Auttakaa! Pää sekoaa...

Joo pitäisihän nuo muutama "kypsä" kommentti ohittaa, mutta kerrottaneen, että molemmat olemme jo kahenkympin ylittäneitä.

Tyttö tuntui maailman täydellisimmältä sen takia, mitä hän muuten oli. Kaikki se miten tulimme yhdessä toimeen ja miten hyvin toistemme kanssa viihdyimme oli erittäin hyvää ja mukavaa. Siksi tuo muiden tapailu onkin niin käsittämätöntä, että miksi hänen piti sellaiseen ryhtyä. Puhumattakaan siitä, että kun hän ei kuunnellut ihan yhtään mitä yritin hänelle tuollon heinäkuussa sanoa ja ei ymmärtänyt yhtään mun tilannetta.

Koko tilanne on aiheuttanut mulle ihan sairaan sekavan olon sen takia, että

a) Menetin elämästäni jotain sellaista, jota rakastin kaikesta huolimatta yli kaiken ja jonka kanssa halusin asiat korjata ja sovittaa. Viihdyin hänen seurassaan huomattavasti paremmin kuin muiden kavereideni kanssa.

b) Tiedän, että hän toimi todella törkeästi ja väärin, mutta silti en pääse irti kaikenmoisesta jossittelusta, että miten olisi tilanne, jos olisin silloin ja siinä tilanteessa tehnyt sillain ja tällain.

c) Yhteisen tuttava- ja kaveripiirin takia en pysty olemaan kuulematta juttuja hänestä ja hänen nykyisestä toiminnasta, enkä voi millään käsittää hänen toimintaansa taikka hyväksyä. Tiedän, että se ei mulle enää kuulu, mitä hän tekee, mutta silti se sattuu ihan sairaana, kun kuulee mitä hän tekee. Itsekästä? Kontrolloivaa? En tiedä. En kuitenkaan puutu hänen elämään millään tavoin, joten en siksi ite ajattele, että olisi itsekästä tai kontrolloivaa. Todella vahva kiintymys toiseen tässä on kuitenkin taustalla.

Välillä olen todella katera ja mielessäni en todellakaan ajattele kovin positiivisia asioita hänestä tai toivo mitään hyvää hänen tulevalle elämälleen (janoan kai jonkinlaista kostoa?). Välillä taas olen rauhallinen ja pystyn uskottelemaan(?) itselleni, että kai se on hyvä näin, että hän on kenties löytänyt sitten itselleen onnen. Välillä taas itken, suren ja kaipaan raivoisasti sitä kaikkea hyvää, mitä meillä oli ja toivon, että sen kaiken voisi saada takaisin.

Eihän se yksistään minusta ole kiinni, että siitä mitään voisi enää tullakkaan ja ei välttämättä se kaikkein fiksuin toive todellakaan olekkaan. Kuitenkin haluan päästä eroon kaikista nuista katkerista ja kostonhimoisista ajatuksista. Jos moiset ajatukset pysyy mielessä niin ei sitä todellakaan pysty oikeasti antamaan anteeksi, vaikka kuinka sen ääneen sanoisi. Anteeksi antaminen on kuitenkin kaiken uudelleen mahdollisesti aloittamisen perusta. Ja vaikka ei alusta enää mikään hänen kanssaa alkaisikaan niin ehkäpä se antaisi omaan päähäni rauhan ja en enää kärsisi tuskaa näistä asioista.... Se on vain niin pirun vaikiaa antaa kaikki tuo anteeksi. Kostamaan en kuitenkaan halua lähteä, vaikka toisinaan tuntuukin, että sillä saisi niin paljon omaa pahaa oloa laitettua pois. Edelleen kuitenkin niin paljon rakastan, että en halua häntä vahingoittaa en fyysisesti enkä henkisesti enkä yhtään mitenkään. En halua toimia niinkuin hän.

Huh huh... hankalaa on. Onneksi sain kuitenkin ajan ammattihenkilöltä kohtuu nopeasti, joten jospa tää tästä hiljalleen lähtis eteneen. PRKLeen suhteet :S

ap kirjoitti:

Joo pitäisihän nuo muutama "kypsä" kommentti ohittaa, mutta kerrottaneen, että molemmat olemme jo kahenkympin ylittäneitä.

Tyttö tuntui maailman täydellisimmältä sen takia, mitä hän muuten oli. Kaikki se miten tulimme yhdessä toimeen ja miten hyvin toistemme kanssa viihdyimme oli erittäin hyvää ja mukavaa. Siksi tuo muiden tapailu onkin niin käsittämätöntä, että miksi hänen piti sellaiseen ryhtyä. Puhumattakaan siitä, että kun hän ei kuunnellut ihan yhtään mitä yritin hänelle tuollon heinäkuussa sanoa ja ei ymmärtänyt yhtään mun tilannetta.

Koko tilanne on aiheuttanut mulle ihan sairaan sekavan olon sen takia, että

a) Menetin elämästäni jotain sellaista, jota rakastin kaikesta huolimatta yli kaiken ja jonka kanssa halusin asiat korjata ja sovittaa. Viihdyin hänen seurassaan huomattavasti paremmin kuin muiden kavereideni kanssa.

b) Tiedän, että hän toimi todella törkeästi ja väärin, mutta silti en pääse irti kaikenmoisesta jossittelusta, että miten olisi tilanne, jos olisin silloin ja siinä tilanteessa tehnyt sillain ja tällain.

c) Yhteisen tuttava- ja kaveripiirin takia en pysty olemaan kuulematta juttuja hänestä ja hänen nykyisestä toiminnasta, enkä voi millään käsittää hänen toimintaansa taikka hyväksyä. Tiedän, että se ei mulle enää kuulu, mitä hän tekee, mutta silti se sattuu ihan sairaana, kun kuulee mitä hän tekee. Itsekästä? Kontrolloivaa? En tiedä. En kuitenkaan puutu hänen elämään millään tavoin, joten en siksi ite ajattele, että olisi itsekästä tai kontrolloivaa. Todella vahva kiintymys toiseen tässä on kuitenkin taustalla.

Välillä olen todella katera ja mielessäni en todellakaan ajattele kovin positiivisia asioita hänestä tai toivo mitään hyvää hänen tulevalle elämälleen (janoan kai jonkinlaista kostoa?). Välillä taas olen rauhallinen ja pystyn uskottelemaan(?) itselleni, että kai se on hyvä näin, että hän on kenties löytänyt sitten itselleen onnen. Välillä taas itken, suren ja kaipaan raivoisasti sitä kaikkea hyvää, mitä meillä oli ja toivon, että sen kaiken voisi saada takaisin.

Eihän se yksistään minusta ole kiinni, että siitä mitään voisi enää tullakkaan ja ei välttämättä se kaikkein fiksuin toive todellakaan olekkaan. Kuitenkin haluan päästä eroon kaikista nuista katkerista ja kostonhimoisista ajatuksista. Jos moiset ajatukset pysyy mielessä niin ei sitä todellakaan pysty oikeasti antamaan anteeksi, vaikka kuinka sen ääneen sanoisi. Anteeksi antaminen on kuitenkin kaiken uudelleen mahdollisesti aloittamisen perusta. Ja vaikka ei alusta enää mikään hänen kanssaa alkaisikaan niin ehkäpä se antaisi omaan päähäni rauhan ja en enää kärsisi tuskaa näistä asioista.... Se on vain niin pirun vaikiaa antaa kaikki tuo anteeksi. Kostamaan en kuitenkaan halua lähteä, vaikka toisinaan tuntuukin, että sillä saisi niin paljon omaa pahaa oloa laitettua pois. Edelleen kuitenkin niin paljon rakastan, että en halua häntä vahingoittaa en fyysisesti enkä henkisesti enkä yhtään mitenkään. En halua toimia niinkuin hän.

Huh huh... hankalaa on. Onneksi sain kuitenkin ajan ammattihenkilöltä kohtuu nopeasti, joten jospa tää tästä hiljalleen lähtis eteneen. PRKLeen suhteet :S

Lue lisää

Hei hienoa että oot tosissaan hakenut apua ja olet saanut ajankin. Wau, sua täytyy ihan ihailla, koska monet miehet eivät vaivaudu edes myöntämään että joskus asioista on hyvä jutella ammattilaisen kanssa.

=) jaksamisia sulle!

=)) kirjoitti:

Hei hienoa että oot tosissaan hakenut apua ja olet saanut ajankin. Wau, sua täytyy ihan ihailla, koska monet miehet eivät vaivaudu edes myöntämään että joskus asioista on hyvä jutella ammattilaisen kanssa.

=) jaksamisia sulle!

Lue lisää

Totta tuo että hienoa et oot oikeesti hekenut apua ja saanut ajan ammattiauttajalle. Ja eihän sen tosiaan tarvi olla mikään psykiatri, pelkästään sellainen ihminen joka osaa kuunnella ja kertoa myöskin joissain tilanteissa omia mielipiteitään. Siis sitähän tää ammattiapu just on et ei heilläkään ole vastauksia asioihin valmiina, mutta sinne lähinnä mennäänkin just puhumaan omasta pahasta olosta ja musta ainakin tuntuu kertomasi perusteella et olet todellakin ihan sekaisin noiden ajatustes kanssa ja tarvitset todellakin ihmisen jolle puhua asioista.

JA nuorella iällähän noita tunnemyllerryksiä tulee enemmän ja vähemmän, kyllä itelläki otti koville ku pitkäaikainen miesystävä yht´äkkiä vaan pisti välit poikki, ei ollut kuvioissa mitään pettämistä tms vaan yksinkertainen tosiasia et hän ei enää vaan rakastanut minua. :( ja tän sain kuulla ihan tosta noin vaan yhtenä päivänä pisti vaan viestin et tää kaikki on nyt ohi ja et asiasta ei voi puhua. Onneks itel oli sillo todella hyviä ystäviä jotka jaksoi kuunnella mun tuskaa ja antaa tukeaan silloin ku olin ihan hajalla ite. Et ei sen välttämät aina tarvii olla myöskään ammattiauttaja, joskus jo ystävätkin voi saada saman aikaan. Kyl sitä monta päivää itki niille pahaa oloa ja oli niinkin et kaverit tuli mun luo yöks ja puhuttiin yöt läpeensä niitä syitä et miks kävi näin mitä tein väärin?? Sehän se siinä olikin se pahin ku syytin itseäni tapahtuneesta, et en ollut osannut tehdä hänelle mieliksi ym ym kunnes lopulta tajusin ajan kanssa et ei se vika ollut mussa vaan hänessä, hänen oma elämä oli niin sekaisin et ei pystynyt enä äoman ahdistuksensa kanssa keskittymään meidän suhteeseen. Ja vaikka kuinka yritin tarjota hänelle tukeani ja toitotin et me selvitää ntästä, hän ei ollut edes valmis yrittämään..hän vaan halus musta eroon ja sillä siisti. :( tottakai tuo sattuu, se sattuu aina ja on pitkään semmoinen olo etten tästä enää selviä mut itekin tulin huomanneeks et aika parantaa haavat ja tuossa tilanteessa sitä aikaa pitää nimenomaan itelle antaa ja paljon. Ei nää asiat päivässä selviä ja siitä se pikkuhiljaa alkaa sullakin sitten aurinko paistamaan risukasaankin. :) ja vaikka nyt tuntuu,ettet löydä koskaan parempaa naista kuin tämä ni voin sanoa et ei pidä paikkaansa, joskus vuoden päästä voit jo ihmetellä et mitä edes näit siinä naisessa vaikka se nyt tuntuu et et vois koskaan noin ajatella. Ja nyt on nimenomaan itkun aika, itku auttaa pahimpiin tunteisiin, älä pelkää yhtään itkeä sitä tuskaa pois sillä sillä se sit helpottaa..vaikka tiedän et monet miehet on sitä mielta et tosi miehet eivät itke mut kyllä nekin itkevät.

mie vaan.. kirjoitti:

Totta tuo että hienoa et oot oikeesti hekenut apua ja saanut ajan ammattiauttajalle. Ja eihän sen tosiaan tarvi olla mikään psykiatri, pelkästään sellainen ihminen joka osaa kuunnella ja kertoa myöskin joissain tilanteissa omia mielipiteitään. Siis sitähän tää ammattiapu just on et ei heilläkään ole vastauksia asioihin valmiina, mutta sinne lähinnä mennäänkin just puhumaan omasta pahasta olosta ja musta ainakin tuntuu kertomasi perusteella et olet todellakin ihan sekaisin noiden ajatustes kanssa ja tarvitset todellakin ihmisen jolle puhua asioista.

JA nuorella iällähän noita tunnemyllerryksiä tulee enemmän ja vähemmän, kyllä itelläki otti koville ku pitkäaikainen miesystävä yht´äkkiä vaan pisti välit poikki, ei ollut kuvioissa mitään pettämistä tms vaan yksinkertainen tosiasia et hän ei enää vaan rakastanut minua. :( ja tän sain kuulla ihan tosta noin vaan yhtenä päivänä pisti vaan viestin et tää kaikki on nyt ohi ja et asiasta ei voi puhua. Onneks itel oli sillo todella hyviä ystäviä jotka jaksoi kuunnella mun tuskaa ja antaa tukeaan silloin ku olin ihan hajalla ite. Et ei sen välttämät aina tarvii olla myöskään ammattiauttaja, joskus jo ystävätkin voi saada saman aikaan. Kyl sitä monta päivää itki niille pahaa oloa ja oli niinkin et kaverit tuli mun luo yöks ja puhuttiin yöt läpeensä niitä syitä et miks kävi näin mitä tein väärin?? Sehän se siinä olikin se pahin ku syytin itseäni tapahtuneesta, et en ollut osannut tehdä hänelle mieliksi ym ym kunnes lopulta tajusin ajan kanssa et ei se vika ollut mussa vaan hänessä, hänen oma elämä oli niin sekaisin et ei pystynyt enä äoman ahdistuksensa kanssa keskittymään meidän suhteeseen. Ja vaikka kuinka yritin tarjota hänelle tukeani ja toitotin et me selvitää ntästä, hän ei ollut edes valmis yrittämään..hän vaan halus musta eroon ja sillä siisti. :( tottakai tuo sattuu, se sattuu aina ja on pitkään semmoinen olo etten tästä enää selviä mut itekin tulin huomanneeks et aika parantaa haavat ja tuossa tilanteessa sitä aikaa pitää nimenomaan itelle antaa ja paljon. Ei nää asiat päivässä selviä ja siitä se pikkuhiljaa alkaa sullakin sitten aurinko paistamaan risukasaankin. :) ja vaikka nyt tuntuu,ettet löydä koskaan parempaa naista kuin tämä ni voin sanoa et ei pidä paikkaansa, joskus vuoden päästä voit jo ihmetellä et mitä edes näit siinä naisessa vaikka se nyt tuntuu et et vois koskaan noin ajatella. Ja nyt on nimenomaan itkun aika, itku auttaa pahimpiin tunteisiin, älä pelkää yhtään itkeä sitä tuskaa pois sillä sillä se sit helpottaa..vaikka tiedän et monet miehet on sitä mielta et tosi miehet eivät itke mut kyllä nekin itkevät.

Lue lisää

Kyllähän tuota on kavereitten kans jauhettu jo paljon koko tapausta. Ehkä jollain tapaa itse tuo asia ei niin paljoa ole se asia mikä häiritsee vaan enemmänkin ne tuntemukset ja ajatukset, joita koko tapaus aiheuttaa.

Kyllähän se oli aivan sairaan kova pala, kun ensin tyttö vannoo rakkauttaan ja sitä, ettei mikään tekisi häntä niin onnelliseksi kuin, että voisimme rakentaa suhdetta jälleen. Muutamien päivien päästä ääni kellossa olikin jo ihan toinen ja uutta matoa koukussa. Tokaisi, että ehkä hän ei sittenkään ollut niin tosissaan kuin sanoi. No ei nähtävästi ollutkaan. Pahalta se tuntui seurata vierestä toisen toimia, kun itelle oli jääny vahvasti sellanen kuva ja uskomus, että hän todella halusi sen suhteen kanssani. Aikasemmin oli joka paikassa kertonut kaikille mahollisille ihmisille kuinka olin hänen elämänsä tärkein henkilö jne. Yhtäkkia olinkin hänelle pelkkää ilmaa, jos sitäkään.

Oli miten oli, kuitenkin tällä hetkellä haluan vaan päästä eroon nuista toistuvasti päähän tulevista sairaista ajatuksista. Niistä tulee itelle vain ihan sairaan paha olo, enkä muutenkaan usko, että sellaiset tuossa mittakaavassa kuuluu järkevään päähän. Varmasti sitä etenkin tuollaisen tapauksen jälkeen viikko tai pari saattaa olla ei niin hyviä ajatuksia toisesta päässä, mutta että ne on jatkunut jo kuukausikaupalla. Puhumattakaan siitä, että sitten siinä välissä on sairaanloista kaipausta ja tuntemuksia siitä, ettei enää elämässä ole oikein mitään järkeä. Parempi siis tehä asialle jotain tarpeeksi ajoissa. Eniten huolettaa se, että nuo tunteet saattaa vaihella todella nopeasti. Ensin saattaa olla ihan hyvä ellei jopa todella hyvä olla ja siitä kun kuluu muutamia minuutteja niin saattaa olla jo aivan paska fiilis ja tekis mieli halkasta kallo et saa sen ahistuksen päästä pois.

ap kirjoitti:

Kyllähän tuota on kavereitten kans jauhettu jo paljon koko tapausta. Ehkä jollain tapaa itse tuo asia ei niin paljoa ole se asia mikä häiritsee vaan enemmänkin ne tuntemukset ja ajatukset, joita koko tapaus aiheuttaa.

Kyllähän se oli aivan sairaan kova pala, kun ensin tyttö vannoo rakkauttaan ja sitä, ettei mikään tekisi häntä niin onnelliseksi kuin, että voisimme rakentaa suhdetta jälleen. Muutamien päivien päästä ääni kellossa olikin jo ihan toinen ja uutta matoa koukussa. Tokaisi, että ehkä hän ei sittenkään ollut niin tosissaan kuin sanoi. No ei nähtävästi ollutkaan. Pahalta se tuntui seurata vierestä toisen toimia, kun itelle oli jääny vahvasti sellanen kuva ja uskomus, että hän todella halusi sen suhteen kanssani. Aikasemmin oli joka paikassa kertonut kaikille mahollisille ihmisille kuinka olin hänen elämänsä tärkein henkilö jne. Yhtäkkia olinkin hänelle pelkkää ilmaa, jos sitäkään.

Oli miten oli, kuitenkin tällä hetkellä haluan vaan päästä eroon nuista toistuvasti päähän tulevista sairaista ajatuksista. Niistä tulee itelle vain ihan sairaan paha olo, enkä muutenkaan usko, että sellaiset tuossa mittakaavassa kuuluu järkevään päähän. Varmasti sitä etenkin tuollaisen tapauksen jälkeen viikko tai pari saattaa olla ei niin hyviä ajatuksia toisesta päässä, mutta että ne on jatkunut jo kuukausikaupalla. Puhumattakaan siitä, että sitten siinä välissä on sairaanloista kaipausta ja tuntemuksia siitä, ettei enää elämässä ole oikein mitään järkeä. Parempi siis tehä asialle jotain tarpeeksi ajoissa. Eniten huolettaa se, että nuo tunteet saattaa vaihella todella nopeasti. Ensin saattaa olla ihan hyvä ellei jopa todella hyvä olla ja siitä kun kuluu muutamia minuutteja niin saattaa olla jo aivan paska fiilis ja tekis mieli halkasta kallo et saa sen ahistuksen päästä pois.

Lue lisää

Fiksusti pohdit asioitas. Annat kaikkien tunteiden tulla. Vaan usein on niin että syy ei oo yhden niskoilla. Sen helposti unohtaa mitä itte teki pieleen. Tuskallistahan sitä on ajatella et itte olisi pilannut tärkeitä asioita. Helppo vierittää syy pois itteltä vaikka se syy on molempien. Tuollein kun sun tyttö on käyttäytynyt käyttäytyy ihminen joka on kokenut jotain epämiellyttävää. Ei kukaan syyttä tuollain tee. Vannoo rakkautta ja sitten oot ilmaa. Ootko loukannut, sanonut pahasti?
Sitä on helppo sillain miettiäkkin että itte on yrittänyt olla hyvä. Kun pitäis yrittää miettiä eri tavalla. Sanot ettei se sun tyttös ymmärtänyt mitä oot joutunu kestään. Jos se on ajatellu samalla tavalla. Ihan yhtä paljo kokenut siitä inhotusta kuin sä. Ihmisten suhteista ei tuu mitään jos ajatellaan vain kuinka itteä sattuu. Kuinka itte ansaitsee anteeksi pyynnön. Silleen unohtaa sen kumppaninsa. Henkistä kehitystä se anteeksi pyytäminen aina vaatii. Mun kokemuksen mukaan sitä osottaa se kun näkee kumppanin tuskan omansa ylitse. Helppo ajatella ettei kumppanilla ole syytä loukkaantua sanoistani kun enhän mä tarkoittanut niitä niin. Pitää osata asettua toisen asemaan. Joskus pitää osata anteeksikin pyytää vaikka itse ei olisi anteeksi pyyntöjä saanut. Ehkä te ette toistenne kanssa tuollasia juttuja osanneet eikä teidän suhde sen takia voinut jatkua. Seuraavassa suhteessasi voit miettiä noita asioita. Ehkä löydät jonkun sopivamman, jonka kanssa se toisen olon hyväksi tekeminen on helpompaa. Ei kaikki sovi yhteen, joku toinen huomioi sun olon paremmin ja sitten itsekin osaat olla huomioivampi.

Syyt. kirjoitti:

Fiksusti pohdit asioitas. Annat kaikkien tunteiden tulla. Vaan usein on niin että syy ei oo yhden niskoilla. Sen helposti unohtaa mitä itte teki pieleen. Tuskallistahan sitä on ajatella et itte olisi pilannut tärkeitä asioita. Helppo vierittää syy pois itteltä vaikka se syy on molempien. Tuollein kun sun tyttö on käyttäytynyt käyttäytyy ihminen joka on kokenut jotain epämiellyttävää. Ei kukaan syyttä tuollain tee. Vannoo rakkautta ja sitten oot ilmaa. Ootko loukannut, sanonut pahasti?
Sitä on helppo sillain miettiäkkin että itte on yrittänyt olla hyvä. Kun pitäis yrittää miettiä eri tavalla. Sanot ettei se sun tyttös ymmärtänyt mitä oot joutunu kestään. Jos se on ajatellu samalla tavalla. Ihan yhtä paljo kokenut siitä inhotusta kuin sä. Ihmisten suhteista ei tuu mitään jos ajatellaan vain kuinka itteä sattuu. Kuinka itte ansaitsee anteeksi pyynnön. Silleen unohtaa sen kumppaninsa. Henkistä kehitystä se anteeksi pyytäminen aina vaatii. Mun kokemuksen mukaan sitä osottaa se kun näkee kumppanin tuskan omansa ylitse. Helppo ajatella ettei kumppanilla ole syytä loukkaantua sanoistani kun enhän mä tarkoittanut niitä niin. Pitää osata asettua toisen asemaan. Joskus pitää osata anteeksikin pyytää vaikka itse ei olisi anteeksi pyyntöjä saanut. Ehkä te ette toistenne kanssa tuollasia juttuja osanneet eikä teidän suhde sen takia voinut jatkua. Seuraavassa suhteessasi voit miettiä noita asioita. Ehkä löydät jonkun sopivamman, jonka kanssa se toisen olon hyväksi tekeminen on helpompaa. Ei kaikki sovi yhteen, joku toinen huomioi sun olon paremmin ja sitten itsekin osaat olla huomioivampi.

Lue lisää

Tiedän, että tein myös ite suhteessa virheitä ja monta kertaa oon katuen miettinyt sitä, että jos olisin tehnyt jossain tilanteessa toisin. Pari asiaa on sellaista, joita kadun edelleen todella paljon, vaikka niistä on aikaa 1,5 vuotta. Ne oli todella huonoja sanoja täysin väärässä tilanteessa. Juuri sellaisia sanoja, että en sitä oikeasti tarkoittanut, mutta kaikki mahollinen siinä tilanteessa oli sitä tarkoitusperää vastaan.

Kuitenkin mietityttää, että mikä ajoi tytön alunperinkin tapailemaan toisia miehiä, koska kahden ensimmäisen tapailuepisodin aikaan meillä kuitenkin meni sinänsä hyvin, ettei meillä mitään isompia riitoja ollut ja käytiin todella paljon toistemme luona, vaikka asuimmekin tuolloin eri paikkakunnilla. Ehkäpä kuitenkin olisi pitänyt tehdä asialle vahvemmin jotain jo silloin ensimmäisen tai toisen tapailuepisodin jälkeen, koska näin jälkikäteen ajateltuna aloimme molemmat olla hieman epäluuloisia toisia kohtaan.

Kumpikaan meistä ei oikein ilahtunut ideasta, jos toinen lähti käymään vaikkapa kavereiden kanssa ulkona, puhumattakaan siitä, että alkoi tulla riitaa siitä, että miksi toinen liikkuu niiden ja niiden ihmisten kanssa. Kyllähän tuo vaikuttaa siltä, että tuolloin jo alkoi olemaan jotain todella pahasti pielessä. Tietäispä vain mitä ja olisipa jo tuolloin tiennyt. Päätimme silti jatkaa, koska kun olimme yhdessä jossain tai tekemässä jotain niin silloin homma kyllä toimi. Erossa oleminen toi sitten ongelmia. Niin ja ei se yhessä oleminenkaan aina mitään ruusuilla tanssimista ollut, mutta riitojen ja kinastelujen määrä oli murto-osaa siitä, mitä oli kun olimme poissa toistemme luota.

Tuo epäitsekkyys asia on hieman jännä asia, josta oon onneksi tuon psykiatrin kanssa jo hieman päässyt juttelemaan. Omasta mielestä olin ja olen aina ollut todella epäitsekäs ja useimmiten asetan toiset ihmiset itseni edelle. Lisäksi olen aina kuvitellut, että osaa asettua hyvin toisen asemaan. Jostain kumman syystä se ammattiheppukin sanoi, että kuulosta toisaalta hieman itsekkäältä ja en osaa ajatella asiaa toisen kannalta. Pahalta tuntuu kuulla tällaista, koska oma minäkuva on toisenlainen ja välillä miettinyt, että ehkä olisi pitänyt olla enemmän itsekäs. Vituttaa kuulla tuollaista, mutta ei torjuta asiaa silti niin, jospa sitä huomais itestä jotain uutta ja vois asialle tehä jotain. Toisaalta oon miettinyt, että onkohan asia voinut kääntyä päälaelleen, että koska teen kohtuu paljon epäitsekkäitä tekoja niin vastavuorosesti odotan toiselta epäitsekkäitä tekoja minua kohtaan? En tiedä, toivottavasti tämäkin selviäisi.

Lopuksi kerrottakoon, että lisähämmennystä aiheuttaa se, että tyttö otti yhteyttä päivä pari sitten ja pyysi, että voitaisiinko tavata ja jutella. Hänellä on kuulemma ikävä. Haluaisin todella paljon pystyä tapaamaan hänet, koska itsekkin kaipaan todella paljon, mutta en tiedä, että miten sitten reagoisin kaikkeen hänen nykytilanteeseen ja kaikkeen siihen mitä kävimme läpi kuukausi pari sitten. Vaikka kuinka haluan antaa hänelle anteeksi, raaka tosiasia on se, että syvällä sisimmässäni en ole vieläkään voinut antaa anteeksi ja unohtaa tuota kohtelua, jonka oon kokenu vääräksi. Jos tein jotain todella pahasti väärin tyttöä kohtaan, niin mielestäni se ei oikeuta siltikään toimimaan siten kuten hän toimi. Kyllä niistä asioista olisi pitänyt puhua ensin ja yrittää ratkoa.

Lisäksi pelottaa sekin, että miten reagoisin siihen, että kun toisaalta yhä edelleen haluaisin jatkaa hänen kanssaan ja että kaikki se meidän suunnittelema tulevaisuus ja elämä voitaisiin toteuttaa, mutta kun todennäköisesti se silti jäisi toteutumatta. Sitten, jos tyttö haluaisikin taas yrittää niin miten luontoni suhtautuisi siihen. Pitäisi pystyä antamaan asiat anteeksi, mutta miten antaa anteeksi, kun ei vain pysty ja mieli risteilee koston, kaipuun, vihan, rakkauden ja anteeksiantamisen tiedon tärkeyden välillä?

Paljon kysymyksiä niin vähän vastauksia...

ap kirjoitti:

Tiedän, että tein myös ite suhteessa virheitä ja monta kertaa oon katuen miettinyt sitä, että jos olisin tehnyt jossain tilanteessa toisin. Pari asiaa on sellaista, joita kadun edelleen todella paljon, vaikka niistä on aikaa 1,5 vuotta. Ne oli todella huonoja sanoja täysin väärässä tilanteessa. Juuri sellaisia sanoja, että en sitä oikeasti tarkoittanut, mutta kaikki mahollinen siinä tilanteessa oli sitä tarkoitusperää vastaan.

Kuitenkin mietityttää, että mikä ajoi tytön alunperinkin tapailemaan toisia miehiä, koska kahden ensimmäisen tapailuepisodin aikaan meillä kuitenkin meni sinänsä hyvin, ettei meillä mitään isompia riitoja ollut ja käytiin todella paljon toistemme luona, vaikka asuimmekin tuolloin eri paikkakunnilla. Ehkäpä kuitenkin olisi pitänyt tehdä asialle vahvemmin jotain jo silloin ensimmäisen tai toisen tapailuepisodin jälkeen, koska näin jälkikäteen ajateltuna aloimme molemmat olla hieman epäluuloisia toisia kohtaan.

Kumpikaan meistä ei oikein ilahtunut ideasta, jos toinen lähti käymään vaikkapa kavereiden kanssa ulkona, puhumattakaan siitä, että alkoi tulla riitaa siitä, että miksi toinen liikkuu niiden ja niiden ihmisten kanssa. Kyllähän tuo vaikuttaa siltä, että tuolloin jo alkoi olemaan jotain todella pahasti pielessä. Tietäispä vain mitä ja olisipa jo tuolloin tiennyt. Päätimme silti jatkaa, koska kun olimme yhdessä jossain tai tekemässä jotain niin silloin homma kyllä toimi. Erossa oleminen toi sitten ongelmia. Niin ja ei se yhessä oleminenkaan aina mitään ruusuilla tanssimista ollut, mutta riitojen ja kinastelujen määrä oli murto-osaa siitä, mitä oli kun olimme poissa toistemme luota.

Tuo epäitsekkyys asia on hieman jännä asia, josta oon onneksi tuon psykiatrin kanssa jo hieman päässyt juttelemaan. Omasta mielestä olin ja olen aina ollut todella epäitsekäs ja useimmiten asetan toiset ihmiset itseni edelle. Lisäksi olen aina kuvitellut, että osaa asettua hyvin toisen asemaan. Jostain kumman syystä se ammattiheppukin sanoi, että kuulosta toisaalta hieman itsekkäältä ja en osaa ajatella asiaa toisen kannalta. Pahalta tuntuu kuulla tällaista, koska oma minäkuva on toisenlainen ja välillä miettinyt, että ehkä olisi pitänyt olla enemmän itsekäs. Vituttaa kuulla tuollaista, mutta ei torjuta asiaa silti niin, jospa sitä huomais itestä jotain uutta ja vois asialle tehä jotain. Toisaalta oon miettinyt, että onkohan asia voinut kääntyä päälaelleen, että koska teen kohtuu paljon epäitsekkäitä tekoja niin vastavuorosesti odotan toiselta epäitsekkäitä tekoja minua kohtaan? En tiedä, toivottavasti tämäkin selviäisi.

Lopuksi kerrottakoon, että lisähämmennystä aiheuttaa se, että tyttö otti yhteyttä päivä pari sitten ja pyysi, että voitaisiinko tavata ja jutella. Hänellä on kuulemma ikävä. Haluaisin todella paljon pystyä tapaamaan hänet, koska itsekkin kaipaan todella paljon, mutta en tiedä, että miten sitten reagoisin kaikkeen hänen nykytilanteeseen ja kaikkeen siihen mitä kävimme läpi kuukausi pari sitten. Vaikka kuinka haluan antaa hänelle anteeksi, raaka tosiasia on se, että syvällä sisimmässäni en ole vieläkään voinut antaa anteeksi ja unohtaa tuota kohtelua, jonka oon kokenu vääräksi. Jos tein jotain todella pahasti väärin tyttöä kohtaan, niin mielestäni se ei oikeuta siltikään toimimaan siten kuten hän toimi. Kyllä niistä asioista olisi pitänyt puhua ensin ja yrittää ratkoa.

Lisäksi pelottaa sekin, että miten reagoisin siihen, että kun toisaalta yhä edelleen haluaisin jatkaa hänen kanssaan ja että kaikki se meidän suunnittelema tulevaisuus ja elämä voitaisiin toteuttaa, mutta kun todennäköisesti se silti jäisi toteutumatta. Sitten, jos tyttö haluaisikin taas yrittää niin miten luontoni suhtautuisi siihen. Pitäisi pystyä antamaan asiat anteeksi, mutta miten antaa anteeksi, kun ei vain pysty ja mieli risteilee koston, kaipuun, vihan, rakkauden ja anteeksiantamisen tiedon tärkeyden välillä?

Paljon kysymyksiä niin vähän vastauksia...

Lue lisää

Ehkä et vielä usko, mutta ne kivut ja tuskat, joita käyt nyt läpi, kypsyttävät sinua vastaanottamaan ja tunnistamaa tosi rakkauden. Tämän kokemuksen kautta opit myös tuntemaan itseäsi enemmän. Voi olla, että jonain päivänä toteat, miten raakileeksi olisitkaan jäänyt, ellet olisi joutunut käymään tätä pettymystä läpi.

ap kirjoitti:

Tiedän, että tein myös ite suhteessa virheitä ja monta kertaa oon katuen miettinyt sitä, että jos olisin tehnyt jossain tilanteessa toisin. Pari asiaa on sellaista, joita kadun edelleen todella paljon, vaikka niistä on aikaa 1,5 vuotta. Ne oli todella huonoja sanoja täysin väärässä tilanteessa. Juuri sellaisia sanoja, että en sitä oikeasti tarkoittanut, mutta kaikki mahollinen siinä tilanteessa oli sitä tarkoitusperää vastaan.

Kuitenkin mietityttää, että mikä ajoi tytön alunperinkin tapailemaan toisia miehiä, koska kahden ensimmäisen tapailuepisodin aikaan meillä kuitenkin meni sinänsä hyvin, ettei meillä mitään isompia riitoja ollut ja käytiin todella paljon toistemme luona, vaikka asuimmekin tuolloin eri paikkakunnilla. Ehkäpä kuitenkin olisi pitänyt tehdä asialle vahvemmin jotain jo silloin ensimmäisen tai toisen tapailuepisodin jälkeen, koska näin jälkikäteen ajateltuna aloimme molemmat olla hieman epäluuloisia toisia kohtaan.

Kumpikaan meistä ei oikein ilahtunut ideasta, jos toinen lähti käymään vaikkapa kavereiden kanssa ulkona, puhumattakaan siitä, että alkoi tulla riitaa siitä, että miksi toinen liikkuu niiden ja niiden ihmisten kanssa. Kyllähän tuo vaikuttaa siltä, että tuolloin jo alkoi olemaan jotain todella pahasti pielessä. Tietäispä vain mitä ja olisipa jo tuolloin tiennyt. Päätimme silti jatkaa, koska kun olimme yhdessä jossain tai tekemässä jotain niin silloin homma kyllä toimi. Erossa oleminen toi sitten ongelmia. Niin ja ei se yhessä oleminenkaan aina mitään ruusuilla tanssimista ollut, mutta riitojen ja kinastelujen määrä oli murto-osaa siitä, mitä oli kun olimme poissa toistemme luota.

Tuo epäitsekkyys asia on hieman jännä asia, josta oon onneksi tuon psykiatrin kanssa jo hieman päässyt juttelemaan. Omasta mielestä olin ja olen aina ollut todella epäitsekäs ja useimmiten asetan toiset ihmiset itseni edelle. Lisäksi olen aina kuvitellut, että osaa asettua hyvin toisen asemaan. Jostain kumman syystä se ammattiheppukin sanoi, että kuulosta toisaalta hieman itsekkäältä ja en osaa ajatella asiaa toisen kannalta. Pahalta tuntuu kuulla tällaista, koska oma minäkuva on toisenlainen ja välillä miettinyt, että ehkä olisi pitänyt olla enemmän itsekäs. Vituttaa kuulla tuollaista, mutta ei torjuta asiaa silti niin, jospa sitä huomais itestä jotain uutta ja vois asialle tehä jotain. Toisaalta oon miettinyt, että onkohan asia voinut kääntyä päälaelleen, että koska teen kohtuu paljon epäitsekkäitä tekoja niin vastavuorosesti odotan toiselta epäitsekkäitä tekoja minua kohtaan? En tiedä, toivottavasti tämäkin selviäisi.

Lopuksi kerrottakoon, että lisähämmennystä aiheuttaa se, että tyttö otti yhteyttä päivä pari sitten ja pyysi, että voitaisiinko tavata ja jutella. Hänellä on kuulemma ikävä. Haluaisin todella paljon pystyä tapaamaan hänet, koska itsekkin kaipaan todella paljon, mutta en tiedä, että miten sitten reagoisin kaikkeen hänen nykytilanteeseen ja kaikkeen siihen mitä kävimme läpi kuukausi pari sitten. Vaikka kuinka haluan antaa hänelle anteeksi, raaka tosiasia on se, että syvällä sisimmässäni en ole vieläkään voinut antaa anteeksi ja unohtaa tuota kohtelua, jonka oon kokenu vääräksi. Jos tein jotain todella pahasti väärin tyttöä kohtaan, niin mielestäni se ei oikeuta siltikään toimimaan siten kuten hän toimi. Kyllä niistä asioista olisi pitänyt puhua ensin ja yrittää ratkoa.

Lisäksi pelottaa sekin, että miten reagoisin siihen, että kun toisaalta yhä edelleen haluaisin jatkaa hänen kanssaan ja että kaikki se meidän suunnittelema tulevaisuus ja elämä voitaisiin toteuttaa, mutta kun todennäköisesti se silti jäisi toteutumatta. Sitten, jos tyttö haluaisikin taas yrittää niin miten luontoni suhtautuisi siihen. Pitäisi pystyä antamaan asiat anteeksi, mutta miten antaa anteeksi, kun ei vain pysty ja mieli risteilee koston, kaipuun, vihan, rakkauden ja anteeksiantamisen tiedon tärkeyden välillä?

Paljon kysymyksiä niin vähän vastauksia...

Lue lisää

Tapasin tytön, kun hän sitä oli pyytänyt. Tapaaminen oli todella hämmentävä, mutta yllättävän lämminhenkinen, vaikka etenkin ite olin aluksi todella varautunut. Juteltiin siitä miksi suhde kariutui ja mitä tehtiin väärin. Kyllähän siinä kumpikin tuntui katuvan sitä mitä oli tehnyt ja molemmat myös myönnettiin, että kaivataan toista todella paljon. Tyttö kertoi myös, että nyt vasta, kun en pitkään aikaan ole oikeasti ollut osa hänen elämää, hän tajuaa mitä on menettänyt. En uskaltanut sanoa, että ei se oo mitään menettänyt, koska en halunnut liiallisella innokkuudella tuhota sitä hetkeä. Illalla jatkoimme keskustelua iltamyöhään koneen ääressä.

Juttelimme myös tästä tytön uudesta suhteesta illan aikana. Yritin olla kannustava sen suhteen suhteen ja yrittää toivottaa parasta heille. Kuitenkaan en voi sille mitään, että sisälläni kaikki se kaipuu sai jälleen järjettömän suuren toiveen siitä, että se kaikki voisi yhä edelleen palata. Tuon tapaamisen jälkeen olemme jutelleet muutaman kerran ja molemmilla kerroilla juttelut ovat jälleen olleet useita tunteja pitkiä ja ainakin itselle on tullut se tunne, että yhä edelleen tulemme loistavasti toimeen keskenämme (kertoipa tyttö myös, että ei siinä hänen nykyisessä suhteessa ole lainkaan vastaavia keskusteluja).

Kuitenkin välillä ne asiat, joita tapahtu eron aikaan ja hieman sen jälkeen kalvaa sisälläni todella paljon. En haluaisi alkaa mitään pilvilinnoja nykyisestä tilanteesta rakentamaan suhteemme mahdollisesta uudelleen aloittamisesta, mutta sen suhteen kestämisen ehdoton edellytys on se, että pystyn oikeasti sisälläni antamaan anteeksi. Vaikka kuinka ääneen sanoisin, että hän saisi anteeksi, niin silti ne asiat kumpuaa jostain mielen syövereistä ja saa aikaan pahaa verta, jota voi olla vaikea pitää sisällä. Huomaan sen jo siitä, että nuiden keskustelujen aikana on muutamia kertoja tehnyt mieli jostain asiasta muistuttaa ja sanoa hieman rumasti. Todella paljon pitänyt kasata ittiä, ettei ole niin sanonut. Muutaman kerran nuo asiat on tullut esiin todella huonon huumorin siivellä.

Miksi ihmismieli on niin heikko? Todella paljon lähti toiveet nousuun tuon tapaamisen ja sen jälkeisten keskustelujen myötä, mutta en haluaisi liian paljon toivoa, etten joutuisi jälleen pettymään. Toiseksi haluaisin oppia oikeasti antamaan anteeksi ja hyväksymään kaiken sen mitä hän on tehnyt uudessa suhteessaan. Ei meistä muuten koskaan voi enää mitään tulla :/

Hah, voiko tää olla ees todellista. Luulin tämän kirjoituksen hukkuneen jonnekin näiden foorumeiden syövereihin. Oli hieman hämmentävää nähdä tämä tuossa etusivulla, kun pitkästä aikaa satuin selailemaan näitä foorumeita. Tutun otsikon ja tekstin tunnistin heti.

Tuo suhde ja säätö ei todellakaan kantanut hedelmää mihinkään tuolloin pari vuotta sitten. Tapailimme silloin tällöin vielä nuiden syksyisten episodien jälkeen, mutta ei siitä tosiaan koskaan tullut mitään. Sama meno eli muiden miesten tapailu jatkui muutaman kuukauden rauhallisen jakson jälkeen. Lastakaan hänelle ei sitten tullutkaan. Jossain siinä tammi - maaliskuu välillä rikoin itseäni lisää nuiden hänen tapailujen ja kikkailujen takia ja jossain välissä sitten tajusin päästää kokonaan irti. Kyllähän sitä silloinkin rimpuilin edes takaisin tunteitteni kanssa, mutta hiljalleen siitä pääsin irti kokonaan. En minä silloin uskonut, että aika todellakin parantaisi haavat, mutta niin vain kävi.

Nykyisin en juurikaan tiedä hänen menoistaan mitään. Joskus olen häntä kaupungilla nähnyt ja kieltämättä, nyt sitä hieman katsoo, että mitä minä olen hänessä nähnyt silloin aikanaan. Itekkin olen sen verran eri suuntaan elämässä kehittynyt ja kasvanut, että ehkä sitä on jossain tasolla tyytyväinen, että ei hänen kanssaan sitten elämää lähtenytkään viettämään. Näyttää meillä olevan niin eri intressit, haaveet ynnä muut ajatukset elämästä. Tai mistä minä hänen perimmäisiä ajatuksia tiedän, mutta näihin ajatuksiin olen tullut, kun olen ne muutamat kerrat hänen elämäänsä nähnyt.

Paljon myös varmasti auttoi se, että tässä noin 8 kuukautta sitten tapasin naisen, jonka kanssa pystyin jälleen olemaan onnellinen. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sekin suhde tosin kaatui, mutta tosin sopuisasti, vaikkakin surullisesti, koska siinä elämä tuli niin sanotusti eteen.

Tästä tämän viestiketjun alussa mainitsemastani tilanteesta, pääsin kuitenkin yli onneksi ja ei ole jäänyt kummittelemaan mitään tästä mieleeni. Tuossa mainitsemassani uudessa suhteessa pystyin ja uskalsin luottaa siihen naiseen täysin, sain rakastaa ja tulla rakastetuksi sekä viettää ihan käsittämättömän hyviä hetkiä hänen kanssaan.

Voi myös olla, että koska tuo aiempi ero oli niin vaikea ja sen aikana jouduin käsittelemään tunteita ja ajatuksiani todella paljon, oli tuo toinen ero sen takia helpompi, eikä tuntunut siltä kuin olisi koko maailma kaatunut ympäriltä ja elämä kuollut. Jotain on sentään kuitenkin ennallaan minussa itessä, koska tuon jälkimmäisen eron jälkeen yhä rakastan sitä naista :) tai ainakin tunnen hyvin lämpimästi häntä kohtaan. Sitä ns. uutta naista, ei tuota vanhaa kohtaan, josta tämän ketjun aloituksessa olen puhunut.

Hyvin pyyhkii nykyisin ja kait tässä vielä ihan selväpäinenkin olen. Ei ole ainakaan kukaan lääkäri tai tohtori vielä sekopääksi julistanut :)