Häpeällisin kokemus

kun haukuin naapurini ja postinkantajan ryyppyputken jälkeisessä vitutuksessa ja jälkikännissä.

kamalasti ja hävettää vieläkin se, että citymarketissa ei myyty enää kaljaa, seisoin siinä paskat housussa, ihmiset katseli inhoten ja jaksoin vain inttää kassaraukalle. Sittemmin onneksi siitä kaupungista muutin pois, ettei tarvitse enää samaan kauppaan mennä.

niin häpeällisintä oli kai töistä kieltäytyminen tekosyihin vedotin (kone oli rikki, flunssa oli päällä yms., yrittäjä olen) Olisko kuitenkin häpeällisempää se, mitä itselle aiheuttaa juomisellaan?

Mutta silloin hävetti kun kävelin tai puoliksi konttasin Porin tiettyä pääkatua, ja tämä aamupäivällä. Myös hävetti kun minut vietiin juoppohulluuskohtauksessa sairaalaan - itse tajusin soittaa ambulanssin, muuten en tätä kirjoittaisi.

Hävetys loppui kun näiden kokemusten jälkeen tajusin hakea avun. Minulle se oli Jeesus mutta en todellakaan sitä muille tyrkytä. Vaihtoehtoja apuun ja häpeämisen loppumiseen on paljon.

Minä virtsasin keskellä yötä poikakaverini olohuoneen parkettilattialle, mitään muistikuvaa ei siitä ole mutta hän oli kyllä herännyt ja siivosi kaiken pois. Se ei tosin hävettänyt enää niin kovin, kun jo pari vuotta oltiin oltu yhdessä.

enimmäkseen ne menetetyt päivät ja terveys, jotka ollaan uhrattu viinan takia.

Mutta en paljon enää sitä märehedi, koska sain terapialla uuden ja raittiin elämän enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Muuten kysymykseen: minä olin puku päällä, huoliteltuna ja rahaa mukana juomassa Helsingin rannassa. Omia kaljoja hain kaupasta ja vein sinne mukaan, kun en kehdannut enää mennä kapakkaan.

Minulla on päässyt kaikki tuotokset, jotka normaalisti kuuluu tiettyyn paikkaan, kaikkien ihmisten ilmoille. Alapäästä kaikki mahdollinen ja yläpäästä samoten. Arvatkaa hävettikö?

Olen alkoholisti ja toipunut sairaudesta ihan hyvin toveriseuran avulla parin viimeisen vuoden aikana. Enää ei ainakaan tarvitse juoda.

sitä, kun piilotin kaljatölkkejä entisen mieheni kylpyhuoneeseen ja muihin paikkoihin, join punaviinipullot ja laitoin sinne vettä tilalle.

Mutta eniten häpesin sitä oloa, minkä itselleni juomisella olin tuottanut

mutta julkista suolen tyhjentymistä on tapahtunut minullakin ja kyllä se hävettää.

Puolijulkiset suolentyhjentymiset on koettu täälläkin. Eniten kuitenkin hävettää se, mitä tein perheelleni juomisaikanani.

oli se kun lähikauppaan menin hakemaan aamukaljaa ja huonot meni housuun.

minulta pääsi ripuli- ja kalspaskat housuun junaa odotettaessa. Nosuin normaalisti junaan ja heitin kalsongit roskikseen. Pyyhin takamukseni kylmällä junavedellä.

vaimoni, lapseni ja työpaikkanikin parin päivän sisällä. Enää ei tarvi juoda.

Lopuksi en hävennyt enää mitään, en maksamattomia laskuja, en likaista huushollia, en oksennuksiani ja suolitoimintojen karkaamista.

Apu löytyi sieltä, missä alkoholistit voivat tavata toisensa.

vieraassa perheessä on eräs pohjanoteerauksistani. Ei kuitenkaan viimeinen niitti. Vasta vuosia myöhemmin jouduin henkisesti lopulta sille tasolle, että alemmas en halunnut mennä. Yksin en kyennyt raitistumaan, vaan hain apua ja sain, nyt raittiina päivä kerrallaan.

hommat. Paskansin tyttöystäväni sänkyyn, kusin lattialle ja tietysti vielä piilottelin juomia joka helvetin paikkaan. Se onkin entinen tyttöystävä.

Olin juonut jo kymmenisen vuotta hyvällä menestyksellä. Olin kokeillut olla ilmankin mutta en pystynyt. Kerran suutuspäissäni Vetäsin ison kossun huiviin tunnissa. mitään muistikuvaa ei ole tapahtumista. Hämärästi muistan kun päälläni istui veljeni ja isäni. Äiti, Puoliso ja lapset olivat kauhusta jäykkiä. Ei se uhoaminen siihen loppunut. Hyppäsin auton rattiin ja karautin kylille. Ojan pohjalle matka tyssäsi ja auto hajosi. Kaksi päivää join vitutukseen ja sitten lasku humalassa alkoi järki pikkuhiljaa palautuun. Menin kotiin oli talo tyhjä. Kukaan ei vastannut puhelimeen ja ihmiset vaihtoivat kadulla puolta.
Tuttu kertoi, että olin paikallisen pankin pankinjohtaa yrittänyt suudella torin kahvilassa, sitten olinkin sammunut kahvilan nurkkaan ja kussut housuihini.
Lapset alkoivat kastella tapahtuneen jälkeen yöllä sänkyjä, äiti sai lievän sydärin ja isä masentui.
Firma meni konkurssiin samana vuonna kun meni lopullisesti maine ja vakuuttavuus. Isäni tuli itkien katsomaan kun juominen oli jatkunut jo pariviikkoa ja itsari yrityksen jälkeen päädyin psykiatriselle polille.
Ei kukaan maailmassa ole varmaan halunnut kuolla niin paljoa kuin minä sinä päivänä. Selvisin kuitenkin ja pikkuhiljaa alkoi palaset meneen kohdilleen mutta vaikeaa, erittäinvaikeaa on. Vielä on matkaa jäljellä elämän verran. Tuskin koskaan palaudun tuosta pohjasta normaalille tasolle. Menin tuona jaksona henkisesti pysyvästi rikki. Vaikka sain tärkeimmän takaisin eli perheeni, niin silti jäljelle jäi pysyvä masennus kaikesta. Mitäköhän tapahtuisi jos taas alkaisin juomaan. Pelkkä ajatuskin saa kylmät väreet.
Voimahali kaikille raittiuteen pyrkiville!

suolitoimintojen kontrollin menetys, julkisesti. Lisäksi nyyhkyisten sähköpostien lähetys läheisille, joilla ei ollut aavistustakaan, missä mennä (eli että ryyppään).

kun olin humalassa tulossa kotiin, en mukamas löytänyt asunnon avainta, istuin epätoivoissani jalkakäytävälle, päästin hädissäni alleni ja itkin. Ohikulkija sen avaimen sitten löysi.

fillarilla erään kännäyksen päätteeksi suoraan mereen, siinä kastui lompakot ja kännykkä.

kun keksin työnantajalle tekosyitä poissaololle, kun paskasin housuuni Alkossa, kun en jaksanut enää pestä edes hampaitani ja viedä tyhjiä pulloja kotoa kauppaan. Kun nämä kaikki asiat oli toistuneet muutamia kertoja, hain itselleni apua. Nyt olen toipunut alkoholisti, 38-vuotias nainen.

Eniten kyrsii työnantajalle valehtelu, onneksi kuitenkaan työpaikkaa en menettänyt. Toiseksi kyrsii omissa paskoissa kulkeminen viimeiseen auki olevaan kauppaan kaljaa hakemaan. Laskujen maksamatta jättäminen, vaikka rahaa olisi ollut tilillä - ei vaan ollut aikaa tai halua niitä maksella. Kun kämppä oli täynnä tyhjiä lonkero- ja kaljapulloja ja niitä piti vähitellen viedä pois kun ei kehdannut kuskata kaikkea kerralla.

se, etten löytänyt enää edes kotiin. Sain deliriumin keskellä kaupunkia aamupäivällä ja minut toimitettiin ambulanssilla pariksi päiväksi lepäämöön. Sen jälkeen ei onneksi ole tarvinnut juoda tippaakaan, vertaistukiryhmnän avulla olen päivän kerrallaan raittiina. Muuta mahdollisuutta ei ollut.

kun ambulanssi tuli ja valkotakit hakivat sairaalaan viinakrampissa. Vaimo ja lapset itkivät. Häpeä toisaalta loppui jo sairaalassa, kun tajusin, että tässä on kyse sairaudesta ja siitä, haluaako elää vai kuolla. Minä löysin sitten avun AA:sta, vaimokekin meni Al-Anoniin ja nyt meillä on eletty raitista elämää jo kuutisen vuotta.

että join melkein elämäni ja kaikki, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Piilottelin juomiani kotona ja varmistin siten, että aina löytyy juotavaa. Löysin sairaalaan päättyneen juopotteluputken jälkeen vertaistukiryhmän itselleni ja lapsieni äidille, nyt ollaan toipuneita alkohlisteja ja alholistin omaisia.

Yleensä koko juominen hävetti, tai se, että muut sai siitä kuitenkin tiedon, itse halusin vaan salata kaiken ja juoda rauhassa. Piilottelin myös pulloja ja tölkkejä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin kotona, ettei mies olisi päässyt siitä perille. Rupesin ostamaan esim. Pommacia, kaadoin sen ruskean nesteen viemäriin ja täytin kaljalla, kun kukaan ei nähnyt. Tyhjät pullot ja tölkit piilottelin kaappeihin jonnekin tavaroiden sekaan, kunnes sain ne hävitettyä.

Kun lopulta jouduin selkä seinää vasten, tavallaan helpotti. Ei kukaan ollut vihainen siitä, että join. Se häpeäkin helpotti heti. Minä en lopulta tarvinnut ulkopuolista tukea tai apua, tein päätöksen juomisen lopettamisesta ja sain tuen lähimmiltäni, jonkin verran olen lukenut myös aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Paras ratkaisu elämässäni. Nyt olen ollut raittiina vajaat pari vuotta. Mies meillä juo silloin tällöin jotain hyvin kohtuudella (mielellään viikonloppuisin olutta tai viiniä ruuan kanssa tai saunakaljat), mutta se ei haittaa lainkaan.

varmaankin se salailu, vaikka olihan se juominen muilla siitä huolimatta tiedossa. Kävin jossain citymarketissa ostamassa muka ruokaa ja piti ottaa kaljaa mukaan, joista ekan join sen kaupan vessassa. Muut sain jemmattua sopivasti niin, ettei muija päässyt näkemään. Aamulla heräsin viidenkin aikaan ja piti mennä jemmalle juomaan, että sai jatkettua unta vähän ajan päästä. Yleensä sitä edelsi kammottava yökkiminen vessanpyttyyn. Puistattaa kun vain ajattelenkin sitä elämää. Minä sain avun myllytyksessä.

itse juomisaikana. Ei pullojen piilottelu, ei paskojen tulo housuun, ei sotkuinen kämppä, jossa lojui kaikki mahdollinen sonta, mitä ihminen voi jälkeensä jättää. Toipumisen alettua alkoi aluksi häpeäminenkin mutta sain sen sitten aika nopeesti eliminoitua, hyvän terapeutin ja vertaistukiryhmän ansiosta. Se on tapahtunut mikä on tapahtunut, meidän pitäisi kumminkin katsoa eteenpäin eikä liikaa jäädä häpeämään entisiä tekoja tai tekemättä jättämisiä.

eniten kontrollin menetystä kaikkeen, mitä olisi pitänyt hoitaa. Että päivät tai vapaa-aika kuluivat juodessa, kun olisi voinut tehdä jotain järkevämpääkin. Että koko kesäloma katosi vaan jonnekin. Tuli minullakin lopulta tilanteita, että likaisia alushousuja (joihin oli paskattu) lojui kylppärin lattialla, hampaita ei enää pesty eikä muutakaan kroppaa. Minusta myös kehittyi taitava pullojen piilottelija, niitä löytyi vaatekaapista, vessasta, kirjahyllyn kirjojen takaa ja tietenkin meikkilaukusta vielä kuukausia juomisen loputtua. Lisäksi hommasin pulloja, joiden sisällön hävitin ja kaadoin kaljaa, lonkeroa tai siideriä tilalle.

Ja olen korkeakoulutettu, mielestäni älykäs ja hyvässä asemassa oleva nainen. Jopa kauniiksikin on haukuttu. Tätä se viina minulla teki. Lopuksi läheiseni panivat minun valinnan eteen ja sain sitten mahdollisuuden toipua. Ei ollut helppo prosessi mutta ei myöskään vaikea. Alun häpeätunteet olivat minulle pahinta, ennen kuin sain työstettyä ne pois ja toipuminen lähti vauhtiin.

Nyt olen ollut puolitoista vuotta raittiina, aikuiselämäni ehdottomasti parasta aikaa.

minulla oli, kun matkalla pankkiautomaatille ja kaljaa ostamaan kadotin ensinnä suoleni hallinnan ja sitten seurasi blackout eli viinakramppi. Ohikulkijat tilasivat ambulanssin ja minut otettiin pariksi päiväksi sairaalaan sisälle. Tarkkailuun ja rauhoittavaan lääkitykseen. Hävettihän se, siellä makaat ambulanssissa housut ripulissa ja sairaalassa pestiin henkilökunnan toimesta. Lääkitys kun alkoi vaikuttaa niin helpotti aika nopeaan.

eniten valehtelua, omaa perhettä minulla ei ole mutta valehtelin kaikille läheisille ja työnantajille. Yhtäkkiä muka oli 39 asteen kuume, vaikka tosiasiassa olin juovuksissa, enkä voinut mennä töihin. Olen päässyt aika vähällä, työpaikka ja läheiset eivät hylänneet, mutta juominen oli lopetettava. Se päätös helpotti paljon, todella paljon. En ole käynyt AA:ssa tai muussakaan hoidossa mutta AA-periaatteen mukaisesti tunnustin itselleni, etten voi alkoholille mitään. Se on voittanut minut jo monta kertaa ja tulee voittamaan joka kerran, kun otan.

Alkuvaihe oli kamala. Ei niinkään juomisen lopettamisen vaan koko sosiaalisen elämän muuttumisen takia. Me sinkuthan tavataan ystäviä yleensä baareissa - nyt en enää voinut mennä sinne. Katselin vasta ostamiani kalliita juhlakenkiä ja mekkoa kaapissa ja mietin, että missähän noitakin nyt sitten voi pitää, kun juhlia ei voi. Parin kuukauden päästä nekin tulivat käyttöön - vain ilman alkoholia.

Häpeäminen ei kannata vaikka sekin tietysti juomisen loputtua tulee jokaiselle eteen. Katsotaan eteenpäin ja nautitaan tästä ainutkertaisesta elämästä varsinkin, jos sen on valinnut viettää raittiina! Mikä on parempaa?

Loppuvaiheessa ei tajunnut enää hävetäkkään, sitä vaan halusi apua, ihan mitä tahansa. Jossain aikaisemmassa vaiheessa kyllä häpesin lähikaupassa, kun aina sitä kaljaa hain heti varhain ja monesti vielä ennen sulkemisaikaa. Usein sama kassakin oli aamusta iltaan :-( Varmasti myös haisin pahalta, suihkussa ei pahimpaan aikaan tullut enää käytyä viikkoon. Mutta merkkivaatteet piti panna päälle, kun meni kaljanhakuun. Alkoholistiaikoina asuin yksin eli ne noloimmat tilanteet eivät olleet kenenkään nähtävillä. Yökkäilin yläpäästä ja alapäästä purkautui tietenkin kovalla paineella toinen tuotos. Tämä kaikki olohuoneen lattialla, kun en vessaan ehtinyt.

Olen nyt toipumassa ja puolisen vuotta jo raittiina, hyvä näin. Otin ihan tavallisen katkon ja olen sitten hakenut vertaistukea netistä. Muu tuki ei ole ainakaan vielä tuntunut tarpeelliselta.

Viiminen tikki kai oli, kun hakkasin maksumäärystä tuoneen haastemiehen kotiovelleni. En toki vakavasti ja haastekin koski silloisissa markoissa vain muutamaa sataa. Mutta syytehän siitä tuli ja tuomio, virkamiehen vastustamisesta ja lievästä pahoinpitelystä. Täysin typerä juttu, koska ne perittävänä olleet rahat olisin voinut suorittaa heti ja vaikka käteisellä. Mutta kuppi meni nurin, kun juomista oli jatkunut jo yli viikon. En hallinnut enää mitään muita tekemisiäni kuin kumma kyllä Alkoon pääsin joka päivä.

myöhään illalla ulos talosta - en tosin kirjaimellisesti mutta he pelkäsivät niin. Sitten kuljeskelin päivän kamalassa krapula- ja humalatilassa, en tiennyt mitä perheelle oli tapahtunut. Vaimo kuitenkin soitti ja sanoi, että aika katkaisuun on nyt järjestetty, ota tai jätä. Otin ja sain samalla ihanan perheeni takaisin, toki luottamuksen voittaminen vei jonkin aikaa mutta onneksi lapset kuitenkin olivat vielä pieniä.
Nyt tuosta ajasta on kulunut jo kolme vuotta. Tippaakaan meidän perheessä ei enää juoda, vaikka olen vaimolle sanonutkin, ettei se minun puolesta mikään ongelma olisi. Meillä käy aika usein vieraita, vaimoni tykkää kokata ja järjestää juhlia - varaamme toki vieraille viinit, oluet tai muut vastaavat, mutta itse emme juo. Olen myös kuullut vierailta, kuinka tavallaan on helpompaa, ettei "joka paikassa tarvitse juoda", ettei siis isäntäperhe tyrkytä, kuten monasti asian laita on.

Tässä pitkä tarina. Toki niihin häpeällisiin tilanteisiin liittyi myös tahattomat ulosteen karkaukset sopimattomissa paikoissa, mutta eniten hävettää se, että teki rakkaimmilleen pahaa.

Häpesin sitä, etten enää jaksanut hoitaa normaaleja asioitani, maksaa vuokraa tai puhelinlaskuja. Karhukirjeitä tuli, jätin niitäkin avaamatta, vaikka tililläni olisi ollut vallan hyvin katetta kaikkien maksuun. Normaalisti myös huolehdin ulkonäöstäni tavallisen naisen tapaan, en kuitenkaan ole ylitarkka. Juomisaikana tämä kaikki jäi. En käynyt edes suihkussa viikkoon ja hampaitakin tuskin pesin, koska harjan pitäminen suussa sai aikaan kammottavan yökkimiskohtauksen.

Häpeä loppui sitten, kun tunnustin sairastuneeni alkoholismiin. Minut pantiin miesystävän toimesta katkolle ja sen jälkeen olen käynyt päihdeterapeutilla. Nyt raitista elämää on vajaa vuosi.

on ollut lastin karkaaminen housuihin ja ihan julkisella paikalla. Itse asiassa se tapahtui kaupassa, kun olin ostamassa aamukaljoja. Kamalalla äänellä meni housuun juuri, kun olin saanut onneksi maksettua olueni. Siinä sitten käveltiin ihmisten kyllä vähän naureskellessa kotiin, jalat hiukka levällään.

typerien tekstareiden lähettely ja puhelut, kun juomista oli jo jatkunut päiväkausia. Lisäksi täysin hoitamaton hygienia, ihan hampaiden pesusta lähtien. Pahimmillaan en pessyt hampaitani puoleentoista viikkoon. Silti kaikki onneksi vielä suussa ja kunnossa. Varmaan joka juoppoi häpeää montaa asiaa.

mutta eniten toi juomisen peittely ja piilopullot. Olen kahden lapsen äiti ja vaimo. Kuljettelin kaljatölkkejä lastenvaunuissa, kun lapset olivat vielä pieniä. Hyvä piilopaikka ja aina jostain löysin paikan juoda ne. Mieheni ei aluksi heti huomannut, missä mennään, koska hän on työnsä puolesta paljon pois. Kerran hän sitten tuli vahingossa kylpyhuoneeseen, jossa join kello kahdeksan aikaan aamulla kaljaa. Kaljat olin piilottanut pyykkikoriin. Siitä vyyhti alkasi purkautumaan, vähitellen. Hän toimitutti minut suoraan alkoholismiin erikoistuneelle lääkärille, jonka kautta sain muutamaksi päiväksi tarvittavan lääkityksen ja juominen saatiin loppumaan. Myöhemmin olen käynyt myös AA-tapaamisissa mutta ne eivät tunnu olevan minua varten. Nyt olen ollut raittiina reilun puoli vuotta, hienoa aikaa joka päivä.

Jos jätän pois suoranaiset humalatöppäilyt, eniten häpesin sitä kun piti soitella töihin joskus maanantaiaamuisin tai lomien jälkeen, kun oli milloin mikäkin "sairaus" päällä. Eivätkä ne maanantait olleet aina helppoja vaikka meninkin urhoollisesti töihin... Koko ajan sellainen luimisteluolo, loppuaikoina jo meinasi pukata paniikkiakin. Oli vaikeaa katsoa ihmisiä silmiin.

Olen kohtuullisen varma etten haissut koskaan vanhalle viinalle, nekin kerrat kun otin sunnuntaina olutta lopettelin varmuuden vuoksi melko aikaisin ja laskin palamisaikoja, mutta kyllä olemus oli viikonloppurellestysten jälkeen maanantaisin sen verran nuupahtanut ja ihmiskontakteja välttelevä, että kyllä kai ihmiset aavistavat jotain vaikka eivät hienotunteisuuttaan sitä sanoneetkaan. Pahinta olikin se epätietoisuus ja kaksinaamainen olo.

työpaikkaan aina joku onneton selitys, miksei voi tulla töihin. Läheisille ei tarvinnut enää selitelläkään, tiesivät missä mennään. Ja kyllä karkasi minullakin jollain kaljakauppareissulla koko suolen sisältö housuihin. Se kuitenkin hävetti yllättävän vähän silloin ja jälkeenpäin. Typerä valehtelu hävetti eniten.

jota en saanut lopetettua tai hallintaan. Tietysti asiaan kuului myös valehtelu läheisille, työpaikalle ja pullojen piilottelu. Niinkuin joku jo edellä mainitsi, pyykkikori on hyvä paikka piilottaa pullot, jos siellä vaan on pyykkiä. Loppuvaiheessa ei sitten enää hävettänyt, kun apua ongelmaan tosissaan ryhtyi hakemaan.

Yksittäisistä juomishistorian tapauksista voin kyllä kertoa sen, kun kävelin puliakan näköisenä, kamalissa vieroitusoireissa kauppaan, sain olueni ja heti pian kassan jälkeen laskin isomman tarpeen alleni. Sitä ei silloin tajunnut sen kummemmin hävetä, oli vaan iloinen että sai kaljat mukaansa.

vajaa vuosi sitten kun kotiin kapakasta tullessa en enää tiennyt missä olin. Kaikki tavarat sisältä meni housuun, ohikulkijat tilasi sitten ambulanssin ja sairaalaan menin minäkin pariksi päiväksi lepäämään. Eniten hävetti se paskaisten vaatteiden riisuminen sairaalassa, pesusta ne sain tosin puhtaina takaisin. Minut myös pesi tosi kiva sairaanhoitaja, sitten laitettiin sänkyyn ja vissiin diapam-tiputukseen. Kyseessä oli delirium. Toivuin tosi nopeasti mutta jatkohoito ei ole kovin onnistunut. Nyt kumminkin sen jälkeen raittiina eli pian vuoden verran.

Varmasti eniten on minuakin hävettänyt töiden laiminlöinti, juomisen salailu ja pullojen piilottelu. Piilottelin pulloja myös työpaikalla. Muija lähetti kauppaan niin piti ostaa tietenkin pari pulloa kaljaa lisäksi, ja join nekin jo ostarin vessassa tai takaisintulomatkalla.

Lopulta join 3 viikon putken kesälomalla. Siihen olisi sitten loppunut avioliitto ja varmaan mennyt työkin. Vaimo ohjasi hoitoon, olin hoitoon itsekin jo siinä tilassa valmis. Meikäläisen viinat tuli toivottavasti sitten juotua, tipattomana on tarkoitus pysyä koko loppuelämä.

Tahattomat suolentyhjennykset sänkyyn, lattialle tai minne tahansa oli arkipäivää siinä helvetissä. Kammottavaa yökkimistä aamuisin, joka kuului varmaan alakertaan asti. Rähjäisen näköisenä hakemaan aamukaljaa heti kun myynti alkoi. Itsekseen puhuminen keskellä yötä, kun unta ei saanut. Naapurille vittuilua tyhjänpäiväisestä asiasta. Viinojen jemmaus työpaikalla mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, todella kekseliäs juoposta tulee.

itselle ja ennen kaikkea läheisille, työpaikasta puhumattakaan. Että saattoi itsensä kammottavan näköiseen kuntoon, kun niitä kulisseja ei enää pystynyt pitämään pystyssä. Että en hallinnut enää normaaleja kehontoimintoja.. Toisaalta se luhistuminen varmaan on joskus tarpeen, että tajuaa avun hakemisen tarpeen. Minut myös laitettiin Lapualle hoitoon ja koin sen omalla kohdallani todella hyväksi vaihtoehdoksi. Mutta onhan varmasti muitakin apukeinoja, vaikka vain oma päätös olla juomatta. Minä en vaan voinut sitä itse enää päättää, sen verran pahaan kuntoon olin päässyt :-(.

Nyt tosiaan näyttää kaikki paremmalta, elämää rakennetaan uudelleen, perheenkin luottamus on palannut. Tippaakaan ei meidän perheessä ole juotu siitä lähtien, kun hakeuduin hoitoon eli neljään vuoteen. Mies näki myös parhaaksi lopettaa kaiken alkoholinkäytön, vaikka se hänellä on aina ollut todella vähäistä.

Sätkähdin jo sähköpostin piippausta juomiseni loppuaikana. Pidin verhoja päiväkausia kiinni, hoidin välttämättömät duunit ja ryyppäsin. En peseytynyt kokonaiseen viikkoon muistaakseni. Laskin paskat itkien alleni keskelle lattiaa, kun en osannut mennä vessaan. Kamalassa paniikkikohtauksessa vaimo soitti yöllä piipaa-auton, joka vei minut sairaalaan. Siellä makasin neljä päivää letkuissa. Päihdeterapeutille aika. Juominen loppui siihen paikkaan. Säilytin työni tai asiakkaani monista töppäilyistä huolimatta. Säilytin ja korjautin hampaani, joita ei oltu pesty päiväkausiin monien putkien aikana. Säilytin perheeni, vaimoni ja kolme lasta. Säilytin tai sain takaisin terveyteni. Pelko ja häpeä loppui ja tilalle tuli varmuus ja tyyneys. Enää en pelkää sähköpostin piippausta, enää en hae aamulla kello 9 mäyristä, vaan vietän aamun syömällä hyvää aamiaista ja lukemalla päivän uutisia.

Alkoholismisairautta ei pidä hävetä, siihen voi hakea apua kuten jokaiseen muuhun sairauteen. Häpeä poistuu mielestä sitten, kun toipumisprosessi saadaan vauhtiin. Toipumiseen on monia keinoja, minulla se tosiaan meni sairaalan kautta ja päihdeterapeutille, muitakin tapoja on.

sentistä kiinni etten saanut mäyristä, kukaan kassa-jonossa ei suostunut vippamaan, aikani taskuja kaivelutani myyjä viimein tokaisi että eipä hän taida myydä vaikka rahat löytyykin, känösessä kun olin.
Enemmän vitutti silloin kuin hävetti mutta selvittyäni häpeäkin tuli, tuttu kauppa ja asiakas-kunta nääs.

kun 13 päivän ryyppyputken jälkeen vietiin sairaalaan. Sekoilin talon pihalla alusvaatteissani, laskin tietysti allenikin enkä tajunnut mistään mitään. Ihana naapuri sitten soitti sairasauton ja odotti mun kanssa sitä, yritti jutella mukavia. Sairaalassa oltiin tosi asiallisia eli se häpeä poistui aika nopeeta. Ja ei siinä enää hävetä, kun todellinen hätä on käsillä. Letkuja pannaan suoniin ja aika huolestuneita kasvoja ehtii näkeä. Sitten rauhoittuu ja uni tulee. Tässä on luotettava toisiin ihmisiin, vaikka sitten paskannetaan ja kustaan housuihin - ei noilla asioilla ole mitään väliä. Siellä on ammatti-ihmisiä, joiden tehtävä on auttaa. Hävetä pitää korkeintaan silloin, jos ei mistään vaaramerkeistä huolimatta tajua hakea apua. Eikä usein silloinkaan, ei juoppo tajua missä mennään. Mua auttoi vanhemmat ja sisarukset, jotka antoivat ja antavat vieläkin valtavasti tukea raittiina olemisessa. Muuta ulkoista tukea en tarvitse.

pitkin tienoita kotiin kaupasta - mukana tarpeelliset ruuat perheelle mutta myös oluttölkkejä, joita siinä sitten yritin siinä matkalla juoda muiden näkemättä. Loput tölkit sain jollain ilveella salakuljetettua huusholliin ja jemmattua sinne. Homma meni niin, että jopa keskellä yötä kävin sitten piilopulloilla. Sitten mopo karkasi totaalisesti käsistä ja join pitkin viikkoja, ennen ja jälkeen töiden, varmaan nelisen viikkoa meni niin. Vaimoni sitten istutti jossain vaiheessa alas ja asia puitiin. Yritin vielä väistellä ongelmaani - mikä myös hävettää - mutta ei auttanut mikään. Katkolle lähdettiin ja sen jälkeen AA:n avulla olen elänyt yhden päivän kerrallaan raittiina. Jos jostain elämässäni, niin raittiudesta olen kiitollinen, tietysti mukaanlukien vaimo ja lapset.

Olin myyjän asemassa juottamassa illalla asiakkaita. Törpötin siinä itsekin kaksin käsin, kun kerran firman piikkiin sai juoda ja juottaa. Aamulla sitten olin kokouksessa tuotetta esittelemässä pöydän ääressä, mutta olin niin sekaisin, että kaivoin taskustani pullon ja otin siinä siivut asiakkaiden nähden. Pullo tipahti pöydän yli ja yritin kurkottaa sitä, jolloin paskat plörisivät suolesta housuihin ja kaiken päälle vielä oksensin.

Asiakkaat menivät, työpaikka meni. Vieläkin on aivan sietämätöntä ajatella tätä ja aikaisempia lähes yhtä pahoja törttöilyitä. En pääse asioista yli vaikka korkki on ollut kiinni ties kuinka pitkään.

on nuita lieruja päässyt housuun mm. opiskeluaikana pienryhmätunneilla luennoilla ja kait kaupassakin.Nyt on ruvennut tuntumaan yhä huonommalta päässä juomisen takia ja olenkin tänä kesänä tutustunut ensimmäistä kertaa hallusinaatioihin.selittänyt ja nähnyt aivan omiani (mm.henkilöitä joita ei paikalla ole, tarttunut esineisiin joita ei ole jne..), joista yhdestä kerrasta on muistikuvia kun heräsin kesken "valveunen". ja viinalla olen tähän kuntoon itseni saanut.On hävettänyt kun ystävät ovat joutuneet viemään nukkumaan ja ovat olleet aivan jopa peloissaan että mitä sulle oikein tapahtui.eivät luota enää.no ei ole syytäkään, koska luottamus on mennyt jo kauan sitten muutenkin.mutta pelkäävät kai että rupean "hulluilemaan" jos kerta näkyjäkin jo näen..

kun pää on ruvennut hajoamaan jo, olen oikeasti pelästynyt, koska en ole kyennyt enää hallitsemaan ajatuksiani tai jopa tekojani.en ole järjissäni silloin, vaikka ei kai sitä ihan järjissään muutenkaan ole jos tällaista elämää viettää.

sattuipa kännätessä stokiksessa joku vuosi sitten. olin pöllyssä ja kaljakippurassa ja paskatti saatanasti, eikä puuseetä, veeseestä puhumattakaan lähistöllä. meikä flummaili rappukongissa jossa oli jonkun muuttokuorma. hädissäni äkkäsin ompelukone laatikon. avasin sen ja päästin karpula kakkani loodaan, pyyhin perseeni ja läksin lätkiin kadulle helpottuneena paineen laskusta suolessani. jälkeenpäin vitutti oma toimintani, olisin päästänyt paskani kongiin enkä loodaan. oikein kadutti.
En kumminkaan aivan heti ruvennut katumaan. oikesti nauratti kun mietiskelin minkälainen ylläri muuttanutta svedu rouvaa odottikaan ompelukoneen lootikossa.
kaduttaan rupesi vasta paljon myöhemmin. ja ihan itte fundeerasin toimineeni väärin ny yritän elää etten sontisi ruottalasiten ompelukoneitten päälle.

Mä olen saanut hävetä omia toilailujani niin paljon, että minua ei enää hävetä mikään.
En tiedä onko aivoista enää mitään jäljellä.

Dokasin työpaikkani, yhden parisuhteen... Ihme kyllä en ole mitään muuta peruuttamatonta saanut aikaiseen, paitsi ehkä se, että en ehkä ikinä pääse alkoholista.
Tunnen itseni onnelliseksi, kunhan kukaan ei hauku, ja sossusta saa rahaa juomiseen, mutta ei minulla ole mitään halua palata normaaliin elämään. Siinä ei ole mitään mikä minua millään tavalla kiehtoisi.
Joka kerta kun vähän nipistelee sydäntä, olen lähinnä innoissani, että "jokos pumppu nyt antaisi periksi?"

Syön masennuslääkkeitä ja vaikka mitä. Ne auttavat siinämäärin, että pysyn edes jotenkin järjissäni.

Häpeällisin,,,
Pahoinpitelyjutut on jäänyt mieleen ja toisinaan ne valvottaa minua.
Haluaisin pyytää anteeksi mutta ei rohkeus riitä siihen.
Mielessä pyörii myös että olen tutustuttanut muutaman ihmisen eräisiin kemikaaleihin (ei alko) ja tehnyt heistä narkkeja. Tietysti jokainen on itse loppujen lopuksi vastuussa mitä ottaa mutta mutta,,,

Poliisi päätti napsia meikäläisen talteen kadulta horhoilemasta, ja koska olen kännissä idiootti aloin huutamaan ja laittaan vastaan. Pampusta tuli ja suutuin vaa entistä enemmän, jolloin kävin kaulukseen ja kurkkuun kiinni. Poliisin partneri tuli avuks ja raahasivat käsiraudoissa putkaan. Putkareissun päätteeksi tuli vielä mukavat sakot.

Onhan sitä baarissakin tullut riehuttua, ja ohikulkijoille huudeltua ja meinannut käydä käsiks, muttei kännissä pysy perässä.

Myin pyllyäni homomiehille, kun rahat oli loppu ja kaljaa piti saada. Ja olen siis mies ja hetero.

Nousuhumalassa en häpeä.

olin poikakaverini luota, nukuimme samassa sängyssä ja panimme, kesken seksin tunsin outoa tarvetta alapäässäni.tunsin jo että se oli ripuli. sanoin miehelle ''menen wc ku on vähä pisu hätä'' mies sanoi ''eei semmone pissa mtn haittaa, ku on itelläki pissa ongelmii ni on pissapatja alla, no epäröin..sit saanoin et ´no mihin? sit se sano mun päälle vaa, no mä sanoin et no ei mul ookkaan hätä, sit jatkettiin seksiä. yhtäkkii mul tuli armoton hätä ja saman tien tuli löysät sen miehen kulleihin. hävetti vähän mut se sano et sun ripuli on ihanaa. no juteltiin siin sängys ja mentiin sen miehen saunaa, se sano pissaa mun pälle ja pissasin,, no epäröin sitä, et mun mies on aika seksikäs, mut en oo pettäny sitä silti

Itselleni juominen sopii hyvin. Ehkä otan aika kevyesti kunnon deekuihin nähden, mutta joka päivä n.12-15 olutta ja hieman jäykkää ennen nukkumaanmenoa.
Ja aamulla kuudeksi töihin.

Rankkaa elämää, vaan rankka on mieskin ;)

Äärimmäisen kiihoittavaa tekstiä

Asd

Vieläkö avaaja dallailee näillä hörneillä?

Sammuin saksalaisen homobaarin vessan lattialle housut nilkoissa
Asd

Myin kirjani koska halusin nobea. Nyt hävettää kun hyllyssä ei ole muuta kuin ribulinen kumimuna
A

Tapahtui vappuna. Ravintolassa oli pari misua mihin yritin tehdä vaikutuksen, lauloin karaokessa rentun ruusua. Tai siis yritin. Piilopulloni tippui povarista ja yritin nostaa sen nopeasti jotta kukaan ei huomaisi, ja siinä samalla pasca sujahti pöristen housuin. Menin paniikkiin ja koska kokemuksesta tiedän että kaljlariibulia ei saa tukahdutettua muuten kuin tukkimalla sen pakoreitin, tungin sinne ainoan asian joka siihen soveltui, mikrofonin.

En kuitenkaan tuiskeessa muistanut sammuttaa sitä ja koko ravintolan täytti hirvä suolen korina ja piieruäänet. KOKO ravintola kääntyi katsomaan että mitä ihmettä nyt on meneillään. Pinkaisin karkuun ja levitin hirveää hajua ympäri ravintolaa samalla. Varamikkiä ei ollut, joten halukkuus karaokenkin laulamiseen taisi hiukan laantua.

Ei lämmennyt ne muijatkaan. asd.

Eilen kun tulin juhlista astuin kaverin autosta kaaduin ja löi pääni jalkakäytävään, nyt on sitten ohimo vereslihalla ja toinen silmä mustana .- Joka vastaan tulee niin luulee että sain muijalta turpaan :)

Ajoin alamäkeä mutkat suoraksi kai ja tangon yli heinikkoon naama edellä, taisi olla jokin pomsaus siinä. Sekuntien jälkeen vieraat tuli auttamaan kaivamalla aurinkolasit kasvoista ja saattaen lähistölle asuntoon. Olinhan tullut puoli kilometriä sadanmetrin aikaan. En kuollut, ei hävetä.