Kesäjatkis

Osa 3.
Vapaaherra Von Guggelmeister sujautti soittimensa oikeaan lahkeeseen ja napitti sepaluksensa, sitten hän alkoi kammata hiuksiaan heinänkorsi hampaidensa välissä sojottaen. Pulskea ja punakkaposkinen keittiöpiika Iida puisteli heinänkorsia hameestaan, taputti sitten läheisessä pilttuussa hörähtelevää raudikkoa turvalle ja kiiruhti ulos aurinkoiselle pihamaalle. Kohta linnan keittiössä kävisi vilske ja hulina. Illalla olivat ylelliset vallasväen tanssiaiset ja työtä oli jäljellä vielä paljon. Notkeasti hän sieppasi pihalle jättämänsä puiset vesikiulut molempiin käsiinsä ja hävisi kohta linnan keittiön suuntaan roteva takamus keinuen. Vapaaherra tarkisti vielä nopeasti miehustansa ja pyyhkäisi nahkaisten ratsuhanskojensa peittämillä käsillään pukunsa olkapäät, sitten hänkin taputti hevosta turvalle ja harppoi ulos pihamaalle jääkylmä minttugrogi mielessään. Taivaalla liisi kumma olento. Sen varjo heitti aurinkoiselle linnan pihalle ja vapaaherra nosti toisen kätensä silmiensä eteen varjoksi. Lintu näytti pysyttelevän paikoillaan eikä hän käsittänyt, miksi se oli seisahtunut suoraan kosken pauhujen ja usvan yläpuolelle. Nopeasti hän alkoi kävellä jyrkänteen reunalle ja alas vinssitasanteelle johtavia portaita kohti, vilkuillen samalla ylös taivaalle. Vapaaherra Von Guggelmeister harrasti tieteitä ja muita sen kaltaisia asioita, lisäksi hän oli kovin kiinnostunut kaikenlaisista eläimistä ja niiden tavoista. Hän oli käynyt Afrikassa ja metsästänyt leijonia, opiskellut Darwinin oppeja Lontoossa ja alkemiaa sekä magneettisia valoaaltoja ynnä mesmerisoinnin saloja Berliinissä. Pohjoiset maat ja karhun metsästys olivat niin ikään tulleet tutuiksi viime talvelta, jolloin hän oli saapunut kuohujen linnaan suoraan Viipurista. Mutta milloinkaan ennen ei Vapaaherra ollut vielä nähnyt sellaista olentoa kuin pihamaalla ja pian hän jo harppoi alas lankuista rakennettuja portaita kohti vinssitasannetta. Mutta hän ei ollut ainoa joka oli tilanteesta kiinnostunut. Ylhäällä asesalin neliskulmaisessa tornihuoneessa tätä kaikkea tarkkaili myös linnan hovimestari ja hän hypisteli oikealla kädellään kaulastaan roikkuvaa, kultaisen kuukkelin muotoista suurta avainta jossa luki sen latinankielinen nimi: ”tuhansien huokauksien huone”. Miehen punatut posket muuten kalvakkaalla iholla saivat hänet näyttämään yhdessä maalattujen huulien ja mustien, taakse sliipattujen hiuksien kanssa kummitukselta tai aaveelta joka oli ollut linnassa jo aikojen alusta asti. Täydellisen virheetön, musta hovimestarin asu jota punainen kaularusetti koristi, sulautuivat huoneen varjoihin miehen liikkuessa hiljaa pois sviittihuoneen ikkunasta. Ääntäkään ei kuulunut.
”Oh, viimeinkin” Mies kuiskasi hiljaa itsekseen ja suuteli avaintaan hellästi. Sitten hän oli jo kadonnut huoneen tammiovesta käytävälle ja ovi sulkeutui naristen kuin itsekseen, eikä huoneeseen jäänyt muuta kuin linnan ikiaikainen hiljaisuus.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 3.
Vapaaherra Von Guggelmeister sujautti soittimensa oikeaan lahkeeseen ja napitti sepaluksensa, sitten hän alkoi kammata hiuksiaan heinänkorsi hampaidensa välissä sojottaen. Pulskea ja punakkaposkinen keittiöpiika Iida puisteli heinänkorsia hameestaan, taputti sitten läheisessä pilttuussa hörähtelevää raudikkoa turvalle ja kiiruhti ulos aurinkoiselle pihamaalle. Kohta linnan keittiössä kävisi vilske ja hulina. Illalla olivat ylelliset vallasväen tanssiaiset ja työtä oli jäljellä vielä paljon. Notkeasti hän sieppasi pihalle jättämänsä puiset vesikiulut molempiin käsiinsä ja hävisi kohta linnan keittiön suuntaan roteva takamus keinuen. Vapaaherra tarkisti vielä nopeasti miehustansa ja pyyhkäisi nahkaisten ratsuhanskojensa peittämillä käsillään pukunsa olkapäät, sitten hänkin taputti hevosta turvalle ja harppoi ulos pihamaalle jääkylmä minttugrogi mielessään. Taivaalla liisi kumma olento. Sen varjo heitti aurinkoiselle linnan pihalle ja vapaaherra nosti toisen kätensä silmiensä eteen varjoksi. Lintu näytti pysyttelevän paikoillaan eikä hän käsittänyt, miksi se oli seisahtunut suoraan kosken pauhujen ja usvan yläpuolelle. Nopeasti hän alkoi kävellä jyrkänteen reunalle ja alas vinssitasanteelle johtavia portaita kohti, vilkuillen samalla ylös taivaalle. Vapaaherra Von Guggelmeister harrasti tieteitä ja muita sen kaltaisia asioita, lisäksi hän oli kovin kiinnostunut kaikenlaisista eläimistä ja niiden tavoista. Hän oli käynyt Afrikassa ja metsästänyt leijonia, opiskellut Darwinin oppeja Lontoossa ja alkemiaa sekä magneettisia valoaaltoja ynnä mesmerisoinnin saloja Berliinissä. Pohjoiset maat ja karhun metsästys olivat niin ikään tulleet tutuiksi viime talvelta, jolloin hän oli saapunut kuohujen linnaan suoraan Viipurista. Mutta milloinkaan ennen ei Vapaaherra ollut vielä nähnyt sellaista olentoa kuin pihamaalla ja pian hän jo harppoi alas lankuista rakennettuja portaita kohti vinssitasannetta. Mutta hän ei ollut ainoa joka oli tilanteesta kiinnostunut. Ylhäällä asesalin neliskulmaisessa tornihuoneessa tätä kaikkea tarkkaili myös linnan hovimestari ja hän hypisteli oikealla kädellään kaulastaan roikkuvaa, kultaisen kuukkelin muotoista suurta avainta jossa luki sen latinankielinen nimi: ”tuhansien huokauksien huone”. Miehen punatut posket muuten kalvakkaalla iholla saivat hänet näyttämään yhdessä maalattujen huulien ja mustien, taakse sliipattujen hiuksien kanssa kummitukselta tai aaveelta joka oli ollut linnassa jo aikojen alusta asti. Täydellisen virheetön, musta hovimestarin asu jota punainen kaularusetti koristi, sulautuivat huoneen varjoihin miehen liikkuessa hiljaa pois sviittihuoneen ikkunasta. Ääntäkään ei kuulunut.
”Oh, viimeinkin” Mies kuiskasi hiljaa itsekseen ja suuteli avaintaan hellästi. Sitten hän oli jo kadonnut huoneen tammiovesta käytävälle ja ovi sulkeutui naristen kuin itsekseen, eikä huoneeseen jäänyt muuta kuin linnan ikiaikainen hiljaisuus.

Lue lisää

Kaukana kylän keskellä soi kirkonkello. Pihalla tepasteli nuhjuinen kana. Muuta liikettä ei ollut. Puhalsin aamusavut kirkkaaseen ilmaan ja aavistelin päivästä tulevan kuuman.

Rouva Cotta kolisteli keittiössään, jossa kuparikasarit ja pannut hohtivat kirkkaina kuin olisivat olleet käyttämättömiä, uusia ja keittämättömiä. Basilikalta tuoksuva rouva Cotta oli sotaleski. Mies katosi toisen maailmansodan melskeisiin amerikkalaisten noustessa maihin Italian saappaaseen.

Katselin varpaitani: pölyiset aamuisesta kävelystä nuhjuisen kanan kanssa pitkin tomaatti- ja viinitarhaa.
Elukka tuntui leimaantuneen minuun, tepasteli näkyvillä ja seurasi perässä minne sitten keksinkin mennä. Kävin kanalassa katsomassa oliko siellä munia; kana kipitti perässä.

Kun poistuin huoneestamme ennen auringonnousua, niin jäin hetkeksi katselemaan vuoteelle nukkumaan jäänyttä naista. Yö oli ollut niin lämmin että hän nukkui alasti vatsallaan, vain lakana kietoutuneena vahinkona vasemman säärensä ympärille. Hänellä oli outo tapa nukkua nyrkki silmässään ja suu auki. Onneksi hän ei kuorsannut. Olen jo vuosia kutsunut häntä piccoloksi, en siksi että hän olisi pieni punapukuinen poika, vaan siksi, että hän tuntui tietävän kaiken mitä ympärillä tapahtui, esim. sen mitä minulle juuri sillä hetkellä kuului. Jos on olemassa jokin uteliaisuuden määritelmä, niin mikään niistä ei yletä tuon naisen tasolle kuvaamaan vallitsevaa tilaa tai tilannetta.

Olen varma, että hän tutki tälläkin hetkellä uniaan mielensä stetoskoopilla ja isoisänsä postimerkkisuurennuslasilla. On onni, että hän nukkuu välillä, sillä häntä on ilo katsella unessaan. Hän muistuttaa silloin klassista naista hohtavine ihoineen ja pitkine mustine hiuksineen, sirouksineen. Mutta kun hän tästä levollisesta tilasta herää, niin edessä on jälleen yhtä ripeä päivä kuin eilinenkin oli.

Rakastan häntä suunnattomasti. On niin, että rouva Cotta ja hän tulevat erinomaisesti toimeen keittiössä sillä he mekastavat ja riitelevät taukoamatta, paiskovat pannuja ja ovia, juoksentelevat vuorotellen pihalla tuulettumassa ja sadattelemassa, potkiskelemassa kiviä ja heristelemässä minulle nyrkkiä. Tämä kaikki kuitenkin tapahtuu suuren rakkauden vallitessa talossa.

Joka vuosi, kun poistumme talosta lähteäksemme takaisin kotimaahan, niin itkua ei voi pidätellä kukaan – ja miksi kukaan niin tekisikään. Ymmärrän naisille olevan tärkeää se että toinen on toiselle hänen äitinsä ja toinen toiselle tämän tytär. Minä olen tässä näytelmässä tuo pihalla lähes mihin tahansa leimautuva nuhjuinen ja munimaton kana.

Ajattelin jälleen käydä kylän keskustassa, kävellä vain vailla mitään syytä ja hymyillä ystävällisille ihmisille aamuisissa askareissaan. Tunnen outoa keveyttä sydämessäni, helppoutta hengittää. Minulle sopii yksinkertainen elämä, hitaus ja hiljaisuus, ehkäpä jopa köyhyys. On vaikea kuvitella takaisin ne muutamat päivät Roomassa, jossa yö nieli meidät sisäänsä kuin emosusi poikasensa, eikä päästänyt otteestaan, katseestaan hetkeksikään. Oli vaikeaa verrata tätä rauhaa viliseviin valoihin ja musiikin jyskytykseen rinnassa, tuhansiin kasvoihin ja ilmeisiin kuin olisin ollut sisällä kaleidoskoopissa, sen väreissä huumaantuneena ja sen putkimaisuuden vankina löytämättä tietä ulos.

Suljin portin takanani. Kana jäi katsemaan kun sille hymyillen lähdin etsimään päämäärättä jotain pienen ja yksinkertaisen kaupungin sisältä. Rakastan kaikkea pientä ja yksinkertaista, yllätyksellistä.

zakus kirjoitti:

Kaukana kylän keskellä soi kirkonkello. Pihalla tepasteli nuhjuinen kana. Muuta liikettä ei ollut. Puhalsin aamusavut kirkkaaseen ilmaan ja aavistelin päivästä tulevan kuuman.

Rouva Cotta kolisteli keittiössään, jossa kuparikasarit ja pannut hohtivat kirkkaina kuin olisivat olleet käyttämättömiä, uusia ja keittämättömiä. Basilikalta tuoksuva rouva Cotta oli sotaleski. Mies katosi toisen maailmansodan melskeisiin amerikkalaisten noustessa maihin Italian saappaaseen.

Katselin varpaitani: pölyiset aamuisesta kävelystä nuhjuisen kanan kanssa pitkin tomaatti- ja viinitarhaa.
Elukka tuntui leimaantuneen minuun, tepasteli näkyvillä ja seurasi perässä minne sitten keksinkin mennä. Kävin kanalassa katsomassa oliko siellä munia; kana kipitti perässä.

Kun poistuin huoneestamme ennen auringonnousua, niin jäin hetkeksi katselemaan vuoteelle nukkumaan jäänyttä naista. Yö oli ollut niin lämmin että hän nukkui alasti vatsallaan, vain lakana kietoutuneena vahinkona vasemman säärensä ympärille. Hänellä oli outo tapa nukkua nyrkki silmässään ja suu auki. Onneksi hän ei kuorsannut. Olen jo vuosia kutsunut häntä piccoloksi, en siksi että hän olisi pieni punapukuinen poika, vaan siksi, että hän tuntui tietävän kaiken mitä ympärillä tapahtui, esim. sen mitä minulle juuri sillä hetkellä kuului. Jos on olemassa jokin uteliaisuuden määritelmä, niin mikään niistä ei yletä tuon naisen tasolle kuvaamaan vallitsevaa tilaa tai tilannetta.

Olen varma, että hän tutki tälläkin hetkellä uniaan mielensä stetoskoopilla ja isoisänsä postimerkkisuurennuslasilla. On onni, että hän nukkuu välillä, sillä häntä on ilo katsella unessaan. Hän muistuttaa silloin klassista naista hohtavine ihoineen ja pitkine mustine hiuksineen, sirouksineen. Mutta kun hän tästä levollisesta tilasta herää, niin edessä on jälleen yhtä ripeä päivä kuin eilinenkin oli.

Rakastan häntä suunnattomasti. On niin, että rouva Cotta ja hän tulevat erinomaisesti toimeen keittiössä sillä he mekastavat ja riitelevät taukoamatta, paiskovat pannuja ja ovia, juoksentelevat vuorotellen pihalla tuulettumassa ja sadattelemassa, potkiskelemassa kiviä ja heristelemässä minulle nyrkkiä. Tämä kaikki kuitenkin tapahtuu suuren rakkauden vallitessa talossa.

Joka vuosi, kun poistumme talosta lähteäksemme takaisin kotimaahan, niin itkua ei voi pidätellä kukaan – ja miksi kukaan niin tekisikään. Ymmärrän naisille olevan tärkeää se että toinen on toiselle hänen äitinsä ja toinen toiselle tämän tytär. Minä olen tässä näytelmässä tuo pihalla lähes mihin tahansa leimautuva nuhjuinen ja munimaton kana.

Ajattelin jälleen käydä kylän keskustassa, kävellä vain vailla mitään syytä ja hymyillä ystävällisille ihmisille aamuisissa askareissaan. Tunnen outoa keveyttä sydämessäni, helppoutta hengittää. Minulle sopii yksinkertainen elämä, hitaus ja hiljaisuus, ehkäpä jopa köyhyys. On vaikea kuvitella takaisin ne muutamat päivät Roomassa, jossa yö nieli meidät sisäänsä kuin emosusi poikasensa, eikä päästänyt otteestaan, katseestaan hetkeksikään. Oli vaikeaa verrata tätä rauhaa viliseviin valoihin ja musiikin jyskytykseen rinnassa, tuhansiin kasvoihin ja ilmeisiin kuin olisin ollut sisällä kaleidoskoopissa, sen väreissä huumaantuneena ja sen putkimaisuuden vankina löytämättä tietä ulos.

Suljin portin takanani. Kana jäi katsemaan kun sille hymyillen lähdin etsimään päämäärättä jotain pienen ja yksinkertaisen kaupungin sisältä. Rakastan kaikkea pientä ja yksinkertaista, yllätyksellistä.

Lue lisää

Vapaaherra Von Guggelmeister oli törmätä portaiden puolivälissä erääseen toiseen kesävieraaseen jota hän ei sen paremmin tuntenut; olipa joskus vain pikaisesti tervehtinyt tätä ja hänen nuorta, kaunista vaimoaan aivan ohimennen. Mies näytti nyt olevan täysin keskittynyt seurustelemaan erään kanan kanssa jota hän piteli sylissään portailla istuessaan ja tyrkytti tälle taskustaan leivänmuruja samalla leikkisästi jotakin leperrellen.
”Anteeksi, mutta näittekö te täällä…” Von Guggelmeister aloitti mutta samassa hän kuuli alempaa kosken uomasta kimeää kiljuntaa. Nopeasti hän alkoi loikkia alas kohti pauhujen synnyttämää usvaverhoa ja vinssitasannetta ja oli törmätä Ratsumestarin massiiviseen upseerin olemukseen joka piteli takamuksistaan kiinni molemmin käsin, punakoilla kasvoillaan epätoivoisen alistunut ilme. Kosken yllä roikkui nuori nainen pidellen vain yhdellä kädellään kiinni pauhujen yllä heilahtelevasta, virran ylittävästä tuolista ja oli enää sekuntien kysymys milloin neitosen ote kirpoaisi.
”Hyvä herra, auttakaa meitä, pyydän!” Upseeri huusi epätoivoisella äänellä. Vapaaherra Von Guggelmeister heitti samassa hattunsa ja takkinsa lankkulattialle ja tarttui vinssikampeen molemmin käsin. Se alkoi pyöriä vaikka raskas olikin, mutta ruostuneen koneiston aiheuttaman vastuksen voittamisessa olivat avuksi vapaaherran joka-aamuiset gymnaasiset harjoitukset joilla hän säännöllisesti itseään aamuisin rasitti ennen päivän ensimmäisiä minttugrogeja. Koneisto alkoi pyöriä yhä vinhemmin ja pian onneton Mademoiselle sai tartuttua kiinni Ratsumestarin kädestä jonka hän suurin tahdonponnistuksin Mademoisellelle ojensi.
”Taivaille kiitos!” Ratsumestari huudahti silmät kyynelissä rutistaen samalla tajuntansa rajamailla hoippuvaa Mademoisellea itseään vasten. Von Guggelmeister pyyhkäisi kasvojaan käsivarrellaan ja vapisevin käsin hän otti lattialta takkinsa ja levitti sen kylmästä värisevän Mademoisellen hennoille olkapäille, sitten hän ohjasi pariskunnan istumaan tasanteen penkille. Alhaalla jylisevä vesi jatkoi virtaamistaan ja se kylmä raivo takoi vasten vapaaherran otsaa hänen tuijottaessaan sen kauheisiin pyörteisiin. Tuntui kuin koski olisi karjunut vihaansa ja kuin se olisi esittänyt lukemattomia syytöksiä hänelle siitä, että oli menettänyt jo sille luvatun onnettoman sielun. Von Guggelmeister hoippui vapisevin jaloin tasanteen vastapuoleiselle penkille ja istahti sille. Sitten hän laski päänsä käsiensä varaan ja jäi tuijottamaan alas lankkulattiaan.
”Anteeksi, mutta mahdatteko tarvita apua? ” Mies seisoi valkoinen kana kainalossaan portailla ja silitteli sen punaista helttaa.

Maxim Foxius kirjoitti:

Vapaaherra Von Guggelmeister oli törmätä portaiden puolivälissä erääseen toiseen kesävieraaseen jota hän ei sen paremmin tuntenut; olipa joskus vain pikaisesti tervehtinyt tätä ja hänen nuorta, kaunista vaimoaan aivan ohimennen. Mies näytti nyt olevan täysin keskittynyt seurustelemaan erään kanan kanssa jota hän piteli sylissään portailla istuessaan ja tyrkytti tälle taskustaan leivänmuruja samalla leikkisästi jotakin leperrellen.
”Anteeksi, mutta näittekö te täällä…” Von Guggelmeister aloitti mutta samassa hän kuuli alempaa kosken uomasta kimeää kiljuntaa. Nopeasti hän alkoi loikkia alas kohti pauhujen synnyttämää usvaverhoa ja vinssitasannetta ja oli törmätä Ratsumestarin massiiviseen upseerin olemukseen joka piteli takamuksistaan kiinni molemmin käsin, punakoilla kasvoillaan epätoivoisen alistunut ilme. Kosken yllä roikkui nuori nainen pidellen vain yhdellä kädellään kiinni pauhujen yllä heilahtelevasta, virran ylittävästä tuolista ja oli enää sekuntien kysymys milloin neitosen ote kirpoaisi.
”Hyvä herra, auttakaa meitä, pyydän!” Upseeri huusi epätoivoisella äänellä. Vapaaherra Von Guggelmeister heitti samassa hattunsa ja takkinsa lankkulattialle ja tarttui vinssikampeen molemmin käsin. Se alkoi pyöriä vaikka raskas olikin, mutta ruostuneen koneiston aiheuttaman vastuksen voittamisessa olivat avuksi vapaaherran joka-aamuiset gymnaasiset harjoitukset joilla hän säännöllisesti itseään aamuisin rasitti ennen päivän ensimmäisiä minttugrogeja. Koneisto alkoi pyöriä yhä vinhemmin ja pian onneton Mademoiselle sai tartuttua kiinni Ratsumestarin kädestä jonka hän suurin tahdonponnistuksin Mademoisellelle ojensi.
”Taivaille kiitos!” Ratsumestari huudahti silmät kyynelissä rutistaen samalla tajuntansa rajamailla hoippuvaa Mademoisellea itseään vasten. Von Guggelmeister pyyhkäisi kasvojaan käsivarrellaan ja vapisevin käsin hän otti lattialta takkinsa ja levitti sen kylmästä värisevän Mademoisellen hennoille olkapäille, sitten hän ohjasi pariskunnan istumaan tasanteen penkille. Alhaalla jylisevä vesi jatkoi virtaamistaan ja se kylmä raivo takoi vasten vapaaherran otsaa hänen tuijottaessaan sen kauheisiin pyörteisiin. Tuntui kuin koski olisi karjunut vihaansa ja kuin se olisi esittänyt lukemattomia syytöksiä hänelle siitä, että oli menettänyt jo sille luvatun onnettoman sielun. Von Guggelmeister hoippui vapisevin jaloin tasanteen vastapuoleiselle penkille ja istahti sille. Sitten hän laski päänsä käsiensä varaan ja jäi tuijottamaan alas lankkulattiaan.
”Anteeksi, mutta mahdatteko tarvita apua? ” Mies seisoi valkoinen kana kainalossaan portailla ja silitteli sen punaista helttaa.

Lue lisää

Osa 4.
Von Guggelmeister nosti päänsä väsyneesti käsistään ja katsoi tulijaa suurin tahdonponnistuksin. Kosken ote tuntui yhä hänen mielessään ja hän vapisi vieläkin, vaikka oli vain hieman vilkaissut sen kauheisiin pauhuihin. Mitä olikaan kaunis, nuori nainen saanut kestää kosken yllä? Minkälainen hätä olikaan riivannut upseeri – parkaa hänen seuratessaan avuttomana kiduttavaa kuolonkamppailua?
”Hyvä mies! Jos suinkin voitte, niin hakekaa toki muutama hakaneula!” Von Guggelmeister sanoi ääni vapisten.
Kana räpisteli ja kaakatti miehen kainalossa ja se käänteli heltan koristamaa päätään hädissään puolelta toiselle. Kosken kauhea ote hermostutti selvästi eläinparan pään, eikä se pysynyt enää miehen otteessa tämän rauhoittavista sanoista ja silityksistä huolimatta. Valkoiset sulat vain pelmahtivat ilmoille kun se kaameasti kaakaisten sinkosi ilmaan ja hävisi yhtenä valkoisena, räpistelevänä pilvenä ylös portaiden alkupäätä.
”Kävisikö tällaiset? Näitä minulla on taskussani kokonainen liuta, enkä edes tiedä miten ne sinne ovat joutuneet.” Mies sanoi ja ojensi Vapaaherralle kädessään hakaneuloja. ”Ne taitavat olla venetsialaisia, - luulen.”
Silminnähden huojentunut ratsumestari laski hytisevän Mademoisellen alas penkille, jolle tämä jäi makaamaan voipuneena toinen käsi otsallaan ja rinta kiihkeästi kohoillen. Vapisevin jaloin kalvakka ratsu-upseeri nousi ylös ja otti miehen kädestä hakaneuloja, sitten hän hoippui kauemmas tasanteen nurkkaan ja irvistellen ja ähkien korjasi revenneen kankaan housuistaan. Kohta sapeli taas kalahteli entiseen malliin osuessaan kaiteisiin piristyneen ratsumestarin marssiessa tasanteella edestakaisin.
”Hyvä mies! Olen teille henkeni velkaa näistä hakaneuloista! Ja nyt, jos voin vielä pyytä – voisitteko jäädä tänne Mademoisellen turvaksi tämän toisen herrasmiehen kanssa siksi aikaa, kun haen apua ylhäältä linnasta?” Vermichoff sanoi muhkeat viikset heiluen. Sitten silminnähden piristynyt ratsu-upseeri harppoi jo ylös portaita ja hävisi kosken synnyttämän sumuverhon taa. Vapaaherra Von Guggelmeister katseli nieleskellen Mademoisellea ja hänen sydämeensä syttyi polttava tuli. Sen voima oli suurempi kuin kosken jäätävä, lamauttava vaikutus hänen aivoissaan ja se oli monin kerroin kiduttavampaa. Äkkiä hän nousi ylös jaloilleen ja puristi vasemmalla kädellään tasanteen kaidetta katsellen samalla pauhuihin. ”Kirottu! Kirottu!” hän mylvi heristäen nyrkkiään ilmassa. Vaikka pauhu vaimensikin hänen huutonsa, se kaikui silti ikiaikaisen kalliouoman seinämissä jonkin aikaa.
”Kirottu!” Hän karjaisi uudestaan ylös sinitaivaalle, kuin ei tietäisi enää mihin voisi vihansa purkaa, mutta siellä liikkui vain musta varjo joka kiljaisi kerran takaisin

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 4.
Von Guggelmeister nosti päänsä väsyneesti käsistään ja katsoi tulijaa suurin tahdonponnistuksin. Kosken ote tuntui yhä hänen mielessään ja hän vapisi vieläkin, vaikka oli vain hieman vilkaissut sen kauheisiin pauhuihin. Mitä olikaan kaunis, nuori nainen saanut kestää kosken yllä? Minkälainen hätä olikaan riivannut upseeri – parkaa hänen seuratessaan avuttomana kiduttavaa kuolonkamppailua?
”Hyvä mies! Jos suinkin voitte, niin hakekaa toki muutama hakaneula!” Von Guggelmeister sanoi ääni vapisten.
Kana räpisteli ja kaakatti miehen kainalossa ja se käänteli heltan koristamaa päätään hädissään puolelta toiselle. Kosken kauhea ote hermostutti selvästi eläinparan pään, eikä se pysynyt enää miehen otteessa tämän rauhoittavista sanoista ja silityksistä huolimatta. Valkoiset sulat vain pelmahtivat ilmoille kun se kaameasti kaakaisten sinkosi ilmaan ja hävisi yhtenä valkoisena, räpistelevänä pilvenä ylös portaiden alkupäätä.
”Kävisikö tällaiset? Näitä minulla on taskussani kokonainen liuta, enkä edes tiedä miten ne sinne ovat joutuneet.” Mies sanoi ja ojensi Vapaaherralle kädessään hakaneuloja. ”Ne taitavat olla venetsialaisia, - luulen.”
Silminnähden huojentunut ratsumestari laski hytisevän Mademoisellen alas penkille, jolle tämä jäi makaamaan voipuneena toinen käsi otsallaan ja rinta kiihkeästi kohoillen. Vapisevin jaloin kalvakka ratsu-upseeri nousi ylös ja otti miehen kädestä hakaneuloja, sitten hän hoippui kauemmas tasanteen nurkkaan ja irvistellen ja ähkien korjasi revenneen kankaan housuistaan. Kohta sapeli taas kalahteli entiseen malliin osuessaan kaiteisiin piristyneen ratsumestarin marssiessa tasanteella edestakaisin.
”Hyvä mies! Olen teille henkeni velkaa näistä hakaneuloista! Ja nyt, jos voin vielä pyytä – voisitteko jäädä tänne Mademoisellen turvaksi tämän toisen herrasmiehen kanssa siksi aikaa, kun haen apua ylhäältä linnasta?” Vermichoff sanoi muhkeat viikset heiluen. Sitten silminnähden piristynyt ratsu-upseeri harppoi jo ylös portaita ja hävisi kosken synnyttämän sumuverhon taa. Vapaaherra Von Guggelmeister katseli nieleskellen Mademoisellea ja hänen sydämeensä syttyi polttava tuli. Sen voima oli suurempi kuin kosken jäätävä, lamauttava vaikutus hänen aivoissaan ja se oli monin kerroin kiduttavampaa. Äkkiä hän nousi ylös jaloilleen ja puristi vasemmalla kädellään tasanteen kaidetta katsellen samalla pauhuihin. ”Kirottu! Kirottu!” hän mylvi heristäen nyrkkiään ilmassa. Vaikka pauhu vaimensikin hänen huutonsa, se kaikui silti ikiaikaisen kalliouoman seinämissä jonkin aikaa.
”Kirottu!” Hän karjaisi uudestaan ylös sinitaivaalle, kuin ei tietäisi enää mihin voisi vihansa purkaa, mutta siellä liikkui vain musta varjo joka kiljaisi kerran takaisin

Lue lisää

Osa 5.
Melkeinpä viikkoa myöhemmin Mademoiselle L’Afou saattoi jo kävellä linnan aurinkoisella pihamaalla ilman että joku olisi tukevasti ja jatkuvasti kannatatellut häntä hänen käsivarrestaan. Vapaaherra Von Guggelmeister kulki hänen oikealla puolellaan alati valppaana pienimmänkin horjahduksen varalta ja hänen tuleva miehensä Ratsumestari Vermichoff hänen vasemmalla puolellaan, käsi lujasti kädestä kiinni puristaen. Vapaaherra suvaitsi laskea leikkiä kaiken aikaa ja tämä kaikki tekikin Mademoisellen iloiseksi ja pirteäksi; hän saattoi jo toisinaan unohtaa viikon aikana vainonneet kauheat unet joiden vallassa hän oli ollut, mutta kosken äärelle hän ei enää suostunut menemään vaikka Paronitar Rochenfour oli sitä iloisesti aamulla hänelle ehdottanut. Miehet olivat pian päivällisen jälkeen huvittaneet itseään pienellä ampumakisalla, jossa eräs paikallinen Caleb – niminen poika piteli kuparista ruplan kolikkoa kolmessa sormessaan päänsä yllä korkealla. Poika parka oli ollut niin pelästyneen näköinen aina kolikon lennettyä hänen sormistaan, että Mademoiselle oli halunnut antaa hänelle suukon otsalle lohdutukseksi, hetken mielijohteesta.
Kolmisormi – Kaaleppi, (joksi ohi ajanut vossikka oli häntä huutanut nimeltä) oli juossut itkien kosken äyräälle kopeekan saatuaan ja alas valuvat kyyneleet olivat juovittaneet hänen poskensa. Mademoiselle oli kuitenkin seurannut nauraen perässä, sitten hänen tajuntaansa oli iskeytynyt kosken jyly ja hänen silmänsä olivat jälleen pimenneet. Unet hyökkäsivät hänen mieleensä juuri kun hän oli luullut jo iäksi ne unohtaneensa ja hän muisti miten olikaan ihmetellyt jalkakäytävän hiekanjyvien täydellistä kauneutta jotka olivat aivan liki; hänen poskeaan vasten ennen mustaa pimeyttä. Mutta samassa hän oli jo seisonut kalliojyrkänteellä tutussa unessa ja katsonut kauhusta kalvennein kasvoin miten vastapäiselle kielekkeelle oli ilmestynyt metsänpetoja ulvomaan ylhäällä loistavalle valkoiselle kuulle jonka alla kauhea virta pauhasi. Ne olivat samoja olentoja joita hän oli nähnyt painajaisissaan, mutta hän aisti myös jonkin uuden läheisyyden, kiinteän ja himokkaan tarkkaavaisuuden jota ei niissä painajaisissa ollut ollut.
”Katso!” ääni sanoi hänen takaansa muristen. Käpälät kietoutuivat hänen uumalleen ja niiden terävät, pitkät kynnet pureutuivat hänen ihoonsa korsetin läpi. Mademoiselle voihkaisi.
”Yön lapset laulavat sinulle” Olento sanoi kehräten. ”Pian on niiden aika. Ja tietenkin myös sinun.” Ääni jatkoi hänen korvansa juuressa hiljaa kuiskien. Karkea kieli lipaisi hentoa kaulaa, se oli polttava ja kauhea kosketus. Sitten kuului lehtien kahahdus ja hän seisoi yksinään kalliokielekkeellä. Vastarannan olennot olivat haihtuneet ilmaan aivan kuin niitä ei siellä ikinä edes olisi ollutkaan, mutta jostakin kuului käskevä ääni joka kutsui lakkaamatta hänen nimeään. Valkoinen kuu muuttui ihmisen silmäksi, sitten kahdeksi ja Mademoiselle yski hajusuolan herättämänä ratsumestarin käsivarren kannattelemana.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 4.
Von Guggelmeister nosti päänsä väsyneesti käsistään ja katsoi tulijaa suurin tahdonponnistuksin. Kosken ote tuntui yhä hänen mielessään ja hän vapisi vieläkin, vaikka oli vain hieman vilkaissut sen kauheisiin pauhuihin. Mitä olikaan kaunis, nuori nainen saanut kestää kosken yllä? Minkälainen hätä olikaan riivannut upseeri – parkaa hänen seuratessaan avuttomana kiduttavaa kuolonkamppailua?
”Hyvä mies! Jos suinkin voitte, niin hakekaa toki muutama hakaneula!” Von Guggelmeister sanoi ääni vapisten.
Kana räpisteli ja kaakatti miehen kainalossa ja se käänteli heltan koristamaa päätään hädissään puolelta toiselle. Kosken kauhea ote hermostutti selvästi eläinparan pään, eikä se pysynyt enää miehen otteessa tämän rauhoittavista sanoista ja silityksistä huolimatta. Valkoiset sulat vain pelmahtivat ilmoille kun se kaameasti kaakaisten sinkosi ilmaan ja hävisi yhtenä valkoisena, räpistelevänä pilvenä ylös portaiden alkupäätä.
”Kävisikö tällaiset? Näitä minulla on taskussani kokonainen liuta, enkä edes tiedä miten ne sinne ovat joutuneet.” Mies sanoi ja ojensi Vapaaherralle kädessään hakaneuloja. ”Ne taitavat olla venetsialaisia, - luulen.”
Silminnähden huojentunut ratsumestari laski hytisevän Mademoisellen alas penkille, jolle tämä jäi makaamaan voipuneena toinen käsi otsallaan ja rinta kiihkeästi kohoillen. Vapisevin jaloin kalvakka ratsu-upseeri nousi ylös ja otti miehen kädestä hakaneuloja, sitten hän hoippui kauemmas tasanteen nurkkaan ja irvistellen ja ähkien korjasi revenneen kankaan housuistaan. Kohta sapeli taas kalahteli entiseen malliin osuessaan kaiteisiin piristyneen ratsumestarin marssiessa tasanteella edestakaisin.
”Hyvä mies! Olen teille henkeni velkaa näistä hakaneuloista! Ja nyt, jos voin vielä pyytä – voisitteko jäädä tänne Mademoisellen turvaksi tämän toisen herrasmiehen kanssa siksi aikaa, kun haen apua ylhäältä linnasta?” Vermichoff sanoi muhkeat viikset heiluen. Sitten silminnähden piristynyt ratsu-upseeri harppoi jo ylös portaita ja hävisi kosken synnyttämän sumuverhon taa. Vapaaherra Von Guggelmeister katseli nieleskellen Mademoisellea ja hänen sydämeensä syttyi polttava tuli. Sen voima oli suurempi kuin kosken jäätävä, lamauttava vaikutus hänen aivoissaan ja se oli monin kerroin kiduttavampaa. Äkkiä hän nousi ylös jaloilleen ja puristi vasemmalla kädellään tasanteen kaidetta katsellen samalla pauhuihin. ”Kirottu! Kirottu!” hän mylvi heristäen nyrkkiään ilmassa. Vaikka pauhu vaimensikin hänen huutonsa, se kaikui silti ikiaikaisen kalliouoman seinämissä jonkin aikaa.
”Kirottu!” Hän karjaisi uudestaan ylös sinitaivaalle, kuin ei tietäisi enää mihin voisi vihansa purkaa, mutta siellä liikkui vain musta varjo joka kiljaisi kerran takaisin

Lue lisää

Osa 5.
Melkeinpä viikkoa myöhemmin Mademoiselle L’Afou saattoi jo kävellä linnan aurinkoisella pihamaalla ilman että joku olisi tukevasti ja jatkuvasti kannatatellut häntä hänen käsivarrestaan. Vapaaherra Von Guggelmeister kulki hänen oikealla puolellaan alati valppaana pienimmänkin horjahduksen varalta ja hänen tuleva miehensä Ratsumestari Vermichoff hänen vasemmalla puolellaan, käsi lujasti kädestä kiinni puristaen. Vapaaherra suvaitsi laskea leikkiä kaiken aikaa ja tämä kaikki tekikin Mademoisellen iloiseksi ja pirteäksi; hän saattoi jo toisinaan unohtaa viikon aikana vainonneet kauheat unet joiden vallassa hän oli ollut, mutta kosken äärelle hän ei enää suostunut menemään vaikka Paronitar Rochenfour oli sitä iloisesti aamulla hänelle ehdottanut. Miehet olivat pian päivällisen jälkeen huvittaneet itseään pienellä ampumakisalla, jossa eräs paikallinen Caleb – niminen poika piteli kuparista ruplan kolikkoa kolmessa sormessaan päänsä yllä korkealla. Poika parka oli ollut niin pelästyneen näköinen aina kolikon lennettyä hänen sormistaan, että Mademoiselle oli halunnut antaa hänelle suukon otsalle lohdutukseksi, hetken mielijohteesta.
Kolmisormi – Kaaleppi, (joksi ohi ajanut vossikka oli häntä huutanut nimeltä) oli juossut itkien kosken äyräälle kopeekan saatuaan ja alas valuvat kyyneleet olivat juovittaneet hänen poskensa. Mademoiselle oli kuitenkin seurannut nauraen perässä, sitten hänen tajuntaansa oli iskeytynyt kosken jyly ja hänen silmänsä olivat jälleen pimenneet. Unet hyökkäsivät hänen mieleensä juuri kun hän oli luullut jo iäksi ne unohtaneensa ja hän muisti miten olikaan ihmetellyt jalkakäytävän hiekanjyvien täydellistä kauneutta jotka olivat aivan liki; hänen poskeaan vasten ennen mustaa pimeyttä. Mutta samassa hän oli jo seisonut kalliojyrkänteellä tutussa unessa ja katsonut kauhusta kalvennein kasvoin miten vastapäiselle kielekkeelle oli ilmestynyt metsänpetoja ulvomaan ylhäällä loistavalle valkoiselle kuulle jonka alla kauhea virta pauhasi. Ne olivat samoja olentoja joita hän oli nähnyt painajaisissaan, mutta hän aisti myös jonkin uuden läheisyyden, kiinteän ja himokkaan tarkkaavaisuuden jota ei niissä painajaisissa ollut ollut.
”Katso!” ääni sanoi hänen takaansa muristen. Käpälät kietoutuivat hänen uumalleen ja niiden terävät, pitkät kynnet pureutuivat hänen ihoonsa korsetin läpi. Mademoiselle voihkaisi.
”Yön lapset laulavat sinulle” Olento sanoi kehräten. ”Pian on niiden aika. Ja tietenkin myös sinun.” Ääni jatkoi hänen korvansa juuressa hiljaa kuiskien. Karkea kieli lipaisi hentoa kaulaa, se oli polttava ja kauhea kosketus. Sitten kuului lehtien kahahdus ja hän seisoi yksinään kalliokielekkeellä. Vastarannan olennot olivat haihtuneet ilmaan aivan kuin niitä ei siellä ikinä edes olisi ollutkaan, mutta jostakin kuului käskevä ääni joka kutsui lakkaamatta hänen nimeään. Valkoinen kuu muuttui ihmisen silmäksi, sitten kahdeksi ja Mademoiselle yski hajusuolan herättämänä ratsumestarin käsivarren kannattelemana.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 5.
Melkeinpä viikkoa myöhemmin Mademoiselle L’Afou saattoi jo kävellä linnan aurinkoisella pihamaalla ilman että joku olisi tukevasti ja jatkuvasti kannatatellut häntä hänen käsivarrestaan. Vapaaherra Von Guggelmeister kulki hänen oikealla puolellaan alati valppaana pienimmänkin horjahduksen varalta ja hänen tuleva miehensä Ratsumestari Vermichoff hänen vasemmalla puolellaan, käsi lujasti kädestä kiinni puristaen. Vapaaherra suvaitsi laskea leikkiä kaiken aikaa ja tämä kaikki tekikin Mademoisellen iloiseksi ja pirteäksi; hän saattoi jo toisinaan unohtaa viikon aikana vainonneet kauheat unet joiden vallassa hän oli ollut, mutta kosken äärelle hän ei enää suostunut menemään vaikka Paronitar Rochenfour oli sitä iloisesti aamulla hänelle ehdottanut. Miehet olivat pian päivällisen jälkeen huvittaneet itseään pienellä ampumakisalla, jossa eräs paikallinen Caleb – niminen poika piteli kuparista ruplan kolikkoa kolmessa sormessaan päänsä yllä korkealla. Poika parka oli ollut niin pelästyneen näköinen aina kolikon lennettyä hänen sormistaan, että Mademoiselle oli halunnut antaa hänelle suukon otsalle lohdutukseksi, hetken mielijohteesta.
Kolmisormi – Kaaleppi, (joksi ohi ajanut vossikka oli häntä huutanut nimeltä) oli juossut itkien kosken äyräälle kopeekan saatuaan ja alas valuvat kyyneleet olivat juovittaneet hänen poskensa. Mademoiselle oli kuitenkin seurannut nauraen perässä, sitten hänen tajuntaansa oli iskeytynyt kosken jyly ja hänen silmänsä olivat jälleen pimenneet. Unet hyökkäsivät hänen mieleensä juuri kun hän oli luullut jo iäksi ne unohtaneensa ja hän muisti miten olikaan ihmetellyt jalkakäytävän hiekanjyvien täydellistä kauneutta jotka olivat aivan liki; hänen poskeaan vasten ennen mustaa pimeyttä. Mutta samassa hän oli jo seisonut kalliojyrkänteellä tutussa unessa ja katsonut kauhusta kalvennein kasvoin miten vastapäiselle kielekkeelle oli ilmestynyt metsänpetoja ulvomaan ylhäällä loistavalle valkoiselle kuulle jonka alla kauhea virta pauhasi. Ne olivat samoja olentoja joita hän oli nähnyt painajaisissaan, mutta hän aisti myös jonkin uuden läheisyyden, kiinteän ja himokkaan tarkkaavaisuuden jota ei niissä painajaisissa ollut ollut.
”Katso!” ääni sanoi hänen takaansa muristen. Käpälät kietoutuivat hänen uumalleen ja niiden terävät, pitkät kynnet pureutuivat hänen ihoonsa korsetin läpi. Mademoiselle voihkaisi.
”Yön lapset laulavat sinulle” Olento sanoi kehräten. ”Pian on niiden aika. Ja tietenkin myös sinun.” Ääni jatkoi hänen korvansa juuressa hiljaa kuiskien. Karkea kieli lipaisi hentoa kaulaa, se oli polttava ja kauhea kosketus. Sitten kuului lehtien kahahdus ja hän seisoi yksinään kalliokielekkeellä. Vastarannan olennot olivat haihtuneet ilmaan aivan kuin niitä ei siellä ikinä edes olisi ollutkaan, mutta jostakin kuului käskevä ääni joka kutsui lakkaamatta hänen nimeään. Valkoinen kuu muuttui ihmisen silmäksi, sitten kahdeksi ja Mademoiselle yski hajusuolan herättämänä ratsumestarin käsivarren kannattelemana.

Lue lisää

Läimäytin keittiömestaria mopillani ja karjuin: - Taasko olet polttanut kaalisopan pohjaan, senkin tomppeli ! Silloin linnan pihalle karautti keisarin ratsuväkirykmentti marsalkka Mannerheimiksi pukeutuneen Whoopi Goldbergin johdolla. Taputin karvaisia kämmeniäni riemuissani, sillä Whoopin saapuminen tiesi sitä, että Rennyn megaspektaakkelin kuvaukset saattoivat viimeinkin alkaa. Oudoksuin kyllä hieman viime tingassa vaihtunutta pääroolin esittäjää, mutta Whoopi osoittautui loistotyypiksi. Kiskoin siis karvalakin syvälle päähäni ja iskin kondiittori Pakkelsmanin kahvilasta noutamani kermakakun naamaani. Kylläpä se maistui hyvältä! Kakku oli valmistettu vanhan viipurilaisen reseptin mukaan. Sen kuorrutuksessa oli aprikoosinviipaleita, banaania ja mansikkaa, vai oliko se sittenkin persikkaa. Joka tapauksessa kakun hieno maku toi mieleeni lapsuusajan muistoja. Oi niitä aikoja! Mutta samassa Whoopi asteli irtoviiksineen portaita alas ja nosti sapelinsa ylös. - Joukkoni! En laita tätä vehjettä huotraan, vai tuppiko se nyt oli, ennen kuin Leningrad on jälleen meidän, Whoopi karjui. Mutta hetkinen - miten Whoopi saattoi osata jo suomea? Herranen aika, eihän se ollutkaan Whoopi. Kylläpäs minä olin taas hajamielinen, ja mihin kummaan olin laittanut sen mikä sen nimi nyt olikaan.

käänne kirjoitti:

Läimäytin keittiömestaria mopillani ja karjuin: - Taasko olet polttanut kaalisopan pohjaan, senkin tomppeli ! Silloin linnan pihalle karautti keisarin ratsuväkirykmentti marsalkka Mannerheimiksi pukeutuneen Whoopi Goldbergin johdolla. Taputin karvaisia kämmeniäni riemuissani, sillä Whoopin saapuminen tiesi sitä, että Rennyn megaspektaakkelin kuvaukset saattoivat viimeinkin alkaa. Oudoksuin kyllä hieman viime tingassa vaihtunutta pääroolin esittäjää, mutta Whoopi osoittautui loistotyypiksi. Kiskoin siis karvalakin syvälle päähäni ja iskin kondiittori Pakkelsmanin kahvilasta noutamani kermakakun naamaani. Kylläpä se maistui hyvältä! Kakku oli valmistettu vanhan viipurilaisen reseptin mukaan. Sen kuorrutuksessa oli aprikoosinviipaleita, banaania ja mansikkaa, vai oliko se sittenkin persikkaa. Joka tapauksessa kakun hieno maku toi mieleeni lapsuusajan muistoja. Oi niitä aikoja! Mutta samassa Whoopi asteli irtoviiksineen portaita alas ja nosti sapelinsa ylös. - Joukkoni! En laita tätä vehjettä huotraan, vai tuppiko se nyt oli, ennen kuin Leningrad on jälleen meidän, Whoopi karjui. Mutta hetkinen - miten Whoopi saattoi osata jo suomea? Herranen aika, eihän se ollutkaan Whoopi. Kylläpäs minä olin taas hajamielinen, ja mihin kummaan olin laittanut sen mikä sen nimi nyt olikaan.

Lue lisää

Osa 6.
”Täällähän työ olette! Ja minun kermakakkuni pitkin naamaa, hyvänen aika sentään!”
Keittiöpiika Iida riensi puolijuoksua paikalle ja tarttui runoilijaa käsipuolesta ja alkoi samassa retuuttamaan tätä kohti hotellia. Onneton mies hoki vain ”Whoopi! Whoopi! ja heristi kosken pyörteille kädessään olevaa keppiä kuin miekkaa ja yritti tunkea sitä aina välistä jalkoväliinsä.. Mademoisellen silmäluomet värähtivät ja viimein ne aukesivat kokonaan siinä metelissä. Miesparka pääsi Iidan lujasta otteesta jotenkin irti ja jo samassa hän oli läheisen tammen luona takomassa päätään sen kylkeen, mutta Iida oli sukkela jaloistaan ja nopeasti hän oli ottanut onnettoman runoilijan taas karhumaiseen syleilyynsä ja alkanut ohjastaa tätä kohti linnaa.
”Herrasväki antaa vaan anteeksi! Meillä on täällä vieraana muuan kuuluisa tohtori Berliinistä ja hänellä on aikamoinen seurue mukananaan näitä onnettomia sieluparkoja. Minä lupasin tohtorille käydä vähän katselemassa pitkin kosken uomaa kun hän sitä niin mukavasti pyysi”, Iida nauroi kompuroivaa miestä kuljettaessaan, posket aavistuksen punertaen
. ”Mutta vapaaherrakin on täällä , Oih!” Iida pysähtyi iloiset silmät mielihyvästä tuikahdellen.
Vapaaherra Von Guggelmeister selvitti kurkkuaan kasvot hehkuen ja yritti jotain hymyn tapaista. ”Hyvää päivää, Iida neiti” Vapaaherra sanoi ja nosti hieman olkihattuaan. ”Olkaa toki varovainen tuon miehen kanssa, hän saattaa olla arvaamaton.” Von Guggelmeister sanoi hikipisaroiden helmeillessä hänen otsallaan.
”Miehen? Mutta tehän olette käsittänyt aivan väärin, tai helle on sumentanut silmänne, herra Guggelmeister.”
”Mitä Iida mahtaa nyt tarkoittaa? Von Guggelmeister sanoi otsaansa nenäliinalla pyyhkien.
”No, katsokaa nyt vaikka! Hänen toinen irtoviiksensä on tipotiessään ja etkö nyt edes huomaa kasvojen piirteistä, että hän on vain mieheksi pukeutunut nainen, Rolf?”
Von Guggelmeister asteli lähemmäs ja katseli suu auki onnetonta ihmispoloa jonka silmät pyörivät päässä kuin hiidenkirnujen vierinkivet kosken virrassa.
”Kylläpä sinä sitten olet välillä hassu, Rolf!” Iida sanoi nauraen ja alkoi opastaa jokeltelevaa ihmisparkaa viimein kohti hotellia. Von Guggelmeister otti tukea läheisestä tammesta ja haukkoi henkeään. Aurinko oli puiden varjoista huolimatta liian kuuma ja viimeisestä minttugrogista oli jo aikaa. Äkkiä kuului kiljaisu ja sama runoilija säntäsi paikalle kädet kauheasti ilmassa vispaten.
”Tiesitkö, että sanan ’LIFE’ keskellä on ’IF’?!” levoton sielu kiljui vasten Von Guggelmeisterin kauhistuneita kasvoja ja hänen kätensä olivat tarttuneet takin liepeisiin lujasti kiinni.. ”Mutta ’kaiken keskellä’ – lauseen välissä ei ole kuitenkaan mitään? Ei yhtään mitään!! Aaargh!” Ihmisparka karjui silmät päässään seisoen. Vaikka Rolf Von Guggelmeister oli Berliinissä opiskellessaan nähnyt kaikenlaista, ei hän ollut törmännyt vielä mihinkään tällaiseen. Onneksi Iida oli tomerana taas saanut tilanteen haltuunsa ja Von Guggelmeister saattoi nojata taas tammen kylkeen ja hitaasti hän antoi itsensä liukua alas sen juurelle. Ratsumestari Vermichoff ja Mademoiselle olivat takertuneet toisiinsa ja tuijottivat kauhuissaan Von Guggelmeisteria.
”Onpa kuuma päivä tänään, vai mitä te olette mieltä herra Guggelmeister?” Mademoiselle sanoi.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 6.
”Täällähän työ olette! Ja minun kermakakkuni pitkin naamaa, hyvänen aika sentään!”
Keittiöpiika Iida riensi puolijuoksua paikalle ja tarttui runoilijaa käsipuolesta ja alkoi samassa retuuttamaan tätä kohti hotellia. Onneton mies hoki vain ”Whoopi! Whoopi! ja heristi kosken pyörteille kädessään olevaa keppiä kuin miekkaa ja yritti tunkea sitä aina välistä jalkoväliinsä.. Mademoisellen silmäluomet värähtivät ja viimein ne aukesivat kokonaan siinä metelissä. Miesparka pääsi Iidan lujasta otteesta jotenkin irti ja jo samassa hän oli läheisen tammen luona takomassa päätään sen kylkeen, mutta Iida oli sukkela jaloistaan ja nopeasti hän oli ottanut onnettoman runoilijan taas karhumaiseen syleilyynsä ja alkanut ohjastaa tätä kohti linnaa.
”Herrasväki antaa vaan anteeksi! Meillä on täällä vieraana muuan kuuluisa tohtori Berliinistä ja hänellä on aikamoinen seurue mukananaan näitä onnettomia sieluparkoja. Minä lupasin tohtorille käydä vähän katselemassa pitkin kosken uomaa kun hän sitä niin mukavasti pyysi”, Iida nauroi kompuroivaa miestä kuljettaessaan, posket aavistuksen punertaen
. ”Mutta vapaaherrakin on täällä , Oih!” Iida pysähtyi iloiset silmät mielihyvästä tuikahdellen.
Vapaaherra Von Guggelmeister selvitti kurkkuaan kasvot hehkuen ja yritti jotain hymyn tapaista. ”Hyvää päivää, Iida neiti” Vapaaherra sanoi ja nosti hieman olkihattuaan. ”Olkaa toki varovainen tuon miehen kanssa, hän saattaa olla arvaamaton.” Von Guggelmeister sanoi hikipisaroiden helmeillessä hänen otsallaan.
”Miehen? Mutta tehän olette käsittänyt aivan väärin, tai helle on sumentanut silmänne, herra Guggelmeister.”
”Mitä Iida mahtaa nyt tarkoittaa? Von Guggelmeister sanoi otsaansa nenäliinalla pyyhkien.
”No, katsokaa nyt vaikka! Hänen toinen irtoviiksensä on tipotiessään ja etkö nyt edes huomaa kasvojen piirteistä, että hän on vain mieheksi pukeutunut nainen, Rolf?”
Von Guggelmeister asteli lähemmäs ja katseli suu auki onnetonta ihmispoloa jonka silmät pyörivät päässä kuin hiidenkirnujen vierinkivet kosken virrassa.
”Kylläpä sinä sitten olet välillä hassu, Rolf!” Iida sanoi nauraen ja alkoi opastaa jokeltelevaa ihmisparkaa viimein kohti hotellia. Von Guggelmeister otti tukea läheisestä tammesta ja haukkoi henkeään. Aurinko oli puiden varjoista huolimatta liian kuuma ja viimeisestä minttugrogista oli jo aikaa. Äkkiä kuului kiljaisu ja sama runoilija säntäsi paikalle kädet kauheasti ilmassa vispaten.
”Tiesitkö, että sanan ’LIFE’ keskellä on ’IF’?!” levoton sielu kiljui vasten Von Guggelmeisterin kauhistuneita kasvoja ja hänen kätensä olivat tarttuneet takin liepeisiin lujasti kiinni.. ”Mutta ’kaiken keskellä’ – lauseen välissä ei ole kuitenkaan mitään? Ei yhtään mitään!! Aaargh!” Ihmisparka karjui silmät päässään seisoen. Vaikka Rolf Von Guggelmeister oli Berliinissä opiskellessaan nähnyt kaikenlaista, ei hän ollut törmännyt vielä mihinkään tällaiseen. Onneksi Iida oli tomerana taas saanut tilanteen haltuunsa ja Von Guggelmeister saattoi nojata taas tammen kylkeen ja hitaasti hän antoi itsensä liukua alas sen juurelle. Ratsumestari Vermichoff ja Mademoiselle olivat takertuneet toisiinsa ja tuijottivat kauhuissaan Von Guggelmeisteria.
”Onpa kuuma päivä tänään, vai mitä te olette mieltä herra Guggelmeister?” Mademoiselle sanoi.

Lue lisää

Osa 7.
Iltasella oli vallasväkeä kerääntynyt ulkoterassille paljon, sillä sisällä linnan tanssisalissa tuntui aivan liian tukahduttavalta salin paksuista kiviseinistä huolimatta. Paronitar Rochenfour liikkui salissa ja väliin terassilla kuin olisi leijaillut ilmassa ja iloisena mutta ylhäisenä ja arvokkaana hän suvaitsi tervehtiä useimpia siellä olijoita. Mademoiselle L’Afou katseli ihastellen paronitarta ja toivoi että saisi osakseen edes pienoisen tervehdyksen paronittarelta; se antaisi hyvän vaikutelman hänestä Ratsumestari Vermichoffille. Mutta sitten Hovimestari ilmestyi hymyillen salin varjoista ja otti paronittaren haltuunsa ja ohjasi tämän pois L’Afoun näköpiiristä. Alkoi uusi wienervalssi jota Mademoiselle ei ollut vielä milloinkaan ennen kuullut, ja monet parit kiiruhtivat salin tanssilattialle.
”Mutta hyvät herrasmiehet! Kumpi teistä veisi minut tanssisaliin?” Mademoiselle kysyi kiusoitellen katseellaan vuoronperään kumpaakin seuralaistaan. Vapaaherra Von Guggelmeister ennätti ensin ylös, Ratsumestari oli onnistunut jotenkin jumittamaan kupeellaan roikkuvan sapelin tuolin mahonkisiin puoliin ja kun hän viimein kalautti kantapäänsä yhteen mitalit kilisten, hän huomasikin olevansa pöydässä yksinään.

Kun Mademoiselle ja Von Guggelmeister saapuivat pöytään, heitä kohtasi yllätys. Paronitar oli suvainnut liittyä heidän seuraansa ja Mademoisellen suureksi hämmästykseksi paronittaren arvokas olemus oli kadonnut jonnekin; hiukset hapsottivat hieman muuten täydellisessä kampauksessa ja Paronitar nauroi ja puhui aivan liian kovaa.
”Mademoiselle! Paronitar hihkaisi ihastuneena.
”Sinun täytyy kyllä tutustua hotellimme ihmeelliseen hovimestariin, hän on mitä erikoisin ihminen!”, Paronitar sanoi ja kumosi kurkkuunsa pöydällä olleen puolitäyden minttugrogin. Ratsu-upseeri Vermichoff istui mykkänä katsellen tulevaa kihlattuaan ja hänen viiksensä olivat aivan lurpallaan. Von Guggelmeister sen sijaan nauroi kaiken aikaa ja tähyili ympärilleen kuin saalistaja, monet neitoset punastuivat kauttaaltaan kun vain vapaaherran katse heihin osui.
”Kuulkaas, ihan näin meidän kahden naisen kesken vain. Minä suorastaan vaadin, että tutustutte tähän ihmeelliseen hovimestariin”, Paronitar sanoi ja alkoi nauramaan aivan kuin ketään muita ei ympärillä olisi ollutkaan.
Mademoiselle oli ymmällään. ”Mitä Paronitar oikein tarkoittaa?”
”No, kun hän ei kaihda edes pientä anaalista iloitteluakaan, -sitä minä tarkoitan! Paronitar melkein huusi ja samassa hän kaatui selälleen tuolinsa kanssa yhdessä rytäkässä.
”Kumpi teistä herrasmiehistä veisi minut tanssimaan?” Paronitar sanoi hetken kuluttua.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 7.
Iltasella oli vallasväkeä kerääntynyt ulkoterassille paljon, sillä sisällä linnan tanssisalissa tuntui aivan liian tukahduttavalta salin paksuista kiviseinistä huolimatta. Paronitar Rochenfour liikkui salissa ja väliin terassilla kuin olisi leijaillut ilmassa ja iloisena mutta ylhäisenä ja arvokkaana hän suvaitsi tervehtiä useimpia siellä olijoita. Mademoiselle L’Afou katseli ihastellen paronitarta ja toivoi että saisi osakseen edes pienoisen tervehdyksen paronittarelta; se antaisi hyvän vaikutelman hänestä Ratsumestari Vermichoffille. Mutta sitten Hovimestari ilmestyi hymyillen salin varjoista ja otti paronittaren haltuunsa ja ohjasi tämän pois L’Afoun näköpiiristä. Alkoi uusi wienervalssi jota Mademoiselle ei ollut vielä milloinkaan ennen kuullut, ja monet parit kiiruhtivat salin tanssilattialle.
”Mutta hyvät herrasmiehet! Kumpi teistä veisi minut tanssisaliin?” Mademoiselle kysyi kiusoitellen katseellaan vuoronperään kumpaakin seuralaistaan. Vapaaherra Von Guggelmeister ennätti ensin ylös, Ratsumestari oli onnistunut jotenkin jumittamaan kupeellaan roikkuvan sapelin tuolin mahonkisiin puoliin ja kun hän viimein kalautti kantapäänsä yhteen mitalit kilisten, hän huomasikin olevansa pöydässä yksinään.

Kun Mademoiselle ja Von Guggelmeister saapuivat pöytään, heitä kohtasi yllätys. Paronitar oli suvainnut liittyä heidän seuraansa ja Mademoisellen suureksi hämmästykseksi paronittaren arvokas olemus oli kadonnut jonnekin; hiukset hapsottivat hieman muuten täydellisessä kampauksessa ja Paronitar nauroi ja puhui aivan liian kovaa.
”Mademoiselle! Paronitar hihkaisi ihastuneena.
”Sinun täytyy kyllä tutustua hotellimme ihmeelliseen hovimestariin, hän on mitä erikoisin ihminen!”, Paronitar sanoi ja kumosi kurkkuunsa pöydällä olleen puolitäyden minttugrogin. Ratsu-upseeri Vermichoff istui mykkänä katsellen tulevaa kihlattuaan ja hänen viiksensä olivat aivan lurpallaan. Von Guggelmeister sen sijaan nauroi kaiken aikaa ja tähyili ympärilleen kuin saalistaja, monet neitoset punastuivat kauttaaltaan kun vain vapaaherran katse heihin osui.
”Kuulkaas, ihan näin meidän kahden naisen kesken vain. Minä suorastaan vaadin, että tutustutte tähän ihmeelliseen hovimestariin”, Paronitar sanoi ja alkoi nauramaan aivan kuin ketään muita ei ympärillä olisi ollutkaan.
Mademoiselle oli ymmällään. ”Mitä Paronitar oikein tarkoittaa?”
”No, kun hän ei kaihda edes pientä anaalista iloitteluakaan, -sitä minä tarkoitan! Paronitar melkein huusi ja samassa hän kaatui selälleen tuolinsa kanssa yhdessä rytäkässä.
”Kumpi teistä herrasmiehistä veisi minut tanssimaan?” Paronitar sanoi hetken kuluttua.

Lue lisää

Osa 7.
Seuraavana päivänä Mademoiselle L’Afou etsi turhaan Paronitar Rochenfouria kaikkialta. Hän palkkasi kolmisormi-Kaalepin etsimään Paronitarta kirkonkylältä, miesten aamupäiväisen ampumakisan jälkeen ja hän oli levittänyt sanaa myös hotellin keittiönväen keskuuteen, mutta mikään näistä ei tuottanut tulosta laisinkaan. Kolmisormi-Kaaleppi oli kuitenkin saanut tietää että eräs paikallinen vossikka oli lähtenyt kyyditsemään jotakuta arvokasta naishenkilöä Viipuriin jo ennen kukonlaulua, ja että naisen lukuisat kapsäkit ja muu tavara eivät olleet mahtuneet samaan kyytiin yhtä aikaa, vaan ne lähetettäisiin vasta seuraavalla kyydillä.
”Oh, sen on täytynyt olla juuri Paronitar Rochenfour”, Mademoiselle sanoi ajatuksissaan ja antoi onnelliselle pojalle kokonaisen ruplan kolikon. Kunpa tapaisin hänet vielä uudelleen, Mademoiselle ajatteli kävellessään aivan yksin pitkin tammien reunustamaa, aurinkoista polkua pitkin. Kunpa hänelle ei vain sattuisi matkallaan mitään! Mutta karvas kohtalo oli jo jotenkin puuttunut peliin, ujuttanut itsensä vaunuihin mukaan Mademoisellen siitä mitään tietämättä.
Hotellin vakituinen vossikka oli sairastunut malariaan ja kuppaan ja tilalle oli otettu Känni-Niilo, Paikallisen pontikkatehtailijan äpärä-poika. Känni-Niilo oli saapuessaan ajaa karauttanut valjakon yli hotellipihan ruusupuskien ja puinut nyrkkiään äristen samalla portailla silmät renkaina katselevalle Iidalle. Paronitar oli noussut vaunuihin jo ennen kuin ne edes olivat ehtineet pysähtyä ja huudellut kuskille vaunun kajuutasta ranskankielisiä kehoituksia aloittamaan matkan mitä nopeimmin. Hotellin pikkolo oli jäänyt katselemaan suu auki kapsäkit molemmissa käsissään yli tulppaanipuskien nelistävän valjakon perään, jonka kuski yritti aukaista palowiinapullon korkkia hampaillaan samalla kuitenkin vauhkona laukkaavia hevosia ohjastaen. Joitakin nyyttejä lenteli kyydistä vielä tienristeyksessä, josta käännyttiin Wiipurin suuntaan kun kuski karautti pomppivan vaunun yli paikallisen kukkia myyvän tyttösen myyntikärryjen. Mademoiselle L’Afou ei tavannut enää milloinkaan paronitar Rochenfouria elämänsä aikana, eikä hän liioin kuullut ystävättärestään yhtään mitään lukuisista tiedusteluistaan huolimatta.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 7.
Seuraavana päivänä Mademoiselle L’Afou etsi turhaan Paronitar Rochenfouria kaikkialta. Hän palkkasi kolmisormi-Kaalepin etsimään Paronitarta kirkonkylältä, miesten aamupäiväisen ampumakisan jälkeen ja hän oli levittänyt sanaa myös hotellin keittiönväen keskuuteen, mutta mikään näistä ei tuottanut tulosta laisinkaan. Kolmisormi-Kaaleppi oli kuitenkin saanut tietää että eräs paikallinen vossikka oli lähtenyt kyyditsemään jotakuta arvokasta naishenkilöä Viipuriin jo ennen kukonlaulua, ja että naisen lukuisat kapsäkit ja muu tavara eivät olleet mahtuneet samaan kyytiin yhtä aikaa, vaan ne lähetettäisiin vasta seuraavalla kyydillä.
”Oh, sen on täytynyt olla juuri Paronitar Rochenfour”, Mademoiselle sanoi ajatuksissaan ja antoi onnelliselle pojalle kokonaisen ruplan kolikon. Kunpa tapaisin hänet vielä uudelleen, Mademoiselle ajatteli kävellessään aivan yksin pitkin tammien reunustamaa, aurinkoista polkua pitkin. Kunpa hänelle ei vain sattuisi matkallaan mitään! Mutta karvas kohtalo oli jo jotenkin puuttunut peliin, ujuttanut itsensä vaunuihin mukaan Mademoisellen siitä mitään tietämättä.
Hotellin vakituinen vossikka oli sairastunut malariaan ja kuppaan ja tilalle oli otettu Känni-Niilo, Paikallisen pontikkatehtailijan äpärä-poika. Känni-Niilo oli saapuessaan ajaa karauttanut valjakon yli hotellipihan ruusupuskien ja puinut nyrkkiään äristen samalla portailla silmät renkaina katselevalle Iidalle. Paronitar oli noussut vaunuihin jo ennen kuin ne edes olivat ehtineet pysähtyä ja huudellut kuskille vaunun kajuutasta ranskankielisiä kehoituksia aloittamaan matkan mitä nopeimmin. Hotellin pikkolo oli jäänyt katselemaan suu auki kapsäkit molemmissa käsissään yli tulppaanipuskien nelistävän valjakon perään, jonka kuski yritti aukaista palowiinapullon korkkia hampaillaan samalla kuitenkin vauhkona laukkaavia hevosia ohjastaen. Joitakin nyyttejä lenteli kyydistä vielä tienristeyksessä, josta käännyttiin Wiipurin suuntaan kun kuski karautti pomppivan vaunun yli paikallisen kukkia myyvän tyttösen myyntikärryjen. Mademoiselle L’Afou ei tavannut enää milloinkaan paronitar Rochenfouria elämänsä aikana, eikä hän liioin kuullut ystävättärestään yhtään mitään lukuisista tiedusteluistaan huolimatta.

Lue lisää

Osa 8.
Sen vuoden elokuu alkoi lähestyä loppuaan. Kävelypolkuja reunustavien tammien lehdet olivat muuttaneet jo hieman väriään ja usein niinä päivinä oli Mademoiselle tuntenut selittämätöntä melankoliaa päiväkävelyillä kosken uoman yläjuoksulla. Rantojen läheisyydessä, hiljaa koskea kohti kulkeutuvien puiden lehtien määrä lisääntyi päivä päivältä ja aika tuntui juoksevan hänestä muutenkin aivan liian nopeasti. Monet tutuksi käyneet kesävieraat olivat jo lähteneet ja vain joitakin uusia oli tullut tilalle. Kaikki tämä aiheutti hänelle jonkinlaista mielenraskautta, eikä tilannetta parantanut se, että Ratsumestari Vermichoff tuntui kiirehtivän kihlajaisia joita tämä oli odottanut malttamattomana jo kuukauden päivät. Mutta niin vähäisiksi olivat Mademoisellen voimat käyneet kauhean kosken ylityksen ansiosta, ettei hän ollut mitenkään saattanut paneutua siihen asiaan sen vaatimalla tavalla. Kaiken lisäksi omituiset unet olivat edelleenkin vainonneet öisin. Aamuisin, jolloin Vapaaherra Von Guggelmeister suoritti kasteisella nurmikolla joka-aamuisia voimailuharjoituksiaan, hän tunsi kummaa väsymystä virkistävästä teestä ja kuulaasta säästä huolimatta.
”Mademoiselle L’Afou.” Vermichoff sanoi ottaen samalla hellästi kiinni Mademoisellen kädestä.
”Ehkä teidän tulisi kuitenkin – ainakin harkita sitä, - mennä sittenkin Berliiniläisen tohtorin puheille.” Vermichoffin kasvot olivat totiset ja toisella kädellään hän siveli miettiväisenä viiksiään.
”Olen saanut käsityksen, että hän ei ole mitenkään erityisen kiireinen enää. Tietääkseni hänen useimmat seuralaisensa ovat jo lähteneet takaisin kotimaahansa.”
”Oh, oletteko todellakin sitä mieltä? Mutta mitä apua siitä saattaisi minulle olla?” Mademoiselle sanoi kumartuen lähemmäs Ratsu-upseeria ja tarttui hänen vankkaan käteensä kiinni lujasti, molemmin käsin.
”Tiedättekö, Mademoiselle L’Afou? Teen puolestanne mitä vain saadakseni teidät jälleen entisellenne, takaisin omaksi itseksenne!” Ratsumestari Huudahti ääni väristen.
”Mutta kuinka hän saattaisi karkoittaa ne kauheat unet pois! Kuinka kukaan voisi mitään sellaista? Pelkäänpä että te olette erehtynyt tässä asiassa, Herra Vermichoff. – Voi, kuinka toivoisinkaan toisin!” Mademoiselle sanoi ja vetäytyi takaisin tuolilleen. Hänen olkapäänsä alkoivat värähdellä nyyhkäysten voimasta ja Ratsu-upseeri katseli äänettömänä, viikset aivan lurpallaan.
”Ja ne kauheat yöt! Ne kuumat ja tukahduttavat, jolloin huoneeni täyttävät vain mustat varjot ja joiden alta kantautuu kosken jyly. Toisinaan herään yössä monta kertaa, toisinaan taas vaivun unen ja valveen rajamaille enkä silloin tiedä missä olen, mutta tunnen miten vereni kiertää minussa kiivaana kuin kosken virta. Ja niin ihmeen kuumana! Ja aamuisin, kun auringon ensisäde hieman pilkottaa huoneeseeni jolloin palvelijat tapaavat tulla kolistelemaan sinne, olen varma että joku tai jokin on juuri poistunut huoneesta avoimen ikkunan kautta.”

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 8.
Sen vuoden elokuu alkoi lähestyä loppuaan. Kävelypolkuja reunustavien tammien lehdet olivat muuttaneet jo hieman väriään ja usein niinä päivinä oli Mademoiselle tuntenut selittämätöntä melankoliaa päiväkävelyillä kosken uoman yläjuoksulla. Rantojen läheisyydessä, hiljaa koskea kohti kulkeutuvien puiden lehtien määrä lisääntyi päivä päivältä ja aika tuntui juoksevan hänestä muutenkin aivan liian nopeasti. Monet tutuksi käyneet kesävieraat olivat jo lähteneet ja vain joitakin uusia oli tullut tilalle. Kaikki tämä aiheutti hänelle jonkinlaista mielenraskautta, eikä tilannetta parantanut se, että Ratsumestari Vermichoff tuntui kiirehtivän kihlajaisia joita tämä oli odottanut malttamattomana jo kuukauden päivät. Mutta niin vähäisiksi olivat Mademoisellen voimat käyneet kauhean kosken ylityksen ansiosta, ettei hän ollut mitenkään saattanut paneutua siihen asiaan sen vaatimalla tavalla. Kaiken lisäksi omituiset unet olivat edelleenkin vainonneet öisin. Aamuisin, jolloin Vapaaherra Von Guggelmeister suoritti kasteisella nurmikolla joka-aamuisia voimailuharjoituksiaan, hän tunsi kummaa väsymystä virkistävästä teestä ja kuulaasta säästä huolimatta.
”Mademoiselle L’Afou.” Vermichoff sanoi ottaen samalla hellästi kiinni Mademoisellen kädestä.
”Ehkä teidän tulisi kuitenkin – ainakin harkita sitä, - mennä sittenkin Berliiniläisen tohtorin puheille.” Vermichoffin kasvot olivat totiset ja toisella kädellään hän siveli miettiväisenä viiksiään.
”Olen saanut käsityksen, että hän ei ole mitenkään erityisen kiireinen enää. Tietääkseni hänen useimmat seuralaisensa ovat jo lähteneet takaisin kotimaahansa.”
”Oh, oletteko todellakin sitä mieltä? Mutta mitä apua siitä saattaisi minulle olla?” Mademoiselle sanoi kumartuen lähemmäs Ratsu-upseeria ja tarttui hänen vankkaan käteensä kiinni lujasti, molemmin käsin.
”Tiedättekö, Mademoiselle L’Afou? Teen puolestanne mitä vain saadakseni teidät jälleen entisellenne, takaisin omaksi itseksenne!” Ratsumestari Huudahti ääni väristen.
”Mutta kuinka hän saattaisi karkoittaa ne kauheat unet pois! Kuinka kukaan voisi mitään sellaista? Pelkäänpä että te olette erehtynyt tässä asiassa, Herra Vermichoff. – Voi, kuinka toivoisinkaan toisin!” Mademoiselle sanoi ja vetäytyi takaisin tuolilleen. Hänen olkapäänsä alkoivat värähdellä nyyhkäysten voimasta ja Ratsu-upseeri katseli äänettömänä, viikset aivan lurpallaan.
”Ja ne kauheat yöt! Ne kuumat ja tukahduttavat, jolloin huoneeni täyttävät vain mustat varjot ja joiden alta kantautuu kosken jyly. Toisinaan herään yössä monta kertaa, toisinaan taas vaivun unen ja valveen rajamaille enkä silloin tiedä missä olen, mutta tunnen miten vereni kiertää minussa kiivaana kuin kosken virta. Ja niin ihmeen kuumana! Ja aamuisin, kun auringon ensisäde hieman pilkottaa huoneeseeni jolloin palvelijat tapaavat tulla kolistelemaan sinne, olen varma että joku tai jokin on juuri poistunut huoneesta avoimen ikkunan kautta.”

Lue lisää

Osa 9.

Vapaaherra Von Guggelmeister suoritti nurmella vielä viimeisiä voimailuliikkeitään. Hän kyyristyi ja nousi ylös selkä suorana samalla tahtia laskien, yllään viimeistä muotia oleva urheiluasu, jonka lahkeet ulottuivat hieman polvien alapuolelle. Sitten hän sai harjoituksensa loppuun ja liittyi ystäviensä hiljaiseen seuraan pöydän ääreen, päivän ensimmäistä minttugrogia maistelemaan.
”Ystävät hyvät!” Vapaaherra huudahti äkkiä grogilasi kädessään.
”Saatan kyllä tietää, mikä aiheuttaa tämän kaiken kauheuden Mademoiselle – paralle”, hän sanoi kasvojaan pyyhkeellä kuivaten.
”Enpä ole turhaan maailmoja kierrellyt, eivätkä varsinkaan Berliinistä saamani opit ole hukkaan heitetyt!” Von Guggelmeister sanoi voitonriemuisen näköisenä.
Äkkiä hän paiskasi pyyhkeen pöydälle ja nousi ylös tuoliltaan ja kääntyi. Sormi osoitti minua ja muu pöydän seurue kääntyi katsomaan sen osoittamaan suuntaan. Nielaisin.
”Maxim Foxius, ketunretku luojamme armosta! Hän on tämän kaiken takana, arvaan minä!”
Ratsumestari Vermichoffin kasvot hölmistyivät, sitten ne alkoivat huolestuttavasti punertaa. Tapailin hädissäni tietokoneen virtanappia, kunnes muistin että sehän sammutettiinkin ohjelman kautta, hiirellä. Miekka singahti yhdessä väläyksessä huotrastaan ja sen kärki raapi ilkeästi näyttöni lasista pintaa.
”Missä? Missä se retku on? Minä kyllä näytän hänelle!” Ratsumestari huusi viikset hurjasti sojottaen.
Olin juuri ollut tutustumassa uuteen, pieneen ja hupaisan – mukavaan makulatuuriviiniin nimeltään Grand Vin De Marguis, joita olin ostanut vuosi sitten lontoolaisesta viinien huutokaupasta muutaman pullollisen. Sitten ajattelin tarkistaa, miten ihmisillä meni kesäisen kosken rannalla, mitä he puuhailivat ja mitä he ajattelivat ja mitä rakastivat, mutta jostakin kumman syystä aloin kuitenkin naputtaa näppäimistöä ja tuota pikaa olinkin keskellä mitä merkillisimpiä tapahtumia. Mademoiselle L’Afou itki lohduttomana, kasvot pitsin verhoamilla käsillään peittäen ja raivostunut ratsu-upseeri marssi leikatulla nurmella miekka sinne tänne viuhuen. En tiennyt mitä ajatella. Ehkäpä onnistuisin aivan salavihkaa hiipimään takaisin näppäimistön ääreen ja sammuttamaan koneen, mutta kuullessani raivoisat karjahdukset tyydyin vain lymyilemään kirjoituspöydän alla, katsellen samalla voimattomana miten viinipullon punainen sisältö valui kokolattiamatolle jonka olin varta vasten loisteliaaseen kartanooni Egyptistä tilannut. Mutta ongelmani eivät suinkaan päättyneet siihen; nenääni kantautui keittiötiloista palaneen käryä. Samassa tajusin uuniin jättämäni, tryffeleillä koristellun kauriinpaistin muuttuvan hiillostuneeksi kokkareeksi ihan vain siksi, että olin unohtunut näppäimistön ääreen liian syventyneenä. Mietin kuumeisesti erilaisia vaihtoehtoja joita minulla oli vielä jäljellä, mutta yksikään niistä ei pystyisi sammuttamaan raivoavan ratsu-upseerin vihaa, mutta samassa minulla onneksi välähti. Muistin puutarhurin jättäneen kalustovajaan yli jääneitä dynamiittipötkylöitä, jotka uima-altaan rakennusvaiheessa oli louhintatöistä jäänyt yli. Kirjoituspöytäni ikkuna avautui puutarhaan ja onnekseni minulla oli tapana pitää sitä hieman raollaan alkaessani kirjoittamaan jotakin. Kurkistin varovasti pöydän alta: ratsu-upseeri sivalsi ilmaa hotellin pihamaalla, mutta aina valpas vapaaherra Von Guggelmeister huusi: ”tuolla!”
Nousin ja livahdin ulos ikkunasta, sitten juoksin matalana poppeleiden välissä singahdellen kohti kalustovajaa. Saatoin kuulla karmean mekastuksen ulos vajalle asti, mutta en antanut sen häiritä suunnitelmiani. Nopeasti etsin käsiini pötkön dynamiittia ja asensin siihen lankasytyttimen joita niinikään pieneen juopottelevaisuuteen taipuvainen panostaja oli jättänyt pihamaalle lojumaan. Päätin olla ovela. Astelin muina miehinä pääovesta sisään ja huutelin hetken kuin muka vieras, talonväkeä kutsuessaan. Arvelin tämän hämäävän vihaista ratsu-upseeria, jos hän kuulisi liikkeeni. Juuri kun saavuin salin kautta kirjoitushuoneeseeni, kuulin kuinka minut taas äkättiin. Vapaaherra Von Guggelmeisteriä ei käynyt hämääminen. Syöksyin takaisin pöydän alle ja itsekseni myhäillen kaivoin taskustani sytyttimen, sitten rapsautin tulen tulilangan päähän.
”Ähä!” huudahdin ilkamoiden näyttöruudulle, dynamiittipötkö kädessäni. ”Ettepä tainneet ar…

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 9.

Vapaaherra Von Guggelmeister suoritti nurmella vielä viimeisiä voimailuliikkeitään. Hän kyyristyi ja nousi ylös selkä suorana samalla tahtia laskien, yllään viimeistä muotia oleva urheiluasu, jonka lahkeet ulottuivat hieman polvien alapuolelle. Sitten hän sai harjoituksensa loppuun ja liittyi ystäviensä hiljaiseen seuraan pöydän ääreen, päivän ensimmäistä minttugrogia maistelemaan.
”Ystävät hyvät!” Vapaaherra huudahti äkkiä grogilasi kädessään.
”Saatan kyllä tietää, mikä aiheuttaa tämän kaiken kauheuden Mademoiselle – paralle”, hän sanoi kasvojaan pyyhkeellä kuivaten.
”Enpä ole turhaan maailmoja kierrellyt, eivätkä varsinkaan Berliinistä saamani opit ole hukkaan heitetyt!” Von Guggelmeister sanoi voitonriemuisen näköisenä.
Äkkiä hän paiskasi pyyhkeen pöydälle ja nousi ylös tuoliltaan ja kääntyi. Sormi osoitti minua ja muu pöydän seurue kääntyi katsomaan sen osoittamaan suuntaan. Nielaisin.
”Maxim Foxius, ketunretku luojamme armosta! Hän on tämän kaiken takana, arvaan minä!”
Ratsumestari Vermichoffin kasvot hölmistyivät, sitten ne alkoivat huolestuttavasti punertaa. Tapailin hädissäni tietokoneen virtanappia, kunnes muistin että sehän sammutettiinkin ohjelman kautta, hiirellä. Miekka singahti yhdessä väläyksessä huotrastaan ja sen kärki raapi ilkeästi näyttöni lasista pintaa.
”Missä? Missä se retku on? Minä kyllä näytän hänelle!” Ratsumestari huusi viikset hurjasti sojottaen.
Olin juuri ollut tutustumassa uuteen, pieneen ja hupaisan – mukavaan makulatuuriviiniin nimeltään Grand Vin De Marguis, joita olin ostanut vuosi sitten lontoolaisesta viinien huutokaupasta muutaman pullollisen. Sitten ajattelin tarkistaa, miten ihmisillä meni kesäisen kosken rannalla, mitä he puuhailivat ja mitä he ajattelivat ja mitä rakastivat, mutta jostakin kumman syystä aloin kuitenkin naputtaa näppäimistöä ja tuota pikaa olinkin keskellä mitä merkillisimpiä tapahtumia. Mademoiselle L’Afou itki lohduttomana, kasvot pitsin verhoamilla käsillään peittäen ja raivostunut ratsu-upseeri marssi leikatulla nurmella miekka sinne tänne viuhuen. En tiennyt mitä ajatella. Ehkäpä onnistuisin aivan salavihkaa hiipimään takaisin näppäimistön ääreen ja sammuttamaan koneen, mutta kuullessani raivoisat karjahdukset tyydyin vain lymyilemään kirjoituspöydän alla, katsellen samalla voimattomana miten viinipullon punainen sisältö valui kokolattiamatolle jonka olin varta vasten loisteliaaseen kartanooni Egyptistä tilannut. Mutta ongelmani eivät suinkaan päättyneet siihen; nenääni kantautui keittiötiloista palaneen käryä. Samassa tajusin uuniin jättämäni, tryffeleillä koristellun kauriinpaistin muuttuvan hiillostuneeksi kokkareeksi ihan vain siksi, että olin unohtunut näppäimistön ääreen liian syventyneenä. Mietin kuumeisesti erilaisia vaihtoehtoja joita minulla oli vielä jäljellä, mutta yksikään niistä ei pystyisi sammuttamaan raivoavan ratsu-upseerin vihaa, mutta samassa minulla onneksi välähti. Muistin puutarhurin jättäneen kalustovajaan yli jääneitä dynamiittipötkylöitä, jotka uima-altaan rakennusvaiheessa oli louhintatöistä jäänyt yli. Kirjoituspöytäni ikkuna avautui puutarhaan ja onnekseni minulla oli tapana pitää sitä hieman raollaan alkaessani kirjoittamaan jotakin. Kurkistin varovasti pöydän alta: ratsu-upseeri sivalsi ilmaa hotellin pihamaalla, mutta aina valpas vapaaherra Von Guggelmeister huusi: ”tuolla!”
Nousin ja livahdin ulos ikkunasta, sitten juoksin matalana poppeleiden välissä singahdellen kohti kalustovajaa. Saatoin kuulla karmean mekastuksen ulos vajalle asti, mutta en antanut sen häiritä suunnitelmiani. Nopeasti etsin käsiini pötkön dynamiittia ja asensin siihen lankasytyttimen joita niinikään pieneen juopottelevaisuuteen taipuvainen panostaja oli jättänyt pihamaalle lojumaan. Päätin olla ovela. Astelin muina miehinä pääovesta sisään ja huutelin hetken kuin muka vieras, talonväkeä kutsuessaan. Arvelin tämän hämäävän vihaista ratsu-upseeria, jos hän kuulisi liikkeeni. Juuri kun saavuin salin kautta kirjoitushuoneeseeni, kuulin kuinka minut taas äkättiin. Vapaaherra Von Guggelmeisteriä ei käynyt hämääminen. Syöksyin takaisin pöydän alle ja itsekseni myhäillen kaivoin taskustani sytyttimen, sitten rapsautin tulen tulilangan päähän.
”Ähä!” huudahdin ilkamoiden näyttöruudulle, dynamiittipötkö kädessäni. ”Ettepä tainneet ar…

Lue lisää

Osa 10.
”Herra Vermichoff! Oletteko kunnossa?” Mademoiselle huusi juostessaan ratsu-upseerin luo, jonka saappaat pilkottivat ruusupensaasta. Kuului ähinää ja vaimeaa sadattelua, sitten pensaasta ilmestyi hölmistyneet ratsumestarin kasvot viikset savuten ja hiukset päässään seisoen. Mies kömpi vaivoin ylös jaloilleen Mademoisellen ja paikalle kiirehtineen Von Guggelmeisterin auttamana.
”Mitä tapahtui? Mitä se oikein oli?” Ratsumestari kysyi päästyään kohta takaisin pöydän ääreen istumaan. Mademoiselle pyyhki pitsinenäliinalla ratsumestarin kasvoja ja viiksiä sekä suukotteli tätä herkeämättä poskille.
”Oma sankarini! Luulenpa että ajoit sen pois, mikä se nyt sitten mahtoikaan olla”, sanoi Mademoiselle ja sammutti pusikosta repäisemällään oksalla loputkin kytevät pesäkkeet Vermichoffin savuavista viiksistä.
”Luulenpa, että saat nyt nukkua yösi rauhassa, rakkaimpani. Taisinpa antaa sille epelille kelpo opetuksen miekkani terällä!”
Von Guggelmeister kulautti juomansa yhdellä heitolla suuhunsa ja istui totisena tuolillaan tyhjää lasia katsellen.
”Täällä tapahtuu mitä merkillisimpiä asioita. Luulenpa, että kyseessä oli jonkinlainen energiakenttä joka avautui toiseen ulottuvuuteen hetken ajaksi. Uskon, että koskessa oleva outo voima sai sen aikaan, mutta yhdestä asiasta olen varma: nimittäin siitä, että tämä on vasta alkusoittoa kaikelle tulevalle”, Vapaaherra sanoi ja alkoi heiluttaa kättään nurmikentän laitamilla käyskentelevälle tarjoilijalle.
”Jumalat meitä siitä armahtakoon!”

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 10.
”Herra Vermichoff! Oletteko kunnossa?” Mademoiselle huusi juostessaan ratsu-upseerin luo, jonka saappaat pilkottivat ruusupensaasta. Kuului ähinää ja vaimeaa sadattelua, sitten pensaasta ilmestyi hölmistyneet ratsumestarin kasvot viikset savuten ja hiukset päässään seisoen. Mies kömpi vaivoin ylös jaloilleen Mademoisellen ja paikalle kiirehtineen Von Guggelmeisterin auttamana.
”Mitä tapahtui? Mitä se oikein oli?” Ratsumestari kysyi päästyään kohta takaisin pöydän ääreen istumaan. Mademoiselle pyyhki pitsinenäliinalla ratsumestarin kasvoja ja viiksiä sekä suukotteli tätä herkeämättä poskille.
”Oma sankarini! Luulenpa että ajoit sen pois, mikä se nyt sitten mahtoikaan olla”, sanoi Mademoiselle ja sammutti pusikosta repäisemällään oksalla loputkin kytevät pesäkkeet Vermichoffin savuavista viiksistä.
”Luulenpa, että saat nyt nukkua yösi rauhassa, rakkaimpani. Taisinpa antaa sille epelille kelpo opetuksen miekkani terällä!”
Von Guggelmeister kulautti juomansa yhdellä heitolla suuhunsa ja istui totisena tuolillaan tyhjää lasia katsellen.
”Täällä tapahtuu mitä merkillisimpiä asioita. Luulenpa, että kyseessä oli jonkinlainen energiakenttä joka avautui toiseen ulottuvuuteen hetken ajaksi. Uskon, että koskessa oleva outo voima sai sen aikaan, mutta yhdestä asiasta olen varma: nimittäin siitä, että tämä on vasta alkusoittoa kaikelle tulevalle”, Vapaaherra sanoi ja alkoi heiluttaa kättään nurmikentän laitamilla käyskentelevälle tarjoilijalle.
”Jumalat meitä siitä armahtakoon!”

Lue lisää

Osa 11.
Hotellin väki oli täydessä työntouhussa ja yksin pöydässään istuskeleva Herra Guggelmeister seuraili katseellaan kaikkialla hyöriviä ihmisiä, mutta erityisesti hän seuraili keittiöpiika Iidaa. Nainen kulki vapaaherran editse kasvoillaan hieman kiusoitteleva hymy, kun hän kiinnitteli kynttilälyhtyjä tammien oksistoon, illan tanssiaisia varten. Joskus, vain toisinaan, Iida tuppautui niin liki herra Guggelmeisterin kasvoja, että punakasvoinen mies saattoi kuulla Iidan kumean ja kiihkeän sydämen vaativat lyönnit korvissaan.
”Mutta Iida – neiti, älkäähän nyt toki!” Saattoi vapaaherra sanoa kun Iida kyyristyi lähelle hänen jalkojaan, jotain pöydän alta nostaakseen. Muta joka kerta niin tehdessään, ovela piika silitteli kädellään myös Herra Guggelmeisterin asetta, joka pullisteli ohuen kankaan takana, aivan Iidan kasvojen edessä.
”Te sitten osaatte käytellä tuota pyssyänne, Herra Guggelmeister”, Iida kikatti huuliaan lipoen.
”Olenhan minä nähnyt!”, hän jatkoi iloiset silmänsä säteillen. ”Voi, jos saisin koskea sitä edes hiukan!”
Vapaaherra kaatoi kurkkuunsa yhdellä nopealla liikkeellä lasissaan olevan vihreän juoman, sitten hän veti aseensa esille. Sen sinistetyssä, liki kahdeksan tuuman piipussa kimmelsi kynttilöiden valo kun vapaaherra laski sen kädestään pöydälle. ”Ole varovainen, Iida. Se on ladattu.”
”Mutta miksi teillä on se mukananne? Iida kysyi sivellen sormellaan sen santelipuista perää.
Von Guggelmeister oli hetken hiljaa, ikään kuin kuunnellen ääniä pensaiden mustista varjoista.
”Luulen, että tänä yönä tarvitsen sitä. Jokin outo voima riivaa Mademoiselle – parkaa, ja luulenpa ettei siihen pure edes urhean ratsumestarin terävä miekka. Jokin pirullinen olento on täällä nyt läsnä, saatan jopa tuntea sen! Luoja tietää, mitä sen mielessä vain liikkuukin.”
”Ehkäpä nyt on tullut aika. Niin, tosiaankin! Voi olla, että tänä yönä on tullut sata vuotta täyteen siitä, kun se viimeksi tapahtui”, Iida sanoi ja istuutui tyhjälle tuolille pöydän ääreen. Hänen kasvoillaan käväisi varjo.
”Mikä tapahtui? Tai mitä?”
Iida oli haluton jatkamaan kertomustaan. Äkkiä hän nousi ylös ja alkoi tehdä lähtöä silminnähden peloissaan, mutta Von Guggelmeister tarttui tyttöä kädestä ja rauhoitteli tätä. Iida istuutui vapisten.
”Sehän on vain typerä perinnetieto tai oikeastaan vain kertomus, mutta jotain kummaa oli isoisäni saanut lapsena nähdä seudulle tullessaan”, Iida sanoi.
”Iida neiti, kertokaa toki. Olen nähnyt maailmaa ja tiedän, ettei kaikkea käy selittäminen pelkällä järjellä, ihmeellisestä tieteestämme huolimatta.”
Hän kertoi minulle, että seudulta olivat kaikki ihmiset hävinneet! Lehmät ammuivat navetoissaan, ne mitä ei ollut raadeltu ja kaikki vilja oli jätetty leikkaamatta. Hevoset juoksivat vauhkoina eivätkä ne ensin antaneet ihmisten ottaa itseään kiinni, ja monien kyljissä loistivat selvät kynsien jäljet! Yleisesti oltiin sitä mieltä, että jokin vihollinen oli iskenyt seudulle, mutta viimein yksi mies oli löytynyt vapisemasta virran rannalta, pajupensaisiin piiloutuneena eikä hän ollut saanut selvää sanaa suustaan. Miesparka oli kadottanut kaiken järkensä valon!
”Saivatko he mitään selville”, Von Guggelmeister kysyi Iidaa kädestä yhä kiinni pitäen.
”Mies parka oli vienyt tulevat kyläläiset kosken uomalle ja näyttänyt heille siellä oudon kiven. Se oli hiiden kirnujen takana, ikivanhojen kuusien katveessa ja se oli kuulemma hehkunut aavistuksen sinistä valoa; - näin isoisäni minulle kertoi. Mutta heti kun kyläläisten silmä oli välttänyt, miesparka oli juossut kalliojyrkänteelle ja hypännyt mielipuolisesti huutaen sen kauheisiin pyörteisiin. Toiset olivat väittäneet että mies oli sen tehdessään nauranut, mutta isoisäni oli ollut silloin kiven luona eikä voinut sanoa asiasta enempää. Sen pintaan oli kaiverrettu riimukirjoitusta erään paikalla olleen oppineen mukaan, jotakin ikivanhaa kieltä mitä kukaan ei ollut ymmärtänyt, mutta eräs paikalla ollut vanha nainen oli väittänyt sen olevan noitien kieltä.”
Von Guggelmeister päästi pelokkaan Iidan käden irti ja jäi tuijottamaan yksin totisena pöydällä lepäävää revolveria, sitten hän sujautti sen sivulleen housunkauluksesta ja peitti takillaan aseen sojottavan perän.
Jokin rasahti pensaikossa.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 11.
Hotellin väki oli täydessä työntouhussa ja yksin pöydässään istuskeleva Herra Guggelmeister seuraili katseellaan kaikkialla hyöriviä ihmisiä, mutta erityisesti hän seuraili keittiöpiika Iidaa. Nainen kulki vapaaherran editse kasvoillaan hieman kiusoitteleva hymy, kun hän kiinnitteli kynttilälyhtyjä tammien oksistoon, illan tanssiaisia varten. Joskus, vain toisinaan, Iida tuppautui niin liki herra Guggelmeisterin kasvoja, että punakasvoinen mies saattoi kuulla Iidan kumean ja kiihkeän sydämen vaativat lyönnit korvissaan.
”Mutta Iida – neiti, älkäähän nyt toki!” Saattoi vapaaherra sanoa kun Iida kyyristyi lähelle hänen jalkojaan, jotain pöydän alta nostaakseen. Muta joka kerta niin tehdessään, ovela piika silitteli kädellään myös Herra Guggelmeisterin asetta, joka pullisteli ohuen kankaan takana, aivan Iidan kasvojen edessä.
”Te sitten osaatte käytellä tuota pyssyänne, Herra Guggelmeister”, Iida kikatti huuliaan lipoen.
”Olenhan minä nähnyt!”, hän jatkoi iloiset silmänsä säteillen. ”Voi, jos saisin koskea sitä edes hiukan!”
Vapaaherra kaatoi kurkkuunsa yhdellä nopealla liikkeellä lasissaan olevan vihreän juoman, sitten hän veti aseensa esille. Sen sinistetyssä, liki kahdeksan tuuman piipussa kimmelsi kynttilöiden valo kun vapaaherra laski sen kädestään pöydälle. ”Ole varovainen, Iida. Se on ladattu.”
”Mutta miksi teillä on se mukananne? Iida kysyi sivellen sormellaan sen santelipuista perää.
Von Guggelmeister oli hetken hiljaa, ikään kuin kuunnellen ääniä pensaiden mustista varjoista.
”Luulen, että tänä yönä tarvitsen sitä. Jokin outo voima riivaa Mademoiselle – parkaa, ja luulenpa ettei siihen pure edes urhean ratsumestarin terävä miekka. Jokin pirullinen olento on täällä nyt läsnä, saatan jopa tuntea sen! Luoja tietää, mitä sen mielessä vain liikkuukin.”
”Ehkäpä nyt on tullut aika. Niin, tosiaankin! Voi olla, että tänä yönä on tullut sata vuotta täyteen siitä, kun se viimeksi tapahtui”, Iida sanoi ja istuutui tyhjälle tuolille pöydän ääreen. Hänen kasvoillaan käväisi varjo.
”Mikä tapahtui? Tai mitä?”
Iida oli haluton jatkamaan kertomustaan. Äkkiä hän nousi ylös ja alkoi tehdä lähtöä silminnähden peloissaan, mutta Von Guggelmeister tarttui tyttöä kädestä ja rauhoitteli tätä. Iida istuutui vapisten.
”Sehän on vain typerä perinnetieto tai oikeastaan vain kertomus, mutta jotain kummaa oli isoisäni saanut lapsena nähdä seudulle tullessaan”, Iida sanoi.
”Iida neiti, kertokaa toki. Olen nähnyt maailmaa ja tiedän, ettei kaikkea käy selittäminen pelkällä järjellä, ihmeellisestä tieteestämme huolimatta.”
Hän kertoi minulle, että seudulta olivat kaikki ihmiset hävinneet! Lehmät ammuivat navetoissaan, ne mitä ei ollut raadeltu ja kaikki vilja oli jätetty leikkaamatta. Hevoset juoksivat vauhkoina eivätkä ne ensin antaneet ihmisten ottaa itseään kiinni, ja monien kyljissä loistivat selvät kynsien jäljet! Yleisesti oltiin sitä mieltä, että jokin vihollinen oli iskenyt seudulle, mutta viimein yksi mies oli löytynyt vapisemasta virran rannalta, pajupensaisiin piiloutuneena eikä hän ollut saanut selvää sanaa suustaan. Miesparka oli kadottanut kaiken järkensä valon!
”Saivatko he mitään selville”, Von Guggelmeister kysyi Iidaa kädestä yhä kiinni pitäen.
”Mies parka oli vienyt tulevat kyläläiset kosken uomalle ja näyttänyt heille siellä oudon kiven. Se oli hiiden kirnujen takana, ikivanhojen kuusien katveessa ja se oli kuulemma hehkunut aavistuksen sinistä valoa; - näin isoisäni minulle kertoi. Mutta heti kun kyläläisten silmä oli välttänyt, miesparka oli juossut kalliojyrkänteelle ja hypännyt mielipuolisesti huutaen sen kauheisiin pyörteisiin. Toiset olivat väittäneet että mies oli sen tehdessään nauranut, mutta isoisäni oli ollut silloin kiven luona eikä voinut sanoa asiasta enempää. Sen pintaan oli kaiverrettu riimukirjoitusta erään paikalla olleen oppineen mukaan, jotakin ikivanhaa kieltä mitä kukaan ei ollut ymmärtänyt, mutta eräs paikalla ollut vanha nainen oli väittänyt sen olevan noitien kieltä.”
Von Guggelmeister päästi pelokkaan Iidan käden irti ja jäi tuijottamaan yksin totisena pöydällä lepäävää revolveria, sitten hän sujautti sen sivulleen housunkauluksesta ja peitti takillaan aseen sojottavan perän.
Jokin rasahti pensaikossa.

Lue lisää

Osa 12.
Hotelin käytävillä oli ahdasta kaikkien vieraiden kiiruhtaessa milteipä samanaikaisesti tanssisalia kohti, ja melkoisen harteikas ratsu-upseeri Vermichoff joutui usein väistelemään hyväntuulisia, nauravia ihmisiä viedessään Mademoisellea tanssisaliin. Ratsumestari erottui joukosta silmiinpistävästi: hänen sapelinsa ja kookas olemuksensa herättivät muissa vieraissa tietynlaista kunnioitusta, mutta herra Vermichoff ei itse edes näyttänyt huomaavan sitä millään tavoin, vaan auliisti hän aina käytävien kapeissa kohdissa kääntyi sivuttain ja antoi iloisten pariskuntien kiiruhtaa ohitseen. Mademoisellen vatsassa pörisi perhosia; hän oli varma että herra Vermichoff kihlaisi hänet juuri tänä iltana! Eikä mikään tosiaankaan olisi voinut ollakaan sopivampi ajankohta lemmensiteiden solmimiselle; loppukesän sirkat sirittivät pimeässä ulkoilmassa niin, että ne äänellään peittivät milteipä kosken jylinän ja Mademoiselle nauroi jo itsekin tanssisalia lähestyessään, milteipä huumaantuneena, eikä hän enää muistanut ollenkaan kauheita öisiä uniaan. Ulkoa kantautui iloisten ihmisten puheen sorinaa ja orkesteri viritteli soittimiaan, kiertävä posetiivinsoittaja viihdytti pöydissä istuvia seurueita ja pikkuinen marakatti hassu punainen hattu päässään ojenteli kädessään kolikkomukia nauraville seurueille ja monet heistä olivatkin avokätisiä hellyttävälle pikku eläimelle.
”Mutta me olemme kokonaan unohtaneet herra Guggelmeisterin! Missä hän mahtaakaan nyt olla?” Mademoiselle pysähtyi ja sanoi katsellen ympärilleen.
”Mademoiselle, rakkani, minä en tiedä. Hän on viime päivinä käyttäytynyt mielestäni varsin oudosti, Ikään kuin jokin huoli olisi hänen harteitaan painamassa.” Ratsu-upseeri sanoi etsien samalla katseellaan Von Guggelmeisteria pöydistä.
”Luuletko että hän välttelisi meidän seuraamme? Sellaista minä en saata uskoa! Tai jos niin olisikin, siihen olisi hänellä kyllä painavat syyt!” Mademoiselle sanoi. ”Minä kyllä tunnen herra Guggelmeisterin, ainakin sieluni sopukoissa. Hän on mitä parhain ystävä, meille molemmille ja toivonpa ettemme olisi häntä mitenkään vain loukanneet!”
”Mademoiselle, rakkaimpani! Älä toki käsitä sanojani…”
Posetiivin soittajan lemmikki kiljui ilmoille kimeää huutoaan. Se oli paiskannut kolikkomukinsa ilmaan ja hypännyt soittimen päälle sähisemään ja se tuijotti valopiirin reunamilla häilyviin pensaisiin. Hetken ajan kaikki vaikutti pysähtyneeltä, mutta sitten naiset alkoivat kirkua ja pöytiä kaatuilla pakenevien ihmisten edestä. Posetiivin soittajan apina riuhtoi kaulaketjuaan ja säntäili sinne tänne suoraa huutoa huutaen. Valokentän laitamille oli ilmestynyt äriseviä petoja; yksi niistä tarttui pöydän kulmaan hampaillaan ja puri sitä korvat luimussa, katsellen kaikenaikaa kauhusta laajennein silmin tuijottavaa Mademoisellea. Pöytä räsähti sen leukojen voiman alla, mutta peto otti nyt sen jalasta kiinni alkoi puistella sitä vimmaisena edestakaisin, heittäen viimein koko pöydän kauas kohti kosken jylisevää uomaa. Ratsumestari Vermichoff veti kuutamon valossa kiiltelevän sapelinsa esiin.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 12.
Hotelin käytävillä oli ahdasta kaikkien vieraiden kiiruhtaessa milteipä samanaikaisesti tanssisalia kohti, ja melkoisen harteikas ratsu-upseeri Vermichoff joutui usein väistelemään hyväntuulisia, nauravia ihmisiä viedessään Mademoisellea tanssisaliin. Ratsumestari erottui joukosta silmiinpistävästi: hänen sapelinsa ja kookas olemuksensa herättivät muissa vieraissa tietynlaista kunnioitusta, mutta herra Vermichoff ei itse edes näyttänyt huomaavan sitä millään tavoin, vaan auliisti hän aina käytävien kapeissa kohdissa kääntyi sivuttain ja antoi iloisten pariskuntien kiiruhtaa ohitseen. Mademoisellen vatsassa pörisi perhosia; hän oli varma että herra Vermichoff kihlaisi hänet juuri tänä iltana! Eikä mikään tosiaankaan olisi voinut ollakaan sopivampi ajankohta lemmensiteiden solmimiselle; loppukesän sirkat sirittivät pimeässä ulkoilmassa niin, että ne äänellään peittivät milteipä kosken jylinän ja Mademoiselle nauroi jo itsekin tanssisalia lähestyessään, milteipä huumaantuneena, eikä hän enää muistanut ollenkaan kauheita öisiä uniaan. Ulkoa kantautui iloisten ihmisten puheen sorinaa ja orkesteri viritteli soittimiaan, kiertävä posetiivinsoittaja viihdytti pöydissä istuvia seurueita ja pikkuinen marakatti hassu punainen hattu päässään ojenteli kädessään kolikkomukia nauraville seurueille ja monet heistä olivatkin avokätisiä hellyttävälle pikku eläimelle.
”Mutta me olemme kokonaan unohtaneet herra Guggelmeisterin! Missä hän mahtaakaan nyt olla?” Mademoiselle pysähtyi ja sanoi katsellen ympärilleen.
”Mademoiselle, rakkani, minä en tiedä. Hän on viime päivinä käyttäytynyt mielestäni varsin oudosti, Ikään kuin jokin huoli olisi hänen harteitaan painamassa.” Ratsu-upseeri sanoi etsien samalla katseellaan Von Guggelmeisteria pöydistä.
”Luuletko että hän välttelisi meidän seuraamme? Sellaista minä en saata uskoa! Tai jos niin olisikin, siihen olisi hänellä kyllä painavat syyt!” Mademoiselle sanoi. ”Minä kyllä tunnen herra Guggelmeisterin, ainakin sieluni sopukoissa. Hän on mitä parhain ystävä, meille molemmille ja toivonpa ettemme olisi häntä mitenkään vain loukanneet!”
”Mademoiselle, rakkaimpani! Älä toki käsitä sanojani…”
Posetiivin soittajan lemmikki kiljui ilmoille kimeää huutoaan. Se oli paiskannut kolikkomukinsa ilmaan ja hypännyt soittimen päälle sähisemään ja se tuijotti valopiirin reunamilla häilyviin pensaisiin. Hetken ajan kaikki vaikutti pysähtyneeltä, mutta sitten naiset alkoivat kirkua ja pöytiä kaatuilla pakenevien ihmisten edestä. Posetiivin soittajan apina riuhtoi kaulaketjuaan ja säntäili sinne tänne suoraa huutoa huutaen. Valokentän laitamille oli ilmestynyt äriseviä petoja; yksi niistä tarttui pöydän kulmaan hampaillaan ja puri sitä korvat luimussa, katsellen kaikenaikaa kauhusta laajennein silmin tuijottavaa Mademoisellea. Pöytä räsähti sen leukojen voiman alla, mutta peto otti nyt sen jalasta kiinni alkoi puistella sitä vimmaisena edestakaisin, heittäen viimein koko pöydän kauas kohti kosken jylisevää uomaa. Ratsumestari Vermichoff veti kuutamon valossa kiiltelevän sapelinsa esiin.

Lue lisää

Osa 13.
Hieman aiemmin, kun pöydässään istuva Von Guggelmeister oli päästänyt Iidan lähtemään ja hän oli jäänyt yksin pöydän ääreen istumaan, pensaikosta säntäsi kettu. Se vaikutti jotenkin vauhkoontuneelta ja säikähtäneeltä, ikään kuin olisi etsinyt piilopaikkaa valopiirin sisältä. Von Guggelmeister henkäisi syvään ja vapautti revolverin iskurin peukalollaan tyhjään kammioon ja laittoi aseen takaisin housunkauluksesta sivulleen; hänen kätensä tärisi aavistuksen verran. Otus juoksenteli siellä täällä mahanalus jalkoja täynnään, mutta sitten se hävisi hevostallien suuntaan ja samassa ensimmäiset pariskunnat jo saapuivat linnan puutarhaan. Posetiivin soittaja alkoi viritellä laitettaan soittokuntoon ja marakatti heilui muki kädessään miehen olkapäillä irvistellen ja irvaillen. Muutama rakuunakadetti seuralaisineen asettui linnan edustalle valokuvaajaa varten, naiset ihastelivat täysinäistä kuuta joka valaisi taustalle jäävän linnan valkoiset muurit valollaan. Miehet ottivat miekkansa esiin ja röyhistivät rintaansa kameralle. Valokuvaaja huusi jotain ja kohotti kädessään olevan magnesiumalustan korkealle silinterinsä yläpuolelle: se posahti ja savupilvi nousi ylös kohden kuutamoa, Von Guggelmeister katseli silmiään hieroen sen perään. Hän oli aikonut tilata vielä yhden juoman, mutta istuikin sitten takaisin tuolilleen ja mietti Iidan kertomaa tarinaa. Ilmassa oli jokin outo, painostava tuntu kaikesta salista kantautuvasta musiikista ja puutarhaan ilmestyneitä, iloisista pariskunnista huolimatta. Von Guggelmeister nousi tuoliltaan ja käveli hetken edes takaisin pöytänsä ääressä, sitten hän suunnisti hotellin keittiön ja palvelusväen käyttämää ovea kohti.
”Kuulkaahan, herra!” Pääemäntä pauhasi pyyhkien samalla vahvoja, punakoita käsiään esiliinaansa katsellen samalla arvioivasti edessään seisovaa Von Guggelmeisteria.
”Minä en voi millään päästää Kaaleppia livistämään nyt töistänsä, perunoita on kuorimatta vielä kokonainen vuori! Ja entäpä jos joku vieraista haluaakin järjestää ampumakilpailun, kuka silloin pitelee maalitaulua heille?”
Vapaaherra kuunteli hetken aikaa emännän vuodatusta ja otti sitten lompakkonsa povitaskustaan.
”Vaiti! Olkaa jo viimeinkin hiljaa!” Hän karjaisi.
”Kas tässä teille paperirahaa, palkatkaa niillä joku muu täksi illaksi. Emännällä on itsellään näemmä kaikki sormet vielä tallella, te sovitte itse siis hyvin maalitaulun osaan. Kaaleppi, lähdetään!”
Poika heitti kuorimaveitsensä pystyyn läheisen puutiinun kylkeen joka oli puolillaan kuorittuja perunoita, sitten hän irvisti suu auki katselevalle emännälle ja sujahti tämän ohi Von Guggelmeisterin perään.
”Odota minua vinssitasanteella, aion käydä hakemassa huoneestani vain karbidilampun ja hieman kirjoituspaperia sekä kynän.” Von Guggelmeister sanoi ja hävisi sokkeloisiin portaisiin. Päästyään huoneensa ovelle, hän huomasi kauempana käytävällä Mademoisellen, joka piti kiinni ratsumestarin käsivarresta ja olivat kaiketi matkalla tanssisaliin tai puutarhaan, mutta he olivat selin häneen eikä vapaaherra tahtonut tuhlata aikaa selityksiin. Nopeasti hän pujahti sisään ja penkoi matkalaukkujaan ja komeroiden hyllyjä, sitten hän oli jo taas juoksemassa alas kierreportaita varusteet mukanaan.
Kolmisormi – Kaaleppi oli ehtinyt vasta puoliväliin vinssille johtavilla askelmilla kun hieman hengästynyt vapaaherra tavoitti hänet. Hotellin suunnasta kuului huutoa ja kiljuntaa portaille asti.
”Osaathan käytellä vinssiä?”
”Miekö? Herra sen kun hyppää kyytiin vaan! Enemmän mie oon sitä pyörittäny ku isäukko, sekun se välillä vaan makaa tuolla pusikossa ja suusta nousee höyryä ja ihmiset suuttuvat sitten sille.”
”Mainiota! Kaaleppi odottaa sitten tässä, minun täytyy päästä myös takaisin. Näytän lampulla sitten valomerkin.” Von Guggelmeister sanoi ja nosti hätäisesti hotellin pyyheliinasta laatimansa varustenyytin selkäänsä, sitten hän istuutui keinukoriin. Poika kumartui vinssikoneiston alle ja nousi ylös kädessään jonkinlainen puutappi.
”Vinssin jarru. Isäukolle vähän jekkua!” Poika huusi virnistäen ja alkoi pyörittää kampea uskomattoman kevyesti.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 13.
Hieman aiemmin, kun pöydässään istuva Von Guggelmeister oli päästänyt Iidan lähtemään ja hän oli jäänyt yksin pöydän ääreen istumaan, pensaikosta säntäsi kettu. Se vaikutti jotenkin vauhkoontuneelta ja säikähtäneeltä, ikään kuin olisi etsinyt piilopaikkaa valopiirin sisältä. Von Guggelmeister henkäisi syvään ja vapautti revolverin iskurin peukalollaan tyhjään kammioon ja laittoi aseen takaisin housunkauluksesta sivulleen; hänen kätensä tärisi aavistuksen verran. Otus juoksenteli siellä täällä mahanalus jalkoja täynnään, mutta sitten se hävisi hevostallien suuntaan ja samassa ensimmäiset pariskunnat jo saapuivat linnan puutarhaan. Posetiivin soittaja alkoi viritellä laitettaan soittokuntoon ja marakatti heilui muki kädessään miehen olkapäillä irvistellen ja irvaillen. Muutama rakuunakadetti seuralaisineen asettui linnan edustalle valokuvaajaa varten, naiset ihastelivat täysinäistä kuuta joka valaisi taustalle jäävän linnan valkoiset muurit valollaan. Miehet ottivat miekkansa esiin ja röyhistivät rintaansa kameralle. Valokuvaaja huusi jotain ja kohotti kädessään olevan magnesiumalustan korkealle silinterinsä yläpuolelle: se posahti ja savupilvi nousi ylös kohden kuutamoa, Von Guggelmeister katseli silmiään hieroen sen perään. Hän oli aikonut tilata vielä yhden juoman, mutta istuikin sitten takaisin tuolilleen ja mietti Iidan kertomaa tarinaa. Ilmassa oli jokin outo, painostava tuntu kaikesta salista kantautuvasta musiikista ja puutarhaan ilmestyneitä, iloisista pariskunnista huolimatta. Von Guggelmeister nousi tuoliltaan ja käveli hetken edes takaisin pöytänsä ääressä, sitten hän suunnisti hotellin keittiön ja palvelusväen käyttämää ovea kohti.
”Kuulkaahan, herra!” Pääemäntä pauhasi pyyhkien samalla vahvoja, punakoita käsiään esiliinaansa katsellen samalla arvioivasti edessään seisovaa Von Guggelmeisteria.
”Minä en voi millään päästää Kaaleppia livistämään nyt töistänsä, perunoita on kuorimatta vielä kokonainen vuori! Ja entäpä jos joku vieraista haluaakin järjestää ampumakilpailun, kuka silloin pitelee maalitaulua heille?”
Vapaaherra kuunteli hetken aikaa emännän vuodatusta ja otti sitten lompakkonsa povitaskustaan.
”Vaiti! Olkaa jo viimeinkin hiljaa!” Hän karjaisi.
”Kas tässä teille paperirahaa, palkatkaa niillä joku muu täksi illaksi. Emännällä on itsellään näemmä kaikki sormet vielä tallella, te sovitte itse siis hyvin maalitaulun osaan. Kaaleppi, lähdetään!”
Poika heitti kuorimaveitsensä pystyyn läheisen puutiinun kylkeen joka oli puolillaan kuorittuja perunoita, sitten hän irvisti suu auki katselevalle emännälle ja sujahti tämän ohi Von Guggelmeisterin perään.
”Odota minua vinssitasanteella, aion käydä hakemassa huoneestani vain karbidilampun ja hieman kirjoituspaperia sekä kynän.” Von Guggelmeister sanoi ja hävisi sokkeloisiin portaisiin. Päästyään huoneensa ovelle, hän huomasi kauempana käytävällä Mademoisellen, joka piti kiinni ratsumestarin käsivarresta ja olivat kaiketi matkalla tanssisaliin tai puutarhaan, mutta he olivat selin häneen eikä vapaaherra tahtonut tuhlata aikaa selityksiin. Nopeasti hän pujahti sisään ja penkoi matkalaukkujaan ja komeroiden hyllyjä, sitten hän oli jo taas juoksemassa alas kierreportaita varusteet mukanaan.
Kolmisormi – Kaaleppi oli ehtinyt vasta puoliväliin vinssille johtavilla askelmilla kun hieman hengästynyt vapaaherra tavoitti hänet. Hotellin suunnasta kuului huutoa ja kiljuntaa portaille asti.
”Osaathan käytellä vinssiä?”
”Miekö? Herra sen kun hyppää kyytiin vaan! Enemmän mie oon sitä pyörittäny ku isäukko, sekun se välillä vaan makaa tuolla pusikossa ja suusta nousee höyryä ja ihmiset suuttuvat sitten sille.”
”Mainiota! Kaaleppi odottaa sitten tässä, minun täytyy päästä myös takaisin. Näytän lampulla sitten valomerkin.” Von Guggelmeister sanoi ja nosti hätäisesti hotellin pyyheliinasta laatimansa varustenyytin selkäänsä, sitten hän istuutui keinukoriin. Poika kumartui vinssikoneiston alle ja nousi ylös kädessään jonkinlainen puutappi.
”Vinssin jarru. Isäukolle vähän jekkua!” Poika huusi virnistäen ja alkoi pyörittää kampea uskomattoman kevyesti.

Lue lisää

Osa 14.
Kosken toisella puolella kuutamo valaisi tienoon niin hyvin, että Von Guggelmeister ei tarvinnut edes karbidilamppuaan. Oli kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan; kosken jyly kuului ainoastaan vain vaimeana ja alue toi hänen mieleensä ikivanhat hautausmaat. Pystyssä sojottavat kivet loivat mustia varjojaan ja paksut kuuset levittivät synkeät lehvänsä kaiken ylle kuin varjellakseen jotakin sanomatonta, kauheaa salaisuutta. Suuret hiidenkirnut vaikuttivat ammoin kivettyneiltä olennoilta, joiden suut olivat jähmettyneet ikuiseen huutoon ja niistä hohkasi jäätävä kylmyys vapaaherran jännittyneille kasvoille. Von Guggelmeister kulki varovasti puiden välissä revolveri kädessään ja etsi merkkiä sinihehkuisesta kivestä, mutta siellä oli vain sammaleen peittämiä lohkareita. Hieman kauempana rykelmä vanhoja kelopuita ojenteli merkillisesti kuolleet oksansa yhteen, piirin keskipisteen yläpuolelle eräänlaiseksi katokseksi. Von Guggelmeister sytytti lamppunsa ja alkoi lähestyä kelojen muodostamaa piiriä, kuunnellen samalla kaiken aikaa niskakarvansa pystyssä sojottaen varjojen peittämää ympäristöä. Kun hän lähestyi sammaleen peittämää kiveä joka oli kaiken keskellä kuin jokin outo monoliitti, hänen päänsä täyttivät huudot ja kiihkeät huokaukset sekä kiroukset. Vapaaherra vajosi polvilleen monoliitin eteen ja pyyhkäisi sammaleen syrjään. Karbidilampun heikossa kajossa erottui kiveen hakattua kirjoitusta ja vain vaivoin, vapisevin käsin hän sai avatuksi varustenyyttinsä. Kivi hehkui himmeää valoaan ja se sattui hänen silmiinsä, hän oli varma että sen hehku voimistui kaiken aikaa yhdessä äänien kanssa. Juuri kun hän oli asettanut paperin vasten kiveä ja alkanut jäljentämään kirjoitusta, jostakin tulvahti kitkerä savunhaju hänen nenäänsä.
Kaukana järven selällä seilasi siniraitaisia purjealuksia joiden jokaisen keulassa irvisti kauhea lohikäärmeen pää. Osa aluksista oli jo rantautunut ja Von Guggelmeister katseli ylhäältä kallioilta miten mustissa turkiksissa, sarvikypärät päässään aluksista purkautuvat jättiläiset karjuivat ja nauroivat viimeisiä, kylää puolustavia ihmisiä teurastaessaan. Kaikkialla paloi ja kellojen kumu kuului vielä hetken aikaa mutta sitten sekin loppui äkisti; Von Guggelmeister näki miten musta savu alkoi tupruta myös kaukana äänen suunnasta. Osa aluksista jatkoi kohti kosken suuta, niiden purjeet olivat lasketut ja miehistö oli tarttunut aluksen parisoutu-airoihin. Hän katseli miten kiroileva miehistö yritti pitää aluksen kosken uomassa, miten monet airot pirstoutuivat kallioseinämiin ja miehistöä sekä hirnuvia hevosia suistui vaahtoavaan virtaan. Vaikka virta olikin sama, se ei ollut laisinkaan niin vuolas ja pauhaava kuin mitä hän oli vinssitasanteella aikaisemmin katsellut, mutta seutu oli muuttunut aivan toisenlaiseksi.
Siinä missä linna oli ollut, kasvoi nyt ainoastaan synkkä kuusikko jonka lehvät riippuivat raskaina uoman yllä. Myös kosken yläpuolella oleva virta oli enemmänkin järven selän kaltainen ilman yläpuolisia koskia, ainakaan niitä ei näkynyt kallioille asti. Alhaalla kylän rannassa vesi oli värjääntynyt punaiseksi ja kuolleita kyläläisiä virui siellä täällä sen rannoilla. Valtava monisoutualus karahti rannalle purjeet alas laskettuina ja huutavia ja vaikeroivia ihmisiä alettiin lastattiin aluksen uumeniin. Heidän kätensä olivat sidotut ja parkuvaa jonoa yhdisti kaulasta kaulaan kulkeva köysi. Jonon peräpäässä maahan sortuneet ihmiset tapettiin armotta, mutta aivan aluksen lähellä tapahtui jotakin. Von Guggelmeister katseli henkeään haukkoen miten eräs vanki tarttui kiinni vangitsijansa miekkaan ja sivalsi sillä kaulassaan olevan köyden poikki. Vangitut ihmiset lähtivät kompuroimaan karkuun kuka minnekin, mutta useimmat kaatuivat ja sotkeutuivat heitä yhdistäviin köysiin. Eräs nuori nainen pääsi kuitenkin irti ja alkoi juosta kohti kallioita jolla Von Guggelmeister katseli tapahtumia silmiään uskomatta. Aluksen jättiläismäinen päällikkö huusi karkean kirouksen ja asteli alas lastaussiltaa verta tihkuva vasen käsi suorana sivullaan, oikeassa kädessään hänellä oli raskas sotakirves. Käsivarrella oleva valtava petolintu levitti siipensä ja havisutti niitä niin, että rantahiekka vain pöllysi ja onnettomat Ihmiset lakosivat huutaen maahan. Rannalla olevilla sotureilla oli täysi työ rauhoitella hevosiaan; ne kavahtivat pystyyn ja hirnuivat täysin vauhkoina ja osa niistä heitti ratsastajansa selästään, mutta onnekas nainen pääsi karkuun kallioiden ja kylän välissä olevan metsän siimekseen. Von Guggelmeister lähti juoksemaan naista vastaan.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 14.
Kosken toisella puolella kuutamo valaisi tienoon niin hyvin, että Von Guggelmeister ei tarvinnut edes karbidilamppuaan. Oli kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan; kosken jyly kuului ainoastaan vain vaimeana ja alue toi hänen mieleensä ikivanhat hautausmaat. Pystyssä sojottavat kivet loivat mustia varjojaan ja paksut kuuset levittivät synkeät lehvänsä kaiken ylle kuin varjellakseen jotakin sanomatonta, kauheaa salaisuutta. Suuret hiidenkirnut vaikuttivat ammoin kivettyneiltä olennoilta, joiden suut olivat jähmettyneet ikuiseen huutoon ja niistä hohkasi jäätävä kylmyys vapaaherran jännittyneille kasvoille. Von Guggelmeister kulki varovasti puiden välissä revolveri kädessään ja etsi merkkiä sinihehkuisesta kivestä, mutta siellä oli vain sammaleen peittämiä lohkareita. Hieman kauempana rykelmä vanhoja kelopuita ojenteli merkillisesti kuolleet oksansa yhteen, piirin keskipisteen yläpuolelle eräänlaiseksi katokseksi. Von Guggelmeister sytytti lamppunsa ja alkoi lähestyä kelojen muodostamaa piiriä, kuunnellen samalla kaiken aikaa niskakarvansa pystyssä sojottaen varjojen peittämää ympäristöä. Kun hän lähestyi sammaleen peittämää kiveä joka oli kaiken keskellä kuin jokin outo monoliitti, hänen päänsä täyttivät huudot ja kiihkeät huokaukset sekä kiroukset. Vapaaherra vajosi polvilleen monoliitin eteen ja pyyhkäisi sammaleen syrjään. Karbidilampun heikossa kajossa erottui kiveen hakattua kirjoitusta ja vain vaivoin, vapisevin käsin hän sai avatuksi varustenyyttinsä. Kivi hehkui himmeää valoaan ja se sattui hänen silmiinsä, hän oli varma että sen hehku voimistui kaiken aikaa yhdessä äänien kanssa. Juuri kun hän oli asettanut paperin vasten kiveä ja alkanut jäljentämään kirjoitusta, jostakin tulvahti kitkerä savunhaju hänen nenäänsä.
Kaukana järven selällä seilasi siniraitaisia purjealuksia joiden jokaisen keulassa irvisti kauhea lohikäärmeen pää. Osa aluksista oli jo rantautunut ja Von Guggelmeister katseli ylhäältä kallioilta miten mustissa turkiksissa, sarvikypärät päässään aluksista purkautuvat jättiläiset karjuivat ja nauroivat viimeisiä, kylää puolustavia ihmisiä teurastaessaan. Kaikkialla paloi ja kellojen kumu kuului vielä hetken aikaa mutta sitten sekin loppui äkisti; Von Guggelmeister näki miten musta savu alkoi tupruta myös kaukana äänen suunnasta. Osa aluksista jatkoi kohti kosken suuta, niiden purjeet olivat lasketut ja miehistö oli tarttunut aluksen parisoutu-airoihin. Hän katseli miten kiroileva miehistö yritti pitää aluksen kosken uomassa, miten monet airot pirstoutuivat kallioseinämiin ja miehistöä sekä hirnuvia hevosia suistui vaahtoavaan virtaan. Vaikka virta olikin sama, se ei ollut laisinkaan niin vuolas ja pauhaava kuin mitä hän oli vinssitasanteella aikaisemmin katsellut, mutta seutu oli muuttunut aivan toisenlaiseksi.
Siinä missä linna oli ollut, kasvoi nyt ainoastaan synkkä kuusikko jonka lehvät riippuivat raskaina uoman yllä. Myös kosken yläpuolella oleva virta oli enemmänkin järven selän kaltainen ilman yläpuolisia koskia, ainakaan niitä ei näkynyt kallioille asti. Alhaalla kylän rannassa vesi oli värjääntynyt punaiseksi ja kuolleita kyläläisiä virui siellä täällä sen rannoilla. Valtava monisoutualus karahti rannalle purjeet alas laskettuina ja huutavia ja vaikeroivia ihmisiä alettiin lastattiin aluksen uumeniin. Heidän kätensä olivat sidotut ja parkuvaa jonoa yhdisti kaulasta kaulaan kulkeva köysi. Jonon peräpäässä maahan sortuneet ihmiset tapettiin armotta, mutta aivan aluksen lähellä tapahtui jotakin. Von Guggelmeister katseli henkeään haukkoen miten eräs vanki tarttui kiinni vangitsijansa miekkaan ja sivalsi sillä kaulassaan olevan köyden poikki. Vangitut ihmiset lähtivät kompuroimaan karkuun kuka minnekin, mutta useimmat kaatuivat ja sotkeutuivat heitä yhdistäviin köysiin. Eräs nuori nainen pääsi kuitenkin irti ja alkoi juosta kohti kallioita jolla Von Guggelmeister katseli tapahtumia silmiään uskomatta. Aluksen jättiläismäinen päällikkö huusi karkean kirouksen ja asteli alas lastaussiltaa verta tihkuva vasen käsi suorana sivullaan, oikeassa kädessään hänellä oli raskas sotakirves. Käsivarrella oleva valtava petolintu levitti siipensä ja havisutti niitä niin, että rantahiekka vain pöllysi ja onnettomat Ihmiset lakosivat huutaen maahan. Rannalla olevilla sotureilla oli täysi työ rauhoitella hevosiaan; ne kavahtivat pystyyn ja hirnuivat täysin vauhkoina ja osa niistä heitti ratsastajansa selästään, mutta onnekas nainen pääsi karkuun kallioiden ja kylän välissä olevan metsän siimekseen. Von Guggelmeister lähti juoksemaan naista vastaan.

Lue lisää

Osa 15.
”Kadetit, molemmat sivustat! Nyt tarkkana, pojat!” Ratsu-upseeri mylvi miekka kädessään viikset sivuilleen sojottaen. Susia ilmestyi ärisemään lisää valopiirin laitamille joka puolelta, mutta pimeässä varjossa vaani sanomaton uhka joka ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta sen silmät hehkuivat kauempana pimeässä. Mademoiselle juoksi muiden perässä kohti oviaukkoa, mutta eräs susi tarttui äristen kiinni hänen pitsihameensa helmaan ja kaatoi hänet juuri oviaukon edustalle, muutaman askeleen päähän turvasta.
”Vermichoff!”, Mademoiselle huusi epätoivoisena, mutta ratsu-upseerilla oli täysi työ pitää verenhimoiset pedot yhdessä kadettien kanssa loitolla, eikä hän kuullut avunhuutoja. Pedon keltaiset hampaat repivät Mademoisellen päivävarjoon reiän jonka hän oli viime tingassa saanut avatuksi suden ja itsensä väliin suojaa antamaan. Sen kuonosta pirskosi kuolaa ja se repi tietä auki ohuen kankaan läpi ja sitten se sukelsi tekemästään aukosta apua huutavan Mademoisellen kasvojen eteen ärisemään, saastaiset käpälät painoivat Mademoisellen maahan ja se huohotti kauheaa löyhkäänsä ärisevästä kidastaan hänen kauhistuneille kasvoilleen. Samassa posetiivi mäjähti otuksen kalloon sellaisella voimalla, että jouset ja muut osat vain lentelivät. Otus ulvahti ja loikkasi pois Mademoisellen päältä päivävarjon rantu ympärillään ja katosi pimeään puutarhaan.
”Nopeasti, tarttukaa käteeni!”, posetiivin soittaja huusi kiljuva marakatti olkapäällään. Apina sukelsi soittajan silkkisen silinterin alle ja kurkisteli sieltä peloissaan ympäristön tapahtumia samalla kun soittaja auttoi kompuroivan Mademoisellen sisälle tanssisaliin. Äkkiä susien ärinä ja ulvonta lakkasi. Valopiiriin laitamille ilmestyi ihmiskasvoinen olento, jonka raakaa, ärisevää naamaa peitti täplikäs karva ja sen villit ilveksen silmät etsivät kaatuneiden tuolien ja pöytien takaa jotakin. Olennon korvat sojottivat sivuille kuin paholaisen sarvet, ne kääntyilivät lakkaamatta taakse ja eteen sen liikkuessa kahdella takakäpälällään.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 15.
”Kadetit, molemmat sivustat! Nyt tarkkana, pojat!” Ratsu-upseeri mylvi miekka kädessään viikset sivuilleen sojottaen. Susia ilmestyi ärisemään lisää valopiirin laitamille joka puolelta, mutta pimeässä varjossa vaani sanomaton uhka joka ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta sen silmät hehkuivat kauempana pimeässä. Mademoiselle juoksi muiden perässä kohti oviaukkoa, mutta eräs susi tarttui äristen kiinni hänen pitsihameensa helmaan ja kaatoi hänet juuri oviaukon edustalle, muutaman askeleen päähän turvasta.
”Vermichoff!”, Mademoiselle huusi epätoivoisena, mutta ratsu-upseerilla oli täysi työ pitää verenhimoiset pedot yhdessä kadettien kanssa loitolla, eikä hän kuullut avunhuutoja. Pedon keltaiset hampaat repivät Mademoisellen päivävarjoon reiän jonka hän oli viime tingassa saanut avatuksi suden ja itsensä väliin suojaa antamaan. Sen kuonosta pirskosi kuolaa ja se repi tietä auki ohuen kankaan läpi ja sitten se sukelsi tekemästään aukosta apua huutavan Mademoisellen kasvojen eteen ärisemään, saastaiset käpälät painoivat Mademoisellen maahan ja se huohotti kauheaa löyhkäänsä ärisevästä kidastaan hänen kauhistuneille kasvoilleen. Samassa posetiivi mäjähti otuksen kalloon sellaisella voimalla, että jouset ja muut osat vain lentelivät. Otus ulvahti ja loikkasi pois Mademoisellen päältä päivävarjon rantu ympärillään ja katosi pimeään puutarhaan.
”Nopeasti, tarttukaa käteeni!”, posetiivin soittaja huusi kiljuva marakatti olkapäällään. Apina sukelsi soittajan silkkisen silinterin alle ja kurkisteli sieltä peloissaan ympäristön tapahtumia samalla kun soittaja auttoi kompuroivan Mademoisellen sisälle tanssisaliin. Äkkiä susien ärinä ja ulvonta lakkasi. Valopiiriin laitamille ilmestyi ihmiskasvoinen olento, jonka raakaa, ärisevää naamaa peitti täplikäs karva ja sen villit ilveksen silmät etsivät kaatuneiden tuolien ja pöytien takaa jotakin. Olennon korvat sojottivat sivuille kuin paholaisen sarvet, ne kääntyilivät lakkaamatta taakse ja eteen sen liikkuessa kahdella takakäpälällään.

Lue lisää

Osa 16.
”Paholaisen sekasikiö!” Toinen nuorista kadeteista hyökkäsi hurmeinen miekka kädessään ratsumestarin vasemmalta puolelta, mutta olento aukaisi kitansa ja kyyristyi huutajan suuntaan äristen ja levitti käpälänsä suoraksi sivuilleen; sen puolieläimen karvapeitteiset jalat jännittyivät muhkuraisista lihaksista valmiina loikkaan kuin teräsjouset. Kiiltävä miekka teki hämäysliikkeen ja ujeltaen se sukelsi kohti olennon sydäntä, mutta pedon käpälä liikahti salamana kohti kadetin kaulaa ja likaiset, pitkät kynnet puristuivat miehen kurkun ympärille ja nostivat sätkivän uhrin ylös ilmaan kuin riepunuken. Miekka oli uponnut olennon kylkeen, mutta olento ei edes näyttänyt huomaavan sitä. Äristen se laski miehen kalvenneet kasvot omiensa eteen ja aukaisi sitten keltaisia hampaita täynnään olevan kitansa, toinen kadetti syöksyi huutaen apuun miekka korkealla päänsä yläpuolella. Hurjistuneet sudet syöksyivät taas esiin pimeistä varjoista, valopiirin laitamilla löntysteli karhu.
Puutarhan toisella laidalla ratsumestari Vermichoffilla oli täysi työ pitää loitolla kaikkialta esiin syöksyviä petoja. Ne, joita hänen miekkansa ei tavoittanut, säntäsivät hänen ohitseen kohden linnan suljettuja ovia joiden lasiruutujen takaa kauhistuneet ihmiset katselivat ja muutama niistä repi raivoisina ovien kahvoja hampaillaan. Silinterihattuinen mies piteli oven toisella puolella kaikin voimin kahvoista kiinni ja marakatti raotti hattua sen verran, että sai sähistyä oven toisella puolella riehuville pedoille. Oven kahva alkoi livetä miehen käsistä, mutta metelin ja yleisen mellakan paikalle tuoma neuvokas keittiöpiika Iida sujautti lähellä lojuneen tuolin oven kahvojen alle. Molemmat perääntyivät ovelta ja katselivat äänettöminä miten suuri karhu löntysteli kohden ovea korvat luimussa. Sudet antoivat sille tilaa kun se kohosi kahdelle takajalalleen oven eteen, mutta äkkiä karhun korvat höristyivät ja se kääntyi sivuttain katselemaan puutarhan valopiirin laitamille. Sudet säntäsivät takaisin varjoihin kuin olisivat saaneet jostakin äänettömän käskyn ja karhu alkoi löntystää pian perästä, mutta sillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista kiirettä mihinkään.
Ratsumestari kääntyi hiljaiseen puutarhaan päin pahaa aavistellen, sirkkojen huumaava siritys ja kosken pauhu täyttivät hänen mielensä. Olento seisoi keskellä puutarhaa ja piti molemmissa käpälissään korkealla päänsä tasalla korisevia kadetteja. Se naulitsi ilveksen silmänsä henkeään haukkovaan ratsumestariin jonka ympärille alkoi muodostua ärisevä piiri.
”Laske miekkasi tai katkaisen näiden niskat!” Olento murisi ja sen villeissä silmissä pilkahti inhimillinen, häijy äly.
”Mitä tahdot?!” Vermichoff huusi olennolle laskien samalla verisen miekkansa kärjen kohti maata.
Olento näytti kuin se olisi hymyillyt. Sen puolieläimen kauheat kasvot muuttuivat entistäkin julmemmiksi ja sen tupsujen koristamat korvat sojottivat kohden ratsu-upseeria.
”Tahdon sen nartun. Tahdon sen ensiyönä, ennen kuin taivaan silmä syttyy!” Olento murisi ja paiskasi sitten puolitajuttomat kadetit Vermichoffin eteen veriselle nurmelle. Kaatuneiden pöytien seassa gramofonin neula oli juuttunut levyuraan paikoilleen.
”Oi elokuu, oi elokuu, oi elokuu...”

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 16.
”Paholaisen sekasikiö!” Toinen nuorista kadeteista hyökkäsi hurmeinen miekka kädessään ratsumestarin vasemmalta puolelta, mutta olento aukaisi kitansa ja kyyristyi huutajan suuntaan äristen ja levitti käpälänsä suoraksi sivuilleen; sen puolieläimen karvapeitteiset jalat jännittyivät muhkuraisista lihaksista valmiina loikkaan kuin teräsjouset. Kiiltävä miekka teki hämäysliikkeen ja ujeltaen se sukelsi kohti olennon sydäntä, mutta pedon käpälä liikahti salamana kohti kadetin kaulaa ja likaiset, pitkät kynnet puristuivat miehen kurkun ympärille ja nostivat sätkivän uhrin ylös ilmaan kuin riepunuken. Miekka oli uponnut olennon kylkeen, mutta olento ei edes näyttänyt huomaavan sitä. Äristen se laski miehen kalvenneet kasvot omiensa eteen ja aukaisi sitten keltaisia hampaita täynnään olevan kitansa, toinen kadetti syöksyi huutaen apuun miekka korkealla päänsä yläpuolella. Hurjistuneet sudet syöksyivät taas esiin pimeistä varjoista, valopiirin laitamilla löntysteli karhu.
Puutarhan toisella laidalla ratsumestari Vermichoffilla oli täysi työ pitää loitolla kaikkialta esiin syöksyviä petoja. Ne, joita hänen miekkansa ei tavoittanut, säntäsivät hänen ohitseen kohden linnan suljettuja ovia joiden lasiruutujen takaa kauhistuneet ihmiset katselivat ja muutama niistä repi raivoisina ovien kahvoja hampaillaan. Silinterihattuinen mies piteli oven toisella puolella kaikin voimin kahvoista kiinni ja marakatti raotti hattua sen verran, että sai sähistyä oven toisella puolella riehuville pedoille. Oven kahva alkoi livetä miehen käsistä, mutta metelin ja yleisen mellakan paikalle tuoma neuvokas keittiöpiika Iida sujautti lähellä lojuneen tuolin oven kahvojen alle. Molemmat perääntyivät ovelta ja katselivat äänettöminä miten suuri karhu löntysteli kohden ovea korvat luimussa. Sudet antoivat sille tilaa kun se kohosi kahdelle takajalalleen oven eteen, mutta äkkiä karhun korvat höristyivät ja se kääntyi sivuttain katselemaan puutarhan valopiirin laitamille. Sudet säntäsivät takaisin varjoihin kuin olisivat saaneet jostakin äänettömän käskyn ja karhu alkoi löntystää pian perästä, mutta sillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista kiirettä mihinkään.
Ratsumestari kääntyi hiljaiseen puutarhaan päin pahaa aavistellen, sirkkojen huumaava siritys ja kosken pauhu täyttivät hänen mielensä. Olento seisoi keskellä puutarhaa ja piti molemmissa käpälissään korkealla päänsä tasalla korisevia kadetteja. Se naulitsi ilveksen silmänsä henkeään haukkovaan ratsumestariin jonka ympärille alkoi muodostua ärisevä piiri.
”Laske miekkasi tai katkaisen näiden niskat!” Olento murisi ja sen villeissä silmissä pilkahti inhimillinen, häijy äly.
”Mitä tahdot?!” Vermichoff huusi olennolle laskien samalla verisen miekkansa kärjen kohti maata.
Olento näytti kuin se olisi hymyillyt. Sen puolieläimen kauheat kasvot muuttuivat entistäkin julmemmiksi ja sen tupsujen koristamat korvat sojottivat kohden ratsu-upseeria.
”Tahdon sen nartun. Tahdon sen ensiyönä, ennen kuin taivaan silmä syttyy!” Olento murisi ja paiskasi sitten puolitajuttomat kadetit Vermichoffin eteen veriselle nurmelle. Kaatuneiden pöytien seassa gramofonin neula oli juuttunut levyuraan paikoilleen.
”Oi elokuu, oi elokuu, oi elokuu...”

Lue lisää

Osa 17.
Von Guggelmeister suojautui sammalpeitteisen kivenlohkareen taakse ja veti revolverinsa esiin. Taivas näytti samalta kuin aina ennenkin, mutta sen korkeuksissa pilviverhon takana loimotti jokin outo, liikkuva valo. Hetken aikaa hän oli varma että oli menettänyt hehkuvan kiven luona tajuntansa ja näki nyt unta, mutta pian tunne hävisi. Kaikki ympärillä tapahtuva oli liiankin todellista ja kuunnellessaan ylös kallioille ratsastavien sotureiden raivoavaa huutoa ja hevosten hirnuntaa, hän tajusi että kuolema oli hänelle täällä yhtä todellinen kuin rannoilla viruville kyläläisille. Nopeasti Von Guggelmeister taittoi Webleyn piipun alas ja tarkisti rullan. Kuuden patruunan kammioissa viidessä oli ammus, kuudennen hän jätti aina tyhjäksi iskurin takia. Nopeasti hän taittoi piipun takaisin kiinni ja pyyhkäisi hikoilevan kämmenensä takin liepeeseen. Naisesta ei näkynyt jälkeäkään ja hetken aikaa hän mietti, oliko tämä jäänyt piiloon kallioiden alapuolella olevaan tiheikköön, mutta samassa hänen silmänsä löysivät aivan kivenlohkareen läheltä jonkin luolan tapaisen. Sammal oli osittain revennyt sen suuaukolla ja jäljet näyttivät tuoreilta, joku oli mennyt siitä aivan äskettäin.
Alhaalta rannalta lähteneet ratsastajat olivat kiertäneet tiheikön ja suunnistivat suoraan kohti paikkaa, jossa Von Guggelmeister piileskeli. Louhikkoinen kallio hiljensi heidän vauhtiaan ja Von Guggelmeister sai aikaa miettiä tilannetta. Hänellä ei ollut ammuksia enempää kuin mitä Webleyn rullassa oli sisällä. Useimmilla sotureilla oli yllään metallihaarniskan tapainen, eikä Von Guggelmeister tiennyt miten hyvin ne pysäyttivät revolverin luodin. Webleyn luoti oli hidas, mutta raskas kuin tykin ammus. Sitä paitsi sotureita oli liikaa, hän ajatteli ja vilkaisi taas kiven takaa. Valo taivaalla voimistui ja monet soturit alhaalla rannalla katselivat ihmetellen sen suuntaan. Aluksen päällikkö sen sijaan harppoi suorinta tietä petolintu yhä käsivarrellaan naisen käyttämää reittiä pitkin ja olento nousi siivilleen kiljaisten juuri ennen tiheikköä. Von Guggelmeister katseli miten lintu alkoi lentää kohti kallioita, eikä menisi montaakaan minuuttia kun sen isäntä olisi myös paikalla. Juuri ennen kuin ensimmäinen ratsumies ilmestyi ylemmäs kalliolle hieman kauempana, Von Guggelmeister henkäisi syvään ja juoksi kyyryssä luolan suulle ase toisessa kädessään, sitten hän pudottautui alas pimeään.

Maxim Foxius kirjoitti:

Osa 17.
Von Guggelmeister suojautui sammalpeitteisen kivenlohkareen taakse ja veti revolverinsa esiin. Taivas näytti samalta kuin aina ennenkin, mutta sen korkeuksissa pilviverhon takana loimotti jokin outo, liikkuva valo. Hetken aikaa hän oli varma että oli menettänyt hehkuvan kiven luona tajuntansa ja näki nyt unta, mutta pian tunne hävisi. Kaikki ympärillä tapahtuva oli liiankin todellista ja kuunnellessaan ylös kallioille ratsastavien sotureiden raivoavaa huutoa ja hevosten hirnuntaa, hän tajusi että kuolema oli hänelle täällä yhtä todellinen kuin rannoilla viruville kyläläisille. Nopeasti Von Guggelmeister taittoi Webleyn piipun alas ja tarkisti rullan. Kuuden patruunan kammioissa viidessä oli ammus, kuudennen hän jätti aina tyhjäksi iskurin takia. Nopeasti hän taittoi piipun takaisin kiinni ja pyyhkäisi hikoilevan kämmenensä takin liepeeseen. Naisesta ei näkynyt jälkeäkään ja hetken aikaa hän mietti, oliko tämä jäänyt piiloon kallioiden alapuolella olevaan tiheikköön, mutta samassa hänen silmänsä löysivät aivan kivenlohkareen läheltä jonkin luolan tapaisen. Sammal oli osittain revennyt sen suuaukolla ja jäljet näyttivät tuoreilta, joku oli mennyt siitä aivan äskettäin.
Alhaalta rannalta lähteneet ratsastajat olivat kiertäneet tiheikön ja suunnistivat suoraan kohti paikkaa, jossa Von Guggelmeister piileskeli. Louhikkoinen kallio hiljensi heidän vauhtiaan ja Von Guggelmeister sai aikaa miettiä tilannetta. Hänellä ei ollut ammuksia enempää kuin mitä Webleyn rullassa oli sisällä. Useimmilla sotureilla oli yllään metallihaarniskan tapainen, eikä Von Guggelmeister tiennyt miten hyvin ne pysäyttivät revolverin luodin. Webleyn luoti oli hidas, mutta raskas kuin tykin ammus. Sitä paitsi sotureita oli liikaa, hän ajatteli ja vilkaisi taas kiven takaa. Valo taivaalla voimistui ja monet soturit alhaalla rannalla katselivat ihmetellen sen suuntaan. Aluksen päällikkö sen sijaan harppoi suorinta tietä petolintu yhä käsivarrellaan naisen käyttämää reittiä pitkin ja olento nousi siivilleen kiljaisten juuri ennen tiheikköä. Von Guggelmeister katseli miten lintu alkoi lentää kohti kallioita, eikä menisi montaakaan minuuttia kun sen isäntä olisi myös paikalla. Juuri ennen kuin ensimmäinen ratsumies ilmestyi ylemmäs kalliolle hieman kauempana, Von Guggelmeister henkäisi syvään ja juoksi kyyryssä luolan suulle ase toisessa kädessään, sitten hän pudottautui alas pimeään.

Lue lisää

Osa 18.
Keskiraskas taisteluristeilijä ”Able” käynnisti jarrumoottorinsa juuri kun se sukelsi esiin kuun takaa ja asettui maan kiertoradalle. Magneettitehosteiset valopurske-moottorit värisyttivät aavistuksen aluksen runkoa ja kapteeni Zapper kulautti banaaniviskinsä yhdellä huikalla kitusiinsa, toivoen samalla keskipakoenergia – generaattoreiden kestävän yllättävän ja äkillisen jarrutuksen. Hälytys siniseltä planeetalta, alkukodista, oli tullut täysin yllättäen juuri ennen siirtymää Orionin tulihehkuisille porteille.
Joku oli löytänyt yhden maan kolmesta hehkukivestä ja käyttänyt sitä aikasiirrokseen.
Kapteeni Zapper silmäili vielä hetken kosmista tiedostoa tapahtuneesta ja sitten hän käski sen sulkemaan itsensä. Alus oli nähnyt parhaat päivänsä jo vuosikymmeniä sitten niin kuin sen kapteenikin, ja vaikka aikasiirtymät olivat hitaita sen vanhanaikaisella järjestelmällä, se suoriutui niistä silti vielä melko kunnialla. ”Able ” ja sen sisaralus ”Baker” olivat ensimmäiset aikasiirtymien ylityksiin kykenevät alukset ja ne olivat saaneet nimensä ihmisten lähettämien ensimmäisten avaruusapinoiden mukaan. Sisaralus oli romutettu viisi vuotta sitten ja sen kapteeni oli mennyt aluksensa mukana aurinkouuniin ikivanhojen perinteiden mukaisesti. Kapteeni Zapper muisti miten he olivat yhdessä ryypänneet kunnolla banaaniviskiä ja muistelleet suurta hyökkäystä ja sen puolustustaisteluja, joissa molempien aluksien tuliteho ja kyky aikasiirtymiin olivat lopulta nujertaneet hyökkääjät. Hän itse oli ollut viimeinen joka oli kätellyt komentajaa juuri ennen kuin tämä oli siirtynyt viimeisen kerran alukseensa ja hän mietti, oliko hänellä itsellään sama kohtalo edessään. Banaaniviski värisi lasissa aavistuksen kun keskipakoenergiaa lisättiin keinotekoiseen mustaan aukkoon aluksen valo-manipulaattorissa.
”Katsokaa ettei vanha kunnon kuu lähde aluksen imuun. Emmehän halua muuttaa sen kiertorataa maahan nähden?”, kapteeni Zapper sanoi lähellä seisovalle ensimmäiselle kansiupseerille.
”Tietenkin, herra kapteeni” Kansiupseeri sanoi ja poistui paikalta loikkien.
Kapteeni täytti lasinsa uudelleen ja muisteli samalla nuoruuspäiviään, aikaa jolloin hän oli saanut ensimmäisen komennuksensa ”Ablen” kapteenina. Nyt se kaikki tuntui tapahtuneen ikuisuuksia sitten ja edessä olisivat - ehkä eläkepäivät. Aikahypyt aiheuttivat hänelle aina lievää mielenraskautta, eikä hän ollut tottunut niihin edes vuosikymmeniä kestäneen palveluksensa aikana, mutta muutama lasillinen helpotti aina kummasti oloa. Hitaasti ja nautiskellen kapteeni maistoi lasistaan ja katseli auringossa kylpevää maapalloa. Miten ihmeen sininen se olikaan! Hetken ajan kapteeni halusi siirtyä hologrammina aluksen rungon ulkopuolelle mistä näkisi kaiken paljon paremmin, mutta ensimmäinen kansiupseeri loikki tärkeän näköisenä takaisin komentosillalle. Aluksen varjo liukui vanhan Atlantin päällä ja saavutti Euroopan mantereen. Ainoa hyvä asia ja tapa, jonka esi-isät olivat mukaansa sieltä aikoinaan ottaneet, kapteeni ajatteli surullisena, kellertävän-ruskeaa juomaansa katsellen. Ja nyt hän oli itse palannut alkukotiin, mutta se olisi hänen viimeinen matkansa näillä seuduilla.
”Kapteeni. Kivi on nyt paikannettu ja olemme sen yläpuolella. Sen välittömässä läheisyydessä virtaa vuolas vesi ja sen rannoilla on ihmisasutusta. Veden pinta nousee aluksemme massan vetovoiman aiheuttama…”
”Hyvä! Valmistakaa siirtymiseni kiven luokse.”
”Herra kapteeni. Aiotteko te mennä sinne yksin? Se on ohjesäännön vastaista!” Ensimmäinen kansiupseeri sanoi. ”Sitä paitsi…”
”Hyvä! Tehkää kuten sanoin.”
Kapteeni Zapper tyhjensi lasinsa viimeisen kerran, huokaisi ja katseli taas valossa loistavaa maata.
Alkukoti, hän ajatteli sitä katsellessaan.