Räpylä pois käytöstä

Että ei narise vaan koittaa selvitä ilman oli viestini.

Meinaat, että pitää palkata tekstinkäsittelijä? *nauraa*

12 kirjoitti:

Meinaat, että pitää palkata tekstinkäsittelijä? *nauraa*

mutta voi pyytää naapuriaankin kirjoittelemaan puolestaan jos suu vielä käy. :)))

Olispas sinkulla joku ..... enkä kirjoituttaisi näitä muilla. Itse haluan kirjoittaa vaikka dementiaosastolla. Ja on siinä hoitajilla pitelemistä.

Mielenkiintoista. Olivatko kätesi jotenkin sidottuina?

vasso-Q kirjoitti:

Mielenkiintoista. Olivatko kätesi jotenkin sidottuina?

Heh..tuo jäätynyt olkapää oli oikeassa kädessa (olen oikekätinen) ja käsi ei noussut lonkkaluuta korkeammalle eli ei ollut sidottuna.

(on kuulemma aika yleinen tauti yli 50 naisilla...tiedä sitten)

näin täällä kirjoitti:

Heh..tuo jäätynyt olkapää oli oikeassa kädessa (olen oikekätinen) ja käsi ei noussut lonkkaluuta korkeammalle eli ei ollut sidottuna.

(on kuulemma aika yleinen tauti yli 50 naisilla...tiedä sitten)

Lue lisää

Sori, luin huonosti. Jäin kiinni jalkasi vaivaan.

Yrittäjä kävelee vaikka päällään. Sen todistit.

tai itse otan tämän aina opetuksesta. Olin jostain mitättömästä syystä....syytä en enää muista kuin itse aloittanut typerän riidan joka vielä perin lapsellinen mieheni kanssa. Nooh. Sitten meillä aina minä joka pyytelen anteeksi;)) ehdotin miehelleni että, mitä jos lähdettäisiin sovintoreissulle nyt Fiskarsiin, joka oli silloisen kesämökkimme lähellä täällä Länsi-Uudellamaalla.. Sellainen upea käyntikohde varsinkin kesäsin. Unohdetaan nyt koko typerä riita ja että, olen todella pahoillani....Mies suostui.

Noustuamme autossa en montakaan askelta ottanut kun tunsin kuinka oikea jalka nyt pettää ja lähtee ikäänkuin altani täydellisesti. Aivan tajuton kipu. Kierrähdin tietysti siitä maahan ja selälleni. Oikea jalkaterä oli mennyt täysin 90 astetta ympäri. Ympärille siihen tuli kyllä ihmisiä koska ulvoin...kivusta tarvitsemmeko kenties apua..Mies kuitenkin entisenä kokkina osasi hyvin antaa ensi-avun hän veti tuon jalkaterän oikeaan asentoon. Jälkeenpäin hän kertoi että, ajatteli possun nivelsiteitä...nekö lähes samanlaisia kun ihmisellä;)) eli hän toimi ikäänkuin luonnollisesti...jälkeenpäin leikkaava kirurgi kysyi minulta kuka oli tehnyt ensi-avun koska se oli todella hyvin tehty? Naureskeli ääneen kun kerroin että, mieheni....joka on kokki joka kuviteli kun ei tienýt jalkani silloin samaksi kuin possullakin... Sieltä sitten suoraan läksimme Tammisaareen Aluesairaalaan...jotenkin pääsin autoon. Siellä he laittoivat meikäläiselle kankkuun suoraan morfiinia...ja kysyvivät päästäisiinkö itse Töölööseen vai lähdenkö ambulanssilla. Tuo matka Tammisaaresta- Töölööseen tänne Stadiin....meikäläinen lauleskeli iloisesti....koska, kipua ei ollut..En tajunut vielä että, jalan luut nilkasta olivat menneet kolmesta kohtaa poikki. Siis räks..ja täysin yllättäen.

Kaksi kuukautta sitten leikkauksen jälkeen istuin pyörätuolissa...tuonne nilkkaan laitettiin todella rautaa tai mitälie titaania...Siinä sitten täytyi oppia uudestaan kävelemään...muistan kuinka pelotti astua ensimmäinen askel...olin täysin varma että, jalkani ei pidä;)))

Opetus; ei kannata riidellä mieheni kanssa turhasta. Tämä on ikuinen muistus...Olen varma että, joku halusi opettaa minua...tuon riidan aikana olin sanonut miehelleni uhmaakkaasti.:Pärjään kyllä ilman sinua!

Kuitenkin kun istuu siinä pyörätuolissa on täysin riippuvainen toisesta ihmisestä...mistään ei tulisi tullut oikeesti silloin mitään ellein toinen olisi auttanut, käynyt kaupassa, ja muuta.....arki-elämään liittyvää.

Kipu tuossa nilkassa on usein...mutta, opittava elämään siitäkin huolimatta kivun kanssa. Onnellinen kuitenkin siitä että, pystyn kävelemään edelleen tänäpäivänä....toisinkin voisi olla.


tsau:Friidu

Sol57 kirjoitti:

tai itse otan tämän aina opetuksesta. Olin jostain mitättömästä syystä....syytä en enää muista kuin itse aloittanut typerän riidan joka vielä perin lapsellinen mieheni kanssa. Nooh. Sitten meillä aina minä joka pyytelen anteeksi;)) ehdotin miehelleni että, mitä jos lähdettäisiin sovintoreissulle nyt Fiskarsiin, joka oli silloisen kesämökkimme lähellä täällä Länsi-Uudellamaalla.. Sellainen upea käyntikohde varsinkin kesäsin. Unohdetaan nyt koko typerä riita ja että, olen todella pahoillani....Mies suostui.

Noustuamme autossa en montakaan askelta ottanut kun tunsin kuinka oikea jalka nyt pettää ja lähtee ikäänkuin altani täydellisesti. Aivan tajuton kipu. Kierrähdin tietysti siitä maahan ja selälleni. Oikea jalkaterä oli mennyt täysin 90 astetta ympäri. Ympärille siihen tuli kyllä ihmisiä koska ulvoin...kivusta tarvitsemmeko kenties apua..Mies kuitenkin entisenä kokkina osasi hyvin antaa ensi-avun hän veti tuon jalkaterän oikeaan asentoon. Jälkeenpäin hän kertoi että, ajatteli possun nivelsiteitä...nekö lähes samanlaisia kun ihmisellä;)) eli hän toimi ikäänkuin luonnollisesti...jälkeenpäin leikkaava kirurgi kysyi minulta kuka oli tehnyt ensi-avun koska se oli todella hyvin tehty? Naureskeli ääneen kun kerroin että, mieheni....joka on kokki joka kuviteli kun ei tienýt jalkani silloin samaksi kuin possullakin... Sieltä sitten suoraan läksimme Tammisaareen Aluesairaalaan...jotenkin pääsin autoon. Siellä he laittoivat meikäläiselle kankkuun suoraan morfiinia...ja kysyvivät päästäisiinkö itse Töölööseen vai lähdenkö ambulanssilla. Tuo matka Tammisaaresta- Töölööseen tänne Stadiin....meikäläinen lauleskeli iloisesti....koska, kipua ei ollut..En tajunut vielä että, jalan luut nilkasta olivat menneet kolmesta kohtaa poikki. Siis räks..ja täysin yllättäen.

Kaksi kuukautta sitten leikkauksen jälkeen istuin pyörätuolissa...tuonne nilkkaan laitettiin todella rautaa tai mitälie titaania...Siinä sitten täytyi oppia uudestaan kävelemään...muistan kuinka pelotti astua ensimmäinen askel...olin täysin varma että, jalkani ei pidä;)))

Opetus; ei kannata riidellä mieheni kanssa turhasta. Tämä on ikuinen muistus...Olen varma että, joku halusi opettaa minua...tuon riidan aikana olin sanonut miehelleni uhmaakkaasti.:Pärjään kyllä ilman sinua!

Kuitenkin kun istuu siinä pyörätuolissa on täysin riippuvainen toisesta ihmisestä...mistään ei tulisi tullut oikeesti silloin mitään ellein toinen olisi auttanut, käynyt kaupassa, ja muuta.....arki-elämään liittyvää.

Kipu tuossa nilkassa on usein...mutta, opittava elämään siitäkin huolimatta kivun kanssa. Onnellinen kuitenkin siitä että, pystyn kävelemään edelleen tänäpäivänä....toisinkin voisi olla.


tsau:Friidu

Lue lisää

Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu ja näin vanhemmiten tulee yllätyksenä kaikenlaisia kremppoja. Jotkut meistä pärjäävät hyvin ja toiset eivät ilman apua.

Ehkä jo kerroin, aloituksen idea oli laittaa lukija miettimään, miten itse selviäisi tällä hetkellä kun joku toiminne prakaa.

vasso-Q kirjoitti:

Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu ja näin vanhemmiten tulee yllätyksenä kaikenlaisia kremppoja. Jotkut meistä pärjäävät hyvin ja toiset eivät ilman apua.

Ehkä jo kerroin, aloituksen idea oli laittaa lukija miettimään, miten itse selviäisi tällä hetkellä kun joku toiminne prakaa.

Lue lisää

opettaa meitä joskus, aika kovallakin tavalla...että, olemme riippuvaisia myös toisistamme.Itselleni ainakin tuo jalka opetti...että, en ehkä pärjääkkäään yksin. Olin tottunut siihen asti aina ajattelemaan ja jotenkin myös siihen ajatukseen vahvasti että, minähän pärjään tilanteessa kuin tilanteessa;)) Mitä vanhemmaksi tulemme sen riippuvaisemmaksi (eivät kaikki) mutta useimmat meistä tulevat myös toisista ihmisistä..läheiset ihmiset muuttuvat tärkeiksi ja myös tarpeellisiksi...eri tavoin....

Nyt ajattelen vallan toisin...eivät ne snadit erimielisyydet jotka parisuhteessa tulevat ja menevät kaada meidänkään suhdetta enää mitenkään....Opitaan ehkä vain elämään vihdoin yhdessä. Tilaanteet muuttuvat jatkuvasti. Koskaan et voit tietää..mitä tapahtuu...silloin toisen ihmisen tuki ja turvakin siinä vierellä kulkijana on omassa arvossaan. Ihminen vaan usein ei sitä heti tajua;)) tarvitaan ehkä opetuksia...tai minä ainakin tarvitsin....;))) ja konkreettisen vielä....

tsau:Friidu

Leikkauksen jälkeisinä kuukausina totuin vuoteessa kääntymään iltaruskoni lämmön puoleen saman, terveen olkapään yli.
Tämä puoli tarttui tavaksi.
Hassua!

laiska-lasse kirjoitti:

Leikkauksen jälkeisinä kuukausina totuin vuoteessa kääntymään iltaruskoni lämmön puoleen saman, terveen olkapään yli.
Tämä puoli tarttui tavaksi.
Hassua!

joo....koska, olen aina ollut kovin luupää miesten kanssa. Tulee mieleeni kun näistä kainalosauvoista puhuit myös tarina joka liittyy minulla tähän samaan oikeeaan jalkaan. Olin vielä nuori nainen 25v...nooh. silloisen miesystäväni kanssa yhdessä kavereidemme kanssa tuli sitten vietettyä saaristossa täällä aika paljon aikaa varsinkin kesälomat olimme usein sellaisella vanhalla puufiskarilla liikkeellä. Eräänkerran sitten tuota paikkaa en muista...mutta, se sijaitsi myös täältä jonkin matkaa pois päin..tuonne länsisuuntaan olevaan saaristoon. Leiriydyimme yhteen saareen. Meillä oli siellä teltta missä nukuimme. Tämä pariskunta jonka kanssa olimme reissussa nukkui sitten veneessä....Oli satanut aikalailla....Lähdin kiertämään yksin tuota saarta. Kallio oli erittäin liukas. Jotenkin astuin varomattomasti ja tupsahdin rotkoon...niin että, tämä oikea polvi jäi ikään kuin linkuun alleni...Polvi turposi hetkessä...jalkapallon kokoiseksi...Seuraavana päivänä ei auttanut muu kuin lähteä jälleen Töölööseen. Tuo junamatka silloin tuntui kestävän ikisuuden. Tämän pysyvän polvivamman vuoksi sitten, en pysty tekemään seisomatyötä...silloin tuota polvea ei olisi pystytty operoimaan muutenkuin jäykistämällä koko jalka...siihen en suostunut.... Kainalosauvoilla minullakin meni yksi vuosi joilla linkkasin...aina väliin yritin käydä töissä, mutta tuo jalka ei kestänyt...vaan polvi turposi edelleen...En enää muista kuinka monta kertaa sieltä lumpiosta jouduttiin poistamaan tätä kudosnestettä, mutta toimenpide oli joka kerta kovin kivulias....Sitten työnantajani ehdotti ratkaisua että, pääsisin istumatyöhön....ja maksoi minulle 1 vuoden koulutuksen ajan täyden palkan...No se kannatti. Jälkeenpäin sitten....vaikka tämä ns. vanha trauma pystytäisi tänä päivänä jo korjaamaan täysin. Törmään nyt siihen että, kun olen pärjänyt tähänkin asti;))) niin mitä sitä enää operoimaan....Sanoinkin tuolla Töölössä yhdessä naislääkärille että, hyvä on palaan tänne varmasti vielä kerran...koska en voi olla varma milloin oikea puolisko tästä alaraajoista pettää jälleen...silloin varmasti olen murtanut oikean lonkkani....;)) Yksityisellä puolella tämä korjaittaisiin. Olen sanonut miehelleni jos, vielä kaadun...vie minut täällä Mehiläiseen. Olen varmuuden vuoksi ottanut jostain syystä.....itselleni yksityisen tapaturmavakuutuksen....Onko siis näin...että, kun on tarpeeksi koheli...niin sitten ei paikkaa enää lopulta mikä ei olisi murtunut, nyrjähtänyt, ynnä muuta? Vai onko kysymyksessä vain joku onneton sattuma....

Silloinkin muistaakseni jotenkin....olin kiukutellut miesystävälleni;))) liekö kaikki Friidulle vain kovaa opetusta...

tsau:Friidu

Vitsi...vitsi...:))

Sol57 kirjoitti:

joo....koska, olen aina ollut kovin luupää miesten kanssa. Tulee mieleeni kun näistä kainalosauvoista puhuit myös tarina joka liittyy minulla tähän samaan oikeeaan jalkaan. Olin vielä nuori nainen 25v...nooh. silloisen miesystäväni kanssa yhdessä kavereidemme kanssa tuli sitten vietettyä saaristossa täällä aika paljon aikaa varsinkin kesälomat olimme usein sellaisella vanhalla puufiskarilla liikkeellä. Eräänkerran sitten tuota paikkaa en muista...mutta, se sijaitsi myös täältä jonkin matkaa pois päin..tuonne länsisuuntaan olevaan saaristoon. Leiriydyimme yhteen saareen. Meillä oli siellä teltta missä nukuimme. Tämä pariskunta jonka kanssa olimme reissussa nukkui sitten veneessä....Oli satanut aikalailla....Lähdin kiertämään yksin tuota saarta. Kallio oli erittäin liukas. Jotenkin astuin varomattomasti ja tupsahdin rotkoon...niin että, tämä oikea polvi jäi ikään kuin linkuun alleni...Polvi turposi hetkessä...jalkapallon kokoiseksi...Seuraavana päivänä ei auttanut muu kuin lähteä jälleen Töölööseen. Tuo junamatka silloin tuntui kestävän ikisuuden. Tämän pysyvän polvivamman vuoksi sitten, en pysty tekemään seisomatyötä...silloin tuota polvea ei olisi pystytty operoimaan muutenkuin jäykistämällä koko jalka...siihen en suostunut.... Kainalosauvoilla minullakin meni yksi vuosi joilla linkkasin...aina väliin yritin käydä töissä, mutta tuo jalka ei kestänyt...vaan polvi turposi edelleen...En enää muista kuinka monta kertaa sieltä lumpiosta jouduttiin poistamaan tätä kudosnestettä, mutta toimenpide oli joka kerta kovin kivulias....Sitten työnantajani ehdotti ratkaisua että, pääsisin istumatyöhön....ja maksoi minulle 1 vuoden koulutuksen ajan täyden palkan...No se kannatti. Jälkeenpäin sitten....vaikka tämä ns. vanha trauma pystytäisi tänä päivänä jo korjaamaan täysin. Törmään nyt siihen että, kun olen pärjänyt tähänkin asti;))) niin mitä sitä enää operoimaan....Sanoinkin tuolla Töölössä yhdessä naislääkärille että, hyvä on palaan tänne varmasti vielä kerran...koska en voi olla varma milloin oikea puolisko tästä alaraajoista pettää jälleen...silloin varmasti olen murtanut oikean lonkkani....;)) Yksityisellä puolella tämä korjaittaisiin. Olen sanonut miehelleni jos, vielä kaadun...vie minut täällä Mehiläiseen. Olen varmuuden vuoksi ottanut jostain syystä.....itselleni yksityisen tapaturmavakuutuksen....Onko siis näin...että, kun on tarpeeksi koheli...niin sitten ei paikkaa enää lopulta mikä ei olisi murtunut, nyrjähtänyt, ynnä muuta? Vai onko kysymyksessä vain joku onneton sattuma....

Silloinkin muistaakseni jotenkin....olin kiukutellut miesystävälleni;))) liekö kaikki Friidulle vain kovaa opetusta...

tsau:Friidu

Vitsi...vitsi...:))

Lue lisää

Pitempiaikainen tai pysyvämpi rajoite on, ainakin sivusta katsoen, todella harmillinen.

Muutaman kuukauden jälkeen minulta alkoi usko menemään olkapääni kanssa.
Sitten paraneminen tapahtui todella nopeasti.

Eikä se olka olisi tavallista elämää haitannut mutta punttia rajoitti ja siinähän minä sen nuoruusajan vaurion aktivoinkin.

Hyvä että joku aina joskus palauttaa mieleeni asioiden suhteellisuuden.

Näinhän on. Pikkuvaiva on pikkuvaiva ja menee ohi, mutta pistää miettimään, miten tärkeä käsi, jalka tai pää on ja kenties ymmärtämään hieman toista.

vasso-Q kirjoitti:

Näinhän on. Pikkuvaiva on pikkuvaiva ja menee ohi, mutta pistää miettimään, miten tärkeä käsi, jalka tai pää on ja kenties ymmärtämään hieman toista.

Monesti olen tuota Talidomidiakin miettinyt. Ei vähiten, kun seurasin telkkarista maailmankuulua baritonia, Thomas Quasthoffia. Ihminen osaa ja pystyy, tekee vain monia asioita erilailla, kuin yleensä.
Tosin, hänkään ei päässyt konservatorioon, koska ei pystynyt soittamaan pianoa, mutta eipä asia lopulta päihittänyt hänen haluaan ammattiinsa.

vaivainenkaikkikokee kirjoitti:

Monesti olen tuota Talidomidiakin miettinyt. Ei vähiten, kun seurasin telkkarista maailmankuulua baritonia, Thomas Quasthoffia. Ihminen osaa ja pystyy, tekee vain monia asioita erilailla, kuin yleensä.
Tosin, hänkään ei päässyt konservatorioon, koska ei pystynyt soittamaan pianoa, mutta eipä asia lopulta päihittänyt hänen haluaan ammattiinsa.

Lue lisää

Hän on oiva esimerkki. Itselleni kova paikka on ollut kohdata pieni noin 4-vuotias syntymästään neliraajahalvaantunut poika lapsenlapseni päiväkodissa. Poika pystyy istumaan mutta ei kunnolla kannattamaan edes päätään. Mutta pojan silmien loiste on jotain uskomatonta. Vaikka sydämeni "vuotaa verta" vammansa vuoksi toiset samanlaisen tai -tapaisen vamman vuoksi hyvän elämän elävät lohduttavat minua ja kenties joskus häntäkin. Myönnän, että en milloinkaan ennen ole liikuttunut niin paljon, kuin hänet ensi kerran nähdessäni ja jaksan toivoa voimia hänelle ja hänen läheisilleen. (äh tyhjiä sanoja, mutta täynnä tunnetta)

vasso-Q kirjoitti:

Hän on oiva esimerkki. Itselleni kova paikka on ollut kohdata pieni noin 4-vuotias syntymästään neliraajahalvaantunut poika lapsenlapseni päiväkodissa. Poika pystyy istumaan mutta ei kunnolla kannattamaan edes päätään. Mutta pojan silmien loiste on jotain uskomatonta. Vaikka sydämeni "vuotaa verta" vammansa vuoksi toiset samanlaisen tai -tapaisen vamman vuoksi hyvän elämän elävät lohduttavat minua ja kenties joskus häntäkin. Myönnän, että en milloinkaan ennen ole liikuttunut niin paljon, kuin hänet ensi kerran nähdessäni ja jaksan toivoa voimia hänelle ja hänen läheisilleen. (äh tyhjiä sanoja, mutta täynnä tunnetta)

Lue lisää

elettävä, kun vaihtoehtoja ei ole.
Se millaiseksi elämä muodostuu on näkökulmasta kiinni jos haluaa nähdä kaiken negaation kautta kokee vain menettäneensä paljon. (työ, koti, mies, liikunta harrastukset, monet ystävät, ulkoilu ym.)
Kun positio on katsannossa voi nähdä kaiken mitä on jäljellä ja rakentaa sille. (opiskelu, todelliset ystävät, lapset perheineen/muu perhe, kirjoittaminen, musiikki/laulu, *rauha sisällä/todella tärkeä)ym.
Tiedän mistä puhun kun käytän pyörätuolia ja tästä ei lomaa tai vapaapäiviä pidetä.
On hyviä aikoja ja oikein huonoja hetkiä, kun kesä tulee eikä täältä pääse edes ulos, ramppi on ihan p..stä uudessa talossa. Olin tosin tänään ja menen huomenna ja ylihuomenna jne. mutta aina *jonkun kanssa.
Olen jo konkari............

kawe kirjoitti:

elettävä, kun vaihtoehtoja ei ole.
Se millaiseksi elämä muodostuu on näkökulmasta kiinni jos haluaa nähdä kaiken negaation kautta kokee vain menettäneensä paljon. (työ, koti, mies, liikunta harrastukset, monet ystävät, ulkoilu ym.)
Kun positio on katsannossa voi nähdä kaiken mitä on jäljellä ja rakentaa sille. (opiskelu, todelliset ystävät, lapset perheineen/muu perhe, kirjoittaminen, musiikki/laulu, *rauha sisällä/todella tärkeä)ym.
Tiedän mistä puhun kun käytän pyörätuolia ja tästä ei lomaa tai vapaapäiviä pidetä.
On hyviä aikoja ja oikein huonoja hetkiä, kun kesä tulee eikä täältä pääse edes ulos, ramppi on ihan p..stä uudessa talossa. Olin tosin tänään ja menen huomenna ja ylihuomenna jne. mutta aina *jonkun kanssa.
Olen jo konkari............

Lue lisää

tässä päivänä muutamana miehen sähköpyörätuolissa. Hänellä olivat kumpikin käsi tekokäsiä ja jalkoja ei ollut ollenkaan. Pystyi niillä tekojäsenillänsä jotenkin sitä pyörätuolin vipua säätelemään.

Tuli mieleeni, että hänkin on ihan elävä ja toimiva ihminen, vaikka raajat puuttuvat. Ei tarvitse olla kuin vartalo ja pää, joka toimii. Se riittää tekemään ihmisen ja persoonan. Parempi niin kuin että ei pää toimisi, vaikka kuinka raajat olisivat ehjät ja toimivat. Kun on ajatus kunnossa, silloin ihminen voi elää ihmisarvoista elämää, näin tämän näen.

nainen aikuinen kirjoitti:

tässä päivänä muutamana miehen sähköpyörätuolissa. Hänellä olivat kumpikin käsi tekokäsiä ja jalkoja ei ollut ollenkaan. Pystyi niillä tekojäsenillänsä jotenkin sitä pyörätuolin vipua säätelemään.

Tuli mieleeni, että hänkin on ihan elävä ja toimiva ihminen, vaikka raajat puuttuvat. Ei tarvitse olla kuin vartalo ja pää, joka toimii. Se riittää tekemään ihmisen ja persoonan. Parempi niin kuin että ei pää toimisi, vaikka kuinka raajat olisivat ehjät ja toimivat. Kun on ajatus kunnossa, silloin ihminen voi elää ihmisarvoista elämää, näin tämän näen.

Lue lisää

Monesti ihmisen vammauttaa hänen omaa fyysistä vammaisuuttaan enemmän muitten ihmisten asenteet.
Itselläni on koulukaveri, jonka sisko sairastui parivuotiaana polioon, ja joka on istunut siitä lähtien pyörätuolissa, ja elänyt ihan hyvää elämää.
Sääli on sairautta tässäkin asiassa, ja, meistä kaikista löytyisi säälittävää, jos ei päällenäkyvää, niin sisäistä vammaa.

vaivainenkaikkikokee kirjoitti:

Monesti ihmisen vammauttaa hänen omaa fyysistä vammaisuuttaan enemmän muitten ihmisten asenteet.
Itselläni on koulukaveri, jonka sisko sairastui parivuotiaana polioon, ja joka on istunut siitä lähtien pyörätuolissa, ja elänyt ihan hyvää elämää.
Sääli on sairautta tässäkin asiassa, ja, meistä kaikista löytyisi säälittävää, jos ei päällenäkyvää, niin sisäistä vammaa.

Lue lisää

myös sairasti polion lapsena 5 vuotiaana. Kun tapasin hänet ei tuo hänen vammansa näkynyt mitenkään minunkaan silmissäni ulospäin. Ehkä nyt kun hän kertonut itse...niin sitten olen kiinnittänyt huomiota enemmän. Kuitenkin hänkin pystyi olemaan työelämässä yli 30 vuotta ja erittäin fyysisesti raskaassa ammatissa...Olemme toisinaan olleet Polioliiton järjestemillä lomareissulla koko perhe. En osaa itse pitää mitenkään kummallisena sitä enää, että ihmiset istuvat pyörätuolissa tai siihen että liikkuvat kainosauvoilla siihen ei vaan kiinnitä huomioita....vaan enemmän kyllä itse kohtaan heidät pelkästään ihmisinä ajatuksineen ja tunteineen ja mielipiteineen. Yhteiset pikkujoulut meilläkin aina sellainen piristysruiske. Monesti se nauru ja myönteinen ilo sitten näissä tapahtumissa laittaa ajattelemaan mikä on tärkeää..mikä ei. Siihen kyllä tulee kiinnitettyä huomiota että, edelleenkään näitä julkisia tiloja ei suunnitella siten että, huomioitaisiin tämä liikkumisrajoitus pyörätuoli kun vie sitä tilaa ei ajatella että, kaikki eivät kulje pelkästään kahdella jalalla... Tietysti sitten näinkin että, näistä kivuista ja säryistä mitä tämä sairaus aiheuttaa...ei minunkaan mies juuri puhu. Vaan kätkee kyllä aika hyvin kipunsa ja väsymyksensä...nyt ehkä jo paremmin....osaa myös sanoa tuon että, ei jaksa.

Tuolla joku puhui päänsisäisestä asenteesta. Se on minustakin tärkeintä. En tarkoita mitään yltiöpaistä positiivisuutta elämään...mutta, sitä positiviisuutta kuitenkin... Tietysti harmittaa nyt tämä juttu poliossa että, tämä lihassolujuttu saattaa uusiutua näihin terveisiin lihassoluihin hänelläkin hetkenä milloin hyvänsä kunto saattaa heiketä..kukaan kun ei pysty sanomaan miten käy.. polionmyöhäisoireina tämä kerran sairastettu sairaus kun voi uusiutua joillakin pahanakin..joilloin liikuntakyky sitten menee osittain tai kokonaan jälleen kerran. Emme kuitenkaan jaksa ajatella niin...vaan olen onnellinen näistä päivistä minäkin jolloin tuo lihaskunto on hänellä vielä suht hyvä.....meillä tässä perheessä kun näitä juttuja ja sairauksia kun riittää...;) ja kaikista pitää jaksaa myös ajatella että, ylitse mennään niin että heilahtaa....sitten huonoinakin hetkinä....muuten ei yksinkertaisesti jaksa.

Tärkeintä ehkä elämässä sittenkin on oppia elämään vain se päivä kerrallaan. Ja nauttia hyvistä hetkistä. Täällä eräs kultainen Hatsa sitä minullekin sanonut....älä yritä liikaa:)) Siitä kun vielä pääsisi....itse....ja osaisi ottaa elämän rennommin..;))

tsau:Friidu

vasso-Q kirjoitti:

Hän on oiva esimerkki. Itselleni kova paikka on ollut kohdata pieni noin 4-vuotias syntymästään neliraajahalvaantunut poika lapsenlapseni päiväkodissa. Poika pystyy istumaan mutta ei kunnolla kannattamaan edes päätään. Mutta pojan silmien loiste on jotain uskomatonta. Vaikka sydämeni "vuotaa verta" vammansa vuoksi toiset samanlaisen tai -tapaisen vamman vuoksi hyvän elämän elävät lohduttavat minua ja kenties joskus häntäkin. Myönnän, että en milloinkaan ennen ole liikuttunut niin paljon, kuin hänet ensi kerran nähdessäni ja jaksan toivoa voimia hänelle ja hänen läheisilleen. (äh tyhjiä sanoja, mutta täynnä tunnetta)

Lue lisää

vaan puhdasta ja aitoa Rakkautta. Uskon siihen että, sydämeemme näkee myös silloin joku meitä voimakkaampi voima ja antaa sitä uskoa ja rakkautta omaan sydämeemme...silloinkuin itse sitä eniten tarvitsemme. Aina vain emme saa vastauksia miksi näin...eikä aina ole niitä vastauksia kauniisti tuosta kerroit lapsenlapsesi katseesta. Ne tähdet ovat lahja teille kaikille. Aina.

tsau:Friidu