Kun lapsi haluaa kuolla

Olen pahoillani kaikesta tuskasta, jota olet joutunut kokemaan. Toivon, että jonakin päivänä voit kokea myös joitakin ilon hetkiä.

Tahdon vain kertoa, että olin itse nuorena itsetuhoinen nuori, joka tahtoi vain kuolemaa. Yksi syy tähän oli, ettei oma äiti välittänyt juuri ollenkaan minusta. Mutta "kasvatin itse itseni", eli kaikkien kamalien kokemuksieni jälkeen minusta tuli kuitenkin ihan kunniallinen aikuinen, joka myös osaa kasvattaa omat lapsensa - ja ihan eri tavalla kuin minut aikoinani kasvatettiin.

Koskaan ei pidä menettää toivoaan...

yritin itsemurhaa 9 vuotiaana.
minulla ei ollut välittäviä vanhempia vaan he olivat itse niin rikki, etteivät nähneet mitään..
No sinä kuitenkin etsit apua.
Älä ohjaa poikaasi sairaala hoitoon pelkästään..säästö syistä siellä ei ole tarjolla oikeaa terapiaa. Syrjäytyminen ja mielisairaan leima vain kasvattavat itsemurha riskiä.
oikea terapia apu voisi auttaa.
Lähe kyselemään vaikka tuolta.

http://www.introspekt.fi/ps_ta.html

Tärkeää on, että sinä et luovuta. Tolkuta pojallesi, että hyviäkin ihmisiä on.
Älä mene mukaan masentuneen toivottomaan maailmaan, silloin häneltä menee kaikki usko.
Lapsi kaipaa aina, että vanhempi olisi kallio johon nojata. hae itsellesi tukiryhmä vaikka josta saat itse voimaa taistella.

Hei
Tekisitkö mitä vaan jotta poikasi pelastuisi? Ihan mitä vaan? Anna hänelle uusi elämä. Tarjoa sitä vaihtoehtoa. Sano että hän saa valita, uusi paikkakunta, uusi nimi, uusi koulu tai työpaikka ihan mitä vaan. Usenimmiten itsetuhoisuus ja huono itsetunto kulkevat käsi kädessä, miten poikasi saadaan näkemään itsensä hyvänä tyyppinä? Onko hän jossain asiassa hyvä? Esim. urheilu, kuvataito, tms. Korosta sitä osaa hänessä. Tee hänestä hänen omissa silmissä erityinen, ja niin myös muiden. Sosiaalisia lahjoja on vaikea opettaa ja oppia mutta yhteenkuulumisen tunne esim. joukkueurheilussa opettaa ja auttaa.
Ei kai saatananpalvonta tai vastaavat uskot ole osallisia poikasi pahaan oloon?
Itse tunsin pahimmassa notkossa epätoivoa, olin luuseri, halusin kadota. En kuulunut mihinkään.
En tiedä, toivon vaan sydämmeni pohjasta kaikkea hyvää teille, voimia ja siunausta

Itselläni ei ole lapsia, mutta saatan jotenkin samaistua rooliisi.
Olen sairastanut vaikeaa anoreksiaa ja masennusta 10 vuoden ajan. Olen yrittänyt tappaa itseni useaan kertaan. Pahinta oli, kun jouduin oman äitini syntymäpäivänä parisen vuotta sitten teho-osastolle yliannostuksen takia. Olin koomassa, hengityskoneessa ja sain jatkuvasti epileptisiä kohtauksia. Mutta kuin ihmeen kaupalla selvisin siitä, ja se oli jokin merkki, aloin pikkuhiljaa toipua. Siihen meni kauan - yli puolitoista vuotta. Mutta nyt, asun omillani, olen aloittanut uuden harrastuksen puoli vuotta sitten ja aloitan korkeakoulun uudestaan alusta, koska edellisvuosi oli vielä liian raskas minulle.

Käyn yhä psykoterapiassa, psykiatrilla, fysioterapiassa, musiikki- ja ravitsemusterapiassa. Olen ruvennut saamaan uusia ystäviä, ja pikkuhiljaa elämäkin on ruvennut pilkistämään tähän pitkäänkestäneeseen piikkilankaiseen risukasaan.

Olen ikuisesti kiitollinen perheelleni - vanhemmilleni, jotka ovat jaksaneet raahata minua sairaalasta toiseen, hakea minua sydän kurkussa ympäri kaupunkia kun olen kännipäissäni keskellä kirkasta päivää sammunut johonkin. Tai kun olen riehunut kotona ja uhkaillut hypätä parvekkeelta alas ja isäni väsyneenä karjaissut, että senkun hyppäät ja sitten hyppäsin ja mursin jalastani kolme luuta. Puhumattakaan kaikesta mitä ikimaailmassa olen tehnytkään.
Käteni ja jalkani tulevat ikuisesti olemaan arpiset - viiltelystä ja polttamisesta.

Mutta se oli minun helvettini.
helvetti, josta alan päästä kohti valoa.

Haluan kirjoituksellani antaa jotain toivoa henkilölle, joka on kasvokkain vaikeiden psyykkisten ongelmien kanssa.
Aina on toivoa.
Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa. Sitä ei ole tehty helpoksi. Jokaikinen ihminen käy jossain elämänsä vaiheessa läpi oman pimeyden vaiheensa, oman syvän kuilunsa, oman helvettinsä.

Mutta siitä selviää.

Olethan itse saanut ja saat ammattilaisen apua ja tukea tilanteeseesi? Mikäli et, kipin kapin vertaisryhmään tai terapeutille. Kannat liian raskasta taakkaa ja vastuuta yksinäsi. Menetimme muutama kuukausi sitten läheisen nuoren ja olen myös muutaman vuoden elänyt itsetuhoisen ihmisen kanssa, tiedän tuskan ja hädän, mikä itsemurhiin ja niiden yrityksiin liittyy. Minulla suurin voimavarani on kuitenkin ollut usko Jeesukseen, joka on voittanut kuoleman vallan. Pyydä rohkeasti esirukousta tilanteeseesi. Jumala on voimallinen auttamaan! Hae apua, älä jää yksin. Sinä tiedät missä mennään ja lapsesi tietää, että olet hänen tukenaan. Mutta sekin on järkyttävää, miten paljon on niitä vanhempia, joiden lasten itsemurha tulee täytenä yllätyksenä. Eivät ole osanneet lukea lapsensa pahaa oloa ja huomata merkkejä. Voimia ja viisautta sinulle raskaassa elämänvaiheessa!

hei itse olen 16-vuotiaan teini tytön äiti lapseni on hautonut itsemurhaa jo kuukausia juoksemme sairaalalla psykologin luona miltei joka viikko keskustelemassa saan soittoja koululta viesteistä joita lapseni jakaa kavereiden kanssa itsemurhasta en tiedä enää miten kestän tätä ja kauan jaksan itse pysyä vahvana tuntuu että voimani ovat lopussa jo nyt vaikka pitäisi jaksaa. olen yrittänyt jutella tyttäreni kanssa mutta hän ei halua puhua asiasta ollenkaan :( miten jaksan ja miten jaksaa loppuperhe pelottaa tulevaisuus koska kohta on vaihto opiskelemaan kotoa muualle itselläni pelko kasvaa koko ajan lisää ja lisää..

Kun tätä tuskaa kantaa mukanaan kaiken aikaa. Lapseni ajettiin avioliitossaan niin ahtaalle, että hän jälkeenpäin kertoi, kuinka kahdesti oli jo tekemässä itsemurhan.

Ei olisi kertonut varmasti koskaan, mutta elämä oli sellaisessa tilanteessa hänen eronsa jälkeen, että oli pakko vaatia edes jonkinlaista selvitystä ja siinä tuli esiin tämäkin asia.
No ei helpottanut, nyt tuo asia on pelkona elämässäni joka ikinen päivä, sillä lapseni elämä ei eron jälkeenkään ole tasapainosita ja hyvää ja siihen on syynä uusi kumppani, joka pääsi noin syvästi kärsineen ihmisen hurmaamaan salakavalasti.
Tämä aivopesee kaiken aikaa, lapsellani ei saa olla enää lapsuudentuttavia.
Pelkään mitä vielä tapahtuu ja lapsiakin kuuluu mukaan ja pieniä.

Joten en ole varma vieläkään, ollaanko jo tanakalla maaperällä.
Elämä näin on todella rankkaa, mutta miten rankkaa se on ollutkaan lapsellani ja on edelleen.

Just tuollaisten takia koulukiusaamiseen pitäisi puuttua paljon ankarammin ja koulukiusaamisen huomaamiseen, keinojen kehittämiseen ja seurausten tutkimiseen pitäisi suunnata yhteiskunnan varoja, jotta saataisiin tämä ongelma kuriin. En voi ymmärtää miksi tätä asiaa vielä 2000-luvullakin katsotaan sormien läpi ja puututaan (jos puututaan) vasta sitten kun on liian myöhäistä. Kiusaajat on saatava kuriin!

koulukiusaamista ei saada kuriin ja silti lapsi joutuu menemään joka päivä siihen helvettiin. Parempi olisi vain saada jäädä kotiin kotiopetukseen ja tehdä koulutehtäviä kotona.

Parempi vaihtoehto sekin on, kuin tehdä lopulta itsemurha ja menettää lopullisesti oma itsetunto.

itse olen 16-vuotias tyttö. Poikaystäväni on menettämässä järkensä. hän ei halua jättää minua. itsellä on vain paha olla. ryyppään. poltan. olin raskaana. ja kun onnettomuuden myötä menetin lapseni ( äitini ei viellä tiennyt) masennuin lisää. en tiedä auttaisiko jos asuisin poikaystäväni kanssa kahdestaan. lukuisia itsemurha yrityksiä. lääkeillä, veitsillä. ties miten. kaikkia ei pysty ammattilaiset auttamaan. vihaan ammattilaisia. vanhemmat älkää syyttäkö itseänne. auttakaa lastanne. jos lapsi itse tietää mikä häntä auttaisi, niin toteuttakaa se. se että yritätte auttaa häntä tavalla joka parantaa teidän oloanne esim. ammattilaiset, jne. ja ties missä lääkäreissä lapsen käyttäminen. oma äitini ei auta minua, vaikka tiedän mikä minua auttaisi. en osaa kuin itkeä ja en tahdo käydä koulua. ainut mikä on tähän asti auttanut on olla rakkaani vierellä. mitään muuta en pyydä.

Suosittelisin radikaalia elämänmuutosta koko perheelle jos lapsi pohtii itsemurhaa, noin nuorella iällä jo noin toivoton niin jotain muuta on keksittävä, näytettävä että muutakin elämää, muunlaista elämää on olemassa!

Kaikille perheessä jotain radikaalisti uutta, en usko että pienet muutokset nyt auttavat. Uudet ympyrät eivät välttämättä heti tuo valoa elämään tai ainakaan helpotusta, pikemminkin voi olla ensin toisin päin että tuskastuttaa kun entisten juttujen lisäksi tulee pohdittavia asioita vielä lisää. Mutta uusia kinkkisiä tilanteita ehkä ja vaikka ne sapettaisivat, ne tuovat muuta ajateltavaa, joka on erinomainen asia. Vaihda ammattia johonkin ihan erilaiseen ja muuttakaa muualle, reilusti muualle, lapsi uuteen, ihan erilaiseen kouluun kuin vanha. Maalta kaupunkiin tai kaupungista maalle, selkeä ero nykyiseen. Tai vaikka ulkomaille jos elämäntilanne sen sallii. Tai ota töistä sapattivapaata ja lähtekää vuodeksi tekemään jotain ihan muuta. Koko perhe mieluiten vaikka töihin johonkin ettei pelkkää lomaa, esim. töihin jollekin maatilalle, tms. Ihan sama haluaako lapsi vai ei, tärkeämpää on mielestäni hänen pelastamisensa ja se että kaikki yhdessä keskittyvät tekemään jotain uutta, ei lapsen takia pelkästään, vaan ihan koko perheen takia, selvästi kaikki tarvitsevat jotain uutta. Ja ihan ensimmäiseksi: tv, tietokone ja muut vastaavat pelit kiinni koko perheeltä, keksikään jotain yhdessä, siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia mutta elämään tulee korvaavia juttuja jotka vievät eteen päin.

Jos olet jo tukenut ja kuunnellut eikä mikään auta, niin puheen sijasta tarttuisin nyt tekoihin. Aina on mahdollista tehdä valintoja.

Halauksia ja tsemppiä teille kaikille, sinulle, lapselle ja muille lähipiirissä! Lapsen kohdalla elämäntilanne on nyt tämä, koulukiusaaminen voi olla hyvinkin rankkaa ja viedä elämänhalut, mutta on hyvä muistaa että monista koulukiusatuista on itsestä aikuisena tullut avoimia, vahvoja, pärjääviä, empaattisia, muiden suuntaan herkästi asioita tajuavia ihmisiä, usein onnellisempia kuin ne jotka eivät ole lapsuudessa vaikeuksia läpikäyneet. Onhan moni näyttelijä Hollywoodissakin entinen koulukiusattu, syrjitty nörtti, tms. epäonnistunut koulumaailmassa tai nuoruudessa kovia asioita läpi käynyt. Toiset edistävät aikuisena asioita jotta yhteiskunta tai yksittäiset ihmiset voisivat paremmin ja saavat elämänilonsa ja täyttymyksensä tästä, joskus vaikeuksista on hyötyä. Kai se palo asioiden tekemiseen ja muille "näyttämiseen" tulee pikku hiljaa jossain vaiheessa rankasta kokemuksesta, vaikka se jossain vaiheessa melkein veisi kokonaan mukanaan eikä minkäänlaista tulevaisuutta olisi siinä tilanteessa näkyvissä.

Päivä kerrallaan, yhtenä päivänä on toisin. Hyvällä tavalla toisin. :) Mutta löytäkää nyt yhdessä maailmasta ja elämästä muita juttuja, niin tajuatte että omien ympyröiden lisäksi maailmassa on paljon muutakin. Kurjuutta ja hätääkin, mutta myös niiden keskellä toivoa ja ihania pieniä juttuja, jotka ovat se elämän suola ja loppujen lopuksi: onni. Joku ulkopuolinen saattaa vahingossa opettaa sen teille kaikille.