lapsen kuolema

Kyllä aika parantaa pahimmatkin haavat. Pysy liikkeellä, älä jää kotiin sohvalle murehtimaan.

Olen sydämestäni pahoillani poikasi menettämisen vuoksi. Se on kauheinta, mitä voi tapahtua, joutua luopumaan rakkaimmastaan.
Lapsesi kuolemasta on vasta hyvin vähän aikaa, oikeastaan elät varmaan osittain vielä shokkivaihettakin, kun lapsesi kuoli yhtäkkiä. Minulta kuoli äiti myös yhtäkkiä, vain n. 50 vuotiaana ja en voi kieltää, etteikö surun tie olisi pitkä. Ja tuskainen. Äiti oli minulle kaikki. Siitä on nyt kulunut 1,5 vuotta ja edelleen on hyvin vaikeaa. Toki on jo parempiakin hetkiä, mutta usein herään tunteeseen, että tukehdun tähän tuskaan. Ajattelen niin, että rakkaimman kuolemasta ei tavallaan voi koskaan selvitä, mutta sen kanssa voi yrittää oppia elämään. Sitä minä opettelen.Ikävä ja suru on aina läsnä, mutta ehkä joskus se on hieman helpompi kantaa. Sitä toivon myös sinulle. Toivottavasti saat apua ja ympärilläsi on läheisiä. Voimia sinulle! Hetki kerrallaan!

voin vain kuvitella miltä sinusta nyt tuntuu. Itseltäni kuoli pojanpoika sunnuntaina vain 4 kk ikäinen. Tässä olen surutyötä tehnyt ja ajatellut miltä tuntuisi jos oma lapsi kuolisi. Tämä on tosi rankkaa, pieni ihminen vasta syntyi ja nyt häntä ei enää ole.

Minun poikani kuoli hieman yli vuosi sitten ja pikkuhiljaa olen mennyt eteenpäin. Aluksi halusin itsekkin mennä perässä. Surussa on eri vaiheita. Tämä ensimmäinen vuosi on opettanut ainakin sen, että suruun ei kuole. Meitä on täällä monta, jotka olemme menettäneet aikuisen lapsemme. Tämän asian kanssa on opittava elämään, emme saa lastamme takaisin, toivo siitä, että tapaamme jossakin taas auttaa jaksamaan. Voimia, paljon voimia sinulle

olet kokenut pahimman menetyksen, kun oma lapsi otettiin yht äkkiä pois. Älä jää yksin ja yritä elää normaalia elämää. Anna myös itkun tulla silloin, kun se tulee. Suru pitää surra, eikä sitä pidä padota tai paeta.

Jos oma seurakuntasi järjestää sururyhmiä, niin hakeudu sellaiseen. Moni on saanut voimia vertaistuesta ja sururyhmissä sitä löytyy.
Elämän pitää jatkua jälkeenjääneillä ja varmasti edesmennyt poikasikin sitä olisi toivonut jos olisi tiennyt kohtalonsa. Voimia sinulle ja ja joku päivä huomaat, että elämä kantaa.

sinä selviät! Selviät varmasti. Siitä merkki on jo se, että olet täällä purkamassa tuntojasi. Sekin auttaa, vaikka sitä et huomaakaan. Puhuminen, puhuminen ja kirjoittaminen; ne auttavat.
Minä menetin vain vuotta minua nuoremman rakkaan veljeni vuosi sitten, 37-vuotiaana, äkillisesti ja yllättäen. Suru oli murtaa minut. Raahauduin töihin lyhyen sairasloman jälkeen. Oli pakko. Muuten olisin vain murehtinut menetystäni. Olen selviytynyt tähän päivään saakka vain elämällä päivän kerrallaan. Joskus vain pienen hetken kerrallaan. Enempään en pystynyt.
Tässä sitä nyt ollaan. Surun aiheuttama haava sisälläni yrittää umpeutua. Kun se on hiukan umpeutunut, joku muisto tai asia saa sen jälleen auki. Ja aloitan alusta. Vielä. Uskon, että tästä voi vielä eheytyä.
Itken, kun itkettää. Se auttaa minua.
Toivon sinulle sydämestäni voimia elää. Aivan vain päivä kerrallaan. Voimahalaus sinulle!

Tänään on neljä vuotta siitä kun poikani kuoli yllättäen, äkilliseen sairauteen.

Tässä on eletty monenlaisia vaiheita mutta eletty on. Sinäkin selviät! Suru ei koskaan väisty mutta jonain päivänä huomaat sen muuttuneen osaksi sinua. Itke ja näytä suruasi ihan niin paljon kuin sinusta tuntuu - mutta muista ettet vajoa sen syövereihin. Onhan sinulla ystäviä ja läheisiä tukena?

Toivotan sinulle uskoa ja voimia!

Tässä vielä runo jonka olen itse kokenut lohdulliseksi:

Kuolemaa ei ole.
Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen.
Minä olen minä, Sinä olet sinä.
Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä.
Kutsu minua tutulla nimelläni.
Puhu minulle sillä luonnollisella tavalla,
miten ennen puhuit.
Älä käytä erilaista äänensävyä,
älä pakota itseäsi juhlalliseen tai
surulliseen puhetapaan.
Naura kuten aina nauroit pikku jutuille,
joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua,
rukoile puolestani.
Anna nimeni olla kotiväen puheissa,
niinkuin se on aina ollut,
puhukaa minusta ilman kliseitä,
ilman varjojen häivää.
Elämä tarkoittaa kaikkea.
Se on sama mitä se on aina ollut,
katkeamaton jatkuvuus.
Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi,
vaikka olen poissa näkyvistäsi.
Odotan sinua välimatkan päässä
jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana.
Kaikki on hyvin.

Henry Scott Holland

Otan osaa suureen suruusi.Minun poikani kuoli neljä kuukautta sitten liikenneonnettomuudessa ja ei varmaan päivääkään mene ettei olisi mielessä mutta minä haluan ajatella että hänellä on hyvä olla tuonpuoleisessa.En tiedä oletko äiti vai isä ja en tiedä onko sillä väliä mutta minä olen äiti ja tuntuu kun minä olisin menettänyt osan itsestäni.Minä itken tosi paljon ja puhun pojasta mutta se helpottaa.Muistoja on tosi paljon ja niitä voi aina muistella...mutta vaikeaa on.Minulle on sanottu että ihminen saa sen verran vastoinkäymisiä mitä hän kestää.Minun on ollut pakko uskoa siihen että kun ihminen syntyy niin hänen elinpäivät ovat luetut,vaikka hän eli vain 18vuotta silti se oli täysi elämä.Toivon että jaksat...minäkin yritän.

Voi otan osaa...TIEDÄN miltä sinusta tuntuu..kohta 2-vuotta ja MINULLA kuoli kanssa poika 20-v.äkillisesti auto-onnettomuudessa...OLEN NYT MONESTI tässä mietiskellyt MITEN KAUHEETA AIKAA SE OLI KAIKKI... SHOKKI...KAIKKI KOKO ELÄMÄ MENI IHAN SEKAISIN SILLOIN KYLLÄ TUSKA PISTI JOSKUS MIETTIMÄÄN jaksanko kantaa sitä taakkaa joka oli MASENNUIN lisää (vaikka mulla oli masennuslääkitys jo valmiiksi ) -kyllä oli hiuskarvan varassa ..jaksaminen mullakin mutta siitä pikkuhiljaa olen kuitenkin toipunut niin että no kyllähän sitä vieläkin mietiskelee lastaan ja silleen mutta PURAN TUSKAANI nykyään työntekoon...teen kahta eri työtä(osa-aikaisia ) mutta kuitenkin eli mullei jää paljon aikaa sillai niinku jäädä miettimään kokoaikaisesti niitä suru asioita (vaikka pyhitänkin joskus ihan jotkut hetket ihan pohtimalla niitä asioita... ja käyn vieläkin juttelemassa ...ammatti auttajalla ihan kriisi alusta lähtien... elämä jatkuu jokatapauksessa ja tulee kaikenlaisia muitakin asioita.. MUTTEN IHAN TIETENKÄÄN kokonaan haluakkaan unohtaa... eihän sitä voi eikä saakkaan.. sen kuoleman kanssa on elettävä ja kyllä sitä ei hyväksy millään se lisää tuskaa.. AIKA KYLLÄ tekee tehtävänsä meille surijoille... siitä selviää kyllä ajan kanssa jollain keinoin mutta sitä en voi sanoa kun ihan omakohtaisesti että itkemällä muistelemalla rakastamalla koko tunnekuohun myllerrys vuoron perään ja joskus jollain tasolla "hyväksymällä" kuolema joka minulle on vaikein tapaus.. yritä jaksaa eteenpäin ja kirjoittele tällä palstalla tuntemuksiasi täällähän on paljon saman kokeneita ihmisiä...jotka ymmärtää sinua täysin.

Poikani, 28- vuotias, kuoli äkillisesti aivoverenvuotoon n. viikko sitten. Elämä on yhtä tuskaa ja ahdistusta ja aika on pysähtynyt paikoilleen. Olen kironnut Jumalan, jonka piti olla rakastava Jumala, alimpaan helvettiin kun hän antoi poikani menehtyä, vaikka korjaava leikkaus jo onnistuikin. Ensin saimme toivoa ja sitten putosimme syvään kuiluun, josta ei löydy ulospääsyä. Ikävä on valtava. En voi enää koskaan halata ja suukottaa lastani, puhua tai nauraa hänen kanssaan. Miten tästä jatkaa eteenpäin?

Elämä jatkuu, mutta olet vain varjo siitä mitä olit ennen.

Voit valita, joko poltat tuskan ja menetät samalla menneisyytesi, tai käpristyt ikuiseen kipuun.

Poltin oman tuskani. Heräsin unesta. Elän kuin toista elämää. Edellisen olen unohtanut. Se tuntuu vain sumulta. Kuin rakkaimmat muistoni olisivat lukittuna pimeyteen, josta en enää ikinä saa niitä takaisin.

Välillä odotan, että nykyinenkin elämäni päättyy samalla tavalla. Odotan, tai pelkään. Saatan herätä aamulla unesta, jossa elin vielä ensimmäistä elämääni. Yritän pitää unesta lujasti kiinni, koska siinä sisimmästäni kumpuaa tunteita, joita en ole enää kokenut vuosikymmeneen. Kun menetän otteen kaipuusta, katson vierelläni nukkuvaa rakastani ja pelkään, onko hänkin siinä vain hetken. Tunnen kuinka silmäni kostuvat. Pyyhkäisen ne nopeasti kuivaksi ja nousen sängystä. Herättyäni tuo heikkouden hetki on takana, tunnen itseni taas vahvaksi.

Elämä jatkuu. Vain unessa menneisyys vainoaa minua. Onneksi enää harvoin.

Minun poikani kuolemasta tulee kuluneeksi 4kk tällä viikolla. En ole hyväksynyt poikani kuolemaa ja eräs lääkäri sanoikin, ettei tarvitsekaan koskaan hyväksyä, mutta tosiasian kanssa vaan joutuu oppimaan elämään.

Totta, ikävä on sisimmässäni joka päivä, toisina päivinä tosi pahana, toisena etäisenä kaikuna. Ylä- ja alamäkiä on elämä ollut, mikään ei ole niinkuin ennen, eikä tarvitsekaan. Monet vain odottavat, että olisimme kuten ennekin, mutta miten se voi olla mahdollista, kun olemme menettäneet meille niin rakkaan perheenjäsenen?

Ei mitenkään, päivä kerrallaan menemme eteenpäin, kuljettaen sitä tuskaa rinnassamme lopun elämäämme. Mutta yritämme kuitenkin nähdä myös ne iloiset asiat elämässä, tosin joka päivä ei ajatus ole vain niin kirkas kuin toivoisi.

Voimaa kaikille lapsensa tai läheisensä menettäneille ihmisille, yrittäkää jaksaa hetki kerrallaan, hiljalleen kesäisessä tuulessa..