Onko nk. suruaika jo poistunut suomalaisesta tavasta, vai onko tyyliin sopivampaa tanssia.
Mitä mieltä suruajasta?
Käytöksen kultainen kirja
311646
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Jokaisen oma valinta, jota on kunnioitettava.
Erittäin hyvä tapa lievittää ikäkävää, on tanssia.
Monissa maissahan riemuitaan, ihmisen päästessä tuskistaan.
Tässä maassa on melankoliaa ja mollia turhankin paljon.
Jokaisen oma asia on suru, ei siinä muiden mukaan eletä, vaan siten että jäljelle jäävät jaksavat eteenpäin.
Mummoni kun kuoli -50luvulla, oli isot syömingit, ja teatterissa komediaa oltiin katsomassa.
Isäni kuollessa, hänen viimeistä toivomustaan kunnioitimme -70luvulla.
Ei mustia vaatteita, vaan hauskoja asioita, ja naurussa suin muistelimme hänen asioitaan.
Itkukin välillä tyrskähti, vaan ennenkaikkea olimme iloisia, pääsi tuskistaan, niinkuin toivoikin.
On sulla pienet murheet, jos nyt tätä tv-ohjelmaa meinaat.
Jäljelle jääville antaa virtaa, ja pois nukkuneet varmasti toivoivat heidän jatkavan.
Niin, alkuasukkaat tms, mutta ei meidän kulttuuriimme kuulu riekkuminen. Mihin maahan nyt viittaat? MEILLÄ kunnioitetaan mielummin hiljaisuudella, kuin juhlimisella.
JAA sinä oletkin maahanmuuttaja.
Kerro mistä maasta olet muuttanut tai ainakin
miltä mantereelta?
Suomen alkuasukkaat ovat vapaita viettämään
suruaikansa haluamallaan tavalla ja samoin ovat tänne tulleet maahanmuuttajatkin
Täällä ei ole pakko vetäytyä hiljaisuuteen
ja saa juhliakin.
Hautajaisjuhlat ovat yleisiä suomalaisessa kulttuurissa.
Kuka on kieltänyt tanssimisen? Eihän nykyisin käytetä aina edes mustia vaatteita saati suruharsoa hatussa, jos yleensä hattuakaan. Entä, kun tanssiminen ja esiintyminen kuuluu työhön? Työhän on tunnetusti paras lääke suruun. Voihan sitä ihminen surra hiljaa mielessään ja omissa ajatuksissaan, ei sitä säkkiin ja tuhkaan tarvitse pukeutua ja itkeä pitkin maailmaa. Annetaan ihmisten surra ja kunnioittaa läheisiään ihan rauhassa.
Kyllä surutyö vaatii aikansa... Riippuu tietenkin siitä kuinka läheisen ihmisen on menettänyt... Se on kuitenkin tehtävä itse eikä siinä "talkoolaiset" voi auttaa...
Ehkä näin jälkeenpäin kohdallani ajatellen oli turha käpertyä suruunsa omaan "nurkkaansa", koska elämän on kuitenkin jatkuttava... Onneksi ystävät vetivät minut pimeästä "nurkastani" jälleen aurinkoon... Niin onhan minulla kultainen etä-/meiliystävä nykyisin joka tuo "valoa" päiviini... :)
Ei mistään muustakaan ansiotyöstä voi "lomaa" pitää, kuin vain hautauspäivän.
Nämä henkilöthän ovat sitoutuneet tähän ohjelmaan, se on heidän tämänhetkinen palkkatyönsä.
Kaikkien esiintyvien taiteilijoiden, kohdalle voi tulla koska vaan vastaava tilanne. Ja monille tullutkin.
Eihän se surua pois vie, vaan esitys on esitys, ja vapaa-aika sitten omaa aikaa.
tehköön kohdallaan kuten tuntee. Minusta ei tarvitse pukeutumisellaan näyttää, että on suruaika. Jos tuntuu siltä, että tanssittaa, senkun. Itselläni meni yli kaksi vuotta ennen kuin halusin enemmän ihmisten ilmoille. Olemme erilaisia, en tuomitse.
vaikea sairaus,jossa ei ole mahdollisuutta parantua,silloin surraan jo kun sairas omainen on vielä elossa.
Suruaikaa ei voi määritellä sen jokainen tuntee itse mielessään.
Usein myös jos tuskia tuottava sairaus,se on yhtä tuskaa läheiselle,eli susua on jo kun tietää sairaudesta.
Ainahan sitä parasta toivoo ja kukaan ei lopulta voi tietää,miten käy.
on hyvin henkilökohtainen asia ja jokainen hoitaa sen tavallaan.
Haluan vain kunnioittaa surevan päätöstä ja ymmärtää.
Usein suru tulee yllättäen ja jokaisella on omat velvoitteensa sovittu pitkäksi aikaa etukäteen.
Ne tulee vain hoitaa, luennot pitää jne jos on kyse tanssista niin silloin tanssia.
Ei se mielestäni surun ja rakkauden määrään tai laatuun vaikuta.
Omalta kohdalta voin kertoa, että suru siitä, että on läheisensä menettänyt kulkee mukana koko loppuelämäni. En siitä kaipauksesta koskaan halua luopua. Siksi en mielelläni puhuisikaan "surutyöstä".
Ei siinä ole tiettyä hetkeä ja aikaa joilloin suru on ohi. Se vain muuttaa muotoaan ja opin elämään sen kanssa. Aika on yleensä paras auttaja. Surussa tarvitsin kyllä rauhaa, kiireettömyyttä ja hiljaisuutta.
Alkuaikojen pakahduttava kuristus hellitti ja monen eri tuntemuksen kautta muuttui kiitollisuudeksi ja lopulta elämän rikkaudeksi.
Eletty suru antaa uuden erilaisen kuvakulman ja suhtautumistavan myös uusiin eteentuleviin ihmissuhteisiin.
Suru ravistaa elämänasenteita ja varsinkin tärkeysjärjestys saattaa muuttua. Pikkuasioista ei jaksa enää nipottaa.
Suruun ei auttanut jäädä piehtaroimaan, ei sitä olisi toivonut edesmennyt läheisenikään.
Itsesäälin peikkokin vaanii siinä lähellä.
Suru kuuluu immeisen elämään ja tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin.
Toisaalta huomasin, ettei siihen voi varautuakaan etukäteen. Eläessäni läheiseni sairauden rinnalla, näin ja tiesin miten tässä tulee lopulta käymään.
Kuitenkin se oli lohdutonta ja surullista, kuin maailmanloppu olisi tullut.
Jokainen suree omalla tavallaan, suruaika on muodollisuus joka on tärkeä toiselle, toiselle ei.
Itse en olisi pystynyt esiintymään missään, mieheni kuoleman jälkeen. Mutta Pirkko Mannola on näyttelijä, hänestä liene kyse. Ammattilaisena hän saa varmaan voimia esiintymisestä, kaikki kunnioitus siitä hänelle.
Ei minusta surua voi elää etukäteen, vaikka uskoin niin kun tiesin, että toivoa ei enää ole. Istuin rakkaani rinnalla kolme kuukautta, elin päivän kerralla täysin tietoisen mitä tulemaan pitää. Silti elämä romahti kun lähtö tuli, tuntui, että kaikki loppui.
Suru muutti elämäni monella tavalla ja on muuttanut muotoaan ajan myötä kaipaukseksi, se on kasvattanut minua ja muuttunut voimavaraksi.
Kun on saattanut rakkaansa viimeiselle rajalle, se on kokemus joka kulkee mukana lopun elämän.
Kannattaa lukea paremmin. Minä ymmärsin, että kyse oli "suruajasta", eikä surutyöstä.
Mielestäni tässä on kyse siitä ajasta, kun vainaja on vielä maanpäällä.
Eli mikä on silloin sopivaa käyttäytymistä, mikä ei. Eli kunnioitetaan vainajaa.
Hillitty käytös lähiomaisilta on mielestäni sopivaa, ei muuta.
surijaa velvoittaa olemaan tekemättä työtään?
Olipa se mitä normaalia työtä tahansa.
Meillä ihmisillä on erilaiset työpaikat.
Jos olet esiintyvä ihminen, on se työ sielläkin hoidettava.
Palkallisia päiviä surun takia ei liene, kuin kuolin ja hautauspäivä.
Kyllä ne lehmätkin on hoidettava, vaikka kuinka olisi surua.
Lasten ja sairaanhoitajien myös, iloa on puserrettava surun läpi.
Ei teatteri, ooppera tai vaikka laulukilpailujakaan peruta yhden esiintyjän surun takia.
Niin lauloi Kirka aikanaan, saadessaan isänsä kuolinviestin, juuri ennen vuoroaan.
Niin tanssa Kristiina Elstelä, poikansa menehtyessä, se on ammattitaitoa, ja suurta sellaista.
Meillä on suuri joukko sellaisissa ammateissa olevia, jossa se suru ei vaan saa haitata tyntekoa.
Kiitos sinulle viisas kun taas korjasit vajavaisen ymmärtämykseni!
Vastaukseni oli osittain tarkoitettu myös kahdelle edelliselle nikille jotka kirjoittivat myös surutyöstä. Ehkä kannattaisi lukea koko ketju.
kuoltua äkillisesti minulla alkoi kahden päivän päästä jo etukäteen sovittu loma. Nuo kaksi päivää olin sairaslomalla. Varsinaisella lomalla ehdin hoitaa hautajaiset. Loman jälkeen palasin töihin. Lausuin toivomuksena työtovereille, etteivät ottaisi asiaa puheeksi. Työ auttoi pitämään ajatukset muualla, oli terapiaa.
taiteilijasta, hän yleensä hoitaa sovitut tehtävänsä riippumatta omasta henkilökohtaisesta elämäntilanteestaan.
Jos yleisesti, jokainen voi entistä itsenäisemmin päättää oman suruaikansa pituudesta. Jokainen suree omalla tavallaan, eikä enää tarvitse esittää mitään ellei itse halua. Toisen surun määrää ei kukaan voi oikeasti tietää. Jonkun mielestä tanssi on erityisen synnillistä, jossain sallitaan jo kirkossakin tanssiesitykset.
Lapsuusvuosinani muistan suruaikaetiketin määränneen ihmiset pukeutumaan suruasuun, jota vähitellen kevennettiin ajan kuluessa. Lesken suruaika oli pisin, muistaakseni vähintään puoli vuotta ellei suorastaan vuosi. Ihmiset kantoivat erilaisia surun merkkejä arkiasuissaankin varsin pitkään vielä sen jälkeen, kun mustan suruasun aika oli ohi.
kuuluu minun mielestäni edelleenkin asiaan, jopa silloinkin kun toisen kuolemaan päättyneestä liitosta on rakkaus jo loppunut, tai sitä ei ole ollutkaan.
Jos taas kuolema erottaa toisiaan vielä rakastavat, suruaika tulee itsestään, luulen.
Miksi loukkaisin muiden lähellä olevien tunteita näyttämällä käytökselläni, kuinka vähän edesmennyt minulle merkitsi. Joillekin heistä hän oli tärkeä ja rakas.
Oma äitini käytti surupukua jonkin aikaa, myös hattua, jossa oli suruharso. Hänestä se oli hienotunteista muita kohtaan. Hän ei halunnut muiden vaivautuvan tai rupeavan myös itkemään, mikäli näkevät hänet kyyneleisenä.
Arvelen, ettei hän myöskään halunnut näyttää punaisia turvonneita silmiään.
Tänä päivänä varmaan surupuku ja harsohattu varsinkin taitaisi saada ihmiset vaivautuneeksi.
Esiintyvät taiteilijat tietysti ovat asia erikseen. Ehkä hekin jättävät mahdolliset esityksen jälkeiset riehakkaat jatkot väliin, ellei työ vaadi myös näyttäytymistä jatkoilla.
ennen oli tosiaankin näytettävä suruaikaa vaatteilla mm. takin hihassa käytettiin pitkään mustaa surunauhaa.
Oli varmaan raskasta. Kyllä surra voi ilman näkyviä merkkejä. Äitini kuoli 15 vuotta sitten ja vieläkin joinakin hetkinä saan kyyneleen silmäkulmaan. Ei suru tai kaipaus pääty mihinkään
tiettyyn aikaan. Hautajaisiin on mielestäni kunnioittavaa pukeutua juhlavasti ja aikuisten naisten hameeseen.
viesti että toiset osaa suhtautua oikein. Myöskin kunnioituksesta vainajaa kohtaan. Ei niitä turhanpäiten teetetty,köyhätkin.
Kohdallani suruaika lähestyy. Lopullista aikaa ei kukaan tiedä, vain sen, että kuolemansairaudesta on kyse.
Monet muistot suruhatuista ja -harsoista käy mielessä, mutta eivät tunnu omilta.
Arvelen pukeutumisessani olevani kuten ennenkin. Surujuhlaan tietysti mustissa.
Vaikea sanoa silti. Yleensä pidän väreistä.
Saatan olla kauppareissuila tummissa, kotona ?
Todennäköisesti en kauan jaksa mustissa. Kyllä se suru mukana kulkee väreissäkin.
Toisaalta eräs leski kunnioitti miestään pukeutumalla pitkään mustiin. Se oli kunnioitettavan oloista.
Toisaalta taas ei saisi jäädä riippumaan entiseen, sillä elämä jatkuu muotoa muuttaen.
Enkä osaa Pirkkoakaan kauheasti tuomita. Raskasta hänellä on, sen huomaa. Työstä käy tanssikin tässä tapauksessa.
Sitten taas ne monet kuolemantapaukset ohjelman aikana pistävät miettimään, mistä se johtuu? Jumalan varoitustako? Hyvä olisi pysähtyä ikuisuutta ajattelemaan, mihin ollaan matkalla.
ystävä, jonka saapumista odottavat sekä raskaan sairauden kanssa riutuva että hänen omaisensa. Jos elämä on jo jäänyt taakse, kaikki on jo tehty ja sanottu, eikä kuoleva edes tunnista enää omaisiaan, omaisten suru ja surutyö on käynnistynyt jo paljon ennen kuolemaa.
Mielestäni kuolema ei ole rangaistus, vaan yhtä luonnollinen osa elämää kuin syntymäkin.
Ehkä itse kunkin olisi hyvä pysähtyä miettimään enemmän omaa kuin toisten elämää, miettiä miten elää tässä ja nyt, ettei jäisi kovin paljon kaduttavaa kuolinvuoteelle, jos kuolema antaa odottaa itseään.
voimia ja jaksamista raskaassa elämänvaiheessa.
Kun toimii niin kuin itsestä tuntuu oikealta ja vainajan tahtoa kunnioittaen, ei varmaankaan voi tehdä väärin.
Kun tähän ikään on jo ehtinyt tutustua kuolemaan, parhaalta vaihtoehdolta tuntuisi se, että omaisille jäisi ainakin vähän aikaa hyvästelyyn ja rakkaansa lähestyvään kuolemaan valmistautumiseen.
ja monesti pariskunta on eläissään sopinut kuinka menetellä kun/jos toinen osapuoli lähtee ensin.
Joten emme voi olla "tuomareita" siihen, miten kukakin käyttäytyy tai pukeutuu läheisen kuoleman jälkeen. Ja mielestäni suru ja käytös on yksityistä, eikä se kuulu kenelekkään muulle.
Ennen vanhaan oli sopimatonta monikin seikka. Mm pukeutumisen piti olla tietynlaista kuoleman jälkeen jne..Muistan muutamia ennakkoluulottomia, jotka eivät edes hautajaisiin pukeutuneet mustiin.
Eräskin emäntä totesi, että suren tavallani, mutten vaatteilla. Muistan, kuinka Kaarina Suonperä oli rohkea pukeutuja, kun ei pukeutunut mustiin miehensä hautajaisissa. Silti uskon, että suru oli suunnaton.
On omat tunteet.
Uskaltaako niitä aidosti näyttää, on eriasia.
miten käytös voi olla yksityistä?Suruaika on hyvää käytöstä vai meinaatko tansseihin uutta hakemaan suoraan siunaustilaisuudesta. Jälkikasvulle sanot että se käski hankkia uuden, kyllä mahtavat antaa arvoa reippaudelle.
vaikea hyväksyä sitä, että olemme erilaisia ja toimimme niin, kuin olemme eläessämme sopineet.
Esim meillä on sopimus, että elämän tulee jatkua niin normaalina kuin mahdollista toisen kuoleman jälkeen.
Eikä tarvitse ajatella mitähän muut ajattelevat. Ja sopimuksesta on jopa tehty kirjallinen sopimus muille "tietäjille ja arvostelijoille". Siltä varalta jos kukaan julkeaa tulla arvostelemaan ja moittimaan.
Hiukan luulen, että tämän ketjun aloittaja ei pääse millään ulos siitä, että esiintyvä taiteilija/näyttelijä ei irtisanoutunut lupautumastaan kilpailusta. Ihmettelen mikä tuossa kaivaa? Ap:n on oltava elämäänsä katkeroitunut ( miksi?)ihminen - jostain syystä, kun ei osaa erottaa työtä työstä ja sen asettamasta vastuusta.
sininen, vaan minulla on vahva muistikuva siitä, että se oli ruutukuosia. Sinistä ja valkoista. Herätti silti huomiota, koska ei ollut musta eikä mustaruutukuosia.
haluksi keskustella siitä, mitä ajattelemme suruajasta yleensä. Ehkä hän sai sysäyksen ajatellessaan tiettyä esiintyvää taiteilijaa.
Mistä sait käsityksen, ettei hän millään pääse ulos asiasta, tai että se häntä jotenkin kaivaa? Entä tuo, että Ap:n on oltava elämäänsä katkeroitunut?
Pitäisi hyväksyä se, että olemme erilaisia ja käyttäydymme niin kuin olemme sopineet, tai kuten pidämme itse sopivana.
Mielestäni tuollainen kirjallinen sopimus (!) ei poista sitä, että henkilön käyttäytyminen voi loukata jotakuta. Tai saattaa kiusalliseen tilanteeseen. Tämä tietysti riippuu siitä, miten käyttäydytään.
En ole oikein koskaan ymmärtänyt tuota "ihan sama, mitä muut ajattelevat". Haluan kunnioittaa muiden tunteita ja pyrin olemaan hienotunteinen.
Sopimattomasti käyttäydyn silloin, kun katson sen sopivaksi.
haluan minäkin olla, mutta en liikaa. Hautajaisissa pukeudun aina korrektisti. Muuten elän oman harkintani mukaan. Onpa noita ollut tempauksia elämässä, varmaan ovat naapurit ajatelleet yhtä sun toista. Muiden ajattelemisten varaan ei parane elämäänsä perustaa. Edelleen haluan muistaa ihmisiä silloin, kun he elävät.
joskus on hienotunteisuus työnnettävä syrjään ja sanottava asiat niin kuin ne ovat. Onhan tilanteita, joissa liika hienotunteisuus olisi jollain tavalla epärehellistä ja teeskentelevää.
Tässä kuitenkin puhuin suruajasta. En siis suremisesta - tai surutyöstä, jos niin halutaan sanoa.
Kukin tyylillään, minä itse pidän jonkinlaisen suruajan viettämistä kauniina, edesmennyttä ja muiden läheisten tunteita kunnioittavana tapana.
Eihän sen niin kovin pitkä tarvitse olla muilla kuin hedelmällisessä iässä tai raskaana olevilla naisleskillä.
Vain hyvin nuorena olen ollut sellaisessa elämäntilanteessa, etten ole lainkaan joutunut muita ajattelemaan. Aina on ollut joku, joka on minusta riippuvainen, tai sitten on rakkaus ja velvollisuudentunto vaikuttaneet tekoihini, ei tietenkään naapureiden tai vieraiden ajattelemiset.
Ja sillä tavallahan minä niitä eläviä muistan (tai oikeastaan olen heidän elämässään), että ajattelen asioita myös heidän kannaltaan, kunnioitan heidän tunteitaan.