Sellaisia tapahtuu, jos ette tee aloituksia tälle palstalle x( !!! mutta itse asiassa on kyse Julian Symonsin tekemästä rikoskirjallisuutta käsittelevästä tutkielmasta.
Menneisyys:
-Edgar Allan Poeta (1809-49) pidetään salapoliisikirjallisuuden isänä. Hänen salapoliisinsa oli Auguste Dupin, joka ratkaisi arvoitukset deduktiivisella päättelyllä. Poe esitti mm. suljetun huoneen arvoituksen. "Korppi ja kultakuoriainen"-kokoelman olen lukenut joskus lukenut, "Rue Morguen murhat" täytyy etsiä kaukolainana.
Rikoskirjallisuuden kehittymiseen tarvittiin tiettyjä yhteiskunnallisia olosuhteita: kirjapainoja, julkisia kirjastoja, lukutaidon yleistymistä, poliisilaitosten ja etsivätoimistojen muodostumista.
Rikoskirjallisuuden kehitys:
-Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes-tarinoista tuli suosittuja. Ensimmäinen Holmes-kirja "A Study in Scarlet" ei ollut vielä sen säännön mukainen, että lukijalla olisi mahdollisuus ratkaista arvoitus, vaan kirjan puolessavälissä siirrytään menneisyyteen Yhdysvaltoihin ja selvitetään motiivi. Holmesista tuli kansan suosikki.
Novelleja julkaistiin viikkolehdissä: Holmesista on tehty paljon novelleja, Chestertonin Isä Brown-tarinat olivat novelleja ja Suomessa 1930-luvulla William J. Kairala seikkaili nimenomaan novelleissa saaden viikoittain satojatuhansia lukijoita [oma havaintoni, suomalaisia ei mainittu Symonsin kirjassa].
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rikostarinat siirtyivät romaaneihin ja lukijakunta oli edelleen joutilasta yläluokkaa, varsinkin naisia. 1920-luvulla salapoliisiromaanin säännöt alkoivat muotoutua, ja esim. S.S. van Dine muotoili ne selkeästi. Briteissä näkyi enemmän luokkayhteiskunnan vaikutus: maailmansotien välistä aikaa kutsutaan kulta-ajaksi. Hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja, yhteiskunnallinen järjestys palautettiin aina tarinan lopussa ja paha sai palkkansa. Yhdysvalloissa oli samaan aikaan gangsteritarinoita: tarinoiden kovanaamaiset päähenkilöt saattoivat käydä lain väärällä puolella ja poliisivoimat olivat korruptoituneet.
Genren kriisi:
-Toisen maailmansodan jälkeen havaittiin, että yhteiskuntajärjestys voi olla paha. Suurten salapoliisien aika oli osittain ohi ja monien kulta-ajan kirjailijoiden tuotannon taso laski. Kylmän sodan aikana esille nousi agenttitarinoita, kuten Flemingin James Bond. Arvoitukset muuttuivat päähenkilöiden tekojen passiiviseksi seuraamiseksi ja heidän motiiviensa selvittämiseksi: psykologinen trilleri alkoi kehittyä.
Symonsin kirjan ensimmäinen painos on vuodelta 1971 ja toinen vuodelta 1985. Ensimmäisessä painoksessa Symons arveli perinteisten salapoliisikertomusten tarjonnan ja kysynnän laskevan, ja toteaa uudemmassa painoksessa näin käyneen. Symons arveli vakoilutarinoita nousevan Kauko-Idästä ja Etelä-Amerikasta, mutta näin ei käynyt: suurin osa kirjallisuudesta tuli Yhdysvalloista ja Britanniasta. Vähemmän vakavia seikkailukertomuksia kirjoitettiin ja naisten kauhuromantiikka kukoisti, vaikka se olikin kirjan aiheen ulkopuolella. Poliisiromaaneita ja rikosromaaneita kirjoitettiin anglosaksisten maiden lisäksi Skandinaviassa, Ranskassa ja Italiassa.
Olin aika monessa asiassa samaa mieltä Symonsin kanssa, vaikka jouduinkin myöntämään omien suosikkikirjailijoideni heikkoudet. Kirjoitelkaa, jos on tähän kommentoitavaa, jos olette lukeneet vastaavanlaisia tutkielmia tai koosteita rikoskirjallisuuden teoriasta tai jos teillä on jotain sanottavaa vuoden 1985 jälkeisestä kirjallisuudesta.
MURHA! MURHA!
10
1436
Vastaukset
Hei, hanki käsiisi Jaana Kaparin suomentama viime vuonna julkaistu Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Kaikki novellit yksissä kansissa, myös Rue morguen murhat.
- blackmagicwoman
Kiitos. Se näyttää sisältävän Poen KAIKKI novellit
blackmagicwoman kirjoitti:
Kiitos. Se näyttää sisältävän Poen KAIKKI novellit
...toissa vuonna julkaistu! Sain sen joululahjaksi silloin, mainio teos.
- kkv
kirjoitti kuuluisan esseensä: Se murhaa, joka osaa. Nimestä voi jo päätellä mitä se sisältää.
Se löytyy ainakin Helmistä on vain harmia kokoelman lopussa.
Poesta puheenollen: Arthur Gordon Pymin selonteko on mainio tuulahdus ajalta, jolloin maailman joka kolkkaa ei ollut vielä koluttu. Se on hyvä, vaikka onhan Poe tietysti muutenkin. - booky
Vuoden viimeisessä Ruumiin kulttuurissa 4/08 oli pari kolme hyvää kirjoitusta dekkarikirjallisuuden kehityksestä ja sen nykytilasta. Erityisesti pidin ensimmäisestä Mikko Lehtosen tekstistä, jossa hän esittää yhdeksän teesiä lajityypistä. Seitsemän ensimmäistä kuvaa lähinnä niitä yhteiskunnan rakenteellisia tekijöitä, jotka ovat yhteydessä kirjallisuuslajin kehitykseen. Kaksi viimeistä teesiä ovat enemmän yksilöpsykologisia näkökulmia siihen, miksi dekkareita luetaan ja mikä voi olla niiden merkitys yhteiskunnassa. Pysäyttävää pohdintaa.
Lehtonen kirjoittaa mm. näin: ”Fiktio voi siis globalisaation oloissa olla mitä varteenotettavin antifundamentalistisen järjenkäytön muoto.” Ja jatkaa päätössanoinaan: ” Dekkarikirjailijan tarkoituksena ei välttämättä ole opettaa yleisölleen yhtään mitään, mutta tämä ei merkitse sitä, etteivätkö nämä oppisi yhtä ja toista.”
Samaan aihepiiriin liittyy samaisessa aikakauskirjassa oleva Tiina Torpan teksti, jossa hän haastattelee tutkija Outi Hakolaa. ”Moralisoivan holhoavasti suhtautuva ihminen ei välttämättä lainkaan tunne kauhuleffoja tai dekkareita. --Rikoskirjallisuus tarjoaa myös älyllistä nautintoa. Se herättää ajatuksia, ihminen miettii ja käsitteellistää saaden älyllistä mielihyvää. – Fiktio, oppii ymmärtämään rajojaan, reaktioitaan ja arvojaan.”
Olen joskus ollut kirjallisuusihmisten keskustelutilaisuudessa kuunteluoppilaana ja osa kirjallisuustutkijoista on sitä mieltä, että dekkareita lukevat (edelleen) ihmiset, jotka ovat ”turvassa” ja joiden elämä on jollakin tavalla uomissansa tai kuosissa. Mietin pitkään, voinko hyväksyä näkemyksen ja mitä kummaa tämä voisi oikein tarkoittaa.
Kuten Lehtonen kirjoittaa, ihmisten vapaa-ajan lisääntyminen on vaikuttanut myös kirjojen lukemiseen ja etenkin kun kirjojen lukemisen ajatellaan nykyisin olevan hyödyllistä ja jopa toivottavaa (esim. lapset). On totta, että agraariyhteiskunnan läpi vuosikierron ympäripyöreät raskaat työpäivät, elannon tiukkuus ja elintärkeän osaamisen välittyminen suullisen ja kokemukseen perustuvan tiedon kautta, ei ollut vähäisen jouto-ajan suhteen kaikista otollisin maaperä kirjallisuuden lukemiselle. Nykyisessä yhteiskunnassa taloudellinen polarisoituminen jatkuu. Osa ihmisistä joutuu toimeentulonsa eteen tekemään useampaa työtä yhtä aikaa, osassa työpaikoista tuottavuus- ja tehokkuusvaateet ovat lisääntyneet, osa ihmisistä on ” muuten vain” työkeskeisiä ja osa syrjäytyneitä. Mitenhän tällainen (analogia agraariyhteiskuntaan) toimeentulon ja työnmäärän polarisoituminen vaikuttaa kirjallisuuden ja dekkareiden lukijaprofiiliin? Milloin ja kuka niitä dekkareita oikein ehtii lukemaan?
Mikäli kuitenkin ajan jakaantumisen ja vapaa-ajan suhteen tilanteen ajatellaan olevan erilainen, miksi dekkareita ostetaan, lainataan ja näin kaiketi kai luetaankin puolet kaunokirjallisuudesta? Miksi juuri dekkareita? Itse ajattelen asian liittyvän yllä mainittuihin yksilöpsykologisiin tekijöihin.
Yhteiskunta myös moniarvoistuu, yhdenmukaisuus ja yhdenmukaiset arvot pirstoutuvat ja esim. pahuus saa jos minkälaisia uusia ulottuvuuksia (lähimmäisistä välittämisestä jättämisestä, koulukiusaamisen eri muotojen kautta laajennettuihin itsemurhiin). Minusta dekkarit ovat erinomainen, jopa toivottava keino – ja aivan erityisesti mikäli kyseessä on antifundamentalistisen järjenkäytön muoto! - peilata omia näkemyksiä suhteessa valitsevaan; selvitellä ja nostaa jopa tietoisuuden tasolle omia näkemyksiä ja arvoja yhteiskunnassa tapahtuviin ilmiöihin ja asioihin liittyen. En usko lainkaan, että ihmiset lukevat dekkareita voivansa kokea ”ylemmyyttä” tai että suurin lukunautinto syntyy siitä ”turvallisuudesta”, että ei kuulu dekkareiden pahispuolelle. Näkemys on teollistumisen aikakaudelta, mutta ei ainakaan nykyisen postmodernin yhteiskunnan. Tämä ei voi olla pääsääntöinen motiivi siihen, että elämänsä jollain tavoin ”kuosissa” omaavat ihmiset lukevat dekkareita (mikäli yllä esitetty väite pitää paikkaansa). Onko enempi kyse siitä, että kutakuinkin jollakin tapaa elämänsä vakiinnuttaneilla ihmisillä on enemmän juuri esimerkiksi aikaa pohtia vallitsevia arvoja? Tosin vapaa-ajan lukemiseen liittynee kaiketi myös muunlaisia motiiveja: puhdas viihtyminen ja ajan kuluttaminen, tietomääräinen snobbailu tai viehtymys, harrastus ja kiinnostus tiettyyn lajityyppiin jne.
En yhdy lainkaan siihen näkemykseen, että psykologiset dekkarit olisivat huonoja. Makuasia. Aivan päinvastoin minusta. Hyvät dekkarit tarjoavat asioita, joita jää miettimään ja jotka askarruttavat lukemisen loputtuakin. Esim. juuri pahuuden monien eri olemassaolomuotojen ja motiivien kuvaukset ovat kutkuttavaa psykologisissa dekkareissa. Suppeaa, tuomitsevaa ja ylenkatsetta omaavaa moralisointia voi hillitä sen pohtiminen, miten pahuus ei ole lainkaan yksiselitteinen tai – ilmiöinen asia. Dekkareilla on merkitystä."Olen joskus ollut kirjallisuusihmisten keskustelutilaisuudessa kuunteluoppilaana ja osa kirjallisuustutkijoista on sitä mieltä, että dekkareita lukevat (edelleen) ihmiset, jotka ovat ”turvassa” ja joiden elämä on jollakin tavalla uomissansa tai kuosissa. Mietin pitkään, voinko hyväksyä näkemyksen ja mitä kummaa tämä voisi oikein tarkoittaa."
Itse tulkitsisin sen siten, että ihmiset, jotka ovat joutuneet rikoksen uhreiksi tai ovat surmatun omaisia eivät oman traumansa vuoksi juurikaan lue dekkareita.
Toisaalta, dekkari voi olla monelle pahuutta kokeeneelle keino yrittää ymmärtää omaa kohtaloa.
Tuskinpa kovinkaan moni poliisikaan vapaalla tarttuu dekkariin... Toisaalta on kyllä useita poliiseja, jotka ovat itse kirjoittaneetkin dekkareita.- blackmagicwoman
Symons pohtii, miksi rikoskirjallisuutta luetaan. Itse sanoisin, että haluan ottaa kirjailijan heittämän haasteen ja ratkoa arvoituksia, sekä kokea jännityksen tunnetta turvallisissa olosuhteissa. Symons menee pidemmälle ja esittää tällaisen näkemyksen:
"...rinnastamalla rikoskirjallisuudesta saatava tyydytys siihen kuinka alkukantainen heimo puhdistautuu siirtämällä huolensa toiselle ihmiselle tai eläimelle. Murha katsotaan monissa yhteiskunnissa tuomittavaksi teoksi, joka tekee tekijästään lopullisesti tuomittavan. Hänet voidaan karkottaa tai tuhota mutta ei koskaan armahtaa." [Oma huomio: Robert van Gulik esitti tähän poikkeuksia muinaisesta Kiinasta, ja käsite "kunniamurha" tunnetaan nykyaikanakin.]
"Alussa oli syyllisyys; pohjimmiltaan rikoskirjallisuutta luetaan siitä uskonnollisesta syystä että yksilö tai yhteisö vapautuisi syyllisyydestä rituaalisen ja vertauskuvallisen uhrauksen kautta. Yritys ei koskaan onnistu täydellisesti, sillä todellinen asianharrastaja on jonkinlainen manikealainen, ja valon ja pimeyden henki, etsivä ja rikollinen, taistelevat hänessä ikuisesti. Heimojen ihmisuhreja saatettiin pitää pyhinä, ja usein ne ilmestyivät valepukuisina ennen kuolemaa mutta eivät enää ihmisen hahmossa vaan paholaisen, joka täytyi karkottaa.
Salapoliisitarinassa tämä tapahtuu takaperin, rikollinen esiintyy ensin hyväksyttävänä ja usein kunnioitettuna hahmona. Tämä naamio riisutaan kirjan lopussa, ja hänen todelliset lainrikkojan kasvonsa paljastuvat. Etsivä on myös pyhä poppamies, joka pystyy haistamaan yhdyskuntaa turmelevan pahan ja etsimään, ehkä useiden valepukujen avulla, sen alkulähteen. Sellaisia tarinoita, joissa etsivä osoittautuu syylliseksi, vastustetaan usein osaksi yhteiskunnallisin perustein (sellainen ajatus kapinoi lakia vastaan) ja osaksi uskonnollisin perustein, koska se sekoittaa toisiinsa pimeyden voimat ja valon voimat."
Aika korkealentoista? Symons kirjoittaa, että edellämainittu pätee salapoliisitarinaan mutta ei rikosromaaniin eikä jännäriin. Olisi kiinnostavaa kuulla 2000-luvun psykologien näkökulma rikoskirjallisuuden suosioon. - booky
j.ellroy kirjoitti:
"Olen joskus ollut kirjallisuusihmisten keskustelutilaisuudessa kuunteluoppilaana ja osa kirjallisuustutkijoista on sitä mieltä, että dekkareita lukevat (edelleen) ihmiset, jotka ovat ”turvassa” ja joiden elämä on jollakin tavalla uomissansa tai kuosissa. Mietin pitkään, voinko hyväksyä näkemyksen ja mitä kummaa tämä voisi oikein tarkoittaa."
Itse tulkitsisin sen siten, että ihmiset, jotka ovat joutuneet rikoksen uhreiksi tai ovat surmatun omaisia eivät oman traumansa vuoksi juurikaan lue dekkareita.
Toisaalta, dekkari voi olla monelle pahuutta kokeeneelle keino yrittää ymmärtää omaa kohtaloa.
Tuskinpa kovinkaan moni poliisikaan vapaalla tarttuu dekkariin... Toisaalta on kyllä useita poliiseja, jotka ovat itse kirjoittaneetkin dekkareita.Järkevä näkökulma rikoksen uhreista. Varmasti keskittymiskyky noin yleensä muutenkin on koetuksella, joten kaikenlaiseen lukemiseen syventyminen voi olla hankalaa.
Miten minä sen kuvaisin... bmw mainitsi aloituksessa viimevuosituhannen alun, jolloin joutilas yläluokka luki dekkareita.
Jäin vain miettimään tutkijoiden keskustelun sävyjä tästä "turvassa /kuosissa/ uomissa lukijoista", että eihän dekkareiden lukemiseen yritetä ympätä mitään elitistisiä piirteitä? Että ei kai yritetä sanoa, että vain jotenkin hyväosaiset lukevat dekkareita? Tällaisia historialla maustettuja sävyjä jäin miettimään.
Mihin näkemys voisi perustua tai onko sille ylipäänsä olemassa mitään perusteita? Minulla ei ollut mahdollisuutta tarkentaa tai kysyä lisää tästä hyvin nopeasti mainitusta asiasta ja jotenkin se jäi mielenpäälle... Ainakaan näin äkkiseltään maallikkona en halua jakaa tätä näkemystä (ilman vakuuttavia perusteita).
Ammattien merkityksestä dekkarien lukemiseen en tiedä (vrt. poliisit). Itse ainakin lukisin kotimaisia, jotensakin uskottavalla tavalla sairaalaympärisöön liittyviä dekkareita, mutta tälle lajityypillehän on kotimaassa iso aukko. Cook, Palmer, Territsen "väräjävien huulten katseita" en jaksa, kun vaikka minkälaisia mahdollisuuksia olisi kirjoittaa dekkareita myös siinä ympäristössä, jossa työtä painetaan keskittyneesti, antaumuksella ja tauotta ilman näitä jänteviä, ruskettuneita, rikkaita ja merkityksellisiä katseita luovia valkotakkiuroksia, joiden kohteet värisevät.
Lopuksi nostan esille vielä asian, josta oli myös maininta 4/08 Ruumiin kulttuurissa. Dekkarien ja muun kirjallisuuden raja on jotenkin "häviämässä". Itsekin olen lukenut monta "ei-jännityshyllyyn" sijoitettua kirjaa ja lukemisen jälkeen olen ollut hieman pöllämystynyt, että kirja olisi voitu luokitella myös toisin...
Muistatteko, kun teininä luettiin Rikosta ja rangaistusta. En tuolloin osannut ajatella, että kädessä on dekkari. Nythän uusi suomennos keikkuu dekkaritilastojen kärjessä. (Tästä kaipaisin palstalle kommentteja ja arviointeja.) Samoin hiljavaltosmaista kevyttä rakkautta kirjoittava Virpi Hämeen-Anttila. Siellä Sokkopelinsä dekkarilistan kärjessä. Ja voisi olla monta monta muutakin. Hauska ilmiö minusta. booky kirjoitti:
Järkevä näkökulma rikoksen uhreista. Varmasti keskittymiskyky noin yleensä muutenkin on koetuksella, joten kaikenlaiseen lukemiseen syventyminen voi olla hankalaa.
Miten minä sen kuvaisin... bmw mainitsi aloituksessa viimevuosituhannen alun, jolloin joutilas yläluokka luki dekkareita.
Jäin vain miettimään tutkijoiden keskustelun sävyjä tästä "turvassa /kuosissa/ uomissa lukijoista", että eihän dekkareiden lukemiseen yritetä ympätä mitään elitistisiä piirteitä? Että ei kai yritetä sanoa, että vain jotenkin hyväosaiset lukevat dekkareita? Tällaisia historialla maustettuja sävyjä jäin miettimään.
Mihin näkemys voisi perustua tai onko sille ylipäänsä olemassa mitään perusteita? Minulla ei ollut mahdollisuutta tarkentaa tai kysyä lisää tästä hyvin nopeasti mainitusta asiasta ja jotenkin se jäi mielenpäälle... Ainakaan näin äkkiseltään maallikkona en halua jakaa tätä näkemystä (ilman vakuuttavia perusteita).
Ammattien merkityksestä dekkarien lukemiseen en tiedä (vrt. poliisit). Itse ainakin lukisin kotimaisia, jotensakin uskottavalla tavalla sairaalaympärisöön liittyviä dekkareita, mutta tälle lajityypillehän on kotimaassa iso aukko. Cook, Palmer, Territsen "väräjävien huulten katseita" en jaksa, kun vaikka minkälaisia mahdollisuuksia olisi kirjoittaa dekkareita myös siinä ympäristössä, jossa työtä painetaan keskittyneesti, antaumuksella ja tauotta ilman näitä jänteviä, ruskettuneita, rikkaita ja merkityksellisiä katseita luovia valkotakkiuroksia, joiden kohteet värisevät.
Lopuksi nostan esille vielä asian, josta oli myös maininta 4/08 Ruumiin kulttuurissa. Dekkarien ja muun kirjallisuuden raja on jotenkin "häviämässä". Itsekin olen lukenut monta "ei-jännityshyllyyn" sijoitettua kirjaa ja lukemisen jälkeen olen ollut hieman pöllämystynyt, että kirja olisi voitu luokitella myös toisin...
Muistatteko, kun teininä luettiin Rikosta ja rangaistusta. En tuolloin osannut ajatella, että kädessä on dekkari. Nythän uusi suomennos keikkuu dekkaritilastojen kärjessä. (Tästä kaipaisin palstalle kommentteja ja arviointeja.) Samoin hiljavaltosmaista kevyttä rakkautta kirjoittava Virpi Hämeen-Anttila. Siellä Sokkopelinsä dekkarilistan kärjessä. Ja voisi olla monta monta muutakin. Hauska ilmiö minusta."Itse ainakin lukisin kotimaisia, jotensakin uskottavalla tavalla sairaalaympärisöön liittyviä dekkareita, mutta tälle lajityypillehän on kotimaassa iso aukko."
Samat sanat. Oma sairaalatyö kun ei ole mitään dekkaria. Olet varmaan lukenut Jouko Raiviota. Itse olen lukenut kaksi hänen teostaan, viimeinen Vaahteran sairaalaan sijoittuva kirja on vielä lukematta.
Itselleni ne kirjat olivat lähinnä hulvatonta campia. En oikein osannut sijoittaa tarinoita mihinkään genreen, ne olivat välillä varsinaista Twin Peaksia, Rigetiä, kauhutarinaa, dekkaria, herttasarjaa yhdistettynä Tehiksen maisemiin...- booky
j.ellroy kirjoitti:
"Itse ainakin lukisin kotimaisia, jotensakin uskottavalla tavalla sairaalaympärisöön liittyviä dekkareita, mutta tälle lajityypillehän on kotimaassa iso aukko."
Samat sanat. Oma sairaalatyö kun ei ole mitään dekkaria. Olet varmaan lukenut Jouko Raiviota. Itse olen lukenut kaksi hänen teostaan, viimeinen Vaahteran sairaalaan sijoittuva kirja on vielä lukematta.
Itselleni ne kirjat olivat lähinnä hulvatonta campia. En oikein osannut sijoittaa tarinoita mihinkään genreen, ne olivat välillä varsinaista Twin Peaksia, Rigetiä, kauhutarinaa, dekkaria, herttasarjaa yhdistettynä Tehiksen maisemiin...Juujuu, ehdottomasti samaa mieltä. Mutta kun oikean todellisuuden tuntee ja tietää niin perusteellisen hyvin, niin se antaisi kyllä erinomaisen mahdollisuuden kehitellä ties vaikka mitä.
Tämä ei ole oikea palsta, mutta täytynee ensimmäisen kerran vierailla tämän jälkeen elokuvakeskusteluissa. Yritän juuri toipua The Wrestler - painija elokuvasta. Jössesmaria sentään... Jos tuosta suorituksesta ei sada megapalkintoja kasapäin, niin onhan kumma... Herraisä sentään...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kiitos nainen
Kuitenkin. Olet sitten ajanmerkkinä. Tuskin enää sinua näen ja huomasitko, että olit siinä viimeisen kerran samassa paik113585MTV: Kirkossa saarnan pitänyt Jyrki 69 koki yllätyksen - Paljastaa: "Se mikä oli hyvin erikoista..."
Jyrki Linnankivi alias Jyrki 69 on rokkari ja kirkonmies. Teologiaa opiskeleva Linnankivi piti elämänsä ensimmäisen saar691896Hyväksytkö sinä sen että päättäjämme ei rakenna rauhaa Venäjän kanssa?
Vielä kun sota ehkäpä voitaisiin välttää rauhanponnisteluilla niin millä verukkeella voidaan sanoa että on hyvä asia kun5421578Kirjoita yhdellä sanalla
Joku meihin liittyvä asia, mitä muut ei tiedä. Sen jälkeen laitan sulle wappiviestin811204Olet hyvin erilainen
Herkempi, ajattelevaisempi. Toisaalta taas hyvin varma siitä mitä haluat. Et anna yhtään periksi. Osaat myös ilkeillä ja621014Yksi syy nainen miksi sinusta pidän
on se, että tykkään luomusta. Olet luonnollinen, ihana ja kaunis. Ja luonne, no, en ole tavannut vielä sellaista, joka s33968Hyödyt Suomelle???
Haluaisin asettaa teille palstalla kirjoittelevat Venäjää puolustelevat ja muut "asiantuntijat" yhden kysymyksen pohditt214888Hyvää Joulua mies!
Toivottavasti kaikki on hyvin siellä. Anteeksi että olen hieman lisännyt taakkaasi ymmärtämättä kunnolla tilannettasi, o60843- 171834
Paljastavat kuvat Selviytyjät Suomi kulisseista - 1 päivä vs 36 päivää viidakossa - Katso tästä!
Ohhoh! Yli kuukausi viidakossa voi muuttaa ulkonäköä perusarkeen aika rajusti. Kuka mielestäsi muuttui eniten: Mia Mill3768