Meillä on kaksi poikaa, 15- ja 10 -vuotiaat, jotka eivät harrasta mitään ohjattuja juttuja. Vanhempi kävi joskus parin vuoden ajan harrastamassa kamppailulajia pari kertaa viikossa, mutta se alkoi käydä raskaaksi, koska treeniaika oli myöhään illalla. Nyt harrastelee omaan tahtiinsa hiihtoa, luistelua, käy kylällä muiden nuorten kanssa jne. Nuorempikaan ei erityisesti harrasta mitään ohjattua. Molemmat käyvät silloin tällöin pelailemassa esim. jalkapalloa kavereiden kanssa, mutta yleensä homma kaatuu siihen, että ne, jotka pelaavat jossain seurassa, pelaavat ikäänkuin kilpaa, eivät huvin vuoksi. Koulussakin liikuntatuntipelit menevät aina tähän: jossakin joukkueessa pelaavat haluavat aina samalle puolelle, ja sitten pelataan veren maku suussa voitosta -LIIKUNTATUNNILLA! Ja voi, jos tulee häviö. Maailma kaatuu, ja samassa joukkueessa olleet haukutaan pystyyn. Mihin tämä jatkuva kilpailutus on johtamassa? Stressaantuneisiin, häviämistä pelkääviin ihmisiin? Meillä periaatteessa molemmat pojat olisi ollut mahdollista aikanaan saada pelaamaan jotain joukkuepeliä, mutta tuttavaperheen esimerkki suorastaan pelotti. Harjoitukset monta kertaa viikossa, ja viikonloppupelit päälle. Ja pois ei voi olla, jos aikoo pelata. Tähän kun vielä lisätään vanhempien panostus kaikenlaisten rahankeruutempausten ja kanttiinien yms kissanristiäisten muodossa, niin ajattelin jo silloin, että ei kiitos tuollaista. Haluan itse valita vapaa-ajanviettotapani, enkä halua olla joka ilta menossa. Onko tämä todellisuutta kaikkialla, että ainoastaan sitoutumalla lähes jokailtaisiin treeneihin ja viikonloppupeleihin on mahdollista pelata jotain joukkuepeliä?
miksi harrastaminen
41
3398
Vastaukset
- urheiluseuroista
Urheiluseuroissa meno on seuran kunnianhimolla kyllästetty. Pikkuharrastajatkin ovat vain broilerikasvattamossa tulevia isoja kisoja varten puolustamaan seuran mainetta ja kunniaa ja pelaamaan tulevaisuudessa seuran aikuisten joukkueissa. Missä on seuroista vapaaehtoisuus ja harrastuneisuus? Mistä löytyisi lapselle esimerkiksi jääkiekko- tai jalkapalloryhmää, jossa ei joka kerta tarvitse poissaoloja selitellä ja vähempikin sitoutuminen riittäisi? Koulun liikuntatuntien pitäisi pyöriä nykyisen didaktiikan mukaan jo ihan toisella tapaa. Opettajan pitäisi huolehtia, että joukkueista tulee tasapuoliset ja että tuollaisia episodeja ei käytäisi. Opettajakin voisi valita joukkueet tai laittaa ne heikoimmat huutamaan itselleen joukkueet. Miksi pitää aina ne kaksi urheilullisinta valita joukkueita huutamaan?
- Kokemusta on..
Poikani harrasti jalkapalloa 9-10 vuotiaana ja sitä ei enää voinut harrastukseksi sanoa. Harjoitukset 4 kertaa viikossa ja useimpina viikonloppuina joko reissuja johonkin turnauksiin tai sitten harjoituspelejä kotikaupungissa. Talvisin sama homma, futsal-turnauksia ja harjoituksia ihan riittämiin. Ei jaksanut kulkea kuin tuon yhden vuoden. Turhan totista hommaa... Yleisurheilua ja judoa on harrastanut jo useamman vuoden, eikä niissä näy olevan samanlaista suorituspainetta, mikä on hyvä homma. Käy harjoituksissa mielellään, mutta jos ei halua joskus lähteä, niin ei sitten lähde.
- jokkku
Kokemusta on.. kirjoitti:
Poikani harrasti jalkapalloa 9-10 vuotiaana ja sitä ei enää voinut harrastukseksi sanoa. Harjoitukset 4 kertaa viikossa ja useimpina viikonloppuina joko reissuja johonkin turnauksiin tai sitten harjoituspelejä kotikaupungissa. Talvisin sama homma, futsal-turnauksia ja harjoituksia ihan riittämiin. Ei jaksanut kulkea kuin tuon yhden vuoden. Turhan totista hommaa... Yleisurheilua ja judoa on harrastanut jo useamman vuoden, eikä niissä näy olevan samanlaista suorituspainetta, mikä on hyvä homma. Käy harjoituksissa mielellään, mutta jos ei halua joskus lähteä, niin ei sitten lähde.
Se on ne joukkue lajit jotka vievät paljon aikaa. Koko ajan on kilpailua kuka saa pelata joka johtaa siihen että pitäisi käydä joka harjoituksissa. yksilö lajit ovat helpompia kun ei tarvi kilpailla muita vastaan.
- pelkästään
Kokemusta on.. kirjoitti:
Poikani harrasti jalkapalloa 9-10 vuotiaana ja sitä ei enää voinut harrastukseksi sanoa. Harjoitukset 4 kertaa viikossa ja useimpina viikonloppuina joko reissuja johonkin turnauksiin tai sitten harjoituspelejä kotikaupungissa. Talvisin sama homma, futsal-turnauksia ja harjoituksia ihan riittämiin. Ei jaksanut kulkea kuin tuon yhden vuoden. Turhan totista hommaa... Yleisurheilua ja judoa on harrastanut jo useamman vuoden, eikä niissä näy olevan samanlaista suorituspainetta, mikä on hyvä homma. Käy harjoituksissa mielellään, mutta jos ei halua joskus lähteä, niin ei sitten lähde.
noin 2-3 kertaa korkeintaan viikossa tuonikäisllä!!
Seurat, jotka arvostavat yleisiä suosituksia näissä asioissa on todella vähissä tai viimeistään yli-innokaat valmentaja vanhemmat hommaavat lisää harjoitusvuoroja
- näin näyttää olevan.
Olen aloittajan kanssa huomannut saman ilmiön. Minusta on surullista, että monen lapsen luonnollinen liikkumisen ilo tapetaan kilpailuttamisella joka asiassa, myös siellä koululiikunnassa! Erityisen pahoja ovat joukkuelajit, joissa todella jo nuorena vaaditaan hillitöntä sitoutumista, ajallista ja taloudellistakin. Ja todellakin, ne joukkueissa pelaavat kaverit sitten koululiikuntatunneilla kiihkoilevat paremmuuttaan ja mollaavat harrastamattomia huonoiksi!
- jatkaa vielä...
Niin, kirjoitukseni lähti oikeastaan siitä, kun nuorempi poikani tuli koulusta, ja vähän ihmetellen naureskeli liikuntatuntitilannetta, jossa joukkueen valinta oli kuin suoraan omilta kouluajoiltani 70 -luvulta. Sanoinkin pojalle, että vieläkö se joukkuevalinta on samanlaista kuin silloin, ja kerroin pojalle, millaisia muistoja itselläni on. Se oli juuri niin, että aina ne kaksi parasta valitsivat joukkueet. Tai sitten otettiin jako kahteen ja kaverukset pomppivat rivissä taatakseen itselleen mieluisan joukkueen. Siinä suhteessa ei kyllä olla menty eteenpäin, mikäli kouluissa vieläkin toimitaan niin, että koko luokka on aina näissä tilanteissa kuin karjamarkkinoilla. Tästä olisi mukava kuulla opettajienkin kommentteja. Ei tämä ilmiö ole täysin joukkuelajien yksinoikeutta. Viime kesänä oli jokavuotiset pankin järjestämät urheilukisat, jossa nuorimmat osanottajat olivat parivuotiaita. Siis ei sinänsä mikään tuloskilpailu, vaan osanoton iloa ja yhteistä touhua, näin luulin. Mutta mitä tapahtuikaan isompien lasten sarjoissa? Esim. pituushypyssä oli lajia harrastava poika valmentajaisänsä kanssa lähtenyt oikein vakavin mielin kisaamaan. Siinä huudettiin ohjeita suureen ääneen ennen suoritusta, ja sitten yhtä suureen ääneen analysoitiin hyppyä jälkeenpäin. No, kukin tyylillään, mutta kyllä siinä isän kyynärpäitä väistellessä kävi mielessä, kenen ehdoilla ne harrastukset toteutetaan. Lapsen oman innostuksen, vai vanhempien kunnianhimon. No, ei meillä mitään suuria keskusteluja olla asiasta käyty, koska molemmat pojat tuntuvat arvostavan yli kaiken omaa aikaa, jolloin voi tehdä erilaisia asioita sen kummemmin suunnittelematta.
- MRS TYY
jatkaa vielä... kirjoitti:
Niin, kirjoitukseni lähti oikeastaan siitä, kun nuorempi poikani tuli koulusta, ja vähän ihmetellen naureskeli liikuntatuntitilannetta, jossa joukkueen valinta oli kuin suoraan omilta kouluajoiltani 70 -luvulta. Sanoinkin pojalle, että vieläkö se joukkuevalinta on samanlaista kuin silloin, ja kerroin pojalle, millaisia muistoja itselläni on. Se oli juuri niin, että aina ne kaksi parasta valitsivat joukkueet. Tai sitten otettiin jako kahteen ja kaverukset pomppivat rivissä taatakseen itselleen mieluisan joukkueen. Siinä suhteessa ei kyllä olla menty eteenpäin, mikäli kouluissa vieläkin toimitaan niin, että koko luokka on aina näissä tilanteissa kuin karjamarkkinoilla. Tästä olisi mukava kuulla opettajienkin kommentteja. Ei tämä ilmiö ole täysin joukkuelajien yksinoikeutta. Viime kesänä oli jokavuotiset pankin järjestämät urheilukisat, jossa nuorimmat osanottajat olivat parivuotiaita. Siis ei sinänsä mikään tuloskilpailu, vaan osanoton iloa ja yhteistä touhua, näin luulin. Mutta mitä tapahtuikaan isompien lasten sarjoissa? Esim. pituushypyssä oli lajia harrastava poika valmentajaisänsä kanssa lähtenyt oikein vakavin mielin kisaamaan. Siinä huudettiin ohjeita suureen ääneen ennen suoritusta, ja sitten yhtä suureen ääneen analysoitiin hyppyä jälkeenpäin. No, kukin tyylillään, mutta kyllä siinä isän kyynärpäitä väistellessä kävi mielessä, kenen ehdoilla ne harrastukset toteutetaan. Lapsen oman innostuksen, vai vanhempien kunnianhimon. No, ei meillä mitään suuria keskusteluja olla asiasta käyty, koska molemmat pojat tuntuvat arvostavan yli kaiken omaa aikaa, jolloin voi tehdä erilaisia asioita sen kummemmin suunnittelematta.
Mikä sinua ärsytti? Poika,joka pärjäsi pituushypyssä vai hänen isänsä? Vai se, että he hakivat tulosta? Vai se, että poika oli ylitse muiden? Ei sulje pois lapsen kiinnostusta vaikka vanhempi onkin siinä täysillä mukana. Eikä se välttämättä ole ´pelkästään aikuisen kunnianhimoa. Päinvastoin. Tuossa tapauksessahan isä eli täysillä lapsensa suorituksessa. Se voi ärsyttää, että ns tavallisiin lasten kisoihin tulee joku urheilupukuinen lahjakkuus piikkareissa, kun toiset pomppii collegehousuissa ja lenkkareilla. Ja isä vielä kehtaa neuvoa. Mutta ei se ole yhtään sen huonompi tapa lähteä pankkikisaan mukaan kuin ne hälläväliä, kunhan nyt jotenkin hyppäät -tapaukset. Voi olla parempikin. Ainakin se aikuinen on täysillä mukana.
- Niinkö?
En minä vaan ole huomannut, että urheilua harrastavat pelaisivat veren maku suussa voitosta koululiikunnassakin. Tulisko sellainen mielikuva näille muille, kun nämä, jotka harrastavat, ovat vaan yksinkertaisesti niin hyviä? Ja olen huomannut itse, että niin kauan kun pärjätään, kilpaillaan voitosta. Mutta sitten kun ei pärjätä, niin ollaankin leikkimielellä matkassa. Ja te, jotka sille pituutta hyppäävälle pojalle ja isälleen nauroitte Eikös se ollut kuitenkin kilpailu, jossa olitte. Eikös kilpailussa ole tarkoitus laittaa kilpailijat järjestykseen senttimetrein tai sekunnein? Ja jokainen varmasti yrittää siellä parastaan. Jos teidän lapsenne paras ei riitä voittoon, niin älkää ihmetelkö, jos joku tekee töitä sen eteen. Jos teidän lapsellanne olisi rahkeita hyviin tuloksiin, niin voisitte olla vielä vauhkompia.
- niin...
"Ja te, jotka sille pituutta hyppäävälle pojalle ja isälleen nauroitte Eikös se ollut kuitenkin kilpailu, jossa olitte." - Juu, olihan se...kilpailu. Nuorimmat osanottajat taisivat olla siinä kahden vuoden korvilla, ja koko tapahtuman henki oli tarkoitettu joksikin ihan jotain muuksi, kuin piirinmestaruuskisaksi. "Jos teidän lapsenne paras ei riitä voittoon, niin älkää ihmetelkö, jos joku tekee töitä sen eteen. Jos teidän lapsellanne olisi rahkeita hyviin tuloksiin, niin voisitte olla vielä vauhkompia." - olen ollut lapsen mukana kilpailuissa, joissa on tullut oman sarjan voittoja, jos myös häviöitäkin. Lapsi piti itse lajistaan, ja oli siinä varsin hyvä, mutta eipä hiipinyt vauhkous mieleeni missään vaiheessa. Pikemminkin päinvastoin yritin muistuttaa, että siinä lajissa ollaan parhaimmillaan päälle parikymppisinä, joten kiirettä ei ole. Jossain kymmenen vuoden iässä opetellaan vasta sitä omaa lajia, ja jos vanhemmat näkevät vaikkapa jääkiekkokaukalon tai jalkapallokentän reunalla tulevan ammattilaisen, se sama näky ei välttämättä ole sen oman lapsen silmissä. Siltä osin kyse on kyllä vanhempien kunnianhimosta. Viimeisellä lauseellasi kuitenkin vahvistat totuuden, jonka yritit kumota. Ja kyllä, siellä liikuntatunnilla ollaan todellakin veren maku suussa. Siltä osin kaikille ei ole mennyt perille ryhmässä pelaamisen ja yhteistyöhön oppimisen periaatteet, jos joukkuepelaaminen saa liikuntatunnilla hävityn ottelun jälkeen aikaan itkupotkuraivarin.
- LLOO
niin... kirjoitti:
"Ja te, jotka sille pituutta hyppäävälle pojalle ja isälleen nauroitte Eikös se ollut kuitenkin kilpailu, jossa olitte." - Juu, olihan se...kilpailu. Nuorimmat osanottajat taisivat olla siinä kahden vuoden korvilla, ja koko tapahtuman henki oli tarkoitettu joksikin ihan jotain muuksi, kuin piirinmestaruuskisaksi. "Jos teidän lapsenne paras ei riitä voittoon, niin älkää ihmetelkö, jos joku tekee töitä sen eteen. Jos teidän lapsellanne olisi rahkeita hyviin tuloksiin, niin voisitte olla vielä vauhkompia." - olen ollut lapsen mukana kilpailuissa, joissa on tullut oman sarjan voittoja, jos myös häviöitäkin. Lapsi piti itse lajistaan, ja oli siinä varsin hyvä, mutta eipä hiipinyt vauhkous mieleeni missään vaiheessa. Pikemminkin päinvastoin yritin muistuttaa, että siinä lajissa ollaan parhaimmillaan päälle parikymppisinä, joten kiirettä ei ole. Jossain kymmenen vuoden iässä opetellaan vasta sitä omaa lajia, ja jos vanhemmat näkevät vaikkapa jääkiekkokaukalon tai jalkapallokentän reunalla tulevan ammattilaisen, se sama näky ei välttämättä ole sen oman lapsen silmissä. Siltä osin kyse on kyllä vanhempien kunnianhimosta. Viimeisellä lauseellasi kuitenkin vahvistat totuuden, jonka yritit kumota. Ja kyllä, siellä liikuntatunnilla ollaan todellakin veren maku suussa. Siltä osin kaikille ei ole mennyt perille ryhmässä pelaamisen ja yhteistyöhön oppimisen periaatteet, jos joukkuepelaaminen saa liikuntatunnilla hävityn ottelun jälkeen aikaan itkupotkuraivarin.
Kilpailu on siis kilpailu. Vaikka siellä ei lapset saa ollakaan liian tosimielellä matkassa, niin ihan varmasti kaikki yrittävät parhaansa. Ja lapset laitetaan paremmuusjärjestykseen. Ellei halua tätä, niin sitten voi hyppiä sitä pituutta vaikka omalla kotipihalla. Kilpailun luonne pitää ymmärtää. Se, että joku siellä yrittää ihan tosissaan sitä parastaan ei välttämättä ole mitään vouhkaamista. Jos toinen hyppää 4 metriä ja toinen 2, niin se 4 metrin hyppääjä on ehkä tekemässä tulosta muullakin kuin ihan leikkimielellä. Ihan sama ovatko nuorimmat 2 vai 12 vuotiaita. Kun kyseessä on kilpailu niin ne lapset laitetaan paremmuusjärjestykseen. Jos tapahtuman henki on tarkoitettu joksikin muuksi, eiköhän silloin tapahtuma nimetäkin joksikin muuksi, vaikka urheilupäiväksi. Meillä ainakin lähtee kunnianhimo lapsesta itsestään. Ikää on vasta 11, mutta tutkii tilastoja, piirinennätyksiä ja vertaa omia tuloksiaan. Asettaa itselleen tavoitteita. Menee sinne Hippo-kisaankin tekemään parastaan, asettelee lähtötelineet itse paikalleen jne. Ei siinä minua tarvita. On käynyt seuran omissa iltakisoissa yksinkin. Pelaa myös kahdessa eri joukkueessa, mutta ei kyllä koskaan pelaa koulussa verenmaku suussa. Erottuu toki joukosta, koska on harjoitellut lajiaan jo muutaman vuoden, mutta ymmärtää ettei tavalliset lajia harrastamattomat kaverit voi olla samalla tasolla. Eikä takuulla saa raivareita jos oma joukkue häviää. Ennemmin niitä saa ne lapset, jotka haluaisivat harrastaa, mutta vanhemmat ei ja jotka haluaisivat olla myös hyviä. Olenpahan ollut todistamassa erästä napinaa, kun hävinneen joukkueen osapuoli valitti että ei me voida voittaa, kun xx (eli lapseni) oli toisella puolella. Ja olen todistanut sellaistakin, että ns paremmat pelaajat (eivät edes pelaa missään joukkueessa) turhautuvat, kun liikuntaa inhoavat potkivat pallon tahallaan minne sattuu tai luovuttavat vastapuolelle asenteella evvk.
- meillä ainakin tätä
LLOO kirjoitti:
Kilpailu on siis kilpailu. Vaikka siellä ei lapset saa ollakaan liian tosimielellä matkassa, niin ihan varmasti kaikki yrittävät parhaansa. Ja lapset laitetaan paremmuusjärjestykseen. Ellei halua tätä, niin sitten voi hyppiä sitä pituutta vaikka omalla kotipihalla. Kilpailun luonne pitää ymmärtää. Se, että joku siellä yrittää ihan tosissaan sitä parastaan ei välttämättä ole mitään vouhkaamista. Jos toinen hyppää 4 metriä ja toinen 2, niin se 4 metrin hyppääjä on ehkä tekemässä tulosta muullakin kuin ihan leikkimielellä. Ihan sama ovatko nuorimmat 2 vai 12 vuotiaita. Kun kyseessä on kilpailu niin ne lapset laitetaan paremmuusjärjestykseen. Jos tapahtuman henki on tarkoitettu joksikin muuksi, eiköhän silloin tapahtuma nimetäkin joksikin muuksi, vaikka urheilupäiväksi. Meillä ainakin lähtee kunnianhimo lapsesta itsestään. Ikää on vasta 11, mutta tutkii tilastoja, piirinennätyksiä ja vertaa omia tuloksiaan. Asettaa itselleen tavoitteita. Menee sinne Hippo-kisaankin tekemään parastaan, asettelee lähtötelineet itse paikalleen jne. Ei siinä minua tarvita. On käynyt seuran omissa iltakisoissa yksinkin. Pelaa myös kahdessa eri joukkueessa, mutta ei kyllä koskaan pelaa koulussa verenmaku suussa. Erottuu toki joukosta, koska on harjoitellut lajiaan jo muutaman vuoden, mutta ymmärtää ettei tavalliset lajia harrastamattomat kaverit voi olla samalla tasolla. Eikä takuulla saa raivareita jos oma joukkue häviää. Ennemmin niitä saa ne lapset, jotka haluaisivat harrastaa, mutta vanhemmat ei ja jotka haluaisivat olla myös hyviä. Olenpahan ollut todistamassa erästä napinaa, kun hävinneen joukkueen osapuoli valitti että ei me voida voittaa, kun xx (eli lapseni) oli toisella puolella. Ja olen todistanut sellaistakin, että ns paremmat pelaajat (eivät edes pelaa missään joukkueessa) turhautuvat, kun liikuntaa inhoavat potkivat pallon tahallaan minne sattuu tai luovuttavat vastapuolelle asenteella evvk.
Sinulla on kokemusta siitä, että joukkuepelaaminen on kaikkialla kivaa, vanhemmat eivät vouhkaa kentän laidalla, ja pelaaminen on aina reilua, kaikki pelaa jne. Minulla on toisenlaista kokemusta. Kysymyshän kuuluikin, onko kaikkialla tällaista. Ja jos jossain Hippo -kisassa isä on valmentajan ominaisuudessa se, joka mekkaloi siellä pienempien seassa, niin kyllä, ehdottomasti, minusta se ei ole enää mitään muuta kuin vouhkaamista. "Ja olen todistanut sellaistakin, että ns paremmat pelaajat (eivät edes pelaa missään joukkueessa) turhautuvat, kun liikuntaa inhoavat potkivat pallon tahallaan minne sattuu tai luovuttavat vastapuolelle asenteella evvk." -Eikö tuossa ole juuri kyse siitä, että liikuntatunnilla se voitto on kaikki kaikessa, ei se, että liikkuminen olisi yksinkertaisesti mukavaa. Mistähän ne ikävät kokemukset tulevatkaan.
- todellakaan
meillä ainakin tätä kirjoitti:
Sinulla on kokemusta siitä, että joukkuepelaaminen on kaikkialla kivaa, vanhemmat eivät vouhkaa kentän laidalla, ja pelaaminen on aina reilua, kaikki pelaa jne. Minulla on toisenlaista kokemusta. Kysymyshän kuuluikin, onko kaikkialla tällaista. Ja jos jossain Hippo -kisassa isä on valmentajan ominaisuudessa se, joka mekkaloi siellä pienempien seassa, niin kyllä, ehdottomasti, minusta se ei ole enää mitään muuta kuin vouhkaamista. "Ja olen todistanut sellaistakin, että ns paremmat pelaajat (eivät edes pelaa missään joukkueessa) turhautuvat, kun liikuntaa inhoavat potkivat pallon tahallaan minne sattuu tai luovuttavat vastapuolelle asenteella evvk." -Eikö tuossa ole juuri kyse siitä, että liikuntatunnilla se voitto on kaikki kaikessa, ei se, että liikkuminen olisi yksinkertaisesti mukavaa. Mistähän ne ikävät kokemukset tulevatkaan.
tuota... ei se voitto ole kaikki kaikessa, mutta tottakai kunnolla pelaavia ärsyttää, jos toiset haaveilevat kentällä evvk asenteella. peli voi olla kivaa ilman pakkoa voittaa. mutta ei se ole enää kivaa, jos kaveri jolle vaikka potkaiset palloa ei yritäkään tehdä sille mitään. aivan sama kuin yrittäisit yksin soittaa orkesterissa toisten touhutessa omiaan.
- tee sille pallolle
todellakaan kirjoitti:
tuota... ei se voitto ole kaikki kaikessa, mutta tottakai kunnolla pelaavia ärsyttää, jos toiset haaveilevat kentällä evvk asenteella. peli voi olla kivaa ilman pakkoa voittaa. mutta ei se ole enää kivaa, jos kaveri jolle vaikka potkaiset palloa ei yritäkään tehdä sille mitään. aivan sama kuin yrittäisit yksin soittaa orkesterissa toisten touhutessa omiaan.
mitään? Piruuttaan ja sun kiusaksi, vai jähmettyykö kun toverit lukevat peliä niin paljon paremmin etsivät syntipukkia joukkueen häviölle ja syöttävät pallon sen ainoan kerran pelin aikana hänelle?
- lastensa äiti
Meillä on kaksi lasta, 11- ja 12 -vuotiaat, jotka harrastavat ohjattuja juttuja, jossa kokoonnutaan oppimaan pelaamista, ryhmässä toimimista, sosiaalisia taitoja jne... Missä otetaan huomioon lähtökohdat, motiavaatio, tavoitteet. Ryhmät sitten jaetaan tämän mukaan. Lapsen oppimista ja harrastuksia tulee tukea ja tarjota hänelle mahdollisuuksia kehittyä niillä alueilla, jotka häntä erityisesti innostavat. Lapsen temperamenttia ei myöskään voi valita, eikä muuttaa, se on luonteenlaatu, joka vaikuttaa kaikkeen. Lapsi on vain hyväksyttävä sellaisena, kuin hän on. Ennen kaikkea lapset kuitenkin tarvitsevat, omaan mielikuvitukseen perustuvaa tekemistä, jota vanhemmat eivät ohjaa ja säätele. Meillä on myös meidän tarvitsemaa tyhjää aikaa ja joskus jopa pitkästymistä, jotta meidä ajattelu ja luovuus kehittyy. Itse ole myös vetäjänä toisen lapsen harrastuksessa ja lasten kanssa on mielettömän ihanaa touhuta siellä kentällä, vapaa- ajan viettoa parhaimmillaan.
- nykyyään on
Meilläkin jalkapallo loppui juuri tuohon äärettömään sitoutumiseen. Jos et käy kaikissa harjoituksissa ja peleissä, et ole mitään... Sen sai suurinpiirtein suoraan kuulla valmentajan suusta. Peliaikaa annettiin vain "parhaille" pelaajille ja "huonommat" ei päässeet kentälle juuri koskaan. Varmaan motivoi ns. harrasteilijaa, jota kuitenkin olisi kiinnostanut ko. laji.
- annetaan niille
sitoutuneille pelajille. niitä jotka tosiaan käyvät ahkerasti harkoissa. miten voi valmentaja tietää, että poika on kiinnostunut lajista, jos tämä ei naamaansa harkoissa esittele. meilläkin on pojan joukkueessaa pari sellaista kaveria, joita ei harjoittelu kiinnosta. jos siellä ollaan niin kaikki muu puuhastelu on mukavampaa. useimiten ei olla edes paikalla. sitten kun on tulossa pelireissu ovat nämä kaverit ensimmäisenä lähtemässä. valmentaja ainakin näille pojille on suoraan sanonut, että peliaika on´suorassa suhteessa harjoitteluun ja että mukaan pääsevät mutta toiset pelaavat enemmän. ja sitten näiden vanhemmat itkevät miten totista touhu on. minun mielestä ihan oikein. pitäähän koulussakin tehdä ´töitä pärjätäkseen. ei opettaja anna kymmpiä lapselle joka ei vaivaudu edes tunneille.
- isi-71
annetaan niille kirjoitti:
sitoutuneille pelajille. niitä jotka tosiaan käyvät ahkerasti harkoissa. miten voi valmentaja tietää, että poika on kiinnostunut lajista, jos tämä ei naamaansa harkoissa esittele. meilläkin on pojan joukkueessaa pari sellaista kaveria, joita ei harjoittelu kiinnosta. jos siellä ollaan niin kaikki muu puuhastelu on mukavampaa. useimiten ei olla edes paikalla. sitten kun on tulossa pelireissu ovat nämä kaverit ensimmäisenä lähtemässä. valmentaja ainakin näille pojille on suoraan sanonut, että peliaika on´suorassa suhteessa harjoitteluun ja että mukaan pääsevät mutta toiset pelaavat enemmän. ja sitten näiden vanhemmat itkevät miten totista touhu on. minun mielestä ihan oikein. pitäähän koulussakin tehdä ´töitä pärjätäkseen. ei opettaja anna kymmpiä lapselle joka ei vaivaudu edes tunneille.
"minun mielestä ihan oikein. pitäähän koulussakin tehdä ´töitä pärjätäkseen. ei opettaja anna kymmpiä lapselle joka ei vaivaudu edes tunneille. " Liikunnassa on kyse vähän eri asiasta. Tottakai tyttö/poika, joka käy harjoituksissa esim. 2-4 kertaa viikossa kehittyy nopeammin kuin sellainen joka käy ko. määrästä esim. puolissa harjoituksissa. Tämä näin jos lapsella on vain yksi harrastus. Mutta jos puhutaan lapsesta joka harrastaa jalkapalloa, liikuntalaji y:tä ja x:ää, on ihan ymmärrettävää että kaikkiin jalkapalloharkkoihin ei pääse, vaikka haluaisikin. Todennäköisesti näin on lajien y ja x harrastuskertojen osaltakin. Jälkimmäinen lapsi on kuitenkin huonon valmentajaisin kohdalle osuessa huonossa asemassa. Peleihin ei tule tasapuolisesti kutsuja. Tämmöisen takia jalkapalloliitto on varmaan kirjoitellut näitä kaikki pelaa / ja puolen pelin takuu sääntöjä. Noissa valmentajaisissä on idiootteja, jotka eivät näe kovin pitkällä tähtäimellä asioita. Näin sivusta seuranneena (isänä) ihmettelen sitä, miksi jalkapallovalmentajaisien lapset eivät kuitenkaan loista yli muiden, vaikka isin mukana käyvät kaikissa harkoissa, pelaavat kaikissa peleissä jne.. Siitä huolimatta lajiin ei täysin sitoutuneet (muita lajejakin harrastavat), jotka eivät kaikissa harkoissa käy, pärjäävät joukkueessa ja peleissä ihan mainiosti. Jos/kun saavat niihin peleihin osallistua. Sitten kun lapsi ymmärtää itsekin mitä haluaa (mahdollisesti jotain muuta kuin jalkapalloa..), voi pudotus olla aika kova, jos A) ei mahdu joukkueeseen, B) vanhempien ajatus tulevasta Hyypiän Sampasta ei toteudukaan. Kova isku joko pojalle, tai isälle. Monta lajia harrastava on mahdollisesti saanut kipinän ylipäätään harrastaa MONIPUOLISTA liikuntaa. Ei varmaan pelaa valioliigassa, mutta on saanut lapsena kokeilla eri lajeja ja kenties löytänyt niistä jotain joka kantaa aikuisiälle asti, läpi normaalin työelämän.
- kaikki pelaa
isi-71 kirjoitti:
"minun mielestä ihan oikein. pitäähän koulussakin tehdä ´töitä pärjätäkseen. ei opettaja anna kymmpiä lapselle joka ei vaivaudu edes tunneille. " Liikunnassa on kyse vähän eri asiasta. Tottakai tyttö/poika, joka käy harjoituksissa esim. 2-4 kertaa viikossa kehittyy nopeammin kuin sellainen joka käy ko. määrästä esim. puolissa harjoituksissa. Tämä näin jos lapsella on vain yksi harrastus. Mutta jos puhutaan lapsesta joka harrastaa jalkapalloa, liikuntalaji y:tä ja x:ää, on ihan ymmärrettävää että kaikkiin jalkapalloharkkoihin ei pääse, vaikka haluaisikin. Todennäköisesti näin on lajien y ja x harrastuskertojen osaltakin. Jälkimmäinen lapsi on kuitenkin huonon valmentajaisin kohdalle osuessa huonossa asemassa. Peleihin ei tule tasapuolisesti kutsuja. Tämmöisen takia jalkapalloliitto on varmaan kirjoitellut näitä kaikki pelaa / ja puolen pelin takuu sääntöjä. Noissa valmentajaisissä on idiootteja, jotka eivät näe kovin pitkällä tähtäimellä asioita. Näin sivusta seuranneena (isänä) ihmettelen sitä, miksi jalkapallovalmentajaisien lapset eivät kuitenkaan loista yli muiden, vaikka isin mukana käyvät kaikissa harkoissa, pelaavat kaikissa peleissä jne.. Siitä huolimatta lajiin ei täysin sitoutuneet (muita lajejakin harrastavat), jotka eivät kaikissa harkoissa käy, pärjäävät joukkueessa ja peleissä ihan mainiosti. Jos/kun saavat niihin peleihin osallistua. Sitten kun lapsi ymmärtää itsekin mitä haluaa (mahdollisesti jotain muuta kuin jalkapalloa..), voi pudotus olla aika kova, jos A) ei mahdu joukkueeseen, B) vanhempien ajatus tulevasta Hyypiän Sampasta ei toteudukaan. Kova isku joko pojalle, tai isälle. Monta lajia harrastava on mahdollisesti saanut kipinän ylipäätään harrastaa MONIPUOLISTA liikuntaa. Ei varmaan pelaa valioliigassa, mutta on saanut lapsena kokeilla eri lajeja ja kenties löytänyt niistä jotain joka kantaa aikuisiälle asti, läpi normaalin työelämän.
puhut asiaa. osaltaan. mutta olen jostakin eri mieltä. minulla 2 lasta, jotka harrastavat ja kilpailevat monessa lajissa. toinen on jopa erittäin lahjakas kaikessa, toinen joissakin hyvä, joissakin keskitasoa. yksi joukkuelajikin on eksynyt mukaan ja olen kyllä sitä mieltä, että kun joukkueeseen lähtee mukaan, se myös velvoittaa. on väärin joukkuetovereita kohtaan, mikäli harjoituksissa joku käy silloin kun siltä tuntuu eikä valmentaja voi olla koskaan varma, että onko tämä pelaaja tulossa seuraavaan peliin vai valitseeko mahdollisesti tällä kertaa jonkun muun kisan tai vaikka mökkireissun. meillä on sujunut hyvin monen lajin yhteistyö. joukkueharkat ovat etusijalla, mutta kyllä muuhunkin jää aikaa. kilpailuja on joskus yhtä aikaa harkkojen kanssa eikä se ole ollut ongelma meille eikä valmentajille, valkut on jopa sanoneet, että hyvä kun vielä nuorena harrastaa monipuolisesti ja on pitänyt hyvänä että käydään muuallakin. kaikki eivät tähän halua/pysty, sallittakoon heille se yksi laji; hyvä kun ovat jossakin mukana. olen myös nähnyt näitä puusilmäisivalmentajia,jotka tuijottavat harkkapäiväkirjaa ja antavat peliaikaa vain tähän heidän lajiin sitoutuneisiin ja sitten omille lapsilleen. ja kumma kyllä, vaikka nämä omat lapset pelaavat ylivoimaisesti eniten ja muutenkaan eivät paljon muuta tee, eivät he silti ole yhtään parempia kuin muutkaan. onneksi kummankaan lapseni valmentaja ei kuulu tämmöisiin valmentajiin. elikkä meillä on periaate, että ensin joukkue (siinä kun ei ole kyse pelkästään omasta edusta) ja sitten henkilökohtaiset lajit. Kyse on kuitenkin niin nuorista lapsista, että on sama ovatko he jalkkiskentällä, yleisurheilemassa vai suunnistamassa. pääasia että liikkuvat jollakin lailla. sitten joskus he itse tekevät valinnan, mihinkä alkavat panostamaan. mutta vasta siinä vaiheessa, kun lajiharjoittelua aletaan kaivata.
- valmentaja_
kaikki pelaa kirjoitti:
puhut asiaa. osaltaan. mutta olen jostakin eri mieltä. minulla 2 lasta, jotka harrastavat ja kilpailevat monessa lajissa. toinen on jopa erittäin lahjakas kaikessa, toinen joissakin hyvä, joissakin keskitasoa. yksi joukkuelajikin on eksynyt mukaan ja olen kyllä sitä mieltä, että kun joukkueeseen lähtee mukaan, se myös velvoittaa. on väärin joukkuetovereita kohtaan, mikäli harjoituksissa joku käy silloin kun siltä tuntuu eikä valmentaja voi olla koskaan varma, että onko tämä pelaaja tulossa seuraavaan peliin vai valitseeko mahdollisesti tällä kertaa jonkun muun kisan tai vaikka mökkireissun. meillä on sujunut hyvin monen lajin yhteistyö. joukkueharkat ovat etusijalla, mutta kyllä muuhunkin jää aikaa. kilpailuja on joskus yhtä aikaa harkkojen kanssa eikä se ole ollut ongelma meille eikä valmentajille, valkut on jopa sanoneet, että hyvä kun vielä nuorena harrastaa monipuolisesti ja on pitänyt hyvänä että käydään muuallakin. kaikki eivät tähän halua/pysty, sallittakoon heille se yksi laji; hyvä kun ovat jossakin mukana. olen myös nähnyt näitä puusilmäisivalmentajia,jotka tuijottavat harkkapäiväkirjaa ja antavat peliaikaa vain tähän heidän lajiin sitoutuneisiin ja sitten omille lapsilleen. ja kumma kyllä, vaikka nämä omat lapset pelaavat ylivoimaisesti eniten ja muutenkaan eivät paljon muuta tee, eivät he silti ole yhtään parempia kuin muutkaan. onneksi kummankaan lapseni valmentaja ei kuulu tämmöisiin valmentajiin. elikkä meillä on periaate, että ensin joukkue (siinä kun ei ole kyse pelkästään omasta edusta) ja sitten henkilökohtaiset lajit. Kyse on kuitenkin niin nuorista lapsista, että on sama ovatko he jalkkiskentällä, yleisurheilemassa vai suunnistamassa. pääasia että liikkuvat jollakin lailla. sitten joskus he itse tekevät valinnan, mihinkä alkavat panostamaan. mutta vasta siinä vaiheessa, kun lajiharjoittelua aletaan kaivata.
Itse toimin valmentajana joukkuelajissa ja valmennan joukkuetta jossa on 12 erittäin motivoitunutta 12-13v harrastajaa. Treenejä on 5x viikossa ja siihen päälle kilpailu matkat ja sen lisäksi jokaisella on omat henkilökohtaiset harjoitusohjelmat joita pitää tehdä kotona. Tekemistä on siis paljon ja vaaditaan äärimmäisen kovaa sitoutumista.
Meillä homma toimii kuitenkin vain näiden urheilijoiden ehdoilla. Jos treenimäärä rupeaa tuntumaan jossain vaiheessa liian suurelta tai itse harjoitukset liian rankalta niin sitten on mahdollisuus siirtyä toiseen joukkueeseen, jossa tavoitteet ja treenit ei ole samalla tasolla. Näin annetaan kaikille lajista kiinnostuneille mahdollisuus harrastaa oman taitotason ja motivaation mukaan! Tietenkin vanhemmat välillä kauhistelevat suurta treeni määrää, mutta eivät voi "pakottaa" lapsiaan jäämään kotiin. Toisin sanoen nämä lapset haluavat tulla harkkoihin ihan omasta vapaasta tahdostaan ja viitenä kertana viikossa salille astelee ilionen porukka ahkeria ja motivoituneita treenajia.
Tässä vaiheessa onkin hyvä ymmärtää kilpaurheilun ja harrastelun ero! Jos tuntuu että kilpailuttaminen on liikaa ja "veren maku suussa" treenaaminen ei sovi niin sitten pitää miettiä toista joukkuetta tai jotain muuta harrastusta. Tämäkin edelleen lapsen toiveiden mukaan! Ei sen mukaan jos vanhemmat eivät jaksa kiertää kisoja katsomassa.. Omalle kohdalle on sattunut sellainenkin tapaus että itku silmässä ollaan tultu kertomaan lopettamispäätöksestä ja syynä oli se että äiti ei enää halunnut lapsensa jatkavan. Oli kuulemma liian raakaa. Edelleen tämä lapsi käy katsomassa harkkoja ja kisoja ja joka kertaa sanoo minulle kuinka ikävöi lajia ja harkkoja ja kisoja, mutta äiti ei anna. Mielestäni sekin on väärin...
Tietenkään tämä ei toimi kaikissa lajeissa tai kaikilla paikkakunnilla samalla lailla ja mielestäni se on sääli. Vaikka itse olenkin varsin menestyneen kilpajoukkueen valmentaja ja uskollinen kilpa-/huippu-urheilun puolestapuhuja, olen silti sitä mieltä että jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus harrastaa haluamaansa lajia juuri sillä tasolla millä pystyy. Aina pitäisi olla mahdollisuus valita ns. edustusjoukkueen ja harrasteluporukan välillä. Näin lasten ja nuorten urheilu pysyy reiluna ja mielekkäänä kaikille. - jokkku
valmentaja_ kirjoitti:
Itse toimin valmentajana joukkuelajissa ja valmennan joukkuetta jossa on 12 erittäin motivoitunutta 12-13v harrastajaa. Treenejä on 5x viikossa ja siihen päälle kilpailu matkat ja sen lisäksi jokaisella on omat henkilökohtaiset harjoitusohjelmat joita pitää tehdä kotona. Tekemistä on siis paljon ja vaaditaan äärimmäisen kovaa sitoutumista.
Meillä homma toimii kuitenkin vain näiden urheilijoiden ehdoilla. Jos treenimäärä rupeaa tuntumaan jossain vaiheessa liian suurelta tai itse harjoitukset liian rankalta niin sitten on mahdollisuus siirtyä toiseen joukkueeseen, jossa tavoitteet ja treenit ei ole samalla tasolla. Näin annetaan kaikille lajista kiinnostuneille mahdollisuus harrastaa oman taitotason ja motivaation mukaan! Tietenkin vanhemmat välillä kauhistelevat suurta treeni määrää, mutta eivät voi "pakottaa" lapsiaan jäämään kotiin. Toisin sanoen nämä lapset haluavat tulla harkkoihin ihan omasta vapaasta tahdostaan ja viitenä kertana viikossa salille astelee ilionen porukka ahkeria ja motivoituneita treenajia.
Tässä vaiheessa onkin hyvä ymmärtää kilpaurheilun ja harrastelun ero! Jos tuntuu että kilpailuttaminen on liikaa ja "veren maku suussa" treenaaminen ei sovi niin sitten pitää miettiä toista joukkuetta tai jotain muuta harrastusta. Tämäkin edelleen lapsen toiveiden mukaan! Ei sen mukaan jos vanhemmat eivät jaksa kiertää kisoja katsomassa.. Omalle kohdalle on sattunut sellainenkin tapaus että itku silmässä ollaan tultu kertomaan lopettamispäätöksestä ja syynä oli se että äiti ei enää halunnut lapsensa jatkavan. Oli kuulemma liian raakaa. Edelleen tämä lapsi käy katsomassa harkkoja ja kisoja ja joka kertaa sanoo minulle kuinka ikävöi lajia ja harkkoja ja kisoja, mutta äiti ei anna. Mielestäni sekin on väärin...
Tietenkään tämä ei toimi kaikissa lajeissa tai kaikilla paikkakunnilla samalla lailla ja mielestäni se on sääli. Vaikka itse olenkin varsin menestyneen kilpajoukkueen valmentaja ja uskollinen kilpa-/huippu-urheilun puolestapuhuja, olen silti sitä mieltä että jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus harrastaa haluamaansa lajia juuri sillä tasolla millä pystyy. Aina pitäisi olla mahdollisuus valita ns. edustusjoukkueen ja harrasteluporukan välillä. Näin lasten ja nuorten urheilu pysyy reiluna ja mielekkäänä kaikille.Tuossa on se huonoo et monikaan ei mee vapaaehtosesti ''huonompaan'' joukkoeeseen vaan haluaa pelata paremmassa joka johtaa siihen että pitää käydä kaikissa harkoissa ja minun mielestä 5x viikossa olevat harkat ovat liikaa tuan ikäiselle.
- harrastaja.
Mihin tämä jatkuva kilpailutus on johtamassa? Stressaantuneisiin, häviämistä pelkääviin ihmisiin?
-Kivaa skeidaa?? :DDD jotenki vaan laitto nauramaan... - urheilijan äiti
Kyllä valinnanvaraa pitäisi olla. Haluaako pelata/harrastaa höntsy-, harraste- vai kilpa-, ikäkausiporukassa. Kukin taitojensa ja motivaationsa mukaan! Porukoita löytyy kyllä. Harrasteporukassa treenejä 1-2 krt / vko - kilpaporukassa vähintään 5 krt / vko.
Aiemmin piti aina kuskailla. Nyt poika jo 12v - joten polkee 10 km harrastematkan mennen tullen mielellään - käy hyvästä alku- /loppuverkasta. Talvella taas kuskaillaan!- Jata
Poikani on lahjakas palloilija ja hän on pelannut pienestä pitäen palloa ja nauttinut siitä. Hän pääsi edustamaan seuraansa jopa vanhemmissa ikäluokissa,
kun valmentaja katsoi, että hänellä taito riittää pelata vanhempien poikien kanssa. Vaan siitäkös älämölö nousi! Niiden lasten vanhemmat joiden pojalla ei pallotaito ollutkaan niin hyvä kuin pojallamme olivat kateellisia ja eivätkä he hyväksyneet sitä, että joku nostetaan pelaamaan vanhempaan ikäluokkaan.
Poikani turhautui pelaamaan omassa ikäluokassaan, kun hän osasi pelata hyvin ja toiset saattoivat kentällä vaikkapa katsella maisemia. Mutta kun hän pääsi pelaamaan tasoaan vastaavaan porukkaan, niin innostusta löytyi.
Miksei sitten voi olla joukkueita jotka on jaettu selkeästi ykkösjoukkueeksi tai kakkosjoukkueeksi? Ykkösjoukkueessa olisivat ne pelaajat jotka haluavat pelata kunnolla ja osaavat pelata ja ovat harjoituksissa mukana kunnolla. Vanhemmat vaan taitavat panna vastaan, kun ei meidän poika pääse ja naapurin pääsee...
Se on se kateus. Tällä tavallako sitä suomalaista joukkuepeliä kehitetään, että kaikille annetaan peliaikaa riippumatta siitä osaatko vai et. Ne pelaajat kärsivät jotka haluavat pelata kunnolla eivätkä he kehity. Ne pelaajat joita ei niin kiinnosta pelata ja eivät taidoiltaan ole vielä kehittyneitä, niin he ovat kakkosporukassa ja jos siellä motivoituvat pelaamaan ja harjoittelemaan, niin varmasti heilläkin kehitystä tapahtuu ja on mahdollista päästä siihen ykkösjoukkueeseen. Ei varmasti pojasta, jolla taidot eivät ole vielä kehittyneet ykkösjoukkueen arvoiseksi , ole kiva olla joukkuuen heikoin lenkki. Jos hän saa pelata tasoisessa porukassaan, tulee hänellekin niitä onnistumisia ja iloa ja kehittymistä tapahtuu. Joukkuejakoa voi verrata luokalle siirtymiseen. Moniko vanhempi laittaisi ekaluokkalaista kolmannelle vaikka hän ei osaisi lukea tai kirjoittaa? Tuskin kukaan. Miksi sitten urheilussa pitäisi ykkösjoukkueeseen laittaa lapsi jolla taidot eivät yksinkertaisesti riitä?
- asdjsakldald
Jääkiekkoa naisvoimistelua salibandyä yms ei voi enää 15 vuoden iässä harrastaa ollenkaan vain "muuten vaan". Kilpailuja joka toinen viikonloppu ja reenejä 3-6 kertaa viikossa.
- blondeistablondein72hki
opetetaan,lasvatetaan,kannustetaan...
14v likka harrasti futista mutta joutui jalkojensa takia lopettamaan ja halusi muutenkin kun joukkueensa oli epäoikeudenmukainen...
Nyt harrastaa 9v tyttö futista ja niin kauan saa harrastaa kun se on tytöstä hauskaa mutta pakkopullaa siitä ei tehdä.- MaRisj
Mitä tyttäresi jaloille tapahtui? Minua kiinnostaa tämä, koska olen lukenut ja kuullut, ettei jalkapallo oikein sovi tytöille. Että monien jalat kärsivät ja tulee erinäisiä vaivoja. Polvet vaurioituvat jne. Tyttöjen lantion ja polvien välinen suhde kun on isompi kuin poikien, johtuen tyttöjen anatomiasta, lantion leveydestä.
Ja aina kun polvet vaurioituvat, voi aikuisiällä seurata ikävä nivelrikko, johon ei varsinaista parannuskeinoa ole. Nuoruuden harrastuksesta voi siis seurata aikuisena vuosien piina, joka vaikuttaa paitsi työkykyyn, elämään yleensä. Tällaiset vaivat voivat sitten aikuisiällä johtaa liikunnan vaikeutumiseen. Näistä ei vain puhuta. Minusta niistä olisi erittäin tärkeä puhua, jos suinkin voitaisiin välttää riskejä. Ei varmaan kukaan vanhempi halua lastensa rikkovan itseään, varsinkaan niin, että seuraa loppuelämän piina. - 13v. pelannut tyttö
MaRisj kirjoitti:
Mitä tyttäresi jaloille tapahtui? Minua kiinnostaa tämä, koska olen lukenut ja kuullut, ettei jalkapallo oikein sovi tytöille. Että monien jalat kärsivät ja tulee erinäisiä vaivoja. Polvet vaurioituvat jne. Tyttöjen lantion ja polvien välinen suhde kun on isompi kuin poikien, johtuen tyttöjen anatomiasta, lantion leveydestä.
Ja aina kun polvet vaurioituvat, voi aikuisiällä seurata ikävä nivelrikko, johon ei varsinaista parannuskeinoa ole. Nuoruuden harrastuksesta voi siis seurata aikuisena vuosien piina, joka vaikuttaa paitsi työkykyyn, elämään yleensä. Tällaiset vaivat voivat sitten aikuisiällä johtaa liikunnan vaikeutumiseen. Näistä ei vain puhuta. Minusta niistä olisi erittäin tärkeä puhua, jos suinkin voitaisiin välttää riskejä. Ei varmaan kukaan vanhempi halua lastensa rikkovan itseään, varsinkaan niin, että seuraa loppuelämän piina.Itse olen pelannut 6 vuotiaasta asti jalkapalloa ja täytän 20 kohtapuoliin, joten aikaa on ollut saada kaikki mahdolliset vaivat. pelaan ja valmennan edelleen.
Itse katson, että jos tyttö haluaa pelata niin antaa pelata. Jalista voi pelata niin, että jalat menevät tai sitten ei. itselläni on tällä hetkellä rasitusvamma polvessa, joka lääkärin mukaan ei parane, toinen nilkka paranee nivelsiteiden takia, jota pitää varoa, sekä toinenkin polvi meni nyt keväällä ja jälleen täytyy olla varovainen kun liikkuu. Mutta silti huolimatta jatkan.
Kyse ei ole ainakaan minun kohdallani siitä, että pelaan jalkapalloa vaan siitä miten pelaan ja millä pelipaikalla. Joukkueessani on tyttöjä, joilla ei ole sattunut mitään vakavampaa kuin mustelmia ja sitten on minun kaltaisiani, joilla joka ikinen paikka on rikki. Kyse on vain pelityylistä ja siitä, että kasvu vaiheessa osasi ottaa vähän rennommin ja ENNENKAIKKEA siitä, että tietää omat rajansa.
Oma neuvo on, että antaa pelata jos siltä tuntuu, mutta jos alkaa valittamaan jalkojen kunnosta niin, sitten pitää taukoa tai ottaa kevyemmin. Katson, että omien jalkojeni kunto on seurausta pelityylistäni eikä siitä, että olen tyttö.
Nykyään seuroissa ja muissa sellaisissa kerhoissa alkaa liikunta muuttumaan urheiluksi. Paikkakunnalla missä asun oli ennen liikuntakerho, mutta nyt senkin toiminta on muutettu jo rankemmaksi ja ns. huonommat eivät kovin hyvin pääse mukaan. Tämän kyseisen kerhon nimikin on muuttunut urheilukerhoksi. Koululiikunta on myös nykyään enemmän urheilua. Täytyy niska limassa tehdä parhaansa eikä tunnilla monesti ole edes hauskaa kun tulee riitoja ja muita oikkuja. Jos eivät oppilaat valita niin sitten opettaja valittaa. Liikunnalla ja urheilullakin on toistensa välissä raja! Liikunta on rento harrastusmuoto, urheilu taas on enemmän työtä...
Nykyään seurassa on ihan normaalia että vanhemmilta ja lapsilta vaaditaan.. Joukkue sekä myös yksilö lajeissa että treenataan lajista riippuen 7-10w noin 3-12 kertaa viikossa. Eli 3-4 kertaa viikossa o suhteelisen vähän verrattuna noihin jotka reenaa sen 10-12 kertaa viikossa. Ja siinä vaaditaan vanhemmilta kärsivällisyyttä ja jaksamista myös! sitten kilpailu reissut ja muut talkoot.
(tiedän kokemuksesta)
Itse olen elänyt Urheilijan elämän ja jos 7 w reenannut 10 ketyaa viikossa ainakin.
EN IKINÄ OLE PITÄNYT SITÄ HUONONA ASIANA!! päin vastoin olen aina ollut tyytyväinen! se elämän muoto sopi minulle. (en tarkota että sen kaikille pitäisi sopia edes mutta minulle se oli just se mistä mä tykkäsin).
Vanhemmatkin väsy jossain vaiheessa ja kysy että josko lopettaisin mutta itse tahdoin jatkaa. Vasta tänä keväänä 17 vuoden jälkeen lopetin tämän urani selkävian vuoks. (nyt olen 23w) (harmittaa mielettömästi oilisin vieläkin voinut kilpa urheilla!!)
Valmentanut olen n. 7 vuotta kilpaurani ohessa nuorempia.
Harrastaja ryhmillä se ei ole niin tarkkaa ainakaan meidän seurassa vaikka käviöistä pidetäänkin kirjaa. Mutta valmentajana huomasin sen huonon puolen siinä että ikinä ohjaamaan lähtiessä ei tiennyt ketä on paikalla ja miten siis suunittelisi tunnin. Piti tehdä JOS suunitelmia.
Nykyisin valmennan harrastaja kilparyhmää sekä muita "oikeita" kilparyhmiä sijaisena. Eli periaatteessa seuran kakkos valmentaja.
Ja työssä olen huomannut että kun tietää ketä on paikalla on helpompi suunitella tunnit ja työskennellä. Lisäksi siinä tulee se haastavuus jättäytyä pois treeneistä jos joudut ilmoittamaan poissa olosi. Yksikään urheilija tai vanhempi ei minulle ole vielä tullut sanomaan että liian tiukkaa toimintaa vaan kiitellyt siitä kun on yhteiset peli säännöt! joita myös kaikki noudattaa. Ja se että tulosta jokaisen kohdalla on tullut kun ovat olleet paikalla.
Ja jos joku kannustaa urheilussa eteenpäin niin se onnistumisen ilo ja uuden oppiminen. (Minulla ainakin itsellä se vaan vei etteenpäin)
Lisäksi kilpa urheilu on tuonut monia hyviä matkoja, muistoja ja kavereita ympäri maata.
Opettanut tekemään kaiken sen eteen mitä haluaa ja laittamaan tavoitteita elämässä niitä tavoitella ja jotka kantaa koko ajan eteenpäin.
Eli aina se kilpailu ei ole vaan haitaksi. Jokainen osaa lapsista sanoa tykkääkö vaiko ei . pakottaa ei kannata mutta jos tykkää niin silloin kannattaa antaa jatkaa! Meitäkin kun on moneen junaan !!!- iloa....
ei nuorilta tapeta kilpailuttamisella vaan sillä,ettei nuoria kannusteta edes liikkumaan. Nuoret viedään autolla kouluun,harrastuksiin ja joka paikkaan,silloin eivät edes opi liikkumaan itsenäisesti.
- The Truth
Lähdetään ensin siitä, että joukkuelajia voi harrastaa vain jos joukkue on paikalla. Jos pelaajat osallistuvat harjoituksiin miten sattuu, ei ole joukkuetta. Siksi pelaajilla on ilmoitusvelvollisuus poisjäänneistä.
Toiseksi kilpailu on osa elämää. Osalle pelaajista se sopii osalle ei. Osalle vanhemmista se sopii, osalle ei. Kilpailuhenkisyys tarkoittaa intohimoa lajia ja harjoittelua kohtaan. Silloin pelaajat, vanhemmat ja valmentajat ehdottomasti haluavat tällaista toimintaa. Muun muassa siksi, että se ei ole tylsää, kuten muu elämä, vaan mielenkiintoista ja innostavaa. Hävisi tai voitti, sillä kukaan ei voita joka kerta. Kilpailua tehdään täysillä, mikä on ihanaa ja se saa ihmisestä esiin asioita, joista ei muuten voi edes haaveilla.
Olennaista on sopia kilpailun säännöistä ja toiminnan malleista, jotta toiminta olisi mahdollisimman laadukasta, oikeudenmukaista ja viime kädessä kannustavaa ja innostavaa kaikilta osin. Ylilyöntejä sattuu, ja moni valmentaja on hankalassa kehitysvaiheessa urallaan.
- ylpeä ope
Minulla on vähän samoja kokemuksia musiikin alalta.
Aloitin musiikin harrastamisen viisivuotiaana. Jo kuudennella luokalla minulla oli orkesteri, teoriatunti, kuoro, kvartetti ja oma soittotunti. Olin lahjakas, mutta laiska, koska olin niin pirun väsynyt. Kuljin harjoituksiin pyörällä, viisi kilometriä suuntaansa, talvellakin.
Vanhemmat eivät ikinä pakottaneet minua soittamaan. Soittaminen vaan oli sellainen juttu, mitä minä tein, koska olin aina tehnyt. Lopettaminen ei tullut ikinä mieleeni, koska en tiennyt mitään muuta tapaa olla.
Musiikkikoulutus on jumittunut johonkin 1800 -luvun asenteisiin. Opettajan ammattia ylenkatsotaan ja jokaisella kiiluu silmissä tähtisolistin ura. Ammattikoulutuksessa tämä näkyy erityisen selvästi siinä, ettei pedagogiikkaan satsata aikaa eikä vaivaa, tulevia pedagogeja opettavat eivät itse ole pedagogeja ja silloin kun opettamisesta puhutaankin, kyse on sellaisesta hemmetinmoisesta lässytyksestä, jossa keskitytään enemmänkin muusikon ja opettajan minäkuvien tasapainotukseen ja siihen, miltä minusta tuntuu, kun nyt opetan. Oppilas on opetustilanteessa ikäänkuin välttämätön väline, kulissi opettajan opetustapahtumaa varten. Ethän sinä voi opettaa, jos sinulla ei ole oppilasta! Kaikki suuret muusikot opettavat! Se tekee heistä jaloja luonteita!
Minä olen lopentympiintynyt tähän pipipäiseen meininkiin.
Minun oppilaani eivät mene tuohon sairaaseen myllytykseen. Minun tunneillani oppilas ja hänen oppimisensa ovat pääasia, ei minun mahtava soittotaitoni ja egoni. Minä olen siellä oppilastani varten, ei päinvastoin! Jos ei ole kotona harjoiteltu, sitten harjoitellaan tunnilla. Harjoittelusta keskustellaan, suunnitellaan oppilaan kanssa, milloin heillä olisi sopiva hetki harjoitella viikon mittaan. Harjoittelua harjoitellaan, sillä sekin on tekniikkalaji. Oppilaat saavat toivoa, mitä haluavat soittaa ja mielelläni sovitan heidän toivomiaan lauluja heidän taitotasolleen ja instrumentille sopivaksi. Ei ole pakko esiintyä. Soittaminen on oppilaan oma juttu, se on oppilaan henkisen elämän työkalu. Jos oppilas ei ikinä soita kenenkään muun, kuin itsensä ja minun kuullen, se on täysin OK. Soittotaito on häntä itseään varten. Vaan jos oppilas haluaa esiintyä (näitäkin on!) valitsen tilanteen tarkkaan, jotta se on mahdollisimman turvallinen, valitaan biisit tarkkaan ja esiintymistä harjoitellaan ja siihen liittyvistä tunnoista puhutaan.
Minun kohdallani, kun minä olin pieni ja rakastin soittamista, asiat eivät olleet näin.
Ymmärrän täysin aloittajan ajatuksia. Kun lapsella on jokin juttu, josta hän pitää ja jonka hän kokee omaksensa, liika kilpailuhenki ja suorittaminen ikäänkuin ryöväävät tuon harrastuksen lapselta pois. Alunperin kyse oli liikkumisen tai soittamisen riemusta, siitä, että oma kroppa osaa hypätä tai potkia palloa tai siitä, että instrumentista saa kauniita ääniä. Tämä on motivaation ytimessä. Tämän takia lapsi haluaa harrastaa. Hänellä on jokin oma juttu, jokin juttu, mikä on pelkästään hänen omansa. Lopulta harrastus muuttuu velvoitteeksi, joka on valjastettu palvelemaan yhteiskunnan sairasta kilpailumentaliteettia, joka on ulottanut lonkeronsa päiväkodeista vanhainkoteihin. Mitä lapselle silloin jää?
Ja sitten sanotaan "kyllähän lapsen pitää kilpailla, elämässä on kyse kilpailusta, jos ei mihinkään panosta, ei voi voittaa, ei saa kitistä, mites se lapsi sitten menestyy, jos ei kilpailla? Teidän lapset ei menesty, meidän lapset menestyy, teidän lapset ei ikinä voita, meidän lapset voittaa."
Vaan minäpä kyseenalaistan koko menestyksen idean sisällön.
Minä näen menestyksenä sen, että lapsi vielä kasvettuaan aikuiseksi kurottaa väsymyksen tullen kohti soitintaan ja palaa siihen tekemiseen ja maailmaan, joka on pelkästään hänen omansa.
Tähtisolisteja ja superjalkapalloilijoita on niin harvassa, niin harvassa, että jos lapsesta meinaa sellainen tulla - hänen pitäisi olla sellainen jo. Nykymaailmassa, etenkin musiikin puolella, sinulla ei ole "menestykseen" mitään asiaa, jollet ole menestynyt jo alle kuusitoistavuotiaana. Lopulta se mystinen "menestys", se, mitä tuijotetaan konserteissa, lavalla loistaminen, solistin elämä, ne ablodit, maailmankiertueet - SE ON KAIKKI YHTÄ SUURTA ILLUUSIOTA!
Sama kilpailu jatkuu silläkin tasolla, sama kyynärpäätappelu! Se ei juurikaan eroa junioirijousien orkesteritouhusta. Juniorijouset vaan saavat viimeisinä harjoituksina ennen joulua joulukarkkia. Aina on joku, joka tahtoo sinun paikallesi ja aina on joku, jonka paikalle sinä tahdot. Se ei lopu ikinä, ei ikinä! Sitten kun sinä osaat soittaa ihan pirun nopeasti ja tarkasti (minäpä muuten osaan. Niin nopeasti, ettei siinä ole enää mitään järkeä) huomaat, että se tuntuu AIVAN SAMALTA, kuin hitaasti soittaminen.
Ja että epävarmuus ja se tunne, että minä en osaa - se ei lopu koskaan. Sellaista tilannetta, että kun kiipeää ja kiipeää osaamisen vuoren laelle ja lopulta saa hengähtää ja olla tyytyväinen soittoonsa - sitä ei ole, eikä sitä tule.- Sanottu..
Mielettömän hyvä kirjoitus! Kunpa kaikki vanhemmat ja opettajat lukisivat sen. Siinä tosiaan on ajattelemisen aihetta meille kaikille.
Oma tyttäreni piti pienenä kovasti tanssimisesta, ja aloittikin sellaisen mukavan satubaletin. Tykkäsi siitä kovasti. Mutta jo 6-vuotiaasta se muuttui totiseksi todeksi. Harjoitus alkoi määrätietoisesti koulia heitä ja piti teettää kalliita esiintymispukuja. Siitä katosi tyystin se rentous ja ilo, mitä oli ollut. Vaikkeivat he mitenkään kilpailleet, tuli siihen ikäänkuin sanaton vertailu, kenen lapsi on lupaavampi tai jotain. Yritin keskustella vetäjän kanssa, että onko aivan pakko olla niin tosissaan, eikö tuon ikäisillä voisi vielä olla vähän leikkiä.
Mutta se olikin sitten niin, että me olimme väärässä paikassa, toiset vanhemmat kun nimenomaan haluavat, että heidän lapsiaan treenataan täysillä. He haluavat lapsilleen nk. menestyksen avaimet. Jonka siis vanhemmat määrittelevät, eiväthän 6-vuotiaat vielä sellaisesta ymmärrä. Me jäimme pois, sillä jos ei sitoutunut täysin harjoitteluun, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sen enempää minä kuin tyttäreni ei haaveillut mistään balettiurasta, olisi ollut mukavaa ihan vaan tanssia, tanssimisen ilosta, muiden kanssa. Mielestäni ne kaikki kivat pienet tytöt olivat mukana samalla fiiliksellä, heillä oli kivaa keskenään, aikuiset siihen toivat sen suorittamispaineen.
Mistä se vaatimus mahtaakaan olla lähtöisin, että (baletti)tanssijoiden pitää aloittaa tiukka harjoittelu melkein vauvana? Katsojatko vaativat, että tanssijoiden pitää taipua niin vaativiin kulmiin, ettei myöhemmällä harjoittelun aloituksella enää sellaisiin päästä?
Yritimme löytää ihan vaan-kivaa tanssiryhmää, mutta sellaista ei ollut. Sama tuntuu koskevan mitä tahansa ohjattua liikunta harrastusta. On vain winner or loose!
Liikuntaa onneksi voi harrastaa vaikka pyöräilemällä ja kävelemällä, olisikin suotavaa harrastaa hyötyliikuntaa. Katselen joskus kummissani, kun iltalenkilläni käyttämä polku sivuaa urheilukenttää, ja väistelen pysäköityjä autoja. Edes parkkipaikka ei riitä niille, vaan tienvieret kilometrin matkalta on täynnä autoja. - ylpeä ope
Sanottu.. kirjoitti:
Mielettömän hyvä kirjoitus! Kunpa kaikki vanhemmat ja opettajat lukisivat sen. Siinä tosiaan on ajattelemisen aihetta meille kaikille.
Oma tyttäreni piti pienenä kovasti tanssimisesta, ja aloittikin sellaisen mukavan satubaletin. Tykkäsi siitä kovasti. Mutta jo 6-vuotiaasta se muuttui totiseksi todeksi. Harjoitus alkoi määrätietoisesti koulia heitä ja piti teettää kalliita esiintymispukuja. Siitä katosi tyystin se rentous ja ilo, mitä oli ollut. Vaikkeivat he mitenkään kilpailleet, tuli siihen ikäänkuin sanaton vertailu, kenen lapsi on lupaavampi tai jotain. Yritin keskustella vetäjän kanssa, että onko aivan pakko olla niin tosissaan, eikö tuon ikäisillä voisi vielä olla vähän leikkiä.
Mutta se olikin sitten niin, että me olimme väärässä paikassa, toiset vanhemmat kun nimenomaan haluavat, että heidän lapsiaan treenataan täysillä. He haluavat lapsilleen nk. menestyksen avaimet. Jonka siis vanhemmat määrittelevät, eiväthän 6-vuotiaat vielä sellaisesta ymmärrä. Me jäimme pois, sillä jos ei sitoutunut täysin harjoitteluun, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sen enempää minä kuin tyttäreni ei haaveillut mistään balettiurasta, olisi ollut mukavaa ihan vaan tanssia, tanssimisen ilosta, muiden kanssa. Mielestäni ne kaikki kivat pienet tytöt olivat mukana samalla fiiliksellä, heillä oli kivaa keskenään, aikuiset siihen toivat sen suorittamispaineen.
Mistä se vaatimus mahtaakaan olla lähtöisin, että (baletti)tanssijoiden pitää aloittaa tiukka harjoittelu melkein vauvana? Katsojatko vaativat, että tanssijoiden pitää taipua niin vaativiin kulmiin, ettei myöhemmällä harjoittelun aloituksella enää sellaisiin päästä?
Yritimme löytää ihan vaan-kivaa tanssiryhmää, mutta sellaista ei ollut. Sama tuntuu koskevan mitä tahansa ohjattua liikunta harrastusta. On vain winner or loose!
Liikuntaa onneksi voi harrastaa vaikka pyöräilemällä ja kävelemällä, olisikin suotavaa harrastaa hyötyliikuntaa. Katselen joskus kummissani, kun iltalenkilläni käyttämä polku sivuaa urheilukenttää, ja väistelen pysäköityjä autoja. Edes parkkipaikka ei riitä niille, vaan tienvieret kilometrin matkalta on täynnä autoja.Kiitos :)
Ihanaa, että joku ymmärtää, mitä yritän sanoa.
Tanssijoiden maailma on todella raakaa - se ei riitä, että harjoittelee ihan hirveästi ja että on sitoutunut koko elämällään tanssimiseen, kestää kivut ja säryt, loukkaantumiset ja epävarmuuden ... sillä kaikella ei ole mitään väliä, jos kroppa vaan sattuu olemaan mittasuhteiltaan väärä. Enkä nyt puhu rasvaprosentista.
Mielestäni se on tarpeettoman julmaa. Musiikin ja tanssin alan ammattilaiset aloittavat usein harjoittelun alle kouluikäisinä. Joskus suurin osa identiteettiä on rakennettu musiikintekemisen tai tanssin varaan. Epäonnistuminen tai karsiutuminen tulevan korkeakoulun pääsykokeissa lohkaisee kohtuuttoman suuren palan nuoren itsetunnosta. Musiikkiympäristö ja joskus jopa vanhemmat ovat pienestä asti syöttäneet lapselle solistipropagandaa.
Virtuoosit ja ihmelapset ovat mystisiä jumalhahmoja, joita ihmetellään joukolla ja joiden kaltaisiksi pyritään. Musiikkiopistot ovat täynnä katkeroituneita nelikymppisiä opettajia, jotka vielä pitävät kynsin ja hampain kiinni siitä unelmasta, että jonakin päivänä he vielä nousevat pinnalle, oppivat soittamaan ja saavat kaikki ne palkinnot, kaikki ne suosionosoitukset ja kaiken sen kunnian, jota he ovat tavoitelleet pikkulapsesta alkaen. Turhautumisensa ja täyttymättömän kunnianhimonsa he kanavoivat niihin oppilaisiinsa joista "voi vielä tulla JOTAKIN".
Minustakin sanottiin vanhassa musiikkiopistossani, kun he kuulivat minun päässeen arvostettuun opinahjoon, että "kyllä me kaikki tiedettiin, että siitä lapsesta tulee vielä jonain päivänä JOTAKIN."
Entäs ne sata muuta, joista ei tullut "jotakin"?
Kyllä heistäkin jotain tuli, mutta sitä ei sitten vissiin lasketa. Heistä tuli terveydenhoitajia, insinöörejä - mitä heistä nyt sitten tulikaan. Vaan minusta tuli JOTAKIN.
Eikö lapsi saa olla JOTAKIN ihan sellaisena, kun on?
Pitääkö sitä voittaa harmonikkakilpailu, soittaa ensiviulua ensmäsessä pultissa, soittaa paremmin kuin tuttavaperheen kakarat tai ylipäätänsä olla jollaintavalla energisempi ja kultturellimpi, kuin muut, ollakseen JOTAKIN?
Nuorison mielenterveysongelmia ei tarvitse ihmetellä ollenkaan, kun on tarpeeksi korkealta paikalta nähnyt, kuin sairas on tämä systeemi.
Kaikkesta tuhoisinta on tämä amerikkalainen ajattelumalli, että ihan kaikista voi tulla ihan mitä tahansa, kunhan he vain yrittävät tarpeeksi ja olevat tarpeeksi innostuneita. Sillä ei ole mitään väliä, onko rahkeita ja taipumuksia - kunhan vaan tahtoo ja haluaa, saavuttaa kaiken! Se on hirvittävän julmaa. Tosiasiahan on, että ihmisiä on siunattu erilaisilla taipumuksilla. Toisilla sitä nyt vaan on enemmän nopeita lihassoluja, kuin toisilla. Toisilla on parempi kielipää, kuin toisilla. Älykkyysosamäärissäkin on eroja. Kaikki eivät ole yhtä nättejä. Kaikilla ei ole siro luusto! Kaikkien luonnollinen painoindeksi ei ole 18. Jotkut pelkäävät lavalla, toiset ovat arempia, ujompia. Toiset eivät halua töniä kaveria kentällä, vaikka valmentaja käskee olemaan aggressiivinen. On oppimishäiriötä, on vammautumisia, luonne-eroja.
Vaan sitä ei saa sanoa ääneen. Kaikilla on mahdollisuus tulla ihan miksi tahansa. Jokaikisellä on mahdollisuus olla JOTAKIN.
Vaan kaikesta huolimatta nämä ovat kaikki totisia eroja oppilaiden välillä. Tahdolla ja kilpailuhengellä ei mennä kaikista esteistä ylitse. Ei mennä, vaikka aamusta iltaan treenattaisiin ja kuin Tuhkimon sisaret leikattaisiin omista jaloista varpaat ja kantapäät pois, jotta jalka mahtuisi lasikenkään.
Sanotaan, että se riittää, kunhan yrittää parhaansa.
Ei se riitä maailmalle. Jotta se riittäisi, pitäisi onnistua myös.
Jokaiselle tulisi suoda oikeus kokea olevansa JOTAKIN juuri sellaisena kun on, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Kyllä lapsi on vajaavaisista soittotaidoistaan ylpeä ja iloitsee vilpittömästi opittuaan soittamaan Pink Panther -teeman - se on ympäristö, joka antaa ymmärtää, että Pink Panther ei riitä. Monessa livenä kuulemassani Pink Pantherissa on enemmän mukana vilpitöntä puhdasta musiikin henkeä, kuin livenä kuullussa Sibeliuksen viulukonsertossa,
(jonka Sibelius muuten sävelsi kostoksi viuluvirtuooseille, niille, joiden kaltaista hänestä itsestään ei nakkisormikäpälineen koskaan tullut.) - ylpeä ope
ylpeä ope kirjoitti:
Kiitos :)
Ihanaa, että joku ymmärtää, mitä yritän sanoa.
Tanssijoiden maailma on todella raakaa - se ei riitä, että harjoittelee ihan hirveästi ja että on sitoutunut koko elämällään tanssimiseen, kestää kivut ja säryt, loukkaantumiset ja epävarmuuden ... sillä kaikella ei ole mitään väliä, jos kroppa vaan sattuu olemaan mittasuhteiltaan väärä. Enkä nyt puhu rasvaprosentista.
Mielestäni se on tarpeettoman julmaa. Musiikin ja tanssin alan ammattilaiset aloittavat usein harjoittelun alle kouluikäisinä. Joskus suurin osa identiteettiä on rakennettu musiikintekemisen tai tanssin varaan. Epäonnistuminen tai karsiutuminen tulevan korkeakoulun pääsykokeissa lohkaisee kohtuuttoman suuren palan nuoren itsetunnosta. Musiikkiympäristö ja joskus jopa vanhemmat ovat pienestä asti syöttäneet lapselle solistipropagandaa.
Virtuoosit ja ihmelapset ovat mystisiä jumalhahmoja, joita ihmetellään joukolla ja joiden kaltaisiksi pyritään. Musiikkiopistot ovat täynnä katkeroituneita nelikymppisiä opettajia, jotka vielä pitävät kynsin ja hampain kiinni siitä unelmasta, että jonakin päivänä he vielä nousevat pinnalle, oppivat soittamaan ja saavat kaikki ne palkinnot, kaikki ne suosionosoitukset ja kaiken sen kunnian, jota he ovat tavoitelleet pikkulapsesta alkaen. Turhautumisensa ja täyttymättömän kunnianhimonsa he kanavoivat niihin oppilaisiinsa joista "voi vielä tulla JOTAKIN".
Minustakin sanottiin vanhassa musiikkiopistossani, kun he kuulivat minun päässeen arvostettuun opinahjoon, että "kyllä me kaikki tiedettiin, että siitä lapsesta tulee vielä jonain päivänä JOTAKIN."
Entäs ne sata muuta, joista ei tullut "jotakin"?
Kyllä heistäkin jotain tuli, mutta sitä ei sitten vissiin lasketa. Heistä tuli terveydenhoitajia, insinöörejä - mitä heistä nyt sitten tulikaan. Vaan minusta tuli JOTAKIN.
Eikö lapsi saa olla JOTAKIN ihan sellaisena, kun on?
Pitääkö sitä voittaa harmonikkakilpailu, soittaa ensiviulua ensmäsessä pultissa, soittaa paremmin kuin tuttavaperheen kakarat tai ylipäätänsä olla jollaintavalla energisempi ja kultturellimpi, kuin muut, ollakseen JOTAKIN?
Nuorison mielenterveysongelmia ei tarvitse ihmetellä ollenkaan, kun on tarpeeksi korkealta paikalta nähnyt, kuin sairas on tämä systeemi.
Kaikkesta tuhoisinta on tämä amerikkalainen ajattelumalli, että ihan kaikista voi tulla ihan mitä tahansa, kunhan he vain yrittävät tarpeeksi ja olevat tarpeeksi innostuneita. Sillä ei ole mitään väliä, onko rahkeita ja taipumuksia - kunhan vaan tahtoo ja haluaa, saavuttaa kaiken! Se on hirvittävän julmaa. Tosiasiahan on, että ihmisiä on siunattu erilaisilla taipumuksilla. Toisilla sitä nyt vaan on enemmän nopeita lihassoluja, kuin toisilla. Toisilla on parempi kielipää, kuin toisilla. Älykkyysosamäärissäkin on eroja. Kaikki eivät ole yhtä nättejä. Kaikilla ei ole siro luusto! Kaikkien luonnollinen painoindeksi ei ole 18. Jotkut pelkäävät lavalla, toiset ovat arempia, ujompia. Toiset eivät halua töniä kaveria kentällä, vaikka valmentaja käskee olemaan aggressiivinen. On oppimishäiriötä, on vammautumisia, luonne-eroja.
Vaan sitä ei saa sanoa ääneen. Kaikilla on mahdollisuus tulla ihan miksi tahansa. Jokaikisellä on mahdollisuus olla JOTAKIN.
Vaan kaikesta huolimatta nämä ovat kaikki totisia eroja oppilaiden välillä. Tahdolla ja kilpailuhengellä ei mennä kaikista esteistä ylitse. Ei mennä, vaikka aamusta iltaan treenattaisiin ja kuin Tuhkimon sisaret leikattaisiin omista jaloista varpaat ja kantapäät pois, jotta jalka mahtuisi lasikenkään.
Sanotaan, että se riittää, kunhan yrittää parhaansa.
Ei se riitä maailmalle. Jotta se riittäisi, pitäisi onnistua myös.
Jokaiselle tulisi suoda oikeus kokea olevansa JOTAKIN juuri sellaisena kun on, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Kyllä lapsi on vajaavaisista soittotaidoistaan ylpeä ja iloitsee vilpittömästi opittuaan soittamaan Pink Panther -teeman - se on ympäristö, joka antaa ymmärtää, että Pink Panther ei riitä. Monessa livenä kuulemassani Pink Pantherissa on enemmän mukana vilpitöntä puhdasta musiikin henkeä, kuin livenä kuullussa Sibeliuksen viulukonsertossa,
(jonka Sibelius muuten sävelsi kostoksi viuluvirtuooseille, niille, joiden kaltaista hänestä itsestään ei nakkisormikäpälineen koskaan tullut.)Ja nyt kun pääsin vauhtiin, haluan sanoa vielä, että ...
... musiikin harrastaminen ei ole vain lapsille!
Kaikki te vanhemmat, jotka olette aina halunneet oppia soittamaan pianoa, kitaraa, viulua, harmonikkaa, selloa, huilua tai laulamaan klassisella tekniikalla, tunnille siitä!
Olen itse opettanut sekä vanhempaa, että nuorempaa väkeä ja voin sanoa, ettei se ole mikään oppimisen tae, että on alle 10 vuotias. Vanhempaa väkeä pitää vain opettaa vähän eri tavalla - leikillä ei ole enää niin suurta osaa heidän oppimisessaan ja kappalevalinnat voivat olla erilaisia kuin lapsilla. Vaan ei se ole kiveen kirjoitettu, että jos et lapsena osannut soittaa, et osaa soittaa ikänä. Sehän on ihan hölmöä.
Jos et osannut lapsena puhua espanjaa, et osaa ikänä.
Jos et osannut lapsena pelata salibandyä, et osaa ikänä.
Höpsistä!
Ja sitten ne, jotka väittävät, että he eivät ole musikaalisia, koska he ovat saaneet aina huonot numerot koulussa laulukokeista - kuulkaa tämä!
Jos te ette osaa omasta mielestänne laulaa, eli kuulette, että nyt kyllä menee pieleen, nyt laulan ihan väärin, nyt kyllä katosin kartalta, laulan ihan nuotin vierestä ... missä se oikea ääni nyt on, ei voi tietää ...
teillä on luultavasti tarkka sävelkorva, mutta ette hallitse kurkunpäätänne!
Koulun laulukokeet ovat kuin tarkastettaisiin osaavatko oppilaat kaikki hiihtää ilman harjoittelua ja sitten siitä pääteltäisiin, onko heillä jalat :D Vähämielistä touhua ja tuhoisaa musiikinharrastukselle. - aloittaja
ylpeä ope kirjoitti:
Ja nyt kun pääsin vauhtiin, haluan sanoa vielä, että ...
... musiikin harrastaminen ei ole vain lapsille!
Kaikki te vanhemmat, jotka olette aina halunneet oppia soittamaan pianoa, kitaraa, viulua, harmonikkaa, selloa, huilua tai laulamaan klassisella tekniikalla, tunnille siitä!
Olen itse opettanut sekä vanhempaa, että nuorempaa väkeä ja voin sanoa, ettei se ole mikään oppimisen tae, että on alle 10 vuotias. Vanhempaa väkeä pitää vain opettaa vähän eri tavalla - leikillä ei ole enää niin suurta osaa heidän oppimisessaan ja kappalevalinnat voivat olla erilaisia kuin lapsilla. Vaan ei se ole kiveen kirjoitettu, että jos et lapsena osannut soittaa, et osaa soittaa ikänä. Sehän on ihan hölmöä.
Jos et osannut lapsena puhua espanjaa, et osaa ikänä.
Jos et osannut lapsena pelata salibandyä, et osaa ikänä.
Höpsistä!
Ja sitten ne, jotka väittävät, että he eivät ole musikaalisia, koska he ovat saaneet aina huonot numerot koulussa laulukokeista - kuulkaa tämä!
Jos te ette osaa omasta mielestänne laulaa, eli kuulette, että nyt kyllä menee pieleen, nyt laulan ihan väärin, nyt kyllä katosin kartalta, laulan ihan nuotin vierestä ... missä se oikea ääni nyt on, ei voi tietää ...
teillä on luultavasti tarkka sävelkorva, mutta ette hallitse kurkunpäätänne!
Koulun laulukokeet ovat kuin tarkastettaisiin osaavatko oppilaat kaikki hiihtää ilman harjoittelua ja sitten siitä pääteltäisiin, onko heillä jalat :D Vähämielistä touhua ja tuhoisaa musiikinharrastukselle.Kiitos noista kommenteistasi! Juuri tuota ajatusmaailmaa hain, mutta en vain saanut sitä puettua sanoiksi. Kaltaisiasi opettajia ja valmentajia toivoisin olevan enemmän.
- äidin kokemuksella
Lapseni harrastaa kilpailulajia, 15 vuotias ja aivan 5-6 vuotiaana aloittanut. Nyt Suomen huipulla. Halu harrastukseen on vahvempi kuin kavereiden pilkka ja kiusa, jolla yrittävät saada lopettamaan. Kodin lähikaverit ovat karsiutuneet ja kaikki ala-aste kaverit kateudesta.
Menestys ja lajista pitäminen on voimakas kannuste. Koulukavereita ja harrastuskavereita ympäri Suomen sitten on. Jos ei ole harjoituksia, aika menee tietokoneen tms. parissa. Onneksi sitä aikaa ei ole paljon. Paremmin menee kun on liikunnallista tekemistä. Paljon maksaa ja perheeltä menee aikaa tukemiseen.
Joskus olen kuullut sanonnan, että kun lasten harrastuksiin sijoittaa, se on kuin panisi rahaa pankkiin. Harrastus antaa niin paljon voimavaroja. Ikävällä tavalla nyt on tullut tuokin toteen. Yhdelle perheemme lapsista ei löytynyt tai ei tullut panostettua harrastukseen. Nyt makselemme hänelle psykiatrista hoitoa ja terapiaa aikuisiällä. Kaduttaa, että ei hänen lapsuudessaan tullut sijoitettua kuten toisen lapsen harrastamiseen. Hän jäi niin paljon vähemmälle.
Kaikki mennyt aika ja raha sijoitettuna harrastukseen, yksityistunteihin, kilpailu- ja valmennusmatkoihin ovat olleet sen väärtejä -joka ikinen sentti! - kilpailun vuoksi
Omat harrastukset jäi aikanaan lapsena kilpailun vuoksi. Taitoluistelua, telinevoimistelua, tanssia... ei voi harrastaa kuin pari vuotta, ennen kuin alkaa painostus kilpailuihin. Ja minä nautin harrastuksistani mutta en ollut erityisen hyvä enkä kilpailuhenkinen, joten kilpailemiseen kantani oli ehdoton ei. Niinpä kaikki liikuntaharrastukset jäi, koululiikuntaa vihasin ja nykyäänkin olen sohvaperuna (tosin aikuisenakin VOI tehdä valintoja, en syytä ketään muuta).
Omille lapsilleni haluan sellaiset(kin) harrastukset, jota he voivat harrastaa kilpailematta(kin) ja läpi elämän... kukapa nelikymppinen harrastuksenaan telinevoimistelurekillä keikkuu, mutta liikuntaharrastuksia tarvitaan hautaan esti eikä vain teini-ikään.
Liikunnan ja taiteiden harrastaminen kuuluu myös niille jotka eivät ole hyviä niissä!! KAIKKIEN pitäisi voida nauttia niistä valitsemassaan muodossa, ja saada tukea siihen, vaikka ei olisikaan joka lajissa erityinen tai loistava. Varsinkin lasten ylipaino-ongelman lisääntyessä voisi olla paikallaan miettiä liikuntaharrastuksia, josta voisi nauttia pitkään ja säännöllisesti myös silloin jos ei ole alkujaan liikunnallinen. - että teette tietysti
kuten kaikki muutkin.
Käytätte vapaa-aikanne lasten harrastuksiin. Yritätte saada aamuväsyneet lapset kouluun aamuina kun harrastuksien harjoitteluaika on sellaiseen aikaan jolloin sen ikäiset lapset tulisi olla jo nukkumassa ajat sitten!
Kaikki kauheen vimman takia kuten edellämainitut niin juuri sanantarkasti kuvaavat. Meille ne loppui juuri siihen et noin minulle sanottiin!
Meillä kolmen lapsen katrasta ei kukaan enää jaksaa siis kiinnostaa tietyt laijit, täytyy sanoa et yksi heistä ois ollut kiinnostunut jatkamaankin. Siitä kannan syyllisyyttä, sitten tuleekin mieleen että se tulisi olla lapsen harrastusta joten miksi minun läsnäoloni vaaditaan? Ihan älyttämäksi tosiaan mennyt, käy sääliksi, onneksi ei kaikki lajit ole tällaisia joten nyt harrastavat kaikki oman mieleen mukaan ja tarvittaessa minä, äiti, ja jopa isäkin jaksaa välillä osallistua kun se tulee lapsen pyynnöstä. Se on niin paljon hauskempi lähteä katsomaan heidän touhua lapsen toivomuksesta kun se että tosiaan seurat vaativat. Ymmärrän jos jakaisin saman harrastuksen lapsen kanssa että saattaisin itsekin olla silloin mukana. Pakosta ei tulee kuitenkaan yhtään mitään.
Hassua on et tästä syystä meillä on sellaista puuhastelua( esim leijat, sukellus, uiminen, purjehtiminen ym) jotka sopii meille kaikille ja sit jokainen on löytänyt omansa jotka poikkeavat yhteisistä(jooga, salilla, miekkailua, tanssi ym). Perheellä on mukavaa kun voimme olla yhdessä yhteisissä ja mukava olla välillä yksin.
Lohdutan lapsia koulun liikunnan tunnista että muistakaa te olette hyviä muissa jutuissa jolleivät ole pärjänneet niissä mitkä edelleen koulut jaksavat yksipuolisesti harrastaa! Eikö koulukin voisi olla vähän monipuolisempi, tai innovatiivinen? Kysykää vaikka mitä oppilaat harrastavat, voitte vaikka yllättyä kuinka taitavia lapsia löytyy siitä porukasta joita osaa jaksaa mollata!! - kilpailua
Meillä päin oli jossain vaiheessa niin, että esim pesäpallossa opettaja valitsi kaksi liikunnallisinta poikaa jotka huusivat joukkueet ja aina huonoimmat jätettiin viimeiseksi. Mutta onneksi ei nyt vaan meidän liikunnanopettaja on nyt yläasteella valinnut joukkueet ihan sekaisin, joka on ihan hyvä asia. Ala-asteella ärsytti pelata joukkuelajeja koska kaikki pelasivat liian tosissaan, ihan kuin oltaisiin isommissakin kisoissa oltu. Nykyäänkin vielä luokkalaisemme pojat ottavat joka asian kilpailuna ja sitten haukutaan jos omanjoukkueen pelaaja ei saa esim. siinä pesäpallossa juostua kunnaria vaan saa palon.
- äiti vain
Joku viisas jalkapalloilija on sanonut, että sen pallon kanssa pitää nukkuakin tullakseen hyväksi jalkapalloilijaksi. Omat lapseni pelaavat jalkapalloa, mutta sama harjoittelun tarve ja sitoutuminen lajiin koskevat mitä tahansa harrastusta. Meidän paikkakunnallamme on fudiksessa eri ryhmiä - eniten harjoittelevat ja sitoutuneimmat pelaavat yhdessä porukassa ja vähemmän tosissaan olevat pelaavat omassaan. Ryhmästä toiseen siirtyminen on aina mahdollista, jos harjoitusmäärät tai kiinnostus ja omat intressit muuttuu. Mutta paha on kieltää innokkaita pelaajia pelaamasta tosissaan. Veren maku suussa en silti ole kenenkään nähnyt pelaavan. Välillä voitetaan ja välillä hävitään, näinhän se muutenkin menee elämässä.
Selvää on, että ne, jotka harjoittelevat, saavat peliaikaa. Aina on niitä, jotka haluaisivat tulla vain peleihin (mieluimmin voittamaan), mutta eivät vaivaudu harjoituksiin. Se on vähän sama, kuin että minä haluaisin mennä kesäteatteriin näyttelemään, mutta en jaksaisi mennä harjoituksiin. Pitäisikö minut päästää mukaan esitykseen?
Joukkueen pyörittämiseen tarvitaan rahaa, se on selvä. Meillä sitä kerätään talkoilla, buffetilla yms. Halukkaat voivat osallistua myös rahasummalla, jos yhteinen tekeminen ei onnistu. Ihan reilua.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Poliisi tutkii murhaa Paltamossa
Poliisi tutkii Kainuussa sijaitsevassa Paltamon kunnassa epäiltyä henkirikosta, joka on tapahtunut viime viikon perjanta344571Jos me voitais puhua
Jos me voitais puhua tästä, mä sanoisin, että se on vaan tunne ja se menee ohi. Sun ei tarvitse jännittää mua. Mä kyllä203175Jenna meni seksilakkoon
"Olen oppinut ja elän itse siinä uskossa, että feministiset arvot omaava mies on tosi marginaali. Todennäköisyys, että t2692311Jere, 23, ja Aliisa, 20, aloittavat aamunsa Subutexilla tai rauhoittavilla: "Vaikka mä käytän..."
Jere, 23, ja Aliisa, 20, ovat pariskunta, joka aloittaa aamunsa Subutexilla tai rauhoittavilla. Jere on ollut koko aikui492182- 1632039
Vain yksi elämä
Jonka haluaisin jakaa sinun kanssasi. Universumi heitti noppaa ja teki huonon pilan, antoi minun tavata sinut ja rakastu891670- 171643
Vielä kerran.
Muista että olet ihan itse aloittanut tämän. En ei silti sinua syyllistä tai muutenkaan koskaan tule mainitsemaan tästä3601641Aku Hirviniemi tekee paluun televisioon Aiemmin hyllytetty ohjelma nähdään nyt tv:ssä.
Hmmm.....Miksi? Onko asiaton käytös nyt yht´äkkiä painettu villaisella ja unohdettu? Kaiken sitä nykyään saakin anteeksi1111611M nainen tiedätkö mitä
Rovaniemellä sataa nyt lunta, just nyt kun lähden pohjoiseen. Älä ota mitään paineita tästä mun ihastumisesta sinuun, ti151269