Lapsen silmä

Kiitän sanoistasi! Lapset avaavat silmiä, sille, mitä ei itse enää näe. Kun pystyisi jotenkin säilyttämään saman kyvyn nähdä lähelle, läsnäolevaan todellisuuteen, ei vain kauas, kuviteltuun tulevaisuuteen.

hyvälle tuulelle siinä ne seista törrötti kurahaalareissa ihmetteli niitä kiviä..
hieno runo, olis meille aikuisillekkin opittavaa::
kiitos lukuhetkestä:))

Mukava kun vastasit ja että runo toi mieleen hyviä muistoja. Surullista, että ne unohtuvat niin pian, vaikka ne lapsena, lapselle ovat äärimmäisen tärkeitä. Aikuiset eivät sitä enää ymmärrä.

:))))) kirjoitti:

hyvälle tuulelle siinä ne seista törrötti kurahaalareissa ihmetteli niitä kiviä..
hieno runo, olis meille aikuisillekkin opittavaa::
kiitos lukuhetkestä:))

Sinun kuvasi kurahaalareineen kaikkineen oli niin lumoava, että olin vähällä kirjoittaa runon kurahaalareista - yhtä hyvä runoaihe kuin jokin muukin - mutta säästän sen parempaan aikaakaan. Odottakaa vain.
Niin ja kiitos mukavasta vastauksesta!

Tykkään lukea kommenttejasi, kiitos! Vaikka aikuinen kai välttämättä ajan myllyssä hukkaa lapsen avoimuutta asioille ja kykyä ihmetellä, onneksi lasta katsellessa muistuu mieleen paloja omasta lapsuudesta ja kykenee sitä kautta vähän asettumaan lapsen asemaan. Liian harvoin, liian vähän silti.

huomiosta pienelle runolle. Mutta suuri totuus piilee lapsen kyvyssä nähdä kauneutta siellä missä sitä on. Vaikka aikuiset eivät näkisi mitään. Ja estoton luovuus, se on tallella. Katselin hiljan pikkupojan piirustusta ja totesin, että siinä on enemmän luovaa omaperäisyyttä kuin missään omassa työssäni, luulen.

Taitaa olla yhteisiä piirteitä kaikilla pikkupojilla ja ehkä tytöilläkin, kiinnostus kiviin. Tosin hameista puuttuu taskut, kai. Housuntaskuissa voi pikkupoika kantaa pienen kiviaidan ainekset pihaan.
Vaikka aikuinenkin olisi kiinnostunut kivien kauneudesta, yksi ratkaiseva ero pysyy - hiekan kauneusarvot pysyvät salassa - aikuinen ei niitä näe. Kiitos kauniista sanoistakin!

Sinun isälläsi taisi sitten säilyä pojan mieli aikuiseen asti, ainakin kivien keräilyn suhteen. Se keräily kun tuntuu liittyvän poikuuteen kiinteästi. Kerran katselin yhden 4-5 vuotiaan pojan taskujen tyhjennystä kävelyretken jälkeen. Koko matkan oli löytynyt jotain aarteita: kiviä tietysti ja lisäksi sähköjohdon pätkiä, pullonkorkkeja, rautalankaa, jotain muovin tapaista. Kaikkea en edes muista, mutta aarteita löytöretkeltä ei puuttunut.
Mahtavat äidit huokailla näitten aarteitten kanssa. Vasta lumi suo pienen helpotuksen.

Kiitos vastauksestasi, ystäväni!