Kun lapsi haluaa kuolla

Hei.

Jouduin silmätysten teinipoikani itsetuhoisuuden kanssa kaksi vuotta sitten.
Etsin hädissäni kaikenlaista tietoa täältä netistä, törmäten silloin Kari Närhen tyttären tarinaan, joka muistutti kovin paljon oman poikani tarinaa.
Tarinalla ei hänen kohdallaan ollut onnellinen loppu...Osanotto siitä.
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1618829

Mutta minua hänen sanansa ja koskettava tyttärelle sanoitettu kappale kerran auttoivat. Laulun kertosäe on syöpynyt syvälle sisimpääni ja muistuttaa minua elämäni epätoivoisimmasta ajasta...
"Ainut, mitä sulle voin antaa,
On aamu sekä päivä uus.
En tukea voi antaa mä millekään,
Mikä voisi elämäsi päättää."

Niin.
Itsemurhaa hautovan lapsen vanhempana ei ole helppoa. Mitään sellaista ei tosiaan halua tukea, joka saattaa aiheuttaa lapsen kuoleman.
Alejandro Amenábar: "Sanotaan, että raskainta on oman lapsen kuolema, mutta vieläkin
raskaampaa on, kun oma lapsi haluaa kuolla."

Kaikki alkoi meillä yläasteella koulukiusaamisesta. On helppoa jälkikäteen sanoa, että kaikkea ei silloin tehty. Kun lapsi kärsii kiusaamisesta ollaan jo myöhässä - asioihin pitäisi puuttua ennalta, ettei niitä ikinä joutuisi kukaan kohtaamaan.
Olemme täysin normaali perhe. Elämämme on ollut tasapainoista ja päihteetöntä. Miksi terve perhekään ei pysty suojelemaan lastaan?
Netissä häntä myös kiusattiin ja aikuiset miehet ahdistelivat. Suomi24;n palstoilla vastaukset olivat hänelle tyyliä; "tapa ittes luuseri". Mistäpä sitä kukaan tiesi, että hän tosiaan aikoi tehdä niin, mutta edes jotain vastuuta voisi tuntea lähimmäisestään!!

Voi, jos pystyisin kuvailemaan sen pelon, jota itsemurhayrityksen jälkeen koin jokainen päivä. Yhtään hetkeä en pystynyt rentona viettämään; jokainen hetkeni oli kyllästetty kauhulla, että hän onnistuu seuraavalla kerralla, juuri silloin kun minä en olisi valvomassa... Juoksin kilpaa itsemurhan kanssa. Tunsin totaalisen riittämättömyyden äitinä ja vanhempana. Piilottelin partakoneen teriä, veitsiä ja valvoin poikani jokaista asklelta: EN HALUNNUT MENETTÄÄ HÄNTÄ!

Poika pääsi hoitoon. Mutta millaiseen hoitoon? Kuten Kari Närhikin sanoi, se on lähinnä säilö. Kova lääkitys päälle - voi sitä säälin tunnetta, kun ensi kerran tapasin pojan lääkityksen aloittamisen jälkeen osastolla. Hän tutisi koko vartalollaan ja silmät olivat täysin ilmeettömät - surulliset.
Ajattelin, ettei tule tästäkään yhtään mitään. Onneksi poika ei ollut silloin näkemässä epätoivoani ja itkukohtauksiani, jotka iltaisin minua riepoivat. Olin aivan loppu.

Tiia Närhi väsyi ja luovutti taistelun. Väsyykö oma poikani ja luovuttaa?
Näitä ei voi ennakoida, eikä estää. Ne tulevat ihan kenen kohdalle tahansa - lupaa kysymättä.

Toivon, että teistä mahdollismman harvat joutuvat saman kokemaan, mutta ne, jotka ovat jo joutuneet tai jotka kaikesta huolimatta tämän tulevat kohtaamaan; VOIMIA!
Ilmoita


Olen pahoillani kaikesta tuskasta, jota olet joutunut kokemaan. Toivon, että jonakin päivänä voit kokea myös joitakin ilon hetkiä.

Tahdon vain kertoa, että olin itse nuorena itsetuhoinen nuori, joka tahtoi vain kuolemaa. Yksi syy tähän oli, ettei oma äiti välittänyt juuri ollenkaan minusta. Mutta "kasvatin itse itseni", eli kaikkien kamalien kokemuksieni jälkeen minusta tuli kuitenkin ihan kunniallinen aikuinen, joka myös osaa kasvattaa omat lapsensa - ja ihan eri tavalla kuin minut aikoinani kasvatettiin.

Koskaan ei pidä menettää toivoaan...
1 VASTAUS:
Hei!
Ihan samaa ajattelin tässä,että itsekin aikoinaan haudoin itsemurhaa vuosia,tai lähinnä toivoin kuolevani kuin ihmeen kaupalla itsestään.
Syy juurikin tuo että olen kasvattanut itse itseni uravanhempien loistaen poissaolollaan ja kiireellään.
Nyt kun oma lapsi on jo kouluiässä,niin eipä mummolassa ole edelleenkään aikaa olla kotona,edes jouluna. Eikä ole aikaa piipahtaa lapsenlapsenluona kahvittelemassa.
On hyvin irrallista elää,kun ei ole koskaan ollut omaa perhettä. Korostuu etenkin aina näin jouluisin.
+Lisää kommentti
yritin itsemurhaa 9 vuotiaana.
minulla ei ollut välittäviä vanhempia vaan he olivat itse niin rikki, etteivät nähneet mitään..
No sinä kuitenkin etsit apua.
Älä ohjaa poikaasi sairaala hoitoon pelkästään..säästö syistä siellä ei ole tarjolla oikeaa terapiaa. Syrjäytyminen ja mielisairaan leima vain kasvattavat itsemurha riskiä.
oikea terapia apu voisi auttaa.
Lähe kyselemään vaikka tuolta.

http://www.introspekt.fi/ps_ta.html

Tärkeää on, että sinä et luovuta. Tolkuta pojallesi, että hyviäkin ihmisiä on.
Älä mene mukaan masentuneen toivottomaan maailmaan, silloin häneltä menee kaikki usko.
Lapsi kaipaa aina, että vanhempi olisi kallio johon nojata. hae itsellesi tukiryhmä vaikka josta saat itse voimaa taistella.
1 VASTAUS:
Arvasinkin, että rankka aihe ei puhuta, vaikka kaikki tähän liittyvä on hirveän yleistä.
Siinä jää vanhemmat aika yksin ja neuvottomiksi.

Joo, minä en luovuta, enkä vaikeimpinakaan aikoina edes miettinyt luovuttavani - rakastan ainokaistani. Jostain ihmeestä ne voimat löytyivät silloin kun niitä eniten tarvittiin ja kun luulin niitä itsessäni vähiten olevan.

Lääkitys on jo pojallani periaatteessa poissa ja samoin pahimmat oireet - olleet jo kuukausia. Mutta siltikään ei uskalla ajatella, että kaikki olisi viimein paremmin ja jopa ohi....

Kiitos linkistä. :)

Ja kaikille hyvää joulua!
+Lisää kommentti
Hei
Tekisitkö mitä vaan jotta poikasi pelastuisi? Ihan mitä vaan? Anna hänelle uusi elämä. Tarjoa sitä vaihtoehtoa. Sano että hän saa valita, uusi paikkakunta, uusi nimi, uusi koulu tai työpaikka ihan mitä vaan. Usenimmiten itsetuhoisuus ja huono itsetunto kulkevat käsi kädessä, miten poikasi saadaan näkemään itsensä hyvänä tyyppinä? Onko hän jossain asiassa hyvä? Esim. urheilu, kuvataito, tms. Korosta sitä osaa hänessä. Tee hänestä hänen omissa silmissä erityinen, ja niin myös muiden. Sosiaalisia lahjoja on vaikea opettaa ja oppia mutta yhteenkuulumisen tunne esim. joukkueurheilussa opettaa ja auttaa.
Ei kai saatananpalvonta tai vastaavat uskot ole osallisia poikasi pahaan oloon?
Itse tunsin pahimmassa notkossa epätoivoa, olin luuseri, halusin kadota. En kuulunut mihinkään.
En tiedä, toivon vaan sydämmeni pohjasta kaikkea hyvää teille, voimia ja siunausta
Ilmoita
Itselläni ei ole lapsia, mutta saatan jotenkin samaistua rooliisi.
Olen sairastanut vaikeaa anoreksiaa ja masennusta 10 vuoden ajan. Olen yrittänyt tappaa itseni useaan kertaan. Pahinta oli, kun jouduin oman äitini syntymäpäivänä parisen vuotta sitten teho-osastolle yliannostuksen takia. Olin koomassa, hengityskoneessa ja sain jatkuvasti epileptisiä kohtauksia. Mutta kuin ihmeen kaupalla selvisin siitä, ja se oli jokin merkki, aloin pikkuhiljaa toipua. Siihen meni kauan - yli puolitoista vuotta. Mutta nyt, asun omillani, olen aloittanut uuden harrastuksen puoli vuotta sitten ja aloitan korkeakoulun uudestaan alusta, koska edellisvuosi oli vielä liian raskas minulle.

Käyn yhä psykoterapiassa, psykiatrilla, fysioterapiassa, musiikki- ja ravitsemusterapiassa. Olen ruvennut saamaan uusia ystäviä, ja pikkuhiljaa elämäkin on ruvennut pilkistämään tähän pitkäänkestäneeseen piikkilankaiseen risukasaan.

Olen ikuisesti kiitollinen perheelleni - vanhemmilleni, jotka ovat jaksaneet raahata minua sairaalasta toiseen, hakea minua sydän kurkussa ympäri kaupunkia kun olen kännipäissäni keskellä kirkasta päivää sammunut johonkin. Tai kun olen riehunut kotona ja uhkaillut hypätä parvekkeelta alas ja isäni väsyneenä karjaissut, että senkun hyppäät ja sitten hyppäsin ja mursin jalastani kolme luuta. Puhumattakaan kaikesta mitä ikimaailmassa olen tehnytkään.
Käteni ja jalkani tulevat ikuisesti olemaan arpiset - viiltelystä ja polttamisesta.

Mutta se oli minun helvettini.
helvetti, josta alan päästä kohti valoa.

Haluan kirjoituksellani antaa jotain toivoa henkilölle, joka on kasvokkain vaikeiden psyykkisten ongelmien kanssa.
Aina on toivoa.
Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa. Sitä ei ole tehty helpoksi. Jokaikinen ihminen käy jossain elämänsä vaiheessa läpi oman pimeyden vaiheensa, oman syvän kuilunsa, oman helvettinsä.

Mutta siitä selviää.
Ilmoita
Olethan itse saanut ja saat ammattilaisen apua ja tukea tilanteeseesi? Mikäli et, kipin kapin vertaisryhmään tai terapeutille. Kannat liian raskasta taakkaa ja vastuuta yksinäsi. Menetimme muutama kuukausi sitten läheisen nuoren ja olen myös muutaman vuoden elänyt itsetuhoisen ihmisen kanssa, tiedän tuskan ja hädän, mikä itsemurhiin ja niiden yrityksiin liittyy. Minulla suurin voimavarani on kuitenkin ollut usko Jeesukseen, joka on voittanut kuoleman vallan. Pyydä rohkeasti esirukousta tilanteeseesi. Jumala on voimallinen auttamaan! Hae apua, älä jää yksin. Sinä tiedät missä mennään ja lapsesi tietää, että olet hänen tukenaan. Mutta sekin on järkyttävää, miten paljon on niitä vanhempia, joiden lasten itsemurha tulee täytenä yllätyksenä. Eivät ole osanneet lukea lapsensa pahaa oloa ja huomata merkkejä. Voimia ja viisautta sinulle raskaassa elämänvaiheessa!
Ilmoita
hei itse olen 16-vuotiaan teini tytön äiti lapseni on hautonut itsemurhaa jo kuukausia juoksemme sairaalalla psykologin luona miltei joka viikko keskustelemassa saan soittoja koululta viesteistä joita lapseni jakaa kavereiden kanssa itsemurhasta en tiedä enää miten kestän tätä ja kauan jaksan itse pysyä vahvana tuntuu että voimani ovat lopussa jo nyt vaikka pitäisi jaksaa. olen yrittänyt jutella tyttäreni kanssa mutta hän ei halua puhua asiasta ollenkaan :( miten jaksan ja miten jaksaa loppuperhe pelottaa tulevaisuus koska kohta on vaihto opiskelemaan kotoa muualle itselläni pelko kasvaa koko ajan lisää ja lisää..
3 VASTAUSTA:
Hei Suski7! Viestisi on kuin minun kynästäni, jopa nimi osui pelottavasti oikeaan!
Oma tyttäreni on 15 ja sain tietää näistä itsemurhahaluista vasta vähän aikaa sitten. Meillä on ollut myös viiltelyä, masennusta ja syömishäiriöitä. Minäkin tunnen välillä olevani kuin umpikujassa. Itken yksin kun käytän koiria lenkillä, siten saan purettua tätä möykkyä sisältäni pois. Arjen yritän pitää mahdollisimman normaalina.

Koska hän ei edes syö kunnolla niin olen ottanut multivitamiinit avuksi, rohkaisen liikkumaan enemmän, syömään terveellisesti, nukkumaan riittävästi ym. Luin jostain Helsingin yliopiston professorin tutkimuksesta että juokseminen auttaa nopeammin kuin lääkkeet. En halua että lapsestani tulee lääkkeiden turruttama kasvis!!!!!

Meillä on onneksi ollut aina puheyhteys ja hän itse tuli asiasta minulle kertomaan. Olemme sen jälkeenkin jutelleet asiasta ja hän käy myös psykologilla juttelemassa. Mutta pelko siitä että hän tekee itselleen pahaa kalvaa sydämessä ja voin hyvin kuvitella tuskasi koska olet samassa tilanteessa kuin minä.

Päätin kuitenkin etten anna periksi enkä anna pelolle liikaa tilaa. Hän on minun lapseni jonka kivulla synnytin ja jonka korvatulehduskierteet olen jo joutunut kestämään, en voi antaa periksi nyt! Viisain neuvo minkä olen saanut on se että minun tulee huolehtia myös itsestäni, siten voin auttaa myös perhettäni. Joten ne multivitamiinit ja juoksulenkit tulevat nyt tarpeeseen myös omalla kohdallani...

Toivon sinulle sydämestäni voimia ja jaksamista! Älä anna periksi.
Luoja meitä auttakoon.
Suski myös kirjoitti:
Hei Suski7! Viestisi on kuin minun kynästäni, jopa nimi osui pelottavasti oikeaan!
Oma tyttäreni on 15 ja sain tietää näistä itsemurhahaluista vasta vähän aikaa sitten. Meillä on ollut myös viiltelyä, masennusta ja syömishäiriöitä. Minäkin tunnen välillä olevani kuin umpikujassa. Itken yksin kun käytän koiria lenkillä, siten saan purettua tätä möykkyä sisältäni pois. Arjen yritän pitää mahdollisimman normaalina.

Koska hän ei edes syö kunnolla niin olen ottanut multivitamiinit avuksi, rohkaisen liikkumaan enemmän, syömään terveellisesti, nukkumaan riittävästi ym. Luin jostain Helsingin yliopiston professorin tutkimuksesta että juokseminen auttaa nopeammin kuin lääkkeet. En halua että lapsestani tulee lääkkeiden turruttama kasvis!!!!!

Meillä on onneksi ollut aina puheyhteys ja hän itse tuli asiasta minulle kertomaan. Olemme sen jälkeenkin jutelleet asiasta ja hän käy myös psykologilla juttelemassa. Mutta pelko siitä että hän tekee itselleen pahaa kalvaa sydämessä ja voin hyvin kuvitella tuskasi koska olet samassa tilanteessa kuin minä.

Päätin kuitenkin etten anna periksi enkä anna pelolle liikaa tilaa. Hän on minun lapseni jonka kivulla synnytin ja jonka korvatulehduskierteet olen jo joutunut kestämään, en voi antaa periksi nyt! Viisain neuvo minkä olen saanut on se että minun tulee huolehtia myös itsestäni, siten voin auttaa myös perhettäni. Joten ne multivitamiinit ja juoksulenkit tulevat nyt tarpeeseen myös omalla kohdallani...

Toivon sinulle sydämestäni voimia ja jaksamista! Älä anna periksi.
Luoja meitä auttakoon.
Älä pelkää lääkkeitä. Helpottavat alkuun jotta jaksaa puhua asioista. Tytär söi yli vuoden mieliala-ja nukahtamislääkettä. Olen tyytyväinen että näin tapahtui. Eivät turruta.
Hei nimimerkki suski7,
ja muut itsetuhoisten nuorten vanhemmat.

Olette joutuneet keskelle hirveätä pelkoa, surua ja ahdistusta. Varmasti ajatukset vaihtuvat hetkittäin ja se, millaista tukea lapsenne ja nuorenne tarvitsee vaihtelee hetkittäin. On vaikea kirjoittaa sitä, mikä olisi ratkaisu kaikkeen, mutta uskon sen, että juuri te voitte olla parhaana tukena rakkaalle lapsellenne.

Kunhan te pidätte myös itsestänne huoli. Luin monta viestiä, joissa näin vanhemman yksinäisyyden, neuvottomuuden ja pelon. Älkää jääkö yksin sen kanssa. Jos parisuhteessa pystyy jakamaan ja keskustelemaan näinkin vaikeasta asiasta, tehkää se, mutta jos tuntuu, ettei se riitä, etsikää apua myös itsellenne. Esimerkiksi oman paikkakunnan perheasiainneuvottelukeskukset tarjoavat palveluitaan ja juuri niitä tilanteita, joissa saa kertoa sen, millaisessa maailmassa elää. Siellä on ihminen, joka ymmärtää edes hieman siitä epätoivosta, joka varmasti teillä monella on. Älkää epäröikö ottaa yhteyttä, sillä jotta jaksaa auttaa toista, on autettava myös itseään.

Toivon todella voimia ja siunausta teidän arkeen ja näiden raskaiden aikojen keskelle!
-KaisaK, pappi
+Lisää kommentti
Kun tätä tuskaa kantaa mukanaan kaiken aikaa. Lapseni ajettiin avioliitossaan niin ahtaalle, että hän jälkeenpäin kertoi, kuinka kahdesti oli jo tekemässä itsemurhan.

Ei olisi kertonut varmasti koskaan, mutta elämä oli sellaisessa tilanteessa hänen eronsa jälkeen, että oli pakko vaatia edes jonkinlaista selvitystä ja siinä tuli esiin tämäkin asia.
No ei helpottanut, nyt tuo asia on pelkona elämässäni joka ikinen päivä, sillä lapseni elämä ei eron jälkeenkään ole tasapainosita ja hyvää ja siihen on syynä uusi kumppani, joka pääsi noin syvästi kärsineen ihmisen hurmaamaan salakavalasti.
Tämä aivopesee kaiken aikaa, lapsellani ei saa olla enää lapsuudentuttavia.
Pelkään mitä vielä tapahtuu ja lapsiakin kuuluu mukaan ja pieniä.

Joten en ole varma vieläkään, ollaanko jo tanakalla maaperällä.
Elämä näin on todella rankkaa, mutta miten rankkaa se on ollutkaan lapsellani ja on edelleen.
Ilmoita
Just tuollaisten takia koulukiusaamiseen pitäisi puuttua paljon ankarammin ja koulukiusaamisen huomaamiseen, keinojen kehittämiseen ja seurausten tutkimiseen pitäisi suunnata yhteiskunnan varoja, jotta saataisiin tämä ongelma kuriin. En voi ymmärtää miksi tätä asiaa vielä 2000-luvullakin katsotaan sormien läpi ja puututaan (jos puututaan) vasta sitten kun on liian myöhäistä. Kiusaajat on saatava kuriin!
Ilmoita
koulukiusaamista ei saada kuriin ja silti lapsi joutuu menemään joka päivä siihen helvettiin. Parempi olisi vain saada jäädä kotiin kotiopetukseen ja tehdä koulutehtäviä kotona.

Parempi vaihtoehto sekin on, kuin tehdä lopulta itsemurha ja menettää lopullisesti oma itsetunto.
1 VASTAUS:
Hei On väärin, että

Koulukiusaamiseen on syytä puuttua heti, kun lapsi viestittää suoraan tai kouluhaluttomuudellaan, että hänellä on koulussa paha olla. Jokaisessa koulussa on olemassa ns. oppilashuoltoryhmä, johon kuuluu ainakin kouluterveydenhoitaja ja koulukuraattori.

Ja jos oma lapsesi, vaikkei olisikaan itse kiusaaja tai kiusattu viestittää nähneensä kiusaamista, on siitäkin syytä ilmoittaa koululle heti. Nykyään kynnys kertoa on tehty helpoksi sähköisten yhteydenpitokeinojen vuoksi. Viestiä vain sähköiseen reissuvihkoon tai opettajan/terveydenhoitajan/kuraattorin sähköpostiin.

Kouluissa on myös koulutettu vuotta tai pari vanhempia tukioppilaita. Ja monissa yhtenäiskouluissa yläluokkien oppilaita on koulutettu ns. kummioppilaiksi alaluokan oppilaille. Koulukiusatun lapsen voisi olla matalampi kynnys kertoa näille kummi- ja tukioppilaille myös kiusatuksi joutumisestaan. Monissa kouluissa tukioppilastoiminnasta opettajien lisäksi voi olla vastaamassa myös seurakunnan työntekijöitä. Myös koulupapit tekevät työtä työrauhan ja oppilaiden turvallisuuden puolesta.

Kouluissa tehdään työtä, ettei kiusaamista esiintyisi. Mutta lapset ovat taitavia piilokiusaamaan toisiaan niin reaalimaailmassa kuin netissäkin. Meidän jokaisen aikuisen pitäisi pitää korvamme ja silmämme auki ja mennä heti väliin, jos epäilemme kiusaamista pienissäkään määrin.

Jokainen meistä aikuisista muistaa varmasti tilanteita, jotka ovat jääneet lähtemättömästi muistiimme siitä, miten meitä on aikoinaan kiusattu.

Rippikouluopettajana saan usein etukäteen pyyntöjä siitä, ettei koulukiusaajaa laitettaisi samaan ryhmään koulukiusatun kanssa. Tuntoaistit herkkinä olen sitten seuraillut tilanteita, joissa ei ole voitu heitä laittaa eri leireille. Leiriolosuhteissa monesti koulumaailman roolit häviävätkin. Kurjaa, jos kiusatuksi tullut joutuu pelkäämään rippikoulussa tai lastenleirilläkin. Toivonkin, että vanhemmat viestittäisivät tällaisista asioista aina meille leirinvetäjille.

t. Maarit-pappi
+Lisää kommentti
itse olen 16-vuotias tyttö. Poikaystäväni on menettämässä järkensä. hän ei halua jättää minua. itsellä on vain paha olla. ryyppään. poltan. olin raskaana. ja kun onnettomuuden myötä menetin lapseni ( äitini ei viellä tiennyt) masennuin lisää. en tiedä auttaisiko jos asuisin poikaystäväni kanssa kahdestaan. lukuisia itsemurha yrityksiä. lääkeillä, veitsillä. ties miten. kaikkia ei pysty ammattilaiset auttamaan. vihaan ammattilaisia. vanhemmat älkää syyttäkö itseänne. auttakaa lastanne. jos lapsi itse tietää mikä häntä auttaisi, niin toteuttakaa se. se että yritätte auttaa häntä tavalla joka parantaa teidän oloanne esim. ammattilaiset, jne. ja ties missä lääkäreissä lapsen käyttäminen. oma äitini ei auta minua, vaikka tiedän mikä minua auttaisi. en osaa kuin itkeä ja en tahdo käydä koulua. ainut mikä on tähän asti auttanut on olla rakkaani vierellä. mitään muuta en pyydä.
1 VASTAUS:
Hei nimimerkki, justiinii

Olen pahoillani kaikista vaikeista kokemuksista, joita osallesi on tullut, nuoresta iästäsi huolimatta. Ei tietenkään poikaystäväsi tahdo menettää sinua! Hienoa, että hän on olemassa! Ja hän varmasti tahtoo sanoa sinulle 10vuoden kuluttua; Hienoa, että sinä olet olemassa. Muista, että aina on toivoa paremmasta hetkestä, päivästä, elämästä. Oletko kertonut äidillesi mikä sinua auttaisi? Ellei hän auta sinua (joka on ikävää ja kummallista), voiko joku toinen auttaa sillä samalla tavalla? Jos voi, mene ja kerro sille jollekin toiselle ja pyydä hänen apuaan. Puolusta itseäsi ja elämääsi, huolehdi itsestäsi. Mene kouluterveydenhoitajan luokse tai terveyskeskukseen. Sinulle on apua olemassa, kun vaan löydät sopivan ihmisen ja paikan.

Tsemppiä ja voimia sinulle,
Pirkko-pappi
+Lisää kommentti
Suosittelisin radikaalia elämänmuutosta koko perheelle jos lapsi pohtii itsemurhaa, noin nuorella iällä jo noin toivoton niin jotain muuta on keksittävä, näytettävä että muutakin elämää, muunlaista elämää on olemassa!

Kaikille perheessä jotain radikaalisti uutta, en usko että pienet muutokset nyt auttavat. Uudet ympyrät eivät välttämättä heti tuo valoa elämään tai ainakaan helpotusta, pikemminkin voi olla ensin toisin päin että tuskastuttaa kun entisten juttujen lisäksi tulee pohdittavia asioita vielä lisää. Mutta uusia kinkkisiä tilanteita ehkä ja vaikka ne sapettaisivat, ne tuovat muuta ajateltavaa, joka on erinomainen asia. Vaihda ammattia johonkin ihan erilaiseen ja muuttakaa muualle, reilusti muualle, lapsi uuteen, ihan erilaiseen kouluun kuin vanha. Maalta kaupunkiin tai kaupungista maalle, selkeä ero nykyiseen. Tai vaikka ulkomaille jos elämäntilanne sen sallii. Tai ota töistä sapattivapaata ja lähtekää vuodeksi tekemään jotain ihan muuta. Koko perhe mieluiten vaikka töihin johonkin ettei pelkkää lomaa, esim. töihin jollekin maatilalle, tms. Ihan sama haluaako lapsi vai ei, tärkeämpää on mielestäni hänen pelastamisensa ja se että kaikki yhdessä keskittyvät tekemään jotain uutta, ei lapsen takia pelkästään, vaan ihan koko perheen takia, selvästi kaikki tarvitsevat jotain uutta. Ja ihan ensimmäiseksi: tv, tietokone ja muut vastaavat pelit kiinni koko perheeltä, keksikään jotain yhdessä, siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia mutta elämään tulee korvaavia juttuja jotka vievät eteen päin.

Jos olet jo tukenut ja kuunnellut eikä mikään auta, niin puheen sijasta tarttuisin nyt tekoihin. Aina on mahdollista tehdä valintoja.

Halauksia ja tsemppiä teille kaikille, sinulle, lapselle ja muille lähipiirissä! Lapsen kohdalla elämäntilanne on nyt tämä, koulukiusaaminen voi olla hyvinkin rankkaa ja viedä elämänhalut, mutta on hyvä muistaa että monista koulukiusatuista on itsestä aikuisena tullut avoimia, vahvoja, pärjääviä, empaattisia, muiden suuntaan herkästi asioita tajuavia ihmisiä, usein onnellisempia kuin ne jotka eivät ole lapsuudessa vaikeuksia läpikäyneet. Onhan moni näyttelijä Hollywoodissakin entinen koulukiusattu, syrjitty nörtti, tms. epäonnistunut koulumaailmassa tai nuoruudessa kovia asioita läpi käynyt. Toiset edistävät aikuisena asioita jotta yhteiskunta tai yksittäiset ihmiset voisivat paremmin ja saavat elämänilonsa ja täyttymyksensä tästä, joskus vaikeuksista on hyötyä. Kai se palo asioiden tekemiseen ja muille "näyttämiseen" tulee pikku hiljaa jossain vaiheessa rankasta kokemuksesta, vaikka se jossain vaiheessa melkein veisi kokonaan mukanaan eikä minkäänlaista tulevaisuutta olisi siinä tilanteessa näkyvissä.

Päivä kerrallaan, yhtenä päivänä on toisin. Hyvällä tavalla toisin. :) Mutta löytäkää nyt yhdessä maailmasta ja elämästä muita juttuja, niin tajuatte että omien ympyröiden lisäksi maailmassa on paljon muutakin. Kurjuutta ja hätääkin, mutta myös niiden keskellä toivoa ja ihania pieniä juttuja, jotka ovat se elämän suola ja loppujen lopuksi: onni. Joku ulkopuolinen saattaa vahingossa opettaa sen teille kaikille.
Ilmoita

Vastaa alkuperäiseen viestiin

Kun lapsi haluaa kuolla

Hei.

Jouduin silmätysten teinipoikani itsetuhoisuuden kanssa kaksi vuotta sitten.
Etsin hädissäni kaikenlaista tietoa täältä netistä, törmäten silloin Kari Närhen tyttären tarinaan, joka muistutti kovin paljon oman poikani tarinaa.
Tarinalla ei hänen kohdallaan ollut onnellinen loppu...Osanotto siitä.
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1618829

Mutta minua hänen sanansa ja koskettava tyttärelle sanoitettu kappale kerran auttoivat. Laulun kertosäe on syöpynyt syvälle sisimpääni ja muistuttaa minua elämäni epätoivoisimmasta ajasta...
"Ainut, mitä sulle voin antaa,
On aamu sekä päivä uus.
En tukea voi antaa mä millekään,
Mikä voisi elämäsi päättää."

Niin.
Itsemurhaa hautovan lapsen vanhempana ei ole helppoa. Mitään sellaista ei tosiaan halua tukea, joka saattaa aiheuttaa lapsen kuoleman.
Alejandro Amenábar: "Sanotaan, että raskainta on oman lapsen kuolema, mutta vieläkin
raskaampaa on, kun oma lapsi haluaa kuolla."

Kaikki alkoi meillä yläasteella koulukiusaamisesta. On helppoa jälkikäteen sanoa, että kaikkea ei silloin tehty. Kun lapsi kärsii kiusaamisesta ollaan jo myöhässä - asioihin pitäisi puuttua ennalta, ettei niitä ikinä joutuisi kukaan kohtaamaan.
Olemme täysin normaali perhe. Elämämme on ollut tasapainoista ja päihteetöntä. Miksi terve perhekään ei pysty suojelemaan lastaan?
Netissä häntä myös kiusattiin ja aikuiset miehet ahdistelivat. Suomi24;n palstoilla vastaukset olivat hänelle tyyliä; "tapa ittes luuseri". Mistäpä sitä kukaan tiesi, että hän tosiaan aikoi tehdä niin, mutta edes jotain vastuuta voisi tuntea lähimmäisestään!!

Voi, jos pystyisin kuvailemaan sen pelon, jota itsemurhayrityksen jälkeen koin jokainen päivä. Yhtään hetkeä en pystynyt rentona viettämään; jokainen hetkeni oli kyllästetty kauhulla, että hän onnistuu seuraavalla kerralla, juuri silloin kun minä en olisi valvomassa... Juoksin kilpaa itsemurhan kanssa. Tunsin totaalisen riittämättömyyden äitinä ja vanhempana. Piilottelin partakoneen teriä, veitsiä ja valvoin poikani jokaista asklelta: EN HALUNNUT MENETTÄÄ HÄNTÄ!

Poika pääsi hoitoon. Mutta millaiseen hoitoon? Kuten Kari Närhikin sanoi, se on lähinnä säilö. Kova lääkitys päälle - voi sitä säälin tunnetta, kun ensi kerran tapasin pojan lääkityksen aloittamisen jälkeen osastolla. Hän tutisi koko vartalollaan ja silmät olivat täysin ilmeettömät - surulliset.
Ajattelin, ettei tule tästäkään yhtään mitään. Onneksi poika ei ollut silloin näkemässä epätoivoani ja itkukohtauksiani, jotka iltaisin minua riepoivat. Olin aivan loppu.

Tiia Närhi väsyi ja luovutti taistelun. Väsyykö oma poikani ja luovuttaa?
Näitä ei voi ennakoida, eikä estää. Ne tulevat ihan kenen kohdalle tahansa - lupaa kysymättä.

Toivon, että teistä mahdollismman harvat joutuvat saman kokemaan, mutta ne, jotka ovat jo joutuneet tai jotka kaikesta huolimatta tämän tulevat kohtaamaan; VOIMIA!

5000 merkkiä jäljellä

Rekisteröidy, jos haluat käyttää nimimerkkiä.

Peruuta