Kuollaanko kuolemassa

sitkeille sisseille

http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N


Sitkeille luettavaa, kokonaisuus linkissä.
alla leikkeitä ositettuna…

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa ”Lopunajat eilen ja tänään”
on Risto Saarisen kirjoittama oiva artikkeli valaisemaan tätä
aihettamme ”Onko ihminen elossa kuoltuaankin?”

Siksi rohkenen lainata koko tämän mainitun artikkelin tekstin
johdannoksi tähän tutkisteluumme.


”” KUOLLAANKO KUOLEMASSA KOKONAAN?

Suomalaisen dogmatiikan vastauksia


Risto Saarinen

Kiista Nikolaisen kirjasta

Vuonna 1941 ilmestyneessä kirjassaan "Ihminen evankeliumien valossa" teologian tohtori Aimo Nikolainen esittää, että Raamatussa ihmistä on ajateltava ensi sijassa jakamattomana kokonaisuutena, jolloin "sielu" taikka "henki" ei ole irrotettavissa "ruumiista". Tämän kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen seurauksena kuolemakin on Nikolaisen mukaan koko ihmisen kuolemista. Ihmisessä itsessään ei ole mitään häviämätöntä eikä kuolema ole kuolemattoman sielun eroa katoavaisesta ruumiista. Koko ihminen kuolee ja viimeisenä päivänä koko ihminen nousee kuolleista (s. 89).

Nikolaisen tulkinta, joka näyttää kiistävän sielun kuolemattomuuden, oli suomalaisessa teologiassa uusi ja kiistanalainen. Teologisen Aikakauskirjan arvostelussaan eksegetiikan professori A.F. Puukko ylistää Nikolaisen kokonaisnäkemystä, mutta piirtää pienen kysymysmerkin jakeen Matt. 10,28 tulkinnan kohdalle: mitä tarkoittaa se, että Jeesuksen vastustajat voivat "tappaa ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua"?

Systemaatikkojen reaktio Nikolaisen kirjaan oli voimakkaampi. Vartija- lehden arvostelussaan professori Yrjö J.E. Alanen ennustaa koko ihmisen kuoleman opettamisen tulevan nostattamaan vastaväitteitä. Alanen itse on sitä mieltä, että Nikolaisen tavoin on kyllä suoritettava rajankäynti helleenisen sielun kuolemattomuusopin ja kristinuskon välillä, mutta toteaa, että tämä rajanveto ei vielä oikeuta sanomaan, että koko ihminen olisi ennen ylösnousemusta täydellisesti kuollut. Sanoohan Jeesus Johanneksen evankeliumissa (11,22): "Eikä yksikään, joka uskoo minuun, ikinä kuole."

Seuraavassa Vartijan numerossa pastori Osmo Alaja ryhtyykin kiivaaseen hyökkäykseen Nikolaista vastaan. Alaja ottaa lähtökohdakseen Jehovan todistajat, jotka kiistävät opin sielun kuolemattomuudesta.

Alaja siteeraa rinnakkain jehovalaisuuden perustajan C.T. Russellin ja Nikolaisen kirjoituksia ja väittää molempien kieltävän sielun kuolemattomuuden. Näin tehdessään Russell ja Nikolainen^ovat "kaventaneet Jumalan sanaa", joka ruumiin ylösnousemuksen lisäksi puhuu myös sielun kuolemat-tomuudesta.

Alaja luettelee suuren joukon raamatunkohtia oman kantansa tueksi (Ps.16,9-11; Viis. 2,23-24; 3,^ 4,7; Matt. 10,28 sekä 17,3 ja 22,32; Luuk. 16,20-31; Fil. 1,23; 2. Kor. 5,1 ja 8; Hebr. 12,1; l. Piet. 3,18-20 ja 4,6; Ilm. 6,9).

Alaja huipentaa hyökkäyksensä toteamalla, että Nikolainen ja Russell ovat molemmat sitä mieltä, että Kristuksen tuonelaan astumiskohdassa (l. Piet. 3,19)_mainitut vankeudessa olevat henget eivät ole kuolemattomia sieluja, vaan "niitä kahlehdittuja enkeleitä, jotka ennen vedenpaisumusta sekaantuivat ihmisten tyttäriin".

Nikolainen vastaa Alajalle otsikolla "Kristillinen ylösnousemusajatus kunniaan!" Hän toteaa, että Alajan mainitsemista raamatunkohdista vain kahdessa puhutaan sielusta. Esimerkiksi jakeessa Matt. 22,32 puhutaan ylösnousemuksesta, ja kohdassa 2. Kor. 5,1-10 mainitut "maallinen maja"
ja "taivaallinen maja" eivät viittaa välitilaan, vaan ajallisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin suhteeseen.

Nikolaisen mukaan ylösnousemususko on kristilliselle sanomalle niin keskeinen, ettei sitä saa himmentää kreikkalaisperäisellä ajatuksella _ihmisen jonkin osan kuolemattomuudesta. "Se, että ihminen on iäisyysolento, ...perustuu kokonaan siihen, että hänet herätetään kuolleista."
(s.154).

Sielun kuolemattomuudesta voidaan Nikolaisen mukaan puhua vain siinä "raamatullisessa" merkityksessä, että ihminen on_sielu sekä tässä elämässä että ylösnousemuksen jälkeisessä elämässä (s. 156).

Mutta ajatuksen jatkuvasta sielun kuolemattomuudesta ohi kuoleman ja ylösnousemuksen Nikolainen kiistää epäraamatullisena.

Nikolaisen mukaan liberaaliteologia opetti sielun kuolemattomuutta voidakseen hylätä ylösnousemuksen, kun taas Luther omaksui hänkin käsityksen koko ihmisen kuolemasta (s. 156).

Kiistan tausta

Tämä meillä Suomessa jatkosodan melskeisiin hukkunut ja sittemmin taas 1950-luvun lopulla esiin pulpahtava kiista sielun kuolemattomuudesta on itse asiassa jo vuosisatoja ollut protestanttisen teologian jatkuvana keskustelunaiheena, joka ei tähän päivään mennessä ole saanut tyydyttävää vastausta.

Toisaalla (Teologinen Aikakauskirja 1/1988) olen pyrkinyt osoittamaan, että kiistan perimmäisenä syynä on se, että sielun kuolemattomuusopissa kaksi protestanttisen dogmatiikan lähtökohtaa, raamattuperiaate ja kiirastuliopin kritiikki, joutuvat ristiriitaan keskenään. Yhtäältä protestanttinen dogmatiikka on kiirastuliopin kiistäessään pyrkinyt välttämään spekulaatiota kuolleiden elämästä ennen viimeistä tuomiota.
Toisaalta se on samaan aikaan joutunut ottamaan kantaa Uudessa testamentissa esiintyviin, vakiintumattomiin oppitraditioihin, joista toiset edellyttävät tietoisuutta tai jopa ylösnousemusta heti kuoleman jälkeen, toiset taas opettavat kuolleista heräämistä vasta viimeisenä päivänä.
Tätä Uuden testamentin teologista monimuotoisuutta selvittää tarkemmin Matti Myllykoski tämän kirjan artikkelissaan "Milloin kuolleet nousevat?"

Siten protestanttisessa teologiassa kulkee sielun kuolemattomuusopin tulkinnassa rinnakkain kaksi linjaa: yhtäältä "karsiva" linja, joka keskittyy kuolemaan ja ylösnousemukseen eikä spekuloi niiden välisellä "välitilalla" eli "tuonelalla", ja toisaalta "rikastava" linja, joka pyrkii ottamaan Uuden testamentin eri traditiot huomioon siten, että opetetaan ylösnousemusta ja tuomiota viimeisenä päivänä, jolloin Uuden testamentin sanat heti kuoleman jälkeen toteutuva elämästä levossa taikka vaivassa tulkitaan sielun kuolemattomuudeksi ja ennakkotuomioksi.

Klassinen protestantismi ja ilmeisesti myös Luther edellyttävät, ettei koko ihminen kuole ja edustavat siten "rikastavaa" tulkintaa; 1900- luvun protestanttisessa teologiassa puolestaan "karsiva" tulkinta on ollut suositumpi, ja myös Luther on usein nähty karsivan tulkinnan, eli
siis kuoleman ja ylösnousemuksen välisen katkon, diskontinuiteetin, edustajana.

Yleensä protestanttiset dogmatiikat päätyvät jonkinlaiseen kompromissiratkaisuun "karsivan" ja "rikastavan" tulkinnan välillä siten, että välitila- ja kiirastulioppeja vältetään mainitsemasta, mutta myöskään koko ihmisen kuolemaa ei opeteta.

Sielun kuolemattomuus Suomen ev.lut. kirkon Kristinopissa

Suomalainen luterilaisuus seuraa perinnäisesti puhdasoppisuutta ja erityisesti pietismiä, joka vielä puhdasoppisuutta enemmän korosti sielun kuolemattomuutta ja eteni toisinaan varsin pitkälle "rikastettuun" spekulaatioon sielun tilasta ruumiin kuoltua. Tämä kaunis ja eksistentiaalisesti merkittävä sieluntiellä spekulointi on tallella nimenomaan suomalaisessa virsiperinteessä.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Nikolaisen kirjan "karsiva" tulkinta herätti närkästystä, eihän meillä - toisin kuin Saksassa – oltu totuttu pitämään Lutheriakaan sielun kuolemattomuuden vastustajana.

1940-luvun lopulla Kuopion piispa Eino Sormusen johdolla laaditussa Kristinopissa näkyy mielenkiintoisella tavalla se perinteinen asenne ja toisaalta. epävarmuus, joka sielun kuolemattomuusopista suomalaisessa dogmatiikassa vallitsi.

Kun 1920-luvun esitykset Kristinopiksi puhuvat jumalaa pelkääväisten sieluista, jotka nauttivat ajallisen elämän jälkeen lepoa Jumalan tykönä, ei Sormusen tekstissä 1947 ja 1948 enää puhutakaan sielusta, vaan "hengestä", joka jää olemaan ruumiin tultua maaksi jälleen.

Kristinopissa käsite "henki" saa viimeisistä tapahtumista puhuttaessa sen roolin, joka totunnaisesti on käsitteellä "sielu". Siten Kristinoppi (1948) lausuu:

Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää. Vanhurskaille tämä odotus on rauhaa ja Jumalan läheisyyttä, jumalattomille vaivaa ja tuomion odotusta, (pykälä 107)

Sinänsä erikoisella käsitteen vaihtamisella lienee haluttu säilyttää ero kreikkalaisperäiseen sielun kuolemattomuusoppiin, jottei jouduttaisi vuoden 1941 kiistan tapaisiin vaikeuksiin.

Olihan sitä paitsi jo A.F. Puukko edellä mainitussa Nikolaisen kirjan arvostelussaan todennut, että Uuden testamentin psyyke-sanan voisi usein suomentaa sanalla `henki`(mts. 177).

Kristinopin eskatologian varsinaisena tähtäyspisteenä on sielu- käsitteen välttämisestä huolimatta kuitenkin halu torjua holistinen ihmiskäsitys ja oppi koko ihmisen kuolemasta: sen jälkeen kun sana
sielu on vaihdettu vähemmän kiistanalaiseksi sanaksi henki, voidaan pitäytyä asiasisällöltään raditionaaliseen "rikastavaan" tulkintaan, jonka mukaan korkeampi osa ihmisestä ei kuole kuolemassa.

Tämän tulkinnan vahvistaa se, että eskatologiaa käsittelevässä teoksessaan "Matkan pää" (1954) Eino Sormunen ei enää puhukaan "hengen",_vaan raditionaalisesti sielun erosta ruumiista.

Pahantahtoinen tulkitsija voisi näin ollen sanoa, että käsite henki on Kristinopissa taktisista syistä kaksimerkityksinen: jos sen lukee sanaksi psyyke, päädytään traditionaaliseen sielun kuolemattomuusoppiin, mutta jos se luetaan pneuma, voitaisiin - tosin jossain määrin väkinäisesti - väittää Kristinopin opettavan koko ihmisen kuolemaa ja jättävän sielun kuolemattomuusopin vaille huomiota. Näin Kristinopin muotoilu mahduttaa itseensä niin "rikastavan" kuin "karsivan-
kin" kuoleman teologian.

Rikastavan ja karsivan tulkinnan yhteisvaikutus siten, että formulointi on näennäisesti karsiva, mutta tosiasiallisesti rikastava, näkyy paitsi "sielun" vaihtumisessa "hengeksi", myös edellä sitee-
ratun kohdan loppuosassa. Vuoden 1947 ehdotuksessa sama kohta kuuluu:

Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa tuonelassa Kristuksen tulemisen päivää.

Ehdotuksessa on siis lausuttu julki välitila, tuonela. Hyväksytyssä Kristinopissa tuonela on surkastunut abstraktiksi "odotukseksi", jolle tosin annetaan tietoisuutta edellyttäviä määreitä (rauha,
vaiva jne.).

Jälleen Kristinopin tähtäyspisteenä on kuolematonta sielua edellyttävä ns. välitila- oppi, mutta se peitetään "tuonela" - käsitettä harmittomamman ja monimerkityksisemmän "odotus" - käsitteen alle.
Sekä Sormusen myöhempi teos "Matkan pää" (1954) että Martti Simojoen kommentaari "Kristinopin pääkohdat" (2.p.) sen sijaan puhuvat estottomasti tuonelasta ja välitilasta.

Kristinoppi siis peitetysti pyrkii opettamaan välitilaa, jossa kuolematon osa ihmisestä jollain lailla tietoisena ja ilmeisesti myös alustavasti tuomittuna odottaa ruumiin ylösnousemusta ja viimeistä
tuomiota. Ilmaisujen moniselitteisyys heijastaa paitsi Kristinopin kompromissiluonnetta myös sitä tosiseikkaa, että protestanttisessa teologiassa perinteisesti "rikastava" ja "karsiva" kuoleman teologia elävät rinnakkain.

Nikolaisen myöhempiä tarkennuksia

Kristinopin väljä formulointi ei tietenkään ratkaissut Nikolaisen kirjan herättämää kysymystä siitä, onko ihmisessä jotakin kuolematonta, ja jos on, niin mitä ja missä mielessä.

Vuoden 1954 ilmestyneessä teoksessaan "Keskustelu kristillisestä toivosta" tuolloinen Uuden testamentin eksegetiikan professori Aimo T. Nikolainen tarkentaa käsitystään koko ihmisen kuolemasta. Hän myöntää, että Uudessa testamentissa puhutaan kuoleman ohittamisesta
ja "voittamisesta", mutta kiistää sen että kyseessä olisi tällöin elämän jatkuminen ruumiista eronneessa kuolemattomassa sielussa.

Kuolema ja ylösnousemus tuo aina syvällekäyvän muutoksen ihmispersoonan tilaan; jatkuvuutta tärkeämpi on muutos. Kun Uusi testamentti puhuu elämästä heti kuoleman jälkeenkin taikka kuolemattomuudesta, kyse ei Nikolaisen mukaan ole sielun vaelluksesta, vaan tällöinkin
muutoksesta, Joka koskee koko ihmistä.

Paavalin teologiassa kristitty ei kuollessaankaan menetä yhteyttä Kristukseen, vaan kulkee muiden edellä Kristuksen luo (s. 93). Siten voidaan sanoa, että kristityn jo tässä ajassa alkavaa "katoamatonta" elämää ei kuolema pysty enää tuhoamaan.

Tässä mielessä voidaan Nikolaisen mukaan sanoa, että "Jeesukseen uskova elää, vaikka olisi kuollut tai toisin, vieläkin kärjistetymmin sanoin, ei kuolekaan" (s. 94). Tällaista Kristus-elämän katoamattomuutta Nikolainen ei kuitenkaan tulkitse opiksi välitilasta taikka sielun kuolemattomuudesta.

Evankelistojen lisäksi myös Paavalille koko ihmisen kuolema säilyy ylösnousemuksen edellytyksenä, kuten Nikolainen jo 1945 teoksessaan "Der Auferstehungsglauben II" (s.187-188) toteaa.

Sielun kuolemattomuus ja välitila Osmo Tiililän mukaan

1950-luvun dogmatiikassa kävi yhä ilmeisemmäksi, että koko ihmisen kuolemaa opettava karsiva kanta on erityisesti Saksassa levinnyt eksegetiikasta myös protestanttisten kirkkojen oppiin.

Muun muassa vaikutusvaltainen konservatiivinen Luther-tutkija Paul Althaus selitti luterilaisen teologian opettavan koko ihmisen kuolemaa ja ylösnousemusta.

Suomalaisessa teologiassa kuoleman ongelmaa pohtii perusteellisimmin dogmatiikan professori Osmo Tiililä "Systemaattinen teologia" –teoksensa 1954 ilmestyneessä toisessa osassa, joka sisältää laajat luvut sekä Kristuksen tuonelaan astumisesta että ihmisen kuolemanjälkeisestä tilasta. Sielun kuolemattomuusopin käsittelyn Tiililä aloittaa selostamalla erilaisia uuden ajan teologianhistorian vaihtoehtoja.

Aimo T. Nikolaisen edustama kanta on Tiililän mukaan uudemmassa saksalaisessa teologiassa yleinen: koko ihmisen kuolemaa opettavat mm. Adolf Schlatter, Gerhard Heinzelmann, Carl Stange, Paul Althaus ja Emil Brunner.

Näiden teologien tekemä jyrkkä ero kreikkalaisen sielun kuolemattomuusopin ja kristillisen eskatologian välillä ei Tiililän mielestä tee Raamatun ilmoituksen kokonaisuudelle oikeutta, koska Uusi testamenttikin puhuu sielun kuolemattomuudesta.

Tiililän mielestä Stangen ja Althausin kuolemakäsityksillä on kuitenkin sikäli ollut "tervehdyttävä vaikutus", että ne korostavat ihmisen koko elämän riippuvuutta Jumalasta, (s. 428-429, 439).

Näille vastakkaisena protestanttisena oppina Tiililä selostaa 1800-luvun pietistien J.T. Beckin ja F. Delitzschin käsitystä sielun kuolemattomuudesta. Molempien mukaan kuolemassa sielu säilyy kuolemattomana sikäli kuin se on "hengen vaikutuksen alainen".

Kristuksessa kuolleet uuden liiton hurskaat sielut saavat kuolemassa jumalallisen levon, joka on sekin eräänlainen välitila. Kaikki muut sielut joutuvat kuoleman jälkeen "haadekseen", joka ei ole lopullinen helvetti, vaan "välitila ja -paikka, missä sielut odottavat lopullista kohtaloaan, joko toista kuolemaa tai iankaikkista elämää", (s. 430-431).

Haadeksessa olo ei ole unenomaista toimettomuutta, vaan tietoisuutta, jossa on kahdentyyppistä elämää: oikeamieliset, joihin kuuluvat Beckin mukaan "kunnon pakanatkin", saavat levon ja lunastuksen toivon, jumalattomat sielut taas kokevat jo esimakua lopullisesta tuomiostaan ja
rangaistuksestaan (431).

Tiililä itse varoittaa Beckin ja Delitzschin haades- spekulaation mielikuvituksellisuudesta, mutta on sitä mieltä, että nämä biblisistit ovat kuitenkin viime kädessä lähempänä totuutta kuin koko ihmisen kuolemaa opettavat Carl Stange, Paul Althaus ynnä muut modernit teologit (s. 439, 447).

Oleellista on Tiililän mielestä, että "Raamattu itse aivan selvästi opettaa välitilan olemassaoloa lausumissa, joita on mahdotonta toisin tulkita" (s. 438). Näitä kohtia ovat Tiililälle klassiset välitilaopin perustelut, joista monet Kristinoppikin mainitsee: Luuk. 16,19-31; l. Piet. 3,19; Luuk. 23,43; 2. Kor. 5,1-10; Fil. 1,23 ja 2. Piet. 1,13.

Tiililä katsoo jatkavansa suomalaisen dogmatiikan perinteistä linjaa; hän toteaa, "ettei kukaan Suomen huomattavimmista systemaatikoista ole hyväksynyt oppia sielun kuolemasta, vaan kaikki opettavat välitilaa. Näin Granfelt ja Johansson, Pietilä, Sormunen ja Alanen."

Tiililä siis asettuu määrätietoisesti puolustamaan sielun kuolemattomuutta ja välitilaoppia.

Joskin Tiililä korostaa välitilaa koskevan ilmoituksen niukkuutta, hän dogmatiikassaan ottaa kantaa kaikkiin keskeisiin välitilaopin klassisiin ongelmiin.

Esimerkkeinä voi mainita l) kuoleminen, 2) receptaculum- opin ja 3) Kristuksen tuonelaan astumisen ja ihmisen kuolemanjälkeisen kääntymyksen.

1) Välitila ei Tiililän mukaan ole "unta" taikka "kuolemaan nukkumista", vaan se edellyttää tietoisuutta.

Puhuessaan kuolemasta unena Uusi testamentti käyttää vertauskuvaa. "Jos kysymyksessä olisi unen tajuttomuus, Paavali tuskin olisi voinut puhua siitä olemisesta Kristuksen kanssa, joka on hänen maanpäällistä elämäänsä parempi tila." (s. 440).

2) Roomalaiskatolisen opin tuonelan viidestä "vastaanottopaikasta" (receptaculum) Tiililä vähentää kahteen._Tuonelassa on erikseen vaivan paikka ja Aabrahamin helma taikka väliaikainen helvetti ja
paratiisi Luuk. 16), .mutta ei erikseen kiirastulta, kastamattomien lasten sielujen limbusta eikä ennen Kristusta eläneiden pyhien sielujen limbusta.

3) Tuonelassa tapahtuvan kääntymyksen mahdollisuutta Tiililä käsittelee laajasti sekä Kristuksen tuonelaan astumisen että välitilaoppinsa yhteydessä.

Hän on sitä mieltä, että Kristus tuonelaan astuessaan julisti evankeliumin kaikkialle välitilaan.

Oppi tuonelaan astumisesta tähtää siihen, "ettei ole inhimillisen olemassaolon aluetta ja muotoa, johon maailmansovituksen vaikutukset eivät ulottuisi".

Siten Tiililä varovaisesti kallistuu sille kannalle, että tuonelassa kaikki kuulevat evankeliumin.

Raamatun ilmoitus puhuu tosin vain evankeliumin leviämisestä ennen Kristusta eläneiden keskuuteen (l. Kor. 15,29; Hebr. 11,40; l. Piet. 4,6), mutta Tiililän mukaan voitaneen analogisesti päätellä, että myös kaikkien myöhemmin eläneiden ihmisten, esimerkiksi pakanoiden, tulee voida
kohdata Kristus tuonelassa:

Uskon analogiaa hyväksi käyttäen ehkä kuitenkin voidaan näiden kohtien asiasisällystä avartaa. Kun Kristus on ainoa tie, ei mitään muuta tietä esim. yleisen ilmoituksen nojalla - voida pitää mahdollisena. Kaikkien täytynee saada persoonallisesti ratkaista suhteensa Vapahtajaan, (s. 443).

Joskin Tiililä on sitä mieltä, että sana Kristuksesta vaikuttaa tuonelassakin kaikkialla, tekee hän kuitenkin vielä eron tuonelassa tapahtuvan kehityksen ja kääntymyksen välillä.

Tuonelassa tapahtuvan kehityksen myöntämisessä hänellä ei ole ongelmia, mutta kysymys varsinaisesta sielun kuolemanjälkeisestä kääntymyksestä jää selvää kannanottoa vaille ymmärtääkseni edellä lainaamallani, ratkaisusta puhuvalla kohdalla ja l. Kor. 15,29:n ponnekkaalla esiin nostamisella (s. 443) Tiililä tahtoo pitää oven auki myös ihmisen kuolemanjälkeisen kääntymyksen mahdollisuudelle.


Laajasti välitilan ongelmia Tiililä käsittelee myös yleistajuisessa saarnakokoelmassaan "Kuolema" (1961, s. 66-70, 108-125). Asiasisällöltään Tiililän kanta on sama kuin "Systemaattisessa teologiassa", mutta eräissä kohdin on tapahtunut hienosäätöä.

Saarnojen kehotuspuheluonteen mukaisesti kuolemanjälkeistä kehitystä ja kääntymystä ei käsitellä, mutta sen sijaan kuvataan laajasti välitilassa olevien henkien tai sielujen (Tiililä käyttää molempia käsitteitä) elämää ja jopa mahdollista yhteyttä meidän maailmaamme. Hienosäätöä on myös siinä, että Tiililä pitää käsitettä ”välitila” selkeämpänä kuin "tuonelaa" (s. 69).

Sielun kuolemattomuus ja välitila Eino Sormusen mukaan

Osmo Tiililän dogmatiikan ilmestymisvuonna 1954 julkaisi myös Eino Sormunen yleistajuisen kuvauksen viimeisistä tapahtumista, kirjan nimeltä "Matkan pää".

Sormunen ei kritisoi omalle kannalleen vastakkaisia käsityksiä, mutta tekee kyllä selväksi oman liittymisensä sielun kuolemattomuusoppiin.

Koko ihmisen kuolemaa kristillisenä oppina Sormunen ei edes käsittele, vaan toteaa Kristinoppia mukaillen:

... käsityksemme kuolemasta on se, että siinä sielu ja ruumis eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta sielu jatkaa toimintaansa toisissa muodoissa, (s. 26).

Toisin kuin Kristinopissa Sormunen siis omassa kirjassaan puhuu sielun (eikä hengen) erosta ruumiista.

Erityisen kiinnostunut Sormunen on ruumiista eronneen kuolemattoman sielun välitilasta, tuonelasta, jota käsittelevä luku on "Matkan pää" teoksen laajin.

Tiililän tavoin Sormunenkin kiistää käsityksen välitilasta pelkkänä unena ja toteaa Uuden testamentin pikemmin antavan kuvan sielun täydestä persoonallisesta elämästä heti kuoleman jälkeen. Tähän välitilaelämään kuuluvat muun muassa rukous, ylistys ja myös "kehitys",
(s. 38-39).

Tästä syystä myös rukous vainajien kanssa ja puolesta on kristitylle mahdollinen, osallistuvathan poisnukkuneidenkin sielut pyhien yhteyteen ja seurakunnan rukoukseen (s. 41-42).

Tärkein välitilaa koskeva kysymys Sormuselle on Kristuksen astuminen tuonelaan, oppi joka hänelle "edustaa luovuttamattomia kristillisiä uskonajatuksia".

Tiililän tavoin Sormunen katsoo, että Kristus julisti tuonelassa evankeliumin ei vain joillekin erityisryhmille, vaan kaikille kuolleille. (s. 34-35).

Sormunen myöntää välitilassa tapahtuvan kehityksen (s. 36-40), mutta jättää Tiililän tavoin sielun kuolemanjälkeisen kääntymyksen mahdollisuuden jossain määrin avoimeksi.

Mielenkiintoisella tavalla Sormunen pyrkii kuitenkin eri kohdissa esitystään hakemaan uusitestamentillisia perusteluja välitilassa tapahtuvan kääntymyksen taikka anteeksiannon puolesta. Hän käyttää Tiililän dogmatiikan argumentteja: l. Kor. 15,29:ää sekä sitä, että "kristillisen armokäsityksen perusteista johtuu, että jokaisen on omakohtaisesti saatava ratkaista suhteensa armontarjoukseen" (s. 39 – 40).

Lisäksi Sormusella on omaperäisiä, ei-traditionaalisia havaintoja evankeliumeista:

Jeesus sanoo (Matt 12,32): "Jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anneta anteeksi, ei tässä maailmassa eikä tulevassa." Näitä sanoja ei voine tulkita muuten kuin niin, että
toisessakin maailmassa on jokin anteeksiantamisen mahdollisuus. (s. 34 - 35).

Tuskin voi lukea Matt. 11,20-24 saamatta ajatushäivähdystä, että jotakin pelastusmahdollisuutta siis yhä on. (s. 40).

Jälkimmäisessä raamatunkohdassahan Jeesus nuhtelee Kapernaumin paatumusta Sodomaa suuremmaksi ja sanoo, että kaupungin on astuttava alas tuonelaan ja että Sodomalla on tuomiopäivänä oleva helpompaa kuin Kapernaumilla, vaikka viimeksi mainittu on saanut nähdä Jeesuksen ihmeteot.

Sormunen tarkoittanee "ajatushäivähdyksellä" ehkä sitä, että kapernaumilaiset näkevät tuonelassa sodomalaisten kohtaavan Kristuksen ja kääntyvän heitä herkemmin, niin että ennen Kristusta olleessa Sodomassa onkin tuomiopäivänä enemmän Kristuksen puoleen kääntyneitä kuin
Kristuksen aikaisessa Kapernaumissa.

Oleellista Sormusen välitilaopin ymmärtämisessä ei tietenkään ole hänen perustelujensa vakuuttavuus, vaan nimenomaan hänen halunsa puolustaa niin pitkälle "rikastettua" sielun kuolemattomuusoppia, että jopa kuolemanjälkeiselle kääntymykselle jää tilaa.

Välitilaopin tärkeyttä Sormusella ja Tiililälle kuvaa sekin, että vaikka molemmat korostavat tuonelaa koskevan ilmoituksen niukkuutta, muodostuu välitilaopin kuvaus silti tosiasiassa sivumäärältään laajimmaksi (!) eskatologian lokukseksi niin Tiiman "Systemaattisessa teologiassa" kuin Sormusen "Matkan päässä".

Tarinan opetukset

Suomalainen keskustelu sielun kuolemattomuudesta 1940- ja 1950- luvuilla herättää monenlaisia kysymyksiä teologian, erityisesti dogmatiikan periaatteista. Toisaalla (Teologinen Aikakauskirja
1/1988) olen pyrkinyt arvioimaan Sormusen ja Tiililän raamatun käytön metodia tässä keskustelussa.

Seuraavassa keskityn lopuksi välitilaopin soveltavaan, hermeneuttiseen merkitykseen.


Mistä johtuu se seikka, että oppi sielun kuolemattomuudesta, joka Raamatussa on niukka ja tulkinnanvarainen ja joka myös myönnetään salaisuudeksi, kuitenkin askarruttaa etevimpien yliopistoteologien mieltä niin, että se kasvaa sivumäärältään laajimmaksi lopun aikojen teemaksi?

Kysymyksessä ei voine olla pelkkä utelias rationalismi, joka täyttää niukkojen tiedonjyvästen väliin jäävät aukot mielikuvituksella.
Tästä niin Tiililä kuin Sormunenkin jatkuvasti varoittavat.

Välitilaoppia tuskin voi myöskään selittää pelkästään kannanotoksi yhtäältä spiritismiä ja teosofiaa ja toisaalta materialistista ateismia vastaan, vaikka nämäkin rajankäynnit tulevat mukaan keskustelussa.

Eräs syy on varmasti historian ja tradition painoarvo: ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien yleisesti hyväksytty välitilaoppi ei_uskon puhdistuksessakaan voinut kaatua kiirastuliopin hylkäämiseen ja
Raamatun ilmoituksen niukkuuden toteamiseen. Roomalaiskatolilaisen teologian yiisiosastoinen välitila ei protestantismissa kadonnut, vaan muuttui kaksiosastoiseksi, ja sielun kuolemattomuus sekä Kristuksen tuonelaan astumisen soteriologinen merkitys omaksuttiin etenkin luterilaisessa teologiassa.

Tätä traditiota jatkavat Tiililä ja Sormunen. Tradition jatkumisen perimmäisenä syynä on raamatunkäytön metodi: kun Uuden testamentin moni-ilmeinen kuoleman teologia halutaan saattaa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joudutaan olettamaan erikseen välitila ja lopputila.

Tärkeimpänä syynä teologien jatkuvaan kiinnostukseen välitilaoppia kohtaan pidän kuitenkin itse kuoleman syvää eksistentiaalista merkitystä.

Mitä kuolleelle tapahtuu ennen viimeistä päivää? Tähän meitä jokaista kiinnostavaan kysymykseen on teologin annettava vastaus, olipa sitä koskeva ilmoitus yksiselitteistä tai ei.

Meidän vuosisatamme eräs patenttiratkaisu on ollut välitilan ongelman kiertäminen abstrakteilla aikakäsityksillä siten, että todetaan kuoleman ja viimeisen päivän välillä olevan vain jonkinlaisen ikuisen, kestottoman nyt- hetken.

Pahimmassa tapauksessa viitataan epämääräisesti vielä suhteellisuusteoriaan taikka johonkin moderniin teologiin (Teilhard de Chardin!).

Tällaiset lähinnä runolliset silmänkääntötemput eivät kuitenkaan ole saavuttaneet laajempaa kannatusta minkään elävän kristillisen tradition piirissä, nähdäkseni sen vuoksi, että ne jäävät yksinkertaisesti käsittämättömiksi.

Koko ihmisen kuolema ja eksistenssikatkos ennen viimeistä päivää on ”selkeämpi ratkaisu” Ja korostaa ylösnousemuksen merkitystä teologisesti osuvalla tavalla. Tällainen karsiva kanta jää sekin kuitenkin terveelle jäljelle jossain määrin vieraaksi:

Mitä ylipäätään tuo "katkos" voisi tarkoittaa? Luodaanko persoonat uudelleen tuomiota varten vain aiemman vastinkappaleensa muistilla varustettuna? Mitä tällöin lopulta tarkoittaisi ”ylösnousemus"?

Oppi sielun kuolemattomuudesta ja välitilasta on myyttinen, hellenistinen, rationalistinen ja raamattuteologisesti ongelmallinen. Se ei mielestäni kuitenkaan ole älyllisesti epärehellisempi kuin oppi "ikuisesta nyt- hetkestä" taikka "eksistenssikatkoksesta" ja on varmasti helpommin tajuttava kuin nuo kaksi. Sen elinvoimaisuus kristinuskon historiassa perustuukin nähdäkseni juuri siihen, että eksistentiaaliseen kysymykseen: "Mitä kuolleelle tapahtuu kuolemassa?" Välitilaoppi voi antaa terveen järjen tasolla ymmärrettävän ratkaisun, kun taas muut kuolemakäsitykset jäävät vaikeiksi, abstrakteiksi paradokseiksi.

Älyllisesti hiottu teologi on taipuvainen näkemään uskonnon voiman juuri paradokseissa, mutta tavallinen kristitty saattaa olla vastaanottavaisempi julistukselle, jossa paradoksit oiotaan ymmärrettäviksi terveen järjen työkaluin.


KÄYTETTY KIRJALLISUUS

(Vrt. myös Matti Myllykosken kirjallisuusluettelo)

Alaja, Osmo, Tämäkö on vastauksemme 'Jumalan vallan julistajain'
haasteeseen? Vartija 1941,121-123.

Alanen, Yrjö J.E., (arvostelu), Aimo Nikolainen, Ihminen evankeliumien
valossa. Vartija 1941,114-116.

Kristinoppi lyhyesti esitettynä. 8. yleisen kirkolliskokouksen asetta-
man katekismuskomitean laatima ehdotus. Helsinki 1921.

Kristinoppi lyhyesti esitettynä. 15. yleisen kirkolliskokouksen aset-
taman katekismuskomitean ehdotus. Helsinki 1947.

Kristinoppi lyhyesti esitettynä. Hyväksytty Suomen 16. varsinaisessa
kirkolliskokouksessa vuonna 1948.

Nikolainen, Aimo, Ihminen evankeliumien valossa. Porvoo.

Nikolainen, Aimo, Kristillinen ylösnousemusajatus kunniaan! Vartija
1941,152-156.

Nikolainen, Aimo, Der Auferstehungsglauben II. Helsinki 1945.

Nikolainen, Aimo T., Keskustelu kristillisestä toivosta. Porvoo 1954.

Puukko, A.F. (arvostelu), Aimo Nikolainen, Ihminen evankeliumien
valossa. Teologinen Aikakauskirja 1941,176-179.

Saarinen, Risto, Raamatun käyttö systemaattisessa teologiassa.
Teologinen Aikakauskirja 1988, 39-46.

Simojoki, Martti, Kristinopin pääkohdat. 2.p. Helsinki 1966.

Sormunen, Eino, Matkan pää. Hämeenlinna 1954.

Tiililä, Osmo, Systemaattinen teologia II. Kuopio 1954.

Tiililä, Osmo, Kuolema. Helsinki 1961. ””

34

748

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • sisseille..

      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      sitkeille sisseille jatkuu..


      Mitä kuoleman jälkeen? (järjestelmällisesti tutkittuna)


      On erittäin valitettavaa, kun aihetta "Mitä kuoleman jälkeen" lähdettiin käsittelemään eräillä kristittyjen keskustelusivuilla tosiasiassa täysin toisarvoisesta tekstistä.

      Tämän tekstin pohjalle rakenneltiin mielikuvituksellisia ja jopa järjettömiä hypoteeseja muka jumalallisesta totuudesta. Ja näin tehtiin vain siitä syystä, että Herramme Jeesuksen kerrotaan esittäneen tämän kertomuksen. Tämä kertomus on näet käsitetty tositapahtumaksi, vaikka juuri siitä, että siinä kuvataan mahdottomat mahdollisina, pitäisi kaikille olla selvää, että kysymyksessähän
      on vain vertaus.

      Aihetta "Mitä kuoleman jälkeen" tulee sen sijaan lähteä tutkistelemaan järjestelmällisesti ja alusta, ensimmäisenä tutkistelun kohteena Genesis- kirjan opetus sekä eläinten että ihmisten sieluista. Tämän jälkeen tulee edetä niihin Genesiksen teksteihin jotka kertovat, missä ruumiillisten
      olentojen sielut sijaitsevat. Tämän jälkeen tulee edetä tutkistelemaan kuolemaa ja tuonelaa eli kuolleitten valtakuntaa käsitteleviä Vanhan testamentin tekstejä, ja niin edelleen.

      Myös terve ymmärrys tulee ottaa alusta asti tutkisteluun mukaan. Onhan Jumalan Poika tullut ja antanut meille `ymmärryksen´ tunteaksemme sen totisen...jne.


      Mitä sanoisimme sille entiselle saarnamiehelle, joka saarnasi:

      "Halleluja. Raamattu kertoo valaskalan nielleen Joonan,
      ja minä uskon sen, koska tämän kertoo Raamattu. Ja vaikka
      Raamattu kertoisi että Joona nieli valaskalan, sittenkin
      minä uskoisin, koska sen kertoisi Raamattu, halleluja."

      Eipä moni varmaankaan suhtautuisi kovinkaan vakavasti sellaisiin uskoviin, jotka vaikkapa tulisivat meille Raamatun tekstien perustalta todistelemaan, että "puut menevät keskenään naimisiin ja valitsevat itselleen jopa kuninkaan, jne."

      Kun kertoisimme varovasti heille, että tällaiset kertomukset ovat varmaankin `vertauksia´, he lukisivat vakavin kasvoin ja tuimin ilmein meille määrätyt Vanhan testamentin kohdat, ja korostaisivat, etteivät nämä kohdat mainitse kertomuksia vertauksiksi.

      Ja kas kummaa, siellä todellakin kerrotaan puitten näin tekevän, ja vieläpä ilman, että näissä kohdissa edes mainitaan kyseessä olevan vertauksen.

      Olisimmeko siis aseettomia ja neuvottomia näiden uskovien `raamatullisuuden´ edessä?

      Vaikka edelliset esimerkit ovat karrikoituja, ne silti pitkälle peilaavat joidenkin uskovien asenteita. Ottakaamme nyt pari esimerkkiä jokapäiväisen elämän tapahtumista.

      Joku lähimmäisemme jää auton alle. Hän loukkaantuu ja menettää tajuntansa. Hänet viedään teho-osastolle jossa hän makaa viikkokausia tiedottomana.

      Jos kysymme, näkeekö tai kuuleeko tai tietääkö hän mitään, vastaus on kielteinen.

      Jos hän elpyy tilastaan ja tulee tajuihinsa, tiedostaako hän mitään siitä tilastaan, jossa hän viikkokausia makasi. Vastaamme: Ei. Mutta jos hän ei toivu tilastaan, vaan kuolee, mitä silloin vallalla olevan opin mukaan tapahtuu?

      Hän onkin yhtäkkiä muka täysin tietoinen, näkee, kuulee ja ajattelee.

      Raamatun mukaan Jumala teki maailmahistoriamme ensimmäisen leikkauksen.
      Hän nukutti Adamin, otti yhden Adamin kylkiluista ja rakensi tästä kylkiluusta Eevan. Siksi leikkaus on oiva esimerkki toiseksi esimerkiksi.

      Oletetaan että joku sairas on nukutettu leikkauspöydälle. Nukutuksen tähden häntä voidaan käsitellä mistä vain, ilman että hän tiedostaa mitään. Hänellä ei ole kipuja eikä tietoisuutta. Mutta leikkaus epäonnistuu ja potilas ei selviä, vaan kuolee. Mitä nyt jälleen tapahtuu vallalla olevan opin mukaan?
      Nyt tämä leikkauspöydälle kuollut nukutettu onkin yhtäkkiä täysin hereillä ja tajuissaan, vaikka elämän henki on hänet jättänyt.

      Vaikka kuoleman unen pitäisi kaiken järjen mukaan olla syvempi kuin nukuttamista seurannut tajuttomuus, näin ei tämän opin mukaan kuitenkaan ole. Jos nukutettu on niitä onnettomia, jotka eivät ole löytäneet Vapahtajaa pelastajakseen, häntä kohtaa karmea kohtalo.

      Vaikka hän ei nukutettuna tuntenut leikkauspöydällä mitään kipuja, nyt hän kuoltuaan avaakin silmänsä tuonelan tuskissa.

      Jos hän eläessään oli tutustunut kristilliseen oppiin, hän saattaa oitis tiedostaa, mikä häntä odottaa. Ensin tuonelan liekkejä Jeesuksen tulemuksen ja tuhannen vuoden väliajan yli. Sitten tulee hetken helpotus, kun hän nousee tuomiolle ja yhdistyy ruumiiseensa. Mutta sen jälkeen, hupsis, sinne vain
      tuliseen järveen, jossa alkavat tuskat jotka eivät lopu koskaan vaan jatkuvat niin kauan kuin Jumala elää.




      Aloittakaamme nyt tutkimaan Raamattua järjestelmällisesti, välttääksemme edellä
      kuvatut järjettömyydet.





      jatkuu ….

      • AnttiVKantola

        ### Jos kysymme, näkeekö tai kuuleeko tai tietääkö hän mitään, vastaus on kielteinen.

        Jos hän elpyy tilastaan ja tulee tajuihinsa, tiedostaako hän mitään siitä tilastaan, jossa hän viikkokausia makasi. Vastaamme: Ei. Mutta jos hän ei toivu tilastaan, vaan kuolee, mitä silloin vallalla olevan opin mukaan tapahtuu?

        Hän onkin yhtäkkiä muka täysin tietoinen, näkee, kuulee ja ajattelee.###

        Ei Tuonelaan joutunut rikas mies Jeesuksen
        opetuksen mukaan tiennyt, mitä maailmassa
        tapahtuu, mutta oman tilansa tiesi, vaikkei
        tiennyt sitä eläessään.
        Kuoltuaan hän ensi kertaa oli huolissaan omaisistaankin, mutta liian myöhään.
        Se on Jeesuksen opetuksen pääsisältö tässä,
        että herääminen Tuonelassa on liian myöhäistä!

        Moni herää vasta kuoltuaan!

    • sisseille...

      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      jatkuu…


      RAAMATUN OPETTAMA TOTUUS `SIELUISTA´ ENSIMMÄISESSÄ MOOSEKSEN
      KIRJASSA JA VÄHÄN MUUALLAKIN RAAMATUSSA


      ENSIMMÄISEN MOOSEKSEN KIRJAN TARKASTELUA


      ELÄVÄ SIELU

      Elävän sielun käsite esiintyi meidän vanhemmassa kirkkoraamatussamme, ensimmäisen
      kerran kohdassa 1 Moos.2:7. Kohdan teksti kuuluu heprean mukaan:

      "Ja muodosti Jahve Jumala tuon ihmisen tomun tuosta maasta, ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja tuli tuo ihminen sieluksi eläväksi."

      Vaikka vanha kirkkoraamattu puhuu elävästä sielusta vasta kohdassa 2:7, silti heprean teksti puhuu elävästä sielusta (nefesh chajjaa) jo kolmasti aikaisemmin (1:20, 24,30).

      Näistä teksteistä löytyvät seuraavat ilmaisut:

      "Jishretsuu ha-ammajim sherets nefesh chajjaa...",
      "Kuohuttakoot nuo vedet parvittain sieluja eläviä..."

      "Tootsee haa aarets nefesh chajjaa lemiinaah..."
      "Tuottakoon tuo maa sielua elävää lajissaan..."

      "...asher boo nefesh chajjaa."
      "...jotka ovat sieluja eläviä.

      Edellä lainatut jakeet on käännetty Septuagintaan seuraavasti:

      ""Ja Jumala sanoi: "Ulos saattakoon vedet matelijoita elävien
      sielujen, ja lentäviä siivekkäitä maan päälle, taivaan
      holviin." Ja tapahtui näin.""

      ""Ja Jumala sanoi: "Ulos saattakoon maa elävää sielua
      lajeittain. Nelijalkaisia ja matelijoita ja maan villipetoja
      lajeittain." Ja tapahtui näin.""

      ""...ja kaikille maan villieläimille, ja kaikille taivaan
      siivekkäille, ja jokaiselle matelevalle matelijalle maan
      päällä, joka omaa itsessään elämän sielun, kaiken vihannan
      ruohon ruoaksi." Ja tapahtui näin."

      Heprean sana `nefesh´, merkitsee alkuaan hengitystä, hengittävää elävää olentoa.
      Ollakseen käännöksessään johdonmukainen, vanhemman kirkkoraamatun olisi pitänyt kääntää myös kohta 2:7 eläväksi olennoksi, tai vaihtoehtoisesti kääntää ensimmäisen luvun kolme `nefesh chajjaa´ - ilmaisua eläväksi sieluksi.

      Nykyisellään vanhempi kirkkoraamattu ei ilmaise sitä tosiasiaa, että sekä eläimistä että ihmisestä käytetään alkukielessä samaa nimitystä:, "elävä sielu."

      Nykyinen uusi hyväksytty käännös on näin ollen parannus. Se kun käyttää sekä eläimistä 1:20,24) että ihmisestä (2:7) samaa ilmaisua: "elävä olento", joka on ehdottomasti oikein.

      Septuaginta on kääntänyt kohdan 2:7 seuraavasti:

      "Ja muodosti Jumala ihmisen, tomun maasta, ja puhalsi hänen
      kasvoihinsa elämän henkäyksen, ja tuli ihminen sieluksi
      eläväksi."

      Kreikan kielessä sana "ho khuus" merkitsee multaa, tomua, pölyä, maasta kokoon pinottua. Sana, "hee pnoee" merkitsee henkäystä, hengitystä, henkeä, tuulta, tuulispäätä, vastaten heprean nishmat-sanan merkityksiä:, hengitys, henkäys.

      Heprean teksti puhuu Jumalan puhalluksen kohteina sieraimista "be appaav", Septuaginta sen sijaan kasvoista "to prosoopon".

      Merkille pantavaa on, että ihminen tuli tekstin mukaan eläväksi sieluksi vasta puhalluksen tuloksena. Teksti ei tarkoita, että henkäys itsessään olisi jo ollut elävä olento, elävä persoonallisuus. Septuaginta käyttää "hee dzoee" substantiivin genetiivimuotoa, "tees dzoees" `henkäys´ - sanan määreenä.

      Toisaalta on tulkittu niinkin, että ihmiseen siirtyi Jumalan puhaltamisen tuloksena enemmän kuin mitä henkäys-sana ilmaisee.

      Kohdasta 1 Moos. 6: 3 luemme:

      ""Ja Jahve sanoi: "Ei ole vallitseva (tai:, tuomitseva, tai:
      nuhteleva) henkeni ihmisessä ikuisesti, sillä heidän
      virheellisyydessään hän lihaa. Olkoot päivänsä sata ja
      kaksikymmentä vuotta.""

      Heprean sanan, "vallitseva" (loo-jaadoon) vastineena Septuaginta käyttää "katameinoo" verbiä. Se merkitsee: oleskella, viipyä, pysyä, olla,:

      ""Ja Herra Jumala sanoi: "Ei minun henkeni ole oleskeleva
      näissä ihmisissä, (tai: näiden ihmisten joukossa)
      iankaikkisuuteen, koska he ovat lihoja. Ja heidän päivänsä
      tulevat olemaan vuosia sata kaksikymmentä.""

      Septuaginta käyttää "en" -prepositiota, jolla on inessiivinen merkitys: henki on ihmisissä. Tosin "en" prepositiolla on myös merkitykset: `joukossa´, kesken´, ja Bagsterin englanninkielinen Septuaginta onkin kääntänyt Jumalan sanoneen:

      "My Spirit shall certainly not remain among these men for
      ever, because they are flesh, but heir days shall be an
      handred and twenty years."

      Kiinnittää huomiota, että `henki´ -sana on Bagsterin tekstissä kirjoitettu isolla kirjaimella, viitaten siis Jumalan Pyhään henkeen.

      Uuskreikan Vanvan tekstilaitos käyttää "meta" -prepositiota:

      "Ja Herra sanoi: `Ei minun henkeni ole aina oleskeleva ihmisen
      kanssa, koska hän on liha: Hänen päivänsä tulevat olemaan
      vielä vuosia satakaksikymmentä.`"

      Uuskreikan käännöksen mukaan Jumalan henki on siis tässä Genesiksen kohdan 6:3 tekstissä `ihmisen kanssa´ ja tätä samaa on Septuagintankin tekstillä ollut (todennäköisesti) alkuaan tarkoitus sanoa.

      Genesis 6:3 tekstissä ei siis olisikaan kysymys eläväksi tekevän Jumalan hengen jakaantumisesta elämän henkenä eri ihmisten osalle, vaan yhden ja saman Jumalan Pyhän hengen läsnäolosta ihmisten joukossa.

      Mutta merkittävää on, ettei ainoastaan ihmisissä, vaan myös eläimissä on Genesiksen tekstien mukaan `elämän hengen henkäys´ ja jopa `elämän henki´ sieraimissaan.

      Kysymys kuuluu, tarkoitetaanko ihmisissä ja eläimissä olevalla `elämän hengellä´ sen enempää kuin pelkkää `henkäystä´?

      Henkäyksen lisäksi ihmisissä ja eläimissä on enemmän, nimittäin `elämän henki´.
      Näin on heprean tekstien (6:17 ja 7:15,22) mukaan:

      "Ja minä katso, minä tuotan vesien tulvan maan päälle,
      hävittämään kaiken lihan jossa on elämän henki
      taivaitten alla, kaikki joka on maan päällä heittää
      henkensä.”

      "Ja ne tulivat Nooan luo arkkiin kaksittain, kaksittain
      kaikesta lihasta, jossa on elämän henki."

      "Ja kaikki maan päällä matelevainen liha heitti henkensä, sekä
      linnut että karja että eläimet, sekä kaikki nuo maan päällä
      vilisevät pikkuelävät, ja kaikki ihmiset."

      "Kaikki joilla sieraimissa elämän hengen henkäys, kaikista
      jotka kuivalla maalla, kuolivat."

      Samoin myös Septuagintan tekstien mukaan:

      "Ja katso! minä tuotan veden tulvan maan päälle, turmelemaan
      kaiken lihan, jossa taivaan alapuolella on elämän henki: ja
      kaikki jotka ovat maan päällä tulevat kuolemaan."

      "Ne menivät sisälle Nooan luo arkkiin, kaksittain kaikesta
      lihasta, jossa on elämän henki."

      "Ja linnuista ja karjaeläimistä ja villieläimistä maan päällä
      kuoli jokainen liikkuva liha, ja jokainen liikkuva matelija,
      ja jokainen ihminen."

      "Ja kaikki jotka omaavat elämän henkäyksen, ja jokainen, joka
      kuivan maan päällä, kuoli."

      Teksteissä esiintyy ilmaisu "elämän henki" hepreaksi: "ruuach chajjiim", kreikaksi:
      "pneuma dzooees". Viimeksi lainatun kohdan (7:22) heprean tekstissä on ilmaisu:
      "nishmat ruuach chajjiim", merkiten "elämän hengen henkäys", josta Septuaginta on
      jättänyt "henki" - sanan vastineen "pneuma" pois, puhuen vain elämän henkäyksestä
      (pnooeen dzooees). Onkohan heprean konsonanttitekstissä alkuaan ollut "ruuach" –
      sanaa tässä kohtaa ollenkaan?

      Näyttää kylläkin selvältä, ettei ihmisellä ole edellä esitettyjen tekstien valossa mitään sen enempää sieraimissaan kuin eläimilläkään, vaikka ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi kerrotaankin erikseen. Samaan johtopäätökseen tuli aikoinaan jo Raamatun Saarnaaja-kirjan tekijä (3:18-21), jota lainaan uuden kirkkokäännöksen mukaisena:

      "Ja minä ajattelin: Näin tapahtuu ihmisten vuoksi. Jumala
      koettelee heitä, jotta he ymmärtäisivät olevansa pelkkiä
      luontokappaleita. Sillä ihmisten ja eläinten kohtalo on
      yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki
      on kaikilla. Ihmisillä ei ole etusijaa eläimiin nähden, kaikki
      on turhuutta. Kaikki menee samaan paikkaan: kaikki on tullut
      tomusta, ja kaikki palaa tomuun. Kuka tietää, kohoaako ihmisen
      henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan?"

      Ilmaisussa "yhtäläinen henki" heprean tekstin "henki" -sana on ruuach. Sen on Septuaginta kääntänyt "pneuma" -sanaksi, uuskreikan tekstilaitos taas sanaksi, "pnoee" henkäys.

      Tohtori Uuras Saarnivaara käänsi korjaus- ja selitysraamatussaan jakeen 21 seuraavasti:

      "Kuka tuntee ihmisen hengen, joka kohoaa ylös, ja eläimen
      hengen, joka vajoaa alas maahan?" Alaviitteessä hän sanoi:
      "Kirkkoraamatun käännös on virheellinen: Alkutekstissä ei ole
      sellaista epätietoisuutta kuin Kirkkoraamatun käännöksessä."

      Edellä lainattuun minun on sanottava, etten luota Saarnivaaran väitteen paikkansa pitävyyteen.

      Kuten jo näimme, tämä epätietoisuus on selvää uudessa käännöksessäkin. ja mikä vielä merkittävämpää, Septuagintan tekstissäkin:

      "Ja kuka tuntee ihmisen poikien hengen, jos se nousee ylös,
      (tai: nouseeko se ylös), ja karjaeläinten hengen, jos se
      laskeutuu alas, (tai: laskeutuuko se alas) maahan?"

      Myös uuskreikan tekstilaitos sanoo samoin kuin Septuagintakin. Ainoastaan ihmistä merkitsevä sana on Septuagintan yksikön sijasta monikossa:

      "Kuka tuntee ihmisten poikien hengen, jos se nousee ylös, ja
      karjaeläinten hengen, jos se laskeutuu alas maahan?"

      Myöhemmin, samassa kirjassa, saarnaajalla ei kylläkään ole epätietoisuutta, kun hän puhuu ihmisen hengestä:

      "Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki, (heprean
      ruuach, Septuagintan pneuma) palaa Jumalan luo, joka on sen
      antanut."

      Entä, onko tämä Jumalan tykö palaava ihmisen henki se varsinainen tiedostava ihminen?

      Mitä tekstit tästä sanovat?

      Lainatkaamme ensin pari kohtaa Psalmeista:

      "Älkää luottako maan mahtaviin, älkääkä luottako yhteenkään
      ihmiseen, ei ihmisestä ole auttajaksi. Hänen henkensä lähtee,
      hän tulee jälleen maaksi, ja sinä päivänä kaikki hänen
      hankkeensa raukeavat" (Psalmi 146:3-4).

      Vielä selvempi on Septuagintan teksti, joka Psalmissa 145:3 sanoo:

      "Älkää asettako luottamustanne ruhtinaisiin ja ihmisten
      poikiin, joissa pelastusta ei ole. Hänen henkensä on
      uloslähtevä, ja hän palaa hänen maahansa. Sinä päivänä tulevat
      katoamaan kaikki hänen ajatuksensa."

      Myös uuskreikan tekstilaitos puhuu ajatusten häviämisestä tai haihtumisesta:

      "Tuona päivänä hänen ajatuksensa haihtuvat (tai: häviävät)."

      Toinen Psalmikohta on 104:29-30:

      "Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän
      hengen, ne kuolevat, ja palaavat tomuun. Kun lähetät henkesi,
      se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot."

      Septuagintan mukaan (Psalmi 103: 29-30) kuuluu:

      "Ja käännettyäsi pois sinun kasvosi, ne tulevat pelästymään:
      Sinä otat pois niiden hengen, ja ne tulevat kuolemaan, ja ne
      tulevat palaamaan tomuunsa."

      "Sinä olet lähettävä sinun henkesi, ja ne tulevat luoduiksi,
      ja sinä olet uudistava maan kasvon."




      Seuraavaksi muutamia kohtia Jobin kirjasta Septuagintan mukaan (14:10,12,14,19-22):

      "Mies kuoltuaan on mennyt, ja kaatunutta kuolevaista ei enää
      ole."

      "Ja ihminen nukuttuaan pois, ei ole nouseva, (siihen asti)
      kunnes taivas ei ole enää ommeltu yhteen, ja he eivät tule
      heräämään heidän unestansa."

      "Sillä kun ihminen kuolee, hän on tuleva (jälleen) elämään,
      päätettyään elämänsä päivät: Olen odottava kunnes jälleen olen
      olemassa. ..."

      "...ja sinä tuhosit ihmisen kestävyyden. Sinä ajoit hänet
      loppuun, ja hän on mennyt: Sinä asetit häntä vastaan kasvosi
      ja lähetit hänet pois."

      "Ja kun hänen poikansa moniksi tulevat, hän ei (sitä) tiedä;
      ja jos muutamia ovat, hän ei ole (siitä) tietoinen."

      "Vaan hänen lihansa kärsi kipua ja hänen sielunsa murehti."


      Viimeisessä virkkeessä sekä kipu että murhe ovat Septuagintassa indikatiivin aoristimuodossa, joka on menneen ajan tempus.


      Myös nykyisestä laskien, kolmanneksi vanhin suomalainen kirkkoraamattu on tulkinnut virkkeen menneisyydestä puhuvaksi:

      "Kuitenkin niin kauan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla
      vaivassa, ja niin kauan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy
      hänen murhetta kärsiä."

      Merkittävää on, kuinka kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt virkkeen Septuaginta-parafraasissaan selittävästi, koskemaan kuolevan viimeisiä tuntemuksia:

      "Ainoa jonka hän tuntee ja tietää, on, että hänen lihansa
      särkevät noitten viimeisten tuntien aikana. Ja hänen sielunsa
      tulvii ylitse murheesta."

      Uuskreikan tekstilaitos sen sijaan on kääntänyt virkkeen futuurilla, siis tulevaisuutta merkitsemään:

      "Ainoastaan hänen lihansa hänen päällään on tuleva kärsimään
      kipua, ja hänen sielunsa hänessä on tuleva murehtimaan."

      Vielä pari lainausta Jobin kirjasta (27:3-4,34:14-15) uuden käännöksen mukaisina:

      "Niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin
      sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys, minun suuni ei
      totisesti puhu vääryyttä, eivätkä huuleni kuiskaile petosta!"

      "Jos hän ajattelisi vain itseään ja vetäisi pois henkensä,
      elämän henkäyksen, koko luomakunta menehtyisi hetkessä, ja
      ihminen palaisi takaisin maan tomuun."

      Samat lainaukset Septuagintasta kuuluvat:

      "Totisesti, niin kauan kuin minun henkäykseni on vielä
      minussa, ja jumalallinen henki on jäljellä sieraimissani,
      eivät minun huuleni puhu laittomuutta, eikä minun sieluni
      ajattele vääryyttä."

      "Sillä jos hän tahtoisi vaatia, ja ottaa hengen haltuunsa
      itsensä luo, kaikki liha tulisi yhdenmukaisesti kuolemaan, ja
      jokainen kuolevainen tulisi menemään pois maahan, josta hänet
      myös muovattiin."

      Edellä lainatut kohdat näyttävät osoittavat, etteivät Vanhan testamentin kirjoittajat samaistaneet ihmisessä olevaa henkeä hänen tiedostavaan persoonallisuuteensa.

      Henki edustaa paremminkin Jumalalta saatua elämänvoimaa, jonka yhtyessä aineeseen, persoonallisuudet syntyvät, ja jonka erottua aineesta persoonallisuuksien tiedostava minä katoaa.

      Kuitenkin kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt Septuagintan kohdan Genesis 2:7 parafraasiinsa seuraavasti:

      "Jumala muodosti ihmisen, mullalla maasta, (maallisen), ja hän
      puhalsi hänen kasvoihinsa elävän hengen, kuolemattoman
      sielun: Ja näin ihminen tuli eläväksi aineellishengelliseksi
      olennoksi."

      Kun sanotaan asia suoraan, silloin nousee epäilys, että Kolitsara on ilmeisen tarkoitteellisesi väärentänyt parafraasiinsa Septuagintan tekstin alkuperäisen merkityksen. Tämä Kolitsaran parafraasin selitys antaa joka tapauksessa toisen merkityksen tekstille, kuin mikä sillä selvääkin selvemmin itse Septuagintassa on.

      Kun heprean ja Septuagintan tekstien mukaan, ihminen tuli eläväksi sieluksi Jumalan puhalluksen tuloksena, Kolitsara selittää ihmiseen puhalletun, jo valmiiksi itsessään elävä henki, jonka hän tulkitsee kuolemattomaksi sieluksi.

      Tällainen tekstien selvän merkityksen toiseksi muuttaminen on erittäin arveluttavaa ja vakavaa. Vakavaa etenkin siitä syystä, että tämän väärennöksen seurauksesta monet muutkin Raamatun kohdat ovat selityksissä joutuneet väärän tulkinnan kohteiksi.

      Mutta mihin tulkintaan Kolitsaran teksti perustuu?

      Ilmeisesti samaan (tahalliseen tai tahattomaan) tulkintavirheeseen, johon kristikunnan enemmistö on yhdessä syyllistynyt, Genesis 2:7 jakeen merkitystä selittäessään.

      Esimerkkejä arveluttavista selityksistä ja tulkinnoista:

      Esimerkiksi kirjassaan "Voiko Raamattuun luottaa?", sen sivulla 146, otsikon "Jumala puhalsi elämän hengen" (2:7) alla, Uuras Saarnivaara esittää seuraavaa.

      "Luodessaan kasvit, eläimet ja ihmiset Jumala antoi niille
      `elämäksi´ nimitetyn ominaisuuden, joka olemukseltaan eroaa
      kemiallisista ja fysikaalisista prosesseista. Mutta ihmisen
      hän loi lisäksi omaksi kuvakseen, puhaltaen häneen elämän
      hengen, niin että hänestä tuli elävä sielu. Tämä ei merkitse
      vain sitä, että ihminen on luotu elämään erityisessä suhteessa
      Jumalaan, vaan myös sitä, että hänen `sielunsa´ on ruumiin
      kuoleman jälkeen jatkava elämäänsä näkymättömässä maailmassa.
      Tätä tarkoittaa sana, että Jumalan on pannut `iankaikkisuuden
      heidän sydämeensä´(Srn.3:11)."

      Edellä Saarnivaara näyttää johtavan lukijaa jopa tietoisesti harhaan. Jos näet ihmisestä tuli elämän hengen saaneena sellainen elävä sielu, jonka sielu jatkaa ruumiin kuoleman jälkeen tietoista elämäänsä näkymättömässä maailmassa, niin samanlaisia sieluja ovat silloin kaikkien eläintenkin sielut, sillä sama elämän henki on Genesiksen tekstien ilmaiseman vastaansanomattoman totuuden mukaan myös kaikkien eläintenkin sieraimissa.

      Lisäksi Saarnaajan kirjan 3:11 maininta ihmisen sydämeen asetetusta iankaikkisuudesta, vaikka se sanallisesti onkin oikein, se ei kaiken todennäköisyyden mukaan suinkaan merkitse sitä, että maininnalla tarkoitettaisiin ihmisen varsinaista, iankaikkisesti elävää tiedostavaa persoonaa.

      Tämä kohta on tulkittu eri tavoin. Uusin nykykreikankielinen tekstilaitos kuten myös Kolitsaran Septuaginta-parafraasi tulkitsevat kohdan merkitsevän, että Jumalan on antanut ihmisen sisimpään `ajan tajun´.

      Nykykreikankielinen Vanvan tekstilaitos, kuten myös englanninkielinen Bagsterin Septuaginta-laitos tulkitsevat kohdan merkitsevän sitä, että Jumala on alistanut `koko maailman´ ihmisen ymmärryksen tutkittavaksi.

      Saarnivaaran kirjan tekstiin palatakseni, hän vetoaa sivuilla 147-148 tutkimuksiin, joiden mukaan on tultu siihen tulokseen, että elävien olentojen fyysisessä ruumiissa on kätkettynä niin sanottu `energiaruumis´, joka määrätyllä (Kirlianin kehittämällä) valokuvauksen menetelmällä saadaan näkyviin olentojen ruumista ympäröivänä `aurana´ eli valokehänä.


      Tämän jälkeen Saarnivaara kirjoittaa:

      "Ero ihmisten ja eläinten energiaruumiin välillä (josta erosta
      mainituissa tutkimuksissa ei puhuta, koskapa meillä on siitä
      tietoa vain Jumalan ilmoituksesta) on se, että ihmisen `energia-
      ruumis´ sisältää hänen `minänsä´ eli persoonallisuutensa ja
      jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen, ruumiista erottuaan ja
      näkymättömään maailmaan siirryttyään.

      Maallisessa elämässä fyysinen ja energiaruumis toimivat
      erottamattomassa yhteydessä, muodostaen yhdessä ihmisen
      persoonallisuuden. ... Maallisen elämän aikana ihmisen sielu
      / henki ei ole pelkästään hänen energiaruumiinsa, vaan hänen
      aivonsa ja hermostonsa on siinä erottamattomana osana.
      Kuoleman jälkeen sielu / henki on vain energiaruumiissa. Mitä
      `ainesta´ tämä on, kukaan ei tiedä, sillä se kuuluu erilaiseen
      olemassaoloon kuin fyysinen maailma."

      Näin siis Saarnavaaran mukaan `ilmoituksesta´ löytyy ero jopa ihmisen ja eläinten energiaruumiin väliin, ja tällä `ilmoituksella´ hän ilmeisesti tarkoittaa kohtaa Genesis 2:7.

      Toiseksi esimerkiksi otan Leif Nummelan tekstin, joka väittää kirjansa "Laskettu aika" sivulla 58 seuraavaa:

      "Jumala antoi ihmisen sielulle luomisessa ikuisen
      olemassaolon. Hän ylläpitää luodun ja aina hänestä
      riippuvaisen, sielumme ylösnousemusruumiissa ikuisesti
      kuoleman jälkeen joko helvetissä tai taivaassa."


      Nummela ei kuitenkaan perustele mitenkään tyydyttävästi hänen mukaansa jo `luomisessa
      ihmiselle annetun sielun ikuista olemassaoloa.´

      Sen sijaan Risto Santala paljastaa kirjassaan "Suudelma hunnun läpi" sivuilla 33 - 34 sen, mihin tulkintaan hänenkin kannattamansa ihmissielun kuolemattomuus perustuu.

      Santala kirjoittaa:

      "Onko sielu-sanan käyttö suomen kielessä käsittämätöntä? Onko
      `tuonpuoleisuuden ja sielun kuolemattomuuden merkityspiirre
      tunnetusti vieras´ heprealaiselle ajattelulle? Tämä ongelma
      tulee esille ihmisen luomisen yhteydessä. Tämä ihmiskuvaamme
      vaikuttava jae on nähtävä alkukielen, ja sen eksperttien selitysten valossa.

      Heprea käyttää kahta sanontaa, jotka tarkoittavat samaa:
      Raamattu rakastaa tällaista tyylikeinoa. Sanat, `elämän henki´
      ja `elävä sielu´, puhuvat samasta asiasta.

      Kieliopin kannalta sanonta, `elämän henki´ eli `nishmat
      chajjim´ ei tule sanasta, `neshima´ eli `hengitys´ tai
      `henkäys´, vaan sanasta `neshama´ eli Even Shushanin laajan
      hepreaa hepreaksi sanakirjan mukaan, käsitteestä jonka
      ensimmäiset merkitykset ovat `nefesh´ eli `sielu´ ja `ruuach
      ha-chajjim´ eli `elämän henki´. ... Missään nimessä ei saisi
      käännöstä sekoittaa käsitteeseen `henkäys´ `neshima´, kuten nyt
      on tehty. Ainakin alaviitteessä olisi pitänyt sanoa, että tässä
      puhutaan `elävästä sielusta´.

      Sanakirja selittää myös: `Oppineittemme käsityksen ja uskomme
      mukaan, tällä tarkoitetaan iäisesti pysyvää hengellistä
      olemustamme, joka asustaa ihmisen elämän ajan hänen
      ruumiissaan, mutta jättää hänet ja siirtyy iankaikkiseen
      elämään totuuden valtakunnassa´. ...

      Rabbit sanovat myös: `Hengellinen sielu ei koskaan katoa, vaan
      se on elävä´. `Sielu ei raukea ruumiin kanssa haudassa, vaan
      elää iankaikkisesti Jumalan läsnäolon suloisuudessa´.

      Kielioppia tarkkailemalla ei erehdy luulemaan, että tässä
      puhuttaisiin käsitteestä `neshima´, joka merkitsee hengitystä
      ja henkäystä."


      Näin siis Santala edellä.

      Edellä lainattuun on sanottava, ettei Santalan vetoaminen heprean alkukielen ekspertin Even Shushanin sanakirjaan suinkaan vakuuta minua.

      Kun hepreaa alkuaankin on kirjoitettu pelkillä konsonanteilla, ilman vokaali- merkkejä, eron tekeminen näiden kahden, ymmärtääkseni aivan samasta eli kolmen konsonantin muodostamasta yhdestä sanasta johdettujen käsitteiden `neshima´ ja `neshama´ välille tuntuu kovin keinotekoiselta keksinnöltä.

      Ainakaan Septuagintan kääntäjät eivät ole (alkuperäistä heprean konsonanttista tekstiä kreikaksi kääntäessään) tällaista kahden eri käsitteen johtamista yhdestä ja samasta kirjoitetusta sanasta tiedostaneet.

      Myöhempi juutalaisuus sen sijaan tulkitsi jakeen Genesis 2:7 siten, että ihmiseen puhalletun `henkäyksen´ sisältönä olisikin ollut jo itsessään toimiva ja elävä sielu, ja jo itsessään elävä henki.

      Viisauden kirjan luku 15 jae 11 näet sanoo:

      "...koska hän (ihminen) ei tunne sitä, joka on hänet valmistanut,
      ja puhaltanut (ton empneusanta) häneen toimivan sielun (psyykheen
      energuusan) ja vuodattanut (emfyseesanta) häneen elävän hengen
      (pneuma dzootikon),...jne."


      Septuagintan (Genesis 2:7) ilmaisu `pnoeen dsooees´, elämän henkäys, on siis Salomonin viisauden kirjassa tulkittu vastineella `pneuma dzootikon´ elävä henki.

      Elävä henki puolestaan on tulkittu jo itsessään (ilman ruumistakin) toimintakykyiseksi sieluksi.

      Vaikuttaakin siltä, että Even Shushanin sanakirja on omaksunut ainakin Genesis 2:7 kohdalla tulkintansa myöhäisjuutalaisesta apokryfikirjallisuudesta, muun muassa tähän kirjallisuuteen kuuluvasta Salomonin viisauden kirjan kohdasta 15:11.

      Tämä kirja opettaa varsinkin luvuissaan 2 ja 3, ilmiselvää sielun kuolemattomuusoppia.


      Onkin aihetta todeta, että kun kreikkalais-ortodoksisen kirkon monet opit perustuvat
      Uuden testamentin aikaisiin kaanonin ulkopuolelle jääneisiin apokryfisiin evankeliumeihin,
      koko kristikunnan enemmistön oppi ihmisen sielusta ja kuoleman-jälkeisestä elämästä perustuu samoin hepreankielisen kaanonin ulkopuolelle jääneisiin Vanhan testamentin apokryfisiin kirjoituksiin.

      Nämä kirjat tosin sisältyvät kreikankieliseen Raamatun kaanoniin, ja löytyvät näin ollen
      Septuagintan kirjojen joukosta.

      Näissä kirjoissa opetetaan myös selvää ihmisen sielun kuolemattomuusoppia, ja niiden näkemykset ovat periytyneet myös kristillisyyteen ja jopa joihinkin Uuden testamentin teksteihin.

      Tosiasia siis on, että Raamatun tekstien joukosta löytyy (ihmisen sielun kuolemattomuutta koskien) näkemyksiä sekä puolesta että vastaan. Toisilla teksteillä voidaan perustella ihmisen sielun kuolevaisuutta toisilla kuolemattomuutta.

      Se vain on kovin ikävää, että kreikkalaisuuden dualistisen antropologian eli ihmissielun
      kuolemattomuuskäsitteen omaksunut myöhäisjuutalaisuus, Filon heidän joukossaan, on lukenut
      monien Vanhan testamentin kohtien tekstiin sellaista mitä nämä tekstikohdat eivät alkuaan sisällä.

      Aimo T Nikolainen mainitsi kirjassaan `Ihminen evankeliumin valossa` Filonin selityksen
      Genesiksen kohtaan 2:7 seuraavin sanoin:

      ”`Puhdasverisin´ kreikkalainen on kuitenkin Aleksandrian juutalainen Filon, jonka oppiin kreikkalainen filosofia on antanut kaiken muun paitsi tekstin ( 1 Moos. 2:7):
      ihminen on yhdistetty maa-aineesta ja jumalallisesta hengestä, hän on kuolevien ja
      kuolemattomien keskiväliltä, näkyvä osa, ruumis on kuolevainen, näkymätön osa, järkisielu, on kuolematon (De opificio mundi 134-135).”


      Myös suomalainen raamatunselitys seurasi 1800 luvulla Filonin selitystä. Garsson – Dahlbergin
      selitysraamatussa selitettiin kohtaa Genesis 2:7 näet seuraavasti:

      Ensin raamatunkohta:

      ”Ja Herra Jumala teki ihmisen, tomun maasta, ja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen: ja tuli ihminen niin eläväksi sieluksi.”

      Ja sen alla selitys:

      ”`Tomun maasta´, se on, hän loi ihmisen maan tomusta. Adam (ihminen, mies) on otettu maasta (adama), on `maasta maallinen´, sillä Jumala loi hänet maallisen luonnon herraksi; samasta aineesta piti hänen näkyväisen olentonsa oleman.
      (Siinä mahdollisuus hänen kuolemaansa.) Ensin luodaan ihmisen maallinen ruumis.
      Sitten puhaltaa Jumala siihen elävän (oik.; `eläväin´) hengen, se on, ei ainoastansa luontokappaleellisen elämän (elävän hengityksen liikuntoineen j. n. e.), vaan ynnä Hänen oman kuolemattoman henkensä, jotta ihminen on `Hänen sukuansa´ APT.17:28).


      Siitä hänen henkensä kuolemattomuus ja mahdollisuus lankeemuksen tilassakin turmeluksestaan jälleen tulla Jumalan luonnosta osalliseksi Jeesuksen, eläväksi tekevän hengen kautta (1 Kor.15:45).

      Ihminen on `elävä sielu´, se on, persoonallinen hengellinen olento.”


      On ilmeisen selvää, että edellä lainattu suomalainen selitys lukee selittämästään tekstistä sellaista mitä teksti ei selvästikään sisällä.

      Oikein Genesis kohtaa sen sijaan selitti Aimo T Nikolainen edellä mainitussa kirjassaan:

      ”Evankeliumien sielu-käsite avautuu tajuttavaksi VT:sta käsin. VT:n antropologian locus classicus on kertomus ihmisen luomisesta: `Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu´ (naefes hajja) (1 Moos.2:7)

      Pyhän kirjoittajan tarkoituksena ei ole eritellä ihmistä osiin (niin että ihminen = maan tomu elämän henki elävä sielu), vaan kuvata ihmisen olennaista luonnetta.

      Ihminen oli maan tomua, mutta Jumala muutti hänet elämän henkäyksellään, ja niin ihmisestä tuli naefes. Ei sanota, että ihminen sai sielun; ihminen tuli sieluksi.

      Ihminen kokonaisuudessaan on sielua. …”


      Mutta olettakaamme että Genesis 2:7 todella tarkoittaisi itsessään elävän ja tietoisen, ja jopa kuolemattoman sielun siirtämistä ihmiseen. Voidaan olettaa, että rakentaessaan vaimon Adamista ottamastaan kylkiluusta (2:21-22), Jumala olisi puhaltanut Eevaankin samanlaisen itsessään elävän ja tietoisen sielun, vaikka näin ei sanallisesti kerrotakaan tapahtuneen.

      Mutta (ja tämä onkin todella iso `mutta´) miten on mahdollista että tämä sielu siirtyi heidän
      jälkeläisiinsä, ja missä vaiheessa se siirtyy nykyään syntyviin lapsiin?

      Jotta tämä oppi ihmiseen siirretystä, itsessään elävästä ja tietoisesta ja ruumiista riippumattomasta sielusta olisi edes mahdollista ottaa todesta, täytyy olettaa, että jollakin ihmeen tavalla myös Adamin ja Eevan jälkeläiset saavat tämän sielun.

      Oletammeko Jumalan jatkuvasti puhaltelevan ja siirtelevän näitä eläviä sieluja ihmisten suku-
      puoliyhdynnöistä sikiäviin pikkulasten ruumiisiin, vai onko ajateltava vanhempien eli kahden
      ihmisen sielun `kloonautuvan´ itsestään yhdeksi sieluksi heidän jälkeläiseensä?

      Tällöin näet olisi olemassa ne kaksi mahdollisuutta, joita `Modernin teologian ensyklopedia´
      selostaa luvussaan "Antropologia, kristillinen" sivuilla 24-25 seuraavasti:

      "Raamatusta on turha etsiä viitteitä siihen suuntaan, että
      jokainen vastasyntynyt perisi tietynlaisen kyvyn, joka olisi
      ihmissielun perustana ja jonka vastakohtana olisi pelkässä
      luomistilassa oleva sielu.

      Keskiajan teologien piirissä tästä kysymyksestä ajateltiin
      kahdella eri tavalla. Tradusianistit ajattelivat sielun saavan
      alkunsa hedelmöitymisen hetkellä. `Sielun siemen´ (jonka
      vastakohtana on `ruumiin siemen´) eroaa tuolloin vanhempien
      sielusta, ja siitä tulee lapsen oma sielu.

      Toista mieltä olivat kreationistit, jotka ajattelivat, että
      hedelmöitymisen hetkellä Jumala istuttaa ihmisyksilöön hänen
      `sielunsa´ ja näin luo sen tyhjästä (Anderson 1983, s. 42-43).
      Yhdynnässä vanhemmat luovat fyysiset edellytykset ihmisen
      olemassaololle, mutta itse asiassa he ovat vain toissijaisia
      tekijöitä tuossa prosessissa.

      (Tässä vaihtoehdossa Jumala siis aivan kuin pakotetaan luomaan
      sieluja hedelmöityviin sikiöihin silloinkin, kun niitä
      siitetään synnillisissä parisuhteissa.)

      Karl Barth on sanonut tästä keskustelusta ettei mikään näistä
      teorioista vie meitä eteenpäin sen määrittelemisessä, mistä
      ihmisyys on oikeastaan peräisin (Barth [1948] 1960, s. 573).
      Voimme vai todeta, että ihminen saa alkunsa samanlaisessa
      biologisessa prosessissa - hedelmöitymisessä ja solujen
      jakautumisessa - kuin kaikki muutkin olennot.

      Tuosta prosessista seuraava elämän muoto on kuitenkin ihmisen
      muotoinen jo ennen syntymäänsä."

      Tilanne on aivan toinen, jos oletamme ainoan ihmisen sielun olevan (tämän Raamatun kohdan tarkoittamassa merkityksessä) `hän itse´, eli, `hän itse´ syntyi eläväksi sieluksi elämän hengen puhalluksen tuloksena hänen sieraimiinsa.

      Elävä ihminen on elävä sielu ja toinen elävä ihminen on toinen elävä sielu. Näihin sieluihin Jumala on luonut kyvyn tuottaa uusia eläviä sieluja eli uusia ihmisiä.

      Joka sikiämiseen ei näin ollen tarvita Jumalaa osalliseksi, vaan jälkeläiset todella sikiävät kuten Raamatun teksti sanoo: `lihan tahdosta´ ja `miehen tahdosta´ (Joh.1:13).

      Uskon englanninkielisen Raamatun uuden tulokkaan, eli nykyajan englanninkielisen version (”Newcomer Bible, Contemporary English Version”) osuneen kohdan Genesis 2:7 käännöksellään aivan oikeaan:

      ”The LORD God took handful of soil and made a man. God breathed life into the man, and the man started breathing.”

      Eli, kourallisesta maata Herra Jumala teki ihmisen, ja sitten puhalsi `elämän´ tuohon ihmiseen, ja ihminen alkoi `hengittämään.´





      jatkuu….

      • AnttiVKantola

        Turhat pitkät höpinät vain selittää Sanan tyhjäksi.
        Älkäämme repikä Jumalaa kolmeksi ja sitten
        loogisesti myös ihminen kolmeksi persoonaksi.
        Jumala on yksi ja ihminen on yksi vaikka mies ja
        vaimo tulevatkin ikäänkuin yhdeksi.

        Mitä tahansa sanoja sitten käytetäänkin, niin kolme
        eri ulottuvuutta ihmisyksilössä on kuten Jumalassakin. Kaikki samasa persoonassa.

        Matt. 28:19
        Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun
        opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja
        Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

        1. Moos. 1:27
        Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan
        kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi
        hän loi heidät. [1. Moos. 5:2; Matt. 19:4]

        1. Tess. 5:23
        Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan
        ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne,
        sielunne ja ruumiinne, niin että olette
        nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen
        tullessa. [1. Kor. 1:8 ]

        Hepr. 4:12
        Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi
        kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee
        syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivele
        t ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät
        aikeemme ja ajatuksemme.
        [Ef. 6:17; Ilm. 1:16]

        Matt. 22:37
        Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi,
        koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.
        [5. Moos. 6:5]

        Mark. 12:30
        Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi,
        koko sielustasi ja mielestäsi ja koko
        voimallasi.'

        Jumala on Rakkaus, olkoon siis ihminenkin rakkaus.

    • sinulle sissimuonaa.

      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      jatkoa.

      KEUHKOT JA VERI

      On erittäin merkittävää, että ihmistä luotaessa sanotaan Jumalan puhaltaneen elämän henkäyksen hänen `sieraimiinsa´. Tämän sieraimien kautta keuhkoihin johtavan henkäyksen tuloksena ihmisestä tuli `elävä sielu´ eli hengittävä elävä olento.

      Heprean kielen eksperttien mukaan tämä sieluksi käännetty sana merkitseekin `hengitystä´ ja `elollista hengittävää olentoa´. Näiden heprean eksperttien mukaan `sielu´ - sanalla on kyllä muitakin merkityksiä, kuten: sydän, halu, itse.

      Ilmeisen oleellista tekstissä on, että ihminen alkoi henkäyksen puhaltamisen jälkeen hengittää, tultuaan eläväksi sieluksi.

      Sieraimet johtavat keuhkoihin, joista hengitettävä happi siirtyy verenkiertoon, ja vastaavasti hiilidioksidi verenkierrosta keuhkoihin uloshengitettäväksi.

      Tilanne oli vähän sama kuin vastahukkuneelle tekohengitystä suusta suuhun annettaessa, jolloin hukkunut usein saadaan elpymään ja jälleen hengittämään.

      Sillä erotuksella tietenkin, että Adam ei ollut hengittänyt aikaisemmin, eikä myöskään `hukkunut.´

      Vaikka Salomonin viisauden kirja tulkitsee ihmiseen puhalletun elämän henkäyksen (jo itsessään)`toimivaksi sieluksi´ ja `(jo itsessään) `eläväksi hengeksi´(15:11), kuvaa kirja silti sattuvasti ihmisen taipaleen alkua 7:1-3:

      "Minäkin olen kuolevainen, niin kuin kaikki muut, ja sen jälkeläinen
      joka ensimmäiseksi maasta tehtiin. Äidin kohdussa minä sain
      ruumiillisen muodon kymmenen kuukauden kuluessa. Se kehkesi veressä
      miehen siemenestä, sekä yhtymisen hekumasta. Ja synnyttäni minä vedin
      sisääni yhteistä ilmaa, minä putosin maan päälle, niin kuin
      käy kaikkien, ja ensimmäinen ääneni oli itku, niin kuin kaikkien
      muidenkin."

      Mutta mitä Genesis-kirja sanookaan sielun yhteydestä vereen? Tästä seuraavaksi.

      Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala antoi "kaikki olennot jotka elävät ja liikkuvat" Nooalle ja hänen pojilleen ravinnoksi (9:3). Samalla Jumala antoi kuitenkin myös kiellon joka koski verta, sanoen uuden käännöksen mukaan:

      "Mutta lihaa, jossa vielä on jäljellä sen elämänvoima, veri,
      te ette saa syödä. Ja jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne,
      teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille
      jokaisen eläimenkin. Vaadin tilille jokaisen ihmisen joka vuodattaa
      lähimmäisensä veren. Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on
      ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen"
      (9:4-6).

      Vanhemmat suomenkieliset käännöksetkin puhuvat elämänvoiman sijasta sielusta, kuten esimerkiksi "Armossa asetetun bibliakomitean käännös" vuodelta 1913:

      "Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri vielä on.
      Mutta teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle
      minä sen kostan, ja myös ihmiselle minä kostan ihmisen sielun,
      toiselle toisen sielun" (Genesis 9:4-5).

      Samoin (3 Moos.17:11): "...sillä lihan sielu on veressä...", sekä: (5 Moos.12:23):
      "Ole vain luja siinä, ettet syö verta; sillä veri on sielu, ja sielua sinun ei pidä syömän lihan kanssa."

      Koska lihan sielu on siis veressä ja veri on sielu, joudumme kysymään, tarkoittavatko tekstit, että ihmisenkin sielu olisi veressä?

      Kun uuden käännöksen teksti puhuu kovin epäselvän tuntuisesti sielun sijasta vain veressä olevasta elämänvoimasta, miten on heprean ja kreikan tekstien laita?

      Heprean mukaan Genesis 9:4-5 kuuluu:

      "Ainoastaan lihaa sieluineen verineen älkää syökö. Mutta myös
      verenne sieluinenne vaadin, kädestä jokaisen elollisen sen
      vaadin, ja kädestä ihmisen, kädestä kunkin veljen, vaadin
      ihmisen sielun."

      Ja kreikan mukaan:

      "Paitsi lihaa veressä sielun älkää syökö; Ja myös teidän (oman)
      veren(ne) teidän sielujenne, olen tuleva etsimään, kaikkien
      villieläinten kädestä tulen sen etsimään, ja ihmisen veljen
      kädestä tulen etsimään ihmisen sielun."


      Kun siis tekstit puhuvat ihmisten eli "teidän sielujenne verestä", näyttää selvältä, että ihmiset samaistetaan sieluinensa muiden olentojen kaltaisiksi.

      Samoin 3 Moos.17:11 ja 5 Moos.12:23 Septuagintan mukaan:

      "Sillä kaiken lihan sielu on sen veri,..."

      "Ota voimallisesti vaari, ettet söisi verta, koska sen veri
      (on) sielu: Sielua ei tule syödä lihojen kanssa..."


      Kun sanotaan veren olevan kaiken lihan sielu, tarkoitetaan selvästi ihmisenkin sisältyvän tähän kaikkeen lihaan.

      Näissä kohdissa käsitettä `sielu´ (heprean: nefesh, kreikan: hee psyykhee) ei ilmeisestikään käytetä tiedostavan persoonallisuuden merkityksessä, vaan sillä tarkoitetaan persoonallisuutta ylläpitävää tekijää, eli itse elämää.

      Tästä syystä nykykreikankielinen tekstilaitos on kääntänyt edellä mainituissa kohdissa heprean nefesh - sanan sanaksi "hee dzoee" = elämä.

      Asiallisesti ottaen, uusi suomenkielinen käännös on siis täysin oikein kääntänyt sielusanan sanaksi `elämänvoima´. Ihmisten sielujen veri (Genesis 9:4) merkitsee siis heidän elämänvoimansa verta.

      Tarkasti ottaen vanhemmat suomenkieliset käännöksetkin puhuvat silti aivan oikein, puhuessaan elämänvoiman sijasta sielusta, kuten jo edellä lainaamani "Armossa asetetun bibliakomitean käännös" vuodelta 1913:

      "Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri vielä on.
      Mutta teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle
      minä sen kostan, ja myös ihmiselle minä kostan ihmisen sielun,
      toiselle toisen sielun" (Genesis 9:4-5).

      Edellä lainattu teksti siis selvästi samaistaa ihmisen sielun ihmisen vereen.

      Edellä lainatun tekstin merkitys on siis selvästi se, että tarkoitetaan ihmisenkin sielun ylläpidon olevan hänen verensä varassa.


      Ihmisestä puhuttaessa käsite `sielu´ kuitenkin tarkoittaa tiedostavaa ja ajattelevaa olentoa. Ihminen ei tiedosta eikä ajattele verellään vaan aivoillaan, ja siksi ihminen kokonaisuutena on sielu, jota siis veressä oleva sielun elämänvoima ylläpitää.

      Erityisesti on korostettava, ettei Genesis-kirja näytä tuntevan mitään kolmatta ihmisen sielun
      käsitettä, joka olisi edellä mainitsemistani erillinen, ja joka todellisuudessa muodostaisi hänen todellisen persoonallisuutensa.


      jatkuu…

      • AnttiVKantola

        ### Kun siis tekstit puhuvat ihmisten eli
        "teidän sielujenne verestä", näyttää selvältä,
        että ihmiset samaistetaan sieluinensa muiden olentojen kaltaisiksi. ###

        Ememhän toki ala ateisteiksi, apinaihmisiksi.
        Mihin puu kaatuu siihen se maatuu, sanovat ateistit
        niin ihmisestä kuin eläimestä. Eläimellä ei ole
        sellaista vapaasti valitsevaa psyykettä kuin
        ihmisellä. Sillä eläin on vain eläin, vailla
        sitä Jumalan iankaikkista siementä sieltä ylhäältä. Eläin ei joudu vastaamaan, sillä on
        robottimainen ajattelukoneisto.

        Luuk. 12:20
        Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu!
        Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta
        takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi
        varannut -- kenelle se joutuu?' [Ps. 39:7]

        Eläimelle kuolema on vapautus, ihmiselle ei.

        1. Kor 15:44
        Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen
        ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis,
        on myös hengellinen.

        Eläimen ruumis ei nouse ylös vaikka sen sieraimissa olisikin ollut hengitys eläessään.
        Mutta ihminen saa iankaikkisuusruumiin, jossa
        sielu asuu. Ruumis tekee hänestä yksilöllisen.

        Jeesus sanoo että siinä ruumiissa ei mennä
        miehelle tai naiselle. Se on hengellinen ruumis.

      • IDENEB
        AnttiVKantola kirjoitti:

        ### Kun siis tekstit puhuvat ihmisten eli
        "teidän sielujenne verestä", näyttää selvältä,
        että ihmiset samaistetaan sieluinensa muiden olentojen kaltaisiksi. ###

        Ememhän toki ala ateisteiksi, apinaihmisiksi.
        Mihin puu kaatuu siihen se maatuu, sanovat ateistit
        niin ihmisestä kuin eläimestä. Eläimellä ei ole
        sellaista vapaasti valitsevaa psyykettä kuin
        ihmisellä. Sillä eläin on vain eläin, vailla
        sitä Jumalan iankaikkista siementä sieltä ylhäältä. Eläin ei joudu vastaamaan, sillä on
        robottimainen ajattelukoneisto.

        Luuk. 12:20
        Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu!
        Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta
        takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi
        varannut -- kenelle se joutuu?' [Ps. 39:7]

        Eläimelle kuolema on vapautus, ihmiselle ei.

        1. Kor 15:44
        Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen
        ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis,
        on myös hengellinen.

        Eläimen ruumis ei nouse ylös vaikka sen sieraimissa olisikin ollut hengitys eläessään.
        Mutta ihminen saa iankaikkisuusruumiin, jossa
        sielu asuu. Ruumis tekee hänestä yksilöllisen.

        Jeesus sanoo että siinä ruumiissa ei mennä
        miehelle tai naiselle. Se on hengellinen ruumis.

        Liha ja veri ei peri taivasta, opettaa Jeesus.
        Joten vaikka sanoisitte eläimen veressä olevan
        sielu, niin ei sellainen sielu kuin ihmisellä.
        Ihmisen sielu ei ole veressä ja hyvä niin, sillä
        liha ja veri ei peri taivasta.

        Eläimellä on geeninsä ja se voipi olla se sielu.
        Ihminen on enemmän kuin ruumis ja siinä olevat
        keuhkot ja geenit veressä. Emme ole eläimiä.
        Paitsi epäuskoiset tavallaan ovat -- luonnonlain
        mukaan he ajelehtivat kuin eläimet, vailla järkeä.

        2.Piet. 2:12 Mutta niinkuin järjettömät, luonnostaan pyydystettäviksi ja häviämään
        syntyneet eläimet, niin joutuvat myös nämä,
        kun herjaavat sitä, mitä eivät tunne,
        häviämään omaan turmelukseensa,

    • poikani luo..

      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      jatkuu….

      TUONELA


      Tuonela mainitaan ensimmäisen kerran kohdassa 1 Moos.37:35 jossa Jaakob murehtii poikaansa
      Joosefia, sanoen:


      "Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo."

      Heprean teksti sanoo: "Niin nousivat kaikki poikansa ja kaikki tyttärensä lohduttamaan häntä,
      mutta hän ei tahtonut tulla lohdutetuksi, vaan sanoi: `Koska menen alas poikani luo murehtivana
      sheoliin.` Ja hänen isänsä itki häntä."

      Septuagintan teksti kuuluu:


      "Ja kaikki hänen poikansa ja tyttärensä kokoontuivat ja tulivat häntä lohduttamaan, ja hän
      ei tahtonut tulla lohdutetuksi, sanoen: `Olen alas astuva murehtivana minun poikani luo
      haadekseen.` Ja hänen isänsä itki häntä."


      Uuskreikan tekstilaitos on tulkinnut Jaakobin tarkoittaneen hautaa:

      "Koska murehtivana tulen astumaan minun poikani luo hautaan (eis ton tafon)."

      Aikaisemmassa kirkkoraamatussa (Jesaja 14:15) tuonelaa nimitetään pohjimmaiseksi haudaksi:

      "Mutta sinut heitettiin alas tuonelaan, pohjimmaiseen hautaan."

      Septuaginta sanoo:

      "Mutta nyt olet astuva alas haadekseen, ja maan perustuksiin."

      Uuskreikan tekstilaitos puhuu haadeksesta kuopan syvyyksinä:

      "Kuitenkin sinä olet tuleva astumaan alas haadekseen, kuopan syvyyksiin."

      Entä, millaisen tilan tuonelassa kerrotaan vallitsevan? Saarnaaja 9:10 sanoo uuden käännöksen
      mukaan:

      "Tee voimiesi mukaan se mikä tehtävissä on, sillä tuonelassa, jonne olet matkalla, ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta."

      Samoin sanovat Septuaginta ja uuskreikan tekstilaitos, käyttäen keskenään samoja sanojakin
      (teko-sanaa lukuun ottamatta).


      Jobin kirjassa (17:13-16) tuonelaa kuvataan uuden käännöksen mukaan seuraavasti:

      "Minullako toivoa? Kotini on tuonela (Septuaginta: tuonela,
      uuskreikan teksti: hauta), pimeyteen minä sijaan vuoteeni.
      Hautaani (Septuaginta: kuolemaa, uuskreikka: katoavaisuutta)
      minä tervehdin: `Sinä olet isäni!` Madoille (Septuaginta:
      mätänemiselle) sanon: `Äitini ja sisareni!` Miten siis voisin
      vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni? Se vaipuu minun
      kanssani tuonelaan (Septuaginta> tuonelaan, uuskreikka:
      tuonelan syvyyteen). Yhdessä katoamme maan tomuun."

      Psalmi 6:6 sanoo: "Kuoltuaan ei kukaan sinua ylistä, ei kukaan
      kiitä sinua tuonelassa." Psalmi 30:10: "Mitä hyötyä on siitä,
      jos minä kuolen, jos vaivun hautaan (Septuaginta: turmelukseen,
      katoavaisuuteen, uuskreikka: kuoppaan ? ) Ylistääkö maan multa
      sinua, julistaako se sinun uskollisuuttasi?"

      Psalmi 88:11-13: "Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä, eivät
      varjot (Septuaginta: haamut, uuskreikka: kuolleina olevat)
      nouse sinua ylistämään. (sela) Ei haudassa kerrota, että sinä
      armahdat, ei kadotuksessa (Septuaginta: tuhossa, häviössä,
      kadotuksessa, uuskreikka: turmeluksessa, katoavaisuudessa),
      että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko
      hyvyydestäsi unohduksen maassa?"

      Psalmi 115:17: "Eivät kuolleet ylistä Herraa, ei yksikään,
      joka on hiljaisuuteen (Septuaginta: haadekseen, uuskreikka:
      hiljaisuuden paikkaan) laskeutunut."

      Jesaja 14:11: "Tuonelaan (Septuaginta: tuonelaan, uuskreikka:
      hautaan) on syösty sinun loistosi ja mahtisi, sinun harppujesi
      helkytys. Sinun allasi ovat vuoteena madot, sinun ylläsi
      peitteenä toukat."

      Jesaja 38:18: "Ei tuonela sinua kiitä eikä kuolema sinua
      ylistä! Ne, jotka syvyyteen joutuvat, eivät voi turvautua
      uskollisuuteesi."

      Tämä viimeinen lainaus kuuluu uuskreikan tekstilaitoksen
      mukaan: "Sillä hauta ei ole sinua kiittävä: kuolema ei ole
      sinua ylistävä: kuoppaan alas astuneet eivät tule asettamaan
      toivoaan sinun laupeuteesi."


      Septuaginta sanoo:

      "Sillä haadeksessa olevat eivät kiitä sinua, eivätkä kuolleina olevat ylistä sinua, eivätkä haadeksessa olevat odota sinun laupeuttasi."

      Edellä lainattujen kohtien perusteella kuoleman tila näyttää synkältä. Kuolema on tila, jossa olevalla on madot vuoteenaan ja toukat peittonaan.

      Kuoleman tilassa ollessaan ihminen on samalla myös tuonelassa, pimeydessä, jossa ei koeta toivoa eikä muitakaan tunteita, eikä myöskään tunneta eikä ylistetä Jumalaa.
      Tuonela kuvataan yhteiseksi haudaksi ja unhotuksen maaksi, johon vaipuneet eivät aseta toivoaan Jumalan totuuteen ja vanhurskauteen.

      Edellä lainattujen tuonela-tekstien sanoma on vastaansanomaton. On täysin keinotekoista ja `tuulesta temmattua´ väittää näiden tekstien tarkoittavan muka vain ihmisen hautaan pistettyä ruumista.


      Vertauskuvallisia ja runollisia tuonela-tekstejä:

      Vanhassa testamentissa on kuitenkin myös pari kohtaa toisenlaatuisia tekstejä. Nämä tekstit
      ovat kylläkin runollisia ja vertauskuvallisia.

      Jesaja 14:9-10 puhuu tuonelan liikkumisesta ja haamujen herättämisestä, ja nämä haamut esitetään tekstissä tietoisiksi olennoiksi, jotka puhuvat tuonelan uudelle tulokkaalle.

      Samanlainen teksti löytyy Hesekielin 32 luvusta, jossa mahtavat sankarit esitetään tuonelan keskeltä puhuvina (jae 21), jolloin puhe jälleen kohdistuu uusille tulokkaille.

      Heidät kuvataan tuonelaan alas astuneina, jotka ovat ottaneet jopa maanpäälliset sota- aseensakin mukaansa sinne (jae 27), mikä tietenkin on sula mahdottomuus.

      Tämä seikka juuri osoittaa näiden tekstien vertauskuvallisen, runollisen luonteen.

      Kaksitulkinnalliset tekstit:

      Mielenkiintoinen on myös Jesaja 57:1-2, joka kuuluu uuden käännöksen mukaan:

      "Vanhurskas menehtyy, eikä kukaan siitä piittaa, hurskaat otetaan pois, eikä se ketään liikuta. Pahan mahti pyyhkäisee vanhurskaan pois. Mutta rauhan aika tulee. Ne, joiden tie on suora, saavat levon."

      Septuaginta mukaan jakeet kuuluvat:

      "katsokaa kuinka hurskas hukkui, ja ei kukaan ota siitä sydämelleen, hurskaat miehet otetaan pois, ja ei kukaan sitä huomaa. Sillä vääryyden kasvosta on otettu pois vanhurskas. On oleva rauhassa hänen hautausmaansa / hautansa, hänet on otettu pois keskeltä."

      Kreikan "hee tafee" merkitsee sekä hautausta että hautausmaata. Ajatuksena siis on, että kun hurskas on otettu pois, hän saa sen jälkeen olla rauhassa ja levätä oman hautausmaansa haudassaan.

      Uuskreikan tekstilaitos puhuu tulevasta levosta leposijoissa (tai: vuoteissa):

      "theluusin anapauthe en tais klinais autoon"...,

      Käännettynä:

      "...he tulevat nauttimaan lepoa heidän leposijoissaan."

      Myös Job 19:25-27 on kaksiselitteinen, ja kuuluu uuden käännöksen mukaan:

      "Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan
      maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina, ja
      lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan. Saan katsella
      häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
      Tätä minun sydämeni kaipaa."

      Tekstin ilmaisu: "sitten...kun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti", näyttäisi viittaavan kuoleman jälkeiseen ruumiittomuuteen, joka tällöin olisi tietoinen tila.

      Kuitenkin jae 26 voidaan ymmärtää toisinkin:

      "Ja sen jälkeen kun nahkani on näin nyljetty, saan kuitenkin
      lihastani nähdä Jumalan."

      Teksti `lihastani´ on myös kaksiselitteinen: `lihastani käsin´, tai `vapaana lihastani´.
      Septuaginta on tulkinnut sen ylösnousemukseen viittaavaksi:

      "Hän on nostava seisomaan minun nahkani joka kärsii näitä: sillä Herralta tämä minulle
      toteutuu."

      Samoin uuskreikan tekstilaitos on tulkinnut jakeen ylösnousemukseen viittaavaksi:

      "Ja sen jälkeen kun minun nahkani tämän ruumiin kanssa turmeltuu, jälleen lihallani
      (tai: lihani kanssa) olen tuleva näkemään Jumalan."

      Edellä lainatut tekstit näyttävät miltei poikkeuksetta puoltavan sellaista näkemystä, jonka mukaan kuolema merkitsee ihmiselle hänen persoonallisuutensa väliaikaista loppua tiedostavana olentona. Vasta ylösnousemus uudistaa ihmisen jälleen itsensä ja ympäristönsä tiedostavaksi olennoksi.



      jatkuu..

      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      • AnttiVKantola

        Tutkitaanpa oikein rukouksen hengessä ainoan
        luotettavan - Jeesuksen - opetusta tuonelasta.
        Ja siitä että jo tässä elämässä on valittava
        oikea puoli siellä.

        Lääkäri-evankelista Luukkaan luotettava todistus:

        16:19
        "Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat
        purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä
        päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä
        ja juhlaa.
        20
        Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä
        Lasarus, täynnä paiseita.
        21
        Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä
        ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili.
        Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen
        paiseitaan.
        22
        "Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet
        Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet
        haudattiin.

        23
        Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa,
        hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen
        rintaansa vasten.
        24
        Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua!
        Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi
        sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni.
        Näissä liekeissä on kauhea olla.'
        [Jes. 66:24; Judit 16:17; Mark. 9:48]
        25
        Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että sin
        ä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt
        hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä
        saat kärsiä tuskaa.
        [Job 21:13; Ps. 17:14; Luuk. 6:24]

        26
        Sitä paitsi meidän välillämme on syvä,
        ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi
        tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä
        sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän
        puolellemme.'
        27
        Rikas mies sanoi: 'Isä, minä pyydän, lähetä
        hänet sitten vanhempieni taloon.
        28
        Minulla on viisi veljeä -- hänen pitäisi
        varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän
        kärsimyksen paikkaan.'

        29
        Abraham vastasi: 'Heillä on Mooses ja profeetat.
        Kuulkoot heitä.' [Jes. 8:20]
        30
        'Ei, isä Abraham', mies sanoi, 'mutta jos joku
        kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he
        kääntyisivät.'
        31
        Mutta Abraham sanoi: 'Jos he eivät kuuntele
        Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada
        uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'"

        Luuk. 13:16
        Tätä Abrahamin tytärtä on Saatana pitänyt
        siteissään jo kahdeksantoista vuotta.
        Eikö häntä olisi saanut päästää vapaaksi sapatinpäivänä?"
        [2. Kor. 12:7 | Luuk. 19:9; Ap. t. 3:25]

      • ettet ymmärrä väärin.
        AnttiVKantola kirjoitti:

        Tutkitaanpa oikein rukouksen hengessä ainoan
        luotettavan - Jeesuksen - opetusta tuonelasta.
        Ja siitä että jo tässä elämässä on valittava
        oikea puoli siellä.

        Lääkäri-evankelista Luukkaan luotettava todistus:

        16:19
        "Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat
        purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä
        päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä
        ja juhlaa.
        20
        Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä
        Lasarus, täynnä paiseita.
        21
        Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä
        ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili.
        Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen
        paiseitaan.
        22
        "Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet
        Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet
        haudattiin.

        23
        Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa,
        hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen
        rintaansa vasten.
        24
        Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua!
        Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi
        sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni.
        Näissä liekeissä on kauhea olla.'
        [Jes. 66:24; Judit 16:17; Mark. 9:48]
        25
        Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että sin
        ä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt
        hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä
        saat kärsiä tuskaa.
        [Job 21:13; Ps. 17:14; Luuk. 6:24]

        26
        Sitä paitsi meidän välillämme on syvä,
        ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi
        tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä
        sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän
        puolellemme.'
        27
        Rikas mies sanoi: 'Isä, minä pyydän, lähetä
        hänet sitten vanhempieni taloon.
        28
        Minulla on viisi veljeä -- hänen pitäisi
        varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän
        kärsimyksen paikkaan.'

        29
        Abraham vastasi: 'Heillä on Mooses ja profeetat.
        Kuulkoot heitä.' [Jes. 8:20]
        30
        'Ei, isä Abraham', mies sanoi, 'mutta jos joku
        kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he
        kääntyisivät.'
        31
        Mutta Abraham sanoi: 'Jos he eivät kuuntele
        Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada
        uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'"

        Luuk. 13:16
        Tätä Abrahamin tytärtä on Saatana pitänyt
        siteissään jo kahdeksantoista vuotta.
        Eikö häntä olisi saanut päästää vapaaksi sapatinpäivänä?"
        [2. Kor. 12:7 | Luuk. 19:9; Ap. t. 3:25]

        http://koti.mbnet.fi/rape1941/netmita.htm

        "RIKAS MIES JA LASARUS" -VERTAUKSEN TAUSTAA.





        Seuraava lainaus on juutalaisen uskon asiantuntijan, Pnina Nave Levinsonin tekstiä:



        "Toisen temppelin aikana lisääntyi juutalaisen kansan keskuudessa usko kuoleman

        jälkeiseen elämään. Tämä usko liittyi läheisesti vakaumukseen, että ihmisen vastuu

        tekemisistään ulottuu fyysisen kuoleman tuolle puolelle. Jumalan tuomioistuimen

        edessä hän joutuu tekemään tilin. Tämän tietoisuuden tuli suojata ihmistä synniltä

        (Pirke avot III, 1)



        Oli erilaisia mielipiteitä siitä, tapahtuuko tuomio heti kuoleman jälkeen vaiko

        kuolleitten henkiinherättämisen, yleisen ylösnousemuksen yhteydessä, josta sanotaan:

        ``Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset

        häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen´´ (Dan 12.2).



        Keskusteltiin myös tuomion, ylösnousemuksen ja Messiaan tulemisen aikajärjestyksestä.".



        "Näitä uusia oppeja vastustivat saddukealaiset ja samarialaiset, vihattu naapurikansa

        Jerusalemista pohjoiseen. Uusia oppeja opettivat farisealaiset. Kun he eivät tulkinneet

        Raamattua kirjaimellisesti, he löysivät siitä omat uskonvakaumuksensa, omaa tulkinta-

        tapaansa käyttäen.



        Saddukealaiset sitä vastoin olivat halukkaita uskomaan vain nimenomaan Mooseksen

        kirjoissa esitetyt asiat. ..."



        "Rabbien sanastossa nimitettiin tuonpuoleista elämää `tulevaksi elämäksi´, hepreaksi

        `ha-olam ha-ba´, tämän puoleista `täksi maailmaksi `ha-olam ha-ze´. Ikuinen elämä

        ymmärrettiin joko sielun asumiseksi Jumalan luona, kuvailematta olotilaa sen tarkemmin,

        tai sitten esitettiin eloisia kuvauksia paratiisista ja helvetistä.



        Paratiisi on taivaassa oleva Eedenin puutarha. Erilaisten ihmisten toiveiden kohteena

        sitä kuvataan monin vivahtein. paratiisissa syödään,juodaan, tanssitaan, opiskellaan

        Tooraa taivaan akatemiassa, nähdään asioiden todellinen olemus. `kirkkaasta kuvastimesta´

        - näitä ja muita vertauskuvia ovat Talmud ja Mitrash - kirjallisuus tulvillaan. ..."





        "Helvetin nimi on gehinnom erään Jerusalemin laakson mukaan, jossa pakanat muinoin

        uhrasivat lapsiaan Molok-jumalalle. Kun varhaisempana raamatullisena aikana tuonela

        oli kaikkien kuolleitten varjomaailma, sisällytettiin se nyt oppiin Jumalan oikea-

        mielisyydestä. Helvetti oli niiden paikka, jotka olivat vetäneet päälleen Jumalan

        vanhurskaan rangaistuksen. Raamatun hautoja ja kuoleman valtakuntaa tarkoittavat

        nimitykset otettiin merkitsemään helvetin seitsemää piiriä. Siellä synnintekijät

        saivat rangaistuksensa ahdistavien enkelien, demonien ja paholaisen käsissä."



        "Ei ollut yksimielistä käsitystä siitä, kuinka kauan kuollut viipyy helvetissä. Joka

        tapauksessa helvetin kuvaus oli kyllin pelottavaa, niin että paratiisia voitiin kuvata

        kaksin verroin kauniimmin, ja se oli saavutettavissa, kun näki vaivaa Jumalan tahdon

        täyttämiseksi. Kummassakin tapauksessa, olipa kyseessä Jumalan antama palkka tai häneltä

        tuleva rangaistus, edellytettiin, että ihminen jatkaa olemassaoloaan ainutkertaisena

        persoonana ja kykenee kokemaan iloa ja mielipahaa.



        Tämä käsitys oli vain vaivoin yhdistettävissä juutalaisten filosofien mielipiteisiin

        esim. Aleksandriassa 1. vuosisadalla. Filon ja muut filosofit opettivat pikemminkin,

        että ihmisen sielu on kuolematon ja palaa jumalalliseen alkuperäänsä. Saman ajatuksen

        esittää hellenistisiä vaikutteita saanut Saarnaajan kirja Raamatussa: `ja tomu palajaa

        maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin´

        (12:7)."



        "Mishnan opettajat saattoivat nämä kaksi käsitystä keskenään sopusointuun, ja näkivät

        niissä kuoleman jälkeisen elämän toisiaan seuraavat tapahtumat. Henki, sielu ei palaa

        passiivisena takaisin, vaan yhdistyy ruumiiseen.”



        ”Sama käsitys on sittemmin myös Uudessa testamentissa, jonka kirjoittajat olivat juuta-

        laisia ja saarnasivat Israelin oppeja pakanoille opastaakseen heidät Jeesuksen avulla

        iankaikkiseen elämään."



        "Kuolleitten herättämisestä oli myös erilaisia mielipiteitä. Tärkein peruste oli se,

        että Jumala, joka on kaiken luonut, tulee saattamaan kuolleiden ruumiit entiselleen."



        "Iankaikkinen autuus ja maan päällä tapahtuva yleinen ylösnousemus ovat toisistaan

        riippumattomia.



        ... Kuolleitten ylösnousemuksesta riippumatta autuaat ovat paratiisissa. Misrash –

        opettajat puhuivat autuaitten seitsemästä olinpaikasta, jotka arvojärjestyksessä

        alhaalta ylöspäin lueteltuina ovat: pyhä paikka, Herran vuori, pyhä vuori, pyhäkkö,

        huone, esipihat, Herran läsnäolo (Midrash Sifre Deuteronomium, luku 10; Midrash

        Tehillim, Ps. 11,6)."



        "Laajalle levinneen käsityksen mukaan taivas on avoinna myös niille, jotka ovat jo

        sovittaneet syntinsä helvetissä. ..."



        "Hyvin konkreettisesti huolehdittiin jo etukäteen ylösnousemuksen päivästä. Rabbit

        opettivat, että ylösnousemus alkaa Jerusalemista. Siksi juutalaisia on vaeltanut

        sinne kaikkina aikoina, tullakseen haudatuiksi sinne. ..."



        "Uskonlause kuolleitten ylösnousemuksesta tuli tärkeimmäksi erottavaksi tekijäksi

        saddukealaisten ja farisealaisten välille. Jälkimmäiset selittivät, että vain se,

        joka myöntää tämän totuuden olevan osan Tooran jumalallista ilmoitusta, on osallinen

        pelastuksesta (Mishna Sanhedrin 10,1)."



        "Edellä lueteltuihin oppeihin ja vakaumuksiin kuuluu myös usko sielunvaellukseen,

        jolla varsinkin kabbalistien keskuudessa on erittäin suuri merkitys. ..."





        Edellä rutkasti lyhennelty teksti on siis lainattu Pnina Nave Levinsonin kirjasta

        "Mitä on juutalainen usko?"



        Lainauksen tarkoitteena on ollut valottaa sitä jo aikaisemmin sivuttua tosiasiaa, että

        myöhäisjuutalaisuus kehitti keskuuteensa erilaisia ja toisistaan poikkeavia haades- ja

        gehenna- kuvia uskomuksikseen.



        Eräs merkittävä myöhäisjuutalaisia käsityksiä sisältävä tekstilähde on Eenokin kirja,

        jossa esitetään mielikuvituksellisia ja pöyristyttäviä kuvauksia haadeksesta eli

        tuonelasta ja tuonelaan sisältyvistä osastoista, eli gehennasta eli helvetistä, joskin

        myös autuaitten paikasta.



        Eenokin kirjassa kuvataan siis noita eroja ja osastoja vesilähteineen aivan Jeesuksen

        opetukseen yhtenevästi. Seuraavassa ote 1. Eenokin kirjasta: [Luku 22]"



        "`Sieltä minä menin toiseen paikkaan, vuorelle joka oli kovaa

        kiveä. Ja siinä oli neljä onttoa kohtaa, syviä ja leveitä ja

        hyvin sileitä. Kuinka sileitä ja syviä ja pimeitä nämä ontot

        paikat ovat? Rafael vastasi, yksi pyhistä enkeleistä, jotka

        olivat kanssani, ja sanoi minulle: ’Nämä ontot paikat on luotu

        nimenomaan tätä varten, että kuolleiden sielujen henget

        kokoontuvat tänne, myös kaikki ihmisten lasten sielut

        kokoontuvat tänne. Ja nämä paikat on tehty vastaanottamaan ne

        heidän tuomitsemisensa päivään saakka.’ Minä näin kuolleen

        miehen hengen anovan, ja hänen äänensä meni taivaaseen ja

        anoi. Ja minä kysyin Rafaelilta, enkeliltä, joka oli kanssani,

        ja sanoin hänelle: ’Tämä henki, joka anoo, kenen se on, jonka

        ääni menee anomaan taivaaseen?’ Ja hän vastasi minulle sanoen:

        ’Tämä on henki, joka lähti Aabelista, jonka hänen veljensä

        Kain tappoi, ja hän anoo häntä vastaan kunnes hänen siemenensä

        on tuhottu maan kasvoilta, ja hänen siemenensä on tuhottu

        ihmisten siementen keskuudesta.’ Sitten minä kysyin liittyen

        siihen, ja liittyen kaikkiin onttoihin paikkoihin: ’Miksi yksi

        on erotettu muista?’ Ja hän vastasi ja sanoi minulle: ’Nämä

        kolme on tehty, että kuolleiden henget voitaisiin erotella. Ja

        sellainen jako on tehty oikeamielisille hengille, siellä on

        kirkkaan veden lähde. Ja sellainen on tehty synnintekijöille,

        kun he kuolevat ja heidät haudataan maahan eikä heidän

        tuomiotaan ole laitettu täytäntöön heidän elinaikanaan. Täällä

        heidän henkensä asetetaan erilleen tässä suuressa tuskassa

        kunnes tulee tuomion päivä ja rangaistus ja kidutus niille,

        jotka kiroavat, ikuisiksi ajoiksi ja kosto heidän hengilleen.

        Täällä Hän pitää heitä sidottuna ikuisesti. Ja sellainen jako

        on tehty hengille, jotka anovat, jotka tekevät paljastuksia

        tuhostaan, kun heidät oli tapettu synnintekijöiden päivinä.

        Sellainen on tehty ihmisten hengille, jotka eivät olleet

        oikeamielisiä vaan synnintekijöitä, jotka olivat täydellisiä

        rikkomuksessa, ja heidän tovereilleen: mutta heidän henkiään

        ei tapeta tuomion päivänä eikä nosteta täältä. Sitten minä

        siunasin kunnian Herraa ja sanoin: ’Siunattu olkoon Herrani,

        oikeuden Herra, joka hallitsee iankaikkisesti.’(Tähän asti 1.

        Eenokin kirjaa).´"



        Toisenlaisiakin Eenokin kirjan lainauksia voidaan silti esittää, joista esimerkkinä

        olkoot seuraavat:



        XLVIII:9: "Niin kuin akanat tulessa, niin he palavat pyhien

        edessä, niin kuin lyijy vedessä, niin he hukkuvat vanhurskasten

        edessä, eikä heistä jää jälkeäkään."



        LIII: 3: "Mutta syntiset häviävät Henkien Herran kasvojen

        edestä, ja he tuhoutuvat iankaikkisesti."



        LXII: 10, 12, 13: "Siitä huolimatta tuo Henkien Herra hylkää

        heidät, niin että he pikaisesti poistuvat hänen kasvojensa

        edestä.



        ...Ja he ovat nähtävyytenä vanhurskaille ja valituille, jotka

        riemuitsevat heidän tähtensä, sillä Henkien Herran viha lepää

        heidän päällänsä ja hänen miekkansa on juopunut heidän

        verestänsä. Sinä päivänä vanhurskaat ja valitut pelastuvat,

        eivätkä he enää koskaan ole näkevä syntisten ja jumalattomien

        kasvoja."



        LXIX: 27, 26, 29: "Ihmisen Poika istui kunniansa valtaistuimella

        ja kaikki tuomio annettiin heille. Hän hävittää syntiset ja

        tuhoaa maan kasvojen edestä, kuten nekin jotka eksyttivät maailman.

        Kahleilla heidät sidotaan ja vangitaan tuhonsa kokouspaikkaan,

        kaikki heidän tekonsa hävitetään maan kasvojen edestä. Sen jälkeen

        ei kukaan enää joudu tuhoon, sillä se Ihmisen Poika on ilmoitettu,

        ja hän on istuutunut kunniansa valtaistuimelle, ja kaikki paha

        tuhoutuu ja häviää hänen kasvojensa edestä, ..."



        XCII: 5: "Synti häviää pimeyteen ainiaaksi, eikä enää sen päivän

        jälkeen ilmaannu iankaikkisesti."



        XCI: 9, 10, 19: "...ja heidät (pakanat) viskataan tulen tuomioon ja

        heidät hävitetään vihassa ja kauhistavassa tuomiossa iankaikkisesti.

        Ja vanhurskaat nousevat (kuoleman) unestansa, ja viisaus ylennetään

        ja annetaan heille. ... sillä ne jotka eivät kulje vanhurskauden teitä,

        hävitetään iankaikkisesti."



        XCVII: 1, 2: "Uskokaa, te vanhurskaat, että syntiset joutuvat

        häpeään ja tuhoutuvat vääryyden (lopun) päivänä. Tietäkää

        (te syntiset), että Korkeimmalla on mielessään teidän tuhonne,

        ja enkelit taivaassa riemuitsevat häviämisestänne."



        XCVIII: 3, 9: "...häpeässä, teurastuksessa ja suuressa

        kurjuudessa teidät viskataan tulipätsiin. ... Tietäkää nyt,

        että valmistaudutte tuhon päivää varten. Älkää toivoko,

        että te syntiset saisitte elää, vaan te häviätte ja kuolette,

        sillä ette tunne lunastusta, ..."



        XCIX: 11, 12: "Voi teitä, jotka panette toivonne lähimmäistänne

        kohtaavaan pahaan, sillä teidät surmataan Sheolissa. Voi teitä,

        jotka teette petollisia ja vääriä mittoja ja aiheutatte katke-

        ruutta maan päällä, sillä teidät hävitetään tyystin."



        CVIII: 3: "Odottakaa tosiaan, kunnes synti menee ohitse, sillä

        heidän nimensä pyyhitään pois elämän kirjasta ja pyhistä kirjoista,

        ja heidän siemenensä häviää iankaikkisesti, ja heidän henkensä

        surmataan,..."





        Edellä esitetyt Eenokin kirjan kohdat toistavat kerta toisensa jälkeen jumalattomia

        kohtaavaa iankaikkisen tuhon sanomaa.



        Tarkoitukseni oli näillä lainauksilla kertoa, että jos joku ottaa aikaisemmin lainatut

        Eenokin kirjan kohdat vakavasti, silloin hänen tulee ottaa vakavasti myös jälkimmäiset

        lainaamani kohdat.





        Tosiasia on kuitenkin se, ettei sovi sotkea myöhäisjuutalaisuuden kehittämää tuonelan

        kuvaa Raamattumme tuonelan ja helvetin kuvaan.



        Raamatussa tuonela, sheol / haades on selvästi eri asia kuin helvetti ge Hinnom / gehenna,

        ja Raamatun mukaan `kuolema´ ja `tuonela´ eli haades heitetään gehennaan, jota Ilmestys-

        kirja kuvaa tulisena järvenä, nimittäen sitä `toiseksi kuolemaksi.´



        Tulinen järvi puolestaan on kuva täydellisestä ja lopullisesta tuhosta, jonka todistaa

        juuri sekin mitä kuolemalle sinne heitettynä tapahtui.



        Tuliseen järveen heittämisen jälkeen "kuolemaa ei enää ole".



        Sen sijaan myöhäisjuutalaisuuden kehittämässä tuonelan kuvassa oli jo itsessään mukana

        gehenna eli helvetti.



        Eenokin kirja sisältää juuri yhden kuvauksen myöhäisjuutalaisuuden kehittämästä tuonela-

        käsityksestä.



        Juuri se, että meidän Herramme käytti rikas mies ja Lasarus- vertauksessaan Eenokin kirjan

        mukaista, myöhäisjuutalaisuuden kehittämää tuonela- kuvaa, juuri tämä seikka todistaa hänen

        kuvauksensa vertaukseksi.



        Hänhän kyllä tiesi, ettei tuonela sisällä gehennaa, vaan päinvastoin tuonela tullaan kerran

        tulevaisuudessa heittämään gehennaan.



        Eivät myöskään Vanhan testamentin tuonelan kuvaukset sisällä gehennaa, ja tämäkin on lisänä

        todistus siitä, että Herramme asetti opetuksellisista syistä vertauksensa henkilöt sellaisiin

        olosuhteisiin jotka (kaiken todennäköisyyden mukaan) eivät vastaa todellisuutta.



        Edellä esittämäni lainaukset ovat eri lähteistä ja eri kirjoittajilta poimittuja myöhäis-

        juutalaisten kehittämiä tuonela- ja gehenna- näkemyksiä valottavia kohtia. Tarkoituksena on

        ollut antaa eväitä siihen, miten on suhtauduttava seuraavaan aiheeseen, eli itse Herramme

        kertomaan kertomukseen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta.





        RIKAS MIES JA LASARUS



        Luukkaan evankeliumissa 16:19-31 on kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinä

        mainitaan tuskan paikka, johon rikas mies kertomuksen mukaan kuoltuaan joutui. Paikan ei

        kuitenkaan kerrota olevan helvetti vaan tuonela.



        Tekstin mukaan Jeesus itse kertoi tämän vertauksen, jota monet eivät kuitenkaan halua

        tunnustaa (vain) vertaukseksi, vaan muka kertomukseksi tositapahtumista.



        Kristikunnassa onkin paljon kiistelty siitä, onko tämä kertomus vertaus, vaiko ei. Jos

        tämä kertomus ei ole vertaus, vaan kuvaus tositilanteista, silloin kuolleet ovat täysin

        elossa, kuolemisestaan huolimatta. Lisäksi jo tuonelassa jumalattomat kärsivät tuskaa,

        ja he jopa näkevät samalla autuaitten onnen "juovan" toisella puolella.



        Mutta entä, jos tämä kertomus on vertaus? Voimmeko ottaa vertauksen kirjaimellisesti?

        Vertauksissahan nimenomaan esitetään mahdottomat mahdollisina, ja juuri siitä monesti

        on jopa tarkoitus ymmärtää kyseessä olevan vertauksen.



        Eräs arvostettu alkukielinen käsikirjoitus jopa alkaa jakeen 19. sanoilla:



        "Ja hän puhui myös toisen vertauksen."



        Näin Codex Bezae Cantabrigiensis, 400 / 500 luku.



        Tämän käsikirjoituksen mukaan kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta siis todellakin

        on vertaus. Vaikkei tämä käsikirjoitus olekaan alkuperäinen, se kuitenkin todistaa sen,

        että tätä kertomusta ainakin osa kristityistä piti jo varhain vertauksena.



        Myös Luther piti tätä kertomusta vertauksena, sillä hän sanoi kyrko - Postillassaan

        (I, n 66, s.89):



        "Lukuun ottamatta tätä evankeliumimme esittämää vertausta, ei Raamatussa ole ainoatakaan

        kohtaa joka vastustaisi sitä käsitystä, että kuolleet tämän elämän päätyttyä nukkuvat

        aina viimeiseen päivään asti. Ja vertauksia ei pidä soveltaa siten, että ne joutuvat

        ristiriitaan Raamatun selvien ja ilmeisten lauseiden kanssa."



        Jos Luther jossakin vaiheessa on horjunut kannassaan, ja esittänyt lainaamastani

        näkemyksestä eriävän näkemyksen, se ei suinkaan tee tyhjäksi hänen kirjoittamaansa

        juuri lukemamme lausunnon olemassaoloa.



        Itse kertomuksen tekstiä arvioitaessa, teksti näyttää olevan todellakin selvän ristiriitainen

        Raamatun selvien sanojen kanssa, esittäessään tuonelan paikaksi, jossa on tiedostavaa elämää,

        vaikka selvä teksti nimenomaan sanoo, ettei näin ole.



        (Olen Vanhan testamentin tuonela-tekstejä tutkistellessani esittänyt lukuisan määrän

        yhtäpitäviä mainintoja, mutta maininnut esimerkkinä myös kohdan Saarn.9:10.



        Tämän esimerkkikohdan selvän sanan eräs nimimerkki yritti turhentaa, selittämällä sen puhuvan

        tilanteesta muka vain maanpäällisen elämän kannalta. vastakommentiksi riitti sanat: `Höpö höpö.´)



        Samoin tämä Luukkaan kertoma vertaus esittää Aabrahamin elävänä seuraamassa jälkeläistensä

        elämänvaiheita ja vaellusta, vaikka profeetan selvä sana sanoo:



        "Ei Aabraham meistä mitään tiedä, eikä Israel meitä tunne" (Jes. 63:16).



        Edellisenkään virkkeen osalta en ota vakavasti erään nimimerkin yrityksiä tekstin selvän

        viestin mitätöimiseksi, vaan pidän tekstin sanomaa Aabrahamin ja Jaakobin tietotasosta

        aivan selvänä.



        Jobin kirjassa on kuolleita koskeeva samaa tarkoittava kohta:



        "Ja kun hänen poikansa moniksi tulevat, hän ei (sitä) tiedä;

        ja jos muutamia ovat, hän ei ole (siitä) tietoinen.")



        Entä, mitä osoittavat kertomuksen yksityiskohdat: Köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet

        Aabrahamin helmaan (jae 22: siis sieluineen ruumiineen).



        Rikaskin kuoli, mutta hänet aivan normaalisti haudattiin (ainakin ruumis).



        Rikkaan ruumiin jäsenet joutuivat siis hautaan, mutta kuitenkin hän vei mennessään tuonelaan

        saakka, koska (jae 23) hänen kerrotaan nostaneen silmänsä tuonelassa. Jatkossa hän pyytää

        Aabrahamia lähettämään Lasaruksen `kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään hänen

        kieltään.´



        Tiedämme varmasti että hautaamisessa rikkaan miehen ruumiinjäsenet jäivät hautaan, ja kuitenkin

        hänellä oli silmät ja kieli tuonelassa, kuten Lasaruksellakin sormet.



        Erään nimimerkin yrityksiä lykätä ainoastaan Lasaruksen `sielu´ tuonelaan ja jättää hänen

        ruumiinsa hautaan tai hautaamatta, en ota vakavasti.



        Teksti näet puhuu Lasaruksesta kokonaisuutena, ja tälläkin seikalla saattaa olla tarkoitus

        sanoa painavasti, että kyseessä on vain vertaus.



        Voimme jatkaa kyselyä: Miten on veden käytön laita? On oletettava, että jos tuonelassa yleensäkin

        ollaan tietoisia, siellä ollaan todellisuudessa aineettomia henkiolentoja.



        Mutta kuinka aineettoman henkiolennon kieli voi saada virvoitusta vedestä, joka on tämän maailman

        aine, vai onko ehkä tämä vesikin hengellistä, aineetonta vettä?



        Samoin voimme kysyä tulesta. Tässä maailmassa palaminen on kemiallinen tapahtuma, joka vaatii

        runsaasti happea. Kuinka henkiolento voi kärsiä tuskaa luonnollisessa tulessa, tai, jos tuli on

        hengellistä aineetonta tulta, miten sitä voidaan lievittää vedellä? Vedenkin täytyisi siis olla

        hengellistä, aineetonta vettä.



        Entä sitten mielekkyyden seikat? Onko mielekästä vain tämän vertauksen perusteella vakuuttautua

        siitä, että tämäkin rikas mies on pian kärsinyt vaivaa tuonelassa jo pari tuhatta vuotta, joten

        ainakin kolme tuhatta vuotta hän joutuu kärsimään (Ilm.20:5,12), ennen tuomion ylösnousemukseen

        pääsemistään?



        Tässä ylösnousemuksessa hänet sitten yhdistetään jälleen ruumiiseensa, jossa hän eli maanpäällistä

        ruumiillista elämää muutaman vuosikymmenen. Tämän jälkeen hänet sitten tuomitaan tulijärveen aivan

        loputtomaksi ajaksi vaivaa kärsimään.



        Tulen vaiva on sama kuin tuonelassakin, vain paikka on vaihtunut.



        Tämä loputon, tuhansia vuosia ja aina vain loputtomiin jatkuva tuska tulessa on palkkana muutaman

        vuosikymmenen ruumiillisesta ylellisestä elämästä. Onko tämä mielekästä?



        Lyhyesti sanoen: kaikki nämä mielekkyyttä koettelevat seikat ovat minulle osoituksena siitä, että

        kysymyksessä täytyy olla vain vertaus. Vertauksissa juuri esitetään mahdottomat mahdollisina, ja

        näin tehdään sillä tarkoitteella, että mahdottomuudet varjelisivat tulkitsemasta vertauksia todella

        tapahtuviksi.



        Tämä Luukkaan kertomus onkin selvästi Etiopialaisen Eenokin kirjan tekstin mukainen (22:3-5, 10-11)

        josta kirjasta oma lainaukseni kertoo seuraavaa:



        "Silloin vastasi Rafael, yksi pyhistä enkeleistä, joka oli

        kanssani ja sanoi minulle: `Nämä onkalot ovat sitä varten,

        että niihin kootaan kuolleiden sielujen henget. Siihen ne on

        määrätty, että tänne koottaisiin kaikki ihmisten sielut.



        Nämä paikat on tehty heidän säilyttämisekseen heidän tuomionsa

        päivään asti, jolloin he joutuvat suurelle tuomiolle.`



        Minä näin siellä olevia kuolleita ihmisiä, ja ihmisen ääni

        kuului ylös taivaaseen asti. ...



        ...Näin on tehty syntisten takia, kun he kuolevat ja heidät

        haudataan maahan, eikä heitä ole tuomittu heidän eläessänsä:

        Heidän henkensä erotetaan tänne tähän suureen vaivaan,kirot-

        tujen kidutuksen ja vaivan tuomion suureen päivään asti.



        Iankaikkisuuteen asti kostetaan hengille, sinne Hän sitoo

        heidät iankaikkisuuteen asti."





        Edellä lainatut jakeet kuvaavat Eenokin matkaa tuonelassa, jolloin enkeli Rafael selitti Eenokille

        tuonelan oloja.



        On nähtävissä, että kuvaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta Luukkaan kertomassa vertauksessa

        perustuu selvästi Eenokin kirjan käsitykseen tuonelan tilasta.



        Joudumme siis kysymään:



        Kun meidän Herramme Jeesus opettaessaan kertoi tämän vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta

        kuulijoilleen, rakentaen kuvauksensa Eenokin kirjan kuvauksen pohjalle, yhtyikö hän todella niin

        sanotun myöhäisjuutalaisuuden aikana syntyneeseen Eenokin kirjan esittämään sisältöön kuolleitten

        ihmisten kohtalosta?



        Ensiksikin on huomioitava, että Herramme esitti tämän vertauksen opetukseksi fariseuksille (Luuk.

        16:14-15).



        Fariseuksille kun oli muodostunut sellainen käsitys, että aineellinen hyvinvointi merkitsee

        poikkeuksetta Jumalan siunausta, pahoinvointi taas kirousta, ja juuri tällaista käsitystä

        vastaan Herramme vertauksellaan tähtäsi, kääntäen siinä asiat päinvastaisiksi.



        Herramme oli kyllä tietoinen siitä, että juutalaiset olivat kehittäneet kokoon opin "Aabrahamin

        helmasta" kuvaamaan kuoleman jälkeistä autuuden tilaa. Juutalaiset `kuvittelivat´ Aabrahamin

        seisovan paratiisin portilla vastaanottamassa ja sulkemassa syliinsä jokaisen lapsensa, sitä

        mukaa kun he saapuisivat perille, kunnes kaikki hänen jälkeläisensä tulisivat kootuiksi hänen

        helmaansa.



        Jeesuksen tarkoitus tuskin oli antaa tässä tilanteessa oppituntia kuoleman jälkeisistä tosi oloista,

        vaan tarkoitus oli osoittaa kuulijoilleen, ettei aineellinen hyvinvointi suinkaan merkinnyt aina

        Jumalan siunausta, eikä pahoinvointi vastaavasti kirousta.



        Jeesuksen olisi ollut hyödytöntä näin ollen lähteä kumoamaan fariseusten opinkäsityksiä näistä

        asioista. Eihän se olisi edes onnistunut. Hän ei siis alkanut riitelemään heidän kanssaan, vaan

        saadakseen varsinaisen opetuksensa siunauksesta perille, hän esitti tämän kertomuksen puitteet

        kuulijoidensa hyväksymässä muodossa.



        Fariseuksille olikin ilmeisesti yllätys kuulla, ettei rikas mies päässytkään Aabrahamin helmaan,

        vaan sinne pääsi sen sijaan tuo ryysyinen kerjäläinen.



        Jos meidän Herramme olisi tarkoittanut tämän kertomuksen vastaamaan todellisia oloja hän olisi

        ristiriidassa itsensä kanssa. Hänhän on myös opettanut ilman vertauksia selvin sanoin sen, missä

        kuolleet ovat kuolemansa jälkeen:



        "Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä ja nousevat haudoistaan - hyvää tehneet

        iankaikkiseen elämään, pahaa tehneet tuomittaviksi" (Joh.5:28-29).



        Jeesuksen mukaan kuolleet ovat siis haudoissaan, joista heidät herätetään joko elämään tai tuomiolle:



        "...Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven ihmisten kanssa ja langettaa heille tuomion. ... ”

        "Niiniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion" (Luuk.11:31-32)."



        Selvässä suorassa opetuksessaan Jeesus ei opeta kuolleitten olevan kuolemansa jälkeen jossakin vaivan

        paikassa tietoisessa tilassa vaivaa kärsimässä. Silloinkin kun Herramme kertoo Jumalasta: "Ei hän ole

        kuolleitten Jumala vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä" (Luuk.20:38), oli kysymys ylösnousemuksesta.

        Kun Herramme siis kertoi kaikkien elävän Jumalalle, oli tosiasiassa kysymys siitä, "että kuolleet nousevat ylös" (Luuk.20:37).



        Kaikki ovat siis eläviä Jumalalle, koska he tulevat kerran nousemaan ylös, ja kun he ovat nousseet

        ylös, he sen jälkeen ovat eläviä jälleen itselleenkin.



        Tämän rikas mies ja Lasarus kertomuksen kirjaimellisuuteen uskovien olisikin hyvä kertoa minulle,

        miten sopivat yhteen ihmisten samanaikainen tietoinen tuska tuonelan vaivoissa, ja edellä esittämäni

        Herramme sanat `kaikista jotka lepäävät haudoissaan´ ennen kuin he `heräjävät tuomiolle´?



        Kyllä, tiedän, että heidän selityksensä on seuraava: `Ruumis lepää haudassaan ja sielu kärsii tuonelan

        tulessa tuskissaan´, mutta valitettavasti heidän selityksensä ei tunnu uskottavalta vaan mahdottomalta.

        Onhan Jumalan Poika tullut ja antanut minulle `ymmärryksen´, joten en heitä yli laidan `mielekkyyttä´

        niin kuin eräs toinen kertoi tehneensä.



        Herramme opetti kyllä "itkusta ja hammasten kiristyksestä" joka "tulisen pätsin" muodossa kohtaa

        kerran kaikkia pahaan viettelijöitä ja vääryyden harjoittajia (esim. Matt.13:40-42,49-50), mutta

        tällä hän ilmeisestikin tarkoitti heidän ylösnousemuksen jälkeistä osaansa.



        Kanssani samaa mieltä on myös George Ladd. Lukekaamme:



        "Kun siirrymme UT:iin , eloisin kappale joka näyttää kertovan jotakin välitilasta,

        on kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk.16:19-31). "



        "Ne, jotka pitävät tätä ilmoituksena kuolemanjälkeisestä olemassaolosta, viittaavat

        siihen tosiseikkaan, ettei tätä sanota vertaukseksi, ja siihen, että vastoin Jeesuksen

        yleistä tapaa, hänen puhuessaan vertauksin, on yhdelle henkilöistä annettu konkreettinen

        nimi - Lasarus."



        "Kuitenkin `Lasarus´ on kreikkalainen muoto heprean kielisestä sanasta, joka tarkoittaa

        `Jumala on auttanut´, ja sillä on se vertauskuvallinen merkitys, että koska köyhä mies

        ei voinut turvautua rikkaaseen, hän turvasi Jumalaan, joka auttoi häntä ja pelasti hänet."



        "Jos tämä on tosikertomus, se opettaa, että välitila jakautuu kahteen osaan, haadekseen

        eli tuonelaan ja Aabrahamin helmaan.



        Kreikan haades vastaa heprean sheolia). Tuonelan ja Aabrahamin helman erottaa toisistaan

        suuri juopa, joka ei kuitenkaan estä ajatustenvaihtoa. Kertomus opettaa, että jumalattomat

        kärsivät tuonelassa kovaa tuskaa liekeissä, kun taas vanhurskaat ovat autuaina Aabrahamin

        helmassa."



        "Tässä kertomuksessa on kuitenkin yksi opetus, joka on ristiriidassa koko Raamatun opetuksen

        kanssa välitilasta - nimittäin, että tuomio tapahtuu heti kuoleman jälkeen. Muualla tuomio

        tapahtuu aina Kristuksen toisen tulemisen jälkeen."



        "Koska tämä kappale heijastaa silloiselle juutalaisuudelle ominaisia ajatuksia tuonelasta,

        päättelemme, ettei tämän ole tarkoitus olla tosikertomus vaan vertaus, joka perustuu ajan

        mukaisiin käsityksiin.



        "Sitä paitsi Jeesus ei missään opeta, että rikkaus sinänsä ansaitsee kadotuksen ja köyhyys

        taivaan. Vertaus ei varsinaisesti kerro köyhästä miehestä ja hänen kohtalostaan, vaan

        viidestä veljeksestä. Avainsanat ovat: ``Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin

        eivät he usko vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös´´ (16:31). Vertaus käsittelee juuta-

        laisten kovuutta ja itsepintaisuutta, kun he kieltäytyivät ottamasta vastaan kirjoitusten

        todistusta Jeesuksesta."



        Näin siis edellä George Eldon Ladd, kirjassaan "Tulevaisuus on Jumalan."





        Lienee syytä vielä kerrata eräitä näkökohtia, koskien Herramme Jeesuksen puhumaa ja Luukkaan

        evankeliumin tallettamaa `vertausta´ rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta.



        Meidän nykypäivien Raamatuissamme tuonela ja helvetti ovat

        selvästi erotetut toisistaan, koska alkukielien sanat sheol

        ja haades on yleensä käännetty tuonelaksi, ge hinnom ja ge-

        henna taas helvetiksi. Siksi saatamme ihmetellä, miksi haades –

        sanasta käännetyssä tuonelassa (Luuk.16:23) palaa tuli, jossa

        rikas mies vaivoissaan kärsii.



        Myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa ja Jeesuksen aikaisten

        fariseusten ja kirjanoppineiden käsityksissä tilanne kuitenkin

        oli toinen. Heidän kehittämänsä näkemyksen mukaan tuonela näet

        sisälsi myös tuomituille tarkoitetun helvetin, eli sheol sisälsi

        myös Hinnomin laaksoa vastaavan kirottujen laakson.



        Toisin sanoen, haades sisälsi myös gehennan. Toinen osasto

        tuonelassa oli paratiisi eli Aabrahamin helma. Tämä oli

        tarkoitettu vain autuaina kuolleille Aabrahamin lapsille,

        kun taas tuomittujen olinpaikkaa tuonelassa nimitettiin

        gehennaksi, koska heitä siellä vaivattiin maanpäällisen

        ge hinnomin laakson kaltaisella tulella.



        Luukkaan 16:22-26 kohta onkin selvä kuvaus näiden juutalaisten

        teologiaan eli jumaluusoppiin kuuluvasta välitilan opista. He

        ajattelivat kuolleitten olopaikan (Scheol eli Haades) olevan

        maan alla eli manalassa, maan sisustassa.



        Siellä oli kaksi suurella väliaukolla toisistaan erotettua

        asumusosastoa. Aukko oli estämässä siirtymistä puolelta

        toiselle, mutta osastot olivat kuitenkin niin lähellä

        toisiaan, että puhuminen puolelta toiselle oli mahdollista.



        Tuomittujen osasto oli gehenna eli helvetti ja autuaiden

        olotila oli paratiisi eli Aabrahamin helma.



        Gehennassa olevat ovat tuskassa ja vaivassa, ja ruumiitten

        ylösnousemuksen jälkeen heidät sysätään uudelleen sinne

        iäiseen vaivaan. Sen sijaan paratiisissa olevat nousevat

        ylös, yhdistymään ruumiinsa kanssa, ja siirtymään sen jäl-

        keen iäisiin ilonpitoihin Messiaan valtakuntaan.



        Tämän juutalaisten opin mukaan enkelit kantoivat paratiisin

        puolelle kaikki ympärileikatut israelilaiset, joita kutakin

        Aabraham ja Saara siellä tervetulotoivotukseksi syleilivät.



        Tämä tapahtui suureksi harmiksi pakanoille, jotka Gehennan

        puolelta kaiken näkivät. Gehennan puolelle ei näet joutunut

        yksikään ympärileikattu juutalainen, vaan ainoastaan pakanat

        joutuivat sinne.



        Tämä edellä lyhyesti esitetty oli sisällöltään fariseusten

        oppi välitilasta, ja tämä oppi sisältyi myös heidän `Talmud´ -

        kirjaansa.



        Heidän oppiinsa sisältyi lisäksi näkemys, että Jumala oli

        rikkaiden ystävä, ja taloudellinen hyvinvointi todisti Jumalan

        siunauksesta. Vastaavasti köyhyys oli heidän mukaansa merkkinä

        Jumalan kirouksesta ja vihasta. Näitä asenteita he olivat juuri

        edellä ilmentäneet (16:14), joten ei ollut ihme, että Jeesus

        käänsi heidän mielipiteensä heitä itseään vastaan.



        Jeesus käytti heidän omaa oppiaan, eli oppiaan siitä, että

        tuonela sisälsi myös helvetin (vaikka Jeesus tietenkin tiesi,

        ettei helvetti sijaitse tuonelassa, vaan on paikka johon

        tuonelakin lopulta heitetään).



        Vertauksessaan hän ei nimennyt rikasta miestä, koska rikkaan

        epiteetiksi riitti hänen rikkautensa, asenteensa ja elämänta-

        pansa. Sen sijaan köyhän nimeäminen Lasarukseksi (lyhennys

        heprealaisesta Eleasar - nimestä, merkiten: Jumala on auttanut)

        oli tärkeää, koska häntähän kohtasi Jumalan apu.



        Nyt Herra kertoi kuulijoilleen vastoin heidän odotustaan, että

        tuonelan helvettiin joutuikin kuoltuaan tämä rikas, ja paratii-

        siin kannettiin vain tämä ryysyläinen kuolemansa jälkeen.



        Jeesus kertoi rikkaan miehen nähneen silmänsä avattuaan vain

        Aabrahamin ja Lasaruksen, ei ketään muita, ei edes Saaraa.



        Missä olivat piilossa muut Aabrahamin helmaan päässeet autuaat?



        Tämäkin seikka puhuu lujasti sen puolesta, että kuvauksessa on

        todellakin kysymys vertauksesta, ei tositilanteesta.



        En ota vakavasti erään nimimerkin tämänkään tekstin hämmennys-

        yrityksiä muka `pelkistetystä kuvasta´. Sellaiset kuvaukset

        jotka poikkeavat tositilanteesta ovat vain vertauksia, kuten

        tämäkin tekstimme.



        Tästä Luukkaan kirjoittamasta ja Herramme kertomasta vertauksesta on hyvä tietää, että

        sen ja Eenokin kirjan kuvauksen mukaisia juutalaisen apokalyptiikan kertomuksia on

        muitakin. Aimo T. Nikolainen esittää Luukkaan evankeliumin selitysteoksessaan (SUTS):



        "Vastaava juutalainen legenda (Talmudista, Hagiga II, 77d)

        kertoo näkyjen muodossa, miten koko kaupungin hautaan saattama

        tullivirkamies tuonelassa kurotti kieltänsä joen vettä kohti,

        muttei ylettynyt, kun sen sijaan unohdettuna haudattu kulki

        vesilähteiden kostuttamassa ihanassa puutarhassa."



        "Edellä esitettyjä vastaavia kertomuksia oli myös muiden

        kansojen keskuudessa. Nikolainen esittää äsken lainatun

        yhteydessä:



        "Egyptiläinen satu ensimmäiseltä vuosisadalta alkaa kuvauksella,

        miten rikas haudattiin loisteliaasti, samalla kun mattoon kääritty

        köyhä haudattiin ilman saattuetta, ja jatkuu Osiriksen valtakunnan

        kuvauksella. Ylhäinen mies byssos- vaatteissa Osiriksen vieressä

        onkin äskeinen köyhä, joka on rikkaan kanssa vaihtanut asua. Sillä

        sille, joka maan päällä on hyvä, ollaan kuoleman valtakunnassakin

        hyviä, ja päinvastoin."



        Kun juutalaisuudessa apokalyptiset käsitykset alkoivat yleistyä Baabelin maanpakolaisuusajan

        jälkeen, ne eivät silti olleet mitään ennen tuntemattomia uusia ideoita. Samoja käsityksiä

        edusti nimittäin jo Persian zarathustralaisuus:



        "...Ihmisen kuoltua sielu jää ruumiin luokse kolmeksi päiväksi ja

        yöksi. Kyseessä on eräänlainen välitila (vrt. LK 16), jonka aikana

        totuudellisen ihmisen sielu saa jo maistaa paratiisin riemuja,

        valehtelija puolestaan sulametallisen pätsin aiheuttamia tuskia

        (Yast 22). ... Kolmen vuorokauden kuluttua, ani varhain aamukasteen

        aikaan, sielu sitten ylittää Chinvat- sillan. Hurskaan sielua tervehtii

        leuto, leppeä etelätuuli, jonka mukana hänen korkeampi sielunminänsä

        (daena) näyttäytyy hänelle. ... Kolmella seuraavalla askeleella hurskas

        sielu siirtyy hyvien ajatusten, sanojen ja tekojen paratiisiin.

        Neljännellä askeleella päädytäänkin jo loputtoman valon alueelle,

        `laulun taloon` jossa Viisas Herra, hänen pyhät enkelinsä ja hurskaat

        kuolleet asuvat (Yast. 22:15, VD 19:36, Din 2:145-147; Yasna 51:13,15;

        31:21, 45:8). ... Pahojen sielujen kohtalo on päinvastainen:

        ...järkyttynyt sielu joutuu ensiksi paikkaan, jossa on vain pahoja

        ajatuksia, sanoja ja tekoja, sitten ikuisen pimeyden asuntoihin, jotka

        ovat täynnä kärsimystä ja piinaa. Siellä asuvat Paha Henki (Angra

        Maiyu) ja hänen seuraajansa (Yast 22:19-36, Din 2:158-194; Bund 28:47;

        Yansna 46:10-11, 49:11, 31:20, 51:14). ... Ne harvat neutraalit sielut,

        joiden hyvät ja pahat teot ovat tasapainossa, joutuvat harmaan

        tietämättömyyden välitilaan, Hammistagaan, odottamaan aikojen lopussa

        tapahtuvaa lopullista erottelua ja yleistä ylösnousemusta. Lopunajat

        eilen ja tänään: Wille Riekkinen: Taivaan ja helvetin välissä."





        Kaiken edellä esittämäni jälkeen on mielestäni arveluttavaa ottaa Luukkaan evankeliumin

        kertomaa, Jeesuksen puhumaa vertausta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kirjaimellisena

        kuvauksena tositilanteesta. Jos otamme kertomuksen kuvauksena tositilanteesta, olemme

        ehkä samalla ymmärtäneet Herramme todellisen tarkoituksen väärin.



        Jeesus antoi tämän vertauksen avulla vakavan varoituksen kuulijoilleen, siirtämällä vasta

        tulevaisuudessa (kirkkaudessa tapahtuvan tulemuksensa jälkeen) tosiasiassa toteutuvan

        ihmisten jaottelun (Matt.25:31-46) tässä vertauksensa mainittujen henkilöiden kohdalla

        jo kuluvassa ajassa tapahtuneeksi.

    • joko hermostut

      jatkuu…

      "...EIVÄT VOI TAPPAA SIELUA..."


      Keskusteltaessa Raamatun ihmiskäsityksestä Uuden testamentin opetuksien valossa, kenties ahkerimmin sielun kuolemattomuuden puolesta lainattuja kohtia ovat Matteuksen evankeliumin kohdasta 10:28, ja Luukkaan evankeliumin kohta 12:4-5.

      On syytä tutkistella näitä tekstejä hiukan tarkemmin, sen osoittamiseksi, ettei perinteinen tulkinta näistä kohdista suinkaan ole niin itsestään selvästi oikea, kuin mitä yleensä luullaan.

      Ensin Matteuksen teksti:

      "Ja älkää te pelätkö niitä jotka tappavat ruumiin, mutta eivät
      ole kykeneviä tappamaan sielua: Vaan pelätkää ennemmin häntä
      joka on kykenevä tuhoamaan sekä sielun että ruumiin gehennassa."

      Jeesuksen sanat näyttävät ilmaisevan otsikkomme sanoin, etteivät ihmiset kykene tappamaantoistensa sielua. Entä, voiko Jumala tappaa ihmisen sielun?

      Tähän vastataksemme, jaetta on aloitettava tutkimaan sen loppupäästä.

      Tekstissä käytetään merkittävää sanaa, nimittäin aoristin infinitiiviä "apolesai" verbistä "apollyymi".

      Tämän verbin merkitykset ovat: tuhota, surmata, hävittää, kadottaa.

      Tekstiyhteys osoittaa, ettei tämän verbin merkitys tässä ole niinkään "hukuttaa" vaan paremminkin "tuhota" ja "hävittää."

      Tätä todistaa myöskin helvetiksi käännetyn sanan kieliopillinen muoto kaikissa luotettavimmissa käsikirjoituksissa. Vain D (Bezae Cantabrigiensis, neljäs tai viides vuosisata) edustaa kreikankielisistä merkittävistä käsikirjoituksista "eis" prepositiota akkusatiivin kanssa, eli "eis geennan" gehennaan.

      Useimmat merkittävät käsikirjoitukset edustavat "en" prepositiota datiivin kanssa, siis muotoa "en geennee" gehennassa.

      Kun Jumala voi siis sekä sielun että ruumiin joko tuhota tai surmata, hävittää tai kadottaa gehennassa eli helvetissä, näyttäisi tämä osoittavan, ettei tämän tekstikohdan tarkoitus ole suinkaan julistaa ihmisen sielua sen enempää kuolemattomaksi kuin ruumistakaan.

      Jos siis Jumala voi tappaa sekä ihmisen ruumiin että sielun, tarkoittiko Jeesus kuitenkin, ettei ihminen silti kykene tappamaan toisen ihmisen sielua, vaan ainoastaan ruumiin?

      Näinhän sanat perinteisesti on tulkittu, ja sitähän ne kirjaimellisesti merkitsevät.

      Vai olisiko kenties sittenkin kysymyksessä heprean tai aramean kielen raamatulliseen ilmaisuun pohjautuva kreikan kielen käyttö, josta tehty sanatarkka kirjaimellinen tulkinta kenties johtaakin harhaan?

      Onko esimerkiksi väärin, kun Karas - Sana Osakeyhtiön kustantama Elävä Uutinen tulkitsee kirjaimellista tekstiä, kääntäen:

      "Älkää pelätkö ihmisiä, jotka voivat tappaa ruumiinne, mutta eivät voi viedä teiltä ikuista elämää."

      Tällöin ei olisikaan välttämättä kysymys siitä, että ihmisestä jäisi ruumiin kuoleman jälkeen henkiin tiedostava ruumiiton sielu.

      Kykenemättömyys tappaa sielu merkitsisi sitä, ettei ihminen kykene estämään Jumalaa
      ylösnousemuksen kautta uudistamasta tapettua jälleen tiedostavaksi olennoksi iankaikkiseen elämään.

      Merkittävä on myös Luukkaan evankeliumin rinnakkaiskohta (12:4-5):

      "Minä sanon teille, minun ystävilleni: Älkää te pelätkö ruumiin tappajia ja tämän jälkeen heillä ei ole enempää mitä tekisivät. Mutta minä osoitan teille ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, joka tappamisen jälkeen omaa vallan syöstä gehennaan. Niin minä sanon teille, häntä te pelätkää."

      Ihmisen kykynä tämä teksti puhuu vain ruumiin tappamisesta, jonka jälkeen ihminen ei voi tehdä toiselle mitään enempää. Sen sijaan Jumala voi ruumiin tapettuansa tehdä enemmänkin, eli syöstä tappamansa tappamisen jälkeen gehennaan.

      Jotta tappamisen jälkeen helvettiin syöksemisellä olisi jotakin todellista tietoista merkitystä ihmiselle, on ajateltu tämän edellyttävän tietoista sieluntilaa ruumiin kuoleman jälkeen. Teksti siis tarkoittaisi tämän tulkinnan mukaan, että ihminen ei voi tehdä tapetulle ruumiin tappamista
      enempää, mutta Jumala voi hänet tapettuaan syöstä sen jälkeen hänen kuolemattoman sielunsa helvettiin. Tässä kohtaa jopa käytetään "eis" prepositiota akkusatiivin ja määräävän artikkelin kanssa "eis teen geennan" gehennaan.

      Kannattaa kuitenkin lukea teksti erittäin tarkasti. Tällöin ilmenee, että teksti puhuu Jumalasta joka `tappamisen jälkeen` omaa vallan syöstä gehennaan.
      Tämän täytynee viitata `toiseen kuolemaan´, sillä vasta silloinhan `Jumala tappaa.´

      Gehennaan syöstäväksi joutumisen pelättävyys voidaan siis tämänkin tekstin perusteella ymmärtää perinteellisestä käsityksestä poikkeavasti, eli ilman edellytystä kuolemattoman sielun olemassaolosta.

      Tällöin gehenna eli helvetti merkitsisi peruuttamatonta lopullista kuolemaa.
      Tällöinkin toinen ihminen kykenee tosin tappamaan toisen, mutta Jumala herättää tapetun uuteen elämään. Jos taas joku herättämisensä jälkeen joutuu Jumalan tappamaksi, ja sen jälkeen gehennaan heitetyksi, hänellä ei ole enää toivoa ylösnousemuksesta eikä uudesta elämästä.

      jatkuu..

      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      • IDENEB

        /// Eivät voi tappaa sielua
        Kirjoittanut: joko hermostut
        16.4.2009 klo 19.52
        jatkuu…
        "...EIVÄT VOI TAPPAA SIELUA..." \\\

        On eräs joak voi vahingoittaa sielusi iäksi ..

        Matt. 10:28
        Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin
        mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen
        sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin
        hukuttaa helvettiin.
        [Viis. 16:13,14; 2. Makk. 6:26; Jaak. 4:12]

        Sielunvihollinen tietysti vakuuttaa, ettei edes
        ole olemassa paikkaa, jossa se riivaa iäti.

    • vertaus, niinkö?

      jatkuu…

      "RIKAS MIES JA LASARUS" -VERTAUKSEN TAUSTAA.


      Seuraava lainaus on juutalaisen uskon asiantuntijan, Pnina Nave Levinsonin tekstiä:

      "Toisen temppelin aikana lisääntyi juutalaisen kansan keskuudessa usko kuolemanjälkeiseen elämään. Tämä usko liittyi läheisesti vakaumukseen, että ihmisen vastuu tekemisistään ulottuu fyysisen kuoleman tuolle puolelle. Jumalan tuomioistuimen edessä hän joutuu tekemään tilin. Tämän tietoisuuden tuli suojata ihmistä synniltä (Pirke avot III, 1)

      Oli erilaisia mielipiteitä siitä, tapahtuuko tuomio heti kuoleman jälkeen vaiko kuolleitten henkiinherättämisen, yleisen ylösnousemuksen yhteydessä, josta sanotaan: ``Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen´´ (Dan 12.2).

      Keskusteltiin myös tuomion, ylösnousemuksen ja Messiaan tulemisen aikajärjestyksestä.".

      "Näitä uusia oppeja vastustivat saddukealaiset ja samarialaiset, vihattu naapurikansa Jerusalemista pohjoiseen. Uusia oppeja opettivat farisealaiset. Kun he eivät tulkinneet Raamattua kirjaimellisesti, he löysivät siitä omat uskonvakaumuksensa, omaa tulkintatapaansa käyttäen.

      Saddukealaiset sitä vastoin olivat halukkaita uskomaan vain nimenomaan Mooseksen kirjoissa esitetyt asiat. ..."

      "Rabbien sanastossa nimitettiin tuonpuoleista elämää `tulevaksi elämäksi´, hepreaksi
      `ha-olam ha-ba´, tämän puoleista `täksi maailmaksi `ha-olam ha-ze´. Ikuinen elämä ymmärrettiin joko sielun asumiseksi Jumalan luona, kuvailematta olotilaa sen tarkemmin, tai sitten esitettiin eloisia kuvauksia paratiisista ja helvetistä.

      Paratiisi on taivaassa oleva Eedenin puutarha. Erilaisten ihmisten toiveiden kohteena sitä kuvataan monin vivahtein. paratiisissa syödään,juodaan, tanssitaan, opiskellaan Tooraa taivaan akatemiassa, nähdään asioiden todellinen olemus. `kirkkaasta kuvastimesta´ - näitä ja muita vertauskuvia ovat Talmud ja Mitrash - kirjallisuus tulvillaan. ..."


      "Helvetin nimi on gehinnom erään Jerusalemin laakson mukaan, jossa pakanat muinoin
      uhrasivat lapsiaan Molok-jumalalle. Kun varhaisempana raamatullisena aikana tuonela
      oli kaikkien kuolleitten varjomaailma, sisällytettiin se nyt oppiin Jumalan oikeamielisyydestä. Helvetti oli niiden paikka, jotka olivat vetäneet päälleen Jumalan vanhurskaan rangaistuksen. Raamatun hautoja ja kuoleman valtakuntaa tarkoittavat nimitykset otettiin merkitsemään helvetin seitsemää piiriä. Siellä synnintekijät saivat rangaistuksensa ahdistavien enkelien, demonien ja paholaisen käsissä."

      "Ei ollut yksimielistä käsitystä siitä, kuinka kauan kuollut viipyy helvetissä. Joka tapauksessa helvetin kuvaus oli kyllin pelottavaa, niin että paratiisia voitiin kuvata kaksin verroin kauniimmin, ja se oli saavutettavissa, kun näki vaivaa Jumalan tahdon täyttämiseksi. Kummassakin tapauksessa, olipa kyseessä Jumalan antama palkka tai häneltä tuleva rangaistus, edellytettiin, että ihminen jatkaa olemassaoloaan ainutkertaisena persoonana ja kykenee kokemaan iloa ja mielipahaa.

      Tämä käsitys oli vain vaivoin yhdistettävissä juutalaisten filosofien mielipiteisiin esim. Aleksandriassa 1. vuosisadalla. Filon ja muut filosofit opettivat pikemminkin, että ihmisen sielu on kuolematon ja palaa jumalalliseen alkuperäänsä. Saman ajatuksen esittää hellenistisiä vaikutteita saanut Saarnaajan kirja Raamatussa: `ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin´ (12:7)."

      "Mishnan opettajat saattoivat nämä kaksi käsitystä keskenään sopusointuun, ja näkivät niissä kuoleman jälkeisen elämän toisiaan seuraavat tapahtumat. Henki, sielu ei palaa passiivisena takaisin, vaan yhdistyy ruumiiseen.”

      ”Sama käsitys on sittemmin myös Uudessa testamentissa, jonka kirjoittajat olivat juutalaisia ja saarnasivat Israelin oppeja pakanoille opastaakseen heidät Jeesuksen avulla iankaikkiseen elämään."

      "Kuolleitten herättämisestä oli myös erilaisia mielipiteitä. Tärkein peruste oli se, että Jumala, joka on kaiken luonut, tulee saattamaan kuolleiden ruumiit entiselleen."

      "Iankaikkinen autuus ja maan päällä tapahtuva yleinen ylösnousemus ovat toisistaan riippumattomia.

      ... Kuolleitten ylösnousemuksesta riippumatta autuaat ovat paratiisissa. Misrash – opettajat puhuivat autuaitten seitsemästä olinpaikasta, jotka arvojärjestyksessä alhaalta ylöspäin lueteltuina ovat: pyhä paikka, Herran vuori, pyhä vuori, pyhäkkö, huone, esipihat, Herran läsnäolo (Midrash Sifre Deuteronomium, luku 10; Midrash Tehillim, Ps. 11,6)."

      "Laajalle levinneen käsityksen mukaan taivas on avoinna myös niille, jotka ovat jo sovittaneet syntinsä helvetissä. ..."

      "Hyvin konkreettisesti huolehdittiin jo etukäteen ylösnousemuksen päivästä. Rabbit opettivat, että ylösnousemus alkaa Jerusalemista. Siksi juutalaisia on vaeltanut sinne kaikkina aikoina, tullakseen haudatuiksi sinne. ..."

      "Uskonlause kuolleitten ylösnousemuksesta tuli tärkeimmäksi erottavaksi tekijäksi saddukealaisten ja farisealaisten välille. Jälkimmäiset selittivät, että vain se, joka myöntää tämän totuuden olevan osan Tooran jumalallista ilmoitusta, on osallinen pelastuksesta (Mishna Sanhedrin 10,1)."

      "Edellä lueteltuihin oppeihin ja vakaumuksiin kuuluu myös usko sielunvaellukseen, jolla varsinkin kabbalistien keskuudessa on erittäin suuri merkitys. ..."


      Edellä rutkasti lyhennelty teksti on siis lainattu Pnina Nave Levinsonin kirjasta
      "Mitä on juutalainen usko?"

      Lainauksen tarkoitteena on ollut valottaa sitä jo aikaisemmin sivuttua tosiasiaa, että
      myöhäisjuutalaisuus kehitti keskuuteensa erilaisia ja toisistaan poikkeavia haades- ja
      gehenna- kuvia uskomuksikseen.

      Eräs merkittävä myöhäisjuutalaisia käsityksiä sisältävä tekstilähde on Eenokin kirja, jossa esitetään mielikuvituksellisia ja pöyristyttäviä kuvauksia haadeksesta eli tuonelasta ja tuonelaan sisältyvistä osastoista, eli gehennasta eli helvetistä, joskin myös autuaitten paikasta.

      Eenokin kirjassa kuvataan siis noita eroja ja osastoja vesilähteineen aivan Jeesuksen
      opetukseen yhtenevästi. Seuraavassa ote 1. Eenokin kirjasta: [Luku 22]"

      "`Sieltä minä menin toiseen paikkaan, vuorelle joka oli kovaa
      kiveä. Ja siinä oli neljä onttoa kohtaa, syviä ja leveitä ja
      hyvin sileitä. Kuinka sileitä ja syviä ja pimeitä nämä ontot
      paikat ovat? Rafael vastasi, yksi pyhistä enkeleistä, jotka
      olivat kanssani, ja sanoi minulle: ’Nämä ontot paikat on luotu
      nimenomaan tätä varten, että kuolleiden sielujen henget
      kokoontuvat tänne, myös kaikki ihmisten lasten sielut
      kokoontuvat tänne. Ja nämä paikat on tehty vastaanottamaan ne
      heidän tuomitsemisensa päivään saakka.’ Minä näin kuolleen
      miehen hengen anovan, ja hänen äänensä meni taivaaseen ja
      anoi. Ja minä kysyin Rafaelilta, enkeliltä, joka oli kanssani,
      ja sanoin hänelle: ’Tämä henki, joka anoo, kenen se on, jonka
      ääni menee anomaan taivaaseen?’ Ja hän vastasi minulle sanoen:
      ’Tämä on henki, joka lähti Aabelista, jonka hänen veljensä
      Kain tappoi, ja hän anoo häntä vastaan kunnes hänen siemenensä
      on tuhottu maan kasvoilta, ja hänen siemenensä on tuhottu
      ihmisten siementen keskuudesta.’ Sitten minä kysyin liittyen
      siihen, ja liittyen kaikkiin onttoihin paikkoihin: ’Miksi yksi
      on erotettu muista?’ Ja hän vastasi ja sanoi minulle: ’Nämä
      kolme on tehty, että kuolleiden henget voitaisiin erotella. Ja
      sellainen jako on tehty oikeamielisille hengille, siellä on
      kirkkaan veden lähde. Ja sellainen on tehty synnintekijöille,
      kun he kuolevat ja heidät haudataan maahan eikä heidän
      tuomiotaan ole laitettu täytäntöön heidän elinaikanaan. Täällä
      heidän henkensä asetetaan erilleen tässä suuressa tuskassa
      kunnes tulee tuomion päivä ja rangaistus ja kidutus niille,
      jotka kiroavat, ikuisiksi ajoiksi ja kosto heidän hengilleen.
      Täällä Hän pitää heitä sidottuna ikuisesti. Ja sellainen jako
      on tehty hengille, jotka anovat, jotka tekevät paljastuksia
      tuhostaan, kun heidät oli tapettu synnintekijöiden päivinä.
      Sellainen on tehty ihmisten hengille, jotka eivät olleet
      oikeamielisiä vaan synnintekijöitä, jotka olivat täydellisiä
      rikkomuksessa, ja heidän tovereilleen: mutta heidän henkiään
      ei tapeta tuomion päivänä eikä nosteta täältä. Sitten minä
      siunasin kunnian Herraa ja sanoin: ’Siunattu olkoon Herrani,
      oikeuden Herra, joka hallitsee iankaikkisesti.’(Tähän asti 1.
      Eenokin kirjaa).´"

      Toisenlaisiakin Eenokin kirjan lainauksia voidaan silti esittää, joista esimerkkinä olkoot seuraavat:

      XLVIII:9: "Niin kuin akanat tulessa, niin he palavat pyhien
      edessä, niin kuin lyijy vedessä, niin he hukkuvat vanhurskasten
      edessä, eikä heistä jää jälkeäkään."

      LIII: 3: "Mutta syntiset häviävät Henkien Herran kasvojen
      edestä, ja he tuhoutuvat iankaikkisesti."

      LXII: 10, 12, 13: "Siitä huolimatta tuo Henkien Herra hylkää
      heidät, niin että he pikaisesti poistuvat hänen kasvojensa
      edestä.

      ...Ja he ovat nähtävyytenä vanhurskaille ja valituille, jotka
      riemuitsevat heidän tähtensä, sillä Henkien Herran viha lepää
      heidän päällänsä ja hänen miekkansa on juopunut heidän
      verestänsä. Sinä päivänä vanhurskaat ja valitut pelastuvat,
      eivätkä he enää koskaan ole näkevä syntisten ja jumalattomien
      kasvoja."

      LXIX: 27, 26, 29: "Ihmisen Poika istui kunniansa valtaistuimella
      ja kaikki tuomio annettiin heille. Hän hävittää syntiset ja
      tuhoaa maan kasvojen edestä, kuten nekin jotka eksyttivät maailman.
      Kahleilla heidät sidotaan ja vangitaan tuhonsa kokouspaikkaan,
      kaikki heidän tekonsa hävitetään maan kasvojen edestä. Sen jälkeen
      ei kukaan enää joudu tuhoon, sillä se Ihmisen Poika on ilmoitettu,
      ja hän on istuutunut kunniansa valtaistuimelle, ja kaikki paha
      tuhoutuu ja häviää hänen kasvojensa edestä, ..."

      XCII: 5: "Synti häviää pimeyteen ainiaaksi, eikä enää sen päivän
      jälkeen ilmaannu iankaikkisesti."

      XCI: 9, 10, 19: "...ja heidät (pakanat) viskataan tulen tuomioon ja
      heidät hävitetään vihassa ja kauhistavassa tuomiossa iankaikkisesti.
      Ja vanhurskaat nousevat (kuoleman) unestansa, ja viisaus ylennetään
      ja annetaan heille. ... sillä ne jotka eivät kulje vanhurskauden teitä,
      hävitetään iankaikkisesti."

      XCVII: 1, 2: "Uskokaa, te vanhurskaat, että syntiset joutuvat
      häpeään ja tuhoutuvat vääryyden (lopun) päivänä. Tietäkää
      (te syntiset), että Korkeimmalla on mielessään teidän tuhonne,
      ja enkelit taivaassa riemuitsevat häviämisestänne."

      XCVIII: 3, 9: "...häpeässä, teurastuksessa ja suuressa
      kurjuudessa teidät viskataan tulipätsiin. ... Tietäkää nyt,
      että valmistaudutte tuhon päivää varten. Älkää toivoko,
      että te syntiset saisitte elää, vaan te häviätte ja kuolette,
      sillä ette tunne lunastusta, ..."

      XCIX: 11, 12: "Voi teitä, jotka panette toivonne lähimmäistänne
      kohtaavaan pahaan, sillä teidät surmataan Sheolissa. Voi teitä,
      jotka teette petollisia ja vääriä mittoja ja aiheutatte katke-
      ruutta maan päällä, sillä teidät hävitetään tyystin."

      CVIII: 3: "Odottakaa tosiaan, kunnes synti menee ohitse, sillä
      heidän nimensä pyyhitään pois elämän kirjasta ja pyhistä kirjoista,
      ja heidän siemenensä häviää iankaikkisesti, ja heidän henkensä
      surmataan,..."


      Edellä esitetyt Eenokin kirjan kohdat toistavat kerta toisensa jälkeen jumalattomia kohtaavaa iankaikkisen tuhon sanomaa.

      Tarkoitukseni oli näillä lainauksilla kertoa, että jos joku ottaa aikaisemmin lainatut Eenokin kirjan kohdat vakavasti, silloin hänen tulee ottaa vakavasti myös jälkimmäiset lainaamani kohdat.


      Tosiasia on kuitenkin se, ettei sovi sotkea myöhäisjuutalaisuuden kehittämää tuonelan kuvaa Raamattumme tuonelan ja helvetin kuvaan.

      Raamatussa tuonela, sheol / haades on selvästi eri asia kuin helvetti ge Hinnom / gehenna,
      ja Raamatun mukaan `kuolema´ ja `tuonela´ eli haades heitetään gehennaan, jota Ilmestys-
      kirja kuvaa tulisena järvenä, nimittäen sitä `toiseksi kuolemaksi.´

      Tulinen järvi puolestaan on kuva täydellisestä ja lopullisesta tuhosta, jonka todistaa juuri sekin mitä kuolemalle sinne heitettynä tapahtui.

      Tuliseen järveen heittämisen jälkeen "kuolemaa ei enää ole".

      Sen sijaan myöhäisjuutalaisuuden kehittämässä tuonelan kuvassa oli jo itsessään mukana gehenna eli helvetti.

      Eenokin kirja sisältää juuri yhden kuvauksen myöhäisjuutalaisuuden kehittämästä tuonela- käsityksestä.

      Juuri se, että meidän Herramme käytti rikas mies ja Lasarus- vertauksessaan Eenokin kirjan mukaista, myöhäisjuutalaisuuden kehittämää tuonela- kuvaa, juuri tämä seikka todistaa hänen
      kuvauksensa vertaukseksi.

      Hänhän kyllä tiesi, ettei tuonela sisällä gehennaa, vaan päinvastoin tuonela tullaan kerran
      tulevaisuudessa heittämään gehennaan.

      Eivät myöskään Vanhan testamentin tuonelan kuvaukset sisällä gehennaa, ja tämäkin on lisänä
      todistus siitä, että Herramme asetti opetuksellisista syistä vertauksensa henkilöt sellaisiin
      olosuhteisiin jotka (kaiken todennäköisyyden mukaan) eivät vastaa todellisuutta.

      Edellä esittämäni lainaukset ovat eri lähteistä ja eri kirjoittajilta poimittuja myöhäis-
      juutalaisten kehittämiä tuonela- ja gehenna- näkemyksiä valottavia kohtia. Tarkoituksena on
      ollut antaa eväitä siihen, miten on suhtauduttava seuraavaan aiheeseen, eli itse Herramme
      kertomaan kertomukseen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta.


      RIKAS MIES JA LASARUS

      Luukkaan evankeliumissa 16:19-31 on kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinä mainitaan tuskan paikka, johon rikas mies kertomuksen mukaan kuoltuaan joutui. Paikan ei
      kuitenkaan kerrota olevan helvetti vaan tuonela.

      Tekstin mukaan Jeesus itse kertoi tämän vertauksen, jota monet eivät kuitenkaan halua
      tunnustaa (vain) vertaukseksi, vaan muka kertomukseksi tositapahtumista.

      Kristikunnassa onkin paljon kiistelty siitä, onko tämä kertomus vertaus, vaiko ei. Jos tämä kertomus ei ole vertaus, vaan kuvaus tositilanteista, silloin kuolleet ovat täysin elossa, kuolemisestaan huolimatta. Lisäksi jo tuonelassa jumalattomat kärsivät tuskaa, ja he jopa näkevät samalla autuaitten onnen "juovan" toisella puolella.

      Mutta entä, jos tämä kertomus on vertaus? Voimmeko ottaa vertauksen kirjaimellisesti?
      Vertauksissahan nimenomaan esitetään mahdottomat mahdollisina, ja juuri siitä monesti on jopa tarkoitus ymmärtää kyseessä olevan vertauksen.

      Eräs arvostettu alkukielinen käsikirjoitus jopa alkaa jakeen 19. sanoilla:

      "Ja hän puhui myös toisen vertauksen."

      Näin Codex Bezae Cantabrigiensis, 400 / 500 luku.

      Tämän käsikirjoituksen mukaan kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta siis todellakin
      on vertaus. Vaikkei tämä käsikirjoitus olekaan alkuperäinen, se kuitenkin todistaa sen, että tätä kertomusta ainakin osa kristityistä piti jo varhain vertauksena.

      Myös Luther piti tätä kertomusta vertauksena, sillä hän sanoi kyrko - Postillassaan (I, n 66, s.89):

      "Lukuun ottamatta tätä evankeliumimme esittämää vertausta, ei Raamatussa ole ainoatakaan
      kohtaa joka vastustaisi sitä käsitystä, että kuolleet tämän elämän päätyttyä nukkuvat aina viimeiseen päivään asti. Ja vertauksia ei pidä soveltaa siten, että ne joutuvat ristiriitaan Raamatun selvien ja ilmeisten lauseiden kanssa."

      Jos Luther jossakin vaiheessa on horjunut kannassaan, ja esittänyt lainaamastani näkemyksestä eriävän näkemyksen, se ei suinkaan tee tyhjäksi hänen kirjoittamaansa juuri lukemamme lausunnon olemassaoloa.

      Itse kertomuksen tekstiä arvioitaessa, teksti näyttää olevan todellakin selvän ristiriitainen Raamatun selvien sanojen kanssa, esittäessään tuonelan paikaksi, jossa on tiedostavaa elämää, vaikka selvä teksti nimenomaan sanoo, ettei näin ole.

      (Olen Vanhan testamentin tuonela-tekstejä tutkistellessani esittänyt lukuisan määrän yhtäpitäviä mainintoja, mutta maininnut esimerkkinä myös kohdan Saarn.9:10.

      Tämän esimerkkikohdan selvän sanan eräs nimimerkki yritti turhentaa, selittämällä sen puhuvan
      tilanteesta muka vain maanpäällisen elämän kannalta. vastakommentiksi riitti sanat: `Höpö höpö.´)

      Samoin tämä Luukkaan kertoma vertaus esittää Aabrahamin elävänä seuraamassa jälkeläistensä
      elämänvaiheita ja vaellusta, vaikka profeetan selvä sana sanoo:

      "Ei Aabraham meistä mitään tiedä, eikä Israel meitä tunne" (Jes. 63:16).

      Edellisenkään virkkeen osalta en ota vakavasti erään nimimerkin yrityksiä tekstin selvän viestin mitätöimiseksi, vaan pidän tekstin sanomaa Aabrahamin ja Jaakobin tietotasosta aivan selvänä.

      Jobin kirjassa on kuolleita koskeva samaa tarkoittava kohta:

      "Ja kun hänen poikansa moniksi tulevat, hän ei (sitä) tiedä; ja jos muutamia ovat, hän ei ole (siitä) tietoinen.")

      Entä, mitä osoittavat kertomuksen yksityiskohdat: Köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan (jae 22: siis sieluineen ruumiineen).

      Rikaskin kuoli, mutta hänet aivan normaalisti haudattiin (ainakin ruumis).

      Rikkaan ruumiin jäsenet joutuivat siis hautaan, mutta kuitenkin hän vei mennessään tuonelaan
      saakka, koska (jae 23) hänen kerrotaan nostaneen silmänsä tuonelassa. Jatkossa hän pyytää
      Aabrahamia lähettämään Lasaruksen `kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään hänen
      kieltään.´

      Tiedämme varmasti että hautaamisessa rikkaan miehen ruumiinjäsenet jäivät hautaan, ja kuitenkin
      hänellä oli silmät ja kieli tuonelassa, kuten Lasaruksellakin sormet.

      Erään nimimerkin yrityksiä lykätä ainoastaan Lasaruksen `sielu´ tuonelaan ja jättää hänen ruumiinsa hautaan tai hautaamatta, en ota vakavasti.

      Teksti näet puhuu Lasaruksesta kokonaisuutena, ja tälläkin seikalla saattaa olla tarkoitus sanoa painavasti, että kyseessä on vain vertaus.

      Voimme jatkaa kyselyä: Miten on veden käytön laita? On oletettava, että jos tuonelassa yleensäkin
      ollaan tietoisia, siellä ollaan todellisuudessa aineettomia henkiolentoja.

      Mutta kuinka aineettoman henkiolennon kieli voi saada virvoitusta vedestä, joka on tämän maailman aine, vai onko ehkä tämä vesikin hengellistä, aineetonta vettä?

      Samoin voimme kysyä tulesta. Tässä maailmassa palaminen on kemiallinen tapahtuma, joka vaatii
      runsaasti happea. Kuinka henkiolento voi kärsiä tuskaa luonnollisessa tulessa, tai, jos tuli on
      hengellistä aineetonta tulta, miten sitä voidaan lievittää vedellä? Vedenkin täytyisi siis olla
      hengellistä, aineetonta vettä.

      Entä sitten mielekkyyden seikat? Onko mielekästä vain tämän vertauksen perusteella vakuuttautua
      siitä, että tämäkin rikas mies on pian kärsinyt vaivaa tuonelassa jo pari tuhatta vuotta, joten
      ainakin kolme tuhatta vuotta hän joutuu kärsimään (Ilm.20:5,12), ennen tuomion ylösnousemukseen
      pääsemistään?

      Tässä ylösnousemuksessa hänet sitten yhdistetään jälleen ruumiiseensa, jossa hän eli maanpäällistä
      ruumiillista elämää muutaman vuosikymmenen. Tämän jälkeen hänet sitten tuomitaan tulijärveen aivan loputtomaksi ajaksi vaivaa kärsimään.

      Tulen vaiva on sama kuin tuonelassakin, vain paikka on vaihtunut.

      Tämä loputon, tuhansia vuosia ja aina vain loputtomiin jatkuva tuska tulessa on palkkana muutaman
      vuosikymmenen ruumiillisesta ylellisestä elämästä. Onko tämä mielekästä?

      Lyhyesti sanoen: kaikki nämä mielekkyyttä koettelevat seikat ovat minulle osoituksena siitä, että
      kysymyksessä täytyy olla vain vertaus. Vertauksissa juuri esitetään mahdottomat mahdollisina, ja
      näin tehdään sillä tarkoitteella, että mahdottomuudet varjelisivat tulkitsemasta vertauksia todella
      tapahtuviksi.

      Tämä Luukkaan kertomus onkin selvästi Etiopialaisen Eenokin kirjan tekstin mukainen (22:3-5, 10-11) josta kirjasta oma lainaukseni kertoo seuraavaa:

      "Silloin vastasi Rafael, yksi pyhistä enkeleistä, joka oli
      kanssani ja sanoi minulle: `Nämä onkalot ovat sitä varten,
      että niihin kootaan kuolleiden sielujen henget. Siihen ne on
      määrätty, että tänne koottaisiin kaikki ihmisten sielut.

      Nämä paikat on tehty heidän säilyttämisekseen heidän tuomionsa
      päivään asti, jolloin he joutuvat suurelle tuomiolle.`

      Minä näin siellä olevia kuolleita ihmisiä, ja ihmisen ääni
      kuului ylös taivaaseen asti. ...

      ...Näin on tehty syntisten takia, kun he kuolevat ja heidät
      haudataan maahan, eikä heitä ole tuomittu heidän eläessänsä:
      Heidän henkensä erotetaan tänne tähän suureen vaivaan,kirot-
      tujen kidutuksen ja vaivan tuomion suureen päivään asti.

      Iankaikkisuuteen asti kostetaan hengille, sinne Hän sitoo
      heidät iankaikkisuuteen asti."


      Edellä lainatut jakeet kuvaavat Eenokin matkaa tuonelassa, jolloin enkeli Rafael selitti Eenokille
      tuonelan oloja.

      On nähtävissä, että kuvaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta Luukkaan kertomassa vertauksessa
      perustuu selvästi Eenokin kirjan käsitykseen tuonelan tilasta.

      Joudumme siis kysymään:

      Kun meidän Herramme Jeesus opettaessaan kertoi tämän vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kuulijoilleen, rakentaen kuvauksensa Eenokin kirjan kuvauksen pohjalle, yhtyikö hän todella niin sanotun myöhäisjuutalaisuuden aikana syntyneeseen Eenokin kirjan esittämään sisältöön kuolleitten ihmisten kohtalosta?

      Ensiksikin on huomioitava, että Herramme esitti tämän vertauksen opetukseksi fariseuksille (Luuk.
      16:14-15).

      Fariseuksille kun oli muodostunut sellainen käsitys, että aineellinen hyvinvointi merkitsee
      poikkeuksetta Jumalan siunausta, pahoinvointi taas kirousta, ja juuri tällaista käsitystä vastaan Herramme vertauksellaan tähtäsi, kääntäen siinä asiat päinvastaisiksi.

      Herramme oli kyllä tietoinen siitä, että juutalaiset olivat kehittäneet kokoon opin "Aabrahamin
      helmasta" kuvaamaan kuoleman jälkeistä autuuden tilaa. Juutalaiset `kuvittelivat´ Aabrahamin
      seisovan paratiisin portilla vastaanottamassa ja sulkemassa syliinsä jokaisen lapsensa, sitä
      mukaa kun he saapuisivat perille, kunnes kaikki hänen jälkeläisensä tulisivat kootuiksi hänen
      helmaansa.

      Jeesuksen tarkoitus tuskin oli antaa tässä tilanteessa oppituntia kuoleman jälkeisistä tosi oloista,
      vaan tarkoitus oli osoittaa kuulijoilleen, ettei aineellinen hyvinvointi suinkaan merkinnyt aina
      Jumalan siunausta, eikä pahoinvointi vastaavasti kirousta.

      Jeesuksen olisi ollut hyödytöntä näin ollen lähteä kumoamaan fariseusten opinkäsityksiä näistä
      asioista. Eihän se olisi edes onnistunut. Hän ei siis alkanut riitelemään heidän kanssaan, vaan
      saadakseen varsinaisen opetuksensa siunauksesta perille, hän esitti tämän kertomuksen puitteet
      kuulijoidensa hyväksymässä muodossa.

      Fariseuksille olikin ilmeisesti yllätys kuulla, ettei rikas mies päässytkään Aabrahamin helmaan,
      vaan sinne pääsi sen sijaan tuo ryysyinen kerjäläinen.

      Jos meidän Herramme olisi tarkoittanut tämän kertomuksen vastaamaan todellisia oloja hän olisi
      ristiriidassa itsensä kanssa. Hänhän on myös opettanut ilman vertauksia selvin sanoin sen, missä
      kuolleet ovat kuolemansa jälkeen:

      "Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä ja nousevat haudoistaan - hyvää tehneet iankaikkiseen elämään, pahaa tehneet tuomittaviksi" (Joh.5:28-29).

      Jeesuksen mukaan kuolleet ovat siis haudoissaan, joista heidät herätetään joko elämään tai tuomiolle:

      "...Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven ihmisten kanssa ja langettaa heille tuomion. ... ”
      "Niiniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion" (Luuk.11:31-32)."

      Selvässä suorassa opetuksessaan Jeesus ei opeta kuolleitten olevan kuolemansa jälkeen jossakin vaivan paikassa tietoisessa tilassa vaivaa kärsimässä. Silloinkin kun Herramme kertoo Jumalasta: "Ei hän ole kuolleitten Jumala vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä" (Luuk.20:38), oli kysymys ylösnousemuksesta.
      Kun Herramme siis kertoi kaikkien elävän Jumalalle, oli tosiasiassa kysymys siitä, "että kuolleet nousevat ylös" (Luuk.20:37).

      Kaikki ovat siis eläviä Jumalalle, koska he tulevat kerran nousemaan ylös, ja kun he ovat nousseet
      ylös, he sen jälkeen ovat eläviä jälleen itselleenkin.

      Tämän rikas mies ja Lasarus kertomuksen kirjaimellisuuteen uskovien olisikin hyvä kertoa minulle,
      miten sopivat yhteen ihmisten samanaikainen tietoinen tuska tuonelan vaivoissa, ja edellä esittämäni Herramme sanat `kaikista jotka lepäävät haudoissaan´ ennen kuin he `heräjävät tuomiolle´?

      Kyllä, tiedän, että heidän selityksensä on seuraava: `Ruumis lepää haudassaan ja sielu kärsii tuonelan tulessa tuskissaan´, mutta valitettavasti heidän selityksensä ei tunnu uskottavalta vaan mahdottomalta.
      Onhan Jumalan Poika tullut ja antanut minulle `ymmärryksen´, joten en heitä yli laidan `mielekkyyttä´ niin kuin eräs toinen kertoi tehneensä.

      Herramme opetti kyllä "itkusta ja hammasten kiristyksestä" joka "tulisen pätsin" muodossa kohtaa
      kerran kaikkia pahaan viettelijöitä ja vääryyden harjoittajia (esim. Matt.13:40-42,49-50), mutta
      tällä hän ilmeisestikin tarkoitti heidän ylösnousemuksen jälkeistä osaansa.

      Kanssani samaa mieltä on myös George Ladd. Lukekaamme:

      "Kun siirrymme UT:iin , eloisin kappale joka näyttää kertovan jotakin välitilasta, on kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk.16:19-31). "

      "Ne, jotka pitävät tätä ilmoituksena kuolemanjälkeisestä olemassaolosta, viittaavat siihen tosiseikkaan, ettei tätä sanota vertaukseksi, ja siihen, että vastoin Jeesuksen yleistä tapaa, hänen puhuessaan vertauksin, on yhdelle henkilöistä annettu konkreettinen nimi - Lasarus."

      "Kuitenkin `Lasarus´ on kreikkalainen muoto heprean kielisestä sanasta, joka tarkoittaa
      `Jumala on auttanut´, ja sillä on se vertauskuvallinen merkitys, että koska köyhä mies ei voinut turvautua rikkaaseen, hän turvasi Jumalaan, joka auttoi häntä ja pelasti hänet."

      "Jos tämä on tosikertomus, se opettaa, että välitila jakautuu kahteen osaan, haadekseen eli tuonelaan ja Aabrahamin helmaan.

      Kreikan haades- vastaa heprean sheolia). Tuonelan ja Aabrahamin helman erottaa toisistaan suuri juopa, joka ei kuitenkaan estä ajatustenvaihtoa. Kertomus opettaa, että jumalattomat kärsivät tuonelassa kovaa tuskaa liekeissä, kun taas vanhurskaat ovat autuaina Aabrahamin helmassa."

      "Tässä kertomuksessa on kuitenkin yksi opetus, joka on ristiriidassa koko Raamatun opetuksen
      kanssa välitilasta - nimittäin, että tuomio tapahtuu heti kuoleman jälkeen. Muualla tuomio tapahtuu aina Kristuksen toisen tulemisen jälkeen."

      "Koska tämä kappale heijastaa silloiselle juutalaisuudelle ominaisia ajatuksia tuonelasta, päättelemme, ettei tämän ole tarkoitus olla tosikertomus vaan vertaus, joka perustuu ajan
      mukaisiin käsityksiin.

      "Sitä paitsi Jeesus ei missään opeta, että rikkaus sinänsä ansaitsee kadotuksen ja köyhyys taivaan. Vertaus ei varsinaisesti kerro köyhästä miehestä ja hänen kohtalostaan, vaan viidestä veljeksestä. Avainsanat ovat: ``Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös´´ (16:31). Vertaus käsittelee juutalaisten kovuutta ja itsepintaisuutta, kun he kieltäytyivät ottamasta vastaan kirjoitusten todistusta Jeesuksesta."

      Näin siis edellä George Eldon Ladd, kirjassaan "Tulevaisuus on Jumalan."


      Lienee syytä vielä kerrata eräitä näkökohtia, koskien Herramme Jeesuksen puhumaa ja Luukkaan
      evankeliumin tallettamaa `vertausta´ rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta.

      Meidän nykypäivien Raamatuissamme tuonela ja helvetti ovat
      selvästi erotetut toisistaan, koska alkukielien sanat sheol
      ja haades on yleensä käännetty tuonelaksi, ge hinnom ja ge-
      henna taas helvetiksi. Siksi saatamme ihmetellä, miksi haades –
      sanasta käännetyssä tuonelassa (Luuk.16:23) palaa tuli, jossa
      rikas mies vaivoissaan kärsii.

      Myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa ja Jeesuksen aikaisten
      fariseusten ja kirjanoppineiden käsityksissä tilanne kuitenkin
      oli toinen. Heidän kehittämänsä näkemyksen mukaan tuonela näet
      sisälsi myös tuomituille tarkoitetun helvetin, eli sheol sisälsi
      myös Hinnomin laaksoa vastaavan kirottujen laakson.

      Toisin sanoen, haades sisälsi myös gehennan. Toinen osasto
      tuonelassa oli paratiisi eli Aabrahamin helma. Tämä oli
      tarkoitettu vain autuaina kuolleille Aabrahamin lapsille,
      kun taas tuomittujen olinpaikkaa tuonelassa nimitettiin
      gehennaksi, koska heitä siellä vaivattiin maanpäällisen
      ge hinnomin laakson kaltaisella tulella.

      Luukkaan 16:22-26 kohta onkin selvä kuvaus näiden juutalaisten
      teologiaan eli jumaluusoppiin kuuluvasta välitilan opista. He
      ajattelivat kuolleitten olopaikan (Scheol eli Haades) olevan
      maan alla eli manalassa, maan sisustassa.

      Siellä oli kaksi suurella väliaukolla toisistaan erotettua
      asumusosastoa. Aukko oli estämässä siirtymistä puolelta
      toiselle, mutta osastot olivat kuitenkin niin lähellä
      toisiaan, että puhuminen puolelta toiselle oli mahdollista.

      Tuomittujen osasto oli gehenna eli helvetti ja autuaiden
      olotila oli paratiisi eli Aabrahamin helma.

      Gehennassa olevat ovat tuskassa ja vaivassa, ja ruumiitten
      ylösnousemuksen jälkeen heidät sysätään uudelleen sinne
      iäiseen vaivaan. Sen sijaan paratiisissa olevat nousevat
      ylös, yhdistymään ruumiinsa kanssa, ja siirtymään sen jäl-
      keen iäisiin ilonpitoihin Messiaan valtakuntaan.

      Tämän juutalaisten opin mukaan enkelit kantoivat paratiisin
      puolelle kaikki ympärileikatut israelilaiset, joita kutakin
      Aabraham ja Saara siellä tervetulotoivotukseksi syleilivät.

      Tämä tapahtui suureksi harmiksi pakanoille, jotka Gehennan
      puolelta kaiken näkivät. Gehennan puolelle ei näet joutunut
      yksikään ympärileikattu juutalainen, vaan ainoastaan pakanat
      joutuivat sinne.

      Tämä edellä lyhyesti esitetty oli sisällöltään fariseusten
      oppi välitilasta, ja tämä oppi sisältyi myös heidän `Talmud´ -
      kirjaansa.

      Heidän oppiinsa sisältyi lisäksi näkemys, että Jumala oli
      rikkaiden ystävä, ja taloudellinen hyvinvointi todisti Jumalan
      siunauksesta. Vastaavasti köyhyys oli heidän mukaansa merkkinä
      Jumalan kirouksesta ja vihasta. Näitä asenteita he olivat juuri
      edellä ilmentäneet (16:14), joten ei ollut ihme, että Jeesus
      käänsi heidän mielipiteensä heitä itseään vastaan.

      Jeesus käytti heidän omaa oppiaan, eli oppiaan siitä, että
      tuonela sisälsi myös helvetin (vaikka Jeesus tietenkin tiesi,
      ettei helvetti sijaitse tuonelassa, vaan on paikka johon
      tuonelakin lopulta heitetään).

      Vertauksessaan hän ei nimennyt rikasta miestä, koska rikkaan
      epiteetiksi riitti hänen rikkautensa, asenteensa ja elämänta-
      pansa. Sen sijaan köyhän nimeäminen Lasarukseksi (lyhennys
      heprealaisesta Eleasar - nimestä, merkiten: Jumala on auttanut)
      oli tärkeää, koska häntähän kohtasi Jumalan apu.

      Nyt Herra kertoi kuulijoilleen vastoin heidän odotustaan, että
      tuonelan helvettiin joutuikin kuoltuaan tämä rikas, ja paratii-
      siin kannettiin vain tämä ryysyläinen kuolemansa jälkeen.

      Jeesus kertoi rikkaan miehen nähneen silmänsä avattuaan vain
      Aabrahamin ja Lasaruksen, ei ketään muita, ei edes Saaraa.

      Missä olivat piilossa muut Aabrahamin helmaan päässeet autuaat?

      Tämäkin seikka puhuu lujasti sen puolesta, että kuvauksessa on
      todellakin kysymys vertauksesta, ei tositilanteesta.

      En ota vakavasti erään nimimerkin tämänkään tekstin hämmennys-
      yrityksiä muka `pelkistetystä kuvasta´. Sellaiset kuvaukset
      jotka poikkeavat tositilanteesta ovat vain vertauksia, kuten
      tämäkin tekstimme.

      Tästä Luukkaan kirjoittamasta ja Herramme kertomasta vertauksesta on hyvä tietää, että sen ja Eenokin kirjan kuvauksen mukaisia juutalaisen apokalyptiikan kertomuksia on muitakin. Aimo T. Nikolainen esittää Luukkaan evankeliumin selitysteoksessaan (SUTS):

      "Vastaava juutalainen legenda (Talmudista, Hagiga II, 77d)
      kertoo näkyjen muodossa, miten koko kaupungin hautaan saattama
      tullivirkamies tuonelassa kurotti kieltänsä joen vettä kohti,
      muttei ylettynyt, kun sen sijaan unohdettuna haudattu kulki
      vesilähteiden kostuttamassa ihanassa puutarhassa."

      "Edellä esitettyjä vastaavia kertomuksia oli myös muiden
      kansojen keskuudessa. Nikolainen esittää äsken lainatun
      yhteydessä:

      "Egyptiläinen satu ensimmäiseltä vuosisadalta alkaa kuvauksella,
      miten rikas haudattiin loisteliaasti, samalla kun mattoon kääritty
      köyhä haudattiin ilman saattuetta, ja jatkuu Osiriksen valtakunnan
      kuvauksella. Ylhäinen mies byssos- vaatteissa Osiriksen vieressä
      onkin äskeinen köyhä, joka on rikkaan kanssa vaihtanut asua. Sillä
      sille, joka maan päällä on hyvä, ollaan kuoleman valtakunnassakin
      hyviä, ja päinvastoin."

      Kun juutalaisuudessa apokalyptiset käsitykset alkoivat yleistyä Baabelin maanpakolaisuusajan
      jälkeen, ne eivät silti olleet mitään ennen tuntemattomia uusia ideoita. Samoja käsityksiä edusti nimittäin jo Persian zarathustralaisuus:

      "...Ihmisen kuoltua sielu jää ruumiin luokse kolmeksi päiväksi ja
      yöksi. Kyseessä on eräänlainen välitila (vrt. LK 16), jonka aikana
      totuudellisen ihmisen sielu saa jo maistaa paratiisin riemuja,
      valehtelija puolestaan sulametallisen pätsin aiheuttamia tuskia
      (Yast 22). ... Kolmen vuorokauden kuluttua, ani varhain aamukasteen
      aikaan, sielu sitten ylittää Chinvat- sillan. Hurskaan sielua tervehtii
      leuto, leppeä etelätuuli, jonka mukana hänen korkeampi sielunminänsä
      (daena) näyttäytyy hänelle. ... Kolmella seuraavalla askeleella hurskas
      sielu siirtyy hyvien ajatusten, sanojen ja tekojen paratiisiin.
      Neljännellä askeleella päädytäänkin jo loputtoman valon alueelle,
      `laulun taloon` jossa Viisas Herra, hänen pyhät enkelinsä ja hurskaat
      kuolleet asuvat (Yast. 22:15, VD 19:36, Din 2:145-147; Yasna 51:13,15;
      31:21, 45:8). ... Pahojen sielujen kohtalo on päinvastainen:
      ...järkyttynyt sielu joutuu ensiksi paikkaan, jossa on vain pahoja
      ajatuksia, sanoja ja tekoja, sitten ikuisen pimeyden asuntoihin, jotka
      ovat täynnä kärsimystä ja piinaa. Siellä asuvat Paha Henki (Angra
      Maiyu) ja hänen seuraajansa (Yast 22:19-36, Din 2:158-194; Bund 28:47;
      Yansna 46:10-11, 49:11, 31:20, 51:14). ... Ne harvat neutraalit sielut,
      joiden hyvät ja pahat teot ovat tasapainossa, joutuvat harmaan
      tietämättömyyden välitilaan, Hammistagaan, odottamaan aikojen lopussa
      tapahtuvaa lopullista erottelua ja yleistä ylösnousemusta. Lopunajat
      eilen ja tänään: Wille Riekkinen: Taivaan ja helvetin välissä."


      Kaiken edellä esittämäni jälkeen on mielestäni arveluttavaa ottaa Luukkaan evankeliumin
      kertomaa, Jeesuksen puhumaa vertausta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kirjaimellisena
      kuvauksena tositilanteesta. Jos otamme kertomuksen kuvauksena tositilanteesta, olemme ehkä samalla ymmärtäneet Herramme todellisen tarkoituksen väärin.

      Jeesus antoi tämän vertauksen avulla vakavan varoituksen kuulijoilleen, siirtämällä vasta
      tulevaisuudessa (kirkkaudessa tapahtuvan tulemuksensa jälkeen) tosiasiassa toteutuvan
      ihmisten jaottelun (Matt.25:31-46) tässä vertauksensa mainittujen henkilöiden kohdalla
      jo kuluvassa ajassa tapahtuneeksi.
      jatkuu…

      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      • AnttiVKantola

        ### Jeesus antoi tämän vertauksen avulla vakavan varoituksen kuulijoilleen,
        siirtämällä vasta tulevaisuudessa (kirkkaudessa
        tapahtuvan tulemuksensa jälkeen) tosiasiassa
        toteutuvan
        ihmisten jaottelun (Matt.25:31-46) tässä
        vertauksensa mainittujen henkilöiden kohdalla
        jo kuluvassa ajassa tapahtuneeksi.

        Aivan niin on. Tuleva tuomio sinetöidään jo tässä
        ajassa:

        Matt. 9:6
        Mutta tietääksenne, että Ihmisen Pojalla on
        valta maan päällä antaa syntejä anteeksi, niin"
        -hän sanoi halvatulle-"nouse, ota vuoteesi ja
        mene kotiisi."

        Täällä synnit annetaan anteeksi ja sairautta
        parannetaan ja siunauksia saadaan.

    • ! jaan kanssasi..

      jatkuu…

      MOOSES JA ELIA


      Mooseksesta Raamattu kertoo, että hän "kuoli Moabin maassa" ja että "Herra hautasi hänet laaksoon joka on Bet-Peorin lähellä Moabissa, mutta kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut tietää hänen hautansa paikkaa" (5 Moos. 34: 5-7).

      Eliaasta taas Raamattu kertoo, että hän "nousi tuulenpyörteessä taivaaseen"(2 Kun.k. 2: 11). Luukas 9:30-31 kertoo, kuinka Mooses ja Elia "ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa" Jeesukselle kirkastusvuorella, keskustelemaan hänen kanssaan hänen poismenostaan.

      Näitten miesten esiintyminen yhdessä, on sikäli ongelmallinen, että kun Elia otettiin taivaaseen ruumiineen ja sieluineen, Mooseksen kerrotaan kuolleen ja haudatun:

      Kun siis Elia oli muutettu ruumiineen sieluineen kirkkauden olotilaan, jossa hän myös ilmestyi, olisi erittäin outoa, jos hänen kumppaninsa olisi esiintynyt kirkastusvuoren kohtauksessa pelkkänä ruumiittomana henkenä, ilman kirkastettua ruumista.

      Perusteltuna oletuksena onkin, että Mooses sekä Elia olivat kumpikin samanlaisessa kirkkauden tilassa, siis joko kumpikin ilman ruumista, tai kumpikin ruumiin kanssa.
      On siis oletettava Mooseksenkin nousseen ruumiinsakin puolesta taivaaseen, vaikka Raamattu ei siitä kerrokaan.

      Tässä yhteydessä Juudan kirjeen 9. jae on mielenkiintoinen:

      "Ei edes ylienkeli Miikael, kiistellessään Mooseksen ruumiista
      Perkeleen kanssa, rohjennut herjata eikä tuomita tätä, vaan
      sanoi: `Nuhdelkoon Herra sinua`."

      Sekä Kleemens Aleksandrialainen, Origenes, että Didymos, väittivät Juudaan lainanneen edellä kirjoitetun tiedon juutalaisesta apokryfisestä kirjoituksesta, nimeltään: "Assumptio Mosis" eli "Mooseksen taivaaseen astuminen."

      Tämän tiedon mukaan, kun Mikaelin piti haudata Mooses, Perkele tahtoi Mooseksen ruumiin
      itselleen, koska Moosesta oli epäilty erään miehen murhasta.

      Merrillin Raamatun lukijan käsikirja sanookin:

      "Ylienkeli Miikael `väitteli perkeleen kanssa Mooseksen
      ruumiista`, koska se herätettiin kirkastusvuorelle (Matteus
      17:3-4) ennen aikojaan..."

      Tämän riidan seurauksena Mooseksen siis uskotaan otetun ruumiineen sieluineen taivaaseen.

      Onkin aiheellista kysyä, miksi perkele pelkästään Mooseksen ruumiista olisi riidellyt? Jos kerran Miikael aikoi vain haudata tämän ruumiin, mutta Mooses itse olisi jo mennyt ruumiinsa jätettyään sieluna tai henkenä kirkkauteen?

      Järjetöntähän olisi ollut riidellä pelkästä kuolleesta kuoresta, tietäen kuoren sisällä olleen asukkaan jo menneen menojaan, ja olevan aivan muualla.

      Tekstin merkitys muuttuukin paljon ymmärrettävämmäksi, jos sitä katsotaan tältä toiselta kannalta. Heprealaiskirjeen 2:14-15 todistaa, kuinka meidän Herramme "kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta Perkeleeltä, ja päästämään vapaiksi kaikki jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina."

      Perkeleellä, kuoleman valtiaalla, oli kuolema vallassaan, koska kuolema on synnin palkka
      (Roomalaiskirje 6:23). Perkeleellä oli ennen lunastustyötä oikeus säilyttää kuoleman vallassa kaikki syntiä tehneet ja syntisinä kuolleet.

      Mooseskin oli syntinen, ja täten kuoleman valtapiiriin kuuluva. Murhasyyte oli vain todistuksena Mooseksen syntisyydestä. Jos ymmärrämme Mooseksen ilmestymisen kirkastusvuorella (samanlaisena Eliaan kanssa) sillä perusteella tapahtuneeksi, että Mikael oli, herätettyään Mooseksen, vienyt hänet ruumiineen sieluineen kirkkauteen, ymmärrämme myös riitelyn syyn. Riitelyn syynä oli, ettei Perkele olisi tahtonut luovuttaa, valtapiiriinsä kuuluvaa kuollutta Moosesta Miikaelin herätettäväksi.

      Roomalaiskirjeen maininta (5:14): "Kuolema kuitenkin hallitsi Adamista Moosekseen asti..."
      voi sekin sisältää vihjeen Mooseksen ylösnousemuksesta, vaikka siinä pääasiassa mainitaan
      Mooses vain lain välittäjänä.



      PARATIISIIN PÄÄSYN AJANKOHTA,


      Luukkaan evankeliumi on tallettanut Jeesuksen kanssa ristiinnaulitun toisen pahantekijän
      pyynnön muistaa itseään, sekä myöskin Herramme vastauksen tälle pahantekijälle (23:39-43).

      Uuden käännöksen mukaan ryöväri pyysi Jeesukselta:, "Jeesus, muista minua kun tulet valtakuntaasi." Tähän pyyntöön Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani
      paratiisissa."

      Tekstin mukaan pahantekijä pyysi muistamaan itseään, Jeesuksen tullessa valtakuntaansa.
      Jeesuksen tuleminen valtakuntaansa, on tulkittu merkitsevän ryövärin pyynnössä, poismenoa
      ruumiista kuoleman jälkeen, hengelliseen valtakuntaan.

      Näin ollen on tulkittu myös Jeesuksen vastauksen koskevan vakuutusta "tänä päivänä" eli
      samana päivänä, paratiisiin pääsemisestä.

      Ei ole kuitenkaan kiistatonta, että pahantekijän pyynnössä "valtakuntaan tuleminen" merkitsisi edellä esitettyä.

      Valtakuntaan tuleminen voi merkitä paremminkin ylösnousemuksen jälkeistä "Isäni tykö"
      menemistä, johon Jeesus ei omien sanojensa mukaan ollut vielä mennyt silloin, kun hän
      ylösnousemuksensa jälkeen kohtasi Marian.

      Hän itse sanoi Marialle: "Älä tartu minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo" (Johannes 20: 17).

      Mutta valtakuntaan tuleminen voi merkitä kolmattakin asiaa: Herramme tulemista
      kuninkuudessaan kirkkautensa valtaistuimelle: Matteus 25:31.

      Myöskään Jeesuksen vastauksessa "tänä päivänä" -sanojen osoite ei ole kiistaton.

      Näillä sanoilla Herramme on voinut korostaa yhtä hyvin kärsimyspäivänsä alennustilan hetkeä. Esimerkiksi: "Totisesti minä sanon sinulle tänä (kärsimyksen) päivänä: Olet oleva, (kerran, tulevaisuudessa) minun kanssani paratiisissa."

      Tämä on mahdollista, koska alkutekstissä ei ole ollut välimerkkejä, ja sanat kirjoitettiin yhteen. Meidän Raamatuissamme olevat välimerkit on tulkinnan mukaan lisätty.

      Jeesuksen vastaus on siis alkutekstin alkuperäiskappaleeseen kirjoitettu seuraavaan
      tapaan:

      TOTISESTISINULLEMINÄSANONTÄNÄPÄIVÄNÄKANSSAMINUNSINÄOLETOLEVAPARATIISISSA.

      On siis täysin tulkinnasta riippuvaa, miten sanat puretaan välimerkeillä eroon toisistaan.

      Lukutapa "valtakuntaasi" joka esiintyy myös uudessa käännöksessä, muodostuu kreikankielisessä tekstissä prepositiosta "eis" plus akkusatiivista. Tämä lukutapa esiintyy seuraavissa merkittävissä käsikirjoituksissa: Papyrus 75, (Bodmer, syntyaika 2 tai 3 vuosisata), B (Coodex Vaticanus, 4 vuosisata), sekä kolmantena maininnan arvoinen minuskeli L (8 tai 9) vuosisata).

      Suurin osa arvovaltaisista käsikirjoituksista: Coodex Sinaiticus, (4 vuosisata),
      Coodex Ephraemi rescriptus (5 vuosisata), Coodex Alexandrinus (5 vuosisata) sekä muita (kuten K, W, X, jne) edustavat lukutapaa, jossa esiintyy "en" prepositio datiivin kanssa.

      Tämän lukutavan mukaan ryöväri pyysi muistamaan itseään:

      "...kun tulet valtakunnassasi"

      tai:

      "...kun tulet kuninkuudessasi", tarkoittaen siis Herramme toisen tulemuksen päivää.

      Kun lisäksi meidän Herramme vastaus esitetään (kaikkien lukutapojen yhteydessä) futuurissa: "esee " eli "olet oleva", (tulevaisuudessa), on oikeutettua tulkita tämän vastauksenkin koskevan Herran tulemuksen päivää.

      Näin on myös Aimo T. Nikolainen Luukkaan evankeliumin selitysteoksessaan (S. U. T. S.)
      tulkinnut tämän kohdan.

      Hän kirjoittaa: "Eikä siinä kyllin. `Ryöväri ristinpuulla` oli nähnyt Jeesuksen kätketyn suuruuden, ja uskoi hänen sittenkin olevan Messiaan. Hänen nöyrä pyyntönsä merkitsi tavatonta uskon hyppäystä. Kerran tämä ristiinnaulittu mies on tuleva Jumalan valtakunnan kuninkaana (en tee basileiaa) tuomitsemaan eläviä ja kuolleita; Kunpa hän silloin muistaisi kärsimystoveriansa."

      Nikolaisen kirjan tämän tekstisivun alareunassa on huomautus:

      "B-tekstin lukutapa, `eis teen basileian´ on ilmeinen korjaus."

      Nikolainen pitää siis "valtakuntaasi" - lukutapaa korjauksena, ja on täten tulkinnut "valtakunnassasi, kuninkuudessasi" lukutavan alkuperäisenä merkitsevän Jeesuksen tulemuksen aikaa.

      Jatkossa tosin Nikolainen tulkitsee Jeesuksen vastauksen merkitsevän:

      "Ei vasta viimeisenä päivänä, vaan jo tänään, tulet minun
      kanssani paratiisiin, se on, autuaitten pelastuneitten
      joukkoon."


      Mutta kreikankielisestä tekstistä löytyy vielä kolmaskin lukutapa. Se esiintyy Coodex Bezae Cantabrigiensisissä, (D, syntyaika 4 tai 5 vuosisata), ja se kuuluu:

      "Hän kääntyi Herran puoleen ja sanoi hänelle: `Muista minua tulemuksesi päivänä.´ Mutta Jeesus vastaten sanoi tälle nuhtelijalle: `Ole turvallisella mielellä tänään, kanssa minun sinä olet oleva paratiisissa.´"


      Nykykielen välimerkkeineen tämä Jeesuksen vastaus kuuluu joko:

      "Ole turvallisella mielellä!, Tänään sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa."

      Tai:

      "Ole turvallisella mielellä tänään!, Sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa."


      Se kummalla tavalla Jeesuksen vastaus on ymmärrettävä, riippuu siitä, mitä hän tarkoitti paratiisilla: Persian kielinen sana pairidaeza, tarkoitti alkuaan aidattua, ja ympäristön vahingoittavilta vaikutuksilta suojattua puistoa.

      Juutalaisten keskuudessa tämä sana rajoittui alkuaan merkitsemään Eedenin puutarhaa, josta ihmiset oli karkotettu ulos.

      Myöhemmin sen vastineeksi muodostui kansanomaisessa käsityksessä Jumalan valtakunta,
      jolla tarkoitettiin maailman uudistamista paratiisin kaltaiseen tilaan.

      Kuten olemme nähneet, myöhäisjuutalaisuuden keskuudessa esiintyi myös käsitys kuoleman
      ja ylösnousemuksen välisestä "välitilan paratiisista", alkuaan haadeksessa sijaitsevana tuonelan osana, myöhemmin taivaassa sijaitsevana. Tämä viimeksi mainittu paratiisin käsite esiintyy jonkun lähdetiedon mukaan vasta 80- luvulla Jkr.

      Näin ollen on jopa epätodennäköistä, että Jeesus olisi tarkoittanut paratiisilla autuaitten vainajien välitilan paikkaa.

      Uudessa testamentissa paratiisi-sana esiintyy vain kolmasti: kerran Jeesuksen käyttämänä (Luukas 23:43), kerran Paavalilla (2 Kor.12:4), ja kerran Ilmestyskirjassa (2:7).

      Aapeli Saarisalo kirjoittaa Raamatun Sanakirjassaan:

      "Toiselta puolen huomaa ajatteleva Raamatun lukija kyllä, että kahdessa edellisessä Uuden testamentin kohdassa, paratiisi- sanan sijaan voisi vaihtaa sanan `taivaassa`, tai, `taivasten valtakunnassa`, ja tämän seikan nojalla päättää kolmannessakin kohdassa sanan merkitsevän samaa."

      Samassa yhteydessä Saarisalo kirjoittaa:

      "Jeesus käytti tätä sanaa vain kerran, ja sen tarkoitus on meille tietenkin tärkeä.
      Opetuslapsilleen puhuessaan hän aina puhui valtakunnasta, mutta puhuessaan ristillä
      kuolevalle ryövärille, hän mainitsi paratiisin. Jeesus koetti puhuessaan aina mukautua
      kuulijansa mielentilan ja käsityskannan mukaan.

      Ryöväri ei tietänyt juuri muusta, kuin omasta väkivallan ja ryöstön maailmastaan.
      Nyt, kuollessaan, hän kaipasi jotakin lohdutusta, joka, samalla kuin se oli todellista,
      olisi myös sellaista, että hän voisi sen käsittää.

      Vääntelehtiessään janon ja tuskan ahdistamana, tuntui hänestä kansanomainen käsitys
      paratiisin levosta kaikkein kaivattavimmalta tulevaisuudenkuvalta. Hengellisempi,
      korkeampi tulevaisuudenkuva, ei katuvalle ryövärille olisi sanonut mitään. Siksi
      Jeesus, joka tunsi, mitä ihmisessä on, antoikin hänelle lupauksensa näillä sanoilla."


      Saarisalon tekstistä on pääteltävissä, että hän uskoi Jeesuksen paratiisista puhuessaan
      tarkoittaneen tulevaa Jumalan valtakuntaa. Ei siis näin ollen olisikaan kysymys kuoleman
      ja ylösnousemuksen välisestä "välitilan paratiisista."

      Paavalin mukaan (2 Kor.12:2-4) paratiisi ei ole vain menneisyyttä eikä tulevaisuutta,
      vaan myös nykyistä todellisuutta. Paavalin mukaan, paratiisi on sama paikka "kolmannen
      taivaan" kanssa. "Sanat joita ihminen ei voi eikä saa lausua", viittaavat Jumalan
      asuinpaikkaan.

      Ilmestyskirjassa paratiisia nimitetäänkin "Jumalan puutarhaksi" (2:7). Jeesus lupaa kristitylle kilvoittelijalle: "Sen joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa."

      Tällä Jumalan puutarhalla Ilmestyskirja tarkoittaa Jumalan kaupunkia, uutta Jerusalemia,
      uuden maan päällä: 21:1-3, 22:1-2,14. Kuten Paavalin kolmas taivas, eli paratiisi, oli
      Paavalille olemassa olevaa nykyisyyttä (koska Paavali temmattiin sinne), samoin Uusi
      testamentti kertoo tämän kaupungin olevan jo valmistettuna odottamassa: Heprealaiskirje
      11: 16.

      Paratiisi on siis kolmannessa taivaassa sijaitseva Jumalan asuinpaikka, taivaallinen Jerusalem. Menevätkö siis kuolevat hurskaat ruumiistaan poistuessaan sinne? Sinnekö meni myös ryöväri, yhdessä Jeesuksen kanssa, välittömästi kuolemansa jälkeen?

      Jeesus itse vakuutti olevansa kuolemansa jälkeen "Joonaan merkkinä" maan povessa kolme
      päivää ja kolme yötä (Matteus 12:38-40). Hän itse myös vakuutti Marialle, ettei hän
      ylösnoustuaankaan ollut vielä mennyt Isänsä tykö (Johannes 20:17). Jos hän olisi kuolemansa ja ylösnousemuksensa välillä käynyt henkenä paratiisissa, hän olisi näin ollen jo käynyt Isänsäkin tykönä.

      Edellä mainituista syistä olen taipuvainen tulkitsemaan Jeesuksen ryövärille antaman
      paratiisilupauksen siten, että Jeesus tarkoitti ryövärin kysymyksenkin mukaisesti toisen tulemuksensa jälkeistä aikaa, jolloin odotetaan päästävän paratiisiin ylösnousemuksen kautta.


      "...HÄN ELÄÄ VAIKKA KUOLISI..."

      Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen ja Martan käyneen keskustelun ylös-
      nousemuksesta (11:20-27).

      Tilanne syntyi Lasaruksen kuoleman johdosta, josta Jeesukselle lähetettiin sana.
      Jeesuksen lähestyessä Marian, Martan, ja Lasaruksen kotia, ja Martan mentyä Jeesusta
      vastaan, hän sanoi Jeesukselle:

      "Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.
      Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken, mitä
      häneltä pyydät."

      Vastaukseksi edellä lainattuihin Martan sanoihin, Herramme vakuutti:

      "Veljesi nousee (kreikaksi futuuri: "anasteesetai" eli: on
      tuleva nousemaan tulevaisuudessa kuolleista."

      Tähän Martta puolestaan vastasi:

      "Tiedän kyllä, että hän nousee (jälleen futuuri:
      "Anasteesetai") viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa."

      Tällöin Jeesus sanoi:

      "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo (preesensin
      partisiippi: "ho pisteuoon") minuun, saa elää (jälleen
      futuuri: "dzeesetai") vaikka kuoleekin."


      Edellä selostetussa keskustelussa Jeesus, vastatessaan Martan toivonilmaisuun, on käyttänyt (jae 23) arameankielistä sanaa jonka evankeliumin kreikankielinen alkuteksti on ilmaissut futuurilla: "anasteesetai", "hän on tuleva ylösnousemaan."

      Tämän ilmaisun Martta on käsittänyt tulevaisuutta (viimeistä päivää) tarkoittavaksi, kuten hänen vastauksensa (jae 24) osoittaa.

      Myöskin seuraavassa repliikissään Herramme on käyttänyt sanaa, jonka vastine on samoin ilmaistu kreikankielen futuurilla (jae 25): "dzeesetai", "hän on tuleva elämään" ja sekin tarkoittanee siis tulevaa aikaa.

      Jae tulisikin mielestäni kääntää siten, että tämä futuuri erottuisi preesensin merkityksestä, kuten esimerkiksi:

      "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo (juuri nyt) minuun,
      hän on tuleva (tulevaisuudessa) elämään, vaikka kuolisikin."

      Seuraavan jakeen (jae 26) teksti sanoo: "Eikä yksikään, joka
      elää ja uskoon minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?"


      Tässä jakeessa sanat: "ho dzoon", "joka elää", ovat samassa tempuksessa "joka uskoo" ("ho pisteuoon") sanojen kanssa: Ne ovat preesensin substantivoituja partisiippeja: "joka elää", "joka uskoo." Ne puhuvat siis elämisestä ja uskomisesta nykyajassa eli menevässä ajassa. Sen sijaan kuolemisen kielto viittaa tulevaisuuteen: "..uu mee apothanee eis ton aioona... = hän ei ole kuoleva iankaikkiseen asti" tai: "...iankaikkisesti."

      Jae 25 näyttää siis puhuvan ruumiin kuoleman jälkeen, uskon perusteella tapahtuvasta
      ylösnousemuksesta.

      Kun seuraava jae saman uskon perusteella kieltää kuoleman tapahtumisen, ei voi olla kyse samasta kuolemasta, jonka edellinen jae myöntää.

      Jae 26 puhuu siis paremminkin toisesta kuolemasta. Näinhän myös Ilmestyskirjakin:

      "Siihen, joka voittaa, ei toinen kuolema kajoa" (2:11).

      "Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi
      ensimmäisestä ylösnousemuksesta! Heihin ei toisella
      kuolemalla ole valtaa..." (20:6).

      On erikoisesti painotettavaa, ettei edellä lainattu Jeesuksen ja Martan keskustelu, ota suinkaan kantaa sielun kuolemattomuuden puolesta.

      Kun Jeesus lupaa häneen uskovalle tulevan elämän, kuolemisesta huolimatta, ei tätä elämää voida soveltaa uskosta osattomaan.

      Jos kaikki ihmiset eläisivät kuolemisestaan huolimatta, silloin ei uskomisella Jeesukseen, olisi mitään merkitystä tämän elämän jatkumon kannalta.

      Tässä tapauksessa uskon perusteella elämisellä olisi pelkästään hengellisen elämän merkitys.

      Tämä taas ei voi olla mahdollista tilanteessa, jossa keskustellaan todellisesta ruumiillisesta kuolemisesta ja todellisesta ylösnousemisesta kuoleman jälkeen.


      Kirjassaan "Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus" Aimo T. Nikolainen toteaa
      Johannes- kirjallisuutta selostaessaan:

      "...Johannes esittää iankaikkisen elämän sekä nykyisyyttä että
      tulevaisuutta koskevaksi...

      Iankaikkinen elämä alkaa ajallisuudessa, mutta ei pääty uskovan
      kuoleman hetkellä, vaan täydellistyy ylösnousemuksessa viimeisenä
      päivänä."

      Nikolainen jatkaa:

      "Erittäin merkittävä on tässä yhteydessä Lasaruksen kuolleista
      herättämistä esittävä perikooppi (Johannes 11:1-44). Kun Martta
      sanoo veljestänsä: `Minä tiedän hänen nousevan ylösnousemuksessa,
      viimeisenä päivänä`(jae 24), hän ei edusta vain juutalaista, vaan
      myös kristillistä ylösnousemususkoa. Onhan toista Martan sanaa
      (11:27) sanottu suorastaan kristilliseksi katekismukseksi!

      Jeesuksen vastine Martalle, ei näin ollen kumoa tämän uskoa,
      vaan täydellistää sen: Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka
      uskoo minuun, se elää vaikka olisi kuollut`(jae 25).

      Iankaikkinen elämä ei ole vain viimeisen päivän asia, vaan se on
      todellisuutta jo nyt Jeesukseen uskoville. Tässäkin tapauksessa
      tuleva ja nykyhetkinen ylösnousemus edellyttävät toisiaan.

      Tosin on ongelmallinen se ilmoitus, että uskova elää, vaikka olisi
      kuollut, ja ettei yksikään, joka Jeesukseen uskoo, ikinä kuole (11:
      26): Sielun kuolemattomuudesta ei voi olla kysymys perikoopissa,
      joka päättyy ruumiin herättämiseen haudasta, ei myöskään muusta
      henkisestä olemassaolosta kuoleman jälkeen... On tyydyttävä totea-
      mukseen, että kuolema on menettänyt merkityksensä ja kadottanut
      hirmuisuutensa uskovaa koskevana asiana. ..."




      jatkuu…

      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      • Eskatologi

        "" Näitten miesten esiintyminen yhdessä, on sikäli ongelmallinen, että kun Elia otettiin taivaaseen ruumiineen ja sieluineen, Mooseksen kerrotaan kuolleen ja haudatun. ""

        Jeesuksella ei ole mitään ongelmaa esiintyä yhdessä
        Mooseksen ja Elian kanssa. Kun ylienkeli Miikael
        tappeli saatanan kanssa Mooseksen ruumiista ja
        Pyysi Herraa Jeesusta ratkaisemaan riidan, niin
        Jeesus tietysti sanoi painavan sanansa ja niin
        saamme nähdä Jeeuksen ja Mooseksen ja Elian kolmisin.
        Ongelma on sinun epäuskoisuudessasi ja järkeilyssäsi. Sana selittää itseään riittävästi.
        On osattava nähdä kokonaisuus.

        9 Ei edes ylienkeli Mikael, kiistellessään
        Mooseksen ruumiista Paholaisen kanssa,
        rohjennut herjata eikä tuomita tätä, vaan sanoi: "Nuhdelkoon Herra sinua!"
        [5. Moos. 34:6 | Sak. 3:2; 2. Piet. 2:11]

        Luuk. 9:33
        Kun nämä olivat lähtemässä Jeesuksen luota,
        Pietari sanoi: "Opettaja, on hyvä, että me
        olemme täällä. Me teemme kolme majaa:
        sinulle ja Moosekselle ja Elialle."
        Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.

        34 Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti
        paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät,
        kun näkivät miesten peittyneen pilveen.

        Eskatologi

    • hups, vieläkö jaksat.

      jatkuu….

      "...IANKAIKKINEN MAJA TAIVAASSA..."


      Toisessa korinttolaisille kirjoitetussa kirjeessä 4:16-18, apostoli Paavali perustelee kristittyjen lannistumattomuutta sillä, että vaikka heidän ulkonainen ihmisensä menehtyykin, sisällinen silti päivä päivältä uudistuu.

      Kristityn hetkisen kestävä ja kevyt ahdistus koituu hänelle määrättömäksi iankaikkiseksi ja täydelliseksi kirkkaudeksi.

      Näin on koska kristityt eivät katso näkyväisiä, jotka kestävät vain ajan, vaan näkymättömiä, jotka kestävät iankaikkisesti.

      Eräs sellainen nykyisille silmille näkymätön asia on "iankaikkinen maja taivaassa" josta Paavali jatkossa kirjoittaa:


      "Sillä me tiedämme, että vaikka tämä maanpäällinen telttamajamme
      hajotetaankin, asumuksen Jumalalta omaamme, käsin tekemättömän
      iankaikkisen taivaissa. Niinpä me tässä (majassa) huokaammekin,
      meidän asuntoomme taivaasta lisäksi pukeutua ikävöivinä. Jos
      meidät muutoin pukeutuneiksi, ei alastomiksi tullaan havaitsemaan.
      Sillä me, tässä teltassa olevat, huokaamme raskautettuina, koska
      emme tahdo riisuutua (siitä), vaan lisäksi pukeutua (tuohon toi-
      seenkin), jotta nieltäisiin se mikä on kuolevaista elämältä. Mutta
      joka on valmistanut meidät juuri tähän, (on) Jumala, joka antaa
      meille Hengen käsirahan. Siis aina turvallisin mielin, ja tietävinä,
      että ollessamme kotona tässä ruumissa, olemme poissa kotoa Herrasta.
      Sillä me vaellamme uskossa, emme näkemisessä: Mutta me olemme turval-
      lisin mielin, ja me haluamme mieluummin olla poissa kotoa ruumiista,
      ja olla kotona Herran luona. Sen tähden myös katsomme kunniaksemme,
      joko kotona olevina tai poissa kotoa olevina, mieliksi hänelle olla.
      Sillä meidän kaikkien tulee ilmestyä eteen Kristuksen tuomioistuimen,
      jotta saisi kukin sen mukaan, mitä ruumiin välityksellä on tehnyt,
      joko hyvää tai pahaa."


      Tässä edellä esittämässäni, oman käännöshahmotelmani mukaisessa tekstikokonaisuudessa
      "ulkonainen ihmisemme" (4:16) ja "maanpäällinen telttamajamme" (5:1) tarkoittavat kehoamme.
      "Hajottaminen" sekä "riisuutuminen" (5:1,4) viittaavat kuolemaan. "Taivaasta oleva asunto"
      (5:2) viittaa uuteen kehoon, ylösnousemusruumiiseen.

      Tekstin silmämääränä ei siis ole alastomuus, johon kuoleman kautta joudutaan, vaan ylösnousemus.

      Verbi "ependyomai" joka esiintyy jakeissa 2 ja 4, merkitsee `toisen puvun lisäksi johonkin pukeutumista´, joten Paavali tarkoittaa tällä ilman kuolemaa ylösnousemusruumiiseen pukeutumista.

      Alastomuus, eli ylösnousemusta edeltävä kuoleman jälkeinen tila, viittaa kodittomuuteen.

      Alastomina eli kodittomina emme enää ole "kotona tässä ruumiissamme" mutta emme myöskään vielä "kotona Herran luona."

      Paavali näyttää ennen kaikkea kaipaavan sitä ilman kuolemaan nukkumista tapahtuvaa "muuttumista", jonka hän kohdassa 1 Kor.15:51-52 mainitsee. Tällöin siis, ilman riisuutumista maanpäällisestä telttamajastaan, hän telttamajassaan olevana saisi lisäksi pukeutua myös taivaasta kotoisin olevaan majaan.

      Kaipauksestaan huolimatta Paavali on kuitenkin jo alistunut telttamajansa hajottamiseen (5:1),
      tietäen, että "hän joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin..."
      (2 Kor.4:14).

      Se "juuri tähän" (2 Kor.5:5) mihin Jumala on meidät valmistanut, ei niinkään tarkoita itse
      kristillistä toivoa, iankaikkisen elämän saavuttamisesta. Se tarkoittaa paremminkin juuri
      riisuutumista. Hengen vakuus takaa riisuutumisen pakosta huolimatta iankaikkisen taivaasta
      kotoisin olevan asumuksen olemassaolon.

      Näin Paavali, ensin raskautettuna huokaistuaan, on valmis turvallisin mielin muuttamaan pois
      kehostaan, päästäkseen tämän muuton kautta kotiin Herran luokse.

      Mutta tarkoittaako Paavali, että kristitty pääsee muuttamaan taivaalliseen majaan välittömästi
      riisuutumisensa eli kuolemansa jälkeen, vaiko vasta ylösnousemuksessa, Jeesuksen tulemuksen
      yhteydessä?

      "Korinttolaiskirjeet" selitysteoksensa alaviitteessä (S. U. T. S.) Rafael Gyllenberg kohtaa
      2 Kor. 5: 1 selittäessään, kirjoittaa:

      "Meillä on asumus Jumalalta", selitetään tavallisesti korostamalla
      verbin preesensmuotoa `ekhomen`) tarkoitettavan, että taivaallinen
      ylösnousemusruumis jo nyt on valmiina taivaassa, meitä odottamassa,
      joten meidän vain tarvitsee "muuttaa" maallisesta majastamme tai-
      vaalliseen asumukseemme. Tämä näkemys on lähellä kreikkalaista ajat-
      telua Platonista lähtien, ja selvää on, että sen ja 1 Kor.15 esitetyn
      ylösnousemususkon välillä vallitsee huomattava jännitys. Tosin pree-
      sens tässä lähinnä lienee käsitettävä ehdottoman varmuuden ilmaisuksi
      (vertaa Johannes 14:2), mutta kun myöhäisjuutalaisessa kirjallisuu-
      dessa puhutaan taivaassa säilytetyistä vaatteista, jotka aikanaan
      ojennetaan uskovalle, jotta hän riisuttuaan entiset vaatteensa, pu-
      keutuisi niihin, niin on kuitenkin todennäköistä, että Paavalikin on
      tämän näkemyksen tuntenut, ja sitä käyttänyt."


      Sen ratkaisemiseksi, edellyttääkö Paavali kristittyjen pukeutuvan taivaalliseen majaansa jo
      heti kuoleman jälkeen, vaiko vasta Jeesuksen tulemuksessa, on tutkittava Uuden testamentin
      tätä aihetta koskevia ja sivuavia muita kohtia. Koska siis, meidän Herramme omien sanojen
      mukaan, kristityt pääsevät hänen luokseen?

      Johanneksen kohdassa 14:2-3, Jeesuksen kerrotaan itse sanoneen:

      "Minun isäni talossa on monta huonetta, enhän minä muuten
      sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen
      valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin, ja
      noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä, missä minä olen."


      Ajatelkaamme hetkinen näiden Herramme sanojen merkitystä. Herra siis lupasi tulla takaisin,
      hakemaan omansa luokseen, jotta hänen omansakin saisivat olla siellä, missä hän on. Mitä
      mieltä on puhua näin, jos kerran nekin Herran omat, jotka omilla korvillaan kuulivat edellä
      mainitut sanat, pääsivät jo kuollessaan hänen luokseen?

      Entä Paavalin opetus Tessalonikan seurakunnalle (1Tes.4:13-17)? Paavali kirjoitti Jeesuksen
      tulemuksesta, että "silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään
      yhdessä hänen kanssaan", kuten uusi käännös sanoo.

      Alkuteksti tosin ei puhu "elämään" tuomisesta, vaan vain "esiin" tuomisesta: "Sillä jos me
      uskomme että Jeesus kuoli ja nousi ylös, näin myös nukahtaneet Jumala Jeesuksen kautta, on
      tuova esiin hänen kanssaan."

      Tarkoittiko Paavali, että poisnukkuneet ovat Herran luona, koska "tulevat esiin" yhdessä
      Herran kanssa? Ilmeisestikään ei, sillä hän sanoo, että kun Herra laskeutuu taivaasta,
      silloin "ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka
      olemme vielä elossa, ja täällä jäljellä, temmataan sitten, yhdessä heidän kanssaan, pilvissä
      yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa."

      Paavali siis vakuuttaa, etteivät elossa olevat suinkaan ehdi Herran luokse ennen poisnukkuneita,
      mutta eivät myöskään nukkuneet ennen elossa olevia, koskapa kumpikin ryhmä temmataan yhdessä
      Herraa vastaan. Koska Paavali tarkoitti kummankin ryhmän jäseniä, kirjoittaessaan, että tästä
      Herran tulemuksesta eteenpäin "saamme olla aina Herran kanssa", hän tuskin on voinut tarkoittaa
      poisnukkuneiden esiin tuomisella sitä, että heidät tuodaan esiin, jo edeltä Herran luona olleina.

      Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 15 luku sisältää Paavalin mitä selvimmän opetuksen tästä aiheesta.
      Kun syvennyn jakeisiin 12-19, totean, että ylösnousemuksella on ratkaiseva merkitys:

      "Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista,
      kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnouse-
      musta ole? Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristusta-
      kaan ole herätetty kuolleista. Mutta ellei Kristusta ole herä-
      tetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa
      myös teidän uskonne. Silloin nähdään, että olemme antaneet Ju-
      malasta väärän todistuksen, kun olemme väittäneet hänen herät-
      täneen Kristuksen, mitä hän siis ei ole tehnyt, jos kerran kuol-
      leita ei herätetä. Ellei kuolleita herätetä, ei Kristustakaan
      ole herätetty. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän us-
      konne on pohjaa vailla, ja te olette yhä syntienne vallassa.
      Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois, Kristukseen uskoen,
      ovat joutuneet perikatoon. Jos olemme panneet toivomme Kristuk-
      seen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista
      ihmisistä."

      Paavali tarkoittaa siis edellä, että jos ei ole ylösnousemusta, uskovat ovat asettaneet
      toivonsa Kristukseen, ainoastaan tämän elämän ajaksi. Tuntuu oudolta, että Paavali olisi
      kirjoittanut näin siinäkin tapauksessa, jos hän olisi uskonut kuoleman jälkeiseen elämän
      jatkumiseen, ilmanylösnousemustakin.

      Hän tuskin myöskään olisi kirjoittanut, että jos ylösnousemusta ei ole, silloin:
      "...Kristuksessa poisnukkuneet ovat tuhoutuneet."

      Paratiisissa autuutta nauttivaa tietoista henkeä tai sielua, ei millään muotoa voida nimittää tuhoutuneeksi, vaikkei ylösnousemusta olisikaan.

      Eräs nimimerkki yritti turhentaa edellä sanomani, viittaamalla siihen, että Jeesuksen ylösnousemuksesta on Paavalilta edellä sanotun suhteen perimmiltään kysymys. Tottakai
      näin on, mutta se ei silti turhenna edellä toteamaani.

      On näet muistettava, että jo ennen Herran sovitustyön toteutumistakin, eräät uskoivat kuoleman jälkeiseen paratiisiin hurskaiden olinpaikkana. Jos Paavali oli jo fariseuksena omaksunut myöhäisjuutalaisen uskomuksen, hänen täytyi olettaa, että paratiisiin siirtyneitä oli runsain määrin jo ennen Jeesuksen ylösnousemuksen toteutumista.

      Heidän paratiisiin pääsyään ei Jeesuksen ylösnousemuksen toteutumattomuus olisi voinut peruuttaa, sillä tapahtumahistoria ei käänny taakse päin. Paavalin sananvalinnasta on selvästi pääteltävissä, että hän puhui nimenomaan ylösnousemuksesta.

      Jos ei ole Kristuksen ylösnousemusta, silloin ei ole muidenkaan ylösnousemusta, ei vanhan liiton pyhien eikä uuden liiton kristittyjen.

      Kun Paavali toteaa, että tällöin Kristuksessa nukkuneetkin (puhumattakaan muista) olisivat tuhoutuneet, hän tarkoittaa, että he ovat tuhoutuneet siinä tapauksessa, ellei heillekään ole ylösnousemusta, jos Kristus ei ole edeltä ylösnoussut.

      Ei siis muutu miksikään se tosiasia, että tämä Paavalin maininta sopii huonosti yhteen sen olettamuksen kanssa, että hän olisi uskonut autuaiden tietoiseen paratiisiin pääsyyn riippumatta ylösnousemuksesta.

      Entä, mitä tämä "tuhoutuminen" tai "kadotettuna olo" merkitsee?

      Meidän Herramme omien sanojen mukaan kadotettuna olo merkitsee herättämisen vastakohtaa,
      herättämättä jättämistä: Johannes 6:39:

      "Ja tämä on minut lähettäneen tahto, jotta koko siitä joukosta, jotka hän on antanut minulle, en kadottaisi mitään osaa siitä, vaan herättäisin koko joukon äärimmäisenä päivänä."

      Tässä kohtaa "kadota" - sanaa vastaava kreikankielinen vastine on aktiivin aoristin konjunktiivi: "apolesoo", verbistä "apollyymi", jonka verbin toisen aoristin mediumin pluraalin kolmatta persoonaa: "apoolonto" Paavali on käyttänyt aikaisemmin lainatun 1 Kor. 15:18 kohdassa.

      Tällä verbillä "apollyymi" on aktiivissa merkitykset: hukuttaa, kadottaa, tuhota, pilata, hävittää, sekä mediumissa merkitykset: hukkua, kadota, hävitä, joutua turmioon, häviöön, haaskaan, perikatoon. Kadotetuksi joutuminen merkitsee siis Paavalillekin ilmiselvästi elämän menettämistä.




      Tutkikaamme hiukan tarkemmin Paavalin tässä luvussa (1 Kor. 15) esittämiä ajatuksia:

      "Mitä varten sitten jotkut antavat kastaa itsensä kuolleiden
      puolesta? Ellei kuolleita lainkaan herätetä, miksi he kastat-
      tavat itsensä näiden puolesta?" (jae 29) "... Ellei kuolleita
      herätetä eloon, niin `syödään ja juodaan, huomenna kuollaan.`
      Älkää eksykö! `Huono seura hyvät tavat turmelee`" (jakeet 32-33).


      Edellä Paavali toteaa, että jollei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei ole myöskään väliä sillä, miten täällä eletään. Jatkossa hän sen sijaan toteaa, että koska ylösnousemus on tosiasia, ei saa eksyä syömään ja juomaan huomisen kuoleman tähden.

      Tämän jälkeen Paavali olettaa jonkun kysyvän: "Millä tavoin kuolleet herätetään?", ja hän vastaa:

      "Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole."

      Sitten Paavali osoittaakin, mikä on se mikä kuoltuaan kylvetään, se on: ihminen sieluineen
      ruumiineen, eli: "to sooma psyykhikon" = "sielullinen ruumis."

      Uusi käännös puhuu, "ajallisesta ruumiista" (jae 44).

      Kuoltuaan kristitty siis kylvetään maan poveen paljaana jyvänä, katoavaisuudessa, alhaisuudessa, heikkoudessa, ja ”sielullisena ruumiina", mutta kerran hän on nouseva sieltä vartena, katoamattomuudessa, kirkkaudessa ja voimassa, ”engellisenä ruumiina."

      On lisäksi merkittävää, että Paavali perustautuu luomiskertomukseen, eli juuri siihen tekstiin,
      jonka alkuperäistä väärentämätöntä viestiä aikaisemmin perusteellisesti tutkistelimme:


      "Näin myös on kirjoitettu: `Tuli ensimmäinen ihminen Aadam
      sieluksi eläväksi: viimeinen Aadam Hengeksi eläväksi tekeväksi.´
      Ensimmäinen ihminen oli siis `maallinen´ ja `maasta lähtöisin´,
      mutta toinen ihminen, eli Kristus ylösnousseena `on taivaasta.´
      Ensimmäisen ihmisen jälkeläisinä kristitytkin ovat `maallisen
      ihmisen kaltaisia´ mutta ylösnousemuksensa jälkeen he tulevat
      `taivaallisen ihmisen kaltaisiksi."

      Silti: "...liha ja veri ei voi saada omakseen Jumalan valtakun-
      taa, ja ettei katoava voi saada omakseen katoamattomuutta."


      Koska siis Paavalin mukaan pukeudutaan taivaalliseen majaan?

      Paavali itse vastaa (1 Kor.15:51-53 uuden käännöksen mukaan:

      "Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava
      katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu
      katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen. …”

      Palataksemme vielä 2 Kor.5:1-10 tekstiin, on todettava seuraavaa: Jos Paavali todella edellyttäisi taivaalliseen majaan muuttamista heti kuoleman jälkeen, hänen olisi pitänyt muuttaa mielipidettään asiasta ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kirjoittamisen jälkeen.

      Kuten ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä, myöskin ensimmäisessä tessalonikalais-
      kirjeessä, (4:13-18) hän sijoittaa taivaallisen ruumiin saamisen Jeesuksen tulemuksen yhteyteen.

      Mutta samoin hän tekee myöskin Filippiläis- kirjeessään (3:20-21) joka on myöhäisempi kuin toinen Korinttolaiskirje. Täten hän olisi muuttanut mieltään kahteen kertaan, joka olettamus ei liene enää mahdollinen.

      On siis pääteltävissä, että se, mitä hän kirjoitti kohdassa 2 Kor.5:1-10, ei ole tulosta mielenmuutoksesta. Paavali siis edellyttää ylösnousemuksen sekä ennen että jälkeen toisen Korinttolaiskirjeen kirjoittamisen.

      Tämän johdosta joudun kysymään? Jos 2 Kor.5 luku todellakin tarkoittaa heti kuoleman jälkeen saatavaa uutta ruumista, miksi Paavali vieläkin edellytti Jeesuksen tulemuksen yhteydessä tapahtuvan ylösnousemuksen? On näin ollen perusteltua pitää, myös tätä toisen Korinttolaiskirjeen 5 luvun kuvausta Jeesuksen tulemuksen ja ylösnousemuksen aikaan ajoittuvana. Preesensmuoto "ekhomen" on (kuten Gyllenberg esitti) käsitettävä vain asian varmuutta korostavaksi.

      Jos sen sijaan Paavali tarkoittaisi, että taivaalliseen majaan muutettaisiin heti kuolemassa, silloin puhe ylösnousemuksesta olisi vailla todellista sisältöä.

      Ylösnousemus tarkoittaisi tässä tapauksessa vain Kristuksen yhteydessä eläneiden esiintuloa, yhdessä Kristuksen kanssa, jolloin he olisivat jo valmiiksi puettuina taivaallisiin ruumiisiin.

      Jotkut tekstit tosin näyttävät antavan tukea tällekin näkemykselle: Saarnaaja sanoo:
      "...ihminen menee iäiseen majaansa..." (12:5, kuollessaanko (12:7!) vaiko vasta
      kuolleista nousemisessa?

      Myös Herramme itsekin sanoi: "Hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin majoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole" (Luukas 16:9). Tässäkin kohtaa voidaan kysyä, kuollessaanko, vaiko vasta ylösnousemuksessa?

      "...OLIKO HÄN SILLOIN RUUMIISSAAN?..."

      On merkittävää, että seuraava kohta jota tarkastelemme, löytyy tämän saman toisen
      Korinttolaiskirjeen loppupuolelta (2 Kor.12:1-4):

      "Minun on pakko kerskailla, vaikkei siitä hyötyä olekaan.
      Siirryn nyt näkyihin ja Herran ilmestyksiin. Tunnen erään
      Kristuksen oman, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin
      kolmanteen taivaaseen. Oliko hän silloin ruumiissaan vai
      poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala. Ja tästä miehestä
      tiedän, että hänet temmattiin paratiisiin, ja hän kuuli
      sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua. Oliko hän
      ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala."


      Edellä lainatun tekstin perusteella näyttää ilmeisen selvältä, että Paavali uskoi ihmiselle olevan mahdollista olla tietoisessa tilassa ruumiinsa ulkopuolella.

      Alkutekstin mukaan Paavali ensin kysyi: "Joko ruumiissa, en tiedä, tai ruumiin ulkopuolella, en tiedä, Jumala tietää." Ja sitten toistaen: " Joko ruumiissa tai ilman ruumista, en tiedä, Jumala tietää."

      Kun tämä kertomus mahdollisesta ruumiin ulkopuolella tietoisessa tilassa käymisestä on samassa kirjeessä missä Paavali kirjoitti jo valmiina olevasta (preesens: "ekhomen" 2 Kor. 5: 1-10) taivaallisesta majasta, näyttäisi tämä tukevan tulkintaa jonka mukaan muutto taivaalliseen majaan on tarkoitettu ymmärrettäväksi tapahtuvan heti ruumiillisen kuoleman jälkeen.

      Tällöin Paavalin puhe ylösnousemuksesta olisi siis vain pyhiin kirjoituksiin perustuvaa "teologiaa."

      Toisaalta on huomattava, että ruumiittoman tilan mainitseminen voi viitata myös siihen, että lopultakin on kyse vain näystä tai ilmestyksestä: Paavali oli kokemuksensa aikana täysin elossa oleva ihminen, joten hänen kokemustaan tuskin voitaneen verrata kuoleman jälkeiseen tilaan. Jos Paavali taas olisi tarkoittanut jotakin kuolemisen kokemustaan, silloin hän ei olisi ollut epätietoinen mahdollisesta vaihtoehdosta: ruumiissa tai poissa ruumista olostaan.

      Tässä saattaa lopultakin olla kyse samanlaisesta kokemuksesta kuin apostoli Johanneksella oli Patmos - saarella: Johanneskin oli "Hengessä" ja "nousi ylös" taivaaseenkin tässä tilassaan (Ilmestys 1:10, 4: 12), poistumatta silti todellisuudessa Patmos - saarelta mihinkään.

      Paavalin tempaamuskokemuksen tulkinnassa on siis kolme mahdollisuutta:

      a) Joko Paavali oli ruumiillisesti temmattu paratiisiin, jolloin hän siis kävi siellä
      todellisesti,

      tai:

      b) Paavali kävi pelkkänä henkenä eli ruumiistaan poissaolevana paratiisissa, jolloin
      hän kävi siellä todellisesti.

      tai:

      C) Paavali näki vain näyn kolmannessa taivaassa käynnistään, jolloin hän ei käynyt
      siellä todellisesti.

      Toisen vaihtoehdon mukaan Paavalin sielu tai henki, olisi ilman ruumista käynyt paratiisissa,
      joka vaihtoehto on peräti ongelmallinen, vaikka Paavali selvästi uskoi tämän olevan mahdollista.

      Koska Paavali tuntuu olevan kovin varma todellisesta käynnistään paratiisissa, vaihtoehto
      C. on ilmeisesti heikoimmin tuettu. Toisaalta, koska Paavali ei tässä yhteydessä puhu mitään kuolemisen kokemuksesta, vaihtoehto b. tuntuu myös epätodennäköiseltä.

      Sehän edellyttäisi tosiasiassa, että ihmiselle olisi mahdollista olla kahdessa paikassa yhtä aikaa:
      elossa olevassa ruumiissaan, ja samaan aikaan kolmannessa taivaassa, ilman tätä ruumistaan.

      Todennäköisin on siis vaihtoehto a. jonka mukaan Paavali temmattiin ruumiineen päivineen paratiisiin.

      Koska Paavali kuitenkin itsekin jättää asian avoimeksi, sanoen: "...en tiedä, Jumala tietää...", ei
      meidänkään sovi varmuudella "tietää" asiasta sen enempää.



      "...HALUAISIN TÄÄLTÄ ERITÄ..."


      Kirjeeseen filippiläisille apostoli Paavali kirjoitti (1:21-25) uuden käännöksen mukaan:

      "Minulle elämä on Kristus, ja kuolema on voitto. Mutta jos
      jään tähän elämään, siitä hyötyy tehtäväni. En tiedä, kumman
      valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin täältä eritä ja
      päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän
      vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. Olen siitä
      varma. Niinpä tiedänkin, että jään tänne ja pysyn kaikkien
      teidän luonanne, jotta te edistyisitte uskossa ja saisitte
      siitä iloita."


      Tässä tekstissä on neljä rinnasteista lausumaa, jotka yhdessä näyttävät mitä selvemmin todistavan samasta asiasta, eli Paavalin välittömästä siirtymisestä kuoleman jälkeen Kristuksen luokse:

      1) "Haluaisin täältä eritä..."
      2) "...päästä Kristuksen luo",
      3) "...on kuitenkin parempi, että jään eloon."
      4) "...tiedänkin, että jään tänne..."


      Alkutekstikään ei paljoakaan lievennä uuden käännöksen määrättyyn suuntaan tulkittua sisältöä.

      "Eläminen lihassa" (to dzeen en sarki) tuottaa työn hedelmää. Ahtaalla ollessaan Paavali
      "omistaen lähtemiseen ja Kristuksen kanssa olemiseen (kohdistuvan) halun (teen epithymian
      ekhoon eis to analyysai, kai syn Khristo einai), tietää, että "viipyminen lihassa" (to de epimenein tee sarki), on tarpeellisempaa filippiläisten tähden. Tästä syystä hän tietää "tulevansa jäämään" (futuuri: "menoo") ja "tulevansa pysymään" (futuuri: "paramenoo" ) heidän luonaan.

      Tästä elämästä lähteminen eli kuoleminen on siis joka tapauksessa kysymyksessä, kun Paavali edellä kirjoittaa "täältä eriämisestä", jatkaen heti perään: "ja olla Kristuksen kanssa."

      Ja kuitenkaan Kristuksen kanssa olemisen ei tarvitse välttämättä merkitä suoraa jatkoa täältä eriämiselle.

      Alkutekstin sanat "teen epithymian ekhoon eis to analysai kai syn Khristoo einai", eli: "omistaen halun täältä eriämiseen ja Kristuksen kanssa olemiseen", osoittavat, että itse asiassa Paavalin halu kohdistui kahteen eri asiaan.

      Uuden käännöksen sanat "täältä eritä" (Filippiläiskirje 1:23) on käännös alkukielen sanasta
      "analyysai", mikä on aoristin infinitiivi verbistä "analyoo" = lähteä, eritä, palata.

      On merkittävää, että tämän verbin sukulaissanaa, eli substantiivia: "hee analysis" Paavali käytti genetiivimuodossa kohdassa 2 Tim. 4:6 kirjoittaessaan samoin tästä elämästä lähdöstään:

      "...kai ho kairos tees analyyseoos muu efesteeken,
      ...ja minun lähtemiseni aika on saapunut."

      Tässä kirjeessään Timoteukselle Paavali ei kuitenkaan kirjoita mitään välittömästi lähtönsä jälkeisestä Kristuksen kanssa olemisesta, vaan vanhurskauden seppeleestä joka on tästedes
      hänelle talletettuna. Tämän seppeleen Herra on antava sekä hänelle että myös "kaikille, jotka
      hartaasti odottavat hänen ilmestymistään."

      Uuden käännöksen mukaan Herra antaa tämän seppeleen "tulemisensa päivänä", joskin alkuteksti
      puhuu "siitä päivästä." Teksti kuuluu (2 Tim 4:6-8):

      "Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtemiseni määräaika on saapunut.
      Hyvän kilpailun olen kilpaillut, juoksun olen päättänyt, uskon olen
      säilyttänyt: Tästedes minulle on talletettuna vanhurskauden seppele,
      jonka Herra, oikeamielinen tuomari, on tuleva antamaan minulle tuona
      päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille hänen ilmestymis-
      tään rakastaville."


      Kun vertaamme tässä tekstissä mainittua "täältä lähtemisen määräaikaa" Filippiläiskirjeen (1: 23) "täältä eriämisen" tekstiin, näyttäisi todella selvältä, että "oleminen Kristuksen kanssa" on tarkoitettu ymmärrettäväksi siten, että se alkaisi vasta "vanhurskauden seppeleen" antamisen päivänä, eli "sinä päivänä" jolloin Jeesus ilmestyy.

      Lisäksi: Paavalin Filippiläiskirje on yhtenäinen kokonaisuus, jonka eri kohdat eivät ilmeisestikään voi olla ristiriidassa keskenään. Sitä tulkintaa, että kohdan Fil. 1:23 mainitseman "täältä eriämisen" ja "Kristuksen kanssa olemisen" välillä olisi aikaero, näyttää tukevan myös saman kirjeen kolmannen luvun jakeet 11-14 oman alkutekstin hahmotelmani mukaan:

      "Jos jotenkin tulisin saavuttamaan kuolleitten joukosta
      ylösnousemuksen. Ei, että jo sen sain, tai jo olisin tullut
      täydelliseksi, vaan tavoittelen, jos myös saavuttaisin, koska
      myös minut on saavutettu Kristuksen (Jeesuksen) toimesta.
      Veljet, minä en lue itseäni sitä saavuttaneeksi: mutta yksi:
      takana olevat asiat unohtavana ja edessä oleviin kurottavana,
      riennän päämäärään, Jumalan ylös kutsun voittopalkintoon Kris-
      tuksessa Jeesuksessa."



      "Jumalan ylös kutsun voittopalkinto" (to brabeion tees anoo kleeseoos tuu Theuu) tarkoittanee
      Jeesuksen paruusiassa tapahtuvaa seurakunnan ylösottoa. Tällöin tapahtuu myös ylösnousemus
      kuolleitten joukosta. Tässä samassa luvussa (jakeet 20-21) Paavali jatkaa:

      "Sillä meidän yhteiskuntamme on olemassa taivaissa, josta myös
      pelastajaa, Herraa Jeesusta Kristusta odotamme, joka on tuleva
      muuttamaan meidän alennustilamme ruumiin samankaltaiseksi hänen
      kirkkautensa ruumiille, mukaan voimavaikutuksen, jolla hän kyke-
      nee myös alistamaan valtaansa kaiken."


      Kun Paavalin päämäärä näinkin selvästi kohdistuu tässä filippiläiskirjeessä kuolleiden joukosta
      ylösnousemukseen, jonka tapahtuessa alennustilan ruumis muutetaan Kristuksen ruumiin kaltaiseksi, osoittaa tämä hänen omaavan edelleen saman näkemyksen, kuin kirjoittaessaan tessalonikalaisille (1 Tes.4:13-17).

      Kun hän näissä äsken lainatuissa filippiläiskirjeensä kohdissa pitäytyy siihen samaan näkemykseen,
      jonka mukaan Kristuksessa nukkuneet kohtaavat Herran vasta hänen tulemuksessaan, on Fil.1:23
      mahdollista tulkita tämän seikan kanssa sopusoinnussa.

      Aimo T. Nikolainen selittää "Viisi Paavalin kirjettä" selitysteoksessaan tätä kohtaa seuraavasti:

      "Vaikka Paavali ei tässä nimenomaan puhu ylösnousemuksestansa niin kuin vähän myöhemmin (3:11) hän edellyttää sen. Väliaika vain häipyy kuoleman ja ylösnousemuksen välistä."

      Voidaan siis ajatella seuraavasti: Paavali tiesi, että seuraava kuoleman jälkeinen tietoinen kokemus
      olisi Kristuksen tulemuksessa koettava ylösnousemus, Kristuksen läsnäolon kokemus. Koska kuoleman syvässä unessa ei ole ajan tajua, kuoloon nukkuneesta voisi ylösnousemuksen hetkellä tuntua siltä, että hän olisi herännyt seuraavassa silmänräpäyksessä nukkumisensa jälkeen. Raamatullisena miehenä Paavali kenties ajatteli juuri ylösnousemuksesta puhuvaa Psalmia 17:15:

      "Minä saan nähdä sinun kasvosi, sillä minä olen viaton.
      Kun herään unesta, sinun läsnäolosi ravitsee minut."

      Paavalin ajattelua valottaa mainiosti myös 1 Kor.13:12, jonka lainaan tähän uuden käännöksen mukaisena:

      "Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta,
      mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä
      vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala
      minut täydellisesti tuntee."


      Tässä tekstissä Paavali viittaa "nyt" sanalla täällä ajassa elettävään elämään, "silloin" sanalla taas ylösnousemukseen. Vaikka siis "nyt" ja "silloin" aikojen väliä olisikin alkuajan kristittyjen kohdalla jopa tuhansia vuosia, kuitenkin he kokisivat "silloin" -ajan välittömänä "nyt" -ajan jatkona.

      Kun Paavali ei mainitse mitään näiden aikojen väliajasta, saattaa tämä selittää hänen ajatteluaan
      myös kohdan Fil.1:23 kohdalla.

      Näin Paavalin maininnat "täältä eriämisestä" ja heti perään "Kristuksen kanssa olemisesta" voidaan
      selittää sopusointuun hänen ylösnousemustapahtumia koskevan opetuksensa kanssa.


      Aikaisemmassa tekstissäni oli seuraava jatko:

      "joskin täytyy myöntää, että tämä sopusointu ei tunnu
      vakuuttavalta.

      On siis myönnettävä, että luonnollisin kohdan Fil.1:23
      selitys on ottaa Paavali kirjaimellisesti: Uskoiko Paa-
      vali sittenkin pääsevänsä heti kuolemansa jälkeen, tie-
      toisessa tilassa Herran luokse?"


      Mitä minä siis ajattelin, kirjoittaessani näin kuin edellä? Sitä, että Paavali oli ennen kristityksi
      kääntymistään fariseus, ja luonnollisesti myös omaksunut fariseusten opinnäkemykset myöhäisjuutalaisuudesta. Näin ollen saattoi olla mahdollista, että Paavalikin vielä kristittynäkin uskoi kuoleman jälkeisistä asioista jo fariseuksena omaksumiensa näkemysten mukaan. Näin ollen hän saattoi todellakin odottaa, että hän pääsisi Herran luokse jo kuolemansa yhteydessä ja jopa ilman ylösnousemusruumista.

      Jos näin oli Paavalin uskon laita, silloin on pitkälti todennäköistä, että Matti Myllykoskikin on
      osunut naulan kantaan eräässä tekstissään. Hän näet kirjoitti kirjaan `Lopunajat eilen ja tänään´
      sen artikkeliin `Milloin kuolleet nousevat?´ seuraavat sanat:

      "Voimme rehellisesti kysyä, missä Paavali on viettänyt viimeiset 1900
      vuotta. Vaikka Paavali itse uskoi kuoleman jälkeen pääsevänsä suoraan
      Herran luo, luterilaisen traditiomme nojalla, hänen sielunsa on nukku-
      nut kuolonunta 2000 vuotta, jotka ovat Herran edessä kuin kaksi päivää."


      "...SAARNASI...HENGILLE..."



      1 Pietari 3:18. "Sillä myös Kristus kuoli kerran syntien tähden, vanhurskas
      väärien puolesta, jotta hän veisi teidät Jumalan eteen. Hänet
      surmattiin tosin lihassa, mutta hänet tehtiin eläväksi hengeksi,
      jossa (tilassa) mentyään, hän julisti myös hengille vankeudessa,
      kerran tottelemattomille, kun Jumalan pitkämielisyys odotti
      Nooan päivinä, arkkia valmistettaessa, johon muutamat, tämä on:
      kahdeksan sielua, pelastettiin vedestä. Joka vastakuva myös tei-
      dät pelastaa nyt kasteena, ei lihan lian poispanemisena, vaan
      hyvän omantunnon pyytämisenä Jumalaan nähden, Jeesuksen Kristuk-
      sen ylösnousemuksen kautta."


      Edellä lainattu teksti tulkitaan usein siten, että Herramme olisi saarnannut kuolleiden ihmisten hengille tuonelassa. Saarna olisi tapahtunut sinä aikana, kun hänen oma ruumiinsa makasi haudassa. Hän olisi näin ollen saarnannut kuolemansa ja ylösnousemuksensa välisenä aikana, ollessaan itsekin ruumiittomassa tilassa.

      Todellisuudessa tämä Pietarin teksti ei välttämättä edellytä kuoleman tilan aikana saarnaamista, pikemminkin toisin. Eihän nimittäin itsessään elävä henki tai sielu tarvitse mitään eläväksi tekemistä.

      Pietarin käyttämät sanat: "thanatootheis men sarki" =`surmattiin tosin lihassa (tai: lihana)´ viittaavat ristinkuolemaan, kun taas sanat: "dzooopoieetheis de (doo) pneumati" = `tehtiin eläväksi hengessä (tai: henkenä)´, tarkoittavat ylösnousemusta.

      Kysymyksessä on siis ylösnousemuksen tila `jossa (tilassa´: "en hoo" ) Herramme myös mentyään´
      (poreutheis), saarnasi.

      Se kreikankielen verbi, joka on käännetty tässä sanoiksi: "tehtiin eläväksi" on aoristin passiivin partisiippi: `dzooopoieetheis´ verbistä `dzooopoieoo´. Tätä verbiä käytetään Uudessa testamentissa pääasiassa siitä eläväksitekemisestä, jolla tarkoitetaan kuolleista herättämistä (Joh.5:21, 6:23, Room.4:17, 8:11, 1 Kor.15:22-23, 36,45, 2 Kor.3:6, Gal.3:21).

      Tässäkin käsillä olevassa Pietarin kohdassa sanoilla: "dzooopoieetheis de pneumati" tarkoitetaan
      ilmeisen selvästi Herramme ylösnousemusta.

      Sen sijaan seuraava jae (19) voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Relatiivipronominin singulaarin
      datiivi: "hoo", "en" preposition kanssa: "en hoo" eli, "jossa", voidaan ymmärtää viittaavan
      pelkästään sanaan: "pneumati", "henkenä, hengessä". Tällöin ei olisikaan kyse ylösnousemuksesta,
      vaan yleensä vain `henkenä´, `hengessä´ saarnaamaan menemisestä.

      Tähän tulkintaan perustuu käsitys Jeesuksen saarnaamisesta ruumiittomassa tilassa.

      Toisen tulkinnan mukaan sanojen "en hoo", "jossa" korrelaattina ei olisikaan pelkästään sana:
      "pneumati" `henkenä´, vaan kokonainen lause: "dzooopoieetheis de pneumati" `tehtiin eläväksi
      hengessä.´

      Tämä viimeksi mainittu tulkinta on paremmin perusteltu jo itse selvän tekstiyhteyden perusteella,
      mutta se on toisestakin syystä paremmin perusteltu. Vasta ylösnousemus sinetöi Herramme voiton
      meidän puolestamme (Room. 4:25, 6:3-5, 1 Kor.15:17, Ef. 2:6, Hepr.5:9, 6:19-20, 9:11-12,24).

      Voimmekin olla kutakuinkin varmoja siitä, että tekstissä tarkoitetaan Herramme saarnanneen vasta
      ylösnousemuksensa jälkeen, Hengessä eläväksi tehtynä.

      Uusi käännös sanoo:

      "Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen meidät Jumalan luo. Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille."

      Kreikan Tessalonikan yliopiston raamattuoppineiden vuonna 89 julkaisema nykykreikankielinen
      tekstilaitos sanoo:

      "Hänet surmattiin ruumiillisesti, Henki kuitenkin teki hänet eläväksi.
      Näin hän meni ja julisti vangituille sieluille Haadeksessa."

      Kysymme kuitenkin vielä, keille hän saarnasi? Kysymys voi näyttää turhalta, mutta on silti monestakin syystä perusteltu.

      Ensiksikin jo teksti itse rajoittaa saarnan kohdistuneeksi (vainko?) niihin "vankeudessa oleviin
      henkiin" jotka Nooan päivinä, Jumalan pitkämielisesti odottaessa, eivät silti tulleet kuuliaisiksi.

      Jos näillä "hengillä" tarkoitetaan (kuten on ilmeistä) silloin eläneiden ihmisten henkiä, joudumme
      kysymään, miksi Kristuksen saarna kohdistui vain heihin, miksei muidenkin aikakausien kuolleisiin?

      Herramme saarnassa näytti olleen kyse kertakaikkisesta (ei jatkuvasta eikä toistuvasta) menneen ajan tapahtumasta: "ekeeryksen" on aoristin aktiivin indikatiivi tästä verbistä.

      Lisäksi on huomattava, että teksti puhuu ihmisistä "sieluina" (psyykhai), kun taas saarna kohdistui
      "hengille" (pneumasin). Tämä ero saattaa viitata siihen, että saarnan kohteena eivät olleetkaan Nooan aikana kuolleiden ihmisten elossa olevat henget, vaan henkiolennot.

      Maininta Nooan ajasta antaa näet oikeuden etsiä, tutkia ja kysyä, tunteeko Raamattu kenties muitakin olentoja, jotka silloin eläneiden ihmisten lisäksi olivat tottelemattomia Jumalalle?

      Voimmekin arvelematta vastata: tuntee!

      1 Moos.6:1-4 teksti kertoo "Jumalan pojista" jotka havaitsivat "ihmisten tyttäret" ihaniksi, ja
      valitsivat heistä vaimoja itselleen.

      Teksti kertoo, että "myöhemminkin" nämä Jumalan pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin, ja nämä synnyttivät heille lapsia. Heistä syntyneet jälkeläiset olivat "jättiläisiä", noita "muinaisajan kuuluisia sankareita."

      Myös Etiopialainen Eenokin kirja kertoo (6: 1-2):

      "Ja tapahtui, kun ihmislapset lisääntyivät, niinä päivinä
      syntyi kauniita ja ihania tyttäriä. Ja enkelit, taivaan pojat,
      näkivät heidät ja himoitsivat heitä, ja sanoivat toisilleen:
      `Tulkaa, valitkaamme itsellemme vaimot ihmisten joukosta, ja
      siittäkäämme heille lapsia.`"

      On olemassa tulkinta, jonka mukaan Jumalan pojilla tarkoitettaisiin Seetin jälkeläisiä, jotka ottivat
      vaimoja Kainin suvun naisten joukosta. En kuitenkaan löydä mistään tukea tällaiselle tulkinnalle,
      jonka mukaan Seetin jälkeläisiä nimitettäisiin Jumalan pojiksi.

      Mainittu tulkinta kaatuu siihen, että Seetin jälkeläiset olivat aivan tavallisia ihmisiä, kun taas
      näiden "poikien" jälkeläiset olivat kooltaankin "jättiläisiä."

      Kun teksti lisäksi sanoo, että "myöhemminkin" Jumalan pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin, ei sillä
      voida tarkoittaa Kainin jälkeläisiä jotka Raamatun mukaan hukkuivat kaikki vedenpaisumuksessa.

      Heprean teksti puhuu "Jumalan pojista" (benee haa Elohiim), jotka heprean teksti mainitsee muuallakin
      (Psalmi 29:1, 89: 7, Job 1:6-7, 2:1-2, 38:4-7), ja joilla tarkoitetaan enkeleitä.

      Coodex Alexandrinuksen Septuagintateksti onkin kääntänyt kohdan 1 Moos.6:2 heprean `benee haa Elohiim´ sanat enkeleiksi `anggeloi´.

      Uuden testamentin puolella Juudan kirjeen 6 ja 7 jae saattaa viitata juuri 1 Moos.6:1-4 kertomukseen:
      "Ja niitä enkeleitä, jotka eivät pitäneet kiinni korkeasta asemastaan, vaan hylkäsivät omat asuinsijansa, hän pitää pimeydessä, ikuisissa kahleissa, suurta tuomion päivää varten. Niin kävi myös Sodoman ja Gomorran, ja muiden sen seudun kaupunkien, jotka samalla tavoin antautuivat
      siveettömyyden ja luonnonvastaisten himojen valtaan. ..."

      Tässä yhteydessä "Uusi Testamentti Nykysuomeksi" käännöksen teksti on mielenkiintoinen, koska se selittää (paremmin kuin uusi käännös) tarkemmin sen, keiden kanssa "samalla tavoin" sen seudun
      kaupungit tekivät:

      "Muistakaa enkeleitä, jotka eivät välittäneet valtansa
      rajoista, vaan lähtivät asuinpaikastaan. Jumala on pitänyt
      heidät pimeydessä, sidottuina ikuisiin kahleisiin, tuomion
      suurta päivää varten. Muistakaa Sodomaa ja Gomorraa ja niiden
      naapurikaupunkeja, joiden asukkaat tekivät samalla tavoin kuin
      enkelit, harjoittivat haureutta ja tottelivat luonnottomia
      himoja. ..." (Juuda 6-7.)

      Alkutekstistä tekemäni hahmotelman mukaan samat jakeet kuuluvat:

      "Ja enkelit, jotka eivät säilyttäneet heidän omaa valta-asemaansa,
      vaan jättivät oman asumuksensa, tuomion suurta päivää (varten),
      kahleissa ikuisissa, alle pimeyden hän on pannut säilöön: Kuten
      Sodoma ja Gomorra, ja niiden ympärillä (olevat) kaupungit, samalla
      tavalla kuin nuo, ne harjoittivat haureutta ja menivät pois perään
      vieraan lihan, ovat varoittavana esimerkkinä, iankaikkisen tulen
      rangaistusta kärsivinä."


      Tekstissä esiintyvä demonstratiivipronominin muoto: "tuutois" on maskuliinin ja neutrin datiivin monikkomuoto. Jos tämä pronomini on käsitettävä neutriksi, silloin se mahdollisesti viittaa Sodoman ja Gomorran kaupunkien nimiin, eli näiden ympärillä olevat kaupungit tekivät samalla tavalla kuin itse Sodoma ja Gomorrakin.

      Tämä demonstratiivipronomini voi olla myöskin maskuliini, jolloin se viittaa maskuliinisiin enkeleihin: "hoi anggeloi." Tällöin tarkoituksena on sanoa, että Sodoma ja Gomorra, sekä kaupungit niiden ympärillä, tekivät samalla tavalla kuin enkelit.

      Kun nyt palaamme Herramme saarnaan, pitäen mielessämme, että hän saarnasi "vankeudessa oleville hengille", ja että juuri enkelit ovat "henkiä" (Hepr.1:14), ei ole mahdotonta ajatella saarnan kohdistuneen juuri heihin.

      Nämä Nooan aikana ihmisten tyttäriin langenneet enkelit, saattavat siis olla juuri niitä samoja henkiä, jotka saivat kuulla Herramme saarnan.

      Sekin on mahdollista, että langenneiden enkeleiden ja ihmisten tyttärien yhteiset jälkeläiset olisivat juuri niitä, joihin Herramme saarna kohdistui. Nämä olennot olisivat ruumiillisen ihmisyytensä osalta kokeneet ihmisten kuoleman, mutta langenneiden enkeleiden eli henkiolentojen jälkeläisinä, olisivat kyenneet jatkamaan elämää henkinä.

      Todennäköistä on kuitenkin, että tässä 1 Piet.3:19-20 kohdassakin tarkoitetaan saarnatun Nooan
      aikuisten, vedenpaisumuksessa kuolleiden ihmisten hengille.

      Näiden ruumiillisesti kuolleiden ihmisten henget, olisivat siis edelleen pysyneet elävinä ja
      tiedostavina. Tämän puolesta puhuu eräs saman Pietarin ensimmäisen kirjeen toinen kohta (4:6):

      "Sillä siksi myös kuolleillekin julistettiin hyvä uutinen,
      jotta he tosin olisivat tuomittuja ihmisten mukaan lihassa,
      mutta eläisivät Jumalan mukaan hengessä."

      Verbi "eueengelisthee" `(hyvää sanomaa) julistettiin´, on aoristin passiivin indikatiivi, ja viittaa siis (todennäköisesti) kertakaikkiseen menneen ajan tapahtumaan, joka ei toistu eikä jatku. Tässä kohtaa mielestäni myös selvästi sanotaan, että on kyse kuolleista ihmisistä.

      He olisivat siis tämän tekstin mukaan saaneet kokea tuomionaan lihassaan, synnin palkan, eli kuoleman. Mutta he ovat saaneet kuulla myös evankeliumin, ja nimenomaan sitä varten, että he
      saisivat hengessä elää.

      Kun tämä teksti yhdistetään 3:18-20 kanssa, kuva tämän Pietarin kirjeen opetuksesta selkenee.

      Herramme Jeesus tehtiin eläväksi ylösnousemuksessaan, jonka jälkeen hän meni ja saarnasi Nooan
      aikana maan päällä eläneiden ihmisten hengille. Nämä ihmiset olivat siis ruumiillisesti kuolleet, mutta silti he olivat edelleen tietoisessa tilassa henkinä olemassa.

      Kun Herramme saarnasi nimenomaan evankeliumia, eli hyvää sanomaa, täytyy tämän merkitä kuulijoille pelastumisen mahdollisuutta.

      Kun näille kuolleille julistetun evankeliumin tarkoitus oli, että "heillä hengessä olisi elämä",
      on tämä ilmaisu lähellä Paavalin ilmaisua, joka toivoo Saatanan haltuun hyljätyn veljen "hengen"
      pelastuvan Herran päivänä (1 Kor.5:5).

      Joka tapauksessa tämä Raamatun kohta avaa selviä näkymiä siihen, ettei tämän Pietarin kirjeen
      mukaan kaikkien kohdalla kaikki ole silti menetetty, vaikka tässä elämässä kävisikin huonosti.

      Vaikka nämä kohdat (1 Piet.3:18-20, 4:6) kertovatkin vain yhdestä tapahtumasta rajan takaa,
      voimmeko tämän perusteella kieltää sen mahdollisuuden, että muitakin samankaltaisia tapahtumia
      saattaa rajan takana tapahtua?

      Näyttää siltä, että tämä Pietarin ensimmäinen kirje edustaa selvästi sellaista näkemystä, jonka
      mukaan myöhäisjuutalainen kuoleman rajan takainen hahmotelma `kuolleitten ihmisten henkien
      tietoisesta maailmasta´ omaksuttiin totena.

      Ainakin osa alkukristillisyyttä on selvästikin näin tehnyt, edellyttäen että tämä Pietarin ensimmäinen kirje todella on aito ja Pietarin kirjoittama.

      Tämä ei ole mikään ihme, sillä omaksuihan alkukirkko kreikankielisen Septuagintan Raamatukseen,
      ja Septuagintan yhteyteen kuuluivat Vanhan testamentin apokryfikirjat, jotka selvästi opettavat
      sielun kuolemattomuutta.

      Ja kuten jo olen osoittanut, nämä kirjat ovat tulkinneet jopa kohdan Genesis 2:7 edustamansa
      näkemyksen mukaisesti.

      Jo aikaisemmin totesin, että Raamattu, kuten Uusi testamenttikin, sisältävät todellakin erilaisia
      näkemyksiä tästä kysymyksestä.

      Nämä Pietarin kirjeen kohdat eivät puhu mitään ylösnousemuksesta, vain hengessä elämän omaamisesta.

      Saattaa olla niinkin, että tämä ilmaisu "elää hengessä" vastaa Paavalin "taivaalliseen majaan
      muuttamista" (2 Kor.5:1-2, 8). Tällöin Paavalin selvitys ylösnousemuksesta (1 Kor.15:42-58)
      olisi vain ymmärrettävämmäksi tehty kuvaus salatusta.

      Kuolleiden ylösnousemus merkitsisi tällöin Paavalin roomalaiskirjeestä löytyvän ilmaisun, eli
      "Jumalan poikien" (hyioi tuu Theuu) ilmestymistä luomakunnan keskelle, ja kun he ilmestyvät,
      he tuovat mukanaan vapauden ja kirkkauden.


      MITÄ APOSTOLIEN JÄLKEINEN SUKUPOLVI USKOI?


      Täydennykseksi tähän tekstiin olen katsonut aiheelliseksi valaista välittömästi apostolisen ajan
      jälkeen eläneitten kristittyjen uskoa parilla esimerkillä. Teen sen siten, että lainaan ensin kohdan ensimmäisen Kleemensin kirjeestä.

      Tämä kirje on kirjoitettu samoihin aikoihin kuin Ilmestyskirjakin ehkä hiukan myöhemmin.

      Kirkkoisä Eusebiuksen mukaan, Kleemens oli Rooman seurakunnan paimenena vuosina 92-101, ja tämä Kleemens roomalaisen kirje korinttilaisille, on ajoitettu kirjoitetuksi jo vuonna 95.

      Tämän kirjeen 5 luku on erittäin mielenkiintoinen, ja kuuluu kreikankielisen alkutekstin mukaisena
      käännöshahmotemanani seuraavasti:

      "Mutta lakataksemme vanhan ajan esimerkeistä, siirtykäämme meitä lähimpiin kilvoittelijoihin.
      Ammentakaamme meidän sukupolvemme pelottomista esimerkeistä. Kateuden ja turmeluksen tähden, suurimmat ja vanhurskaimmat pylväät kärsivät vainoa, ja kilpailivat kuolemaan asti.

      Asettakaamme meidän silmiemme eteen hyvät apostolit: Pietarin, joka väärämielisen kateuden
      tähden, ei kerran eikä kahdesti, vaan useamman kerran, kärsi vaivoja, ja näin todistettuaan, hän meni pois, hänelle arvolliseen kunnian paikkaan.

      Kateuden ja riidan tähden Paavali voitti kärsivällisyyden voittopalkinnon, seitsemästi kahleita sekä idässä että lännessä, kannettuaan, maasta karkotettuna, kivitettynä, julistusta suoritettuaan, hän saavutti hänen pelottoman uskonsa maineen.

      Opetettuaan vanhurskautta koko maailmalle, ja lännen äärelle tultuaan, ja todistettuaan
      vallanpitäjille, näin hän poistui maailmasta, ja hänet otettiin ylös pyhään paikkaan, tultuaan kärsivällisyyden suurimmaksi malliksi."

      Kleemensin ilmaisut siitä kuinka Pietari "meni pois hänelle arvolliseen kunnian paikkaan"
      ja kuinka Paavali "poistui tästä maailmasta ja otettiin ylös pyhään paikkaan", eivät ole tulkittavissa kuin yhdellä tavalla. Kleemens uskoi heidän elävän tietoista elämää, pyhässä paikassa. Kleemens tuskin tarkoittaa, että heidät olisi ruumiillisesti herätetty kuolleista, vaan sitä, että he ovat persoonina silti elossa, vaikka joutuivat marttyyreina kokemaan ruumiillisen kuoleman.

      Hiukan Kleemensiä nuorempi oli marttyyri Polykarpos, joka ainakin 86 vuotiaana kärsi
      marttyyrikuoleman, vuonna 155 tai 156. Polykarpoksen kirjeessä filippiläisille on yhdeksäs luku mielenkiintoinen.

      Luvun alussa Polykarpos kehoittaa lukijoitaan tottelemaan vanhurskauden sanaa, ja kestävyydessä osoittamaan kaikkea sitä kärsivällisyyttä, jota he omin silmin näkivät marttyyreina kuolleissa aikalaisissaan Ignatioksessa, Zootimuksessa ja Rufuksessa, kuten myös muissa teikäläisissä, ja itse Paavalissa, ja toisissa apostoleissa.

      Sitten Polykarpos jatkaa:

      "Vakuuttuneina, että nämä kaikki eivät juosseet turhaan, vaan
      uskossa ja vanhurskaudessa, ja että he ovat nyt heille arvolli-
      sessa paikassa, Herran luona, jonka kanssa he yhdessä ovat kär-
      sineet. ..."


      Taaskaan ei jää epäilystä siitä, etteikö Polykarposkin uskonut kristittyjen kuoleman jälkeiseen tietoiseen elämään, vieläpä välittömästi kuoleman jälkeen.

      Polykarposkin uskoi marttyyrien elävän tietoista elämää pyhässä paikassa.

      Polykarposkaan tuskin tarkoittaa, että heidät olisi ruumiillisesti herätetty kuolleista, vaan sitä, että he ovat persoonina silti elossa, vaikka joutuivat marttyyreina kokemaan ruumiillisen kuoleman.


      Kuten jo edellä olen osoittanut, Paavalinkin esittämiä näkemyksiä voidaan tulkita kahdella tavalla. Jos Paavali todella uskoi `katteettomasti´ ja `tietoisessa tilassa´ Herran tykö pääsyynsä, ilman ruumistaan ja heti kuolemansa jälkeen, silloin ei ole myöskään ihme, että apostolien jälkeinenkin sukupolvikin uskoi samoin.

      Tämä selittäisi myös edellä lainatut lausumat.

      Voinkin toistaa tässä jatkossa edellä kirjoittamani ja lainaamani tekstit, muutamin lisäsanoin höystettynä:

      "Jos näin oli Paavalin ja Pietarin sekä apostolien jälkeisen
      sukupolven uskon laita, silloin on pitkälti todennäköistä,
      että Matti Myllykoskikin on osunut naulan kantaan eräässä
      tekstissään. Hän näet kirjoitti kirjaan `Lopunajat eilen ja
      tänään´ sen artikkeliin `Milloin kuolleet nousevat?´ seuraa-
      vat sanat:

      `Voimme rehellisesti kysyä, missä Paavali (Pietari ja apostolien
      jälkeisen sukupolven hurskaat) ovat viettäneet viimeiset 1900
      vuotta. Vaikka Paavali (ja muut mainitut) itse uskoivat kuoleman
      jälkeen pääsevänsä suoraan Herran luo, luterilaisen traditiomme
      nojalla, heidän sielunsa on nukkunut kuolonunta 2000 vuotta, jot-
      ka ovat Herran edessä kuin kaksi päivää.´"


      Tähän yhteyteen sopinee Aimo T Nikolaisen kirjasta `Ihminen evankeliumi valossa´ otettu
      merkittävä lainaus:


      ”Mahdotonta ei olisi ollut, että kreikkalaisuuden dualistinen antropologia olisi voinut vaikuttaa evankeliumien ihmiskuvaan. Jeesuksen julistus rakentui VT:n ja myöhäisjuutalaisuuden pohjalle, ja juuri myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa on kohtia, joissa ruumis ja sielu esitetään toistensa vastakohdiksi. Niinpä Salomon viisaudessa on oikeaoppisen platonisesti sanottu:

      `Sillä katoavainen ruumis (ftarton sooma) raskauttaa sielun (psyykheen), ja mainen maja on painona monimietteiselle hengelle (nuun polyfrontida) (9:15).

      4 Makk. 18:23 sanotaan Jumalan antavan marttyyreille `puhtaat ja kuolemattomat sielut´ (psyykhas hagnas kai athanatuus).

      Aristoteleen käsittein puhutaan kärsimyksestä 4 makk. 3:18: `Ymmärtäväinen mieli (ho soofroon nuus) voi voittaa ruumisten tuskat.

      Täysin vastoin VT:a puhutaan myös Heenokin kirjassa hurskaista, jotka `silpovat ruumistaan, eivät pidä maallisista ruuista, pitävät ruumiinsa katoavana henkäyksenä´ (Heenok 108.8-9). …”



      LOPPUMIETTEIDEN ALKUA

      Risto Saarinen kirjoitti artikkelissaan "Kuollaanko kuolemassa kokonaan?" (kirjassa: Lopunajat
      eilen ja tänään) seuraavaa:

      ”(Välitilan) "Tradition jatkumisen perimmäisenä syynä, on raamatunkäytön
      metodi; kun Uuden testamentin moni-ilmeinen kuoleman teologia halutaan
      saattaa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joudutaan olettamaan erikseen väli-
      tila ja lopputila."

      Näin siis Saarinen, edellä.

      Omasta puolestani minun on tunnustettava, (monien Raamatun kohtien päinvastaisista selitys-
      vaihtoehdoistani huolimatta) seuraavaa: Jos haluan nähdä Raamatun opetuksen yhtenäisenä
      kokonaisuutena, joudun todellakin olettamaan välitilan ja lopputilan olemassaolot erikseen.

      Edelleen minun on tunnustettava (joidenkin raamatunkohtien päinvastaisista selitysvaihtoehdoista
      huolimatta), että monet Raamattumme kirjoittajista, näyttävät todellakin uskoneen ihmisen sielun-
      elämän jatkumiseen välittömästi ruumiillisen elämän jälkeen.

      Mutta ovatko he uskossaan oikeassa? Onko mahdollista, että he ovat sittenkin erehtyneet, omaksuessaan myöhäisjuutalaisuuden keskuudessa syntyneet näkemykset?

      Jos näin ollen pidän heidän kirjoituksiaan ohjeellisena ja erehtymättömänä Jumalan sanana, on
      minunkin uskottava samalla tavalla. Jos sen sijaan pidän heidän kirjoituksissa esittämiään
      näkemyksiä vain erehtyvien ihmisten mielipiteinä, joitten ei tarvitse välttämättä joka kohdassa
      pitää yhtä totuuden kanssa, saatan olla heidän kanssaan eri mieltäkin jostakin asiasta.

      Tästä suhtautumisesta esitin edellä esimerkin Matti Myllykosken artikkelista "Milloin kuolleet nousevat?"
      (kirjasta `Lopunajat eilen ja tänään´ lainatut sanat, jotka toistan tähän pitemmässä muodossaan:

      "Voimme rehellisesti kysyä, missä Paavali on viettänyt viimeiset 1900
      vuotta. Vaikka Paavali itse uskoi kuoleman jälkeen pääsevänsä suoraan
      Herran luo, luterilaisen traditiomme nojalla, hänen sielunsa on nukku-
      nut kuolonunta 2000 vuotta, jotka ovat Herran edessä kuin kaksi päivää.
      Selkeä luterilainen käsitys kaikkien kuolleiden herättämisestä viimei-
      senä päivänä häiriintyisi, jos Paavali tai kuka tahansa muu, muodostaisi
      skolastistyyppisen poikkeuksen. Sielunhoidollisella tasolla liturgia ja
      julistus menevät kuitenkin herkästi ohi yksiviivaisen opin: Omaisille
      täytyy voida antaa jotakin enemmän, ja lämpimämpää, kuin sana vainajan
      sielun nukkumisesta, viimeisen tuomion odotuksessa."


      Näin siis Myllykoski.


      On toistaen myönnettävä, että jos halutaan nähdä Raamatun opetus yhtenäisenä kokonaisuutena,
      joudutaan olettamaan erikseen välitila ja lopputila. Kuitenkin tässä oletuksessa näyttää olevan jotakin perusteellisesti erheellistä.

      Terve ymmärrys sanoo, että opissa,joka esittää kristityn menevän heti ruumiinsa kuoleman
      jälkeen tietoisessa tilassa Herran luokse, ja kuitenkin aivan kuin samaan hengenvetoon turvaa
      ylösnousemukseen, käyttäen niitä sanankohtia, jotka lupaavat kristityn pääsevän Herran luokse
      vasta Herran tullessa, täytyy olla virhe.

      Sallittakoon seuraava kuvaus: Kristityt ovat ruumiillisesti kuolleet, mutta heidän henkensä ja
      tai sielunsa on muuttanut Kristuksen luokse, täysin tietoisessa tilassa. Siellä he nauttivat autuutta, Herran läheisyydessä. Tätä jatkuu kenties tuhansia vuosia, ja tämä on kuitenkin vain heidän ruumiillisen kuolemansa ja ylösnousemuksensa väliaika.

      Kuitenkin koko tämä aika on vain välitilan odottamisen aikaa, vaikka se saattaa olla satoja,
      (ja Vanhan testamentin pyhien osalta jopa tuhansia kertoja pitempi, kuin aikaisempi ruumiillinen
      elämä.


      Odottamisen päämääränä on ylösnousemus, jolloin he saavat uuden ruumiin, joka varsinaisessa
      lopputilan autuudessa on tuiki tarpeellinen.

      Kun sitten Herran paruusian aika vihdoin koittaa, meidän Herramme sanoo heille:

      "Minun tulemukseni aika lähestyy. Te saatte vihdoinkin nousta
      kuolleista, joten menkääpä nyt kukin hautoihinne maan päälle.
      Olen pian noutava teidät sieltä luokseni, ja sen jälkeen te
      saatte aina olla minun kanssani."


      Koska edellä esitetty karrikoimani kuvaus ei tunnu mielestäni uskottavalta, olen taipuvainen
      olettamaan seuraavaa: Joko kristityt todellakin nukkuvat haudoissaan, odottaen ylösnousemustaan
      Herramme tulemuksessa, tai: he jo kuollessaan muuttavat taivaalliseen ruumiiseensa, jolloin
      ylösnousemus kuvaa vain heidän esiintuloaan ja ilmestymistään Kristuksen kanssa (Kol.3:4,
      1 Tes.4:14).

      Kummassakin edellä esittämissäni vaihtoehdoissa (ja tietysti siinä mahdottoman tuntuisessa
      kolmannessakin) on eräs asia kuitenkin lohduttava: Kun kristitty täällä sulkee silmänsä kuoleman uneen, hänen seuraava tietoinen kokemuksensa on olla Kristuksen kanssa.

      Vielä mahdottomamman tuntuinen kuin edellä mainitsemani autuaiden mahdottomalta tuntuva
      vaihtoehto, on jumalattomia tämän opin mukaan kohtaava karmea kohtalo, jos heitä koskeva
      mahdottomalta tuntuva vaihtoehto pitäisi paikkansa.

      Jotkut ovat, loppumattomista helvetin tuskista jumalattomien kohtalona eroon pääsemisekseen,
      valmiita uhraamaan jopa taivaankin, ja nimeämään kummatkin odotteet vain inhimillisiksi utopioiksi.

      Kun nyt edellä sanotusta esimerkkinä jatkossa lainaan suomalaisen teologin Heikki Räisäsen
      tekstiä, en tarkoita suinkaan sitä, että olisin kaikesta hänen esittämästään hänen kanssaan yhtä mieltä.

      On mielestäni aihetta tutustua Heikki Räisäsen kirjasta `Uuteen uskoon´ seuraavaksi lainaamiini
      tekstikappaleisiin, näiden kappaleiden sisältämien asiatietojen paikkansapitävyyden tähden,
      silmämääränä myöhäisjuutalaisuuden keskuudessa syntyneet tuonela- ja gehenna- kuviot:

      "Taivas ja helvetti varhaisessa kirkossa ja vähän myöhemminkin."

      "Urho Muroma, jonka syntymästä oli hiljattain kulunut sata
      vuotta, näki näyn. Hän seisoi jyrkänteen reunalla; alhaalta
      nousivat hirvittävät tulenlieskat. Jumala oli pysäyttänyt
      hänet juuri kun hän oli suistumassa alas. Muroma näki, miten
      ihmisiä jonossa syöksyi tuleen. Silloin hän sai sisäisen
      kutsun: mene ja koeta pelastaa niin monta kuin mahdollista
      tulijärvestä."

      "Paljolti Muroman työn seurauksena syntynyt herätysliike
      vaikutti syvästi omaankin ajatusmaailmaani lapsuudessa ja
      nuoruudessa. Todennäköisesti toivo helvetin välttämisestä
      oli minulle vielä tärkeämpää kuin taivaan kaipuu. Hienova-
      rainen vallankäyttö, jota varmaan kukaan ei sellaiseksi
      tiedostanut, teki minusta `uskonnon uhrin´: elämäni oli
      predestinoitu tämän problematiikan työstämiseen, muiden
      asioiden kustannuksella."

      "Ehkä helvetinpelko ei ole aivan vieras ilmiö nykypolvelle-
      kaan. Tekihän Billy Graham siitä salonkikelpoisen julistuksen
      motiivin. Nykyään tuonpuoleisuuskuvissa tuntuvat silti heijas-
      tuvan toisenlaiset toiveet ja pelot. Suurimpana huolena taitaa
      olla elämän rajallisuus ja ero rakkaista. Usko tuonpuoleiseen
      `takaa´, ettei elämän merkitys tyhjene liian lyhyeen vaelluk-
      seen; pysyvämpi yhteys "poisnukkuneisiin rakkaisiin" on mahdol-
      linen."

      "Kuolemattomuususko pukeutuu myös yhä useammin laina-asuun:
      intialaisperäinen jälleensyntymisen ajatus on yhä suositumpi.
      Alkuaan jälleensyntyminen tosin oli kielteinen asia, mutta
      meillä se koetaan lempeäksi kohtaloksi (mitä se ikuisen pii-
      nan rinnalla varmaan onkin)."

      "Raamatun ylösnousemususkon synty ja kehitys."

      "Raamatun ylösnousemususkon alkuperäinen konteksti oli toinen:
      viiltävä vääryyden ja elämän epäoikeudenmukaisuuden kokemus.
      160- luvulla eKr. Syyrian kuningas Antiokhos IV yritti juurit-
      taa pois juutalaisten perityn uskon. Uskossaan kestäviä kidu-
      tettiin ja surmattiin. Vanhastaan oli totuttu uskomaan, että
      hurskaan käy elämässä hyvin ja jumalattoman huonosti."

      "Nyt eivät vanhat selitykset käyneet. Missä viipyi Jumalan
      vanhurskas tuomio?"

      "Löytyi vain yksi vastaus, ja se oli Israelissa uusi, joskin
      tuttu Persiasta: ajan rajan tuolla puolen. Vainosta selvittiin
      vain heittäytymällä sen uskon varaan, että Jumala tekee oikeutta
      hurskailleen, vaikka sitten kuoleman rajat murtaen."

      "Ylösnousemus ajateltiin ensin marttyyrien paluuksi elämään.
      Sittemmin toiset uskoivat marttyyrien heräävän iloon, sorta-
      jien ja luopioiden taas tuskaan. Ylösnousemisuskoon kuului
      "vastaan nouseminen", protesti vääryyttä vastaan.

      Tästä päädyttiin hiljalleen joko kaikkien hurskaiden tai
      ylipäänsä kaikkien ylösnousemukseen, johon liittyi yleinen
      tilinteko. Tuloksena oli mustavalkoinen asetelma: jokainen
      yksilö oli sijoitettava joko oikealle tai väärälle puolelle."

      "Historian tavanomainen ironia on ollut kuvassa mukana:
      helvetin roihu syttyi alkuaan sortajia varten, mutta päätyi
      kärventämään pieniä ja heikkoja. Se lienee ahdistanut vähemmän
      niitä, jotka liikuttavat sotajoukkoja ja suurta rahaa kuin
      niitä, joilla muutenkin on arka tunto ja heikko itsetunto."

      "Ajanlaskumme taitteen juutalaisuudessa usko tuonpuoleiseen
      tilintekoon oli jo vakiintunut. Konkreettisissa kuvitelmissa
      oli kirjavuutta. Yhden katsomuksen mukaan tilinteon jälkeistä
      elämää elettäisiin ruumiillisessa olomuodossa tämän maan kama-
      ralla. Näkemys nousi sen raamatullisen katsomuksen pohjalta,
      että Jumala auttaa kansaansa historian vaiheissa.

      Toisen, kreikkalaisvaikutteisen katsomuksen mukaan ihmisestä
      jää eloon ruumiista erillinen sielu; elämä jatkuu maailman
      tuolla puolen."

      "Autuaitten osa alkukirkossa."

      "Katsomusten kirjavuus siirtyi alkukirkkoon. Paruusia, tuleva
      maailmanaika, Jumalan valtakunta, kuolleiden herättäminen ja
      Kristuksen luokse siirtyminen esiintyvät rinnakkain eikä
      kukaan yritä selvittää niiden keskinäisiä suhteita.

      Jeesus julisti "Jumalan valtakunnan" pikaista koittoa. On
      mahdollista, että hän ajatteli valtakunnan toteutuvan maan
      päällä; tähän voisi viitata "niiden kahdentoista" asema
      Israelin heimojen tuomareina tai se että valtakunnassa on
      arvosijoja ja kunniapaikkoja."

      "Ilmestyskirjan `tuhatvuotinen valtakunta´ (Ilm. 20) on
      selvästi maanpäällinen. Visiot konkreettisesta paratiisista
      maan päällä eivät ole koskaan kokonaan kadonneet kirkosta.
      Maallisen onnen ajassa on kuitenkin kysymys ohimenevästä
      eskatologian vaiheesta. Lopullinen autuus - tai kirous -
      koetaan tämän maailman ulkopuolella, tai ainakin maailma on
      hävitetty ja luotu kokonaan uudeksi. Tä

      • Tarkk'ampuja

        ¤¤¤ 10 Iankaikkinen maja taivaassa.
        Kirjoittanut: hups, vieläkö jaksat.
        16.4.2009 klo 19.57
        jatkuu….
        "...IANKAIKKINEN MAJA TAIVAASSA..." ¤¤¤

        Taivaassapa tietenkin iäinen majamme on.
        Tuhatvuotinen rauhanaika on vain tuhat vuotta.
        Ennalleenasettamista se tai oikeastaan kaiken
        kruunaus, sillä saatana on sidottu ja vasta
        lopussa pääsee taas koettelemaan.
        Mutta taivaassa Isän luona on uskovaisten koti.
        Tuhatvuotiseen Jeesus tulee näkyvästi, muttei Isä.

        Sak. 14.

        3 Herra itse lähtee sotaan viholliskansoja
        vastaan, niin kuin hän on lähtenyt ennenkin
        vihollisen hyökätessä. [Jes. 42:13]
        4 Hän seisoo sinä päivänä Öljymäellä, joka kohoaa
        Jerusalemin itäpuolella. Ja Öljymäki halkeaa
        kahtia idästä länteen, toinen puoli vuoresta
        väistyy pohjoiseen, toinen puoli etelään, ja
        välille syntyy valtaisa laakso.
        5 Te pakenette vuorten välissä olevaa laaksoa pitkin, ja se ulottuu Asaliin asti. Te pakenette,
        niin kuin paettiin maanjäristystä Juudan
        kuninkaan Ussian aikana. Sitten Herra, teidän
        Jumalanne, tulee Jerusalemiin, ja kaikki pyhät
        ovat hänen mukanaan.
        [Aam. 1:1 | Juud. 14]
        6 Sinä päivänä ei ole hellettä, ei pakkasta eikä
        jäätä.

    • onnittelut lukijoille

      Jatkuu…..

      NYKYAJAN RAAMATTUOPPINEIDEN MUUTTUNUT KANTA.


      Mielestäni nykyajan Raamattuoppineiden muuttuneelle kannalle on todelliset perusteet. Kyllä
      he ovat tietoisia perinteisestä tulkinnasta ja kaikkien Raamatun kohtien sisällöstä, mutta silti he edustavat perinteisistä tulkinnoista eroavaa toista kantaa. Uskon, että heillä on tähän painavat syynsä, joita ei voi mitätöidä vain sillä, että lakaisee heidät epäuskoisten ja liberaalien joukkoon.

      Osan heidän syistään ounastelen kylläkin olevan samoja joita edellisissä kappaleissani hiukan selostin.

      Lainaanpa vielä Heikki Palvan Raamatun Tietosanastosta, sen otsikosta "Kuolema" pari lyhyttä kappaletta:

      "Kuolema. Vanhassa testamentissa kuolema yleensä käsitetään
      elämän lopulliseksi sammumiseksi. Kun ihminen kuolee, hänen
      `elävä sielunsa´ muuttuu `kuolleeksi sieluksi´. Hän menee
      tuonelaan, mutta siellä ei ole elämää. vaikka ihmisestä jää
      jotakin jäljelle, hänen persoonallisuutensa lakkaa olemasta.
      Ps.6:6, 30:10, 88:11, 115:17, 2 Sam. 14:14, Jes. 38:11,18,
      Saarn. 3:20s."

      "Uudessa testamentissa kuolemaa sanotaan selvästi synnin
      rangaistukseksi, Room. 5: 12-21. Adamin langettua syntiin,
      kaikki ihmiset ovat joutuneet kuoleman armoille, mutta
      Kristuksen voitettua kuoleman, elämä on tarjolla kaikille. 1
      Kor. 15:22,26. Jeesuksen kuolema on vienyt kuolemalta vallan 2
      Tim. 1:10. Jeesuksen ylösnousemus oli sille ratkaiseva isku,
      Room. 6:9. Se merkitsee näet niiden ylösnousemusta, jotka
      liittyvät häneen. Uskova ihminen elää Jumalalle, mutta on
      kuollut pois synnistä, Room. 6:11. Usko ei tosin pelasta
      häntä kuolemalta, mutta hän saa jo eläessään vakuuden ikui-
      sesta elämästä Jumalan yhteydessä. Sen takia hän ``saa elää,
      vaikka kuoleekin´´ Joh.11:25s."


      Sitten on vuorossa Modernin Teologian Ensyklopediasta, `kristillinen antropologia´ -    
      otsikon alta muutama kappale:


      "Hepreankielinen sana `nefesh´, joka useimmiten käännetään
      `sieluksi´ merkitsee kaikkea sellaista, millä on elämä ja
      mikä hengittää. Sitä käytetään sekä ihmisistä että eläimistä
      1 Moos.1:12, 24; 9:10,12,15-16). Päinvastoin kuin kreikka-
      laisessa ajattelussa sielu (nefesh) on ruumiin konkreettinen
      elämä, ja kuuluu sen vuoksi olennaisesti ruumiiseen.

      Koska nefesh on ruumiillista elämää, sielu voi `haluta´ ja
      `saada tyydytyksen´ tai `olla nälkäinen´ ja `täyttyä ´ (Ps.
      107:9). Sielu voidaan vuodattaa kuolemassa, se voidaan niellä
      ja tappaa (Valit.2:12; Hes.22:25) Lihan sielu (elämä) on ve-
      ressä (3 Moos.17:11 - itse asiassa kaiken lihan sielu on veri
      (5 Moos.12.23)."

      "Nefesh tarkoittaa usein samaa kuin basar (liha), eivätkä ne
      koskaan ole toistensa vastakohtia." "Ruah (henki) ei ole kos-
      kaan termin nefesh synonyymi (kun taas basar on), vaan varsin
      usein sen vastakohta. Nefesh tarkoittaa `elämää´, ruah `väke-
      vää elämää´ tai innoittunutta elämää."

      "Kreikankielistä termiä `psykhe´ käytetään yleensä nefesh- ter-
      min vastineena, ja usein se käännetäänkin sanalla `sielu´ tai
      `elämä´. Apostoli Paavalin tapa käyttää termejä ruumis (sarks,
      sooma), sielu (psykhe) ja henki (pneuma) tuottaa usein käännös-
      vaikeuksia."

      "Paavali kuvaa `lihallisia´ (sarkikos) ihmisiä myös `sielulli-
      siksi´ (psykhikos) Toisin kuin kreikkalaiset, Paavali ei kos-
      kaan käytä ruumista ja sielua ei-hengellisen ja hengellisen
      tai kuolevaisen ja kuolemattoman vastakohtaparina."

      "Onkin varsin kyseenalaista ajatella, että ruumis, sielu ja
      henki ovat ikään kuin ihmisen kolme erillistä komponenttia."

      "Jos heprealaista antropologiaa pidetään ohjeellisena kristil-
      liselle ihmiskäsitykselle, on meidän torjuttava sekä ruumiin
      ja sielun välinen dualismi että trikotomia ruumiin, sielun ja
      hengen välillä (Bercouwer 1957, 1962 s. 200).

      Ihmistä ei erota muusta luomakunnasta se, että hänellä on
      `sielu´, jota eläimillä ei ole, tai se, että hänellä on `henki´,
      jota muilla luoduilla ei ole. Erottava tekijä on se, että `ruu-
      miillistuneena sieluna´ ihmisen `henki´ on ainutlaatuisella ta-
      valla avautunut kohti Jumalaa, oman olemassaolonsa lähdettä.

      Koko ihmisen elämä, hänen ruumiinsa ja sielunsa, suuntautuu siis
      kohti kuolevaisen ja luonnollisen elämän tuolla puolella olevaa
      päämäärää."

      "Teologit ovat nykyään lähes yksimielisiä siitä, että ihmisen
      henkeä ei tulisi pitää kolmantena ihmisyksilön ulottuvuutena,
      joka olisi ruumiista ja sielusta erillinen käsite. Ihmisen
      henki on itse ihmisen olemassaolo sekä sielullisena ruumiina
      että ruumiillisena sieluna."

      "Ihmisyksilön perustana oleva `elämä´ on samanaikaisesti ruu-
      miillista. sielullista ja hengellistä. Se, että ruumis ja sie-
      lu muodostavat yhdessä elävän persoonan, tekee mahdolliseksi
      hengellisen elämän."

      "Ylösnousemuksessa ihminen saa ``hengellisen ruumiin´´; tämä
      viitannee siihen, että ajatus sielusta ilman ruumista ei kuulu
      Raamatun antropologiaan edes kuoleman ja ylösnousemuksen yhtey-
      dessä (1. Kor.15.44; 2. Kor.5.1-10). "


      Riittäköön edellä lainattu lainauksiksi asiantuntijoiden kommentaareista. Heikki Palvan
      Raamatun tietosanasto edustaa Suomen oloissa teologisen tietämyksen huippua, kuten myös
      Modernin teologian ensyklopedian suomalaiset asiantuntijatarkistajat.

      Teologian varsinaiset kirjoittajat edustavat kansainvälisestikin teologisen asiantuntemuksen
      huippua, joten eiköhän edellä lainaamistani otteista löydy painoarvoa riittävästi.

      Olisi syytä nähdä myös Uuden testamentin tekstien `kerroksisuus´.

      Esimerkiksi se, että Paavali soveltaa gehenna- tekstin ainoastaan Jeesuksen tulemukseen
      (kuten olen osoittanut) pitäisi merkitä jotain. Lisäksi Paavali selittää roomalaiskirjeessään,
      että synnin palkka on kuolema, puhumatta mitään iankaikkisesta kidutuksesta. Senkin pitäisi
      merkitä jotain.

      Lopuksi: käyttäkää veljet ja sisaret myös aivojanne, älkääkä olko alttiita noin vain uskomaan
      järjettömyyksiin ja mahdottomuuksiin.

      Ottakaa todellisten oppineiden keskuudessa suoritettu Raamatun tutkimus todesta ainakin siihen määrään, että tutustutte heidän tuotantoonsa, ja vertaatte lukemaanne perinteisesti opettavien esityksiin.

      Kristityllä on mielestäni oikeus etsiä toisistaan poikkeavista tulkinnoista järkeviä, omaatuntoa tyydyttäviä vastauksia kysymyksiinsä.



      MITÄ VANHAN TESTAMENTIN APOKRYFIKIRJAT OPETTAVAT KUOLEMAN JÄLKEISESTÄ TILASTA?


      Sain inspiraation vielä jatkaa tätä aihetta. Syynä on se havaintoni, että minun toimestani aikaisemmissa kirjoituksissani tästä aiheesta sanotut jotkut yksityiskohdat vaativat korjausta
      ja tarkennusta.

      Esitin näet aika yleistävin perustein sellaisen näkemyksen, että Vanhan testamentin apokryfikirjat
      edustaisivat järjestään ja yksimielisesti `ilmiselvää ihmisen sielun kuolemattomuusoppia´.

      Nyt olen havainnut, tutkistellessani viime päivinä näiden kirjojen opetuksia, ettei asia suinkaan
      ole niin, vaan tällainen näkemys vaatii tarkennusta.

      Tosiasiassa vain Salomonin Viisauden kirja ja Tobiaan kirja edustavat ilmiselvää ihmisen sielun
      kuolemattomuusoppia, muut kirjat sen sijaan eivät niinkään selvästi.


      On merkittävää, että kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara esittää Septuagintan
      parafraasinsa esipuheessa argumentteja sen puolesta, että kreikankielinen kirkko on tehnyt
      aivan oikein, pitäytyessään kreikankielisen Septuagintan edustamaan Raamatun kaanoniin.

      Septuagintan pyhien tekstien kokoonpanoon näet luettiin alusta asti mukaan myös niin sanotut Vanhan testamentin apokryfikirjat, jotka juutalaiset (ja hekin vasta myöhemmin, ensimmäisen kristillisen vuosisadan lopulla) sulkivat pois heprean kielen Raamatun kaanonista.

      Kolitsara luettelee teoksensa ensimmäisen osan esipuheessaan pitkän listan Vanhan ja Uuden
      testamentin kohtia, joiden tekstejä toisiinsa verratessaan, kenen tahansa tulisi tulla
      vakuuttuneeksi siitä, että Uuden testamentin tekstien taustalta löytyy Vanhan testamentin
      apokryfisten kirjojen opetukset.

      Vanhan testamentin apokryfisten kirjojen vasta suorittamani `jälleen kerran lukeminen´ vakuutti
      minutkin siitä, että Kolitsara on täysin oikeassa tässä näkemyksessään.

      Näin osoittautuu minunkin mielestäni kyseenalaiseksi se ratkaisu, jonka mukaan nämä kirjat suljettiin (juutalaisten antamaa esimerkkiä seuraten) senkin kristikunnan osan tunnustaman kaanonin ulkopuolelle, joka saavutti suurista kirkoista riippumattomuutensa uskonpuhdistusajan tapahtumissa.

      Pyhien tekstien rajat eivät siis tosiasiassa kovinkaan varmoin perustein rajoitu vain nykyisen
      Raamattumme kansien sisälle. Löytyyhän Uudesta testamentista (Juudaan kirjeestä) jopa lainaus
      Eenokin kirjasta, jonka kirjan puolestaan kristilliset kirkkoisät (jälleen juutalaisten esimerkkiä
      seuraten) julistivat myöhemmin pannaan.

      Viisauden kirjan suomenkielisen käännöksen esipuheessakin mainitaan siitä, että apokryfiset kirjat
      ja varsinkin Viisauden kirja on `antanut virikkeitä´ Uuden testamentin teksteille. Näin esipuhe:

      "Viisauden kirjassa puhutaan paljon ihmisen kuolemattomuudesta, mutta ylösnousemusta siinä ei vielä mainita. Ikuinen elämä on astumista Kaikkivaltiaan kasvojen eteen ja liittymistä hänen lastensa joukkoon. Kirja on syntynyt noin vuonna 100 eKr. ja se on antanut kristilliselle perinteelle enemmän virikkeitä kuin muut apokryfiset kirjat. Sen vaikutuksen voi panna merkille Roomalaiskirjeen jaksoissa, joissa Paavali kuvaa pakanoiden räikeää epäjumalanpalvelusta ja Jumalan pitkämielisyyttä syntisiä kohtaan."

      Seuraavassa esitän valikoituja lainauksia Viisauden kirjasta. Ensimmäisenä kohta 2:1-3, joka esitetään jumalattomien nurjana päätelmänä:

      "Lyhyt ja surkea on meidän elämämme; eikä ole parannuskeinoa ihmisen
      kuolemaa vastaan, ei tunneta sitä, joka tuonelasta päästää. Sillä sat-
      tumasta me olemme syntyneet, ja tämän elämän jälkeen me olemme niin
      kuin meitä ei olisi ollutkaan. Sillä savua on henkäys (pneuma) meidän
      sieraimissamme, ja ajatus on kipinä meidän sydämemme sykinnässä. Kun
      se on sammunut, raukeaa ruumis tuhaksi, ja henki (pneuma) haihtuu niin
      kuin kevyt ilma. ..."

      "Näin he ajattelevat mutta he erehtyvät, sillä heidän pahuutensa on
      sokaissut heidät. He eivät tunne Jumalan salaisuuksia, eivät toivo
      vanhurskauden palkkaa, eivätkä minäkään pidä nuhteettomien sielujen
      kunnialahjaa. Silla Jumala loi ihmisen katoamattomuuteen (ep aftharsia)
      ja teki hänet oman olemuksensa kaltaiseksi. Mutta perkeleen kateudesta
      tuli kuolema maailmaan, ja ne, jotka hänen omansa ovat, saavat sen
      kokea." (2:21-24).

      "Mutta vanhurskasten sielut ovat Jumalan kädessä, eikä vaiva saavuta
      heitä. Tyhmien silmissä he tosin näyttävät kuolleilta, ja heidän ero-
      ansa täältä pidetään onnettomuutena, heidän lähtönsä meidän tyköämme
      perikatona; mutta he ovat rauhassa. Sillä vaikka heitä kuritetaankin
      ihmisten mielestä niin heidän toivonsa on täynnä kuolemattomuutta, ja
      kärsittyänsä vähän kuritusta he saavat osaksensa paljon hyvyyttä; sillä
      Jumala koetteli heitä, ja havaitsi heidät itselleen arvollisiksi."
      (3:1-5)

      "Mutta vanhurskas pääsee lepoon, vaikka hän varhain kuolee. ... Sillä
      hänen sielunsa oli Herralle otollinen, sen tähden se riensi pois pa-
      huuden keskeltä. ... Mutta kuoltuaankin vanhurskas tuomitsee elossa
      olevat jumalattomat. ... he tulevat inhotuksi raadoksi (eis ptooma
      atimon) ja pilkaksi kuolleiden joukossa iankaikkisesti. ... ja heidät
      tuhotaan loppuun asti, heidän osaksensa tulee vaiva. ..." (4:7-19)


      Luvun 12 jae 1 kuuluu suomenkielisessä käännöksessä: "Sillä sinun katoamaton henkesi on kaikissa."
      Sanallisesti tämä on oikein. Silti nykykreikankielinen uusin käännös on kääntänyt, merkiten:
      "Sinun katoamaton Henkesi vallitsee kaikkia katoavaisia luotuja."

      Sitten jo aikaisemmassa kirjoituksessa siteerattu kohta (15:11):

      "...koska hän ei tunne sitä, joka on hänet valmistanut ja puhaltanut häneen
      toimivan sielun (psyykheen energuusan) ja vuodattanut häneen elävän hengen
      (pneuma dzootikon). ..."

      "Ihminen tosin surmaa toisen pahuudessansa, mutta kun henki (pneuma) on lähtenyt, ei hän voi
      sitä palauttaa takaisin, eikä vapauttaa sielua (psyykhee), jonka kuolema on ottanut valtaansa."
      (16:14).

      Alkutekstissä ei tässä kohtaa ole sanaa `kuolema´ eikä myöskään sanaa `tuonela´, vaikka
      nykykreikankieliset käännökset ja parafraasit lisäävätkin tekstiin `haades´ - sanan.

      Esimerkiksi hahmotelma uusimmasta nykykreikankielisestä käännöksestä kuuluu:

      "Ihminen surmaa pahuudellaan jonkun, mutta sielu joka astuu ulos hänestä
      joka surmattiin, ei palaa jälleen takaisin, eikä surmattu voi sitä vapauttaa
      haadeksesta joka otti sen valtaansa."


      Näin siis sanoivat edellä lainatut Salomon Viisauden kirjan kohdat.


      Nyt sitten muutama lainaus toisista kirjoista.

      Tobias 3: 6:

      "Käske ottaa pois minun henkeni (pneuma), että minä saisin täältä erota ja
      tulla maaksi, sillä minulle on parempi kuolla kuin elää. ... Käske, että
      nyt jo saisin päästä ahdistuksesta ja mennä iankaikkiseen asuntoon. …".


      Tobiaan tekstissä persoonallisuus ilmeisesti ymmärretään ´hengeksi´, koska silmämääränä ei ole
      maaksi tuleminen vaan iankaikkisen asuntoon meneminen.

      Siirakin kirjan latinankielinen nimikin `Ecclesiasticus´ merkitsee `seurakunnan käyttöön kuuluvaa´,
      joten ei ole ihme, että ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina tämä kirja oli suuressa arvossa.

      Kirja tuntee myös gehennan, kuten ensimmäisestä lainauksestani ilmenee:

      "Muista, että Herran viha ei viivy, sillä jumalattoman rangaistus
      on tuli ja madot." (7:17)


      Seuraavassa kohdassa Siirakin kirja ottaa selvää kantaa tuonelan eli haadeksen tilaan:

      "Kuka ylistää Korkeinta tuonelassa? Ainoastaan ne, jotka elossa ovat,
      häntä ylistäen tunnustavat. Kuolleelta joka on kuin olematon, on kiitos
      lakannut: se joka on elossa ja terveenä, ylistäköön Herraa." (17: 27-28.)


      Alkutekstissä on kuitenkin seuraava ajatus sanatarkasti:

      " Korkeimmalle kuka antaa kiitosta haadeksessa sijasta elävien ja
      kiitosta antavien? Kuolleelta kuten ei olevalta on kadonnut ylistys.
      Elävä ja terve kiittää Herraa."


      Uusin nykykreikankielinen tekstilaitos on kääntänyt kohdan seuraavasti:

      "Kuka on ylistävä Herraa haadeksessa, ottaen elävien paikan, heidän,
      jotka elävät ja Häntä kiittävät? Kuolleelta, häneltä joka ei ole enää
      olemassaolossa, kaikki ylistys on kadonnut. Ainoastaan hän joka elää
      ja on terve, hän voi ylistää Herraa."

      "Laittomien joukko on tappuraläjä, ja heidän loppunsa on liekitsevä
      tuli. Syntisten tie on kivillä tasoitettu, mutta sen päässä on
      tuonelan syvyys." (21:9)


      "Kuollutta itke vähemmän, sillä hän on päässyt rauhaan." (22:11)


      "Kun vainaja on levossa, laske hänen muistonsakin rauhaan, ja
      lohduttaudu hänen jälkeensä, kun henki hänestä on lähtenyt."
      (38:23)


      "Oi kuolema, ihana on sinun välttämättömyytesi ihmiselle, joka on tarvitsevainen ja voimaton,
      ja ylen vanha, kaikkinaisten huolten alainen, luottamuksensa ja kärsivällisyytensä menettänyt!
      Kuoleman välttämättömyyttä älä pelkää, ..." (41:2-3)


      1 Makk. 2: 62-63:


      "Älkää siis pelätkö syntisen miehen käskyjä, sillä hänen kunniansa tulee loaksi ja matojen
      ruuaksi. Tänään hän on korkealle korotettu, mutta huomenna ei häntä enää ole, sillä hän on
      palannut maan tomuun, ja hänen hankkeensa ovat rauenneet tyhjiin."

      2 Makk. 7: 14.
      "On lohdullista, kun niillä, joiden täytyy kuolla ihmiskätten kautta, on Jumalalta se toivo, että hän taas herättää heidät. Sillä sinulla ei ole mitään ylösnousemusta elämään." 2 Makk.12:44-45.

      "Sillä jos hän ei olisi odottanut taistelussa kaatuneiden nousevan ylös, niin olisi ollut liikaa ja mieletöntä rukoilla kuolleiden puolesta. Myöskin hän otti huomioon, että hurskaasti kuolleita odottaa mitä ihanin armopalkka. ..."

      Riittäköön edellä sanottu oikaisuksi ja tarkennukseksi aikaisemmin kirjoittamaani.

      Vanhan testamentin apokryfikirjat eivät siis suinkaan edusta poikkeuksetta sielun kuolemattomuusoppia.

      Erikoisesti Siirakin kirjan kohta 17:27-28 näyttää sanovan jotakin päinvastaisesti erittäin merkittävää tuonelassa olevien kuolleitten tilasta.

      Tärkein ja ratkaisevin kysymys ihmisen olemusta pohdittaessa kuuluu:

      Onko ihminen nykyisellään iankaikkisuusolento, eli onko hänen olemukseensa kätketty ruumiista riippumaton ja kuolematon, ruumiista erilliseen tiedostamiseen kykenevä sielu?

      Monet teologiset kommentaarit vastaavat edellä esittämääni kysymykseen liian köykäisin perustein myöntävästi.

      Oikeampi vastaus on ilmeisesti kuitenkin kielteinen:

      Alkaessaan elää ihminen tulee `eläväksi sieluksi´. Elämänsä aikana ihminen on `elävä sielu´. Kuollessaan ihmisestä tulee `kuollut sielu´.
      Kun kuollut sielu eli kuollut ihminen haudataan, silloin haudataan `sielullinen ruumis´ eli kuollut sielu haudataan yhdessä kuolleen ruumiin kanssa.

      Raimo Poutiainen




      Päivityslisäys:


      Aihetta käsittelevä mielestäni hyvä teksti löytyy osoitteesta:


      ” http://www.kristinusko-raamattu.argumentti.fi/sielu_kuolemattomuus_ihmiskuva.php?id=47 ”



      Jos jostakin syystä kävisi niin, ettei teksti linkin takaa avautuisikaan selaimeesi,
      lainaan tekstin myös tähän jatkoksi:


      Johdanto: onko sielu kuolematon raamatullisessa ihmiskuvassa?

      Onko sielu kuolevainen vai kuolematon ja mikä ylipäätään sielu on raamatullisessa
      ajattelussa?

      Hyvin yleinen uskomus kristillisissä piireissä on oppi sielun kuolemattomuudesta.
      Ajatellaan, että kuolema koskee vain ruumista, mutta sielu (tai henki) erkanee ruumiista ja siirtyy heti joko taivaaseen tai helvetin tuleen (tai johonkin välitilaan / tuonelaan).

      Tässä artikkelissa tarkastelen Raamatun thanatologiaa eli oppia kuolemasta.
      Keskeisiä tutkittavia kysymyksiä ovat tässä yhteydessä myös Raamatun ihmiskuva ja etenkin raamatullinen ajattelu "tuonelasta" sekä sielusta ja hengestä.


      Raamatun ihmiskuvasta

      Lähtökohdaksi voisimme ottaa toisen luomiskertomuksen kuvauksen ihmisen tekemisestä.

      "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen, ja puhalsi hänen sieraimeensa elämän hengen ,ja niin ihmisestä tuli elävä sielu"( 1Moos.2:7).

      Vanhatestamentillinen ihmiskuva on holistinen (kokonaisvaltainen). Kertomuksen kirjoittaja ei sano, että ihmisellä on sielu, vaan että ihmisestä tuli elävä sielu (psyykkis-fyysinen kokonaisuus) saatuaan luojalta sieraimiinsa elämän hengen. Tämä elämän henki on siis verrattavissa ihmisen hengitykseen, sieraimissa kulkevaan ilmavirtaan. Niin kauan kuin ihminen hengittää, hän elää.

      Jahve elävöitti maasta muovailemansa ihmisen elämänhengityksellään, jolloin ihminen alkoi elää.

      Sanalla sielu (nefes) ei ole 1 Moos.2:7 yhteydessä enempää merkityssisältöä. Jumalan henkäys pitää sielun (hepr. nephesh) ja ruumiin yhdessä ja ihmisen sekä myös eläimet elossa (esim. Job 27:3) ja tämä sama henkäys/henki (hepr. nishmat ) on myös eläimillä, eikä vain ihmisillä.

      Sanan nefes juurisana tarkoittaa "hengitystä". Kun kuolemassa tämä Jumalan henkäys/ henki palaa luojan luokse, ihmisen ja myös eläimen elämä loppuu VT:n mukaan (Ps.104:27-30 "...otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun").

      VT:n ajattelussa korostetaan ihmisen katoavaisuutta ja hänen elämänsä lyhytaikaisuutta verrattuna Jumalan ikuisuuteen ja katoamattomuuteen (esim. Ps. 103:15-18; Ps.146:3-4).

      VT painottaa, että vain Jumala on ikuinen ja kaiken elämän lähde ja ylläpitäjä. Kun ihmispari karkotettiin kertomuksen mukaan paratiisista ja heitä estettiin menemästä elämänpuun luokse, heillä ei ollut mitään mahdollisuutta kuolemattomuuteen, koska he eivät saaneet enää kuolemattomuuden tuovaa ruokaa (vrt. kreikkalaisen mytologian ambrosia, jumalten ruoka, jota kuolevaiset eivät saaneet syödä). Kuolema on VT:ssa "lepoon menemistä isien tykö" (esim. 1 Kun. 16:28, jossa jumalaton kuningas Omri meni myös lepoon, eikä siis siirtynyt välittömästi helvettiin).

      Hes.18 luvussa korostetaan kuinka se sielu, joka syntiä tekee joutuu kuolemaan - ei siis sanota, että kuolemassa sielu erkaantuu ruumiista ja menee helvettiin. Kuolema ei ole VT:ssa sielun erkaantumista ruumiista, vaan elämän loppu - ruumis maatuu maan tomuksi, elämänhenkäys palaa Luojalle ja kuollut menee alas sheoliin tiedottomuuteen eikä hänellä ole tietoa jälkeläistensä kohtaloista eikä mahdollisuutta palata takaisin eloon tuntien vain oman murheensa ja ruumis oman tuskansa (Job 14:14-22).

      Kreikkalaiselle sielun kuolemattomuus-opille vastakkainen on myös Pentateukin (Mooseksen
      kirjojen) toteamus, että sielu on veressä, 3 Moos.17:11 "Veressä on elävän olennon elämänvoima" uuden käännöksen mukaan, siis sielu. Kun elämänvoima ("sielu") vuodatetaan pois, ihminen ja myös eläin kuolee - eikä jatku irrallaan ruumiista taivaassa tai helvetissä.

      "Heprean nefes ei merkitse ruumiista erotettavissa olevaa henkistä olentoa, vaan ihmisen
      elävää, tietoista olemusta, persoonallisuutta, 'itseä'." - Jussi Aro, Psalmit nykysuomeksi,
      1973, s.233


      "Sielu ei...merkitse mitään sellaista, mikä ihmisellä olisi, mutta eläimiltä puuttuisi.
      Heprealaisessa tekstissä käytetään eläimistäkin samaa sanaa, vaikka se onkin suomennettu
      [kirkkoraamatussa] toisin...Tavallisimmin nefes merkitsee elävää ja toimivaa olentoa...."-
      prof. H.Palva, Raamatun tietosanasto, 1974, s.246.

      Mikä on tuonela?

      Tuonelaksi, helvetiksi ja haudaksi VT:ssa eri käännöksissä käännetty heprean sana sheol
      on etymologialtaan epävarma. Se on synonyymi kuopalle ja kuilulle sekä mahdollisesti myös
      syvyydelle "abaddon" , "tehom" (abyssos). Sheol tarkoittaa VT:ssa paikkaa, jonne kuolleet
      koottiin.

      Sheol on maan alla ja se on hyvin syvä sekä valtavan kaukana taivaasta (Sananl.9:18; Jes.
      7:11; Aam.9:2 jne.).Kuolleet laskeutuvat sheoliin, ja sheolilla on portit (Job 38:17).
      Kuolleet eivät enää palaa sieltä eikä heidän kotinsa tunne heitä (Job 7:9-10). Mutta Jahve
      saattoi nostaa pelastavana tekonaan kuolleita sheolista ylös (1 Sam.2:6). Sheol on kuvattu
      myös maaksi - pimeän, sekasorron ja kuoleman varjon maaksi, jossa valokin on pimeää (Job
      10:21-22). Sheolissa ajateltiin olevan kammioita ja syvyydeltään erilaisia kerroksia (Sananl.
      7:27; Jes.14:15 "..tuonelaan sinut on syösty, sen pohjimmaiseen kuiluun"). Kuolleet ja
      tuomitut pakanakansat kohtaavat sheolissa toisensa, missä heidän osansa on häpeä ja siellä
      he lepäävät aseineen (Hes.32:18-32). Sheolissa ei ole enää mitään arvojärjestystä eikä erotusta rikkaiden ja köyhien, orjien ja vapaiden, vallanpitäjien ja alamaisten välillä. Kuitenkin kansallisuuteen perustuva ryhmittely säilyy sheolissakin.

      Kuolleet joutuvat varjomaiseen olotilaan vailla elämää, tekoja ja tietoisuutta. Heillä on pelkkä olemassaolo, mutta ei tietoa, tekoja eikä tunteita, eivätkä kuolleet tiedä jälkeäisistään mitään (Saarn.9:4-6;Job 26:5-6; Ps.6:6; Ps.30:10, Jes.38:18-19). Kuolleet eivät kiitä eivätkä ylistä Jumalaa, vaan ainoastaan elävät ihmiset. Tuonelassa ei ole mitään erilaisia "osastoja" hurskaille ja jumalattomille, joissa kuolleiden olotila olisi erilainen.

      Hurskaiden onnesta ja ilosta kuoleman jälkeen ei ole mitään kuvauksia Vanhassa testamentissa,
      eikä jumalattomien rangaistuksesta helvetin kaltaisessa kärsimyksen paikassa. Kuolleet nukkuvat heräämättä sheolissa ja sieltä takaisin paluuta ei ole odotettavissa (2 Sam.12:23), sillä sheol on ihmisen lopullinen määränpää. Ihmisellä ole mitään etua eläimiin verrattuna, vaan samanlainen loppu tulee ihmisille sekä eläimille. Ihmisetkin ovat vain luontokappaleita ja ihmiset sekä eläimet kuolevat samalla tavalla, kaikki menee samaan paikkaan ja maatuu tomuksi (Saarn.3:18-22;12:5).

      Tällainen vanhatestamentillinen ajattelutapa ei sovellu mitenkään kreikkalaiseen oppiin sielun
      kuolemattomuudesta.

      Joskus sheol personifioidaan, se on kuin elävä olento, joka toimeenpanee Jahven rangaistuksen
      väärämielisille (Jes.5:14, vrt. Ilm.6:8 Kuolema ja Tuonela). Sheol ei anna omaansa pois, mutta
      Jumala hallitsee myös sheolia, joka on paljaana Hänen edessään (Hoos.13:14; Job 25:5-6). Sheol
      on käytännössä kuin perhehauta suuremmassa mittakaavassa: vartioitu, sisältää kammioita, koko
      suku kootaan sinne.

      "Vainajahenget"

      Vanhassa testamentissa: elämä jatkuu kuoleman jälkeen kuitenkin VT:ssa on muutamia mainintoja
      "vainajahengistä" ja niiden puoleen kääntymisestä (esim. kertomus Saulista ja Samuelin hengen
      esiin manaamisesta, 1 Sam.28:3-19). Pyhyyslaissa kielletään ottamasta yhteyttä vainajahenkiin
      (3 Moos.19:31), mikä rinnastetaan muiden jumalien palvontaan.

      Tämä viittaa israelilaisten parissa varhain esiintyneeseen uskoon, että ihmisen hengen elämä jatkui kuoleman jälkeen tietoisessa muodossa tuonelassa - mutta ilman kuitenkaan mitään erottelua hyvien ja pahojen "osastoihin" (vrt. 1 Sam.28 kertomus, jossa jumalaton Saul menee hurskaan Samuelin kanssa "samaan paikkaan" kuoleman jälkeen. Myös Job 25:5-6 kuvataan maan alla oleva tuonela, jossa kaikkien vainajien henget ovat erotuksetta.

      Juutalaisuudessa esiintyi myös alkukantaista esi-isien henkien palvontaa ja rabbiinisessa traditiossa esiintyi ajatustapa, jonka mukaan kuolleen sielu pysyy ruumiin lähellä jonkin aikaa kuoleman jälkeen (Shab. 152b). 1 Sam.28 kertomuksen perusteella rabbit kehittivät teorian, jonka mukaan vainajahenkien manaaja näkee hengen, mutta ei kuule sen puhetta, kun taas hengen esiin kutsumista pyytänyt ihminen kuulee vainajahengen puheen, mutta ei näe henkeä.

      Juutalaiset lainasivat vainajahenkien esiin manaamisen tavan mahdollisesti persialaisilta, joiden keskuudessa tapa oli yleinen. Koska kuolleiden esiin manaaminen rinnastetaan VT:ssa
      epäjumalanpalvontaan ja muihin vieraisiin, torjuttaviin kultteihin, on tapa todennäköisesti
      ulkolaista alkuperää, eikä kuulunut alunperin israelilaisten uskontoon.

      Apokryfiset kirjoitukset ja rabbiininen juutalaisuus

      Juutalaiset omaksuivat hellenistisestä filosofiasta, etenkin Platonin filosofiasta ajatuksen
      kuolemattomasta sielusta. Apokryfisissä juutalaisissa kirjoituksissa (Aabrahamin testamentti,
      Eenokin kirja) ennen ajanlaskumme alkua ilmenee uskoa sielun kuolemattomuuteen.

      Etenkin essealaisten liike uskoi vahvasti myös marttyyrien kuolemattomuuteen (vrt. Ilm.6:9-11
      kuvaus marttyyriyuskovien sieluista taivaassa).

      Eräät juutalaiset rabbit opettivat myös käsitystä sielujen ennalta olemisesta (pre-eksistenssi)
      seitsemännessä taivaassa Jumalan luona. Kuitenkin rabbiinisessa juutalaisuudessa vallitsevat
      käsitykset tulevasta maailmasta, Jumalan valtakunnasta, eivät olleet sielun kuolemattomuuteen
      perustuvia, vaan ruumiin ylösnousemukseen.

      Oppi ruumiin ylösnousemuksesta tuli osaksi juutalaista dogmaa Mishnassa (Sanh. x. 1) sekä
      synagogan liturgiassa ("Elohai Neshamah"ja "Shemoneh 'Esreh") kun taas sielun kuolemattomuus
      jäi vain filosofiseksi spekulaatioksi.

      Oppi ruumiin ylösnousemuksesta tuli osaksi juutalaista dogmaa Mishnassa (Sanh. x. 1) sekä synagogan liturgiassa ("Elohai Neshamah"ja "Shemoneh 'Esreh") kun taas sielun kuolemattomuus
      jäi vain filosofiseksi spekulaatioksi. Lähde: Jewish Encyclopedia

      Kuten edellisistä kappaleistakin jo näemme, Israelin uskonto oli alunperin hyvin tämänpuoleinen uskonto. Siunaukset ja kiroukset saatiin tämän elämän aikana ja maan päällä hyvin konkreettisilla tavoilla (pitkää ikää, vaurautta, paljon lapsia ja vastaavasti sairautta, nälkää, hedelmättömyyttä ja ennenaikainen kuolema). Vasta VT:n nuorimmissa osissa esiintyy usko kuolleiden ylösnousemukseen ja hurskaiden ikuiseen elämään ja jumalattomien ikuiseen rangaistukseen ( Danielin kirjassa 160-luvulta eKr). Ylösnousemuksesta on maininta myös Jes.26:7-20, mutta tämän profetian mukaan vain Israelin hurskaat herätetään elämään, mutta jumalattomat eivät nouse, vaan Jahve on tuhonnut heidät.

      Myös Hes.37 luku kuvaa israelilaisten ylösnousemusta, vaikkakin tässä tekstissä ylösnousemus
      on vertauskuvana Israelin elpymisestä ja pelastumisesta. Tämä ylösnousemususko on voinut
      saada Babylonian eksiilin (pakkosiirtolaisuuden) aikana vaikutteita persialaisesta zarathust-
      ralaisuudesta, joka sisältää vastaavankaltaiset opit. Mutta toisaalta on täysin mahdollista, että usko ylösnousemukseen, ikuiseen elämään, viimeiseen tuomioon ja ikuiseen kadotukseen sai alkunsa israelilaisten oman historiallisten kokemuksien pohjalta ja niiden seurauksena.

      Vanha tämänpuoleisuuteen pitäytynyt usko ja luottamus, että Jahve pelastaa ja rankaisee tämän
      elämän aikana ei ollut uudessa historiallisessa tilanteessa enää vakuuttava. Jerusalem ja Juuda oli tuhottu, pakanallinen Uus-Babylonian valtakunta oli voittanut ja israelilaiset olivat pakkosiirto-laisuudessa vieraalla maalla. Niinpä alettiin odottaa pelastusta ja tuomiota kuoleman jälkeen ja tulevana viimeisenä päivänä. Nuoremmissa VT:n kirjoituksissa Messias- toivoon liitettiin myös toivo kuoleman kukistamisesta ja ikuisesta elämästä messiaanisessa valtakunnassa (Jes.25:6-8).





      Vanhan testamentin viittauksia kuoleman jälkeiseen elämään

      VT ei ole täydellisen yksiääninen kuvatessaan ihmisen osaa ja "tuonpuoleista". VT sisältää eräitä kirjoituksia, jotka viittaavat uskoon hurskaan ylösnousemisesta "kunniaan" ja iankaikkiseen osaan" Jumalan luona.

      "Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä." (Ps.73:24-25)

      Jobin kirjassa on tekstejä, jotka kuvaavat ihmisen olevan tietoisia itsestään tuonelassa ja tuntevan tuskaa siellä. Elossa olevista jälkeläisistään kuollut ei kuitenkaan tiedä mitään.

      "Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä. Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa.
      Hän tajuaa vain oman murheensa." (Job 14:21-22)

      Lisäksi Jobin kirjassa on teksti, jonka mukaan (Jumalaan uskova) ihminen saa nähdä kuoltuaan Jumalan. Tämä teksti on ymmärrettävissä siten, että kuolemassa sielu erkanee ruumiista Jumalan
      luokse.

      "Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa."
      (Job 19:25-27)

      Sielu ja henki Uudessa testamentissa

      Sana "kuolematon" esiintyy koko Raamatussa kahdessa yhteydessä , molemmat Uudessa testamentissa.
      Paavali kirjoittaa 1 Kor.15:53-54 miten tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen (Kristuksen
      toisessa tulemuksessa). Lisäksi Paavalin 1. kirjeessä Timoteuksella sanotaan 1 Tim.6:16, että vain Jumalalla on kuolemattomuus.

      Missään kohtaa Raamatussa kuolemattomuutta ei liitetä ihmisen ominaisuuksiin, ei sieluun eikä
      henkeen. Kuolemattomuus, ikuinen elämä on ainoastaaan Jumalan armolahja, joka saadaan ottamalla evankeliumi vastaan uskolla, mutta synnin palkkana on kuolema (Room.6:23). Jos ihminen olisi itsessään kuolematon hänen ei tarvitsisi "pukeutua" kuolemattomuuteen, eikä ikuista elämä voisi pitää "armolahjana".

      UT:ssa myös esimerkiksi Apt.3:29,34 Pietari sanoo, että kuningas Daavid on haudattu eikä hän ole noussut taivaisiin. Myös johanneslaisessa teologiassa todetaan, että kukaan ihminen ei ole noussut taivaaseen (Joh.3:13). VT tuntee poikkeuksena kuitenkin Elian, joka otettiin elävänä taivaaseen tuulenpyörteen avulla. Näin ollen Eliakaan ei ole todiste sielun kuolemattomuudesta
      (2 Kun.1:1-12).

      UT:n kreikassa heprean nefesh sanaa vastaa sana psykhe (vrt. psyyke, psyykkinen, psykologia).
      Luuk.6:9 on esimerkkki sanan käytöstä: sielu eli elämä (psykhe) voidaan tuhota ja sielun/elämän
      voi kadottaa (Matt.10:39). Kristillinen usko on kauttaaltaan ylösnousemususkoa, kuten Paavali korosti korinttolaisille (1 Kor.15).

      Sanaa psykhe käytettiin klassisen kreikkan kielisissä kirjoituksissa tarkoittamaan ihmisten lisäksi eläimiäkin. UT:n kreikassa sana sielu ei merkitse Platonin filosofiasta tunnettua sielua, joka kuuluu ikuiseen ideamaailmaan. "Kristillisen hautaamisen määrääväksi aspektiksi muodostui alusta lähtien ylösnousemustoivo... Hauta on vain lepokammio ennen ylösnousemusta...

      Ei puhuta kuolleen sielun harhailemisesta, vaan levosta, 'nukkumisesta'. Hellenistisen sielun
      kuolemattomuusopin liittyminen alkukristilliseen ylösnousemususkoon johti vähitellen tuonpuo-
      leisuuden kartoittamiseen ja kiirastuliopin kehittymiseen. ... Hautaaminen on kristikunnassa aina merkinnyt kahden täysin vastakkaisen elämänkäsityksen kohtaamista, ja pakanalliset ainekset
      voivat kristittyjenkin parissa päästä yllättävästi näkyviin. ... Oppi sielun kuolemattomuudelle
      jäi hänelle [Lutherille] vieraaksi, lähinnä hän ajatteli kuoleman olevan uni, josta aikanaan herätetään."- Pyhät toimitukset, Pentti Lempiäinen, 1985, s.193-197

      Jeesuksen sanat (Matt. 10:28) : "Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua..."on joskus pidetty todisteena kuolemattomasta sielusta. Tulkintaa voidaan kritisoida perustellusti. Jeesuksen sanojen tähtäyspiste on opettaa oikeaa pelkoa: Jumalalla on valta hukuttaa/tuhota ihminen lopullisesti, ei toisilla ihmisellä.


      "Tällä kertaa näyttää Jeesus tehneen huomattavan eron ruumiin ja sielun välillä; ruumiin voi tappaa, sielua ei! Karkeasti virheellinen on kuitenkin se selitys, että Jeesus näissä sanoissa tunnustaa ikuisen, häviämättömän sielun olemassaolon ruumiin rinnalla. Ihmisessä ei ole kahta eriarvoista osaa; mutta - näin ymmärrämme Jeesuksen tarkoittaneen - ihmistä voi katsoa kahdesta näkökulmasta. Ihmiset voivat kyllä tappaa ruumiin, so. raivata lähimmäisensä hänen historiallis-
      konkreettisesta ympäristöstään ja ajallisesta yhteisöstään mutta itse olemassaoloa he eivät voi
      tuhota... sen voi vain Jumala tehdä". -Piista Aimo T. Nikolainen, Ihminen evankeliumien valossa
      Piispa Nikolainen kuvaa ihmistä - ruumista, sielua, henkeä ja sydäntä - evankeliumien valossa
      seuraavalla tavalla:

      "Evankeliumien valossa ihminen on osoittautunut ensinnäkin kokonaisuudeksi, joka on jakamaton.
      Eri näkökulmista ihmistä tarkasteltaessa hän on vuoroin ruumis, liha ja veri, vuoroin sielu,
      vuoroin henki ja vuoroin sydän. Ruumis, sielu, henki ja sydän kuvaavat jokainen jotakin määrättyä
      inhimillisen ominaisuutta, mutta eivät osia, joihin ihmisen voisi jakaa. Dichotomia (kaksijakoisuus) on evankeliumeille yhtä vieras kuin trichotomiakin (kolmijakoisuus)... Ruumis on ihminen konkreettisena olentona, lihaa ja verta on luotu ihminen luojastaan erotukseksi, sielu on elävä
      ihmisyksilö, henki on ihminen Jumalaan perustuneena ja sydän on ihminen toimintaan valmiina kokonaisuutena.

      Evankeliumien valossa nähdään toiseksi, että inhimillinen, ihmiselle ominainen, on joka suhteessa
      jotain Jumalasta johdettavaa. Ihminen on joka solussaan Jumalan tekoa (ruumis), hän on kaikissa
      vaiheissaan Jumalan omaisuutta (sielu), hän on täydellisesti Jumalasta riippuvainen (henki) ja hän on kaikissa toimissaan Jumalaa joko totteleva tai vastustava tahto (sydän). Jumala-suhde ei ole vain ihmisen "ylimmän osan" elämää, ihminen on alhaalta ylös saakka Jumalan ihminen."

      Näin ollen ihmistä UT:n mukaan voidaan tarkastella erilaisten tehtävien kannalta kolmijakoisesti –
      yhtenä jakamattomana kokonaisuutena, joka on ruumis, sielu ja henki (1 Tess.5:23). Ensimmäisen
      alkukirkon marttyyrin Stefanoksen kuolemasta kerrotaan Apt.7:59-60. Stefanos rukoilee siinä
      kuolemansa hetkellä Herraa ottamaan vastaan hänen henkensä (vrt. Ps.31:6). Vanhatestamentillinen
      sanonta, jonka avulla hurskas jättää henkensä, elämänsä, Jumalan käsiin ei tarkoita kuolemattoman
      "hengen" irtoamista ruumiista kuoleman hetkellä). Jakeessa 7:60 Stefanoksen kuolema kuvataan:
      "Sen sanottuaan hän nukkui pois" - mistään välittömästä taivaaseen nousemisesta ei sanota mitään,
      vaan Stefanoksen tilana on nukkuminen.

      Kuuluisimpia tekstejä, joilla on perusteltu sielun kuolemattomuutta ja heti kuoleman jälkeen
      tapahtuvaa erottelua helvettiin ja taivaan iloon on Luukkaan evankeliumista löytyvä Jeesuksen
      kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, mitä ei esiinny muissa evankeliumeissa ( Luuk.16:
      19-31). Tätä kertomusta käytetään usein todistaman, että heti kuoleman jälkeen ihminen joutuu
      joko paratiisiin tai helvettiin (tai ns. välitilaan). Luukkaan tallettama vertaus ei kuitenkaan ole tarkoitettu olemaan kirjaimellinen kuvaus kuolemanjälkeisestä todellisuudesta.

      Kyseessä on ensinnäkin juutalaisille tuttu kertomus, eikä opillisia päätelmiä saa tehdä koskaan
      joitain tiettyjä opetuksia havainnollistavan kertomuksen kirjaimellisen tulkinnan perusteella.
      Jos tulkitsemme kertomuksen kirjaimellisesti päädymme jo soteriologiassa (pelastusopissa) täysin
      evankeliumin vastaiseen oppiin: ihmisen hyvä osa kuoleman jälkeen perustuu elämän aikana koettuun kurjuuteen ja vastaavasti vaivat kuoleman jälkeen perustuvat tässä elämässä koettuun yltäkylläisyyteen (sekä välinpitämättömyyteen köyhiä kohtaan). Sanallakaan ei ole puhetta evankeliumiin uskomisesta, Jumalan armosta ja ihmisen suhteesta Jeesukseen ihmisen iäisyysosan ratkaisijana.

      Toiseksi Raamatussa ei missään ole sellaista opetusta eikä suorasanaista esimerkkiä, jossa
      Aabrahamia rukoiltaisiin Jumalan asemasta, eikä mitään sellaista mainintaa ole, että Aabrahamilla olisi valta määrätä ihmisten kuolemanjälkeistä olotilaa. Koko kertomuksen tähtäyspiste onkin selvästi muualla -Jeesuksen tarkoitus oli opettaa kuulijoitaan uskomaan Raamatun kirjoituksia. Jos ihmiset eivät usko Raamattuun, eivät he uskoisi vaikka Jumala lähettäisi kuolleita todistamaan. Ihmeilläkään ei voida pakottaa ketään uskomaan.

      Jotkut sielun kuolemattomuuden kannattajat vetoavat Matt.22:23-32 kertomukseen, jossa saddu-
      keukset esittivät Jeesukselle kysymyksen ylösnousemuksesta. Kuolemattomuusopin kannattajat
      vetoavat Jeesuksen sanoihin jakeessa 32: 'Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala'? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien". Jo sekin pitäisi riittää vastaukseksi, että tekstin aiheena on nimenomaan ylösnousemus, eikä kertomuksessa puhuta sanallakaan ihmisen sielun kuolemattomuudesta. Jeesus osoitti ylösnousemuksen kieltäville saddukeuksille, millä tavalla ylösnousemus on todellisuutta ja torjui heidän järkeilynsä. Jakeessa 32 Jeesus tuo esiin esiin sen, että Jumalan näkökulmasta kaikki elävät Hänelle, ovatpa ihmiset sitten elossa maan päällä tai kuolleina.

      Viitteitä dualistiseen ihmiskuvaan ja kuoleman jälkeiseen elämään UT:ssa

      Paavalin toisen korinttolaiskirjeen perikooppi (2 Kor 4:16-5:10) saattaa sisältää yhteyksiä
      platonistiseen dualistiseen (kaksijakoiseen) terminologiaan. Tähän johtopäätökseen päätyy ainakin TT Fredrik Lindgård väitöskirjassaan Appearance and Reality. Lindgård yrittää ymmärtää Paavalin ajatuskulkuja tekstin kontekstin näkökulmasta, päinvastoin kuin useimmat tutkijat jotka pitävät perikooppia dogmaattisena syrjähyppynä eskatologiaan. Hän ei esittele dogmeja vaan puhuu sisäisistä motivaatioista, Paavalin halusta esiintyä uskottavana ja vilpittömänä apostolina. Kuolema-kysymyksen kannalta kiintoisa kohta on 2 Kor.5:6-8

      "...niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota...vaikka haluaisimmekin
      muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo".


      Toinen samankaltainen teksti on Paavalin sanat Fil.1:23

      "...Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon".

      Nämä Paavalin tekstit tuovat uuden ja toisenlaisen näkökulman kysymykseen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Molemmat tekstit on luontevasti tulkittavissa siten, että Paavali tarkoitti
      uskovaisen ihmisen pääsevän tästä maallisesta ruumiistaan kotiin Herran luo kuolemansa jälkeen.

      Lisäksi johanneslaisessa teologiassa on radikaali korostus: se, joka uskoo Jeesukseen ei kuole, vaan omistaa jo nyt ikuisen elämän ja on jo siirtynyt kuolemasta elämään, eikä uskova joudu tuomittavaksi. Ylösnousemuskin on tässä ja nyt koettavaa todellisuutta eikä vasta viimeisenä päivänä odotettavissa, vaikka toisaalta Johanneksen evankeliumiin sisältyy myös viimeisenä päivänä tapahtuvan ylösnousemuksen ja tekojen mukaan tapahtuvan tuomion odotus.

      Johanneksen evankeliumi ei kuitenkaan edusta mitään kreikkalaisperäistä dualistista
      ihmiskäsitystä (Joh.5:24;6:50-58;11:23-26). Vaikka Johanneksella Jeesus puhui kuolemasta
      "unena", ei johanneslaisen teologian valossa ole perusteltua olettaa, että kuollut uskova
      "raukeaa tyhjiin" ja menettää olemassa olonsa. Jeesushan nimen omaan korosti, että Häneen
      uskova ei kuolekaan, vaan elää vaikka olisi kuollut. "Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus
      ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo
      minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" (Joh.11:25-26)

      Myös Ilmestyskirjan teksti (6:9-11) on mahdollista tulkita siten, että uskossa kuolleiden ihmisten sielut ovat tietoisessa tilassa Jumalan luona. Toisaalta tulkintaa voisi kritisoida sanomalla, että teksti on apokalyptiikkaa (ilmestyskirjallisuutta), eikä sitä voi ymmärtää kirjaimellisesti kuten ei muitakaan apokalyptisiä vertauskuvallisia näkyjä. Tämän tekstin tulkintaan emme saa lopullista varmuutta.

      Sielun kuolemattomuus-opin ja ylösnousemususkon ristiriita

      Jos ihmisten sielut heti kuoltuaan erkanevat ruumiistaan helvettiin/tuonelaan - ja toiset taivaaseen - niin minkä ihmeen takia pitää olla viimeisenä päivänä vielä ruumiin ylösnousemus ja nostaa ne sielut sieltä helvetistä (ja toiset taivaasta) taas maan päälle ja laittaa ruumiiseen ja pitää heille vielä toistamiseen tuomiopäivä? Johan se tuomio oli jo kuoleman jälkeen päätetty jos on niin, että heti kuoleman jälkeen sielut joutuvat "välitilaan", tuonelaan tai suoraan helvettiin ja toisen paratiisiin / taivaaseen.

      Tuollaisen opin logiikkaa on todella vaikea käsittää - koko ylösnousemusoppi ja viimeinen tuomiohan ovat turhia episodeja, tehdään sama tuomio toistamiseen. Ja sitten taas viimeiseltä
      tuomiolta lähetetään sielut helvettiin (ruumiineen päivineen) ja toiset sielut taivaaseen, vaikka sielut olivat olleet jo iät ajat joko vaivassa tai autuudessa. Ei kai Jumala vaihda päätöstään viimeisellä tuomiolla, ja laita sieluja eri paikkoihin.

      Sielun kuolemattomuus-oppi ei saa tukea tieteellisistä tutkimustuloksista

      Ihmisen tulisi olla dualistinen olento, jotta sielun kuolemattomuus-oppi (ja tietoisen olemassaolon jatkuminen kuoleman jälkeen) olisivat mahdollisia. Ihmisen olisi oltava kuolevainen ruumis, jossa asuu kuin astiassa kuolematon sielu ja kuolemassa vain ruumiin tulisi kuolla.

      Mutta sellaisella dualistiselle ihmiskuvalle ei ole evidenssiä, vaan tieteellinen tieto viittaa vahvasti siihen, että ihminen on holistinen, yksi jakamaton psykofyysinen kokonaisuus. Mieltä ei ole ilman kehoa (tarkemmat tiedot esimerkiksi Antonio Damasio: Descartesin virhe). Tutkimuksissa on havaittu myös, että terapia saa aikaan ihmisen aivoissa rakenteellisia muutoksia kuten lääkehoitokin. Keho vaikuttaa mieleen ja mieli kehoon.

      Lisäksi voidaan kysyä, että millä tavalla "kuolemattoman sielun" olettaminen osaksi ihmisen psykofyysistä apparaattia tuo lisäarvoa ja paremmuutta verrattuna tieteen keräämään tietoon ihmisestä (= ei mieltä ilman kehoa), mitä se "kuolematon sielu" selittäisi ihmisen psykofyysisessä toiminnassa paremmin? Miten se oletettu kuolematon sielu on suhteessa aivoihin, aivokemiaan, hermosoluihin, hermostoon ylipäätään?



      Tähän päättyi lainattu teksti.


      Jatkoksi vielä muutama sana edellä lainatun lisätekstin esittämisen motiivista:


      Tämän edellä esitetyn lisätekstin esittämisen sysäyksenä toimi jo yli pari vuotta sitten kirjoitettu, tätä samaa aihetta koskeva, minun kirjoittamiani artikkeleita reposteleva Petteri Haipola - nimisen henkilön teksti.

      Tuon repostelutekstin aivan sattumalta löysin, nettisivuja selatessani.

      Esitän tässä linkin tuon kyseisen henkilön kirjoittamaan artikkelieni repostelutekstiin:

      ” http://www.kolumbus.fi/~w462389/oppi/kuolema.pdf ”


      Hiukan on syytä nyt myös valottaa kyseisen repostelijan motiivien ja asenteiden taustaa menneisyydestä.

      Törmäsin näet tähän kyseiseen Haipolaan jo muutama vuosi sitten, erään kristillisen
      keskustelufoorumin sivuilla.

      Kun keskustelimme foorumilla jumaluudesta, koskien Herramme Jeesuksen suhdetta
      Isään Jumalaan, ilmeni seuraavaa.

      Siihen aikaan tämä kyseinen mies osoittautui todelliseksi sekoilijaksi, jolla ei ollut mitään Raamatun tekstien todellisen opetuksien mukaista selvyyttä kahden jumaluuden persoonan eli Isän ja Pojan oikeasta keskinäisestä suhteesta ja erosta.

      Mies edusti siihen aikaan niin harhaista opillista näkemystä, että oletti Jeesuksen jopa olevan itse Isä Jumala.

      Olen tosin havainnut miehen jumala-näkemyksissä tapahtuneen kuluneiden vuosien mittaan selvää tervehtymistä, mutta edelleen mies opettaa eräitä perättömyyksiä, koskien esimerkiksi Sananlaskujen kirjan kahdeksannen luvun alkutekstin todellista merkitystä.

      Myös monet muut miehen esiin tuomat näkemykset edustavat edelleen suorastaan sairasta kristillisyyttä.


      Surkuhupaisaa jopa on sekin, että juuri tämä sama mies on kirjoittanut inri- sivuilleen Paavalin tekstistä lainatun moton:

      ”…että he tulisivat uskossaan terveiksi.”

      Mies olettaa siis itsestään, että hän on kykenevä omilla opetuksillaan ojentamaan toisissa kristityissä ilmenevää sairasta kristillisyyttä terveempään suuntaan.

      Jos koskaan niin ainakin hänen tapauksessaan pitää mielestäni paikkansa lause:

      ”Parantaja, paranna ensin itsesi.”


      Koskien tätä minun tekstieni repostelukirjoitustaan, miehellä ei ollut mitään asiallisia minun tulkintani vastaisia argumentteja esitettävänään.

      Sen sijaan mies vain kirjoituksessaan toisteli noita perättömiä ja painoarvoltaan kovin köykäisiä, ja jopa monessa kohtaa mitään sanomattomia väitteitä, joita kaikki hänen kannallaan olevat aina ovat argumentteinaan toistelleet.


      Mies jopa esitti heti tekstinsä alussa täysin perättömän ja katteettoman väitteen siitäkin, kuinka minun esittämäni tulkinnat perustuvat ennalta omaksuttuihin näkemyksiin, joiden mukaan olen muka Raamatun tekstejä tulkinnut.

      Tosiasiassa mikään väite ei voi olla yhtä kaukana totuudesta kuin juuri tuo miehen esittämä väite.

      Esimerkiksi kohdan 1 Moos. 2:7, jonka sisältämää todellista sanomaa tulkitessani esitin tarkasti sekä heprean kielen kuten myös kreikankielisen Septuagintan tekstin sisällön kyseisestä kohdasta.

      Silti tuon Jumalan sanan selvän kohdan mies vain sivuutti toteamalla, että kohta voidaan muka kyllä kääntää siten kuten esitin, aivan kuin kohta olisi todella mahdollista kääntää myös jollain hänen itsensä edellyttämällä muulla tavalla, eli siis täysin toista merkitseväksi.

      Tosiasia kuitenkin on, että tuo kohta voidaan kääntää oikein vain ja ainoastaan yhdellä tavalla, eli juuri sitä merkitseväksi minkä minä kohdan merkitykseksi myös osoitin.

      Sen sijaan ne käännökset jotka ymppäävät kohdan käännökseksi sellaisen merkityksen, että siinä muka esitetään ruumiista erillisen ja jo itsessään elävän sielun siirtämistä ihmiseen, ne sellaiset käännökset ovat kaikki järjestään tuon kohdan tarkoitushakuista väärentämistä.

      Kaiken huippu oli, että tämä mies julisti kirjoituksessaan erään Suomen kirkon nyt jo edesmenneen, mutta aikanaan Suomen kirkon johtaviin oppineisiin lukeutuneen kirkon papiston opettajan, eli Aimo T. Nikolaisen täysin jumalattomaksi mieheksi.

      Haipola siis yritti tällaisella syytöksellä mitätöidä Nikolaisen omaaman kristillisen opettajan auktoriteetin

      Tämän suorastaan törkeän herjan tämä Haipola heitti Nikolaisen niskaan, ja niin tehdessään pitäytyi entisten hengenheimolaistensa ja oppitovereittensa baptistien kirjallisissa julkaisuissaan Nikolaisen kuoleman jälkeen esitettyihin väitteisiin, joissa esiintyi tuo hänen nyt toistamansa jumalattomuuden syytös tätä edesmennyttä kohtaan.

      Itse olen lukenut Aimo T. Nikolaisen kirjoittamia ja kristillisyyttä käsitteleviä kirjoja sen verran, että tiedän aivan varmuudella tuon kyseisen, häneen nyt Haipolan toimesta uudelleen kohdistetun syytöksen täysin perättömäksi ja törkeäksi herjaksi.

      Sen sijaan juuri se, että Haipola kehtaa tällaista sumeilematta teksteihinsä kirjoitella, todistaa minulle miehen itsensä olevan edelleenkin hänestä jo aikaisemmin muotoutuneen kuvan mukainen, eli henkilö, jonka kirjoituksia ja väitteitä ei ole aihetta ottaa millään tavalla vakavasti.

      Petteri Haipolan tasoisten kirjoittajien ja selittäjien teksteihin ei minulla ole ollut tapana kiinnittää mitään huomiota.

      Nyt kuitenkin tällä kertaa sain juuri hänen tekstistään inspiraation esittää oman tekstini jatkoksi tuon edellä esittämäni, jonkun toisen kirjoittaman lisäyksen.


      ///

      mielenkiintoista purtavaa palstalle.


      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      ja kaikki tuolla....linkissä...

      • AnttiVKantola

        ### Riittäköön edellä lainattu lainauksiksi asiantuntijoiden kommentaareista.
        Heikki Palvan
        Raamatun tietosanasto edustaa Suomen oloissa teologisen tietämyksen huippua, kuten myös
        Modernin teologian ensyklopedian suomalaiset asiantuntijatarkistajat. ###

        Huipputeologihan Jeesus on yhäti.
        Katsotaan vaivaako synti vielä kuolemankin jälkeen
        sitä, joka ei armahdusvetoomusta tee ja vastausta
        käytä hyväkseen.

        Luuk 16:24-26
        24
        Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua!
        Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi
        sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni.
        Näissä liekeissä on kauhea olla.'
        [Jes. 66:24; Judit 16:17; Mark. 9:48]
        25
        Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että sinä
        sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt
        hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä
        saat kärsiä tuskaa.
        [Job 21:13; Ps. 17:14; Luuk. 6:24]
        26
        Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi
        tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä
        sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän
        puolellemme.'

        Tässä elämässä jo meidän täytyy pelastusvarmuus
        hankkia ja rauha sielullemme. Kuolema ei suo
        rauhaa rauhattomalle. Petollista harhaa sellaiset
        väitteet. Myllynkivi kaulaan olisi oikeudenmukaista niille lipilaareille, moderneille
        teologeille. Vastuusta ei hauta vapauta.

      • asian perään.
        AnttiVKantola kirjoitti:

        ### Riittäköön edellä lainattu lainauksiksi asiantuntijoiden kommentaareista.
        Heikki Palvan
        Raamatun tietosanasto edustaa Suomen oloissa teologisen tietämyksen huippua, kuten myös
        Modernin teologian ensyklopedian suomalaiset asiantuntijatarkistajat. ###

        Huipputeologihan Jeesus on yhäti.
        Katsotaan vaivaako synti vielä kuolemankin jälkeen
        sitä, joka ei armahdusvetoomusta tee ja vastausta
        käytä hyväkseen.

        Luuk 16:24-26
        24
        Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua!
        Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi
        sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni.
        Näissä liekeissä on kauhea olla.'
        [Jes. 66:24; Judit 16:17; Mark. 9:48]
        25
        Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että sinä
        sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt
        hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä
        saat kärsiä tuskaa.
        [Job 21:13; Ps. 17:14; Luuk. 6:24]
        26
        Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi
        tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä
        sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän
        puolellemme.'

        Tässä elämässä jo meidän täytyy pelastusvarmuus
        hankkia ja rauha sielullemme. Kuolema ei suo
        rauhaa rauhattomalle. Petollista harhaa sellaiset
        väitteet. Myllynkivi kaulaan olisi oikeudenmukaista niille lipilaareille, moderneille
        teologeille. Vastuusta ei hauta vapauta.

        Olet Lasarushaudassa pakanana, et opi lausutun ajallista sanomaa ehkä koskaan täysin ymmärtämään.
        Siitä erottaa aika, aikakausi ja paikka.

      • Juutalaisuutta vaan kristin...
        asian perään. kirjoitti:

        Olet Lasarushaudassa pakanana, et opi lausutun ajallista sanomaa ehkä koskaan täysin ymmärtämään.
        Siitä erottaa aika, aikakausi ja paikka.

        Ei Jeesus vertauksillaan pyri takaisin juutalaisuuteen johdattamaan vaan ulos siitä!
        Jeesus korosti yli muun vähempiosaisten auttamista
        ja laupiaan samarialaisen henkeä.
        Siksi on luonnollista, että lähimmäisrakkauden
        hylkääjä saa kadotustuomion.


        Huipputeologihan Jeesus on yhäti.
        Katsotaan vaivaako synti vielä kuolemankin jälkeen
        sitä, joka ei armahdusvetoomusta tee ja vastausta
        käytä hyväkseen.

        Luuk 16:24-26
        24
        Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua!
        Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi
        sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni.
        Näissä liekeissä on kauhea olla.'
        [Jes. 66:24; Judit 16:17; Mark. 9:48]
        25
        Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että sinä
        sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt
        hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä
        saat kärsiä tuskaa.
        [Job 21:13; Ps. 17:14; Luuk. 6:24]
        26
        Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi
        tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä
        sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän
        puolellemme.'

        Tässä elämässä jo meidän täytyy pelastusvarmuus
        hankkia ja rauha sielullemme. Kuolema ei suo
        rauhaa rauhattomalle. Petollista harhaa sellaiset
        väitteet. Myllynkivi kaulaan olisi oikeudenmukaista niille lipilaareille, moderneille
        teologeille. Vastuusta ei hauta vapauta.    

      • kuva Jumalasta.
        Juutalaisuutta vaan kristin... kirjoitti:

        Ei Jeesus vertauksillaan pyri takaisin juutalaisuuteen johdattamaan vaan ulos siitä!
        Jeesus korosti yli muun vähempiosaisten auttamista
        ja laupiaan samarialaisen henkeä.
        Siksi on luonnollista, että lähimmäisrakkauden
        hylkääjä saa kadotustuomion.


        Huipputeologihan Jeesus on yhäti.
        Katsotaan vaivaako synti vielä kuolemankin jälkeen
        sitä, joka ei armahdusvetoomusta tee ja vastausta
        käytä hyväkseen.

        Luuk 16:24-26
        24
        Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua!
        Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi
        sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni.
        Näissä liekeissä on kauhea olla.'
        [Jes. 66:24; Judit 16:17; Mark. 9:48]
        25
        Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että sinä
        sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt
        hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä
        saat kärsiä tuskaa.
        [Job 21:13; Ps. 17:14; Luuk. 6:24]
        26
        Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi
        tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä
        sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän
        puolellemme.'

        Tässä elämässä jo meidän täytyy pelastusvarmuus
        hankkia ja rauha sielullemme. Kuolema ei suo
        rauhaa rauhattomalle. Petollista harhaa sellaiset
        väitteet. Myllynkivi kaulaan olisi oikeudenmukaista niille lipilaareille, moderneille
        teologeille. Vastuusta ei hauta vapauta.    

        Kiersit asian hyvin. Juutalaisuudessa oli ikuisuusasia kuolemana selkeä ja Jumalan mielenmukainen.
        Myöhempi aikakausi toi kuoleman ikuisena kärsimyksenä, vääränä Jumalankuvana ja tähän kristillisyys joidenkin kohdalla lankeaa luomaan väärän kuvan Jumalasta.
        Näyttää tämä tutkimuskirjoitus tuovan sen hyvin esille, ehdollisen ikuisen elämän, toisen kuoleman sekä uuden taivaan ja maan.
        Tässä kristillisyydessä on rosoisuutta, sanoisiko harha-askeleisuutta.
        Mutta piinaus-oppi on niin hyvin kasvatettu verso suureksi puuksi omasta sinapinsiemenestään, että sen karsiminen Kristusruumiista tuottaa monelle ongelmaa. Sen leikkaaminen joidenkin sydämen maaperästä on jopa mahdoton tehtävä ja epäuskoisuuden tähden peite on silmillä, koska ei haluta katsoa asiaa kohti.
        Raamatunkäännösten inhimillinen sanoma, on saanut jalansijan, se on kiveen kirjoitettu, kokonaisuutta ei nähdä.
        Tällaiset kivisydämet muodostavat kuvan Jumalasta hyvin harhaisen, että jos se jostain muusta ja muunlaisena tuodaan esille, he eivät voisi sitä hyväksyä todellisena tietolähteenä.
        Jos sinulle tuodaan sana, että ukkometsänjumala rakastaa sinua yli kaiken, päästää sinut elämään paratiisiinsa, luo uudet olosuhteet kun kuolet täältä pois, polttaa entiset saastuneet alueet ensin, sekä että kaikki entinen on mennyt.
        Sitä ei edes muistella, sitä ei ole olemassakaan.
        Eli sanoma on uusi, mennyt, olematon, kadonnut, mutta vain uusi jää.
        Sitten sanotaan, että jos et usko tähän ukkometsänjumala jättääkin uuteen aikaan saarekkeen, jossa sinua tullaan kiduttamaan loputtomiin, niin hälytyskellot heräisi.
        Ei voi olla mielekäs, ei oikeudenmukainen kokonaisuuksiin ja asia vielä lyö korvalle edelliseen lausekkeeseen, eli kaiken uudelleenluomiseen. Entinenhän on jäänyt elämään ja kaikkea olekaan poistettu.
        Mutta kun tämä käännös erilähteistä on saanut jalansijan, joka lyö korvalle alkuperäisen asian äärellä, kun se on saatettu r-kansiin niin ei uskalleta edes syventyä maallikkoperheissä asiaan.
        Ei uskalleta näillä alttareilla tuoda esille, koska yhteys harhaisuuteen katkaistaan harhaisuuden puolesta. Harhaisuudenkin epäjumalanpuun karsimisen ikävät juuret tulevat esille ja uskottavuus, siinä tulee ongelma.
        Eli kyse on siitä, minkä kuvan me annamme Jumalasta, se on aika mieletön kuva ja sitä sanaa ei uskalleta lausua.
        Siihen jumalankuvaan en usko, eli kidutuskuvaajaan jossa tietoisuus olisi ikuista kadotuksessa.
        Jumala itse sanoi, ettei ihminen tullessaan ymmärtämään hyvän ja pahan, niin esti elämänpuusta syömisen ettei ihminen eläisi iankaikkisesti ja teki määrätyt toimenpiteen sen estämiseksi syntisessä mielenlaadussa ilman kääntymystä uskoon.

    • Kaikki muu on kuollutta

      Elävät mutta ovat kuolleita kuten Adam ja Eva.

      Matt. 23:27
      Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te
      ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen
      hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät
      kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten
      luita ja kaikkea saastaa!

      Luullaan että eletään mutta ollaan kuolleita.

      Joh. 5:39
      Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on
      mielestänne niissä iankaikkinen elämä,
      ja ne juuri todistavat minusta;

      Room. 7:10
      ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana,
      joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle
      kuolemaksi.

      Joh. 12:24
      Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei
      nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää
      yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa
      paljon hedelmää.

      Eläkäämme nyt niin saamme elää iäti.
      Huono vaihtoehto olla nyt kuin nukkuneen rukous
      ja sitten sitä ikuisesti rajan tuolla puolen.

      • Veli Herrassa

        Ratkaisevaa on laupias asenne

        Luuk. 16. Rikas mies ja Lasarus

        19 "Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat
        purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä
        päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä
        ja juhlaa.
        20 Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä
        Lasarus, täynnä paiseita.
        21 Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä
        ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili.
        Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen
        paiseitaan.

        22 "Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet
        Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet
        haudattiin.
        23 Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa,
        hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen
        rintaansa vasten.
        24 Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda
        minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi
        sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.'
        [Jes. 66:24; Judit 16:17; Mark. 9:48]

        25 Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että
        sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon.
        Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä
        saat kärsiä tuskaa.
        [Job 21:13; Ps. 17:14; Luuk. 6:24]
        26 Sitä paitsi meidän välillämme on syvä,
        ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan
        voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin,
        eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän
        puolellemme.'
        27 Rikas mies sanoi: 'Isä, minä pyydän, lähetä
        hänet sitten vanhempieni taloon.

        28 Minulla on viisi veljeä -- hänen pitäisi
        varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän
        kärsimyksen paikkaan.'
        29 Abraham vastasi: 'Heillä on Mooses ja
        profeetat. Kuulkoot heitä.' [Jes. 8:20]
        30 'Ei, isä Abraham', mies sanoi, 'mutta jos joku
        kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he
        kääntyisivät.'

        31 Mutta Abraham sanoi: 'Jos he eivät kuuntele
        Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada
        uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'"

        Herrassa

    • jarlau

      Maailmassa on monia erilaisia oppeja mitä ihmiselle tapahtuu kuolemassa. Mitä sanoo Raamattu?

      Raamattu puhuu kuolemasta väliaikaisena unen kaltaisena ja tiedottomana tilana. Jo Vanhassa testamentissa kuolemasta puhuttiin unena. (1 Kun 2:10, 11:43, 14:20,31, 15:8, 2 Aikak 21:1, 26:3 esim.) Job kuvasi kuolemaa uneksi (Job 14:10-12, Daavid puhui nukkumisesta (Ps 13:4) sekä myöskin Jeremia ja erityisellä tavalla Daniel (Jer 51:39,57, Dan 12:2)

      Uudessa testamentissa asia on tietysti sama. Jeesus puhui kuolleista "nukkumisena." (Matt 9:24, Mark 5:39, Joh 11:11-14) Kun Jeesus kuoli, nousi poisnukkuneiden pyhien ruumiita ylös. (Matt 27:52) Stefanos nukkui pois. (Apt 7:60) Myös Paavali ja Pietari nimittivät kuolemaa nukkumiseksi. (1 Tess 4:13-17, 2 Piet 3:4)

      Saar 9:5-6 opettaa "kuolleet eivät tiedä mitään," ja ettei tuonelassa ole "tekoja, ajatuksia, tietoa, eikä viisautta!" (9-10) Hankkeet raukeavat kuolemassa kaikki. (Ps 146:4) "Kuolleet eivät ylistä Herraa!" (Ps 115:17)

      Unesta herätään ylösnousemukseen. (Joh 5:28-29, Ilm 20:6, 1 Kor 15:51-53) Jokainen jumalatonkin herää tuomion ylösnousemukseen kuollakseen uudelleen lopullisesti tuomionsa kuultuaan. (Ilm 20:5, 14, 2:11)

      Apostoli Paavali vahvisti että kuolema on synnin palkka. Miten sielut voisivat olla tietoisessa tilassa, tai loputtomiin helvetin tuskissa? (Room 6:23) Elämä on vain niillä, joilla on Jeesus. (1 Joh 5:12)

      Mitään tietoista "välitilaa" ei Raamatun mukaan ole olemassa. Kreikkalainen filosofia ja spiritismi on tuonut erilaisia sielun kuolemattomuusteorioita kristinuskoonkin. Ainoa "välitila" Raamatun mukaan on kuoleman tiedoton uni.

      Jos uskoisimme teoriat että ihminen olisi jossakin tietoisessa välitilassa kuolemansa jälkeen, ja/tai menisi suoraan kuolemassa rangaistukseen, olisi Raamatun opetus ylösnousemuksesta turha ja vailla pohjaa. Viimeistä tuomiotakaan ei tarvittaisi, jos tuomio olisi toimeenpantu heti ihmisen kuoltua.

      Miksi Jeesuksen pitäisi tulla takaisin, (Ilm 1:7, 22:12) jos kuolleet olisivat jo taivaassa tai helvetissä?

      Siunausta
      jari laurila

      • Kuolleitten tilasta

        Luuk. 16.

        19 "Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat
        purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä
        päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä
        ja juhlaa.
        20 Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä
        Lasarus, täynnä paiseita.
        21 Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä
        ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili.
        Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen
        paiseitaan.

        22 "Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet
        Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet
        haudattiin.
        23 Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa,
        hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen
        rintaansa vasten.
        24 Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda
        minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi
        sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.'
        [Jes. 66:24; Judit 16:17; Mark. 9:48]

        25 Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että
        sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon.
        Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä
        saat kärsiä tuskaa.
        [Job 21:13; Ps. 17:14; Luuk. 6:24]
        26 Sitä paitsi meidän välillämme on syvä,
        ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan
        voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin,
        eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän
        puolellemme.'
        27 Rikas mies sanoi: 'Isä, minä pyydän, lähetä
        hänet sitten vanhempieni taloon.

        28 Minulla on viisi veljeä -- hänen pitäisi
        varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän
        kärsimyksen paikkaan.'
        29 Abraham vastasi: 'Heillä on Mooses ja
        profeetat. Kuulkoot heitä.' [Jes. 8:20]
        30 'Ei, isä Abraham', mies sanoi, 'mutta jos joku
        kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he
        kääntyisivät.'

        31 Mutta Abraham sanoi: 'Jos he eivät kuuntele
        Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada
        uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'"

      • jarlau
        Kuolleitten tilasta kirjoitti:

        Luuk. 16.

        19 "Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat
        purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä
        päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä
        ja juhlaa.
        20 Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä
        Lasarus, täynnä paiseita.
        21 Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä
        ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili.
        Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen
        paiseitaan.

        22 "Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet
        Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet
        haudattiin.
        23 Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa,
        hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen
        rintaansa vasten.
        24 Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda
        minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi
        sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.'
        [Jes. 66:24; Judit 16:17; Mark. 9:48]

        25 Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että
        sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon.
        Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä
        saat kärsiä tuskaa.
        [Job 21:13; Ps. 17:14; Luuk. 6:24]
        26 Sitä paitsi meidän välillämme on syvä,
        ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan
        voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin,
        eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän
        puolellemme.'
        27 Rikas mies sanoi: 'Isä, minä pyydän, lähetä
        hänet sitten vanhempieni taloon.

        28 Minulla on viisi veljeä -- hänen pitäisi
        varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän
        kärsimyksen paikkaan.'
        29 Abraham vastasi: 'Heillä on Mooses ja
        profeetat. Kuulkoot heitä.' [Jes. 8:20]
        30 'Ei, isä Abraham', mies sanoi, 'mutta jos joku
        kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he
        kääntyisivät.'

        31 Mutta Abraham sanoi: 'Jos he eivät kuuntele
        Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada
        uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'"

        Kertomus on vanha juutalainen taru jota Jeesus käytti. Siis vanha juttu jo.

        Jeesus opetti vertauksin että kansa ymmärtäisi.

        Jeesuksen sanoma on siinä tärkeä joka tarkoittaa hyvää ja pahaa ja niiden kohtaloita.
        Se ei ollut opetus sinänsä kuoleman jälkeisestä tilasta, vaan Raamatun muu opetus tulee huomioida myös.

        Tuo paikka "Aabrahamin huoma tai helma" ei ole sinänsä olemassa.
        Tarkoitti jotakin "isiensä luo" sinne päin.

        Helvetin rangaistus Ilm 20, on paikka jossa ihminen kokee rangaistuksen ja kuolee lopullisesti.
        Kenties vanhat synnit ihminen elää uudelleen, ja tuo kokemus saaattaa kuvata helvetin aikaisia kokemuksia jos/kun ihminen saa kerrata hiukan ja mieleen muistuu mitä on elämässään tehnyt.

        Siunausta
        jari laurila

      • Veli Herrassa
        jarlau kirjoitti:

        Kertomus on vanha juutalainen taru jota Jeesus käytti. Siis vanha juttu jo.

        Jeesus opetti vertauksin että kansa ymmärtäisi.

        Jeesuksen sanoma on siinä tärkeä joka tarkoittaa hyvää ja pahaa ja niiden kohtaloita.
        Se ei ollut opetus sinänsä kuoleman jälkeisestä tilasta, vaan Raamatun muu opetus tulee huomioida myös.

        Tuo paikka "Aabrahamin huoma tai helma" ei ole sinänsä olemassa.
        Tarkoitti jotakin "isiensä luo" sinne päin.

        Helvetin rangaistus Ilm 20, on paikka jossa ihminen kokee rangaistuksen ja kuolee lopullisesti.
        Kenties vanhat synnit ihminen elää uudelleen, ja tuo kokemus saaattaa kuvata helvetin aikaisia kokemuksia jos/kun ihminen saa kerrata hiukan ja mieleen muistuu mitä on elämässään tehnyt.

        Siunausta
        jari laurila

        "Jeesus opetti vertauksin että kansa ymmärtäisi."

        Mikset sitten tahdo ymmärtää?

        Jeesus vakuuttaakin ettet tule ymmärtämään ...

        Matt. 13:15
        Sillä paatunut on tämän kansan sydän, vain
        vaivoin he kuulevat korvillaan ja silmänsä he
        ovat ummistaneet, jotta he eivät silmillään
        näkisi, eivät korvillaan kuulisi eivätkä
        sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi
        enkä minä parantaisi heitä.


        Mark. 4:12
        jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä
        huomaisi, jotta he kuullessaankaan eivät kuulisi
        eivätkä ymmärtäisi, eivät kääntyisi eivätkä saisi
        anteeksi."
        [Jes. 6:9,10 ; Joh. 12:40; Ap. t. 28:26,27; Room. 11:8]

        Luuk. 8:10
        Hän sanoi: "Te olette saaneet oppia tuntemaan
        Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne
        esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään
        eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi.
        [Mark. 4:12 ]

        Jeesus puhuu vertauksilla jotteivat ne ymmärtäisi,
        jotka eivät rakasta totuutta. Totuus kyllä on
        vertauksissa, mutta he kumoavat totuuden sillä,
        että se mukamas on vain vertaus.

    • teksejä..

      Lukekaa aivan rauhassa ja miettikää, vasta huomenna illalla palaa asiaan.



      http://www.google.fi/search?q=mistä helvettioppi on lähtöisin&hl=fi&lr=lang_fi&client=firefox-a&channel=s&rls=org.mozilla:fi:official&hs=eYB&start=10&sa=N

      Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa ”Lopunajat eilen ja tänään”
      on Risto Saarisen kirjoittama oiva artikkeli valaisemaan tätä
      aihettamme ”Onko ihminen elossa kuoltuaankin?”

      Siksi rohkenen lainata koko tämän mainitun artikkelin tekstin
      johdannoksi tähän tutkisteluumme.


      ”” KUOLLAANKO KUOLEMASSA KOKONAAN?

      Suomalaisen dogmatiikan vastauksia


      Risto Saarinen

      Kiista Nikolaisen kirjasta

      Vuonna 1941 ilmestyneessä kirjassaan "Ihminen evankeliumien valossa" teologian tohtori Aimo Nikolainen esittää, että Raamatussa ihmistä on ajateltava ensi sijassa jakamattomana kokonaisuutena, jolloin "sielu" taikka "henki" ei ole irrotettavissa "ruumiista". Tämän kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen seurauksena kuolemakin on Nikolaisen mukaan koko ihmisen kuolemista. Ihmisessä itsessään ei ole mitään häviämätöntä eikä kuolema ole kuolemattoman sielun eroa katoavaisesta ruumiista. Koko ihminen kuolee ja viimeisenä päivänä koko ihminen nousee kuolleista (s. 89).

      Nikolaisen tulkinta, joka näyttää kiistävän sielun kuolemattomuuden, oli suomalaisessa teologiassa uusi ja kiistanalainen. Teologisen Aikakauskirjan arvostelussaan eksegetiikan professori A.F. Puukko ylistää Nikolaisen kokonaisnäkemystä, mutta piirtää pienen kysymysmerkin jakeen Matt. 10,28 tulkinnan kohdalle: mitä tarkoittaa se, että Jeesuksen vastustajat voivat "tappaa ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua"?

      Systemaatikkojen reaktio Nikolaisen kirjaan oli voimakkaampi. Vartija- lehden arvostelussaan professori Yrjö J.E. Alanen ennustaa koko ihmisen kuoleman opettamisen tulevan nostattamaan vastaväitteitä. Alanen itse on sitä mieltä, että Nikolaisen tavoin on kyllä suoritettava rajankäynti helleenisen sielun kuolemattomuusopin ja kristinuskon välillä, mutta toteaa, että tämä rajanveto ei vielä oikeuta sanomaan, että koko ihminen olisi ennen ylösnousemusta täydellisesti kuollut. Sanoohan Jeesus Johanneksen evankeliumissa (11,22): "Eikä yksikään, joka uskoo minuun, ikinä kuole."

      Seuraavassa Vartijan numerossa pastori Osmo Alaja ryhtyykin kiivaaseen hyökkäykseen Nikolaista vastaan. Alaja ottaa lähtökohdakseen Jehovan todistajat, jotka kiistävät opin sielun kuolemattomuudesta.

      Alaja siteeraa rinnakkain jehovalaisuuden perustajan C.T. Russellin ja Nikolaisen kirjoituksia ja väittää molempien kieltävän sielun kuolemattomuuden. Näin tehdessään Russell ja Nikolainen^ovat "kaventaneet Jumalan sanaa", joka ruumiin ylösnousemuksen lisäksi puhuu myös sielun kuolemat-tomuudesta.

      Alaja luettelee suuren joukon raamatunkohtia oman kantansa tueksi (Ps.16,9-11; Viis. 2,23-24; 3,^ 4,7; Matt. 10,28 sekä 17,3 ja 22,32; Luuk. 16,20-31; Fil. 1,23; 2. Kor. 5,1 ja 8; Hebr. 12,1; l. Piet. 3,18-20 ja 4,6; Ilm. 6,9).

      Alaja huipentaa hyökkäyksensä toteamalla, että Nikolainen ja Russell ovat molemmat sitä mieltä, että Kristuksen tuonelaan astumiskohdassa (l. Piet. 3,19)_mainitut vankeudessa olevat henget eivät ole kuolemattomia sieluja, vaan "niitä kahlehdittuja enkeleitä, jotka ennen vedenpaisumusta sekaantuivat ihmisten tyttäriin".

      Nikolainen vastaa Alajalle otsikolla "Kristillinen ylösnousemusajatus kunniaan!" Hän toteaa, että Alajan mainitsemista raamatunkohdista vain kahdessa puhutaan sielusta. Esimerkiksi jakeessa Matt. 22,32 puhutaan ylösnousemuksesta, ja kohdassa 2. Kor. 5,1-10 mainitut "maallinen maja"
      ja "taivaallinen maja" eivät viittaa välitilaan, vaan ajallisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin suhteeseen.

      Nikolaisen mukaan ylösnousemususko on kristilliselle sanomalle niin keskeinen, ettei sitä saa himmentää kreikkalaisperäisellä ajatuksella _ihmisen jonkin osan kuolemattomuudesta. "Se, että ihminen on iäisyysolento, ...perustuu kokonaan siihen, että hänet herätetään kuolleista."
      (s.154).

      Sielun kuolemattomuudesta voidaan Nikolaisen mukaan puhua vain siinä "raamatullisessa" merkityksessä, että ihminen on_sielu sekä tässä elämässä että ylösnousemuksen jälkeisessä elämässä (s. 156).

      Mutta ajatuksen jatkuvasta sielun kuolemattomuudesta ohi kuoleman ja ylösnousemuksen Nikolainen kiistää epäraamatullisena.

      Nikolaisen mukaan liberaaliteologia opetti sielun kuolemattomuutta voidakseen hylätä ylösnousemuksen, kun taas Luther omaksui hänkin käsityksen koko ihmisen kuolemasta (s. 156).

      Kiistan tausta

      Tämä meillä Suomessa jatkosodan melskeisiin hukkunut ja sittemmin taas 1950-luvun lopulla esiin pulpahtava kiista sielun kuolemattomuudesta on itse asiassa jo vuosisatoja ollut protestanttisen teologian jatkuvana keskustelunaiheena, joka ei tähän päivään mennessä ole saanut tyydyttävää vastausta.

      Toisaalla (Teologinen Aikakauskirja 1/1988) olen pyrkinyt osoittamaan, että kiistan perimmäisenä syynä on se, että sielun kuolemattomuusopissa kaksi protestanttisen dogmatiikan lähtökohtaa, raamattuperiaate ja kiirastuliopin kritiikki, joutuvat ristiriitaan keskenään. Yhtäältä protestanttinen dogmatiikka on kiirastuliopin kiistäessään pyrkinyt välttämään spekulaatiota kuolleiden elämästä ennen viimeistä tuomiota.
      Toisaalta se on samaan aikaan joutunut ottamaan kantaa Uudessa testamentissa esiintyviin, vakiintumattomiin oppitraditioihin, joista toiset edellyttävät tietoisuutta tai jopa ylösnousemusta heti kuoleman jälkeen, toiset taas opettavat kuolleista heräämistä vasta viimeisenä päivänä.
      Tätä Uuden testamentin teologista monimuotoisuutta selvittää tarkemmin Matti Myllykoski tämän kirjan artikkelissaan "Milloin kuolleet nousevat?"

      Siten protestanttisessa teologiassa kulkee sielun kuolemattomuusopin tulkinnassa rinnakkain kaksi linjaa: yhtäältä "karsiva" linja, joka keskittyy kuolemaan ja ylösnousemukseen eikä spekuloi niiden välisellä "välitilalla" eli "tuonelalla", ja toisaalta "rikastava" linja, joka pyrkii ottamaan Uuden testamentin eri traditiot huomioon siten, että opetetaan ylösnousemusta ja tuomiota viimeisenä päivänä, jolloin Uuden testamentin sanat heti kuoleman jälkeen toteutuva elämästä levossa taikka vaivassa tulkitaan sielun kuolemattomuudeksi ja ennakkotuomioksi.

      Klassinen protestantismi ja ilmeisesti myös Luther edellyttävät, ettei koko ihminen kuole ja edustavat siten "rikastavaa" tulkintaa; 1900- luvun protestanttisessa teologiassa puolestaan "karsiva" tulkinta on ollut suositumpi, ja myös Luther on usein nähty karsivan tulkinnan, eli
      siis kuoleman ja ylösnousemuksen välisen katkon, diskontinuiteetin, edustajana.

      Yleensä protestanttiset dogmatiikat päätyvät jonkinlaiseen kompromissiratkaisuun "karsivan" ja "rikastavan" tulkinnan välillä siten, että välitila- ja kiirastulioppeja vältetään mainitsemasta, mutta myöskään koko ihmisen kuolemaa ei opeteta.

      Sielun kuolemattomuus Suomen ev.lut. kirkon Kristinopissa

      Suomalainen luterilaisuus seuraa perinnäisesti puhdasoppisuutta ja erityisesti pietismiä, joka vielä puhdasoppisuutta enemmän korosti sielun kuolemattomuutta ja eteni toisinaan varsin pitkälle "rikastettuun" spekulaatioon sielun tilasta ruumiin kuoltua. Tämä kaunis ja eksistentiaalisesti merkittävä sieluntiellä spekulointi on tallella nimenomaan suomalaisessa virsiperinteessä.

      Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Nikolaisen kirjan "karsiva" tulkinta herätti närkästystä, eihän meillä - toisin kuin Saksassa – oltu totuttu pitämään Lutheriakaan sielun kuolemattomuuden vastustajana.

      1940-luvun lopulla Kuopion piispa Eino Sormusen johdolla laaditussa Kristinopissa näkyy mielenkiintoisella tavalla se perinteinen asenne ja toisaalta. epävarmuus, joka sielun kuolemattomuusopista suomalaisessa dogmatiikassa vallitsi.

      Kun 1920-luvun esitykset Kristinopiksi puhuvat jumalaa pelkääväisten sieluista, jotka nauttivat ajallisen elämän jälkeen lepoa Jumalan tykönä, ei Sormusen tekstissä 1947 ja 1948 enää puhutakaan sielusta, vaan "hengestä", joka jää olemaan ruumiin tultua maaksi jälleen.

      Kristinopissa käsite "henki" saa viimeisistä tapahtumista puhuttaessa sen roolin, joka totunnaisesti on käsitteellä "sielu". Siten Kristinoppi (1948) lausuu:

      Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää. Vanhurskaille tämä odotus on rauhaa ja Jumalan läheisyyttä, jumalattomille vaivaa ja tuomion odotusta, (pykälä 107)

      Sinänsä erikoisella käsitteen vaihtamisella lienee haluttu säilyttää ero kreikkalaisperäiseen sielun kuolemattomuusoppiin, jottei jouduttaisi vuoden 1941 kiistan tapaisiin vaikeuksiin.

      Olihan sitä paitsi jo A.F. Puukko edellä mainitussa Nikolaisen kirjan arvostelussaan todennut, että Uuden testamentin psyyke-sanan voisi usein suomentaa sanalla `henki`(mts. 177).

      Kristinopin eskatologian varsinaisena tähtäyspisteenä on sielu- käsitteen välttämisestä huolimatta kuitenkin halu torjua holistinen ihmiskäsitys ja oppi koko ihmisen kuolemasta: sen jälkeen kun sana
      sielu on vaihdettu vähemmän kiistanalaiseksi sanaksi henki, voidaan pitäytyä asiasisällöltään raditionaaliseen "rikastavaan" tulkintaan, jonka mukaan korkeampi osa ihmisestä ei kuole kuolemassa.

      Tämän tulkinnan vahvistaa se, että eskatologiaa käsittelevässä teoksessaan "Matkan pää" (1954) Eino Sormunen ei enää puhukaan "hengen",_vaan raditionaalisesti sielun erosta ruumiista.

      Pahantahtoinen tulkitsija voisi näin ollen sanoa, että käsite henki on Kristinopissa taktisista syistä kaksimerkityksinen: jos sen lukee sanaksi psyyke, päädytään traditionaaliseen sielun kuolemattomuusoppiin, mutta jos se luetaan pneuma, voitaisiin - tosin jossain määrin väkinäisesti - väittää Kristinopin opettavan koko ihmisen kuolemaa ja jättävän sielun kuolemattomuusopin vaille huomiota. Näin Kristinopin muotoilu mahduttaa itseensä niin "rikastavan" kuin "karsivan-
      kin" kuoleman teologian.

      Rikastavan ja karsivan tulkinnan yhteisvaikutus siten, että formulointi on näennäisesti karsiva, mutta tosiasiallisesti rikastava, näkyy paitsi "sielun" vaihtumisessa "hengeksi", myös edellä sitee-
      ratun kohdan loppuosassa. Vuoden 1947 ehdotuksessa sama kohta kuuluu:

      Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa tuonelassa Kristuksen tulemisen päivää.

      Ehdotuksessa on siis lausuttu julki välitila, tuonela. Hyväksytyssä Kristinopissa tuonela on surkastunut abstraktiksi "odotukseksi", jolle tosin annetaan tietoisuutta edellyttäviä määreitä (rauha,
      vaiva jne.).

      Jälleen Kristinopin tähtäyspisteenä on kuolematonta sielua edellyttävä ns. välitila- oppi, mutta se peitetään "tuonela" - käsitettä harmittomamman ja monimerkityksisemmän "odotus" - käsitteen alle.
      Sekä Sormusen myöhempi teos "Matkan pää" (1954) että Martti Simojoen kommentaari "Kristinopin pääkohdat" (2.p.) sen sijaan puhuvat estottomasti tuonelasta ja välitilasta.

      Kristinoppi siis peitetysti pyrkii opettamaan välitilaa, jossa kuolematon osa ihmisestä jollain lailla tietoisena ja ilmeisesti myös alustavasti tuomittuna odottaa ruumiin ylösnousemusta ja viimeistä
      tuomiota. Ilmaisujen moniselitteisyys heijastaa paitsi Kristinopin kompromissiluonnetta myös sitä tosiseikkaa, että protestanttisessa teologiassa perinteisesti "rikastava" ja "karsiva" kuoleman teologia elävät rinnakkain.

      Nikolaisen myöhempiä tarkennuksia

      Kristinopin väljä formulointi ei tietenkään ratkaissut Nikolaisen kirjan herättämää kysymystä siitä, onko ihmisessä jotakin kuolematonta, ja jos on, niin mitä ja missä mielessä.

      Vuoden 1954 ilmestyneessä teoksessaan "Keskustelu kristillisestä toivosta" tuolloinen Uuden testamentin eksegetiikan professori Aimo T. Nikolainen tarkentaa käsitystään koko ihmisen kuolemasta. Hän myöntää, että Uudessa testamentissa puhutaan kuoleman ohittamisesta
      ja "voittamisesta", mutta kiistää sen että kyseessä olisi tällöin elämän jatkuminen ruumiista eronneessa kuolemattomassa sielussa.

      Kuolema ja ylösnousemus tuo aina syvällekäyvän muutoksen ihmispersoonan tilaan; jatkuvuutta tärkeämpi on muutos. Kun Uusi testamentti puhuu elämästä heti kuoleman jälkeenkin taikka kuolemattomuudesta, kyse ei Nikolaisen mukaan ole sielun vaelluksesta, vaan tällöinkin
      muutoksesta, Joka koskee koko ihmistä.

      Paavalin teologiassa kristitty ei kuollessaankaan menetä yhteyttä Kristukseen, vaan kulkee muiden edellä Kristuksen luo (s. 93). Siten voidaan sanoa, että kristityn jo tässä ajassa alkavaa "katoamatonta" elämää ei kuolema pysty enää tuhoamaan.

      Tässä mielessä voidaan Nikolaisen mukaan sanoa, että "Jeesukseen uskova elää, vaikka olisi kuollut tai toisin, vieläkin kärjistetymmin sanoin, ei kuolekaan" (s. 94). Tällaista Kristus-elämän katoamattomuutta Nikolainen ei kuitenkaan tulkitse opiksi välitilasta taikka sielun kuolemattomuudesta.

      Evankelistojen lisäksi myös Paavalille koko ihmisen kuolema säilyy ylösnousemuksen edellytyksenä, kuten Nikolainen jo 1945 teoksessaan "Der Auferstehungsglauben II" (s.187-188) toteaa.

      Sielun kuolemattomuus ja välitila Osmo Tiililän mukaan

      1950-luvun dogmatiikassa kävi yhä ilmeisemmäksi, että koko ihmisen kuolemaa opettava karsiva kanta on erityisesti Saksassa levinnyt eksegetiikasta myös protestanttisten kirkkojen oppiin.

      Muun muassa vaikutusvaltainen konservatiivinen Luther-tutkija Paul Althaus selitti luterilaisen teologian opettavan koko ihmisen kuolemaa ja ylösnousemusta.

      Suomalaisessa teologiassa kuoleman ongelmaa pohtii perusteellisimmin dogmatiikan professori Osmo Tiililä "Systemaattinen teologia" –teoksensa 1954 ilmestyneessä toisessa osassa, joka sisältää laajat luvut sekä Kristuksen tuonelaan astumisesta että ihmisen kuolemanjälkeisestä tilasta. Sielun kuolemattomuusopin käsittelyn Tiililä aloittaa selostamalla erilaisia uuden ajan teologianhistorian vaihtoehtoja.

      Aimo T. Nikolaisen edustama kanta on Tiililän mukaan uudemmassa saksalaisessa teologiassa yleinen: koko ihmisen kuolemaa opettavat mm. Adolf Schlatter, Gerhard Heinzelmann, Carl Stange, Paul Althaus ja Emil Brunner.

      Näiden teologien tekemä jyrkkä ero kreikkalaisen sielun kuolemattomuusopin ja kristillisen eskatologian välillä ei Tiililän mielestä tee Raamatun ilmoituksen kokonaisuudelle oikeutta, koska Uusi testamenttikin puhuu sielun kuolemattomuudesta.

      Tiililän mielestä Stangen ja Althausin kuolemakäsityksillä on kuitenkin sikäli ollut "tervehdyttävä vaikutus", että ne korostavat ihmisen koko elämän riippuvuutta Jumalasta, (s. 428-429, 439).

      Näille vastakkaisena protestanttisena oppina Tiililä selostaa 1800-luvun pietistien J.T. Beckin ja F. Delitzschin käsitystä sielun kuolemattomuudesta. Molempien mukaan kuolemassa sielu säilyy kuolemattomana sikäli kuin se on "hengen vaikutuksen alainen".

      Kristuksessa kuolleet uuden liiton hurskaat sielut saavat kuolemassa jumalallisen levon, joka on sekin eräänlainen välitila. Kaikki muut sielut joutuvat kuoleman jälkeen "haadekseen", joka ei ole lopullinen helvetti, vaan "välitila ja -paikka, missä sielut odottavat lopullista kohtaloaan, joko toista kuolemaa tai iankaikkista elämää", (s. 430-431).

      Haadeksessa olo ei ole unenomaista toimettomuutta, vaan tietoisuutta, jossa on kahdentyyppistä elämää: oikeamieliset, joihin kuuluvat Beckin mukaan "kunnon pakanatkin", saavat levon ja lunastuksen toivon, jumalattomat sielut taas kokevat jo esimakua lopullisesta tuomiostaan ja
      rangaistuksestaan (431).

      Tiililä itse varoittaa Beckin ja Delitzschin haades- spekulaation mielikuvituksellisuudesta, mutta on sitä mieltä, että nämä biblisistit ovat kuitenkin viime kädessä lähempänä totuutta kuin koko ihmisen kuolemaa opettavat Carl Stange, Paul Althaus ynnä muut modernit teologit (s. 439, 447).

      Oleellista on Tiililän mielestä, että "Raamattu itse aivan selvästi opettaa välitilan olemassaoloa lausumissa, joita on mahdotonta toisin tulkita" (s. 438). Näitä kohtia ovat Tiililälle klassiset välitilaopin perustelut, joista monet Kristinoppikin mainitsee: Luuk. 16,19-31; l. Piet. 3,19; Luuk. 23,43; 2. Kor. 5,1-10; Fil. 1,23 ja 2. Piet. 1,13.

      Tiililä katsoo jatkavansa suomalaisen dogmatiikan perinteistä linjaa; hän toteaa, "ettei kukaan Suomen huomattavimmista systemaatikoista ole hyväksynyt oppia sielun kuolemasta, vaan kaikki opettavat välitilaa. Näin Granfelt ja Johansson, Pietilä, Sormunen ja Alanen."

      Tiililä siis asettuu määrätietoisesti puolustamaan sielun kuolemattomuutta ja välitilaoppia.

      Joskin Tiililä korostaa välitilaa koskevan ilmoituksen niukkuutta, hän dogmatiikassaan ottaa kantaa kaikkiin keskeisiin välitilaopin klassisiin ongelmiin.

      Esimerkkeinä voi mainita l) kuoleminen, 2) receptaculum- opin ja 3) Kristuksen tuonelaan astumisen ja ihmisen kuolemanjälkeisen kääntymyksen.

      1) Välitila ei Tiililän mukaan ole "unta" taikka "kuolemaan nukkumista", vaan se edellyttää tietoisuutta.

      Puhuessaan kuolemasta unena Uusi testamentti käyttää vertauskuvaa. "Jos kysymyksessä olisi unen tajuttomuus, Paavali tuskin olisi voinut puhua siitä olemisesta Kristuksen kanssa, joka on hänen maanpäällistä elämäänsä parempi tila." (s. 440).

      2) Roomalaiskatolisen opin tuonelan viidestä "vastaanottopaikasta" (receptaculum) Tiililä vähentää kahteen._Tuonelassa on erikseen vaivan paikka ja Aabrahamin helma taikka väliaikainen helvetti ja
      paratiisi Luuk. 16), .mutta ei erikseen kiirastulta, kastamattomien lasten sielujen limbusta eikä ennen Kristusta eläneiden pyhien sielujen limbusta.

      3) Tuonelassa tapahtuvan kääntymyksen mahdollisuutta Tiililä käsittelee laajasti sekä Kristuksen tuonelaan astumisen että välitilaoppinsa yhteydessä.

      Hän on sitä mieltä, että Kristus tuonelaan astuessaan julisti evankeliumin kaikkialle välitilaan.

      Oppi tuonelaan astumisesta tähtää siihen, "ettei ole inhimillisen olemassaolon aluetta ja muotoa, johon maailmansovituksen vaikutukset eivät ulottuisi".

      Siten Tiililä varovaisesti kallistuu sille kannalle, että tuonelassa kaikki kuulevat evankeliumin.

      Raamatun ilmoitus puhuu tosin vain evankeliumin leviämisestä ennen Kristusta eläneiden keskuuteen (l. Kor. 15,29; Hebr. 11,40; l. Piet. 4,6), mutta Tiililän mukaan voitaneen analogisesti päätellä, että myös kaikkien myöhemmin eläneiden ihmisten, esimerkiksi pakanoiden, tulee voida
      kohdata Kristus tuonelassa:

      Uskon analogiaa hyväksi käyttäen ehkä kuitenkin voidaan näiden kohtien asiasisällystä avartaa. Kun Kristus on ainoa tie, ei mitään muuta tietä esim. yleisen ilmoituksen nojalla - voida pitää mahdollisena. Kaikkien täytynee saada persoonallisesti ratkaista suhteensa Vapahtajaan, (s. 443).

      Joskin Tiililä on sitä mieltä, että sana Kristuksesta vaikuttaa tuonelassakin kaikkialla, tekee hän kuitenkin vielä eron tuonelassa tapahtuvan kehityksen ja kääntymyksen välillä.

      Tuonelassa tapahtuvan kehityksen myöntämisessä hänellä ei ole ongelmia, mutta kysymys varsinaisesta sielun kuolemanjälkeisestä kääntymyksestä jää selvää kannanottoa vaille ymmärtääkseni edellä lainaamallani, ratkaisusta puhuvalla kohdalla ja l. Kor. 15,29:n ponnekkaalla esiin nostamisella (s. 443) Tiililä tahtoo pitää oven auki myös ihmisen kuolemanjälkeisen kääntymyksen mahdollisuudelle.


      Laajasti välitilan ongelmia Tiililä käsittelee myös yleistajuisessa saarnakokoelmassaan "Kuolema" (1961, s. 66-70, 108-125). Asiasisällöltään Tiililän kanta on sama kuin "Systemaattisessa teologiassa", mutta eräissä kohdin on tapahtunut hienosäätöä.

      Saarnojen kehotuspuheluonteen mukaisesti kuolemanjälkeistä kehitystä ja kääntymystä ei käsitellä, mutta sen sijaan kuvataan laajasti välitilassa olevien henkien tai sielujen (Tiililä käyttää molempia käsitteitä) elämää ja jopa mahdollista yhteyttä meidän maailmaamme. Hienosäätöä on myös siinä, että Tiililä pitää käsitettä ”välitila” selkeämpänä kuin "tuonelaa" (s. 69).

      Sielun kuolemattomuus ja välitila Eino Sormusen mukaan

      Osmo Tiililän dogmatiikan ilmestymisvuonna 1954 julkaisi myös Eino Sormunen yleistajuisen kuvauksen viimeisistä tapahtumista, kirjan nimeltä "Matkan pää".

      Sormunen ei kritisoi omalle kannalleen vastakkaisia käsityksiä, mutta tekee kyllä selväksi oman liittymisensä sielun kuolemattomuusoppiin.

      Koko ihmisen kuolemaa kristillisenä oppina Sormunen ei edes käsittele, vaan toteaa Kristinoppia mukaillen:

      ... käsityksemme kuolemasta on se, että siinä sielu ja ruumis eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta sielu jatkaa toimintaansa toisissa muodoissa, (s. 26).

      Toisin kuin Kristinopissa Sormunen siis omassa kirjassaan puhuu sielun (eikä hengen) erosta ruumiista.

      Erityisen kiinnostunut Sormunen on ruumiista eronneen kuolemattoman sielun välitilasta, tuonelasta, jota käsittelevä luku on "Matkan pää" teoksen laajin.

      Tiililän tavoin Sormunenkin kiistää käsityksen välitilasta pelkkänä unena ja toteaa Uuden testamentin pikemmin antavan kuvan sielun täydestä persoonallisesta elämästä heti kuoleman jälkeen. Tähän välitilaelämään kuuluvat muun muassa rukous, ylistys ja myös "kehitys",
      (s. 38-39).

      Tästä syystä myös rukous vainajien kanssa ja puolesta on kristitylle mahdollinen, osallistuvathan poisnukkuneidenkin sielut pyhien yhteyteen ja seurakunnan rukoukseen (s. 41-42).

      Tärkein välitilaa koskeva kysymys Sormuselle on Kristuksen astuminen tuonelaan, oppi joka hänelle "edustaa luovuttamattomia kristillisiä uskonajatuksia".

      Tiililän tavoin Sormunen katsoo, että Kristus julisti tuonelassa evankeliumin ei vain joillekin erityisryhmille, vaan kaikille kuolleille. (s. 34-35).

      Sormunen myöntää välitilassa tapahtuvan kehityksen (s. 36-40), mutta jättää Tiililän tavoin sielun kuolemanjälkeisen kääntymyksen mahdollisuuden jossain määrin avoimeksi.

      Mielenkiintoisella tavalla Sormunen pyrkii kuitenkin eri kohdissa esitystään hakemaan uusitestamentillisia perusteluja välitilassa tapahtuvan kääntymyksen taikka anteeksiannon puolesta. Hän käyttää Tiililän dogmatiikan argumentteja: l. Kor. 15,29:ää sekä sitä, että "kristillisen armokäsityksen perusteista johtuu, että jokaisen on omakohtaisesti saatava ratkaista suhteensa armontarjoukseen" (s. 39 – 40).

      Lisäksi Sormusella on omaperäisiä, ei-traditionaalisia havaintoja evankeliumeista:

      Jeesus sanoo (Matt 12,32): "Jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anneta anteeksi, ei tässä maailmassa eikä tulevassa." Näitä sanoja ei voine tulkita muuten kuin niin, että
      toisessakin maailmassa on jokin anteeksiantamisen mahdollisuus. (s. 34 - 35).

      Tuskin voi lukea Matt. 11,20-24 saamatta ajatushäivähdystä, että jotakin pelastusmahdollisuutta siis yhä on. (s. 40).

      Jälkimmäisessä raamatunkohdassahan Jeesus nuhtelee Kapernaumin paatumusta Sodomaa suuremmaksi ja sanoo, että kaupungin on astuttava alas tuonelaan ja että Sodomalla on tuomiopäivänä oleva helpompaa kuin Kapernaumilla, vaikka viimeksi mainittu on saanut nähdä Jeesuksen ihmeteot.

      Sormunen tarkoittanee "ajatushäivähdyksellä" ehkä sitä, että kapernaumilaiset näkevät tuonelassa sodomalaisten kohtaavan Kristuksen ja kääntyvän heitä herkemmin, niin että ennen Kristusta olleessa Sodomassa onkin tuomiopäivänä enemmän Kristuksen puoleen kääntyneitä kuin
      Kristuksen aikaisessa Kapernaumissa.

      Oleellista Sormusen välitilaopin ymmärtämisessä ei tietenkään ole hänen perustelujensa vakuuttavuus, vaan nimenomaan hänen halunsa puolustaa niin pitkälle "rikastettua" sielun kuolemattomuusoppia, että jopa kuolemanjälkeiselle kääntymykselle jää tilaa.

      Välitilaopin tärkeyttä Sormusella ja Tiililälle kuvaa sekin, että vaikka molemmat korostavat tuonelaa koskevan ilmoituksen niukkuutta, muodostuu välitilaopin kuvaus silti tosiasiassa sivumäärältään laajimmaksi (!) eskatologian lokukseksi niin Tiiman "Systemaattisessa teologiassa" kuin Sormusen "Matkan päässä".

      Tarinan opetukset

      Suomalainen keskustelu sielun kuolemattomuudesta 1940- ja 1950- luvuilla herättää monenlaisia kysymyksiä teologian, erityisesti dogmatiikan periaatteista. Toisaalla (Teologinen Aikakauskirja
      1/1988) olen pyrkinyt arvioimaan Sormusen ja Tiililän raamatun käytön metodia tässä keskustelussa.

      Seuraavassa keskityn lopuksi välitilaopin soveltavaan, hermeneuttiseen merkitykseen.


      Mistä johtuu se seikka, että oppi sielun kuolemattomuudesta, joka Raamatussa on niukka ja tulkinnanvarainen ja joka myös myönnetään salaisuudeksi, kuitenkin askarruttaa etevimpien yliopistoteologien mieltä niin, että se kasvaa sivumäärältään laajimmaksi lopun aikojen teemaksi?

      Kysymyksessä ei voine olla pelkkä utelias rationalismi, joka täyttää niukkojen tiedonjyvästen väliin jäävät aukot mielikuvituksella.
      Tästä niin Tiililä kuin Sormunenkin jatkuvasti varoittavat.

      Välitilaoppia tuskin voi myöskään selittää pelkästään kannanotoksi yhtäältä spiritismiä ja teosofiaa ja toisaalta materialistista ateismia vastaan, vaikka nämäkin rajankäynnit tulevat mukaan keskustelussa.

      Eräs syy on varmasti historian ja tradition painoarvo: ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien yleisesti hyväksytty välitilaoppi ei_uskon puhdistuksessakaan voinut kaatua kiirastuliopin hylkäämiseen ja
      Raamatun ilmoituksen niukkuuden toteamiseen. Roomalaiskatolilaisen teologian yiisiosastoinen välitila ei protestantismissa kadonnut, vaan muuttui kaksiosastoiseksi, ja sielun kuolemattomuus sekä Kristuksen tuonelaan astumisen soteriologinen merkitys omaksuttiin etenkin luterilaisessa teologiassa.

      Tätä traditiota jatkavat Tiililä ja Sormunen. Tradition jatkumisen perimmäisenä syynä on raamatunkäytön metodi: kun Uuden testamentin moni-ilmeinen kuoleman teologia halutaan saattaa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joudutaan olettamaan erikseen välitila ja lopputila.

      Tärkeimpänä syynä teologien jatkuvaan kiinnostukseen välitilaoppia kohtaan pidän kuitenkin itse kuoleman syvää eksistentiaalista merkitystä.

      Mitä kuolleelle tapahtuu ennen viimeistä päivää? Tähän meitä jokaista kiinnostavaan kysymykseen on teologin annettava vastaus, olipa sitä koskeva ilmoitus yksiselitteistä tai ei.

      Meidän vuosisatamme eräs patenttiratkaisu on ollut välitilan ongelman kiertäminen abstrakteilla aikakäsityksillä siten, että todetaan kuoleman ja viimeisen päivän välillä olevan vain jonkinlaisen ikuisen, kestottoman nyt- hetken.

      Pahimmassa tapauksessa viitataan epämääräisesti vielä suhteellisuusteoriaan taikka johonkin moderniin teologiin (Teilhard de Chardin!).

      Tällaiset lähinnä runolliset silmänkääntötemput eivät kuitenkaan ole saavuttaneet laajempaa kannatusta minkään elävän kristillisen tradition piirissä, nähdäkseni sen vuoksi, että ne jäävät yksinkertaisesti käsittämättömiksi.

      Koko ihmisen kuolema ja eksistenssikatkos ennen viimeistä päivää on ”selkeämpi ratkaisu” Ja korostaa ylösnousemuksen merkitystä teologisesti osuvalla tavalla. Tällainen karsiva kanta jää sekin kuitenkin terveelle jäljelle jossain määrin vieraaksi:

      Mitä ylipäätään tuo "katkos" voisi tarkoittaa? Luodaanko persoonat uudelleen tuomiota varten vain aiemman vastinkappaleensa muistilla varustettuna? Mitä tällöin lopulta tarkoittaisi ”ylösnousemus"?

      Oppi sielun kuolemattomuudesta ja välitilasta on myyttinen, hellenistinen, rationalistinen ja raamattuteologisesti ongelmallinen. Se ei mielestäni kuitenkaan ole älyllisesti epärehellisempi kuin oppi "ikuisesta nyt- hetkestä" taikka "eksistenssikatkoksesta" ja on varmasti helpommin tajuttava kuin nuo kaksi. Sen elinvoimaisuus kristinuskon historiassa perustuukin nähdäkseni juuri siihen, että eksistentiaaliseen kysymykseen: "Mitä kuolleelle tapahtuu kuolemassa?" Välitilaoppi voi antaa terveen järjen tasolla ymmärrettävän ratkaisun, kun taas muut kuolemakäsitykset jäävät vaikeiksi, abstrakteiksi paradokseiksi.

      Älyllisesti hiottu teologi on taipuvainen näkemään uskonnon voiman juuri paradokseissa, mutta tavallinen kristitty saattaa olla vastaanottavaisempi julistukselle, jossa paradoksit oiotaan ymmärrettäviksi terveen järjen työkaluin.


      KÄYTETTY KIRJALLISUUS

      (Vrt. myös Matti Myllykosken kirjallisuusluettelo)

      Alaja, Osmo, Tämäkö on vastauksemme 'Jumalan vallan julistajain'
      haasteeseen? Vartija 1941,121-123.

      Alanen, Yrjö J.E., (arvostelu), Aimo Nikolainen, Ihminen evankeliumien
      valossa. Vartija 1941,114-116.

      Kristinoppi lyhyesti esitettynä. 8. yleisen kirkolliskokouksen asetta-
      man katekismuskomitean laatima ehdotus. Helsinki 1921.

      Kristinoppi lyhyesti esitettynä. 15. yleisen kirkolliskokouksen aset-
      taman katekismuskomitean ehdotus. Helsinki 1947.

      Kristinoppi lyhyesti esitettynä. Hyväksytty Suomen 16. varsinaisessa
      kirkolliskokouksessa vuonna 1948.

      Nikolainen, Aimo, Ihminen evankeliumien valossa. Porvoo.

      Nikolainen, Aimo, Kristillinen ylösnousemusajatus kunniaan! Vartija
      1941,152-156.

      Nikolainen, Aimo, Der Auferstehungsglauben II. Helsinki 1945.

      Nikolainen, Aimo T., Keskustelu kristillisestä toivosta. Porvoo 1954.

      Puukko, A.F. (arvostelu), Aimo Nikolainen, Ihminen evankeliumien
      valossa. Teologinen Aikakauskirja 1941,176-179.

      Saarinen, Risto, Raamatun käyttö systemaattisessa teologiassa.
      Teologinen Aikakauskirja 1988, 39-46.

      Simojoki, Martti, Kristinopin pääkohdat. 2.p. Helsinki 1966.

      Sormunen, Eino, Matkan pää. Hämeenlinna 1954.

      Tiililä, Osmo, Systemaattinen teologia II. Kuopio 1954.

      Tiililä, Osmo, Kuolema. Helsinki 1961. ””



      Mitä kuoleman jälkeen? (järjestelmällisesti tutkittuna)


      On erittäin valitettavaa, kun aihetta "Mitä kuoleman jälkeen" lähdettiin käsittelemään eräillä kristittyjen keskustelusivuilla tosiasiassa täysin toisarvoisesta tekstistä.

      Tämän tekstin pohjalle rakenneltiin mielikuvituksellisia ja jopa järjettömiä hypoteeseja muka jumalallisesta totuudesta. Ja näin tehtiin vain siitä syystä, että Herramme Jeesuksen kerrotaan esittäneen tämän kertomuksen. Tämä kertomus on näet käsitetty tositapahtumaksi, vaikka juuri siitä, että siinä kuvataan mahdottomat mahdollisina, pitäisi kaikille olla selvää, että kysymyksessähän
      on vain vertaus.

      Aihetta "Mitä kuoleman jälkeen" tulee sen sijaan lähteä tutkistelemaan järjestelmällisesti ja alusta, ensimmäisenä tutkistelun kohteena Genesis- kirjan opetus sekä eläinten että ihmisten sieluista. Tämän jälkeen tulee edetä niihin Genesiksen teksteihin jotka kertovat, missä ruumiillisten
      olentojen sielut sijaitsevat. Tämän jälkeen tulee edetä tutkistelemaan kuolemaa ja tuonelaa eli kuolleitten valtakuntaa käsitteleviä Vanhan testamentin tekstejä, ja niin edelleen.

      Myös terve ymmärrys tulee ottaa alusta asti tutkisteluun mukaan. Onhan Jumalan Poika tullut ja antanut meille `ymmärryksen´ tunteaksemme sen totisen...jne.


      Mitä sanoisimme sille entiselle saarnamiehelle, joka saarnasi:

      "Halleluja. Raamattu kertoo valaskalan nielleen Joonan,
      ja minä uskon sen, koska tämän kertoo Raamattu. Ja vaikka
      Raamattu kertoisi että Joona nieli valaskalan, sittenkin
      minä uskoisin, koska sen kertoisi Raamattu, halleluja."

      Eipä moni varmaankaan suhtautuisi kovinkaan vakavasti sellaisiin uskoviin, jotka vaikkapa tulisivat meille Raamatun tekstien perustalta todistelemaan, että "puut menevät keskenään naimisiin ja valitsevat itselleen jopa kuninkaan, jne."

      Kun kertoisimme varovasti heille, että tällaiset kertomukset ovat varmaankin `vertauksia´, he lukisivat vakavin kasvoin ja tuimin ilmein meille määrätyt Vanhan testamentin kohdat, ja korostaisivat, etteivät nämä kohdat mainitse kertomuksia vertauksiksi.

      Ja kas kummaa, siellä todellakin kerrotaan puitten näin tekevän, ja vieläpä ilman, että näissä kohdissa edes mainitaan kyseessä olevan vertauksen.

      Olisimmeko siis aseettomia ja neuvottomia näiden uskovien `raamatullisuuden´ edessä?

      Vaikka edelliset esimerkit ovat karrikoituja, ne silti pitkälle peilaavat joidenkin uskovien asenteita. Ottakaamme nyt pari esimerkkiä jokapäiväisen elämän tapahtumista.

      Joku lähimmäisemme jää auton alle. Hän loukkaantuu ja menettää tajuntansa. Hänet viedään teho-osastolle jossa hän makaa viikkokausia tiedottomana.

      Jos kysymme, näkeekö tai kuuleeko tai tietääkö hän mitään, vastaus on kielteinen.

      Jos hän elpyy tilastaan ja tulee tajuihinsa, tiedostaako hän mitään siitä tilastaan, jossa hän viikkokausia makasi. Vastaamme: Ei. Mutta jos hän ei toivu tilastaan, vaan kuolee, mitä silloin vallalla olevan opin mukaan tapahtuu?

      Hän onkin yhtäkkiä muka täysin tietoinen, näkee, kuulee ja ajattelee.

      Raamatun mukaan Jumala teki maailmahistoriamme ensimmäisen leikkauksen.
      Hän nukutti Adamin, otti yhden Adamin kylkiluista ja rakensi tästä kylkiluusta Eevan. Siksi leikkaus on oiva esimerkki toiseksi esimerkiksi.

      Oletetaan että joku sairas on nukutettu leikkauspöydälle. Nukutuksen tähden häntä voidaan käsitellä mistä vain, ilman että hän tiedostaa mitään. Hänellä ei ole kipuja eikä tietoisuutta. Mutta leikkaus epäonnistuu ja potilas ei selviä, vaan kuolee. Mitä nyt jälleen tapahtuu vallalla olevan opin mukaan?
      Nyt tämä leikkauspöydälle kuollut nukutettu onkin yhtäkkiä täysin hereillä ja tajuissaan, vaikka elämän henki on hänet jättänyt.

      Vaikka kuoleman unen pitäisi kaiken järjen mukaan olla syvempi kuin nukuttamista seurannut tajuttomuus, näin ei tämän opin mukaan kuitenkaan ole. Jos nukutettu on niitä onnettomia, jotka eivät ole löytäneet Vapahtajaa pelastajakseen, häntä kohtaa karmea kohtalo.

      Vaikka hän ei nukutettuna tuntenut leikkauspöydällä mitään kipuja, nyt hän kuoltuaan avaakin silmänsä tuonelan tuskissa.

      Jos hän eläessään oli tutustunut kristilliseen oppiin, hän saattaa oitis tiedostaa, mikä häntä odottaa. Ensin tuonelan liekkejä Jeesuksen tulemuksen ja tuhannen vuoden väliajan yli. Sitten tulee hetken helpotus, kun hän nousee tuomiolle ja yhdistyy ruumiiseensa. Mutta sen jälkeen, hupsis, sinne vain
      tuliseen järveen, jossa alkavat tuskat jotka eivät lopu koskaan vaan jatkuvat niin kauan kuin Jumala elää.




      Aloittakaamme nyt tutkimaan Raamattua järjestelmällisesti, välttääksemme edellä
      kuvatut järjettömyydet.














      RAAMATUN OPETTAMA TOTUUS `SIELUISTA´ ENSIMMÄISESSÄ MOOSEKSEN
      KIRJASSA JA VÄHÄN MUUALLAKIN RAAMATUSSA


      ENSIMMÄISEN MOOSEKSEN KIRJAN TARKASTELUA


      ELÄVÄ SIELU

      Elävän sielun käsite esiintyi meidän vanhemmassa kirkkoraamatussamme, ensimmäisen
      kerran kohdassa 1 Moos.2:7. Kohdan teksti kuuluu heprean mukaan:

      "Ja muodosti Jahve Jumala tuon ihmisen tomun tuosta maasta, ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja tuli tuo ihminen sieluksi eläväksi."

      Vaikka vanha kirkkoraamattu puhuu elävästä sielusta vasta kohdassa 2:7, silti heprean teksti puhuu elävästä sielusta (nefesh chajjaa) jo kolmasti aikaisemmin (1:20, 24,30).

      Näistä teksteistä löytyvät seuraavat ilmaisut:

      "Jishretsuu ha-ammajim sherets nefesh chajjaa...",
      "Kuohuttakoot nuo vedet parvittain sieluja eläviä..."

      "Tootsee haa aarets nefesh chajjaa lemiinaah..."
      "Tuottakoon tuo maa sielua elävää lajissaan..."

      "...asher boo nefesh chajjaa."
      "...jotka ovat sieluja eläviä.

      Edellä lainatut jakeet on käännetty Septuagintaan seuraavasti:

      ""Ja Jumala sanoi: "Ulos saattakoon vedet matelijoita elävien
      sielujen, ja lentäviä siivekkäitä maan päälle, taivaan
      holviin." Ja tapahtui näin.""

      ""Ja Jumala sanoi: "Ulos saattakoon maa elävää sielua
      lajeittain. Nelijalkaisia ja matelijoita ja maan villipetoja
      lajeittain." Ja tapahtui näin.""

      ""...ja kaikille maan villieläimille, ja kaikille taivaan
      siivekkäille, ja jokaiselle matelevalle matelijalle maan
      päällä, joka omaa itsessään elämän sielun, kaiken vihannan
      ruohon ruoaksi." Ja tapahtui näin."

      Heprean sana `nefesh´, merkitsee alkuaan hengitystä, hengittävää elävää olentoa.
      Ollakseen käännöksessään johdonmukainen, vanhemman kirkkoraamatun olisi pitänyt kääntää myös kohta 2:7 eläväksi olennoksi, tai vaihtoehtoisesti kääntää ensimmäisen luvun kolme `nefesh chajjaa´ - ilmaisua eläväksi sieluksi.

      Nykyisellään vanhempi kirkkoraamattu ei ilmaise sitä tosiasiaa, että sekä eläimistä että ihmisestä käytetään alkukielessä samaa nimitystä:, "elävä sielu."

      Nykyinen uusi hyväksytty käännös on näin ollen parannus. Se kun käyttää sekä eläimistä 1:20,24) että ihmisestä (2:7) samaa ilmaisua: "elävä olento", joka on ehdottomasti oikein.

      Septuaginta on kääntänyt kohdan 2:7 seuraavasti:

      "Ja muodosti Jumala ihmisen, tomun maasta, ja puhalsi hänen
      kasvoihinsa elämän henkäyksen, ja tuli ihminen sieluksi
      eläväksi."

      Kreikan kielessä sana "ho khuus" merkitsee multaa, tomua, pölyä, maasta kokoon pinottua. Sana, "hee pnoee" merkitsee henkäystä, hengitystä, henkeä, tuulta, tuulispäätä, vastaten heprean nishmat-sanan merkityksiä:, hengitys, henkäys.

      Heprean teksti puhuu Jumalan puhalluksen kohteina sieraimista "be appaav", Septuaginta sen sijaan kasvoista "to prosoopon".

      Merkille pantavaa on, että ihminen tuli tekstin mukaan eläväksi sieluksi vasta puhalluksen tuloksena. Teksti ei tarkoita, että henkäys itsessään olisi jo ollut elävä olento, elävä persoonallisuus. Septuaginta käyttää "hee dzoee" substantiivin genetiivimuotoa, "tees dzoees" `henkäys´ - sanan määreenä.

      Toisaalta on tulkittu niinkin, että ihmiseen siirtyi Jumalan puhaltamisen tuloksena enemmän kuin mitä henkäys-sana ilmaisee.

      Kohdasta 1 Moos. 6: 3 luemme:

      ""Ja Jahve sanoi: "Ei ole vallitseva (tai:, tuomitseva, tai:
      nuhteleva) henkeni ihmisessä ikuisesti, sillä heidän
      virheellisyydessään hän lihaa. Olkoot päivänsä sata ja
      kaksikymmentä vuotta.""

      Heprean sanan, "vallitseva" (loo-jaadoon) vastineena Septuaginta käyttää "katameinoo" verbiä. Se merkitsee: oleskella, viipyä, pysyä, olla,:

      ""Ja Herra Jumala sanoi: "Ei minun henkeni ole oleskeleva
      näissä ihmisissä, (tai: näiden ihmisten joukossa)
      iankaikkisuuteen, koska he ovat lihoja. Ja heidän päivänsä
      tulevat olemaan vuosia sata kaksikymmentä.""

      Septuaginta käyttää "en" -prepositiota, jolla on inessiivinen merkitys: henki on ihmisissä. Tosin "en" prepositiolla on myös merkitykset: `joukossa´, kesken´, ja Bagsterin englanninkielinen Septuaginta onkin kääntänyt Jumalan sanoneen:

      "My Spirit shall certainly not remain among these men for
      ever, because they are flesh, but heir days shall be an
      handred and twenty years."

      Kiinnittää huomiota, että `henki´ -sana on Bagsterin tekstissä kirjoitettu isolla kirjaimella, viitaten siis Jumalan Pyhään henkeen.

      Uuskreikan Vanvan tekstilaitos käyttää "meta" -prepositiota:

      "Ja Herra sanoi: `Ei minun henkeni ole aina oleskeleva ihmisen
      kanssa, koska hän on liha: Hänen päivänsä tulevat olemaan
      vielä vuosia satakaksikymmentä.`"

      Uuskreikan käännöksen mukaan Jumalan henki on siis tässä Genesiksen kohdan 6:3 tekstissä `ihmisen kanssa´ ja tätä samaa on Septuagintankin tekstillä ollut (todennäköisesti) alkuaan tarkoitus sanoa.

      Genesis 6:3 tekstissä ei siis olisikaan kysymys eläväksi tekevän Jumalan hengen jakaantumisesta elämän henkenä eri ihmisten osalle, vaan yhden ja saman Jumalan Pyhän hengen läsnäolosta ihmisten joukossa.

      Mutta merkittävää on, ettei ainoastaan ihmisissä, vaan myös eläimissä on Genesiksen tekstien mukaan `elämän hengen henkäys´ ja jopa `elämän henki´ sieraimissaan.

      Kysymys kuuluu, tarkoitetaanko ihmisissä ja eläimissä olevalla `elämän hengellä´ sen enempää kuin pelkkää `henkäystä´?

      Henkäyksen lisäksi ihmisissä ja eläimissä on enemmän, nimittäin `elämän henki´.
      Näin on heprean tekstien (6:17 ja 7:15,22) mukaan:

      "Ja minä katso, minä tuotan vesien tulvan maan päälle,
      hävittämään kaiken lihan jossa on elämän henki
      taivaitten alla, kaikki joka on maan päällä heittää
      henkensä.”

      "Ja ne tulivat Nooan luo arkkiin kaksittain, kaksittain
      kaikesta lihasta, jossa on elämän henki."

      "Ja kaikki maan päällä matelevainen liha heitti henkensä, sekä
      linnut että karja että eläimet, sekä kaikki nuo maan päällä
      vilisevät pikkuelävät, ja kaikki ihmiset."

      "Kaikki joilla sieraimissa elämän hengen henkäys, kaikista
      jotka kuivalla maalla, kuolivat."

      Samoin myös Septuagintan tekstien mukaan:

      "Ja katso! minä tuotan veden tulvan maan päälle, turmelemaan
      kaiken lihan, jossa taivaan alapuolella on elämän henki: ja
      kaikki jotka ovat maan päällä tulevat kuolemaan."

      "Ne menivät sisälle Nooan luo arkkiin, kaksittain kaikesta
      lihasta, jossa on elämän henki."

      "Ja linnuista ja karjaeläimistä ja villieläimistä maan päällä
      kuoli jokainen liikkuva liha, ja jokainen liikkuva matelija,
      ja jokainen ihminen."

      "Ja kaikki jotka omaavat elämän henkäyksen, ja jokainen, joka
      kuivan maan päällä, kuoli."

      Teksteissä esiintyy ilmaisu "elämän henki" hepreaksi: "ruuach chajjiim", kreikaksi:
      "pneuma dzooees". Viimeksi lainatun kohdan (7:22) heprean tekstissä on ilmaisu:
      "nishmat ruuach chajjiim", merkiten "elämän hengen henkäys", josta Septuaginta on
      jättänyt "henki" - sanan vastineen "pneuma" pois, puhuen vain elämän henkäyksestä
      (pnooeen dzooees). Onkohan heprean konsonanttitekstissä alkuaan ollut "ruuach" –
      sanaa tässä kohtaa ollenkaan?

      Näyttää kylläkin selvältä, ettei ihmisellä ole edellä esitettyjen tekstien valossa mitään sen enempää sieraimissaan kuin eläimilläkään, vaikka ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi kerrotaankin erikseen. Samaan johtopäätökseen tuli aikoinaan jo Raamatun Saarnaaja-kirjan tekijä (3:18-21), jota lainaan uuden kirkkokäännöksen mukaisena:

      "Ja minä ajattelin: Näin tapahtuu ihmisten vuoksi. Jumala
      koettelee heitä, jotta he ymmärtäisivät olevansa pelkkiä
      luontokappaleita. Sillä ihmisten ja eläinten kohtalo on
      yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki
      on kaikilla. Ihmisillä ei ole etusijaa eläimiin nähden, kaikki
      on turhuutta. Kaikki menee samaan paikkaan: kaikki on tullut
      tomusta, ja kaikki palaa tomuun. Kuka tietää, kohoaako ihmisen
      henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan?"

      Ilmaisussa "yhtäläinen henki" heprean tekstin "henki" -sana on ruuach. Sen on Septuaginta kääntänyt "pneuma" -sanaksi, uuskreikan tekstilaitos taas sanaksi, "pnoee" henkäys.

      Tohtori Uuras Saarnivaara käänsi korjaus- ja selitysraamatussaan jakeen 21 seuraavasti:

      "Kuka tuntee ihmisen hengen, joka kohoaa ylös, ja eläimen
      hengen, joka vajoaa alas maahan?" Alaviitteessä hän sanoi:
      "Kirkkoraamatun käännös on virheellinen: Alkutekstissä ei ole
      sellaista epätietoisuutta kuin Kirkkoraamatun käännöksessä."

      Edellä lainattuun minun on sanottava, etten luota Saarnivaaran väitteen paikkansa pitävyyteen.

      Kuten jo näimme, tämä epätietoisuus on selvää uudessa käännöksessäkin. ja mikä vielä merkittävämpää, Septuagintan tekstissäkin:

      "Ja kuka tuntee ihmisen poikien hengen, jos se nousee ylös,
      (tai: nouseeko se ylös), ja karjaeläinten hengen, jos se
      laskeutuu alas, (tai: laskeutuuko se alas) maahan?"

      Myös uuskreikan tekstilaitos sanoo samoin kuin Septuagintakin. Ainoastaan ihmistä merkitsevä sana on Septuagintan yksikön sijasta monikossa:

      "Kuka tuntee ihmisten poikien hengen, jos se nousee ylös, ja
      karjaeläinten hengen, jos se laskeutuu alas maahan?"

      Myöhemmin, samassa kirjassa, saarnaajalla ei kylläkään ole epätietoisuutta, kun hän puhuu ihmisen hengestä:

      "Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki, (heprean
      ruuach, Septuagintan pneuma) palaa Jumalan luo, joka on sen
      antanut."

      Entä, onko tämä Jumalan tykö palaava ihmisen henki se varsinainen tiedostava ihminen?

      Mitä tekstit tästä sanovat?

      Lainatkaamme ensin pari kohtaa Psalmeista:

      "Älkää luottako maan mahtaviin, älkääkä luottako yhteenkään
      ihmiseen, ei ihmisestä ole auttajaksi. Hänen henkensä lähtee,
      hän tulee jälleen maaksi, ja sinä päivänä kaikki hänen
      hankkeensa raukeavat" (Psalmi 146:3-4).

      Vielä selvempi on Septuagintan teksti, joka Psalmissa 145:3 sanoo:

      "Älkää asettako luottamustanne ruhtinaisiin ja ihmisten
      poikiin, joissa pelastusta ei ole. Hänen henkensä on
      uloslähtevä, ja hän palaa hänen maahansa. Sinä päivänä tulevat
      katoamaan kaikki hänen ajatuksensa."

      Myös uuskreikan tekstilaitos puhuu ajatusten häviämisestä tai haihtumisesta:

      "Tuona päivänä hänen ajatuksensa haihtuvat (tai: häviävät)."

      Toinen Psalmikohta on 104:29-30:

      "Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän
      hengen, ne kuolevat, ja palaavat tomuun. Kun lähetät henkesi,
      se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot."

      Septuagintan mukaan (Psalmi 103: 29-30) kuuluu:

      "Ja käännettyäsi pois sinun kasvosi, ne tulevat pelästymään:
      Sinä otat pois niiden hengen, ja ne tulevat kuolemaan, ja ne
      tulevat palaamaan tomuunsa."

      "Sinä olet lähettävä sinun henkesi, ja ne tulevat luoduiksi,
      ja sinä olet uudistava maan kasvon."




      Seuraavaksi muutamia kohtia Jobin kirjasta Septuagintan mukaan (14:10,12,14,19-22):

      "Mies kuoltuaan on mennyt, ja kaatunutta kuolevaista ei enää
      ole."

      "Ja ihminen nukuttuaan pois, ei ole nouseva, (siihen asti)
      kunnes taivas ei ole enää ommeltu yhteen, ja he eivät tule
      heräämään heidän unestansa."

      "Sillä kun ihminen kuolee, hän on tuleva (jälleen) elämään,
      päätettyään elämänsä päivät: Olen odottava kunnes jälleen olen
      olemassa. ..."

      "...ja sinä tuhosit ihmisen kestävyyden. Sinä ajoit hänet
      loppuun, ja hän on mennyt: Sinä asetit häntä vastaan kasvosi
      ja lähetit hänet pois."

      "Ja kun hänen poikansa moniksi tulevat, hän ei (sitä) tiedä;
      ja jos muutamia ovat, hän ei ole (siitä) tietoinen."

      "Vaan hänen lihansa kärsi kipua ja hänen sielunsa murehti."


      Viimeisessä virkkeessä sekä kipu että murhe ovat Septuagintassa indikatiivin aoristimuodossa, joka on menneen ajan tempus.


      Myös nykyisestä laskien, kolmanneksi vanhin suomalainen kirkkoraamattu on tulkinnut virkkeen menneisyydestä puhuvaksi:

      "Kuitenkin niin kauan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla
      vaivassa, ja niin kauan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy
      hänen murhetta kärsiä."

      Merkittävää on, kuinka kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt virkkeen Septuaginta-parafraasissaan selittävästi, koskemaan kuolevan viimeisiä tuntemuksia:

      "Ainoa jonka hän tuntee ja tietää, on, että hänen lihansa
      särkevät noitten viimeisten tuntien aikana. Ja hänen sielunsa
      tulvii ylitse murheesta."

      Uuskreikan tekstilaitos sen sijaan on kääntänyt virkkeen futuurilla, siis tulevaisuutta merkitsemään:

      "Ainoastaan hänen lihansa hänen päällään on tuleva kärsimään
      kipua, ja hänen sielunsa hänessä on tuleva murehtimaan."

      Vielä pari lainausta Jobin kirjasta (27:3-4,34:14-15) uuden käännöksen mukaisina:

      "Niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin
      sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys, minun suuni ei
      totisesti puhu vääryyttä, eivätkä huuleni kuiskaile petosta!"

      "Jos hän ajattelisi vain itseään ja vetäisi pois henkensä,
      elämän henkäyksen, koko luomakunta menehtyisi hetkessä, ja
      ihminen palaisi takaisin maan tomuun."

      Samat lainaukset Septuagintasta kuuluvat:

      "Totisesti, niin kauan kuin minun henkäykseni on vielä
      minussa, ja jumalallinen henki on jäljellä sieraimissani,
      eivät minun huuleni puhu laittomuutta, eikä minun sieluni
      ajattele vääryyttä."

      "Sillä jos hän tahtoisi vaatia, ja ottaa hengen haltuunsa
      itsensä luo, kaikki liha tulisi yhdenmukaisesti kuolemaan, ja
      jokainen kuolevainen tulisi menemään pois maahan, josta hänet
      myös muovattiin."

      Edellä lainatut kohdat näyttävät osoittavat, etteivät Vanhan testamentin kirjoittajat samaistaneet ihmisessä olevaa henkeä hänen tiedostavaan persoonallisuuteensa.

      Henki edustaa paremminkin Jumalalta saatua elämänvoimaa, jonka yhtyessä aineeseen, persoonallisuudet syntyvät, ja jonka erottua aineesta persoonallisuuksien tiedostava minä katoaa.

      Kuitenkin kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt Septuagintan kohdan Genesis 2:7 parafraasiinsa seuraavasti:

      "Jumala muodosti ihmisen, mullalla maasta, (maallisen), ja hän
      puhalsi hänen kasvoihinsa elävän hengen, kuolemattoman
      sielun: Ja näin ihminen tuli eläväksi aineellishengelliseksi
      olennoksi."

      Kun sanotaan asia suoraan, silloin nousee epäilys, että Kolitsara on ilmeisen tarkoitteellisesi väärentänyt parafraasiinsa Septuagintan tekstin alkuperäisen merkityksen. Tämä Kolitsaran parafraasin selitys antaa joka tapauksessa toisen merkityksen tekstille, kuin mikä sillä selvääkin selvemmin itse Septuagintassa on.

      Kun heprean ja Septuagintan tekstien mukaan, ihminen tuli eläväksi sieluksi Jumalan puhalluksen tuloksena, Kolitsara selittää ihmiseen puhalletun, jo valmiiksi itsessään elävä henki, jonka hän tulkitsee kuolemattomaksi sieluksi.

      Tällainen tekstien selvän merkityksen toiseksi muuttaminen on erittäin arveluttavaa ja vakavaa. Vakavaa etenkin siitä syystä, että tämän väärennöksen seurauksesta monet muutkin Raamatun kohdat ovat selityksissä joutuneet väärän tulkinnan kohteiksi.

      Mutta mihin tulkintaan Kolitsaran teksti perustuu?

      Ilmeisesti samaan (tahalliseen tai tahattomaan) tulkintavirheeseen, johon kristikunnan enemmistö on yhdessä syyllistynyt, Genesis 2:7 jakeen merkitystä selittäessään.

      Esimerkkejä arveluttavista selityksistä ja tulkinnoista:

      Esimerkiksi kirjassaan "Voiko Raamattuun luottaa?", sen sivulla 146, otsikon "Jumala puhalsi elämän hengen" (2:7) alla, Uuras Saarnivaara esittää seuraavaa.

      "Luodessaan kasvit, eläimet ja ihmiset Jumala antoi niille
      `elämäksi´ nimitetyn ominaisuuden, joka olemukseltaan eroaa
      kemiallisista ja fysikaalisista prosesseista. Mutta ihmisen
      hän loi lisäksi omaksi kuvakseen, puhaltaen häneen elämän
      hengen, niin että hänestä tuli elävä sielu. Tämä ei merkitse
      vain sitä, että ihminen on luotu elämään erityisessä suhteessa
      Jumalaan, vaan myös sitä, että hänen `sielunsa´ on ruumiin
      kuoleman jälkeen jatkava elämäänsä näkymättömässä maailmassa.
      Tätä tarkoittaa sana, että Jumalan on pannut `iankaikkisuuden
      heidän sydämeensä´(Srn.3:11)."

      Edellä Saarnivaara näyttää johtavan lukijaa jopa tietoisesti harhaan. Jos näet ihmisestä tuli elämän hengen saaneena sellainen elävä sielu, jonka sielu jatkaa ruumiin kuoleman jälkeen tietoista elämäänsä näkymättömässä maailmassa, niin samanlaisia sieluja ovat silloin kaikkien eläintenkin sielut, sillä sama elämän henki on Genesiksen tekstien ilmaiseman vastaansanomattoman totuuden mukaan myös kaikkien eläintenkin sieraimissa.

      Lisäksi Saarnaajan kirjan 3:11 maininta ihmisen sydämeen asetetusta iankaikkisuudesta, vaikka se sanallisesti onkin oikein, se ei kaiken todennäköisyyden mukaan suinkaan merkitse sitä, että maininnalla tarkoitettaisiin ihmisen varsinaista, iankaikkisesti elävää tiedostavaa persoonaa.

      Tämä kohta on tulkittu eri tavoin. Uusin nykykreikankielinen tekstilaitos kuten myös Kolitsaran Septuaginta-parafraasi tulkitsevat kohdan merkitsevän, että Jumalan on antanut ihmisen sisimpään `ajan tajun´.

      Nykykreikankielinen Vanvan tekstilaitos, kuten myös englanninkielinen Bagsterin Septuaginta-laitos tulkitsevat kohdan merkitsevän sitä, että Jumala on alistanut `koko maailman´ ihmisen ymmärryksen tutkittavaksi.

      Saarnivaaran kirjan tekstiin palatakseni, hän vetoaa sivuilla 147-148 tutkimuksiin, joiden mukaan on tultu siihen tulokseen, että elävien olentojen fyysisessä ruumiissa on kätkettynä niin sanottu `energiaruumis´, joka määrätyllä (Kirlianin kehittämällä) valokuvauksen menetelmällä saadaan näkyviin olentojen ruumista ympäröivänä `aurana´ eli valokehänä.


      Tämän jälkeen Saarnivaara kirjoittaa:

      "Ero ihmisten ja eläinten energiaruumiin välillä (josta erosta
      mainituissa tutkimuksissa ei puhuta, koskapa meillä on siitä
      tietoa vain Jumalan ilmoituksesta) on se, että ihmisen `energia-
      ruumis´ sisältää hänen `minänsä´ eli persoonallisuutensa ja
      jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen, ruumiista erottuaan ja
      näkymättömään maailmaan siirryttyään.

      Maallisessa elämässä fyysinen ja energiaruumis toimivat
      erottamattomassa yhteydessä, muodostaen yhdessä ihmisen
      persoonallisuuden. ... Maallisen elämän aikana ihmisen sielu
      / henki ei ole pelkästään hänen energiaruumiinsa, vaan hänen
      aivonsa ja hermostonsa on siinä erottamattomana osana.
      Kuoleman jälkeen sielu / henki on vain energiaruumiissa. Mitä
      `ainesta´ tämä on, kukaan ei tiedä, sillä se kuuluu erilaiseen
      olemassaoloon kuin fyysinen maailma."

      Näin siis Saarnavaaran mukaan `ilmoituksesta´ löytyy ero jopa ihmisen ja eläinten energiaruumiin väliin, ja tällä `ilmoituksella´ hän ilmeisesti tarkoittaa kohtaa Genesis 2:7.

      Toiseksi esimerkiksi otan Leif Nummelan tekstin, joka väittää kirjansa "Laskettu aika" sivulla 58 seuraavaa:

      "Jumala antoi ihmisen sielulle luomisessa ikuisen
      olemassaolon. Hän ylläpitää luodun ja aina hänestä
      riippuvaisen, sielumme ylösnousemusruumiissa ikuisesti
      kuoleman jälkeen joko helvetissä tai taivaassa."


      Nummela ei kuitenkaan perustele mitenkään tyydyttävästi hänen mukaansa jo `luomisessa
      ihmiselle annetun sielun ikuista olemassaoloa.´

      Sen sijaan Risto Santala paljastaa kirjassaan "Suudelma hunnun läpi" sivuilla 33 - 34 sen, mihin tulkintaan hänenkin kannattamansa ihmissielun kuolemattomuus perustuu.

      Santala kirjoittaa:

      "Onko sielu-sanan käyttö suomen kielessä käsittämätöntä? Onko
      `tuonpuoleisuuden ja sielun kuolemattomuuden merkityspiirre
      tunnetusti vieras´ heprealaiselle ajattelulle? Tämä ongelma
      tulee esille ihmisen luomisen yhteydessä. Tämä ihmiskuvaamme
      vaikuttava jae on nähtävä alkukielen, ja sen eksperttien selitysten valossa.

      Heprea käyttää kahta sanontaa, jotka tarkoittavat samaa:
      Raamattu rakastaa tällaista tyylikeinoa. Sanat, `elämän henki´
      ja `elävä sielu´, puhuvat samasta asiasta.

      Kieliopin kannalta sanonta, `elämän henki´ eli `nishmat
      chajjim´ ei tule sanasta, `neshima´ eli `hengitys´ tai
      `henkäys´, vaan sanasta `neshama´ eli Even Shushanin laajan
      hepreaa hepreaksi sanakirjan mukaan, käsitteestä jonka
      ensimmäiset merkitykset ovat `nefesh´ eli `sielu´ ja `ruuach
      ha-chajjim´ eli `elämän henki´. ... Missään nimessä ei saisi
      käännöstä sekoittaa käsitteeseen `henkäys´ `neshima´, kuten nyt
      on tehty. Ainakin alaviitteessä olisi pitänyt sanoa, että tässä
      puhutaan `elävästä sielusta´.

      Sanakirja selittää myös: `Oppineittemme käsityksen ja uskomme
      mukaan, tällä tarkoitetaan iäisesti pysyvää hengellistä
      olemustamme, joka asustaa ihmisen elämän ajan hänen
      ruumiissaan, mutta jättää hänet ja siirtyy iankaikkiseen
      elämään totuuden valtakunnassa´. ...

      Rabbit sanovat myös: `Hengellinen sielu ei koskaan katoa, vaan
      se on elävä´. `Sielu ei raukea ruumiin kanssa haudassa, vaan
      elää iankaikkisesti Jumalan läsnäolon suloisuudessa´.

      Kielioppia tarkkailemalla ei erehdy luulemaan, että tässä
      puhuttaisiin käsitteestä `neshima´, joka merkitsee hengitystä
      ja henkäystä."


      Näin siis Santala edellä.

      Edellä lainattuun on sanottava, ettei Santalan vetoaminen heprean alkukielen ekspertin Even Shushanin sanakirjaan suinkaan vakuuta minua.

      Kun hepreaa alkuaankin on kirjoitettu pelkillä konsonanteilla, ilman vokaali- merkkejä, eron tekeminen näiden kahden, ymmärtääkseni aivan samasta eli kolmen konsonantin muodostamasta yhdestä sanasta johdettujen käsitteiden `neshima´ ja `neshama´ välille tuntuu kovin keinotekoiselta keksinnöltä.

      Ainakaan Septuagintan kääntäjät eivät ole (alkuperäistä heprean konsonanttista tekstiä kreikaksi kääntäessään) tällaista kahden eri käsitteen johtamista yhdestä ja samasta kirjoitetusta sanasta tiedostaneet.

      Myöhempi juutalaisuus sen sijaan tulkitsi jakeen Genesis 2:7 siten, että ihmiseen puhalletun `henkäyksen´ sisältönä olisikin ollut jo itsessään toimiva ja elävä sielu, ja jo itsessään elävä henki.

      Viisauden kirjan luku 15 jae 11 näet sanoo:

      "...koska hän (ihminen) ei tunne sitä, joka on hänet valmistanut,
      ja puhaltanut (ton empneusanta) häneen toimivan sielun (psyykheen
      energuusan) ja vuodattanut (emfyseesanta) häneen elävän hengen
      (pneuma dzootikon),...jne."


      Septuagintan (Genesis 2:7) ilmaisu `pnoeen dsooees´, elämän henkäys, on siis Salomonin viisauden kirjassa tulkittu vastineella `pneuma dzootikon´ elävä henki.

      Elävä henki puolestaan on tulkittu jo itsessään (ilman ruumistakin) toimintakykyiseksi sieluksi.

      Vaikuttaakin siltä, että Even Shushanin sanakirja on omaksunut ainakin Genesis 2:7 kohdalla tulkintansa myöhäisjuutalaisesta apokryfikirjallisuudesta, muun muassa tähän kirjallisuuteen kuuluvasta Salomonin viisauden kirjan kohdasta 15:11.

      Tämä kirja opettaa varsinkin luvuissaan 2 ja 3, ilmiselvää sielun kuolemattomuusoppia.


      Onkin aihetta todeta, että kun kreikkalais-ortodoksisen kirkon monet opit perustuvat
      Uuden testamentin aikaisiin kaanonin ulkopuolelle jääneisiin apokryfisiin evankeliumeihin,
      koko kristikunnan enemmistön oppi ihmisen sielusta ja kuoleman-jälkeisestä elämästä perustuu samoin hepreankielisen kaanonin ulkopuolelle jääneisiin Vanhan testamentin apokryfisiin kirjoituksiin.

      Nämä kirjat tosin sisältyvät kreikankieliseen Raamatun kaanoniin, ja löytyvät näin ollen
      Septuagintan kirjojen joukosta.

      Näissä kirjoissa opetetaan myös selvää ihmisen sielun kuolemattomuusoppia, ja niiden näkemykset ovat periytyneet myös kristillisyyteen ja jopa joihinkin Uuden testamentin teksteihin.

      Tosiasia siis on, että Raamatun tekstien joukosta löytyy (ihmisen sielun kuolemattomuutta koskien) näkemyksiä sekä puolesta että vastaan. Toisilla teksteillä voidaan perustella ihmisen sielun kuolevaisuutta toisilla kuolemattomuutta.

      Se vain on kovin ikävää, että kreikkalaisuuden dualistisen antropologian eli ihmissielun
      kuolemattomuuskäsitteen omaksunut myöhäisjuutalaisuus, Filon heidän joukossaan, on lukenut
      monien Vanhan testamentin kohtien tekstiin sellaista mitä nämä tekstikohdat eivät alkuaan sisällä.

      Aimo T Nikolainen mainitsi kirjassaan `Ihminen evankeliumin valossa` Filonin selityksen
      Genesiksen kohtaan 2:7 seuraavin sanoin:

      ”`Puhdasverisin´ kreikkalainen on kuitenkin Aleksandrian juutalainen Filon, jonka oppiin kreikkalainen filosofia on antanut kaiken muun paitsi tekstin ( 1 Moos. 2:7):
      ihminen on yhdistetty maa-aineesta ja jumalallisesta hengestä, hän on kuolevien ja
      kuolemattomien keskiväliltä, näkyvä osa, ruumis on kuolevainen, näkymätön osa, järkisielu, on kuolematon (De opificio mundi 134-135).”


      Myös suomalainen raamatunselitys seurasi 1800 luvulla Filonin selitystä. Garsson – Dahlbergin
      selitysraamatussa selitettiin kohtaa Genesis 2:7 näet seuraavasti:

      Ensin raamatunkohta:

      ”Ja Herra Jumala teki ihmisen, tomun maasta, ja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen: ja tuli ihminen niin eläväksi sieluksi.”

      Ja sen alla selitys:

      ”`Tomun maasta´, se on, hän loi ihmisen maan tomusta. Adam (ihminen, mies) on otettu maasta (adama), on `maasta maallinen´, sillä Jumala loi hänet maallisen luonnon herraksi; samasta aineesta piti hänen näkyväisen olentonsa oleman.
      (Siinä mahdollisuus hänen kuolemaansa.) Ensin luodaan ihmisen maallinen ruumis.
      Sitten puhaltaa Jumala siihen elävän (oik.; `eläväin´) hengen, se on, ei ainoastansa luontokappaleellisen elämän (elävän hengityksen liikuntoineen j. n. e.), vaan ynnä Hänen oman kuolemattoman henkensä, jotta ihminen on `Hänen sukuansa´ APT.17:28).


      Siitä hänen henkensä kuolemattomuus ja mahdollisuus lankeemuksen tilassakin turmeluksestaan jälleen tulla Jumalan luonnosta osalliseksi Jeesukse

    • uteljaisuus palkitaan

      Uteljaan helppotajuinen piste keskustelulle ...

      "Kertomus on vanha juutalainen taru jota Jeesus käytti. Siis vanha juttu jo.
      Jeesus opetti vertauksin että kansa ymmärtäisi."

      Ikivanha taru vai? Missä on meidän älymme ja
      hengellinen päättelytaitomme?

      Ikivanhat juutalaiset tarut eivät voisi asettaa
      samarialaista hyväsydämisyyden päärooliin ja
      tyrmätä pappeja.
      Sitäpaitsi Jeesus oli ensimmäinen juutalainen, joka
      meni samanaikaisesti halveksitun ei-juutalaisen
      sekakansan samarialaisen kansa kaivolle.
      Vieläpä naisen. Kyllä Jeesus edusti aivan uutta.
      Ja laupiaasta samarialaisesta kertoessaan opetti
      aivan uutta suvaitsevaisuuttakin.

      Siihen asti ei tarvinnut rakastaa eikä arvostaa
      muukalaisia lainkaan. Sai jopa vihata ei-juutalaista. Kaikki laupiaan samarialaisen
      vertauksessa oleva on minun nähdäkseni oppimisen
      arvoista. Enemmän kuin aloittajan pitkät turhat
      selitykset. Tarkotan sitä ketjua, jonka tarkoitus
      oli kumota niin tuonela kuin helvetti eli kadotus.

      • nahkansa tähden.

        Jos siinä ei kadotusta kumottukaan ja helvettiä II-kuolemaa, vaan kidutusoppineisuuden harha-askeleet. Tosin, harha-askeleiden jalkineissa on paljon vaikeampi tunnustaa eksymyksen mittasuhteet, se on karvas kalkki, itselelleen ja "naapureiden silmissä".
        Siinä voi vanha-aatami kolkuttelemaan olkapäälle, että hoi, mitähän ne nyt sanovat, jos tässä teet parannusta.
        On paljon helpompi olla vanhassa ja tutussa, sekä kumartua helvettiopin päättymättömään muotojumalisuuteen jopa vastoin Raamatun omaa ilmoitusta, eli sitä alkuperäistä sanomaa.

    • hirvas

      voi tehdä kuka vaan, mutta onko se faktaa, se on teille ja meille täysin tuntematon asia.

      • IDENEB

        Joku voi tietääkin enemmän kuin Sanaan on
        kirjoitettu, vastapainoksi kärsimyksilleen.
        Mutta ettei leveilisi paisutavilla tiedoillan,
        Jumala kurittaa, tukkii suun.

        Näyt ja ilmestykset -- 2. Kor. 12.

        1 Minun on pakko kerskailla, vaikkei siitä hyötyä
        olekaan. Siirryn nyt näkyihin ja Herran
        ilmestyksiin.
        [Ap. t. 9:3,4, 18:9,10, 22:17,18; 1. Kor. 15:8; Gal. 1:12]
        2 Tunnen erään Kristuksen oman, joka neljätoista
        vuotta sitten temmattiin kolmanteen taivaaseen.
        Oliko hän silloin ruumiissaan vai poissa siitä,
        en tiedä, sen tietää Jumala.

        3 (12:3-4) Ja tästä miehestä tiedän, että hänet
        temmattiin paratiisiin ja hän kuuli sanoja,
        joita ihminen ei voi eikä saa lausua.
        4 (12:3-4) Oliko hän ruumiissaan vai poissa
        siitä, en tiedä, sen tietää Jumala.
        5 Tästä miehestä minä kerskailen, itsestäni en,
        paitsi heikkoudestani. [2. Kor. 11:30]

        6 Vaikka tahtoisinkin ylpeillä, en olisi
        mieletön, sillä puheeni on totta. Sitä en
        kuitenkaan tee, jottei kukaan ajattelisi minusta
        enempää kuin hän minusta näkee tai kuulee.
        7 Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi
        minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin
        ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan
        itseäni, etten ylpistyisi. [Luuk. 13:16; Gal.
        4:13]

        8 Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että
        pääsisin siitä.
        9 Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni
        riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi
        heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin
        heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen
        voima. [2. Kor. 11:30]

        10 Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista,
        vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin
        joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen
        voimakas. [2. Kor. 13:4]

        1. Kor. 8:1
        Mitä sitten epäjumalille uhrattuun lihaan tulee, niin tiedämme, että meillä kaikilla on tieto. Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.

        (Alkuosa viitannee tähän:

        1. Kor. 8:4
        Epäjumalille uhratun lihan syömisestä sanon
        näin: Me tiedämme, ettei epäjumalia ole
        olemassa, on vain yksi ainoa Jumala.
        [5. Moos. 4:35; Mark. 12:29; 1. Kor. 10:19; Ef. 4:5,6]

    Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Kanki kovana; ei tiedä pornovideoista mitään

      Kaikkosen erityis­avustajan asunnossa kuvattiin pornoa. Väittää ettei tiedä asiasta yhtään mitään. https://www.is.fi/po
      Maailman menoa
      77
      4043

    2. Niin voimakkaat tunteet

      Että ajattelin hänen olevan se elämän rakkaus. Silmien edessä vikitteli toista ja hyvästelemättä hylkäs niin tyhjyys jäi
      Ikävä
      18
      2776

    3. Nainen, sinä viisas ja ymmärtäväinen

      sekä hyvällä huumorintajulla varustettu. Kun kaikki muut ovat kaikonneet, vain sinä olet jäljellä. Ellet kestä kirjoituk
      Ikävä
      24
      2664

    4. Puhe on halpaa

      Katso mitä hän tekee.Teot kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.Uskokaa punaisia lippuja.Hyvää yötä.
      Ikävä
      44
      1876

    5. Halaisin sua mies

      Jos voisin 💗
      Ikävä
      25
      1676

    6. Oletko harrastanut

      seksiä kaivattusi kanssa? 🤔
      Ikävä
      125
      1461

    7. Onkohan meillä kummallakin joku pakkomielle toisiimme

      Vähän luulen että on..
      Ikävä
      140
      1440

    8. Miksi miehet hermostuvat tyhjästä?

      Olen tässä viimeisen vuoden sisään pudottanut melko reilusti painoa mikä on sitten saanut useammankin lähipiirin aiemmin
      Sinkut
      99
      1382

    9. Nainen, se on vain karu totuus, että

      sinut on luotu synnyttämään ja mies siittämään. Niin on luomakunnassa säädetty ja niin se on. Sinut luotiin heikoksi ja
      Ikävä
      281
      1365

    10. Joko aiheuttamani pettymys

      on lieventynyt? Toivottavasti. Uskallan heittää lentosuukon näin etäältä ja nimettömänä 😘.
      Ikävä
      90
      1329
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt