se vaikeutui ja lopulta äiti ei ymmärtänyt, että piti olla avain jolla oven saa auki. Kun avaimen kaivoi hänelle ja antoi käteen se piti viedä lukkoon ja avata ovi yhdessä hänen kanssaan. Äiti oli tyytyväinen siitäkin, koska oli osannut jotakin.

Olin oman sairauteni vuoksi pitkällä sairaslomalla, joten aikaa olla äitini kanssa oli. Niin paljon kun vihasin sairastumistani, olin siitä myös tässä kohdin tyytyväinen. Muutoin en koskaan olisi voinut viettää aikaa äitini kanssa ostoksia tehden. Kun ostoskärryyn alkoi tulla samaa tavaraa mitä oli jo kotona pyysin veljeäni kirjoittamaan kauppalapun. Äitini ei pitänyt kauppalapusta. Hän oli itse kirjoittanut yhden lapun ja sitä kävimme läpi, mutta siinä oli ne samat ruoat ja herkut jotka kasaantuivat kaappeihin. Äitini ei enää osannutkaan syödä ja nauttia noista mustikkaleivoksista, lihapasteijoista, suklaa pipareista. Myös ruoka alkoi jäädä jääkaappiin. Tässä vaiheessa oli pakko laittaa äidille ruoka eteen ja haarukka käteen kertoa että lautasella oli ruokaa ja sitä piti syödä myös.

Kotipalvelu astui kehiin, kun sairaslomani loppui. Jäin etätöihin, kun en enää koskaan voi palata työpaikalleni sairastumatta. Veljeni soitteli ohjeita ja pyyntöjä käydä äidin luona, mikäli erityistä tarvetta töihin lähtiessään huomasi.

Jostakin syystä äitini kissa hyökkäsi hänen jalkaansa kiinni. Veljeni soitti ambulanssin ja sitten minulle. Ehdin paikalle ennen ambulanssia ja keittiö oli kuin teurastuksen jäljiltä. Kissan kynnet olivat osuneet laskimoon tms. ja verta pulppusi jalasta vaikka veljeni käsi piti haavoja kiinni. Ambulanssimiehet kertoivat ettei mitään hätää ole, ottivat verenpaineen ja keskustelivat iloisen äitini kanssa. Haava sidottiin ja jäimme siivoamaan jälkiä ja pesemään verisiä mattoja ja äidin vaatteita. Kissa luimisteli ja äiti alkoi pelkäämään sitä. Veljeni mietti, että äitini ehkä oli aiheuttanut tilanteen tekemällä kissalle jotakin. Minusta kissa sai lähteä, koska äiti pelkäsi sitä. Veljeni kertoi, että tarkkailee tilannetta kun kissa on äidille niin tärkeä seuralainen.

Myöhemmin veljeni soitti ja pyysi minua viemään kissan piikitettäväksi. Hän itki ja kertoi että äiti pelkää kissaa nyt ja kissa luimistelee jatkuvasti. Veljeni oli sulkenut kissan yhteen huoneeseen, mutta se kärsi siitä, vapaaksi päästyään se näytti siltä, että voisi hyökätä heti uudelleen äitini kimppuun.

Hain kaupasta pahvilaatikon, otimme viltin ja lähdimme hakemaan kissaa piikille. No pahvilaatikko oli älytön idea. Kissa tuli siitä lävitse heti. Viimein saimme kissan kuitenkin piikille ja kissa tuhkattiin eläinlääkärin toimesta. Veljeni itki ja äitini oli ihmeissään, miksi minä vein häneltä kissan.

Veljeni soitti, että hankkii uuden kissan tilalle. Mietin, että onko hyvä idea. Äiti oli vastaan, hän ei enää jaksa hoitaa kissaa. No pieni sievä kissa tuli jo viikon kuluttua taloon. Se vei kaikkien sydämen. Kehnäsi ja kiehnäsi äitini sylissä ja äiti nautti pikkuisesta pörrökasasta hillittömästi. Veljeni hymyili ja oli onnellinen tilanteesta, vaikka ikävöi edellistä kissaa vieläkin.

Dementiaa sairastava on täysin muiden armoilla. Kun äitini jalka tulehtui, ei hän osannut siitä kertoa. Kun ambulanssimiesten laittamaa sidettä poistettiin, huomattiin että haava oli pahasti tulehtinut heti. Hoito oli pitkää ja kävimme saamassa sitä terveyskeskuksen haavahoitajalla ja sitten kotisairaanhoitaja kävi hoitamassa sitä. Kotisairaanhoitaja oli ystävällinen, mutta huolimaton ja välinpitämätön henkilö. Emme oikein luottaneet häneen, joten kävimme tarkastuttamassa tilannetta haavahoitajalla myös. Haava parani, mutta äitini iho oli kovin kuivaa ja kutisi.

Ostin apteekista perusvoiteita joita kotipalvelu käyttäisi pesujen jälkeen. Tilanne näytti menevän ihan tällä ohi. Vähän myöhemmin äiti oli repinyt haavan alapuolisen ihon rikki. Kävin haavahoitajalla, joka kertoi ettei mitään hätää äiti oli vain itse raapinut ihon rikki. Halusimme tietää miksi, koska äitini ei osannut kertoa. Tilasimme ajan lääkäriin joka oli äitini tapainen vanha mummo. Mukava ihminen, joka katseli papereita ja etsi jotakin jatkuvasti. Mietimme hoitaako dementikko toista, ehkä.

Äitini sai B12 vitamiinipistoksia. Tuo arvo oli kuitenkin jo roimasti yli normaalin, kun labroja katselimme. Pyysin että piikitys lopetetaan jos arvot ovat jo kolminkertaiset. Lääkäri mietti ja lupasi kysellä geriatrilta asiaa.

Äidilläni oli vain yksi munuainen. Syöpä vei toisen jo parisen kymmentä vuotta aikaisemmin. Silloin äidille annettiin pari kuukautta elinaikaa. Meidän piti antaa äidille elämyksiä. Äiti toipui dosentti Tallbergin hoidoilla. Mutta nyt kun äiti kuoli kävi ilmi, että toinenkin munuainen oli ollut koko ajan sairas. Ja lomamatkani aikana se petti. Äiti kuoli, kun minä paistattelin päivää Thaimaassa. Se tuntui pahalta ja tuntuu vieläkin. Loma oli tosi väärään aikaan, mutta tilanteelle ei enää mitään voi.

Nyt kutina sai uuden syyn. Munuainen oli pettämässä, vaikka mitään turvotuksia tms. ei äidilläni koskaan ollut. Lääkärin mukaan mikään ulkoinen ei viitannut munuaisen pettämiseen. Ensin hoidettiinkin sydämen vajaatoimintaa. Veljeni sai kuitenkin sairaalassa kuulla, ettei mitään ole tehtävissä, äitini kuolee. Aikaa annettiin viikosta kuukauteen. Äiti kuoli seuraavan viikon maanantaina aamusella.

Morfiini oli pitänyt äitini rauhallisena, joten veljelleni jäi kuva että äiti nukkui rauhallisesti pois. Kiitos siitä lääkäreille ja sairaalalle. Hautajaiset ovat kohta ja järjestän ne veljeni kanssa yhdessä. Muut veljet tulevat hautajaisiin, ne ovat hiljaiset, vain lapset ja lasten lapset ja kaksi enää elossa olevaa äitini puolen sukulaista, jotka alkuun kävivät äitini kanssa kaupassa ja kyläilivät meillä.

Muistokirjoituksesta tulee eri tyyppinen kun toivoisin, koska vanhimman veljeni vanhin lapsista elää liitossa samaa sukupuolta olevan kanssa. Hän ei ole valmis vielä tässä tilanteessa asiaa julkaisemaan, vaikka rakentavatkin jo omaa kotia yhdessä. He ovat olleet jo vuosia yhdessä, mutta hautakirjoitukseen he eivät nimiään peräjälkeen halua. Ikävää, mutta eläviä pitää ajatella siinä kuin kuolleitakin.

...

Lue lisää

Minun isäni oli kahdet sodat käynyt ja nuoruus ollut kovaa aikaa, isänsä menettänyt puna-armeijan aikaan, niistä ei puhuttu koskaan en tiedä yhtään mitään miten asiat on olleet, mutta isoukillani ei ole edes hautaa olemassa ja jälkipolvi ei tiedä mitään siitä ajasta, nyt oltais aikuisena kiinnostuneita, mutta ei ole ketään elossa joka tietäis.

Isä oli ankara kurinpitäjä ja oli usein työmatkalla viikot ja jos me penskat tehtiin jotain tuhmaa sinä aikana, niin äiti ei antanut koskaan selkään, vaan se oli isä ja arvata saattaa, miltä tuntui kun isää ootettiin kotiin viikonlopuksi, kun tiedettiin, että selkäsauna on tiedossa.

Isä oli myös hyvin huumorintajuinen, vitsiä tuli tuon tuosta ja kova puhumaan, hyviä puoliakin löytyi. Muistan kun isä tuli kotiin työmatkalta ja lämmitti saunaa, me lapset oltiin usein mukana ja isä otti syliin ja antoi "partaa" ( ihan tulee itku muistellessa)

Isä vanhemmiten muuttui leppoisaksi ja mukavaksi papaksi, niin minun lapseni muistavat ukkinsa. Oli aina joskus tilanteita, että minä olin se huonoin lapsistaan, kun joskus läväytti, että mitä etempänä omat on, sitä rakkaampia. Tämä tuntui tosi pahalta, kun minä olen se lähinnä olija.

Myöskään hänen eläissä en saanut tehdä siivouksia ym. aina kävi vieras siivooja heillä. Olihan mummi ja ukki monesti apuna, kun lapset oli pieniä. Kun olimme marjassa tai sienessä, usein ukki ja mummi hoiti lapsijamme sen ajan ja olisin tarjonnut siivous apua tilalle, korvaukseksi.

Tilanne muuttui, isän kuoleman jälkeen. Äitipä ei saanutkaan enää siivoojia, kun siihen aikaan vielä kodinhoitajat siivosi. Minä olen siitälähtien siivonnut ja vähitellen on minulle lisinyt nämä hommat ja nyt jo monta monituista vuotta kaikki mahdollinen.

Äidillenikin piti laittaa uuteen järjestykseen huoneet, kun on näitä kaatuiluja ollut ja lattiat on vuorattu bukeematoilla, että ei liukastele villasukissa. On monesti "piipaalla" menty sairaalaan. Muutama kesä kun menin aamulla, äiti oli eteisen lattialla istumassa, verissäpäin. Lattialla iso verilammikko ja päässä kymmenen sentin haava, mietin jälkeenpäin mitenkä sitä osasin toimia niin järkevästi, hätääntymättä siinä tilanteessa. Tosin jälkikäteen tuli vapina ja tutina ja itsesyytökset, olisinko voinut asialle tehdä mitään toisin, mutta näinhän se on aina...silloinkin siskoni neuvoi, että etkö jo sinä osaa hommata äitiä johonkin laitokseen. Ihan kuin vahinkoja ei sattuisi laitoksissa, sen puhelun jälkeen en vastannut hänen soittoihin, tuntui se senverran pahalta. Milloinka äiti on sairaalassa, ei muut sisaret käy katsomassa koskaan, minulle vaan soittelevat mikä on tilanne. Muutenkin aika harvoin käyvät, varsinkin veljeni, joka nytkin on neljättä vuotta aikaa kun on käynyt, minun pitäis kuulema käyttää äitiä heidän luonaan. Aikoinaan käytinkin, mutta nyt on äiti jo siinä kunnossa, että se ei ole enää hyväksi.

Äitillä on aikoja, että on ihan tolpillaan ja nytkin käydään melkein joka päivä ulkoilemassa, mutta se vointi muuttuu äkkiä äärilaitaan ja usein kun tullaan kävelyltä kotiin, äiti luulee menevänsä uuteen paikkaan, kovan neuvottelun kanssa ja kun näytän kuvia seinältä, niin huomaakin olevansa kotona.

Sitten näitä "kaapinpenkojaisia" on aika ajoin, eli kaapit möyhii ja kerää vaatteita kassiin. Tiedän mennessäni jo kun nään kassirivin eteisessä, että äiti on jonnekkin lähdössä, ja melko usein KOTIIN...

Tämä ovivahti on kyllä hyvä olemassa, se hälyttää kun aukaisee oven ja jos sieltä ei kuulu mitään, niin hälyttävät minulle tai kotipalveluun. Äiti viime kesänä oli yöllä ollut asuntonsa roskakatoksessa, kun yöpartio oli tullut paikalle ja sanonut menevänsä navetan vinnille, heiniä puottamaan lehmille...ne vanhat ajat ovat nyt päällimmäisenä...

^^tytteli^^ kirjoitti:

Minun isäni oli kahdet sodat käynyt ja nuoruus ollut kovaa aikaa, isänsä menettänyt puna-armeijan aikaan, niistä ei puhuttu koskaan en tiedä yhtään mitään miten asiat on olleet, mutta isoukillani ei ole edes hautaa olemassa ja jälkipolvi ei tiedä mitään siitä ajasta, nyt oltais aikuisena kiinnostuneita, mutta ei ole ketään elossa joka tietäis.

Isä oli ankara kurinpitäjä ja oli usein työmatkalla viikot ja jos me penskat tehtiin jotain tuhmaa sinä aikana, niin äiti ei antanut koskaan selkään, vaan se oli isä ja arvata saattaa, miltä tuntui kun isää ootettiin kotiin viikonlopuksi, kun tiedettiin, että selkäsauna on tiedossa.

Isä oli myös hyvin huumorintajuinen, vitsiä tuli tuon tuosta ja kova puhumaan, hyviä puoliakin löytyi. Muistan kun isä tuli kotiin työmatkalta ja lämmitti saunaa, me lapset oltiin usein mukana ja isä otti syliin ja antoi "partaa" ( ihan tulee itku muistellessa)

Isä vanhemmiten muuttui leppoisaksi ja mukavaksi papaksi, niin minun lapseni muistavat ukkinsa. Oli aina joskus tilanteita, että minä olin se huonoin lapsistaan, kun joskus läväytti, että mitä etempänä omat on, sitä rakkaampia. Tämä tuntui tosi pahalta, kun minä olen se lähinnä olija.

Myöskään hänen eläissä en saanut tehdä siivouksia ym. aina kävi vieras siivooja heillä. Olihan mummi ja ukki monesti apuna, kun lapset oli pieniä. Kun olimme marjassa tai sienessä, usein ukki ja mummi hoiti lapsijamme sen ajan ja olisin tarjonnut siivous apua tilalle, korvaukseksi.

Tilanne muuttui, isän kuoleman jälkeen. Äitipä ei saanutkaan enää siivoojia, kun siihen aikaan vielä kodinhoitajat siivosi. Minä olen siitälähtien siivonnut ja vähitellen on minulle lisinyt nämä hommat ja nyt jo monta monituista vuotta kaikki mahdollinen.

Äidillenikin piti laittaa uuteen järjestykseen huoneet, kun on näitä kaatuiluja ollut ja lattiat on vuorattu bukeematoilla, että ei liukastele villasukissa. On monesti "piipaalla" menty sairaalaan. Muutama kesä kun menin aamulla, äiti oli eteisen lattialla istumassa, verissäpäin. Lattialla iso verilammikko ja päässä kymmenen sentin haava, mietin jälkeenpäin mitenkä sitä osasin toimia niin järkevästi, hätääntymättä siinä tilanteessa. Tosin jälkikäteen tuli vapina ja tutina ja itsesyytökset, olisinko voinut asialle tehdä mitään toisin, mutta näinhän se on aina...silloinkin siskoni neuvoi, että etkö jo sinä osaa hommata äitiä johonkin laitokseen. Ihan kuin vahinkoja ei sattuisi laitoksissa, sen puhelun jälkeen en vastannut hänen soittoihin, tuntui se senverran pahalta. Milloinka äiti on sairaalassa, ei muut sisaret käy katsomassa koskaan, minulle vaan soittelevat mikä on tilanne. Muutenkin aika harvoin käyvät, varsinkin veljeni, joka nytkin on neljättä vuotta aikaa kun on käynyt, minun pitäis kuulema käyttää äitiä heidän luonaan. Aikoinaan käytinkin, mutta nyt on äiti jo siinä kunnossa, että se ei ole enää hyväksi.

Äitillä on aikoja, että on ihan tolpillaan ja nytkin käydään melkein joka päivä ulkoilemassa, mutta se vointi muuttuu äkkiä äärilaitaan ja usein kun tullaan kävelyltä kotiin, äiti luulee menevänsä uuteen paikkaan, kovan neuvottelun kanssa ja kun näytän kuvia seinältä, niin huomaakin olevansa kotona.

Sitten näitä "kaapinpenkojaisia" on aika ajoin, eli kaapit möyhii ja kerää vaatteita kassiin. Tiedän mennessäni jo kun nään kassirivin eteisessä, että äiti on jonnekkin lähdössä, ja melko usein KOTIIN...

Tämä ovivahti on kyllä hyvä olemassa, se hälyttää kun aukaisee oven ja jos sieltä ei kuulu mitään, niin hälyttävät minulle tai kotipalveluun. Äiti viime kesänä oli yöllä ollut asuntonsa roskakatoksessa, kun yöpartio oli tullut paikalle ja sanonut menevänsä navetan vinnille, heiniä puottamaan lehmille...ne vanhat ajat ovat nyt päällimmäisenä...

Lue lisää

omaishoitajien homma näyttää olevan. Sisaruksia voi olla useita, mutta yksi tai kaksi hoitaa kaikki työt ja sitä heiltä odotetaan ilman mitään apua muilta sisaruksilta. Tämä on kait sitä käsien pesemistä koko jutusta. Monet kun kertovat, etteivät he kyllä osaa toimia tai tehdä mitään, jos jotakin päivystysvuoroa yrittää järjestää. Ei onnistu edes kerran vuodessa, sekin on koettu.

Muistan kun äitini dementia tuli selkeimmin näkyville. Lapset olivat lähes kaikki käymässä viikonloppuna äitiä ja veljeä katsomassa. Äiti laitteli keittiössä ruokaa ja kahvia. Itse tein pihalla hommia ja tullessani sisälle keittiöön äitini kertoi juuri pikkuveljelleni, että hän taisi tehdä jotakin tosi tyhmää.

Veljeni katsoi makkarakeittokattilaan ja otti sen liedeltä pois. Kahvipannu porisi toisella levyllä, äitini kun keitti aina pannukahvia. Veljeni pyysi minua katsomaan kahvin perään kun itse laitteli kuppeja pöytään. No kahvipannu oli lähes tyhjä, siellä oli vain vanhoja poroja ei vettä ollenkaan. Veljeni näytti makkarakeittoa minulle, siellä oli keiton joukkoon lisättyinä kahvinporot.

Laitoin kahvia tulemaan ja veljeni vei makkarakeiton pois. Äiti istui jähmettyneenä keittiön pöydän äärellä. Suunnilleen tästä kaikki alkoi toden teolla.

)()()()()( kirjoitti:

omaishoitajien homma näyttää olevan. Sisaruksia voi olla useita, mutta yksi tai kaksi hoitaa kaikki työt ja sitä heiltä odotetaan ilman mitään apua muilta sisaruksilta. Tämä on kait sitä käsien pesemistä koko jutusta. Monet kun kertovat, etteivät he kyllä osaa toimia tai tehdä mitään, jos jotakin päivystysvuoroa yrittää järjestää. Ei onnistu edes kerran vuodessa, sekin on koettu.

Muistan kun äitini dementia tuli selkeimmin näkyville. Lapset olivat lähes kaikki käymässä viikonloppuna äitiä ja veljeä katsomassa. Äiti laitteli keittiössä ruokaa ja kahvia. Itse tein pihalla hommia ja tullessani sisälle keittiöön äitini kertoi juuri pikkuveljelleni, että hän taisi tehdä jotakin tosi tyhmää.

Veljeni katsoi makkarakeittokattilaan ja otti sen liedeltä pois. Kahvipannu porisi toisella levyllä, äitini kun keitti aina pannukahvia. Veljeni pyysi minua katsomaan kahvin perään kun itse laitteli kuppeja pöytään. No kahvipannu oli lähes tyhjä, siellä oli vain vanhoja poroja ei vettä ollenkaan. Veljeni näytti makkarakeittoa minulle, siellä oli keiton joukkoon lisättyinä kahvinporot.

Laitoin kahvia tulemaan ja veljeni vei makkarakeiton pois. Äiti istui jähmettyneenä keittiön pöydän äärellä. Suunnilleen tästä kaikki alkoi toden teolla.

Lue lisää

Jos suvussani on jotain juhlia tai tulee yllättäin jotain menoja, minun on aika mahdoton päästä niihin, sillä äitille on vaikea saada hoitajaa. Intervalliin on varattava paikka, mieluummin useita kuukausia ennen, nyt tosin kotipalvelua voin käyttää, mutta siitäkin on ilmoitettava hyvissäajoin. Nyt kotipalvelu käy iltapäivällä vain kerran, oli pakko saada edes yhdelle kerralle päivässä, tuntui niin raskaalta touhulta tämä ja nyt olenkin aika tyytyväinen tähän ratkaisuun.

Omilta sisarilta on melkein mahdoton saada apuja, yhden kerran kävi siskoni antamassa päivälääkkeet ja sitäkin pohti pitkään, tulisiko vai ei, siis väkinäisesti, mutta tuli kuitenkin ja oli ollut jopa kaksi tuntia äidin luona.

Äitini kanssa meillä on olleet hyvät välit aina, tietysti on ollut joskus erimielisyyksiäkin, mutta niistä on aina puhuttu ja selvitetty. Äiti on uskovainen ja ollut ihan koko ikänsä, ikävinä muistoina kotioloista muistan äidin ja isän riidat, tästä uskovaisuudesta, kun isä taas ei ollut mikään uskovainen, ihan tavallinen luterilainen ei ateistikaan.

Kaikki lapset kastettiin kuitenkin luterilaiseksi, luulen isän halunneen näin. Itse olen sen opin saanut lapsuudesta, että en riitele uskonasioista, pidän kaikkia kirkkokuntia yhtä arvoisena. Esim. mieheni on ortodoksi, eikä meillä ole siitä mitään ongelmaa tullut, vaikka minä olen luterilainen.

Äitini luona käy uskonsisaria kylässä ja ovat todella mukavia ihmisiä ja välittävät äidistä yksikin ystävä käy joka viikko laulamassa äidille ja äitikin laulaa mukana, vielä muistaa laulun sanoja.

Nykyisin äidillä ei ole telkkaria, kun ei ole oikein milloinkaan tykästynyt siihen, nyt kuuntelee radiota (deitä) päivät pitkät ja monesti luulee, että siellä on ihan ihmisiä kotona laulamassa ja puhumassa, kun radion ääni kuuluu.

Äidillänikin on näitä sottauksia pissan ja kakan kanssa. Joskus kun aamulla menen, saattaa olla alasti sängyssä, ripotellut vaatteet pitkin huonetta, mukamas kuivumaan, vaikka ovat kuivia. Sitten on pissat sängyssä ja kylmissään. On patjaa vaihdettu monesti uuteen, nyt kyllä on vuorattu ja muovitettu koko sänky, mutta pyykkiä silti tulee tuhottomasti. Kakan kanssa myös sotkee, ei osaa pyyhkiä enää ja yrittää siivota jälkiä, mutta todellisuudessa levittää sotkua isommaksi. Illalla viimeksi oli kakat housussa ja itte ei tiennyt siellä olevan mitään.

Äiti on myös hyvin kiitollinen, joka kerta kiittää, teimpä minä mitä vaan aina tulee kiitos, joskus jo etukäteenkin, se on tosi mukavaa ja palkitsevaa.

^^tytteli^^ kirjoitti:

Jos suvussani on jotain juhlia tai tulee yllättäin jotain menoja, minun on aika mahdoton päästä niihin, sillä äitille on vaikea saada hoitajaa. Intervalliin on varattava paikka, mieluummin useita kuukausia ennen, nyt tosin kotipalvelua voin käyttää, mutta siitäkin on ilmoitettava hyvissäajoin. Nyt kotipalvelu käy iltapäivällä vain kerran, oli pakko saada edes yhdelle kerralle päivässä, tuntui niin raskaalta touhulta tämä ja nyt olenkin aika tyytyväinen tähän ratkaisuun.

Omilta sisarilta on melkein mahdoton saada apuja, yhden kerran kävi siskoni antamassa päivälääkkeet ja sitäkin pohti pitkään, tulisiko vai ei, siis väkinäisesti, mutta tuli kuitenkin ja oli ollut jopa kaksi tuntia äidin luona.

Äitini kanssa meillä on olleet hyvät välit aina, tietysti on ollut joskus erimielisyyksiäkin, mutta niistä on aina puhuttu ja selvitetty. Äiti on uskovainen ja ollut ihan koko ikänsä, ikävinä muistoina kotioloista muistan äidin ja isän riidat, tästä uskovaisuudesta, kun isä taas ei ollut mikään uskovainen, ihan tavallinen luterilainen ei ateistikaan.

Kaikki lapset kastettiin kuitenkin luterilaiseksi, luulen isän halunneen näin. Itse olen sen opin saanut lapsuudesta, että en riitele uskonasioista, pidän kaikkia kirkkokuntia yhtä arvoisena. Esim. mieheni on ortodoksi, eikä meillä ole siitä mitään ongelmaa tullut, vaikka minä olen luterilainen.

Äitini luona käy uskonsisaria kylässä ja ovat todella mukavia ihmisiä ja välittävät äidistä yksikin ystävä käy joka viikko laulamassa äidille ja äitikin laulaa mukana, vielä muistaa laulun sanoja.

Nykyisin äidillä ei ole telkkaria, kun ei ole oikein milloinkaan tykästynyt siihen, nyt kuuntelee radiota (deitä) päivät pitkät ja monesti luulee, että siellä on ihan ihmisiä kotona laulamassa ja puhumassa, kun radion ääni kuuluu.

Äidillänikin on näitä sottauksia pissan ja kakan kanssa. Joskus kun aamulla menen, saattaa olla alasti sängyssä, ripotellut vaatteet pitkin huonetta, mukamas kuivumaan, vaikka ovat kuivia. Sitten on pissat sängyssä ja kylmissään. On patjaa vaihdettu monesti uuteen, nyt kyllä on vuorattu ja muovitettu koko sänky, mutta pyykkiä silti tulee tuhottomasti. Kakan kanssa myös sotkee, ei osaa pyyhkiä enää ja yrittää siivota jälkiä, mutta todellisuudessa levittää sotkua isommaksi. Illalla viimeksi oli kakat housussa ja itte ei tiennyt siellä olevan mitään.

Äiti on myös hyvin kiitollinen, joka kerta kiittää, teimpä minä mitä vaan aina tulee kiitos, joskus jo etukäteenkin, se on tosi mukavaa ja palkitsevaa.

Lue lisää

minusta oli piinallista kun äiti kiitteli. Se tuntui siltä, että kiittää vierasta henkilöä, vaikka tyttärenä oli selkeää käydä esim. kaupassa hänen kanssaan tai tutkimuksissa.

Sairaalan tutkimuksissa oli hienoa kun äitini kyseli, että koskas menet sinne tutkimuksiin? Kerroin, että sinä sinne tutkimuksiin olet menossa, en minä ;-). Äiti siihen hymyillen, että oletko nyt ihan varma? Ja vähän ajan päästä kysyi auton avaimia. Ihmettelin että miksi niitä kyselet kyllä ne tallessa on. No minä kun ajattelin lähteä pois. Äitini ei ole koskaan ajanut autoa.

Kun pään kuvaus tuli, kertoi hoitaja että monet potilaat eivät niin kiltisti kuvattaviksi jää, kuten äitini. Sain katsoa monitorista miten äitini aivot olivat kutistuneet. Osin kuuluvat ikään, mutta osa oli selkeää sairauttakin.

Näissä matkoissa vaikeaa oli vain autojen valot joita äiti vihasi ja inhosi. Jostakin syystä ne häiritsivät häntä koko ajan. Ei auttanut pyynnöt katso sivulle, siellähän on kivan näköistä maisemaa ja houkuttelu, että katselee aktiivisesti muualle. Valot vetivät kuin magneetti äitiä puoleensa ja hän kertoi kuinka niitä inhosi ja vihasi. Muutoin keskustelu oli muistelua ja kivaa jutustelua kahden kesken.

Muistelimme kuinka ajelimme äidin kotipaikan maisemia edellisenä kesänä. Hän ei tunnistanut yhtäkään paikkaa enää silloin. Kiersimme äidin kanssa kesäisin hänen lapsuuden maisemiaan ja katsoimme miten ne muuttuivat ja osa oli täysin muuttumatontakin, vain puut kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi. Sitten tuli tuo kesä, jona yksikään paikka ei ollut tuttu ja äiti halusi vain kotiin takaisin.

Tärkeintä dementiaa sairastavalle on yksi tuttu ja turvallinen paikka. Hän ei pidä enää muutoksista, eikä halua mitään elämyksiä tai kivaa piristystä piirileikin tms. muodossa. Dementikolle riittää yksi ihminen, joka on lähellä ja keskustelee ja kuuntelee häntä. Käytännössä rauhallinen dementikko on helppo hoidettava, jos pystyy vielä liikkumaan ja hygieniapuoli toimii. Eniten äitini kaipasi kosketusta ja sitä, että hänestä pidettiin huolta ja oltiin kiinnostuneita. Tärkeintä oli toimia dementian kulloisenkin tilanteen mukaan.

Tärkeintä on, että koskaan ei ole kiire. Kaikki tapahtui rauhallisesti ja äidin toimet hyväksyen. Sekin, että joka kerran hän pullikoi siitä ettei lähtisi lääkäriin, labraan tai ylipäätään minnekään vaikka kaipasi aina jonnekin.

Eniten apua olisi siitä, että kaiken voisi jakaa sisarusten kesken, niin hyvät kuin huonotkin päivät. Jos välimatka on pitkä, niin edes kerran kuussa kävisivät katsomassa. Itse asiassa heille tulee hillittömän huono omatunto siitä, etteivät tee mitään tai edes käyneet katsomassa. 100 km on kyllä aika lyhyt välimatka, jos käytössä on auto tai muu hyvä yhteys toimii. Tuo välimatka ei ole mitkään syy käydä kerran kesässä äitiään tapaamassa. Heidän olisi se hyvä tajuta ihan itsensäkin vuoksi.

)()()()()( kirjoitti:

minusta oli piinallista kun äiti kiitteli. Se tuntui siltä, että kiittää vierasta henkilöä, vaikka tyttärenä oli selkeää käydä esim. kaupassa hänen kanssaan tai tutkimuksissa.

Sairaalan tutkimuksissa oli hienoa kun äitini kyseli, että koskas menet sinne tutkimuksiin? Kerroin, että sinä sinne tutkimuksiin olet menossa, en minä ;-). Äiti siihen hymyillen, että oletko nyt ihan varma? Ja vähän ajan päästä kysyi auton avaimia. Ihmettelin että miksi niitä kyselet kyllä ne tallessa on. No minä kun ajattelin lähteä pois. Äitini ei ole koskaan ajanut autoa.

Kun pään kuvaus tuli, kertoi hoitaja että monet potilaat eivät niin kiltisti kuvattaviksi jää, kuten äitini. Sain katsoa monitorista miten äitini aivot olivat kutistuneet. Osin kuuluvat ikään, mutta osa oli selkeää sairauttakin.

Näissä matkoissa vaikeaa oli vain autojen valot joita äiti vihasi ja inhosi. Jostakin syystä ne häiritsivät häntä koko ajan. Ei auttanut pyynnöt katso sivulle, siellähän on kivan näköistä maisemaa ja houkuttelu, että katselee aktiivisesti muualle. Valot vetivät kuin magneetti äitiä puoleensa ja hän kertoi kuinka niitä inhosi ja vihasi. Muutoin keskustelu oli muistelua ja kivaa jutustelua kahden kesken.

Muistelimme kuinka ajelimme äidin kotipaikan maisemia edellisenä kesänä. Hän ei tunnistanut yhtäkään paikkaa enää silloin. Kiersimme äidin kanssa kesäisin hänen lapsuuden maisemiaan ja katsoimme miten ne muuttuivat ja osa oli täysin muuttumatontakin, vain puut kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi. Sitten tuli tuo kesä, jona yksikään paikka ei ollut tuttu ja äiti halusi vain kotiin takaisin.

Tärkeintä dementiaa sairastavalle on yksi tuttu ja turvallinen paikka. Hän ei pidä enää muutoksista, eikä halua mitään elämyksiä tai kivaa piristystä piirileikin tms. muodossa. Dementikolle riittää yksi ihminen, joka on lähellä ja keskustelee ja kuuntelee häntä. Käytännössä rauhallinen dementikko on helppo hoidettava, jos pystyy vielä liikkumaan ja hygieniapuoli toimii. Eniten äitini kaipasi kosketusta ja sitä, että hänestä pidettiin huolta ja oltiin kiinnostuneita. Tärkeintä oli toimia dementian kulloisenkin tilanteen mukaan.

Tärkeintä on, että koskaan ei ole kiire. Kaikki tapahtui rauhallisesti ja äidin toimet hyväksyen. Sekin, että joka kerran hän pullikoi siitä ettei lähtisi lääkäriin, labraan tai ylipäätään minnekään vaikka kaipasi aina jonnekin.

Eniten apua olisi siitä, että kaiken voisi jakaa sisarusten kesken, niin hyvät kuin huonotkin päivät. Jos välimatka on pitkä, niin edes kerran kuussa kävisivät katsomassa. Itse asiassa heille tulee hillittömän huono omatunto siitä, etteivät tee mitään tai edes käyneet katsomassa. 100 km on kyllä aika lyhyt välimatka, jos käytössä on auto tai muu hyvä yhteys toimii. Tuo välimatka ei ole mitkään syy käydä kerran kesässä äitiään tapaamassa. Heidän olisi se hyvä tajuta ihan itsensäkin vuoksi.

Lue lisää

Kyllähän sen tiedän, että huonoa omaatuntoa potevat sisareni, on juskus maininneetkin. Mutta kun käyvät äitin luona on aina kiire, on selityksiä, selitysten perään, aivan huvittaa ja mieheni kanssa on ihmetelty sitä kiirettä, miksi lähteä, jos ei ole aikaa perillä oloon kuin tunnin verran. Me kun käydään heilläpäin, varataan aikaa koko päivä vierailuun.

Kun äiti täytti 85v. vanhin sisar laittoi viestin, että haluaa ehdotuksia, miten juhlittaisiin näitä. Äiti oli hyvin huonossa kunnossa ollut jo jonkin aikaa ja minä ihan "naattina" laitoin viestin, että minun mielestäni ei laiteta mitään juhlia sen kummemmin, jokainen kun kävisi äidin luona, siinä on äidille paras lahja, minä voin tehdä kakut sun muut. Tästä sisareni otti syttyä oli kaikille ilmoittanut, miten itsekäs minä olen ja toinen sisar ilmoitti, että tällä vanhimmalla sisarella oli ollut oma ehdotus jo valmiina, että ne juhlat olisi olleet hänen tyttärensä luona nyyttikestien merkeissä jonne olisi tullut lähi suku n. 35 henkeä.

Soitin tälle tytölle ja kerroin mikä on tilanne ja kerroin, että ei tartte suuttua tästä, minä tiedän äitin tarpeet jos joku, jos minä tuon äidin sinne, kuka selvittelee äitin pään seuraavat kaksi viikkoa, joukon paljous ei ole hyväksi missään tapauksessa.

Tytär sanoi, niinkait se sitten on, nyt sinä vaan joudut tekemään ne juhlat itse. Siis, enää ei puhuttu mitään nyyttikesteistä, vähän loukkasihan se minua, mutta olinhan minä tähänkin asti leiponut kakut ja piirakat äidille, ei sinänsä ollut outoa.

Juhlat tuli pidettyä ja kaikki lapset kävi äitiä katsomassa sen viikonlopun aikaan ja ystävät eripäivänä ja kaikki meni mukavasti.

Joka vuosi olen kutsunut naapurit äidin syntymäpäivänä kahville, sisaruksia en koska niitten pitäis tietää äidin syntymäpäivä ja käydä ihan kutsumatta, ei joka kerta tule edes korttia.

Nämä kortit ovat hyvin tärkeitä äidille, vanhoja kortteja katsellaankin usein ja muistellaan niitten laittajia, entisijä naapureita, äidin sisaria ja niitten lapsia ym.

Minulle tämä aika on todella haastava, saan itselleni hyvän olon jo siitä, että nään äidin tyytyväisenä... vaikka raskaitakin päiviä on, mutta ehkä kuitenkin enempi niitä hyviä...

Tänään äiti oli päiväkeskuksessa, kerran viikkoon on dementia-ryhmä joka on pienimuotoinen ja enemmän saavat huomiota, kuin isoissa ryhmissä. Lähtiessä äiti kyselee, minne sinä minut viet, aamun aikaan monet kerrat ja sitten kait sinne tulet sinäkin. Ja kun tullaan kotiin, onko tämä sinun koti, kun sanon että sinunhan tämä on, niin hymähtää, että minunko, ihan kuin puhuisin puppua.

^^tytteli^^ kirjoitti:

Kyllähän sen tiedän, että huonoa omaatuntoa potevat sisareni, on juskus maininneetkin. Mutta kun käyvät äitin luona on aina kiire, on selityksiä, selitysten perään, aivan huvittaa ja mieheni kanssa on ihmetelty sitä kiirettä, miksi lähteä, jos ei ole aikaa perillä oloon kuin tunnin verran. Me kun käydään heilläpäin, varataan aikaa koko päivä vierailuun.

Kun äiti täytti 85v. vanhin sisar laittoi viestin, että haluaa ehdotuksia, miten juhlittaisiin näitä. Äiti oli hyvin huonossa kunnossa ollut jo jonkin aikaa ja minä ihan "naattina" laitoin viestin, että minun mielestäni ei laiteta mitään juhlia sen kummemmin, jokainen kun kävisi äidin luona, siinä on äidille paras lahja, minä voin tehdä kakut sun muut. Tästä sisareni otti syttyä oli kaikille ilmoittanut, miten itsekäs minä olen ja toinen sisar ilmoitti, että tällä vanhimmalla sisarella oli ollut oma ehdotus jo valmiina, että ne juhlat olisi olleet hänen tyttärensä luona nyyttikestien merkeissä jonne olisi tullut lähi suku n. 35 henkeä.

Soitin tälle tytölle ja kerroin mikä on tilanne ja kerroin, että ei tartte suuttua tästä, minä tiedän äitin tarpeet jos joku, jos minä tuon äidin sinne, kuka selvittelee äitin pään seuraavat kaksi viikkoa, joukon paljous ei ole hyväksi missään tapauksessa.

Tytär sanoi, niinkait se sitten on, nyt sinä vaan joudut tekemään ne juhlat itse. Siis, enää ei puhuttu mitään nyyttikesteistä, vähän loukkasihan se minua, mutta olinhan minä tähänkin asti leiponut kakut ja piirakat äidille, ei sinänsä ollut outoa.

Juhlat tuli pidettyä ja kaikki lapset kävi äitiä katsomassa sen viikonlopun aikaan ja ystävät eripäivänä ja kaikki meni mukavasti.

Joka vuosi olen kutsunut naapurit äidin syntymäpäivänä kahville, sisaruksia en koska niitten pitäis tietää äidin syntymäpäivä ja käydä ihan kutsumatta, ei joka kerta tule edes korttia.

Nämä kortit ovat hyvin tärkeitä äidille, vanhoja kortteja katsellaankin usein ja muistellaan niitten laittajia, entisijä naapureita, äidin sisaria ja niitten lapsia ym.

Minulle tämä aika on todella haastava, saan itselleni hyvän olon jo siitä, että nään äidin tyytyväisenä... vaikka raskaitakin päiviä on, mutta ehkä kuitenkin enempi niitä hyviä...

Tänään äiti oli päiväkeskuksessa, kerran viikkoon on dementia-ryhmä joka on pienimuotoinen ja enemmän saavat huomiota, kuin isoissa ryhmissä. Lähtiessä äiti kyselee, minne sinä minut viet, aamun aikaan monet kerrat ja sitten kait sinne tulet sinäkin. Ja kun tullaan kotiin, onko tämä sinun koti, kun sanon että sinunhan tämä on, niin hymähtää, että minunko, ihan kuin puhuisin puppua.

Lue lisää

kovastihan tuo näyttää vaikeaa olevan. Mutta uskoisin, että veljieni geenit ovat äitini perintöä kyllä. Äitini ei tietääkseni ole kertaakaan käynyt isäni haudalla. Ei jaksa kävellä, on liian kylmä, liukasta, just nyt ei ehditä, kissat ja koira odottelee jne. Joku henkinen este siinä on, että sinne haudalle pystyisi menemään. Monille sairaalat, huonokuntoiset ihmiset ja sairaat ylipäätään on niitä, joita ei kertakaikkiaan pystytä kohtaamaan.
Pakko tämäkin on hyväksyä, vaikka se aika kohtuuttomalta tuntuukin.

Ajatus siitä, että kun tälläinen sairautta karttava henkilö itse sairastuu ja jää yksin, ei ehkä sitten enää tuntuisikaan niin hyväksyttävältä. Se miten odotat että sinua vastaavassa tilanteessa kohdeltaisiin, se pitäisi ohjata sitä omaa tekemistäkin. Ei se aika nyt niin kortilla voi olla.

Tuo, että nyyttikestit muuttuvatkin yhden henkilön kustantamiin ja järjestämiin juhliin on tuttua sekin. Näin kävi myös meille. Siinähän pidätte juhlanne. Veljeni ja minun perheeni järjestimme ja maksoimme juhlat ja tarjoilimme ja passasimme myös veljiemme perheet. Kahvin kaato ei onnistunut heiltä, ei minkään tyyppinen auttaminen keittiössä. Kyllä sitä siinä itsekin miettiväisenä katseli. Kyseessä oli äitini 80-vuotispäivät ja kutsuttuina koko suku. Silloin äitini ei vielä ollut dementikko, vaan nautti juhlista ja saamastaan huomiosta täysin siemauksin.

Näistä juhlista serkkuni lähti hyvästellen että mehän ei tavata kuin juhlissa ja hautajaisissa. Seuraava kokoontuminen oli serkkuni hautajaiset. Hän kuoli sinä kesänä puintitöissä jäädessään raktorin ruhjomaksi. En tiedä tarkoin miten siinä loppuviimen kävi, kuolleen veljen kanssa työmatkani kuljinkin. Näin jälkeen päin ajatellen nuo äitini juhlat olivat tosi tärkeät, harmi vain että aikani meni keittiössä, enkä ehtinyt seurustella vieraiden kanssa yhtään. Omaa tyhmyyttä tietysi, sillä luulin veljieni vaimojen auttavan kun äidin juhlille tulevat. Että en olisi mieheni kanssa yksin tarjoilemassa ja tiskaamassa. Mutta se kuulemma näytti luonnistavan hillittömän hyvin ja mieheni sai paljon kiitosta siitä, että miehenä teki niin paljon juhlien eteen.

Nyt tulossa on äitini hautajaiset ja tilanne on käytännössä sama. Me maksamme tarjoilun ja hoidamme tilaisuuden käytännön järjestelyt. En tiedä auttaako veljeni perheet nyt, sillä heillä on kyllä palkalliset vapaapäivät otettuna hautajaisten järjestelyä varten. Olivat pyytäneet ja saaneet työnantajiltaan, itse pidän vuosilomapäivän ja odottelen josko siivous ja järjestely apua tulisi. Hautajaiset on lauantaina, eikä vielä kukaan ole apuaan tarjonnut, mutta hautajaiset pidetään veljeni luona, kotipaikallamme jossa äitikin asui. Joten ehkä apua on tarjottu veljelleni, en tiedä. En uskalla kysellä, kun veljeni kertoi jo että kustannusten jakamisesta oli kysellyt ja saanut kylmää vettä niskaansa. No eipä nuo niin paljon maksa, että ikinä kustannusten jakamista kysyisimme mieheni kanssa.

On aika uskomatonta miten suuressa perheessä siteet katkeavat. Ystäväni ovat paljon auttavaisempia ja tullessaan meille he tekevät siinä töitä kun itsekin. Ei tule kuuloonkaan, että istuisimme odottelemassa kahveja tai ruokaa, vaan kaikki tehdään yhdessä. Sama tilanne sisarusten kesken on täysin mahdoton. Yhteiset nyyttärit alkoivat nyyttäreina, mutta sisarusten kiireet tekivät sen, että ilmoittelivat tulevansa nyyttäreille vähän myöhässä ja ehkä silloin ei enää kannata mitään tuoda? Joten pikkuveljeni ja minä kävimme kaupassa, ostimme grillattavat minä olin tehnyt salaatit ja muut jo ennen kaupassa käyntiä. Edes juomia ei ollut muilla mukana. Mutta olimme osanneet varautua siihenkin, joten kaikesta huolimatta yhteinen ilta oli mukava ja onnistunut. Alun ilmoitetut kiireet vaihtuivat aamuyön tunteihin ja kaikilla oli mukavaa.

Vanhin veljistä lupasi järjestää seuraavan tilaisuuden, mutta vielä sitä päivää ei ole tullut. Joten joka kesäiseksi tarkoitettu illanvietto katkesi siihen. Toisaalta kun tavataan on mukava jutella. Ei riitoja tms. olemme vain niin eri ikäisiä ja täysin erilaisia ihmisiä vain. Jokaisella on oma ystäväpiiri ja aika näyttää olevan kortilla aina.

Tärkeintä lienee se, että hyväksyy sisarukset sellaisena kun he ovat ja toivoo että he itsekin jaksavat itsensä hyväksyä. Uskoisin, että joskus se voi olla heille itselleen vaikeampaa kuin meille.

)()()()()( kirjoitti:

kovastihan tuo näyttää vaikeaa olevan. Mutta uskoisin, että veljieni geenit ovat äitini perintöä kyllä. Äitini ei tietääkseni ole kertaakaan käynyt isäni haudalla. Ei jaksa kävellä, on liian kylmä, liukasta, just nyt ei ehditä, kissat ja koira odottelee jne. Joku henkinen este siinä on, että sinne haudalle pystyisi menemään. Monille sairaalat, huonokuntoiset ihmiset ja sairaat ylipäätään on niitä, joita ei kertakaikkiaan pystytä kohtaamaan.
Pakko tämäkin on hyväksyä, vaikka se aika kohtuuttomalta tuntuukin.

Ajatus siitä, että kun tälläinen sairautta karttava henkilö itse sairastuu ja jää yksin, ei ehkä sitten enää tuntuisikaan niin hyväksyttävältä. Se miten odotat että sinua vastaavassa tilanteessa kohdeltaisiin, se pitäisi ohjata sitä omaa tekemistäkin. Ei se aika nyt niin kortilla voi olla.

Tuo, että nyyttikestit muuttuvatkin yhden henkilön kustantamiin ja järjestämiin juhliin on tuttua sekin. Näin kävi myös meille. Siinähän pidätte juhlanne. Veljeni ja minun perheeni järjestimme ja maksoimme juhlat ja tarjoilimme ja passasimme myös veljiemme perheet. Kahvin kaato ei onnistunut heiltä, ei minkään tyyppinen auttaminen keittiössä. Kyllä sitä siinä itsekin miettiväisenä katseli. Kyseessä oli äitini 80-vuotispäivät ja kutsuttuina koko suku. Silloin äitini ei vielä ollut dementikko, vaan nautti juhlista ja saamastaan huomiosta täysin siemauksin.

Näistä juhlista serkkuni lähti hyvästellen että mehän ei tavata kuin juhlissa ja hautajaisissa. Seuraava kokoontuminen oli serkkuni hautajaiset. Hän kuoli sinä kesänä puintitöissä jäädessään raktorin ruhjomaksi. En tiedä tarkoin miten siinä loppuviimen kävi, kuolleen veljen kanssa työmatkani kuljinkin. Näin jälkeen päin ajatellen nuo äitini juhlat olivat tosi tärkeät, harmi vain että aikani meni keittiössä, enkä ehtinyt seurustella vieraiden kanssa yhtään. Omaa tyhmyyttä tietysi, sillä luulin veljieni vaimojen auttavan kun äidin juhlille tulevat. Että en olisi mieheni kanssa yksin tarjoilemassa ja tiskaamassa. Mutta se kuulemma näytti luonnistavan hillittömän hyvin ja mieheni sai paljon kiitosta siitä, että miehenä teki niin paljon juhlien eteen.

Nyt tulossa on äitini hautajaiset ja tilanne on käytännössä sama. Me maksamme tarjoilun ja hoidamme tilaisuuden käytännön järjestelyt. En tiedä auttaako veljeni perheet nyt, sillä heillä on kyllä palkalliset vapaapäivät otettuna hautajaisten järjestelyä varten. Olivat pyytäneet ja saaneet työnantajiltaan, itse pidän vuosilomapäivän ja odottelen josko siivous ja järjestely apua tulisi. Hautajaiset on lauantaina, eikä vielä kukaan ole apuaan tarjonnut, mutta hautajaiset pidetään veljeni luona, kotipaikallamme jossa äitikin asui. Joten ehkä apua on tarjottu veljelleni, en tiedä. En uskalla kysellä, kun veljeni kertoi jo että kustannusten jakamisesta oli kysellyt ja saanut kylmää vettä niskaansa. No eipä nuo niin paljon maksa, että ikinä kustannusten jakamista kysyisimme mieheni kanssa.

On aika uskomatonta miten suuressa perheessä siteet katkeavat. Ystäväni ovat paljon auttavaisempia ja tullessaan meille he tekevät siinä töitä kun itsekin. Ei tule kuuloonkaan, että istuisimme odottelemassa kahveja tai ruokaa, vaan kaikki tehdään yhdessä. Sama tilanne sisarusten kesken on täysin mahdoton. Yhteiset nyyttärit alkoivat nyyttäreina, mutta sisarusten kiireet tekivät sen, että ilmoittelivat tulevansa nyyttäreille vähän myöhässä ja ehkä silloin ei enää kannata mitään tuoda? Joten pikkuveljeni ja minä kävimme kaupassa, ostimme grillattavat minä olin tehnyt salaatit ja muut jo ennen kaupassa käyntiä. Edes juomia ei ollut muilla mukana. Mutta olimme osanneet varautua siihenkin, joten kaikesta huolimatta yhteinen ilta oli mukava ja onnistunut. Alun ilmoitetut kiireet vaihtuivat aamuyön tunteihin ja kaikilla oli mukavaa.

Vanhin veljistä lupasi järjestää seuraavan tilaisuuden, mutta vielä sitä päivää ei ole tullut. Joten joka kesäiseksi tarkoitettu illanvietto katkesi siihen. Toisaalta kun tavataan on mukava jutella. Ei riitoja tms. olemme vain niin eri ikäisiä ja täysin erilaisia ihmisiä vain. Jokaisella on oma ystäväpiiri ja aika näyttää olevan kortilla aina.

Tärkeintä lienee se, että hyväksyy sisarukset sellaisena kun he ovat ja toivoo että he itsekin jaksavat itsensä hyväksyä. Uskoisin, että joskus se voi olla heille itselleen vaikeampaa kuin meille.

Lue lisää

Meidän paikkakunnalla on dementia-vertaistukiryhmä ja se on nyt toiminut viime syksystä, minäkin olen siinä yksi ryhmäläinen. Ryhmä kokoontuu kerran kuukaudessa, sieltä saa aina potkua ja kannustusta arkiseen aherrukseen.

Siellä käy joskus vierailevia "tähtiä" jostain aiheesta luennoimassa ja välillä ollaan vaan ja jutellaan, kukin vuorollaan ja kenellä on juttelemista enemmän kenellä vähemmän, voi vaikka sitten kuunnella, jos ei jaksa puhua. Minusta tosi hyvä ryhmä ja aina sieltä lähtee paljon "kevyempänä" kun tullessaan, kun voi puhua murheensa ja ilonsa.

Tietoa tästä sairaudesta olen yrittänyt kerätä monin keinoin, käynyt erilaisilla luennoilla ja lukenut kirjallisuutta ja täältä netistäkin.

Olin viime keväänä eräällä luennolla, joka jäi erikoisesti mieleen. Liisa Kämäräinen Tampereen Kaupunkilähetyksestä piti luennon dementoituvien hoitoon kehitetystä TunteVa-menetelmästä,jonka tavoitteena on vahvistaa validoivia asenteita sekä tunnetason vuorovaikutusta ja siten tukea omaishoitajien jaksamista ja dementoituvan hyvinvointia.

Validoivat asenteet tarkoittavat tunteiden sallimista ja myötäelämistä. TunteVa-luento antaa omaishoitajille uusia "työkaluja" hankalien tilanteiden selvittämiseen kotona.

Tämä luento oli tosi mielenkiintoinen, se pisti miettimään omia tilanteita, mitenkä sitä voisi toimia toisin mitä on toiminut ja huomasi jotain, että sitä onkin toiminut aivan niinkuin tässä neuvottiin...

Esimerkiksi jos dementikko on ahdistunut ja etsii vaikka omaa äitiä, ei pitäis heti tyrmätä, että hänhän on kuollut jo vuosikymmeniä sitten, vaan kysyä häneltä vaikka onko sinulla ikävä äitiä ja johdatella hänet toisiin ajatuksiin näin...

Tätä on tietenkin toisinaan mahdoton soveltaa, joskus kun tulee väistämättä tilanteita, että on pakko viheltää peli poikki. Elikkä ei ainakaan lähteä mukaan näihin harhoihin mm.

Nyt kuulin, että olisi tämä TunteVa-ryhmä meidänkin paikkakunnalle tulossa, olen ehdottomasti siihen menossa jos vaan on mahdollista päästä, tosi mielenkiintoinen...

^^tytteli^^ kirjoitti:

Meidän paikkakunnalla on dementia-vertaistukiryhmä ja se on nyt toiminut viime syksystä, minäkin olen siinä yksi ryhmäläinen. Ryhmä kokoontuu kerran kuukaudessa, sieltä saa aina potkua ja kannustusta arkiseen aherrukseen.

Siellä käy joskus vierailevia "tähtiä" jostain aiheesta luennoimassa ja välillä ollaan vaan ja jutellaan, kukin vuorollaan ja kenellä on juttelemista enemmän kenellä vähemmän, voi vaikka sitten kuunnella, jos ei jaksa puhua. Minusta tosi hyvä ryhmä ja aina sieltä lähtee paljon "kevyempänä" kun tullessaan, kun voi puhua murheensa ja ilonsa.

Tietoa tästä sairaudesta olen yrittänyt kerätä monin keinoin, käynyt erilaisilla luennoilla ja lukenut kirjallisuutta ja täältä netistäkin.

Olin viime keväänä eräällä luennolla, joka jäi erikoisesti mieleen. Liisa Kämäräinen Tampereen Kaupunkilähetyksestä piti luennon dementoituvien hoitoon kehitetystä TunteVa-menetelmästä,jonka tavoitteena on vahvistaa validoivia asenteita sekä tunnetason vuorovaikutusta ja siten tukea omaishoitajien jaksamista ja dementoituvan hyvinvointia.

Validoivat asenteet tarkoittavat tunteiden sallimista ja myötäelämistä. TunteVa-luento antaa omaishoitajille uusia "työkaluja" hankalien tilanteiden selvittämiseen kotona.

Tämä luento oli tosi mielenkiintoinen, se pisti miettimään omia tilanteita, mitenkä sitä voisi toimia toisin mitä on toiminut ja huomasi jotain, että sitä onkin toiminut aivan niinkuin tässä neuvottiin...

Esimerkiksi jos dementikko on ahdistunut ja etsii vaikka omaa äitiä, ei pitäis heti tyrmätä, että hänhän on kuollut jo vuosikymmeniä sitten, vaan kysyä häneltä vaikka onko sinulla ikävä äitiä ja johdatella hänet toisiin ajatuksiin näin...

Tätä on tietenkin toisinaan mahdoton soveltaa, joskus kun tulee väistämättä tilanteita, että on pakko viheltää peli poikki. Elikkä ei ainakaan lähteä mukaan näihin harhoihin mm.

Nyt kuulin, että olisi tämä TunteVa-ryhmä meidänkin paikkakunnalle tulossa, olen ehdottomasti siihen menossa jos vaan on mahdollista päästä, tosi mielenkiintoinen...

Lue lisää

vaikka sitä siinä tilanteessa ei oikeaksi ymmärräkään. Ei kait kukaan raski aina tyrmätä dementiaa sairastavaa ja kertoa sitä omaa totuuttaan tilanteesta. Kyllä siinä keskittyy siihen, että hyvä kun dementoituneella on hyviä muistoja ja hän niistä vielä osaa puhua. Harhat ja ahdistus on sitten asia erikseen. Mutta kyllähän äitini ikävä isästäni tuli selkeästi esille kun dementia paheni. Koskaan ikinä ei äitini kertonut ikäväänsä tätä ennen. Kyllähän sitä on koskettavaa ja aika ahdistavaakin kuunnella ja miettiä, että tuoltako se on tuntunut kaikki nämä vuodet. Ei siinä kuivin silmin tilannetta kestä mitenkään.

En tiedä oliko täällä meilläpäin mitään tukiryhmiä dementikoille tai hoitajille. Ei ainakaan kukaan koskaan siitä mitään maininnut. Jotenkin se hoitotilanne ja äidin sairaus kaatuu päälle ja siitä yrittää vain selvitä, varsinkin kun oma terveystilanne oli vaikea ja monta selvitettävää asiaa ja taistelua omista oikeuksista jaksettava siinä sivussa.

Toisaalta mietin, että pyörin ajatuksissani liikaa myös vain omissa ongelmissani ja sairastelussani. Kun henki alkoi kulkemaan, olisi pitänyt tajuta äidin tilanne paremmin. On kyllä syyllinen olo siitä, että äitini sairaus olisi ollut hoidettavissa jos olisimme osanneet silloin ensimmäisillä kerroilla vaatia tutkimuksia ja hoitoa. Ei pitäisi tyytyä siihen, että dementiaa ei voi hoitaa.

Ennen lomaani kävimme äidin kanssa lääkärissä ja kyselimme noista hoidoista ja lääkkeistä. Lääkäri kertoi, että ne maksavat noin 500 euroa kuukaudessa, eikä Kela ota niiden korvattavuuksiin yleensä osaa sentin senttiä. Halusimme kuitenkin kokeille tuota lääkitystä ja lääkäri lupasi sitä selvitellä. Hän oli kyllä hämmästynyt siitä, ettei äitini hoidosta kukaan saanut sentin senttiä mistään ja että olisimme valmiit maksamaan myös kalliit lääkkeetkin joiden tehosta ei ole mitään takeita. Kyseli äidin eläkkeen suuruutta ja sehän oli kotiäitiä aina olleella se kaikken pienin mahdollinen. Sillä ei mitään lääkkeitä makseltaisi.

Myös osa sisaruksista kyllä suuttui minulle ja pikkuveljelleni kun halusimme äidin pois terveyskeskuksen vuodeosastolta. Heidän mielestään se oli hyvä paikka, vaikka kertoivatkin että käynti siellä oli järkyttävä. Vanhin veljeni suuuttui äitini huonemummolle, hän kun puhui koko ajan ja veljeni ei ollut HÄNEN vieras. Pyysi hoitajia hakemaan mummon pois huoneesta häntä ja äitiäni häiritsemästä.

No minä kävin ja olin tuolla vuodeosastolla niin paljon, että mummohan olisi pitänyt siirtää kokonaan eikä tilaa ollut. Lisäksi mummo oli tosi puhelias kyllä, mutta ystävällinen, sokea ja lähes liikuntakyvytön huonokuuluinen lonkkaleikkauksesta toipuva mummo. Tytär kävi noin 60 km päästä katsomassa häntä usein ja mummo luuli minua myös tyttärekseen. No juttelin siinä hänelle kuin äidillenikin ja yllättäen heillä olikin varsin samanlainen nuoruus ja yhteisiä tuttavia ja paikkojakin mitä muistella. Olihan se jatkuva puhetulva rankkaa, mutta äitini osasi nauttia siitä, miksen sitten minä.

Alakouluaikainen ystäväni oli hoitajana tuolla terveyskeskuksessa samoin naapurini. He pitivät äitiäni silmällä ja kertoivat minulle miten milloinkin menee. Myös he molemmat olivat sitä mieltä, että jos äiti halutaan kotiin, niin teemme siinä oikein. Silloin uskoimme, että aikaa on vielä vuosia, mutta ne vuodet muuttuivat kuukausiksi vain.

Tuo tukiryhmä on varmasti tosi hieno juttu. Siitä olisi varmasti ollut hyötyä myös meille. Mutta nyt meni näin. Vanhuksista on jäljellä vain mieheni kesällä 70-v täyttävä äiti. Hän käy pelaamassa lentopalloa on aktiivisesti mukana eläkeläisten toiminnassa, kutoo mattoa, poppanoita, kasvattaa kukkasia ja puuhastelee milloin mitäkin. Mieheni kanssa hankimme hänelle juuri kannettavan tietokoneen ja siihen Mokkulan. Seuraavaksi hän toivoo pleikkaria ja siihen buzz pelejä, jouluna sitten.

Anopin kohdalla pitää oikein muistuttaa itseään siitä, että hän on oikeasti vanha ihminen. Hän kun ei toimiltaan ja olemukseltaa ole ollenkaan vanha. Sairastanut vatsasyövän kyllä, mutta siitä on jo vuosia. Käy kaupassa fillarilla ja on täysin itsenäinen, mitä nyt mieheni käy joka päivä töihin mennessä ja töistä tullessa moikkaamassa, että kaikki on OK. Pappa kuoli vähän aikaa sitten ammattitautiinsa, joten mummo opettelee elämään yksin ja nauttii siitä täysin siemauksin myös. Ainoa ongelma on Tallinnan reissut ja sieltä 80% ja 40% mäyräkoiralastit. Kirkas maistuu ja joskus anoppi on pikku hiprakassa, muttei siitä oikeasti ole ollut koskaan mitään haittaa. Jos tuon ikäselle maistuu noin pahat juomat veden kera, niin oma on asiansa. Ahkerampaa ihmistä saa vielä hakea. Sitä hän on ollut aina, joten ikä ei ole hänelle rasite siinä kuin se oli omalle äidilleni.

Anoppi on kyllä aina ollut minulle enemmän äiti, kuin oma äitini. Nyt vain sairastumiseni estää käynnit hänen luonaan aika täysin. Anopilla on noita kukkasia joka puolella jo normaalisti ja näin keväisin hän kasvattaa vaikka mitä sisätiloissa. Joten minulla ei sinne ole asiaa käväisemäänkään. Mutta nähdään meillä tai ulkona. Ikäväkseni mieluiten ulkona, sillä jostakin syystä tuntuu että sairastun aina kun hän on meillä käynyt. Kait ne sopimattomat jutut minun keuhkoilleni tulee vaatteissa mukana tai jotakin sellaista. Elämä on.

)()()()( kirjoitti:

vaikka sitä siinä tilanteessa ei oikeaksi ymmärräkään. Ei kait kukaan raski aina tyrmätä dementiaa sairastavaa ja kertoa sitä omaa totuuttaan tilanteesta. Kyllä siinä keskittyy siihen, että hyvä kun dementoituneella on hyviä muistoja ja hän niistä vielä osaa puhua. Harhat ja ahdistus on sitten asia erikseen. Mutta kyllähän äitini ikävä isästäni tuli selkeästi esille kun dementia paheni. Koskaan ikinä ei äitini kertonut ikäväänsä tätä ennen. Kyllähän sitä on koskettavaa ja aika ahdistavaakin kuunnella ja miettiä, että tuoltako se on tuntunut kaikki nämä vuodet. Ei siinä kuivin silmin tilannetta kestä mitenkään.

En tiedä oliko täällä meilläpäin mitään tukiryhmiä dementikoille tai hoitajille. Ei ainakaan kukaan koskaan siitä mitään maininnut. Jotenkin se hoitotilanne ja äidin sairaus kaatuu päälle ja siitä yrittää vain selvitä, varsinkin kun oma terveystilanne oli vaikea ja monta selvitettävää asiaa ja taistelua omista oikeuksista jaksettava siinä sivussa.

Toisaalta mietin, että pyörin ajatuksissani liikaa myös vain omissa ongelmissani ja sairastelussani. Kun henki alkoi kulkemaan, olisi pitänyt tajuta äidin tilanne paremmin. On kyllä syyllinen olo siitä, että äitini sairaus olisi ollut hoidettavissa jos olisimme osanneet silloin ensimmäisillä kerroilla vaatia tutkimuksia ja hoitoa. Ei pitäisi tyytyä siihen, että dementiaa ei voi hoitaa.

Ennen lomaani kävimme äidin kanssa lääkärissä ja kyselimme noista hoidoista ja lääkkeistä. Lääkäri kertoi, että ne maksavat noin 500 euroa kuukaudessa, eikä Kela ota niiden korvattavuuksiin yleensä osaa sentin senttiä. Halusimme kuitenkin kokeille tuota lääkitystä ja lääkäri lupasi sitä selvitellä. Hän oli kyllä hämmästynyt siitä, ettei äitini hoidosta kukaan saanut sentin senttiä mistään ja että olisimme valmiit maksamaan myös kalliit lääkkeetkin joiden tehosta ei ole mitään takeita. Kyseli äidin eläkkeen suuruutta ja sehän oli kotiäitiä aina olleella se kaikken pienin mahdollinen. Sillä ei mitään lääkkeitä makseltaisi.

Myös osa sisaruksista kyllä suuttui minulle ja pikkuveljelleni kun halusimme äidin pois terveyskeskuksen vuodeosastolta. Heidän mielestään se oli hyvä paikka, vaikka kertoivatkin että käynti siellä oli järkyttävä. Vanhin veljeni suuuttui äitini huonemummolle, hän kun puhui koko ajan ja veljeni ei ollut HÄNEN vieras. Pyysi hoitajia hakemaan mummon pois huoneesta häntä ja äitiäni häiritsemästä.

No minä kävin ja olin tuolla vuodeosastolla niin paljon, että mummohan olisi pitänyt siirtää kokonaan eikä tilaa ollut. Lisäksi mummo oli tosi puhelias kyllä, mutta ystävällinen, sokea ja lähes liikuntakyvytön huonokuuluinen lonkkaleikkauksesta toipuva mummo. Tytär kävi noin 60 km päästä katsomassa häntä usein ja mummo luuli minua myös tyttärekseen. No juttelin siinä hänelle kuin äidillenikin ja yllättäen heillä olikin varsin samanlainen nuoruus ja yhteisiä tuttavia ja paikkojakin mitä muistella. Olihan se jatkuva puhetulva rankkaa, mutta äitini osasi nauttia siitä, miksen sitten minä.

Alakouluaikainen ystäväni oli hoitajana tuolla terveyskeskuksessa samoin naapurini. He pitivät äitiäni silmällä ja kertoivat minulle miten milloinkin menee. Myös he molemmat olivat sitä mieltä, että jos äiti halutaan kotiin, niin teemme siinä oikein. Silloin uskoimme, että aikaa on vielä vuosia, mutta ne vuodet muuttuivat kuukausiksi vain.

Tuo tukiryhmä on varmasti tosi hieno juttu. Siitä olisi varmasti ollut hyötyä myös meille. Mutta nyt meni näin. Vanhuksista on jäljellä vain mieheni kesällä 70-v täyttävä äiti. Hän käy pelaamassa lentopalloa on aktiivisesti mukana eläkeläisten toiminnassa, kutoo mattoa, poppanoita, kasvattaa kukkasia ja puuhastelee milloin mitäkin. Mieheni kanssa hankimme hänelle juuri kannettavan tietokoneen ja siihen Mokkulan. Seuraavaksi hän toivoo pleikkaria ja siihen buzz pelejä, jouluna sitten.

Anopin kohdalla pitää oikein muistuttaa itseään siitä, että hän on oikeasti vanha ihminen. Hän kun ei toimiltaan ja olemukseltaa ole ollenkaan vanha. Sairastanut vatsasyövän kyllä, mutta siitä on jo vuosia. Käy kaupassa fillarilla ja on täysin itsenäinen, mitä nyt mieheni käy joka päivä töihin mennessä ja töistä tullessa moikkaamassa, että kaikki on OK. Pappa kuoli vähän aikaa sitten ammattitautiinsa, joten mummo opettelee elämään yksin ja nauttii siitä täysin siemauksin myös. Ainoa ongelma on Tallinnan reissut ja sieltä 80% ja 40% mäyräkoiralastit. Kirkas maistuu ja joskus anoppi on pikku hiprakassa, muttei siitä oikeasti ole ollut koskaan mitään haittaa. Jos tuon ikäselle maistuu noin pahat juomat veden kera, niin oma on asiansa. Ahkerampaa ihmistä saa vielä hakea. Sitä hän on ollut aina, joten ikä ei ole hänelle rasite siinä kuin se oli omalle äidilleni.

Anoppi on kyllä aina ollut minulle enemmän äiti, kuin oma äitini. Nyt vain sairastumiseni estää käynnit hänen luonaan aika täysin. Anopilla on noita kukkasia joka puolella jo normaalisti ja näin keväisin hän kasvattaa vaikka mitä sisätiloissa. Joten minulla ei sinne ole asiaa käväisemäänkään. Mutta nähdään meillä tai ulkona. Ikäväkseni mieluiten ulkona, sillä jostakin syystä tuntuu että sairastun aina kun hän on meillä käynyt. Kait ne sopimattomat jutut minun keuhkoilleni tulee vaatteissa mukana tai jotakin sellaista. Elämä on.

Lue lisää

Kyllähän se näin on, mutta se on kumma miten aina se syyllisyys tulee, vaikka tietää että kaikkensa on antanut. Kun äiti on joutunut sairaalaan jonkun kaatumisen takia, miten minä olisin voinut estää sen kaatumisen ym.ym.

Minun äidilläni on mennyt siihen nyt, että isää ei kait muistakkaan, kun kysyy vihkikuvastaan kuka mies tämä lienee? ja onko tuo minun isä? ja minua toisinaan pitää hänen sisarenaan.

Myö hänen vanhempiensa kuvia katsellessa kyselee, missähän ne äiti ja isä nyt on, kun ei ole kuulunut mitään?

Mutta näihinkin pitäis osata vastata niin, että hän ei siitä ahdistuis, juuri johdatella toiseen aiheeseen. Sanovat, että on jäänyt käsittelemättä jokin asia esim. lapsuudessa.

Ja kun ovat olleet raskaat sota ajat, äidinkin veli on kaatunut sodassa, ei siihen aikaan hirveesti olla puhuttu näistä asioista ja ne on jäänyt käsittelemättä näin.

Aivan alkuaikaan diaknoosista, äiti sairastui poskiontelo syöpään ja samana päivänä sisareni soitti sairaalasta, että hänellä oli keuhkoveritulppa, itseltäni leikattiin selkä muutama kuukausi aikaisemmin ja olin rautaliiveissä. Tuntui, että ei voi olla tämä tottakaan, kaikki kaatui.

Alkoi äidillä hoidot, joka arkipäivä taksilla sairaalaan 60km sivunsa, sädehoitoja määrättiin 30 kertaa, noin puolet kun oli annettu, niin äidillä oli kunto aika huono jo. Suusta limakalvot oli rakkuloilla ja silmiä kuivasi.

Ottivat sairaalaan, ei voinut syödä mitään, pillillä jotain ravintolisiä ja velliä. Vasta kun kotiutui, rupesi hoksaamaan mistä on kyse.

Siihen asti äiti vielä pesi pyykkinsäkin, mutta ei enää edes yrittänyt kun olisi pitänyt opetella alusta, mieli oli maassa. Laihtui aivan luuksi ja nahkaksi, kun lihaa ei juuri ollut muutenkaan. Silloin mentiin alaspäin ja lujaa.

Luulin, että ei äiti tästä selviä enää. Mutta siitä se vaan on tervehtynyt, viime kesänä sai syövästä "terveen paperit", eli viisi vuotta aikaa siitä.

Jälkeenpäin kun miettii tuota aikaa, miten siitäkin selvittiin, oli se raskasta, jos äitille, niin myös minulle. Tuntuu kun olisi sumussa kulkenut.

^^tytteli^^ kirjoitti:

Kyllähän se näin on, mutta se on kumma miten aina se syyllisyys tulee, vaikka tietää että kaikkensa on antanut. Kun äiti on joutunut sairaalaan jonkun kaatumisen takia, miten minä olisin voinut estää sen kaatumisen ym.ym.

Minun äidilläni on mennyt siihen nyt, että isää ei kait muistakkaan, kun kysyy vihkikuvastaan kuka mies tämä lienee? ja onko tuo minun isä? ja minua toisinaan pitää hänen sisarenaan.

Myö hänen vanhempiensa kuvia katsellessa kyselee, missähän ne äiti ja isä nyt on, kun ei ole kuulunut mitään?

Mutta näihinkin pitäis osata vastata niin, että hän ei siitä ahdistuis, juuri johdatella toiseen aiheeseen. Sanovat, että on jäänyt käsittelemättä jokin asia esim. lapsuudessa.

Ja kun ovat olleet raskaat sota ajat, äidinkin veli on kaatunut sodassa, ei siihen aikaan hirveesti olla puhuttu näistä asioista ja ne on jäänyt käsittelemättä näin.

Aivan alkuaikaan diaknoosista, äiti sairastui poskiontelo syöpään ja samana päivänä sisareni soitti sairaalasta, että hänellä oli keuhkoveritulppa, itseltäni leikattiin selkä muutama kuukausi aikaisemmin ja olin rautaliiveissä. Tuntui, että ei voi olla tämä tottakaan, kaikki kaatui.

Alkoi äidillä hoidot, joka arkipäivä taksilla sairaalaan 60km sivunsa, sädehoitoja määrättiin 30 kertaa, noin puolet kun oli annettu, niin äidillä oli kunto aika huono jo. Suusta limakalvot oli rakkuloilla ja silmiä kuivasi.

Ottivat sairaalaan, ei voinut syödä mitään, pillillä jotain ravintolisiä ja velliä. Vasta kun kotiutui, rupesi hoksaamaan mistä on kyse.

Siihen asti äiti vielä pesi pyykkinsäkin, mutta ei enää edes yrittänyt kun olisi pitänyt opetella alusta, mieli oli maassa. Laihtui aivan luuksi ja nahkaksi, kun lihaa ei juuri ollut muutenkaan. Silloin mentiin alaspäin ja lujaa.

Luulin, että ei äiti tästä selviä enää. Mutta siitä se vaan on tervehtynyt, viime kesänä sai syövästä "terveen paperit", eli viisi vuotta aikaa siitä.

Jälkeenpäin kun miettii tuota aikaa, miten siitäkin selvittiin, oli se raskasta, jos äitille, niin myös minulle. Tuntuu kun olisi sumussa kulkenut.

Lue lisää

Hei vaan! Pyydän heti alkuun anteeksi, etten lukenut noita kaikkia aikaisempia kirjoituksianne, toivottavasti löydän myöhemmin siihen aikaa. Olen 23-vuotias pienen tytön äiti ja toimin omaishoitajana äitini äidille, siis mummulleni. Perheeni asuu samassa rintamamiestalossa mummuni kanssa, mummu alhaalla, me ylhäällä. Mummuni on 80-vuotias ja sairastanut alzheimerintautia jo vuosia. Hän alkaa olla jo pahasti dementoitunut, eikä useinkaan muista, kuka olen, vaikka samassa talossa asummekin. Äitiäni hän ei tunne, vaikka tämä asuu naapurissa ja käy lähes päivittäin auttelemassa. Mummu kaipaa lapsuudenkotiaan, eikä tahdo uskoa, että tämä talo on hänen kotinsa. Hän kyselee päivittäin äitiään ja yhdeksän vuotta sitten kuollutta miestään. Syömisen, pukeutumisen, peseytymisen ja ulkoilun kanssa on autettava. Fyysisesti hän on hyvässä kunnossa. Mummu on yleensä aina hyväntuulinen ja huumoriakin löytyy, joten vaikeuksista huolimatta hänen kanssaan on hauskaa. Viime aikoina on puhe alkanut takkuamaan, välillä on vaikea löytää sanoja. Televisio-ohjelmista hän ei pysy kärryillä. Voin rehellisesti sanoa, että tämän sairauden etenemisen seuraaminen näin lähietäisyydeltä on tosi rankkaa. Välillä tekisi mieli suuttuakin, että koita nyt hyvä ihminen muistaa! Mutta on tämä antanutkin paljon. Tyttäreni kanssa mummu on samalla aaltopituudella, he jaksavat värkätä yhdessä tuntikausia. Lapseni tuntuu välillä olevan mummulle ainoa ilonaihe. Tätä yhteistä aikaa meillä ei ole enää paljon, sillä minun on jatkettava opintojani ensi syksynä ja muutamme parinsadan kilometrin päähän. Mummuni hoitaminen on täyspäivätyötä, joten hänet on pakko laittaa vanhainkotiin. Välillä tuntuu ihan kamalan pahalta, ihan kuin puukottaisin häntä selkään lähtemällä. Hän on ollut tosi iloinen siitä, että olemme asuneet yläkerrassa ja olleet "turvana". Muutto tulee olemaan vaikeaa sekä meille että mummulle, toivottavasti hän ymmärtää, ettei minulla ole vaihtoehtoja.

Suusanni kirjoitti:

Hei vaan! Pyydän heti alkuun anteeksi, etten lukenut noita kaikkia aikaisempia kirjoituksianne, toivottavasti löydän myöhemmin siihen aikaa. Olen 23-vuotias pienen tytön äiti ja toimin omaishoitajana äitini äidille, siis mummulleni. Perheeni asuu samassa rintamamiestalossa mummuni kanssa, mummu alhaalla, me ylhäällä. Mummuni on 80-vuotias ja sairastanut alzheimerintautia jo vuosia. Hän alkaa olla jo pahasti dementoitunut, eikä useinkaan muista, kuka olen, vaikka samassa talossa asummekin. Äitiäni hän ei tunne, vaikka tämä asuu naapurissa ja käy lähes päivittäin auttelemassa. Mummu kaipaa lapsuudenkotiaan, eikä tahdo uskoa, että tämä talo on hänen kotinsa. Hän kyselee päivittäin äitiään ja yhdeksän vuotta sitten kuollutta miestään. Syömisen, pukeutumisen, peseytymisen ja ulkoilun kanssa on autettava. Fyysisesti hän on hyvässä kunnossa. Mummu on yleensä aina hyväntuulinen ja huumoriakin löytyy, joten vaikeuksista huolimatta hänen kanssaan on hauskaa. Viime aikoina on puhe alkanut takkuamaan, välillä on vaikea löytää sanoja. Televisio-ohjelmista hän ei pysy kärryillä. Voin rehellisesti sanoa, että tämän sairauden etenemisen seuraaminen näin lähietäisyydeltä on tosi rankkaa. Välillä tekisi mieli suuttuakin, että koita nyt hyvä ihminen muistaa! Mutta on tämä antanutkin paljon. Tyttäreni kanssa mummu on samalla aaltopituudella, he jaksavat värkätä yhdessä tuntikausia. Lapseni tuntuu välillä olevan mummulle ainoa ilonaihe. Tätä yhteistä aikaa meillä ei ole enää paljon, sillä minun on jatkettava opintojani ensi syksynä ja muutamme parinsadan kilometrin päähän. Mummuni hoitaminen on täyspäivätyötä, joten hänet on pakko laittaa vanhainkotiin. Välillä tuntuu ihan kamalan pahalta, ihan kuin puukottaisin häntä selkään lähtemällä. Hän on ollut tosi iloinen siitä, että olemme asuneet yläkerrassa ja olleet "turvana". Muutto tulee olemaan vaikeaa sekä meille että mummulle, toivottavasti hän ymmärtää, ettei minulla ole vaihtoehtoja.

Lue lisää

Dementiaa sairastavilla taitaa ollakkin aika hyvä fyysinen kunto usein, jalat pelaa, pää ei niinkään.

Usein mietin sitä, miten ja mistä äitini saa sen voiman, kun on oikein sekava päivä. Tuntuu olevan energiaa vaikka toisille antaa, siis menee ylikierroksilla.

On aikoja, että ei nuku pariinkaan vuorokauteen yhtään. Eipä ole kauankaan aikaa, kun huomasin aamulla mennessäni, että eteisen tuulikaapin ovi oli auki ja eteisessä tuolilla oli joulukukat laitettu yöksi viileäänpään, ne oli lyttyyn istuttu.
Kun tulin sisälle, kuului ääniä olohuoneesta ja pian huomasin, että äiti oli nurkassa istumassa lattialla ja höpötteli omiaan, minua reakoimatta ollenkaan.
Luulin jo, että taitaa tulla lääkäri reisse taas, mutta äitin saatua viimein sängylle huomasin, että ei ollutkaan mitään ihmeemmin käynyt. Liekö ihan lattialle asettunutkin?

Koko päivän olin äidin seurana ja seurasin hänen touhujaan. Ei malttanut kokoaikana levätä ja kokoajan suu kävi. ( omia juttujaan ) Kun oli sängyssä, hypisteli käsiään ja peittoa ja puhui ja vastaili samalla itselleen, aivan kuin olisi ollut puhelimessa. Kaikista ikävimmältä tuntui, kun en saanut katsekontaktia häneen.

Mittailin lämmönkin, ei ollut kuumetta. Sokeriarvot oli kyllä korkeat. Kotisairaanhoitoon olin yhteydessä ja sovittiin, että hän tulisi seuraavana aamuna ottamaan tarvittavat kokeet.

Seuraavan yön olin äidin luona, nukkumisesta ei tullut mitään, vielä kolmen aikaan "puheripuli" jatkui. Viimein minä jo hermostuin ja sanoin napakasti, että nyt nukutaan taikka minä lähden kotiin. Vielä aloitti puhumaan, minä uusin uhkailuni, sitten ei kuulunut mitään ja äiti nukkui loppuyön hyvin aamuun asti.

Aamulla yhdeksän aikaan herättelin äitin, kun kohta tulisi kokeitten ottaja. Äiti oli tosi väsynyt, tarvittavat kokeet ja soitto päivystykseen, ajan saatiin vasta iltaan. Olin äidin luona kokopäivän taas.
Äiti nukkui koko päivän, herättelin vaan syömään ja lääkkeet ottamaan, univelkoja kun oli.

Iltasella päivystykseen ja lääkäri totesi, että sinne osastolle seurantaan otetaan.
Seuraavana päivänä diagnoosi oli keuhkokuume, kuumeeton sellainen. Viikonpäivät äiti oli sairaalassa, minä kävin joka päivä päivällisen aikaan syöttämässä äitin.
Huomasin, miten kiire hoitajilla oli ja äiti ei itse syönyt mitään, sai edes yhden ateria kunnolla syötyä. Minusta vaan tuntui, että saattoipa joku potilas jäädä syömättäkin, siinä kiireessä.

Kun äiti pääsi viimein kotiin, hän alkoi tervehtyä vauhdilla, se sairaalan ilmapiiri masentaa jo ketä vaan, se ahtaus kun samassa pienessä huoneessa kolme potilasta.

Aloitettiin ulkoilut muutaman päivän kuluttua ja lähes joka päivä ulkoillaan, riippuu säistä tietenkin.

Äitini myös tykkää pienistä lapsista, minun lapset ovat kyllä jo aikuisia, mutta naapurissa asuu lapsia.

Omat lapseni käyvät mummia aina katsomassa ja käytän mummiakin meillä kylässä.

Kun viimeksi lapset olivat mukanani mummin luona, mummi ei tuntenut näitä ollenkaan. Tuli minun luokse keittiöön, kun olin kahvin keitossa. Kyseli supattaen ketä nämä vieraat ihmiset oikein ovat.

Selitin ihan kädestä pitäen, mutta mummi sanoi, että eihän ne sinun lapset voi olla, kun nehän ovat ihan pieniä...
Huomasin, miten se vaikutti lapsiini, se tuntui varmaan tosi pahalta... mutta kyllähän he ymmärtävät mummua, joka muuten on 88 vuotias.

Joka joulu äiti on ollut meillä, toissa joulu oli ja äiti oli aika levoton, ei malttanut yhtään lepäillä. Istui välillä olohuoneessa ja kun oli porukkaa, niin kait sekosi niistä.
Mieheni kun poistui välillä toiseen huoneeseen ja kun tuli takaisin, aina mummi kysyi kukas sinä olet? ja kukas sinä?
Ja kun lähdin iltasella viemään äitiä kotiinsa, äiti sanoi minulle,että ai tällainenko mies sinulla nyt onkin.(ollut sama mies yli kolmekymmentä vuotta) Tämä on huvittanut meitä hiukkasen.

Raskastahan tämä homma on, mutta on kyllä ihan antoisaakin, välillä pitää huumoriakin olla!

Suusanni kirjoitti:

Hei vaan! Pyydän heti alkuun anteeksi, etten lukenut noita kaikkia aikaisempia kirjoituksianne, toivottavasti löydän myöhemmin siihen aikaa. Olen 23-vuotias pienen tytön äiti ja toimin omaishoitajana äitini äidille, siis mummulleni. Perheeni asuu samassa rintamamiestalossa mummuni kanssa, mummu alhaalla, me ylhäällä. Mummuni on 80-vuotias ja sairastanut alzheimerintautia jo vuosia. Hän alkaa olla jo pahasti dementoitunut, eikä useinkaan muista, kuka olen, vaikka samassa talossa asummekin. Äitiäni hän ei tunne, vaikka tämä asuu naapurissa ja käy lähes päivittäin auttelemassa. Mummu kaipaa lapsuudenkotiaan, eikä tahdo uskoa, että tämä talo on hänen kotinsa. Hän kyselee päivittäin äitiään ja yhdeksän vuotta sitten kuollutta miestään. Syömisen, pukeutumisen, peseytymisen ja ulkoilun kanssa on autettava. Fyysisesti hän on hyvässä kunnossa. Mummu on yleensä aina hyväntuulinen ja huumoriakin löytyy, joten vaikeuksista huolimatta hänen kanssaan on hauskaa. Viime aikoina on puhe alkanut takkuamaan, välillä on vaikea löytää sanoja. Televisio-ohjelmista hän ei pysy kärryillä. Voin rehellisesti sanoa, että tämän sairauden etenemisen seuraaminen näin lähietäisyydeltä on tosi rankkaa. Välillä tekisi mieli suuttuakin, että koita nyt hyvä ihminen muistaa! Mutta on tämä antanutkin paljon. Tyttäreni kanssa mummu on samalla aaltopituudella, he jaksavat värkätä yhdessä tuntikausia. Lapseni tuntuu välillä olevan mummulle ainoa ilonaihe. Tätä yhteistä aikaa meillä ei ole enää paljon, sillä minun on jatkettava opintojani ensi syksynä ja muutamme parinsadan kilometrin päähän. Mummuni hoitaminen on täyspäivätyötä, joten hänet on pakko laittaa vanhainkotiin. Välillä tuntuu ihan kamalan pahalta, ihan kuin puukottaisin häntä selkään lähtemällä. Hän on ollut tosi iloinen siitä, että olemme asuneet yläkerrassa ja olleet "turvana". Muutto tulee olemaan vaikeaa sekä meille että mummulle, toivottavasti hän ymmärtää, ettei minulla ole vaihtoehtoja.

Lue lisää

On todella ikävää mummollesi, että lähdet, mutta sinun kannaltasi tilanne on se, että lähtösi on ihan OK. Elämä ei voi pysähtyä ja nuorten ei pidäkään sitoa itseään henkisesti tai muutoinkaan liikaa hoitosuhteisiin. Omaishoitajana oleminen noinkin pitkään on antanut jo mummollesi paljon. Ole iloinen siitä, älä tunne syyllisyyttä siitä, että sinulla elämä on edessä ja mummolla se alkaa olla jo takana päin.

Kun sairaus pahenee, niin omaishoidon hyöty vähenee. Mummosi on saanut omaishoitoa siinä tilanteessa missä hän siitä on eniten hyötynyt, samoin te muut lähellä olleet. Kun muistia ei enää ole ja sairaus vie suurimman osan kaikesta, on usein se tilanne ettei sitä hoitoa edes jaksaisi tai pystyisikään jatkamaan.

Tilanteessa jossa mikään paikka ei enää oikein ole koti, ei enää ole niin vaikea olla siellä vanhainkodissakaan. Sielläkin voi omaiset käydä katsomassa päivittäin, muutkin kuin se omaishoitaja. Riippuen varmaan vanhainkotien resursseista, niissä on aivan loistopaikkoja ja sitten niitä jossa pitäisi omaisten aktiivisesti käydä. Jokainen meistä voi katsoa peiliin ja miettiä miten noita vanhainkotien tilanteita voisi helpottaa? Käydä oman omaisensa luona tai ottaa vaikka joku vanhus jolla kukaan ei käy ystäväkseen.

Sinun ja lapsesi elämä kulkee juuri niinkuin sen kuuluukin kulkea. Käy katsomassa mummoasi ihan itsesikin vuoksi säännöllisesti, vaikka harvemminkin, mutta aika ajoin ja elä omaa elämääsi. Kuvat teistä ja lapsen askertelut ja piirrokset seinällä ja pöydällä kertovat jo paljon mummolle.

Oman äitini siunattiin haudan lepoon eilen. Pieni pojan tyttäreni oli paljon tukena, niin kirkossa kun haudallani. Neljänvanha ei paljon ymmärrä, mutta riittävästi tietääkseen ettei tilanne ole iloinen. Kertoi että hänestä oli hyvä jättää kukat isomummon haudalle ja sen, että ei olisi halunnut heittää niitä hautaan. Ihmetteli miksi se toinen tyttö heitti ne kukat sinne, minä en olisi halunnut.

Tänään tyttö kertoi, että isopappa on kunnalliskodissa ja ei olisi sinne ensin halunnut jäädä, mutta nyt tykkää siellä olla ja samaan hengenvetoon kertoi, että isopappa saa siellä aina kossua. On hienoa, että tuolla kunnalliskodissa on vanhuksilla omat pullot ja nimet niissä, korkillisen saavat silloin kun pyytävät tai vähän enemmän, mitä sitten haluavatkin juoda tai syödä sellaista mikä ei normaaliin arkeen kuulu ja on sen vanhuksen mielestä tärkeää.

Eihän tyttö ymmärrä mitä kossu on, mutta sen verran kuitenkin, että se on aikuistenjuomaa ja lapset ei sitä juo.

Joten kun mummosi siirtyy vanhainkotiin, vaikkakin muistamattomana, on tutut tavarat ja joku tuttu ruoka tms. tärkeää. Tärkeää on myös se, että tilanteen hyväksyy omaishoitajana kun se tilanne on väistämätön. Tiedän omaisia jotka ovat palkanneet pitkän välimatkan vuoksi jonkun lähellä asuvan käymään silloin tällöin vanhuksen luona kun omat käynnit ovat harvinaista herkkua. Joku ystävä voi käydä ihan ilman korvaustakin, kunhan sitä huomaa vain pyytää tai kysyä.

Tsemppiä opiskeluun.

Suusanni kirjoitti:

Hei vaan! Pyydän heti alkuun anteeksi, etten lukenut noita kaikkia aikaisempia kirjoituksianne, toivottavasti löydän myöhemmin siihen aikaa. Olen 23-vuotias pienen tytön äiti ja toimin omaishoitajana äitini äidille, siis mummulleni. Perheeni asuu samassa rintamamiestalossa mummuni kanssa, mummu alhaalla, me ylhäällä. Mummuni on 80-vuotias ja sairastanut alzheimerintautia jo vuosia. Hän alkaa olla jo pahasti dementoitunut, eikä useinkaan muista, kuka olen, vaikka samassa talossa asummekin. Äitiäni hän ei tunne, vaikka tämä asuu naapurissa ja käy lähes päivittäin auttelemassa. Mummu kaipaa lapsuudenkotiaan, eikä tahdo uskoa, että tämä talo on hänen kotinsa. Hän kyselee päivittäin äitiään ja yhdeksän vuotta sitten kuollutta miestään. Syömisen, pukeutumisen, peseytymisen ja ulkoilun kanssa on autettava. Fyysisesti hän on hyvässä kunnossa. Mummu on yleensä aina hyväntuulinen ja huumoriakin löytyy, joten vaikeuksista huolimatta hänen kanssaan on hauskaa. Viime aikoina on puhe alkanut takkuamaan, välillä on vaikea löytää sanoja. Televisio-ohjelmista hän ei pysy kärryillä. Voin rehellisesti sanoa, että tämän sairauden etenemisen seuraaminen näin lähietäisyydeltä on tosi rankkaa. Välillä tekisi mieli suuttuakin, että koita nyt hyvä ihminen muistaa! Mutta on tämä antanutkin paljon. Tyttäreni kanssa mummu on samalla aaltopituudella, he jaksavat värkätä yhdessä tuntikausia. Lapseni tuntuu välillä olevan mummulle ainoa ilonaihe. Tätä yhteistä aikaa meillä ei ole enää paljon, sillä minun on jatkettava opintojani ensi syksynä ja muutamme parinsadan kilometrin päähän. Mummuni hoitaminen on täyspäivätyötä, joten hänet on pakko laittaa vanhainkotiin. Välillä tuntuu ihan kamalan pahalta, ihan kuin puukottaisin häntä selkään lähtemällä. Hän on ollut tosi iloinen siitä, että olemme asuneet yläkerrassa ja olleet "turvana". Muutto tulee olemaan vaikeaa sekä meille että mummulle, toivottavasti hän ymmärtää, ettei minulla ole vaihtoehtoja.

Lue lisää

Olet jo harvinaisuus sinänsä, että näin nuorena olet ryhtynyt omaishoitajaksi, siitä nostan hattua sinulle. Tiedän kyllä tunteesi, kun täytyy jättää rakas mummu, mutta omaakin elämää pitää olla. Varsinkin kun olet vielä nuori ja opiskelut kesken.

Oma äitini oli pitkään palvelutaloon tai vanhainkotiin menoa vastaan ja nyt kun ei enää tiedä onko kotona vai missä, olis varmaan hyvä vaihe siirtyä näihin, mutta kun olen kysellyt paikkoja on vastaus ollut ei oota. Kun tietävät, että minä hoidan kuitenkin.

Tietenkin jos tulee pakkorakonen, niin vuodeosastolle kyllä pääsee.( aika huono vaihtoehto) jonossa äitini ollut palvelutaloon yli kaksi vuotta.

Kannattaa olla ajoissa yhteydessä vankustenhoitoon, en tosin tiedä sinun paikkakunnan tilannetta mikä on.

Meidän paikkakunnalla, kun on vertaistukiryhmä, siellä pohdittiin, mitkä olisi hyviä asioita hoidokille, niin kotona kuin hoitopaikassa. Yhtenä oli vanhat valokuvat, niistä ryhdyttiin tekemään kansiota selkein yksinkertaisin selityksin.

Ensimmäiselle sivulle vaikka: oma kuvansa ja tässä minä nuorena, isän ja äidin kuva, lapsuuden koti jne. Muutenkin rakkaita valokuvia näkyville, sekä esineitä mitkä on hänelle tärkeitä. Näin hoitajatkin näkevät, kun kansio on pöydällä, mitkä asiat ja tavat on hyviä just tälle vanhuksille. Tässä vaiheessa kun itse ei pysty ilmaisemaan itseään.

Minäkin olen penkonut äitini valokuvat ja aloittanut kansion teon yhdessä äitini kanssa, näin äitikin pääsee itse osalliseksi tämän tekoon.

Muistan sen vaiheen, kun äidiltä piti ottaa valtuudet omaan pankkikorttiin. Se tuntui minustakin pahalta, ikäänkuin varastin hänen itsemääräämisoikeuden, mutta se oli pakko tehdä.

Äidin asunnolla käy usein kaupustelijoita ja äiti on aina aukaissut oven, vaikka olen varoitellut niistä, mutta hänestä on mukava kun joku tulee käymään. On ostanut pölynimurin, sammutuspeitteen, vaatteita, leipää ym.ym. Osan näistä kaupoista olen saanut kyllä peruttua.

Yhtenä kesänä aamulla, kun menin äidin luokse. Äiti kertoi, että yöllä oli soinut ovikello ja äiti tapansa mukaan mennyt aukaisemaan oven. Ovella oli ollut humalainen mies joka oli ollut verissään, oli sanonut, että häntä ajetaan takaa tarvii suojaa. Äiti oli laskenut hänet sisälle, sieltä oli mies soittanut kyydin itselleen.

Tästä minä kauhistui, miten sinä uskallat laskea tuntemattoman sisälle, äiti tähän vaan, että ei hänelle ole kukaan tehnyt mitään pahaa...
Nytten ovessa on kielto kauppiaille ja yönajaksi ovikello on poissa päältä.

Lisäisin vielä siihen kansioon, mieli ruuat, musiikkimaku, erityiset herkut ym. positiiviset asiat. Kysele onko kunnassasi ystävän palvelua, meidän kunnassa löytyy myös tämä, nämä ovat vapaaehtoisia ystäviä jotka käyvät vanhusten kotona tai laitoksissa ja toimittavat vanhusten asioitakin, mutta pääasiassa juttelevat ja ulkoiluttavat heitä.

Äitini pääsi nyt tänään intervallijaksolle viikoksi ja minä lomalle, että jaksan taas jatkaa hoitamista paremmin ja nykyisin äiti jääkin ihan hyvillämielin hoitoon, onhan siellä mukavat hoitajat ja jo "tutut" mummotkin ja papat.

Toivotan sinulle onnea opiskeluusi ja elämääsi!

^^tytteli^^ kirjoitti:

Olet jo harvinaisuus sinänsä, että näin nuorena olet ryhtynyt omaishoitajaksi, siitä nostan hattua sinulle. Tiedän kyllä tunteesi, kun täytyy jättää rakas mummu, mutta omaakin elämää pitää olla. Varsinkin kun olet vielä nuori ja opiskelut kesken.

Oma äitini oli pitkään palvelutaloon tai vanhainkotiin menoa vastaan ja nyt kun ei enää tiedä onko kotona vai missä, olis varmaan hyvä vaihe siirtyä näihin, mutta kun olen kysellyt paikkoja on vastaus ollut ei oota. Kun tietävät, että minä hoidan kuitenkin.

Tietenkin jos tulee pakkorakonen, niin vuodeosastolle kyllä pääsee.( aika huono vaihtoehto) jonossa äitini ollut palvelutaloon yli kaksi vuotta.

Kannattaa olla ajoissa yhteydessä vankustenhoitoon, en tosin tiedä sinun paikkakunnan tilannetta mikä on.

Meidän paikkakunnalla, kun on vertaistukiryhmä, siellä pohdittiin, mitkä olisi hyviä asioita hoidokille, niin kotona kuin hoitopaikassa. Yhtenä oli vanhat valokuvat, niistä ryhdyttiin tekemään kansiota selkein yksinkertaisin selityksin.

Ensimmäiselle sivulle vaikka: oma kuvansa ja tässä minä nuorena, isän ja äidin kuva, lapsuuden koti jne. Muutenkin rakkaita valokuvia näkyville, sekä esineitä mitkä on hänelle tärkeitä. Näin hoitajatkin näkevät, kun kansio on pöydällä, mitkä asiat ja tavat on hyviä just tälle vanhuksille. Tässä vaiheessa kun itse ei pysty ilmaisemaan itseään.

Minäkin olen penkonut äitini valokuvat ja aloittanut kansion teon yhdessä äitini kanssa, näin äitikin pääsee itse osalliseksi tämän tekoon.

Muistan sen vaiheen, kun äidiltä piti ottaa valtuudet omaan pankkikorttiin. Se tuntui minustakin pahalta, ikäänkuin varastin hänen itsemääräämisoikeuden, mutta se oli pakko tehdä.

Äidin asunnolla käy usein kaupustelijoita ja äiti on aina aukaissut oven, vaikka olen varoitellut niistä, mutta hänestä on mukava kun joku tulee käymään. On ostanut pölynimurin, sammutuspeitteen, vaatteita, leipää ym.ym. Osan näistä kaupoista olen saanut kyllä peruttua.

Yhtenä kesänä aamulla, kun menin äidin luokse. Äiti kertoi, että yöllä oli soinut ovikello ja äiti tapansa mukaan mennyt aukaisemaan oven. Ovella oli ollut humalainen mies joka oli ollut verissään, oli sanonut, että häntä ajetaan takaa tarvii suojaa. Äiti oli laskenut hänet sisälle, sieltä oli mies soittanut kyydin itselleen.

Tästä minä kauhistui, miten sinä uskallat laskea tuntemattoman sisälle, äiti tähän vaan, että ei hänelle ole kukaan tehnyt mitään pahaa...
Nytten ovessa on kielto kauppiaille ja yönajaksi ovikello on poissa päältä.

Lisäisin vielä siihen kansioon, mieli ruuat, musiikkimaku, erityiset herkut ym. positiiviset asiat. Kysele onko kunnassasi ystävän palvelua, meidän kunnassa löytyy myös tämä, nämä ovat vapaaehtoisia ystäviä jotka käyvät vanhusten kotona tai laitoksissa ja toimittavat vanhusten asioitakin, mutta pääasiassa juttelevat ja ulkoiluttavat heitä.

Äitini pääsi nyt tänään intervallijaksolle viikoksi ja minä lomalle, että jaksan taas jatkaa hoitamista paremmin ja nykyisin äiti jääkin ihan hyvillämielin hoitoon, onhan siellä mukavat hoitajat ja jo "tutut" mummotkin ja papat.

Toivotan sinulle onnea opiskeluusi ja elämääsi!

Lue lisää

Hieno idea tuo valokuvakansio! Vanhoja kuvia mummulla on kyllä kansioissa, mutta alle 10 vuotta vanhat vain lojuvat laatikossa. Siitähän saammekin pitkäksi aikaa tekemistä, kun rupeamme niitä laittamaan. Ja ehdottomasti tekstit alle, että mummukin pysyy kärryillä (tai sitten ei pysy, mutta kokeillaan!).

Vanhainkodista on jo paikka varattu, mutta tungosta on täälläkin. Täytyy turvautua kotipalveluun, jos ei paikkaa heti syksyllä saa. Mummu ei kyllä ole ollut mitenkään vastahakoinen vanhainkodin suhteen, mutta tiedä sitten, mikä on tilanne, kun muutto oikeasti tulee eteen. Äitini ja sisarukseni jäävät samalle paikkakunnalle, joten he käyvät kyllä katsomassa. Pienellä paikkakunnalla vanhainkodin henkilökunta on tuttua, joten hyviin käsiin mummu pääsee.

Tosi tutuilta kuulostaa monet kertomanne jutut. Minunkaan miestäni ei mummu muista koskaan, eikä edes äitiäni, joka kuitenkin on hänen tyttärensä ja aina asunut samassa talossa/pihapiirissä.

Minäkin luulen, että nämä ovat niitä viimeisiä "hyviä" aikoja, kun mummu on kuitenkin vielä jokseenkin tolkuissaan. Huonomuistisempaa en varmaan jaksaisi! Vanhainkoti alkaa varmastikin olla se paras paikka, mutta syyllisyydentunteet eivät ihan heti lähde, vaikka järki sanoisi mitä.

^^tytteli^^ kirjoitti:

Olet jo harvinaisuus sinänsä, että näin nuorena olet ryhtynyt omaishoitajaksi, siitä nostan hattua sinulle. Tiedän kyllä tunteesi, kun täytyy jättää rakas mummu, mutta omaakin elämää pitää olla. Varsinkin kun olet vielä nuori ja opiskelut kesken.

Oma äitini oli pitkään palvelutaloon tai vanhainkotiin menoa vastaan ja nyt kun ei enää tiedä onko kotona vai missä, olis varmaan hyvä vaihe siirtyä näihin, mutta kun olen kysellyt paikkoja on vastaus ollut ei oota. Kun tietävät, että minä hoidan kuitenkin.

Tietenkin jos tulee pakkorakonen, niin vuodeosastolle kyllä pääsee.( aika huono vaihtoehto) jonossa äitini ollut palvelutaloon yli kaksi vuotta.

Kannattaa olla ajoissa yhteydessä vankustenhoitoon, en tosin tiedä sinun paikkakunnan tilannetta mikä on.

Meidän paikkakunnalla, kun on vertaistukiryhmä, siellä pohdittiin, mitkä olisi hyviä asioita hoidokille, niin kotona kuin hoitopaikassa. Yhtenä oli vanhat valokuvat, niistä ryhdyttiin tekemään kansiota selkein yksinkertaisin selityksin.

Ensimmäiselle sivulle vaikka: oma kuvansa ja tässä minä nuorena, isän ja äidin kuva, lapsuuden koti jne. Muutenkin rakkaita valokuvia näkyville, sekä esineitä mitkä on hänelle tärkeitä. Näin hoitajatkin näkevät, kun kansio on pöydällä, mitkä asiat ja tavat on hyviä just tälle vanhuksille. Tässä vaiheessa kun itse ei pysty ilmaisemaan itseään.

Minäkin olen penkonut äitini valokuvat ja aloittanut kansion teon yhdessä äitini kanssa, näin äitikin pääsee itse osalliseksi tämän tekoon.

Muistan sen vaiheen, kun äidiltä piti ottaa valtuudet omaan pankkikorttiin. Se tuntui minustakin pahalta, ikäänkuin varastin hänen itsemääräämisoikeuden, mutta se oli pakko tehdä.

Äidin asunnolla käy usein kaupustelijoita ja äiti on aina aukaissut oven, vaikka olen varoitellut niistä, mutta hänestä on mukava kun joku tulee käymään. On ostanut pölynimurin, sammutuspeitteen, vaatteita, leipää ym.ym. Osan näistä kaupoista olen saanut kyllä peruttua.

Yhtenä kesänä aamulla, kun menin äidin luokse. Äiti kertoi, että yöllä oli soinut ovikello ja äiti tapansa mukaan mennyt aukaisemaan oven. Ovella oli ollut humalainen mies joka oli ollut verissään, oli sanonut, että häntä ajetaan takaa tarvii suojaa. Äiti oli laskenut hänet sisälle, sieltä oli mies soittanut kyydin itselleen.

Tästä minä kauhistui, miten sinä uskallat laskea tuntemattoman sisälle, äiti tähän vaan, että ei hänelle ole kukaan tehnyt mitään pahaa...
Nytten ovessa on kielto kauppiaille ja yönajaksi ovikello on poissa päältä.

Lisäisin vielä siihen kansioon, mieli ruuat, musiikkimaku, erityiset herkut ym. positiiviset asiat. Kysele onko kunnassasi ystävän palvelua, meidän kunnassa löytyy myös tämä, nämä ovat vapaaehtoisia ystäviä jotka käyvät vanhusten kotona tai laitoksissa ja toimittavat vanhusten asioitakin, mutta pääasiassa juttelevat ja ulkoiluttavat heitä.

Äitini pääsi nyt tänään intervallijaksolle viikoksi ja minä lomalle, että jaksan taas jatkaa hoitamista paremmin ja nykyisin äiti jääkin ihan hyvillämielin hoitoon, onhan siellä mukavat hoitajat ja jo "tutut" mummotkin ja papat.

Toivotan sinulle onnea opiskeluusi ja elämääsi!

Lue lisää

äitisi on varmasti todellä ylpeä ja onnellinen sinusta ja arvoistasi. Minäkin olen. On ihana lukea, että nuori ajattelee noin vanhuksesta ja jaksaa puuhastella hänen kanssaa. Kuulosti todella mukavalta idealta tuo valokuvakansio. Minä tein äidille vanhoista valokuvista kuvankäsittelyohjelmalla retusoiden kuvia seinälle. Hänen äidistään, isästään ja lempiveljestään ja meidän koko lapsikatraasta äidin ja isän kanssa. Oli tasan yksi kuva mikä oli huonokuntoinen, mutta hyvän kuvasuurennuksen siitä sai, vaikka puuhastelua olikin tosi paljon. Äiti esitteli näitä kuvia mielellään ja kertoi lempiveljestään, joka kaatui sodan viimeisinä päivinä. Äidistään oli sanonut, että siinä vasta oli hirveä akka. Hautajaisissa äidin veljen vaimo kyseli minulta miksi äitini oli omasta äidistään niin sanonut. No tiesien kyllä että äitini ei rakkautta äidiltään saanut. Äidinäiti oli tosi kova. Meidän lasten piti olla hiljaa ja istua liikkumatta lattialla tai tuli selkään. Lapset eivät saaneet mennä pöytään, syödä tai juoda yhtä aikaa aikuisten kanssa, ei puhua tai kysyä, eikä lapsille puhuttu vaan komennettiin olemaan hiljaa. Äitini teititteli hyvin etäisesti ja kunnioittavasti äitiäään, pelkäsi selkeästi ja harvoinhan mummo meillä kävi. Mutta kauhu noista vierailuista jäi hyvin mieleen kyllä. Joten äitini tokaisu oli ihan oikeutettu.

Tuo vertaistuki kuulostaa hirmuisen hyvältä kyllä.

Tänään kävin sairaalassa omissa tutkimuksissa ja samalla kävin katsomassa isäni veljeä. Oli ihana huomata miten pystyi piristämään ja tukemaan sairasta. Hänen oli selkeästi helpompi kertoa peloistaan, tulevista tutkimuksista minulle, kuin omille rakkaille lapsilleen. Näissä omaishoitojutuissakin olisi hyvä, jos ystäviä olisi sekä läheltä että vähän niitä vieraampiakin. Joskus vieraammalle on helpompi puhua ja ne arjen asiat ovat uusia ja niitä on hyvä muistella ja jutella uuden ihmisen kanssa. Päätin, että käyn tapaamassa häntä mahdollisimman usein. Tosin toivon, että pääsee tuolta sairaalasta nopeasti pois, koska tulen sairaalassa aina kipeäksi. Äitini tilanteesta opin kyllä paljonkin, joten jonkin tyyppistä tukityötä voisi jatkaakin. Ongelmana on vain tämä hiton homeallergiani, joka oireilee lähes missä vain.

Hyviä jatkoja teille molemmille. Vaikka kiittelin nyt vain nuorempaa, ajattelen kyllä molemmista todella lämpimästi. Eihän se näytä helppoa olevan vanhemmillekaan tuo omaishoitaminen, enkä ihmettele sitä pätkääkään.

Meilläkään ei muuten mitään paikkoja vanhainkotiin olisi ollut. Kerrottiin nopeasti heti, että niitä ei sitten ole ja jonot ovat PITKIÄ. Samaan hengenvetoon kerrotiin, että omaishoidon tuen rahat ovat määrärahoja ja kun ne loppuvat vaikka jo alkuvuodesta, niitä ei sitten vain ole, eikä niitä saa sitten kuin jonottamalla. Että jos joku tukea saava poistuu, niin sitten ehkä, mutta jonot NE OVAT PITKIÄ.

Että kyllä se tuki ja turva oli se kotipalvelu ja siellä ne ihanat hoitajat. Se toimi, mutta tilanteen pahetessa ... tuo terveysekeskuksen vuodeosasto, se oli, se ei vain ole mikään vanhusten hoitopaikka. Kyllä meillä hyvinvointi rajoittuu sanoihin, ei tekoihin, vanhusten kohdalla noilla päättäjillä ei teot päätä huimaa.

Suusanni kirjoitti:

Hei vaan! Pyydän heti alkuun anteeksi, etten lukenut noita kaikkia aikaisempia kirjoituksianne, toivottavasti löydän myöhemmin siihen aikaa. Olen 23-vuotias pienen tytön äiti ja toimin omaishoitajana äitini äidille, siis mummulleni. Perheeni asuu samassa rintamamiestalossa mummuni kanssa, mummu alhaalla, me ylhäällä. Mummuni on 80-vuotias ja sairastanut alzheimerintautia jo vuosia. Hän alkaa olla jo pahasti dementoitunut, eikä useinkaan muista, kuka olen, vaikka samassa talossa asummekin. Äitiäni hän ei tunne, vaikka tämä asuu naapurissa ja käy lähes päivittäin auttelemassa. Mummu kaipaa lapsuudenkotiaan, eikä tahdo uskoa, että tämä talo on hänen kotinsa. Hän kyselee päivittäin äitiään ja yhdeksän vuotta sitten kuollutta miestään. Syömisen, pukeutumisen, peseytymisen ja ulkoilun kanssa on autettava. Fyysisesti hän on hyvässä kunnossa. Mummu on yleensä aina hyväntuulinen ja huumoriakin löytyy, joten vaikeuksista huolimatta hänen kanssaan on hauskaa. Viime aikoina on puhe alkanut takkuamaan, välillä on vaikea löytää sanoja. Televisio-ohjelmista hän ei pysy kärryillä. Voin rehellisesti sanoa, että tämän sairauden etenemisen seuraaminen näin lähietäisyydeltä on tosi rankkaa. Välillä tekisi mieli suuttuakin, että koita nyt hyvä ihminen muistaa! Mutta on tämä antanutkin paljon. Tyttäreni kanssa mummu on samalla aaltopituudella, he jaksavat värkätä yhdessä tuntikausia. Lapseni tuntuu välillä olevan mummulle ainoa ilonaihe. Tätä yhteistä aikaa meillä ei ole enää paljon, sillä minun on jatkettava opintojani ensi syksynä ja muutamme parinsadan kilometrin päähän. Mummuni hoitaminen on täyspäivätyötä, joten hänet on pakko laittaa vanhainkotiin. Välillä tuntuu ihan kamalan pahalta, ihan kuin puukottaisin häntä selkään lähtemällä. Hän on ollut tosi iloinen siitä, että olemme asuneet yläkerrassa ja olleet "turvana". Muutto tulee olemaan vaikeaa sekä meille että mummulle, toivottavasti hän ymmärtää, ettei minulla ole vaihtoehtoja.

Lue lisää

Älä sitten lähde. Hoida mummusi loppuun asti. Opintoja voit jatkaa myöhemminkin. Minun lapseni ollut jo yli 2 vuotta myös omaishoitajana mummolle. Antoisaa aikaa. Opinnot voivat odottaa. Ehtii vielä 23 vuotias opskella. Ja onhan netti.

Vapaaehtoinen kirjoitti:

Älä sitten lähde. Hoida mummusi loppuun asti. Opintoja voit jatkaa myöhemminkin. Minun lapseni ollut jo yli 2 vuotta myös omaishoitajana mummolle. Antoisaa aikaa. Opinnot voivat odottaa. Ehtii vielä 23 vuotias opskella. Ja onhan netti.

Lue lisää

Miksi et itse hoida äitiäsi?
Samaa voi sanoa opiskelemaan lähtevälle, äitinsä asuu lähellä, eikö myös hänellä ole velvollisuuksia omaa äitiään kohtaan.
Tässä jätetään yksi sukupolvi vähemmälle, eikö käynyt edes mielessä?