En ole aikoihin kirjoittanut Googlen hakukenttään sanaa "adoptio". Tänään sain jostain siihen kimmokkeen, kun oma pieni lapseni nukahti päiväunilleen ja jäin häntä hiljaa katselemaan. Sydämeen tulvi rakkautta ja hellyyttä niin, että sitä on ihan vaikea käsittää. Rakastan lastani ja samalla kuitenkin muistan, kuinka minua ei rakastettu. Siksi kai istun tässä lukemassa kokemuksia ja miettimässä, eikö Suomessa ole yhtään samanlaista tarinaa kuin minulla on kerrottavana?
Olen suomalainen adoptiolapsi, joka joutui lastenkotiin 9kk ikäisenä. Vietin laitoksessa aikaa yhteensä yhdeksän kuukautta, vauvojen puolella. Minulle on kerrottu että tänä aikana minua käytiin katsomassa useamman kerran tulevien adoptiovanhempieni taholta. Tulin osaksi heidän perhettään vuonna 84, ja tämän jälkeen meitä käytiin katsomassa, siis tarkistamassa kerran tai kaksi. Sen jälkeen olin omillani.
Olen aina tiennyt että olen adoptoitu, ja olen aina saanut kuulla siitä. Adovanhempieni suvun on minua edelleenkin vaikea hyväksyä ja he usein erottivat minut suvun muista lapsista kertomalla minulle, että minulla on oma suku tuolla jossain johon kuulun. Myös adoäitini kertoi aina, että olen ADOPTIOlapsi. En heidän oikea lapsensa vaan jotain muuta mitä annetaan tilalle kun omaa lasta ei voi saada.
Vuosien saatossa adoäidistäni kehittyi alkoholisti joka kertoi minusta totuuksia päivä toisensa jälkeen. Hän sanoi että olen äpärä, huoran pentu jne. Kuuntelin näitä itku kurkussa mutta tiesin että itkeä ei saanut. Se oli heikkoutta. Adoisäni lopulta otti eron ja muutin hänen kanssaan asumaan pieneen kaksioon kaupungin laidalle. Sieltä käsin kävin koulua miten osasin ja piilouduin maailmalta. Isä ehkä yritti olla vanhempi mutta ei osannut. Kiitos kuitenkin yrityksestä. 17-vuotiaana muutin pois, omaan kotiin ja siitä lähtien olen sinnitellyt elämässä miten olen osannut. Koskaan en ole oikein uskaltanut tehdä mitään, olen tehnyt töitä ja ollut kotona, lukenut kirjoja ja surrut koulupelkoani ja huonoa itsetuntoani. Samalla olen auttanut alkoholistiäitiä ja kuunnellut sättimisiä.
Olen kai liian kiltti.
Mutta koskaan en ole vielä törmännyt tarinaan jossa adolapsen vanhemmat olisivat eronneet ja jossa lasta ei olisi rakastettu ja kunnioitettu. Olenko ainoa joka toivoo, että adoption voisi lapsi itse aikuisena purkaa, tai joka toivoo että olisi saanut tuntea biologiset sukulaisensa, jotka ehkä hyväksyisivät joukkoonsa ihan mukisematta?
Terapian avulla minusta on tullut lähes ihminen, ja rakkauskin on auttanut eteenpäin. Nyt lähellä kolmeakymmentä ikävuotta alan jo vähän uskaltaakin asioita: matkustaminen on kivaa, ja koulukin voisi jo sujua. Ja tuo rakas lapseni, hänelle annan kaiken sen josta itse jäin paitsi. Ainoa jota hänelle en voi antaa on rakastavat isovanhemmat, mutta ne hän onneksi saa isältään.
Kun lasta ei hoidetakaan hyvin
9
742
Vastaukset
- 76
Osittain kirjoituksesti tuntui tutulta - meilläkään ei adotio sujunut kovin hyvin.
Onkohan tällaisia epäonnisia adoptiokertomuksia enemmänkin?- Wms
Ei ennen adoptiovanhempia tutkittu paljoakaan. Nykyisin on vaikeampaa saada adoptiolapsi, koska kotimaan adoptioon tuee hyvin vähän lapsia.
- Yksi kärsinyt
Wms kirjoitti:
Ei ennen adoptiovanhempia tutkittu paljoakaan. Nykyisin on vaikeampaa saada adoptiolapsi, koska kotimaan adoptioon tuee hyvin vähän lapsia.
Ennen sai kuka vain halusi adoptiolapsen. Lapsia annettiin Suomesta ulkomaille koska niille ei löytynyt ottajaa täältä.
Sitten lapsia lapsia annettiin myös yksinäisille ihmisille.
Nyt lapsia saa vain avioparit. Ja yleensä vain yhden lapsen, sisaruksia saa sijaislasten tai ulkomailta adoptoitujen kautta.
Lapsia tulee niin vähän että lapselle etsitään sopivin perhe ja kaikki adoptiolasta odottavat eivät saa koskaan adoptiolasta.
Ohjeet adoptiolapsen kasvatukseen on muuttunut. Nyt lapselle pitää kertoa jo pienenä että hän on adoptoitu. (Joskus ennen asia saattoi selvitä vasta kun adoptoitu oli aikuinen, jos silloinkaan.)
Vaatimukset adoptioperheelle ovat nousseet. Neuvonnassa selvitellään myös adoptioperheen suvun ajatuksia adoptiosta.
Pitkä odotusaika ja adoption vaikeus tekevät sen että mukana ovat vain ne perheet jotka kestävät epätietoisuutta, parisuhde ei kaadu yhteen vaikeuteen ja jotka todella haluavat vain adoptiolapsen. Pois karsiutuvat ne jotka ei jaksa odottaa, vaan haluavat mieluummin kokeilla hoitoja tai lahjasoluja.
Ennen lapsettomuushoidot eivät olleet niin pitkälle edistyneitä kuin tällä hetkellä. Joskus aiemmin ainoa keino saada lapsi oli luonnollisen raskauden lisäksi adoptio.
Olen pahoillani niiden puolesta jotka on adoptoitu lapsen parasta ajattelematta!
Mutta olen myös pahoillani niiden kaikkien lapsien puolesta jotka ovat kärsineet perheessään, oli kyse sitten sijais-, bio- tai adoptioperheestä.
Minä en ole adoptiolapsi. - 76
Yksi kärsinyt kirjoitti:
Ennen sai kuka vain halusi adoptiolapsen. Lapsia annettiin Suomesta ulkomaille koska niille ei löytynyt ottajaa täältä.
Sitten lapsia lapsia annettiin myös yksinäisille ihmisille.
Nyt lapsia saa vain avioparit. Ja yleensä vain yhden lapsen, sisaruksia saa sijaislasten tai ulkomailta adoptoitujen kautta.
Lapsia tulee niin vähän että lapselle etsitään sopivin perhe ja kaikki adoptiolasta odottavat eivät saa koskaan adoptiolasta.
Ohjeet adoptiolapsen kasvatukseen on muuttunut. Nyt lapselle pitää kertoa jo pienenä että hän on adoptoitu. (Joskus ennen asia saattoi selvitä vasta kun adoptoitu oli aikuinen, jos silloinkaan.)
Vaatimukset adoptioperheelle ovat nousseet. Neuvonnassa selvitellään myös adoptioperheen suvun ajatuksia adoptiosta.
Pitkä odotusaika ja adoption vaikeus tekevät sen että mukana ovat vain ne perheet jotka kestävät epätietoisuutta, parisuhde ei kaadu yhteen vaikeuteen ja jotka todella haluavat vain adoptiolapsen. Pois karsiutuvat ne jotka ei jaksa odottaa, vaan haluavat mieluummin kokeilla hoitoja tai lahjasoluja.
Ennen lapsettomuushoidot eivät olleet niin pitkälle edistyneitä kuin tällä hetkellä. Joskus aiemmin ainoa keino saada lapsi oli luonnollisen raskauden lisäksi adoptio.
Olen pahoillani niiden puolesta jotka on adoptoitu lapsen parasta ajattelematta!
Mutta olen myös pahoillani niiden kaikkien lapsien puolesta jotka ovat kärsineet perheessään, oli kyse sitten sijais-, bio- tai adoptioperheestä.
Minä en ole adoptiolapsi.Onko olemassa mitään vertaistukiryhmää adoptoiduille, joilla on huonoja kokemuksia adoptiostaan ja suhteestaan adoptiovanhempiinsa? Jos ei ole, tällainen olisi tärkeä perustaa!
Tällä hetkellä tukiryhmiä on jos jollekin erityisryhmälle, joka kokee tarvitsevansa tukea, mutta "kotimaisille" adoptoiduille en ole tällaista vielä missään tavannut.
Kuka lähtee mukaan tällaiseen ryhmään - minä voin ilmoittautua vaikka heti! - Kaikki mikä ei tapa?
76 kirjoitti:
Onko olemassa mitään vertaistukiryhmää adoptoiduille, joilla on huonoja kokemuksia adoptiostaan ja suhteestaan adoptiovanhempiinsa? Jos ei ole, tällainen olisi tärkeä perustaa!
Tällä hetkellä tukiryhmiä on jos jollekin erityisryhmälle, joka kokee tarvitsevansa tukea, mutta "kotimaisille" adoptoiduille en ole tällaista vielä missään tavannut.
Kuka lähtee mukaan tällaiseen ryhmään - minä voin ilmoittautua vaikka heti!Minäkin liittyisin kotimaisten adoptoitujen vertaisryhmään!
Biologinen äitini vei minut suoraan synnytyslaitokselta lastenkotiin. Minulle on kerrottu, että bioäitini äiti käski näin tehdä, koska olin avioton lapsi. Aviottoman lapsen syntymään liittyi vielä 70-luvun puolivälissä häpeää ja sitä lisäsi se, että biologinen isäni on puoliksi ulkomaalainen. Isälläni ja minullakin on ulkonäössä ei-suomalaisia piirteitä, vaikka ei minua jatkuvasti ulkomaalaiseksi luullakaan.
Lastenkodista minut sijoitettiin 9 kk:n ikäisenä lapsettomaan suomalaisperheeseen. Molemmat vanhemmat olivat akateemisesti koulutettuja ja kristillisen elämänkatsomuksen omaavia. Toinen vanhemmistani toimi pappina ja vanhempani olivat aktiivisesti seurakunnan toiminnassa mukana. Viisivuotiaaksi asti olin perheessä sijaishoitolapsena. Biologinen äitini ei ollut halunnut vahvistaa adoptiota, vaikka sosiaalityöntekijä yritti järjestää sitä. Bioäiti oli käynyt katsomassa minua lastenkodissa, mutta perhesijoituksen jälkeen sitä ei enää tapahtunut. En tarkalleen tiedä miksi. Kasvattivanhempani halusivat adoptoida minut ennen kuin koulu alkaa. En tarkalleen kyllä ymmärrä sitäkään, koska jo päiväkodin aikana he jatkuvasti osoittivat tyytymättömyyttään minuun. Kasvattivanhempani olivat ankaria ja elivät tarkkojen sääntöjensä mukaan. Minä olin vilkas ja sosiaalinen lapsi, mutta kun he jatkuvasti rankaisivat minua ja kertoivat toistamiseen häpeävänsä minua, minusta tuli arka, itkuinen ja aloin kastella. Päiväkodissa minua kiusattiin, mutta yksi lastenhoitaja onneksi suhtautui minuun hyvin rakastavasti. Haaveilin voivani muuttaa hänen kotiinsa. Juuri esikoulun alkaessa adoptio kuitenkin meni läpi ja minusta tuli kasvattiperheeni adoptiolapsi. Perheeseen ei adoptoitu muita lapsia.
Minunkaan adoptiovanhempieni suvut eivät koskaan kunnolla hyväksyneet minua. Sukulaiset usein ilmaisivat adovanhempieni tekevän hyväntekeväisyyttä minua kasvattaessaan. Sekä adoptiovanhemmat että heidän sukulaisensa usein surivat läsnäollessani adoptiovanhempieni lapsettomuutta. He ihmettelivät, miksi Jumala jätti adovanhempani ilman lasta. Adosukujen serkkuni eivät pitäneet minua koskaan oikeana serkkunaan. Kun he laskivat serkkujensa lukumäärää, minua ei laskettu. Tai sitten he sanoivat "seitsemän serkkua ja Maija". Suvussa oli paljon perinteitä ja niitä vaalittiin. Adoäitini äiti järjesti lapsenlapsilleen leipomispäiviä, jolloin hän siirsi suvun perintöreseptejä jälkipolvelle. Minua ei luonnollisestikaan kutsuttu mukaan eikä reseptejä ole myöhemminkään kerrottu minulle. Mummeli teki myös kaikille oikeille lapsenlapsilleen perinnöksi valokuva- ja leikekirjat kunkin elämästä, käsityökapioita ja teetti näille kopiot suvun vanhoista valokuvista. Ei minulle tietenkään. Minua ei myöskään ole suvun sukupuussa. Osittain he tietenkin yrittivät pitää myös minua mukana yhteydessään, mutta se vaikutti teennäiseltä. Tämä mummeli kaiken lisäksi korosti minun kasvatuksessa mm. uskonnollisuutta, seksuaali- ja päihdevalistusta sekä käytöstapoja. Hän tuntui ajattelevan, että perintötekijöistäni johtuen olen jotenkin likaisempi, huonompi ja alttiimpi "hauraudelle" tai jollekin vastaavalle. Myös adoisäni suvussa oli omat ongelmansa. He eivät puhuneet mistään muusta kuin säästä ja ajankohtaisista uutisista. Olin kuin ilmaa heille, mutta sen suvun keskuudessa en sentään kokenut itseäni yhtä ulkopuoliseksi. Siellä kaikki tuntuivat olevan ilmaa toisilleen.
Adoäitini oli depressiivinen ja itki vuosien ajan lapsettomuuttaan. Ottaen huomioon sukunsa asenteet ja rasitteet, olen asian jollain tavalla ymmärtänyt. Silti tunnen hajottavan pahaa oloa, kun muistelen lapsuuteni hetkiä. Muistan kotoani naisten rukouspiirin kokoontumiset, kun he rukoilivat adoäidilleni raskautta ja siunasivat hänen kehoaan. Olin läsnä. Olin olemassa. Muistan etten tuntenut mitään. Ikäänkuin katosin silloin ruumiistani. Siis silloin lapsena, ehkä noin 4-7 vuoden ikäisenä. Sama tapahtuu nykyään, kun muistelen niitä aikoja. Paitsi että nykyään sentään tunnen jotain. Minua oksettaa ja itkettää yhtä aikaa. Adoäitini ei koskaan mielestäni pystynyt rakastamaan minua. Olin hänelle huutomerkki hänen elämänsä puuttuvasta palasesta. Minut oli ilmeisesti otettu perheeseen vain sen takia, että adovanhempieni perheestä tulisi normaali. Siis lapsiperhe. Adoäitini huolehti minusta kyllä ulkoisesti ihan hyvin. Ei kai pitäisi valittaa? Hän ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt minua minuna. Adoisä oli ankara ja etäinen. Muistan pelänneeni häntä. - Kaikki mikä ei tapa?
Kaikki mikä ei tapa? kirjoitti:
Minäkin liittyisin kotimaisten adoptoitujen vertaisryhmään!
Biologinen äitini vei minut suoraan synnytyslaitokselta lastenkotiin. Minulle on kerrottu, että bioäitini äiti käski näin tehdä, koska olin avioton lapsi. Aviottoman lapsen syntymään liittyi vielä 70-luvun puolivälissä häpeää ja sitä lisäsi se, että biologinen isäni on puoliksi ulkomaalainen. Isälläni ja minullakin on ulkonäössä ei-suomalaisia piirteitä, vaikka ei minua jatkuvasti ulkomaalaiseksi luullakaan.
Lastenkodista minut sijoitettiin 9 kk:n ikäisenä lapsettomaan suomalaisperheeseen. Molemmat vanhemmat olivat akateemisesti koulutettuja ja kristillisen elämänkatsomuksen omaavia. Toinen vanhemmistani toimi pappina ja vanhempani olivat aktiivisesti seurakunnan toiminnassa mukana. Viisivuotiaaksi asti olin perheessä sijaishoitolapsena. Biologinen äitini ei ollut halunnut vahvistaa adoptiota, vaikka sosiaalityöntekijä yritti järjestää sitä. Bioäiti oli käynyt katsomassa minua lastenkodissa, mutta perhesijoituksen jälkeen sitä ei enää tapahtunut. En tarkalleen tiedä miksi. Kasvattivanhempani halusivat adoptoida minut ennen kuin koulu alkaa. En tarkalleen kyllä ymmärrä sitäkään, koska jo päiväkodin aikana he jatkuvasti osoittivat tyytymättömyyttään minuun. Kasvattivanhempani olivat ankaria ja elivät tarkkojen sääntöjensä mukaan. Minä olin vilkas ja sosiaalinen lapsi, mutta kun he jatkuvasti rankaisivat minua ja kertoivat toistamiseen häpeävänsä minua, minusta tuli arka, itkuinen ja aloin kastella. Päiväkodissa minua kiusattiin, mutta yksi lastenhoitaja onneksi suhtautui minuun hyvin rakastavasti. Haaveilin voivani muuttaa hänen kotiinsa. Juuri esikoulun alkaessa adoptio kuitenkin meni läpi ja minusta tuli kasvattiperheeni adoptiolapsi. Perheeseen ei adoptoitu muita lapsia.
Minunkaan adoptiovanhempieni suvut eivät koskaan kunnolla hyväksyneet minua. Sukulaiset usein ilmaisivat adovanhempieni tekevän hyväntekeväisyyttä minua kasvattaessaan. Sekä adoptiovanhemmat että heidän sukulaisensa usein surivat läsnäollessani adoptiovanhempieni lapsettomuutta. He ihmettelivät, miksi Jumala jätti adovanhempani ilman lasta. Adosukujen serkkuni eivät pitäneet minua koskaan oikeana serkkunaan. Kun he laskivat serkkujensa lukumäärää, minua ei laskettu. Tai sitten he sanoivat "seitsemän serkkua ja Maija". Suvussa oli paljon perinteitä ja niitä vaalittiin. Adoäitini äiti järjesti lapsenlapsilleen leipomispäiviä, jolloin hän siirsi suvun perintöreseptejä jälkipolvelle. Minua ei luonnollisestikaan kutsuttu mukaan eikä reseptejä ole myöhemminkään kerrottu minulle. Mummeli teki myös kaikille oikeille lapsenlapsilleen perinnöksi valokuva- ja leikekirjat kunkin elämästä, käsityökapioita ja teetti näille kopiot suvun vanhoista valokuvista. Ei minulle tietenkään. Minua ei myöskään ole suvun sukupuussa. Osittain he tietenkin yrittivät pitää myös minua mukana yhteydessään, mutta se vaikutti teennäiseltä. Tämä mummeli kaiken lisäksi korosti minun kasvatuksessa mm. uskonnollisuutta, seksuaali- ja päihdevalistusta sekä käytöstapoja. Hän tuntui ajattelevan, että perintötekijöistäni johtuen olen jotenkin likaisempi, huonompi ja alttiimpi "hauraudelle" tai jollekin vastaavalle. Myös adoisäni suvussa oli omat ongelmansa. He eivät puhuneet mistään muusta kuin säästä ja ajankohtaisista uutisista. Olin kuin ilmaa heille, mutta sen suvun keskuudessa en sentään kokenut itseäni yhtä ulkopuoliseksi. Siellä kaikki tuntuivat olevan ilmaa toisilleen.
Adoäitini oli depressiivinen ja itki vuosien ajan lapsettomuuttaan. Ottaen huomioon sukunsa asenteet ja rasitteet, olen asian jollain tavalla ymmärtänyt. Silti tunnen hajottavan pahaa oloa, kun muistelen lapsuuteni hetkiä. Muistan kotoani naisten rukouspiirin kokoontumiset, kun he rukoilivat adoäidilleni raskautta ja siunasivat hänen kehoaan. Olin läsnä. Olin olemassa. Muistan etten tuntenut mitään. Ikäänkuin katosin silloin ruumiistani. Siis silloin lapsena, ehkä noin 4-7 vuoden ikäisenä. Sama tapahtuu nykyään, kun muistelen niitä aikoja. Paitsi että nykyään sentään tunnen jotain. Minua oksettaa ja itkettää yhtä aikaa. Adoäitini ei koskaan mielestäni pystynyt rakastamaan minua. Olin hänelle huutomerkki hänen elämänsä puuttuvasta palasesta. Minut oli ilmeisesti otettu perheeseen vain sen takia, että adovanhempieni perheestä tulisi normaali. Siis lapsiperhe. Adoäitini huolehti minusta kyllä ulkoisesti ihan hyvin. Ei kai pitäisi valittaa? Hän ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt minua minuna. Adoisä oli ankara ja etäinen. Muistan pelänneeni häntä.Muutin adokodistani 16-vuotiaana siten, että lähdin parin sadan kilometrin päähän kansanopistoon opiskelemaan. Kaksi vuotta sisäoppilaitoksessa olivat intensiivinen tunnekokemus. Se simuloi minulle perhettä. Minulla oli vihdoin sisaruksia. Jälkikäteen ajatellen kaikki ei tietenkään mennyt täydellisesti. Minulla oli suhde itseäni puolet vanhemman opettajan kanssa. Hän oli kristillisen vakaumuksen omaava perheenisä, jolle tulin alaikäisenä raskaaksi. Muistin adomummelini opetukset. Hän oli ollut oikeassa, olin likainen, muita huonompi ja haureuteen altis. Kahden kansanopistossa viettämäni vuoden aikana kävin kahdesti lomalla adokodissani. Molemmat kerrat olivat ensimmäisen syksyn aikana. Sen jälkeen vietin lomani ystävieni perheissä tai vapaaehtoistöissä.
Kansanopiston toisen vuoden jälkeen lähdin aupairiksi ulkomaille, jossa vihdoin hakeuduin terapeuttisen avun pariin salaa isäntäperheeltäni. Onneksi isäntäperheeni oli kunnollinen ja vakaa. Sain jälleen korvaavia kokemuksia perheestä ja isäntäperheeni välitti minusta. Isäntäperheen äidin äiti oli kuollut nuorena ja isäntäperheeni äiti oli kasvanut isovanhemmillaan. Koin yhteenkuuluvuutta isäntäperheen äidin kanssa ja ihailin häntä. Ensimmäistä kertaa ajattelin, että minusta voi ehkä joskus tulla normaali ja vakaa, jos ponnistelen sen eteen. Terapeuttinen suhde ammattiauttajaan tietenkin tuki tämän ajatuksen syntymiseen.
Muutin takaisin Suomeen, mutta kauas adoperheestäni. Aloitin opinnot, jotka kuitenkin keskeytyivät. Minulla oli sosiaalisten tilanteiden ahdistusta, paniikkikohtauksia ja masennusta. Söin mielenterveyslääkkeitä ja kävin terapiassa. Pääsin työharjoitteluun ja seuraana vuonna opintojen aloittaminen sujui paremmin. - Kaikki mikä ei tapa?
Kaikki mikä ei tapa? kirjoitti:
Muutin adokodistani 16-vuotiaana siten, että lähdin parin sadan kilometrin päähän kansanopistoon opiskelemaan. Kaksi vuotta sisäoppilaitoksessa olivat intensiivinen tunnekokemus. Se simuloi minulle perhettä. Minulla oli vihdoin sisaruksia. Jälkikäteen ajatellen kaikki ei tietenkään mennyt täydellisesti. Minulla oli suhde itseäni puolet vanhemman opettajan kanssa. Hän oli kristillisen vakaumuksen omaava perheenisä, jolle tulin alaikäisenä raskaaksi. Muistin adomummelini opetukset. Hän oli ollut oikeassa, olin likainen, muita huonompi ja haureuteen altis. Kahden kansanopistossa viettämäni vuoden aikana kävin kahdesti lomalla adokodissani. Molemmat kerrat olivat ensimmäisen syksyn aikana. Sen jälkeen vietin lomani ystävieni perheissä tai vapaaehtoistöissä.
Kansanopiston toisen vuoden jälkeen lähdin aupairiksi ulkomaille, jossa vihdoin hakeuduin terapeuttisen avun pariin salaa isäntäperheeltäni. Onneksi isäntäperheeni oli kunnollinen ja vakaa. Sain jälleen korvaavia kokemuksia perheestä ja isäntäperheeni välitti minusta. Isäntäperheen äidin äiti oli kuollut nuorena ja isäntäperheeni äiti oli kasvanut isovanhemmillaan. Koin yhteenkuuluvuutta isäntäperheen äidin kanssa ja ihailin häntä. Ensimmäistä kertaa ajattelin, että minusta voi ehkä joskus tulla normaali ja vakaa, jos ponnistelen sen eteen. Terapeuttinen suhde ammattiauttajaan tietenkin tuki tämän ajatuksen syntymiseen.
Muutin takaisin Suomeen, mutta kauas adoperheestäni. Aloitin opinnot, jotka kuitenkin keskeytyivät. Minulla oli sosiaalisten tilanteiden ahdistusta, paniikkikohtauksia ja masennusta. Söin mielenterveyslääkkeitä ja kävin terapiassa. Pääsin työharjoitteluun ja seuraana vuonna opintojen aloittaminen sujui paremmin.Parin kolmen vuoden terapian jälkeen aloin kiinnostua biologisista juuristani. Olin yhteydessä sosiaalitoimistoon, maistraattiin ja moneen muuhun tahoon. Tietojen etsiminen ei ollut kovin helppoa ja sain kestää kaikenlaista, mutta palkkioksi sain nähdä vanhoja asiakirjoja. Loppujen lopuksi päätin ottaa yhteyttä bioäitiini ja se onnistui. Olimme 9kk kirjeenvaihdossa, minkä jälkeen tapasimme. Tapaamisesta on kulunut pian kahdeksan vuotta. Siihen aikaan mahtuu monenlaisia vaiheita, mutta en ole koskaan katunut yhteydenottoani. Olen tavannut myös bioisäni, sisaruspuolia, bioisovanhempia ja -sukulaisia. Olen saanut hyvän vastaanoton, vaikka biosukulaisetkaan eivät ole täydellisiä. En minäkään ole.
Adoisäni on jo kuollut. Hänen kuolemansa jälkeen selvisi, että hänellä oli avioton lapsi. Lapsen äiti oli samasta uskonnollisesta yhteisöstä kuin adovanhempani. Adoäitini jo ennestään heikko mielenterveys ei kestänyt tätä. Hän on ollut psykiatrisissa sairaaloissa hoidossa. Nykyään adoäitini haluaisi olla kanssani tekemisissä enemmän. Olen kokenut syyllistämistä hänen ja hänen sukulaistensa taholtaan. Minun on vaikea kestää sitä.
Minulla menee elämässäni ihan kohtuullisesti, mutta olen ehkä lopun ikääni epävarma, arka, itkuherkkä ja helposti loukkaantuva ihminen. En haluaisi kuormittaa itseäni pitämällä yhteyttä katkeroituneeseen adoäitiini. En ole itse pystynyt perustamaan perhettä, koska en oikein pysty sitoutumaan parisuhteissa. Tällä hetkellä seurustelen ihanan, herkän ja kunnolliselta vaikuttavan miehen kanssa. Seurustelua helpottaa tieto siitä, että hän on lähdössä syksyllä 2010 vuodeksi työskentelemään toiselle puolelle maapalloa. Häntäkin on koulukiusattu vuosien ajan, joten olemme tavallaan kaksi siipirikkoa. Hänkin on kuitenkin käynyt vuosia terapiassa kuten minäkin. Ehkä joku päivänä minulla on oma perhe ja lapsi(a), jo(i)lle voin antaa jotain muuta kuin itse perheestäni sain. - Yksi kärsinyt
Kaikki mikä ei tapa? kirjoitti:
Parin kolmen vuoden terapian jälkeen aloin kiinnostua biologisista juuristani. Olin yhteydessä sosiaalitoimistoon, maistraattiin ja moneen muuhun tahoon. Tietojen etsiminen ei ollut kovin helppoa ja sain kestää kaikenlaista, mutta palkkioksi sain nähdä vanhoja asiakirjoja. Loppujen lopuksi päätin ottaa yhteyttä bioäitiini ja se onnistui. Olimme 9kk kirjeenvaihdossa, minkä jälkeen tapasimme. Tapaamisesta on kulunut pian kahdeksan vuotta. Siihen aikaan mahtuu monenlaisia vaiheita, mutta en ole koskaan katunut yhteydenottoani. Olen tavannut myös bioisäni, sisaruspuolia, bioisovanhempia ja -sukulaisia. Olen saanut hyvän vastaanoton, vaikka biosukulaisetkaan eivät ole täydellisiä. En minäkään ole.
Adoisäni on jo kuollut. Hänen kuolemansa jälkeen selvisi, että hänellä oli avioton lapsi. Lapsen äiti oli samasta uskonnollisesta yhteisöstä kuin adovanhempani. Adoäitini jo ennestään heikko mielenterveys ei kestänyt tätä. Hän on ollut psykiatrisissa sairaaloissa hoidossa. Nykyään adoäitini haluaisi olla kanssani tekemisissä enemmän. Olen kokenut syyllistämistä hänen ja hänen sukulaistensa taholtaan. Minun on vaikea kestää sitä.
Minulla menee elämässäni ihan kohtuullisesti, mutta olen ehkä lopun ikääni epävarma, arka, itkuherkkä ja helposti loukkaantuva ihminen. En haluaisi kuormittaa itseäni pitämällä yhteyttä katkeroituneeseen adoäitiini. En ole itse pystynyt perustamaan perhettä, koska en oikein pysty sitoutumaan parisuhteissa. Tällä hetkellä seurustelen ihanan, herkän ja kunnolliselta vaikuttavan miehen kanssa. Seurustelua helpottaa tieto siitä, että hän on lähdössä syksyllä 2010 vuodeksi työskentelemään toiselle puolelle maapalloa. Häntäkin on koulukiusattu vuosien ajan, joten olemme tavallaan kaksi siipirikkoa. Hänkin on kuitenkin käynyt vuosia terapiassa kuten minäkin. Ehkä joku päivänä minulla on oma perhe ja lapsi(a), jo(i)lle voin antaa jotain muuta kuin itse perheestäni sain.En keksi muuta vaihtoehtoa tilanteessasi kuin että sinun adoperhe sai sinut koska tarvitsit sijaisperhettä. Olisiko adoperhe alunperin saanut adolasta? Tiesivätkö adóptio neuvontaa antavat että perhe eli vielä kriisissä oman lapsettomuuteensa suhteen? Annettiinko heille sinut jotta he saisivat oman lapsensa ja sinä voisit olla siinä välissä sulostuttamassa heidän elämää vähän aikaa?
Kun perhe ei saanutkaan lasta, niin olitko sinä hyvä kakkosvaihtoehto?
Kuulostaa kyllä pahalle. Olen sitä mieltä että adoption pitää olla adoptioneuvonnassa oleville kummallekin vanhemmalle ykkösvaihtoehto sillä hetkellä. Ja siksi on hyvä että adoptioneuvonta kestää kotitehtävien kanssa vähintään vuoden, silloin heidät opitaan tuntemaan.
Minusta tuntuu kurjalle että et ole yhteydessä adoäitiisi. (Sillä minusta voi EHKÄ joskus tulla adoäiti.) Mutta toisaalta ymmärrän sinua sillä minun bioäiti on kohdellut minua hyvin huonosti. Kaikki muut oli jotain, mutta minä en. Serkutkin oli parempia kuin minä paska.
Tee niin kuin sinusta tuntuu parhaimmalta, älä ota paineita muiden haluista, eivät hekään ole tehneet sinulle niin kuin olisi ollut oikein.
Mutta muista että sinulla on myös oikeus muuttaa mielesi jos joskus niin haluat tehdä.
Älä syytä itseäsi siitä suhteesta opettajan kanssa. Opettaja oli aikuinen ja hänen olisi pitänyt ymmärtää mihin ryhtyy. Hänen olisi pitänyt kantaa vastuu ja jättää oppilas rauhaan. Ikävää että sinulle sattui tuollainen opettaja. Mutta hän ei varmasti ole ainoa laatuaan.
Ihanaa että olet löytynyt miehen. Vuoden ero voi olla joskus vain hyväksi niin kuin itsekin arvelit. Vuoden päästä näette haluatteko kumpikin sitoutua toisiinne ja viestin avulla saatte selville onko teillä samanlaiset toiveet loppuelämälle.
Kaikkea hyvää elämääsi!
- äiti surusilmä
En ole adoptiolapsi enkä vanhempi, mutta jokin otsikossasi herätti huomion ja klikkasin tarinasi auki. Olen juuri läpikäynyt sekä henkisesti että fyysisesti raskaan keskenmenon ja hormoonitoimintani on ilmeisesti aika sekaisin, koska en saa itkua loppumaan, kun tarinaasi mietin. Onneksi olet selvinnyt lapsuudestasi, joku muu ei ehkä olisi selvinnyt. Kykenet rakastamaan omaa lastasi ja se on osoitus siitä, että olet selviytynyt voittajana. Olet rakastettava ihminen. Olit rakastettava lapsi. Ei ole sinun syysi, jos vanhempasi eivät kyenneet rakastamaan itseään sen vertaa, että olisivat voineet rakastaa sinua. Sillä siitä on kysymys. Ihminen, joka halveksii itseään, halveksii myös muita. Tosin tarinastasi päätellen taisi koko suku olla vinksahtanutta, kun kiusasivat pientä, viatonta lasta. Hävetä sietäisivät. Olisinpa ollut äitisi, olisin rakastanut sinua enemmän kuin elämää. Mutta onneksi saat rakkautta nyt. Kaikkea hyvää.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän422217Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p511738Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,401553- 431511
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.31469Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k81454Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis41440Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin31371Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä51281Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta81245