17 vuotias murkkuikäinen

Meillä on jo toinen murkku menossa.. Ensimmäinen, poika, oli tässä noin 17 v vaiheessa äkäinen ja hirveän itsekäs. Aamulla oli herätyskin hihkumalla ovelta tai sitten olisi tarvinnut 2 metrin keppiä, että saa kylkeen koputettua. Äiti ei ollut muutakun typerä dinosaurus. Poika muutti omaan kämppään hiukan vaille 18v. Nykyisin se on 22v ja omaa perhettä(avovaimo 2 lasta), 2 työpaikkaa, oma omistusasunto ja asiat tosi hyvin. Tuntuu olevan vielä onnellinen vaikka onkin rankka elämänvaihe menossa. Paras palkinto äidille kaikesta on se kun huomaa että lapsi pärjää ihan ok elämän myrskyissä. Meillä yhteydet parani ihan hirveästi kun poika muutti kotoa pois, vaikka ensin luulin toisin. Eikä hän murkkuiän takia pois muuttanut, vaan meni oppisopimukseen töihin ja pystyi näin itse maksamaan elämisensä melkein kokonaan. Olen näin jälkeenpäin saanut kiitosta siitä kun annoin pojan mennä aika vapaasti niinkauan kun luottamus ja sopimukset pitivät. Kasvattaa ehkä hiukan vastuuseen kun pitää itse ajatella omilla aivoilla mitä tuolla touhuaa. Tämä tyylihän on pitänyt jo aloittaa pienestä asti, ei sitä voi murkkuna vasta mielestäni aloittaa.

No tämä toinen tapaus. Tyttö 08/92. Olen taas se dinosaurus, ärsyttävä tyyppi joka ei tajua mistään mitään ja jos yritän puhua tytön kanssa jostain, se menee tiuskimiseksi. Tupakoi myös ja käy bileissä ja juokin jonkin verran. Tiedän nämä ja ne hän on itsekin suoraan kertonut.
Hiukan huonosti pitää sopimukset ja siksi olenkin yrittänyt välillä tiukentaa sääntöjä vaihtelevalla menestyksellä. Aika vapaasti menee neitikin, ja olenkin ajatellut että jos ei nyt mitään ihan älytöntä ala touhuamaan ja mun korviini tulemaan, niin....
aika väsynyt olen tähän tilanteeseen, eikä aina meinaa voimat ja ideat riittää, mutta parhaani yritän. Yritän pitää mielessäni, että tämä on vain vaihe, joka on käytävä läpi. Yritän silti tukea ja olla taustalla läsnä. Olen sanonut hänelle, että aina kotiin saa tulla ja pitää tulla. Olen kuuntelemassa jos onmurheita tai mitä vaan. Nämä kun hän tietää, en voi kun toivoa että ne muistaa jos tarve tulee. Rakastanhan pientä villikissaani joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta!

Kiitos lohduttavasta kertomuksesta. Kyllä se on raskasta aikaa, vaikka rakastaa lastaan yli kaiken. Luulee tuntevansa lapsensa läpikotaisin,mutta yhtäkkiä ei tunne ollenkaan, paitsi ehkä hetkittäin. Tänä päivänä murrosikäiselläkin on varmasti vaikeampaa kuin aikaisemmin, yhteiskunnan paineet on suuret. Toinen, mikä mielestäni on mennyt huonompaan suuntaan, on toi kurssimuotoinen lukio, ei ainakaan sovi pahimmassa murrosiässä olevalle pojalle, annetaan aivan liian paljon vastuuta yhdellä kertaa. En tarkoita, ettei sovi kaikille, mutta jotenkin tuntuu, että ihan liikaa yliopistomaista opiskelua.

Hei.
Minulla on keskimmäinen lapseni tyttö todella pahassa murkkuiässä, vaikka luulisi sen pikkuhiljaa helpottavan. On lukiossa, mutta ei tee mitään. Myöhästelee, lintsaa yöllä tietokoneella, itsekäs jne. Kaikki temput kokeiltu. Uhkaus, lahjonta kiristys...Sitten kun menee tarpeeksi pitkälle pitää ottaa nettikortti pois. Vanhempi poikani on nyt 23 vuotias ja hänestä on tullut yhteiskuntakelpoinen. On omillaan ja on ammatti ja työpaikka. Tosin hän ei ollut koskaan niin itsekäs kun tyttöni. Tämä on tosi rankkaa aikaa ja koettelee tietenkin myös parisuhdetta. Koulu ei todellakaan kiinnosta, mutta ei voi hakea muuallekaan kun kaverit ovat niin tärkeitä. Kotona ei viitsi tehdä mitään kotitöitä. Huoneen siivouskin onnistuu ainoastaan sillä, että pitää takavarikoida nettikortti ja tulee sitten takaisin kun huone on siivottu. Olen käynyt keskustelemassa kouluterkkarin kanssa ja yritetty tukea opiskelussa ja aikuisuuteen kasvamisessa. Luulen, että minun nuoreni on sellainen tapaus, joka oppii kaikki kantapään kautta. Pitää ajatella myöskin omaa jaksamista. Helpointa olisi tietenkin sulkea silmät, mutta kai se on luonnekysymyskin.

lapsista sitten tulee ihan yhteiskuntakelpoisia. näinhän se vaan on luotettava. Vaikeaa aikaa vaan on ja sitä riittää. Tyttäreni on 16- vuotias ja minään päivänä mikään ei mene kohdalleen. Joka halvatun päivä saa vain pelkkää huutoa takaisin. Ja niin paljon kun mekin tyttöämme rakastamme. Onhan tällä tytöllä isäkin mutta jotenkin tuntuu että äiti eli minä saan ne kaikki sonnat naamalleeni. Joka päivälle ainakin minulla riittää itkua. Ehkä tyttäreni ei tiedä miten paljon hän minua saakaan itkemään. Pohjimmiltaan kuitenkin on kiltti tyttö. Toivon että rauhallista aikaa olisi edes hetki ennenkuin muuttaa pois kotoa Toivon oikeasti voimia jokaisen vaikean murkun äidille koska juuri nyt tuntuu masentavalta. Ryytynyt on se sana joka kuvaa minunkin oloani juuri näinä aikoina.

kasvatustyö on tuossa vaiheessa jo tehty ja kaikki äidin neuvot ja opit on tallessa. 17 vuotiashan on jo melkein aikuinen. Anna tukea, kun hän näyttää sitä vastaanottavan. Anna hänen mököttää, kun ei juttua tule. Ole kiinnostunut hänen tekemisistään, kysele, juttele. kerro kuinka paljon välität ja olet huolissasi sen takia. mutta ole myös kyttääjä, tarkkaile käyttäytymistä, jos tunnet kavereitten vanhempia, juttele heidän kanssaan, miten heillä menee. Jos epäilet hiukankin huumeiden käyttöä, älä jätä asiaa sikseen. Jos ajattelee, että vuoden päästä hänellä on oikeus mennä niin kuin tykkää, eiköhän olisi aika jo antaa mennä ja luottaa. Itsellä myöskin 17 vuotias poika,samaa kaavaa tässä itsekkin etenen, mutta osaan ottaa jotenkin rauhallisemmin, kun on jo toinen murkku kierrossa. Ensimmäisen lapseni takia menetin kyllä hiukseni, niin hirveetä oli.Tällä hetkellä jo 18 vuotias ja kaikki ohi.Taitaa olla enemmän yhteiskuntakelpoinen, kun äitinsä. Kyllä se siitä helpottaa. tsemppiä ja jaksamista. :)

Koska täällä tuntuu olevan niin paljonkaikkia jotka oikeasti rakastaa ja huolehtii lapsistaan... riittäisikö teillä huolta mullekkki asti...
Olen 17 vuotias tyttö ja täytän vasta 24 päivä kesäkuuta 18... äitini on kohdistanut minuun vakavaa väkivaltaa aina siitä asti kuin muistan... tilanne rauhoittui hetkeksi kun muutin kouluni asuntolaan noin vuosi sitten nyt tilanne on tämä että olen sairastunut masennukseen ja uupumukseen koulu kiusaamisen vuoksija minut heitettiin koulu asuntolasta pihalle pitkän sairas loman vuoksi. Ja nyt minun on taas pakko muuttaa kotiin jossa äitini asuu. Kotona minut valtaa jatkuvasti tunnetila kuin joku puristaisi minua sisällä kasaan. Pelkään jatkuvasti kotona. Äiti ei tosin nyt ole lyönyt minua mutta pelkään sen alkavan uudelleen kun kohtaamme toisemme joka päivä. En tiedä enää mitä tehdä... minulla on täysi ikäinen poikakaveri ja ajattelin kysyä että onko minulla jo tässä vaiheessa mitään oikeuksia muuttaa pois kotoa?? oikiasti nyt apu olisi todella tarpeen... en pysty kotona paranemaan jatkuvan ahdistuksen ja pelon tunteiden takia... itken jatkuvasti ja olen ihan sekaisin.... nyt itkettää taas... asuttakaa jokumä en tiä enää mitä tehdä... vanhemmat on eronnu kunolin 3 vuotias ja isäki on sitä mieltäettä ktiin vain kun se ei halua mua asumaan sen kasn Porihin... auttakaa nyt oikiasti joku... mäen tiä mitä tehdä... apua...
täs viä mun sähköposit osote [email protected]