Onko Beckit/Wallanderit hyviä?

Sangen laaja ja absurdi kysymyksenasettelu, sanoisin. Lähes yhtä kattava kuin Nina Mikkosen itsearvostus.
Yritetään nyt kuitenkii, näin kiertokoulupohjalta.
Ensiksi pitäisi kuitenkin määrittää mitä hittoa tarkoitat olla ruotsalaisittain hyvä? Onko se jotain enemmän, vähemmän tai kierouteneemmin hyvää kuin meillä muilla EEUUlaisilla??
Ihan suomalaisittain lukien olen arvostanut Beck-sarjaa, siis romaaneita rikoksesta oman aikansa tarkkasilmäisenä kuvana ja myös kehityksen kriittisenä dystopiana. Toki pitää muistaa ajankohta, 1965-75 jolloin teokset ilmestyivät. Nykyteinilukijalta saattaa vivahteet jäädä piiloon, kun itse-eletty historian taju puuttuu. Pidänkin Beck-kirjoja enemminkin yhteiskuntakuvauksina ja dystopioinakin kuin perinteisinä dekkareina. Harkiten lukien tämä ero hahmottuu sinulle, jos on hahmottuakseen.
Beck-elokuvia sanoisin onnistuneesti nykyhetkeen sirretyiksi, niitä muutamia jotka kirjoihin perustuvat. Suurimmaksi osaksihan leffoissa käytössä on vain alkuperäisten pollareiden nimet uusien juonien ja tarinoiden ratkojina. Perspirantti on hahmo jonka varassa useimmat leffat jaksavat perille lopputeksteihin vaivatta.
Mankelin Wallanderit onkin hieman uudempaa ja ajankohtaisempaa tuotantoa, siis kirjoina. Yhtälailla arvostan, verrattuna vaikkapa saman tekijän muuhun kaunokirjalliseen tuotantoon. Rikoksetkin vielä järjellä käsitettäviä toisin kuin vaikkapa Sieg Larsonin trilogia ½ sarjaan verrattuna.

Beck/Wallander- elokuvien jaottelu hyviin ja ei -hyviin on niin henkimaailman puuhaa, etten siihen ryhdy. Perspirantin ja niskatukinaapurin fanittaja katsoo kaikki iltapäivälehdistön tähtimääriin tuijottamatta. Ajoittain ohjaajia vaivaa liika pyrkimys dokumenttimaiseen aitouteen kuvallisen kerronnan selkeyden kustannuksella. Mikään muu ei selitä tummien, sinivihreiden tärisevien yöotosten suurta osuutta. Kyllä kai Ystadissakin sähköä on saatavana valaisuun?

Ruotsin komisario Palmuun en ole törmännyt, en tosin etsinytkään. Palmun parhaina vuosina ei hurridekkari vahvasti voinut. Ainoita edustajia lie Maria Langin komisario Wijk ja hänen kamarilaulajattarensa. Tosin he ovat liian sivistyneitä ja hienostuneita Palmun karheuden rinnalla. Jos uskomme Kassilaa, ja miksi emme uskoisi.

Ole hyvä, Bitteschöön

Minäkään en tajunnut ilmaisuasi "ruotsalaisittain hyviä", enkä pysty vastaamaan kysymyksiisi muutenkaan objektiivisesti. Vastaan niihin siis vain kuin se olisi kuulunut "ovatko ne mielestäsi hyviä" ja tähänkin vain Wallandereitten osalta, koska en tunne Beckiä, puhumattakaan Ruotsin Palmusta.

Mielestäni Wallander-kirjoissa on yleensä mielenkiintoinen rikos ja hyvä juonenkehittely. Mitä tulee jännitykseen, kirjailija on tavallisesti valinnut käsittelytavan, jossa rikoksentekijä tavallaan paljastetaan jo varsin alussa, jotta tapahtunutta ja sen motiiveja voitaisiin käsitellä myös tämän pään sisältä käsin. Jotkut kirjat ovat perinteiseen tapaan enemmän jännitys- ja ratkaisukeskeisiä, mutta ihan mielenkiintoisia ovat nuo toisetkin. Wallander-elokuvat sen sijaan ovat kirjoihin verrattuna melko poliisikeskeisiä.

Yhteistä sekä kirjoille että elokuville on varsin verkkainen esitystapa ja poliisien, varsinkin Walladerin itsensä jopa ärsyttävän flegmaattinen olemus. Elokuvissa ei sentään hävetä ja pyydellä kumppaneilta anteeksi jossain tilanteessa mahdollisesti sattunutta äänenkorotusta kuten kirjoissa. Ruotsissa asuneilta olen tosin kuullut, että riikinruotsalaiset ovat luonteeltaan oikeastikin tuollaisia - toisten seurassa pitää aina esittää viimeisen päälle hillittyä, kärsivällistä ja solidaarista, tempperamenttia katsotaan kieroon.

Suurin ero kirjojen ja elokuvien välillä on, että kirjoissa tytär Linda ei esiinny vielä poliisina, mutta elokuvissa hän on siinä roolissa ja vieläpä keskeinen. Elokuvista puuttuu myös kirjasta toiseen esiintyvä Wallanderin erikoinen isä ja Wallanderin oopperamusiikkiharrastuksen, ruokavalion ja pesemättömien pyykkien korostaminen. Varmaankin niiden onneksi.

Lyhyesti sanottuna: Wallander-elokuvat ovat kirjoja kliinisempiä ja vähemmän niin Wallanderin itsensä kuin rikollistenkin sielunmaisemaan ja persoonaan painottuvia, mutta silti yhtä verkkaisia eli kaiken kaikkiaan huonompia. En osaa panna niitä paremmuusjärjestykseen.

Wallanderit ovat minulla aukkoja sivistyksessä, mutta Komisario Beckit olen lukenyt ilmestymisjärjestyksessä. Beckit ovat hyviä dekkareita ja hyviä romaaneja muutenkin. Dekkari, huonokin sellinen, on aina myös yhteiskuntakuvaus. Joskus dekkari on kirjoittajalle keino osoitella yhteiskunnan epäkohtia.

Vaikka pidän Beck-romaaneista, en aina jaksanut innostua niiden lähes uskonnollista fundamentalismia lähentelevästä poliittisesta sanomasta. Sekin on kyllä lähinnä osa ajankuvaa, 60-70-lukujen vasemmistolaista tiedostavuutta. En ole koskaan pitänyt varsinaisesta saarnaamisesta ja yhden ainoan mallin tuputtamisesta oli asia ja ideologia mikä hyvänsä. Tässä mielessä olen pitänyt enemmän Matti Yrjänä Joensuun tavasta kirjoittaa poliiseista ja rikoksista. Hän ei tuputa valmiiksi pureskeltua ideologiaa, vaan haastaa lukijan pikemminkin ajattelemaan.

Tähtäimessa komisario Beck ja Mies parvekkeella ovat olleet ehkä jännittävimmät Beck-sarjan romaanit. Terroristit oli taas eräällä tavalla jopa enteellinen romaani.