Siinä hän makasi maassa,
hiekassa, sorassa,
pieni lapsi.
Kumarruin,
oletko loukannut?
- "Kato setä kivvii!
Siin o kaikkii värei,
ne o jalokivvii.
Mää ota ne!"
Kumarruin alas,
en nähnyt mitään,
vain soraa ja hiekkaa.
En näe enää lähelle,
en edes jalokiviä.
Olen tullut sokeaksi.
Pyyhin roskaa silmästäni.
hiekassa, sorassa,
pieni lapsi.
Kumarruin,
oletko loukannut?
- "Kato setä kivvii!
Siin o kaikkii värei,
ne o jalokivvii.
Mää ota ne!"
Kumarruin alas,
en nähnyt mitään,
vain soraa ja hiekkaa.
En näe enää lähelle,
en edes jalokiviä.
Olen tullut sokeaksi.
Pyyhin roskaa silmästäni.
Vastaukset 14
Vanhimmat
liikuttava ja puhutteleva runo.
Toivottavasti roskat lähtevät,
että näet sen mikä säteilee.
Kiitän sanoistasi! Lapset avaavat silmiä, sille, mitä ei itse enää näe. Kun pystyisi jotenkin säilyttämään saman kyvyn nähdä lähelle, läsnäolevaan todellisuuteen, ei vain kauas, kuviteltuun tulevaisuuteen.
just niinko mäkin muistan lasten olles hiekkalaatikko ja pihakivitutkimuksissa...
hih, tule hyvälle mielelle tätä lukiessa ;)
hyvälle tuulelle siinä ne seista törrötti kurahaalareissa ihmetteli niitä kiviä..
hieno runo, olis meille aikuisillekkin opittavaa::
kiitos lukuhetkestä:))
Mukava kun vastasit ja että runo toi mieleen hyviä muistoja. Surullista, että ne unohtuvat niin pian, vaikka ne lapsena, lapselle ovat äärimmäisen tärkeitä. Aikuiset eivät sitä enää ymmärrä.
Sinun kuvasi kurahaalareineen kaikkineen oli niin lumoava, että olin vähällä kirjoittaa runon kurahaalareista - yhtä hyvä runoaihe kuin jokin muukin - mutta säästän sen parempaan aikaakaan. Odottakaa vain.
Niin ja kiitos mukavasta vastauksesta!
Ei, et sinä ole sokea. Oletko kadottanut sisäisen lapsesi, lapsen, joka näkee tavallisissa kivissäkin
jalokiviä ? Voisimmepa edes joskus katsella tätä maailmaa lapsen silmin, nähdä ihmeitä.
Koin " ihmeen " lukiessani runosi ja se puhutteli minua näin. Kaunis !
Tykkään lukea kommenttejasi, kiitos! Vaikka aikuinen kai välttämättä ajan myllyssä hukkaa lapsen avoimuutta asioille ja kykyä ihmetellä, onneksi lasta katsellessa muistuu mieleen paloja omasta lapsuudesta ja kykenee sitä kautta vähän asettumaan lapsen asemaan. Liian harvoin, liian vähän silti.
Sympaattinen ja valloittava runo joka kertoo juuri siitä miten lapsilla on sitä
luovaa silmää nähdä kauneutta ihan pikkiriikkisissä asioissa:))))
huomiosta pienelle runolle. Mutta suuri totuus piilee lapsen kyvyssä nähdä kauneutta siellä missä sitä on. Vaikka aikuiset eivät näkisi mitään. Ja estoton luovuus, se on tallella. Katselin hiljan pikkupojan piirustusta ja totesin, että siinä on enemmän luovaa omaperäisyyttä kuin missään omassa työssäni, luulen.
Mikäs niissä kivissä oikein onkaan?
Minunkin laivapoikani kärräsivät kiviä laivaan
niin että kamala kolke kävi aina myrskyssä.
Eräskin itki, kun hänen "kultakivensä" vierivät mereen kerran.
( minä ne taisin siivota ulos:)
Kyllä kivissä on kauneutta,
olen niitä paljonkin tiiraillut.
Mutta..
Sinun sydämesi ei ole kiveä... se nähtiin taas:)
vaan aitoa kultaa!
Taitaa olla yhteisiä piirteitä kaikilla pikkupojilla ja ehkä tytöilläkin, kiinnostus kiviin. Tosin hameista puuttuu taskut, kai. Housuntaskuissa voi pikkupoika kantaa pienen kiviaidan ainekset pihaan.
Vaikka aikuinenkin olisi kiinnostunut kivien kauneudesta, yksi ratkaiseva ero pysyy - hiekan kauneusarvot pysyvät salassa - aikuinen ei niitä näe. Kiitos kauniista sanoistakin!
niissä on samaa yhtäläisyyttä,
avoimmuutta, lämpöä ja katseenvangitsijaa.
Kivissä on jotain, jotain sellaista mitä en
itsekään osaa selittää, vaikka niitä ei osaa-
kaan enää lapsen silmin katsoa ja nähdä
niitä jalokivinä. Oma isäni aikoinaan keräili
niitä ja ne on kaikki tallessa edelleen täällä.
Et ole tullut sokeaksi, en onneksi minäkään.
Meidän katseemme ei vain enää saata löytää
sitä, minkä pienen lapsen silmä tavoittaa.
Kaunis runo jo murteensakin puolesta, mutta
erityisesti sen ajatuksien.
Kiitos lukuhetkestä ystäväni.
Sinun isälläsi taisi sitten säilyä pojan mieli aikuiseen asti, ainakin kivien keräilyn suhteen. Se keräily kun tuntuu liittyvän poikuuteen kiinteästi. Kerran katselin yhden 4-5 vuotiaan pojan taskujen tyhjennystä kävelyretken jälkeen. Koko matkan oli löytynyt jotain aarteita: kiviä tietysti ja lisäksi sähköjohdon pätkiä, pullonkorkkeja, rautalankaa, jotain muovin tapaista. Kaikkea en edes muista, mutta aarteita löytöretkeltä ei puuttunut.
Mahtavat äidit huokailla näitten aarteitten kanssa. Vasta lumi suo pienen helpotuksen.
Kiitos vastauksestasi, ystäväni!