Jännityskirjallisuuden lukijoiden ja kirjallisuuskriitikoiden kirjoittamissa arvosteluissa vilahtaa usein termi uskottavuus; kuinka jokin romaani joko on tai ei ole uskottava, tarina on realistinen tai epärealistinen.
Mikä on sinun mielipiteesi jännityskirjallisuuden (kaikki genren tyypit ja alalajit mukaan lukien: trilleri, poliisiromaani, salapoliisiromaani jne.) viihteellisyyden ja uskottavuuden keskinäisestä suhteesta?
Esimerkki: vaikka päähenkilöä ammutaan päähän, ja hänet haudataan parin metrin syvyyteen, hän kaivautuu esiin ja selviytyy sankarina tarinan loppuun.
Onko kyseinen esimerkki otettu uskottavasta jännitysromaanista vai ei? Ellei ole, miksi kirjaa/kirjasarjaa on myyty miljoonia? Saako jännitysromaani olla vähemmän uskottava aikuisten satu, kunhan sen parissa viihtyy, vai riippuuko näkökulma sittenkin romaanityypin alalajista? Mihin sinä vedät uskottavuuden/viihteellisyyden rajat?
Mikä on sinun mielipiteesi jännityskirjallisuuden (kaikki genren tyypit ja alalajit mukaan lukien: trilleri, poliisiromaani, salapoliisiromaani jne.) viihteellisyyden ja uskottavuuden keskinäisestä suhteesta?
Esimerkki: vaikka päähenkilöä ammutaan päähän, ja hänet haudataan parin metrin syvyyteen, hän kaivautuu esiin ja selviytyy sankarina tarinan loppuun.
Onko kyseinen esimerkki otettu uskottavasta jännitysromaanista vai ei? Ellei ole, miksi kirjaa/kirjasarjaa on myyty miljoonia? Saako jännitysromaani olla vähemmän uskottava aikuisten satu, kunhan sen parissa viihtyy, vai riippuuko näkökulma sittenkin romaanityypin alalajista? Mihin sinä vedät uskottavuuden/viihteellisyyden rajat?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Uskottavuus ja viihdyttävyys eivät sulje pois toisiaan, välttämättä. Totta kai jännityskirjallisuudessa toiminta on aina reaalimaailmaa vauhdikkaampaa ja rikokset todellisuutta dramaattisempia. Kirjassa rikokselle (yleensä murhalle) on aina myös jokin järjellinen motiivi. Jos motiivia ei ole, lukijat syyttävät kirjaa epäuskottavaksi vaikka todellisuudessa kunnon motiivia tappamiselle ei välttämättä löydetä.
On aika hauskaa, että me kyllä luemme sujuvasti amerikkalaisia vauhdikkaita rikostarinoita, joiden uskottavuus on usein aika matalalla, mutta jos samanlainen tarina olisi sijoitettuna Suomeen, me nauraisimme sen epäuskottavuudelle.
Tarinan ei varsinaisesti tarvitse olla realistinen ollakseen uskottava. Uskottavuuden voi luoda muilla keinoin. Uskottavuutta tuo jos mukana on jotain realismia. Esimerkiksi tapa, jolla kuvataan poliiseja ja lainkäyttöä. Jos suomalaisdekkarissa poliisi ryhtyisi lukemaan pidätetylle oikeuksia ja hakemaan tuomarilta kotietsintälupaa, niin uskottavuus olisi sen verran hukassa, että muutkin käänteet tuntuisivat korneilta. Jos tarinan puitteet, tapahtumapaikat, ihmiset ja ympäristö ovat uskottavia, silloin epärealistisempikin tarina voi tuntua riittävän uskottavalta.
Hyvänä esimerkkinä tästä on Stephen King. Hän sijoittaa yleensä yliluonnollisella tavalla epärealistiset tarinansa hänelle itselleen tuttuihin ympäristöihin ja kirjoittaa ihmisistä joidenkaltaisia itse tuntee. Jos hän ei tunne jotain, hän ottaa selvää. Esimerkiksi kirjoittaessaan romaania Buick 8 King haastatteli Pennsylvanian osavaltion poliiseja ja vietti pari iltaa partioauton takapenkillä jotta osasi kuvata Pennsylvanian osavaltion poliisilaitosta uskottavasti. Buick 8 on tarinana aika villi ja lennokas, mutta sen sitoo uskottavuuteen realistiset ykstyiskohdat elävästä elämästä.
Olen tullut siihen lopputulokseen elävää elämää ja sen tapahtumia seuratessani ja sitä itse eläessäni, että mitä uskomattominkin voi olla mahdollista. Ihmeellistä, mutta totta on usein enemmän kuin todellisuus. Siis mitä on uskottavuus? Mitä se on dekkarissa, jos elävän elämänkin uskottavuus on usein uskomatonta. Dekkarissa on hyvin paljon muitakin elementtejä kuin uskottavuus, minkä suhteen sitä arvioida. Proosakin on monesti satua. Ainakin niissä uskottavimmissakin vilahtaa usein termi vahvasti omaelämänkerrallinen. Mikä niissä tuolloin on siis sadun, värityksen ja todellisuuden suhde?
Todellisuus on hyvin usein tarua ihmeellisempää. Jos esim. WTC-isku olisi tapahtunut romaanissa tai elokuvassa, sitä olisi pidetty liioitteluna ja epärealistisena.
Tähän sopii ote roomalaisten filosofiasta. Hehän mielellään istuttavat antiikinaikaisten raunioidensa ympärille mitä villeimpiä tarinoita. "Ei ole niinkään väliä onko ne totta, jos vain uskoo niihin riittävästi."