Nyt teit sen viimeisen kerran.

Ei kun ihan oikeasti.

Minä olen aina ollut juuri se positiivinen henkilö joka löytää kaikesta hyvää. Nyt en vaan siihen pysty.

Oikeasti, en ole koskaan ollut näin vihainen, surullinen murtunut ja allapäin kuin nyt.

Oikeasti olen tehnyt kaikkeni että olisin hyvä ystävä tälle henkilölle mutta EI!

Minä oletin että hän välittäisi minusta edes sen verran että voisi pitää edes jonkun lupauksistaan!

Odotin häntä taas monta monta päivää MUTTA EI NIIN EI!!!

En oo koskaan ollu tällänen, en ikinä, en helvetissä.

Tuntuu samalla niin surulliselta mutta toisaalta tekis mieli ajaa saatana hänen ovelleen ja sanoa ihan kaikki paska mikä mun sisällä on ollut sille päin naamaa!

AINA olen kaiken tehnyt niin että hänellä olisi kaikki positiivisesti, jos hän kysyy että satutinko niin pienentelen asiaa MUTTA NYT EN JAKSA!!! MIKSI PITÄÄ ESITTÄÄ ETTÄ VÄLITTÄÄ JA SITTEN TEHDÄ NÄIN!? SAATANA OIKEASTI!

Varmasti jos tämä tyttö sattuu lukemaan tämän niin tunnistaa mutta arvaa onko vitun väliä?? Ainakin tiedät miltä minusta tuntuu. Mene vaan ihan rauhassa pois ja elä elämääs, ei mun tarvitse siihen väkisin kuulua jos ei kiinnosta.

Ja kaikki ne muistot mitä oon sulle antanu voit ihan rauhassa polttaa jos kerran oon ollu sulle niin vitun paska että ei voi niinkin yksinkertaista asiaa tehdä kun KERRAN osoittaa sanat rehellisiksi ja edes olla kaveri.

Mutta kuten sanoin niin ei väkisin. Alkaa usko loppua ihmisiin kun sama on tapahtunut aiemminkin ja tapahtuu tälläkin hetkellä, tarvitsin kaveria niin kipeästi täänään tuekseni mutta ei.

Nyt en todellakaan pyydä anteeksi. En keneltäkään. Kohta tulet varmasti sanomaan että mun olisi pitänyt ottaa yhteyttä, NIIN MINÄ ALUN ALKUJAAN OTINKIN MUTTA EN SITTEN VIITSINYT TULLA SOTKEMAAN!!! MINÄ ODOTIN ETTÄ SINÄ SELVENNÄT ASIAT MUTTA EI, ODOTIN ETTÄ SINÄ OTAT YHTEYTTÄ, KYLLÄHÄN SINÄ VÄLITÄT!!!

Eikun hei, etpä välitäkään, hupsista, taas tuli moka. Et sinä alusta alkaenkaan välittänyt, kukapa niin tekisi.

Olen kiitollinen niille hmm, lasketaanpa, KOLMELLE ihmiselle jotka välittää joista kaksi on perhettä (vanhempi ja sisar) ja yksi YSTÄVÄ. Tässä se termi selveni mulle. Kaveri=älä kuvittele että oikeasti välitetään ja ystävä=se aito ja oikea ystävä.

Mutta eipä nekään pysty kaikkea korjaamaan, nyt minun on tehtävä valinta, yritänkö vielä olla kaveri vai katkaisenko sut ihan kokonaan elämästäni.

Sä oot niin monta kertaa tehny kusisia asioita muillekin ympärilläs että vois herättää sut jos minä en olekaan enää välejä korjaamassa.

Lohduttamassa.

Tukemassa.

Nimittäin niitä minä olen parhaani mukaan tehnyt.

Eikö se riitä?

Vitut kaikesta sitten, minä sentään VÄLITIN. GOOGLETA SANA VÄLITTÄÄ JOS ET TERMIÄ TUNNE!!!

Ja oikeasti, tämä ei ole vitsi, trolli tai provo, kerrankin minä avaudun oikeasti, arvaa kiinnostaako jos joku niin ajatteleekin?

Oikeastihan minun pitäisi olla karjumassa tämä kaikki paska itse henkilölle mutta en jaksa enää välittää.

Ei siitä tule kuin harmia.

Olen välittänyt, välittänyt ja välittänyt, rakastanut jnejne mutta mitä minulle TAAS jäi?

Tuskaa.

Harmia.

Vihaa.

Katkeruutta.

Surua.

Ja ennen kaikkea sydän jonka paikkaukset eivät enää kestä.

Tästä eteenpäin viisaampana, älä luota kehenkään tai laske liian lähelle, vievät vielä loputkin kaikesta mikä sun elämässä on tärkeää.

Ja tämän sanon ihan kokemuksen pohjalta, niitä mulla on ollu ihan liikaa, nyt ei eletä elokuvassa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei kun ihan oikeasti.

Minä olen aina ollut juuri se positiivinen henkilö joka löytää kaikesta hyvää. Nyt en vaan siihen pysty.

Oikeasti, en ole koskaan ollut näin vihainen, surullinen murtunut ja allapäin kuin nyt.

Oikeasti olen tehnyt kaikkeni että olisin hyvä ystävä tälle henkilölle mutta EI!

Minä oletin että hän välittäisi minusta edes sen verran että voisi pitää edes jonkun lupauksistaan!

Odotin häntä taas monta monta päivää MUTTA EI NIIN EI!!!

En oo koskaan ollu tällänen, en ikinä, en helvetissä.

Tuntuu samalla niin surulliselta mutta toisaalta tekis mieli ajaa saatana hänen ovelleen ja sanoa ihan kaikki paska mikä mun sisällä on ollut sille päin naamaa!

AINA olen kaiken tehnyt niin että hänellä olisi kaikki positiivisesti, jos hän kysyy että satutinko niin pienentelen asiaa MUTTA NYT EN JAKSA!!! MIKSI PITÄÄ ESITTÄÄ ETTÄ VÄLITTÄÄ JA SITTEN TEHDÄ NÄIN!? SAATANA OIKEASTI!

Varmasti jos tämä tyttö sattuu lukemaan tämän niin tunnistaa mutta arvaa onko vitun väliä?? Ainakin tiedät miltä minusta tuntuu. Mene vaan ihan rauhassa pois ja elä elämääs, ei mun tarvitse siihen väkisin kuulua jos ei kiinnosta.

Ja kaikki ne muistot mitä oon sulle antanu voit ihan rauhassa polttaa jos kerran oon ollu sulle niin vitun paska että ei voi niinkin yksinkertaista asiaa tehdä kun KERRAN osoittaa sanat rehellisiksi ja edes olla kaveri.

Mutta kuten sanoin niin ei väkisin. Alkaa usko loppua ihmisiin kun sama on tapahtunut aiemminkin ja tapahtuu tälläkin hetkellä, tarvitsin kaveria niin kipeästi täänään tuekseni mutta ei.

Nyt en todellakaan pyydä anteeksi. En keneltäkään. Kohta tulet varmasti sanomaan että mun olisi pitänyt ottaa yhteyttä, NIIN MINÄ ALUN ALKUJAAN OTINKIN MUTTA EN SITTEN VIITSINYT TULLA SOTKEMAAN!!! MINÄ ODOTIN ETTÄ SINÄ SELVENNÄT ASIAT MUTTA EI, ODOTIN ETTÄ SINÄ OTAT YHTEYTTÄ, KYLLÄHÄN SINÄ VÄLITÄT!!!

Eikun hei, etpä välitäkään, hupsista, taas tuli moka. Et sinä alusta alkaenkaan välittänyt, kukapa niin tekisi.

Olen kiitollinen niille hmm, lasketaanpa, KOLMELLE ihmiselle jotka välittää joista kaksi on perhettä (vanhempi ja sisar) ja yksi YSTÄVÄ. Tässä se termi selveni mulle. Kaveri=älä kuvittele että oikeasti välitetään ja ystävä=se aito ja oikea ystävä.

Mutta eipä nekään pysty kaikkea korjaamaan, nyt minun on tehtävä valinta, yritänkö vielä olla kaveri vai katkaisenko sut ihan kokonaan elämästäni.

Sä oot niin monta kertaa tehny kusisia asioita muillekin ympärilläs että vois herättää sut jos minä en olekaan enää välejä korjaamassa.

Lohduttamassa.

Tukemassa.

Nimittäin niitä minä olen parhaani mukaan tehnyt.

Eikö se riitä?

Vitut kaikesta sitten, minä sentään VÄLITIN. GOOGLETA SANA VÄLITTÄÄ JOS ET TERMIÄ TUNNE!!!

Ja oikeasti, tämä ei ole vitsi, trolli tai provo, kerrankin minä avaudun oikeasti, arvaa kiinnostaako jos joku niin ajatteleekin?

Oikeastihan minun pitäisi olla karjumassa tämä kaikki paska itse henkilölle mutta en jaksa enää välittää.

Ei siitä tule kuin harmia.

Olen välittänyt, välittänyt ja välittänyt, rakastanut jnejne mutta mitä minulle TAAS jäi?

Tuskaa.

Harmia.

Vihaa.

Katkeruutta.

Surua.

Ja ennen kaikkea sydän jonka paikkaukset eivät enää kestä.

Tästä eteenpäin viisaampana, älä luota kehenkään tai laske liian lähelle, vievät vielä loputkin kaikesta mikä sun elämässä on tärkeää.

Ja tämän sanon ihan kokemuksen pohjalta, niitä mulla on ollu ihan liikaa, nyt ei eletä elokuvassa.

Lue lisää

Ja nyt päätin että voin jatkaa kaverina jos vielä kiinnostaa, en kuitenkaan aio laskea sua niin lähelle kuin aiemmin, siitä ei seuraa kuin pahaa.

Minä en enää sinuun yhteyttä ota, jos meinasit jotain vielä saada kanssani aikaan niin sitten saat kyllä ihan itse ottaa yhteyttä, nyt olen minä ollut liian kauan ainoa joka on yrittänyt pitää hommaa kasassa, ehkä turhaan ja pahoittelen jos se on sinua ahdistanut. Sekin olisi selvinnyt suoraan sanomisella: mua ei kiinnosta olla sun kanssa tekemisissä.

Edelleen mielessä silti tummia pilviä, ne varmasti säilyvät vielä pitkään, susta kiinni kuinka nopeasti tuuli ne pois puhaltaa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ja nyt päätin että voin jatkaa kaverina jos vielä kiinnostaa, en kuitenkaan aio laskea sua niin lähelle kuin aiemmin, siitä ei seuraa kuin pahaa.

Minä en enää sinuun yhteyttä ota, jos meinasit jotain vielä saada kanssani aikaan niin sitten saat kyllä ihan itse ottaa yhteyttä, nyt olen minä ollut liian kauan ainoa joka on yrittänyt pitää hommaa kasassa, ehkä turhaan ja pahoittelen jos se on sinua ahdistanut. Sekin olisi selvinnyt suoraan sanomisella: mua ei kiinnosta olla sun kanssa tekemisissä.

Edelleen mielessä silti tummia pilviä, ne varmasti säilyvät vielä pitkään, susta kiinni kuinka nopeasti tuuli ne pois puhaltaa.

Lue lisää

Pettymykset kivoilta tunnu, mutta nuo tunne jutut on monesti myös sitä, että käsittää väärin. Ja toisen odotuksia ei voi tietää, ellet niistä kerro suoraan hänelle, mitä häneltä haluat, toivot hänen tekevän.
Tai sitten tunteet ja toiveet ei vain mene yks yhteen.
Itse kaipan yhtä miestä hän lupailee sitä sun tätä mut mitään ei koskaan kuitenkaan tapahdu, kun tilanne on tämä.. tyyliin. Onhan se jos haluaa olevan.Kumpa saisin tunteeni revittyä irti hänestä, mutta yksikin oleminen on niin syvältä, olen seurallinen ihminen ja kaipaa sitä toista niin kovin.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei kun ihan oikeasti.

Minä olen aina ollut juuri se positiivinen henkilö joka löytää kaikesta hyvää. Nyt en vaan siihen pysty.

Oikeasti, en ole koskaan ollut näin vihainen, surullinen murtunut ja allapäin kuin nyt.

Oikeasti olen tehnyt kaikkeni että olisin hyvä ystävä tälle henkilölle mutta EI!

Minä oletin että hän välittäisi minusta edes sen verran että voisi pitää edes jonkun lupauksistaan!

Odotin häntä taas monta monta päivää MUTTA EI NIIN EI!!!

En oo koskaan ollu tällänen, en ikinä, en helvetissä.

Tuntuu samalla niin surulliselta mutta toisaalta tekis mieli ajaa saatana hänen ovelleen ja sanoa ihan kaikki paska mikä mun sisällä on ollut sille päin naamaa!

AINA olen kaiken tehnyt niin että hänellä olisi kaikki positiivisesti, jos hän kysyy että satutinko niin pienentelen asiaa MUTTA NYT EN JAKSA!!! MIKSI PITÄÄ ESITTÄÄ ETTÄ VÄLITTÄÄ JA SITTEN TEHDÄ NÄIN!? SAATANA OIKEASTI!

Varmasti jos tämä tyttö sattuu lukemaan tämän niin tunnistaa mutta arvaa onko vitun väliä?? Ainakin tiedät miltä minusta tuntuu. Mene vaan ihan rauhassa pois ja elä elämääs, ei mun tarvitse siihen väkisin kuulua jos ei kiinnosta.

Ja kaikki ne muistot mitä oon sulle antanu voit ihan rauhassa polttaa jos kerran oon ollu sulle niin vitun paska että ei voi niinkin yksinkertaista asiaa tehdä kun KERRAN osoittaa sanat rehellisiksi ja edes olla kaveri.

Mutta kuten sanoin niin ei väkisin. Alkaa usko loppua ihmisiin kun sama on tapahtunut aiemminkin ja tapahtuu tälläkin hetkellä, tarvitsin kaveria niin kipeästi täänään tuekseni mutta ei.

Nyt en todellakaan pyydä anteeksi. En keneltäkään. Kohta tulet varmasti sanomaan että mun olisi pitänyt ottaa yhteyttä, NIIN MINÄ ALUN ALKUJAAN OTINKIN MUTTA EN SITTEN VIITSINYT TULLA SOTKEMAAN!!! MINÄ ODOTIN ETTÄ SINÄ SELVENNÄT ASIAT MUTTA EI, ODOTIN ETTÄ SINÄ OTAT YHTEYTTÄ, KYLLÄHÄN SINÄ VÄLITÄT!!!

Eikun hei, etpä välitäkään, hupsista, taas tuli moka. Et sinä alusta alkaenkaan välittänyt, kukapa niin tekisi.

Olen kiitollinen niille hmm, lasketaanpa, KOLMELLE ihmiselle jotka välittää joista kaksi on perhettä (vanhempi ja sisar) ja yksi YSTÄVÄ. Tässä se termi selveni mulle. Kaveri=älä kuvittele että oikeasti välitetään ja ystävä=se aito ja oikea ystävä.

Mutta eipä nekään pysty kaikkea korjaamaan, nyt minun on tehtävä valinta, yritänkö vielä olla kaveri vai katkaisenko sut ihan kokonaan elämästäni.

Sä oot niin monta kertaa tehny kusisia asioita muillekin ympärilläs että vois herättää sut jos minä en olekaan enää välejä korjaamassa.

Lohduttamassa.

Tukemassa.

Nimittäin niitä minä olen parhaani mukaan tehnyt.

Eikö se riitä?

Vitut kaikesta sitten, minä sentään VÄLITIN. GOOGLETA SANA VÄLITTÄÄ JOS ET TERMIÄ TUNNE!!!

Ja oikeasti, tämä ei ole vitsi, trolli tai provo, kerrankin minä avaudun oikeasti, arvaa kiinnostaako jos joku niin ajatteleekin?

Oikeastihan minun pitäisi olla karjumassa tämä kaikki paska itse henkilölle mutta en jaksa enää välittää.

Ei siitä tule kuin harmia.

Olen välittänyt, välittänyt ja välittänyt, rakastanut jnejne mutta mitä minulle TAAS jäi?

Tuskaa.

Harmia.

Vihaa.

Katkeruutta.

Surua.

Ja ennen kaikkea sydän jonka paikkaukset eivät enää kestä.

Tästä eteenpäin viisaampana, älä luota kehenkään tai laske liian lähelle, vievät vielä loputkin kaikesta mikä sun elämässä on tärkeää.

Ja tämän sanon ihan kokemuksen pohjalta, niitä mulla on ollu ihan liikaa, nyt ei eletä elokuvassa.

Lue lisää

Toivottavasti sun sisin puhdistui tuolla. Kyllä mä susta välitän, eikä tämä (välejen katkaiseminen) ole ollut mulle helppoa, vaan valinta kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Kyllä sä sen tiedät, että oikeasti välitin, mutta en mäkään halunnut tungetella, enkä edelleenkään halua.

Sä et ymmärrä eroa sen välillä että asioilla ei enää ole väliä ja ei välitä jostain ihmisestä. Ne ei tarkoita samaa.

........... kirjoitti:

Toivottavasti sun sisin puhdistui tuolla. Kyllä mä susta välitän, eikä tämä (välejen katkaiseminen) ole ollut mulle helppoa, vaan valinta kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Kyllä sä sen tiedät, että oikeasti välitin, mutta en mäkään halunnut tungetella, enkä edelleenkään halua.

Sä et ymmärrä eroa sen välillä että asioilla ei enää ole väliä ja ei välitä jostain ihmisestä. Ne ei tarkoita samaa.

Lue lisää

Se siinä lähinnä harmittaa että uskoin kaikkiin niihin lupauksiin mitä annoit ja sitten kuitenkin revit kaiken kappaleiksi.

Olis ollu kiva että tiet olis eronnu hyvissä merkeissä mutta ei, kiva jos sulla oli kivaa mutta mulle se ei sitä todellakaan ollut.

Ja tungetellut? Minä päästin sinut lähemmäs kuin kenenkään muun ja yritin tosissani pitää välejä läheisinä ja hyvinä.

Mutta ei sitten tullu mieleen että se vaatii vastavuoroisuutta?

En tiedä oletko se henkilö josta puhun mutta jos joku muukin tunnistaa itsensä näistä vuodatuksista niin kannattaa miettiä juttuja, varmasti on muitakin ihmisiä joilla on samanlainen tilanne kuin minulla ja toivovat selvyyttä asioihin.

Ja älkää luvatko jos ette niitä pysty pitämään, etenkin jos kaikki kaatuu siihen viitsimättömyyteen, tämänkin jutun olisi voinut ihan pienellä järjestelyllä pelastaa etääntymiseltä.

Mulla on edelleen paha olo ja se ei lähde kovin helposti, liian suuren kolauksen sain taas olosuhteisiin nähden.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Se siinä lähinnä harmittaa että uskoin kaikkiin niihin lupauksiin mitä annoit ja sitten kuitenkin revit kaiken kappaleiksi.

Olis ollu kiva että tiet olis eronnu hyvissä merkeissä mutta ei, kiva jos sulla oli kivaa mutta mulle se ei sitä todellakaan ollut.

Ja tungetellut? Minä päästin sinut lähemmäs kuin kenenkään muun ja yritin tosissani pitää välejä läheisinä ja hyvinä.

Mutta ei sitten tullu mieleen että se vaatii vastavuoroisuutta?

En tiedä oletko se henkilö josta puhun mutta jos joku muukin tunnistaa itsensä näistä vuodatuksista niin kannattaa miettiä juttuja, varmasti on muitakin ihmisiä joilla on samanlainen tilanne kuin minulla ja toivovat selvyyttä asioihin.

Ja älkää luvatko jos ette niitä pysty pitämään, etenkin jos kaikki kaatuu siihen viitsimättömyyteen, tämänkin jutun olisi voinut ihan pienellä järjestelyllä pelastaa etääntymiseltä.

Mulla on edelleen paha olo ja se ei lähde kovin helposti, liian suuren kolauksen sain taas olosuhteisiin nähden.

Lue lisää

Mä kirjoitan joku parempi hetki ne ajatukset, mitä tuo herätti. Mun täytyy vähän sulatellakin omia tuntemuksia, koska ajatuksissa risteilee yhtä sun toista. Yksi syy, miksi on ollut helpompi vaan katkaista ne välit on juuri se, että ne samat tunteet on ehkä jossain horroksessa edelleen olemassa. Tai olisivat sellaisena olemassa kuin ennenkin, jos olisi enemmän tekemisissä ja ajattelisi enemmän.
Ainakin yhden lupauksen olen suurinpiirtein pitänyt, voit miettiä minkä.
Kyllä mulla on joskus sisällä sellainen olo, että haluaisin olla sun kaveri. Se vaan tuntuu niin vaikealta.

........... kirjoitti:

Mä kirjoitan joku parempi hetki ne ajatukset, mitä tuo herätti. Mun täytyy vähän sulatellakin omia tuntemuksia, koska ajatuksissa risteilee yhtä sun toista. Yksi syy, miksi on ollut helpompi vaan katkaista ne välit on juuri se, että ne samat tunteet on ehkä jossain horroksessa edelleen olemassa. Tai olisivat sellaisena olemassa kuin ennenkin, jos olisi enemmän tekemisissä ja ajattelisi enemmän.
Ainakin yhden lupauksen olen suurinpiirtein pitänyt, voit miettiä minkä.
Kyllä mulla on joskus sisällä sellainen olo, että haluaisin olla sun kaveri. Se vaan tuntuu niin vaikealta.

Lue lisää

Jos olet se jota tarkoitat niin en ymmärrä miksi se on niin vaikeata. Minä en ole koskaan tehnyt mitään sulle mikä sen tekisi vaikeaksi.

Me ei varmaan nähdä enää koskaan vaikka niin sanoit minulle. Mieti miten tähän astikin on mennyt.

Kaikki on mennyt minun edelleni.

Aina.

Vaikka toisin sanoit.

Miksi sinä tästä eteenpäinkään muuttaisit mitään, se menisi taas siten että minä kysyisin voidaanko tavata ja ensin myönnyt mutta mitäs sitten?

Jälleen jään nuolemaan haavojani.

Me ei nähdä.

En ole ilmeisesti tarpeeksi tärkeä sinulle että sen voisit joskus toteuttaa.

Ehkä parempi näin, jos minä pääsisin sinusta irti sen verran että saisin asiat käsiteltyä ilman että uudelleen satutat. Ehkä minun ei pitäisi olla minkäänlaisissa yhteyksissä kanssani mutta en tiedä pystynkö siihen. Niin tärkeä kuitenkin olet.

Tai olit, nyt en tiedä enää mitä tuntea.

........... kirjoitti:

Mä kirjoitan joku parempi hetki ne ajatukset, mitä tuo herätti. Mun täytyy vähän sulatellakin omia tuntemuksia, koska ajatuksissa risteilee yhtä sun toista. Yksi syy, miksi on ollut helpompi vaan katkaista ne välit on juuri se, että ne samat tunteet on ehkä jossain horroksessa edelleen olemassa. Tai olisivat sellaisena olemassa kuin ennenkin, jos olisi enemmän tekemisissä ja ajattelisi enemmän.
Ainakin yhden lupauksen olen suurinpiirtein pitänyt, voit miettiä minkä.
Kyllä mulla on joskus sisällä sellainen olo, että haluaisin olla sun kaveri. Se vaan tuntuu niin vaikealta.

Lue lisää

Ja jos mahdollista niin kerro yksi asia itsestäs/viimeaikaisista tapahtumista joista tunnistan sinut jos olet se josta puhuin, en halua taas yhtä epäselvyyttä.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ja jos mahdollista niin kerro yksi asia itsestäs/viimeaikaisista tapahtumista joista tunnistan sinut jos olet se josta puhuin, en halua taas yhtä epäselvyyttä.

Mä yritän saada ne mun ajatukset sanoiksi sillä tavalla, että tiedät olenko vai en. En mä halua epäselvyyttä lisätä, sitä on ollut ihan tarpeeksi jo. Näkemisajatuksesta tekee vaikean se, että vaikka kuinka yrittäisin psyykata itselleni muuta, niin se herättää pieniä toiveita jostain määrittelemättömästä. Ja pelkoa siitä, mitä kaikkia tuntemuksia se näkeminen ihan oikeasti herättäisi. Tulisiko ne vanhat tunteet vaan ilman lupaa takaisin. Toiveita tuntiessa on helppo tulla ärtyneeksi ja ajatella, että ei enää sellaista mitä ennen oli. Ehkä se on kontrolliasiakin. Ainahan ihmisiä jonkun verran pelottaa se, mitä ne ei voi kontrolloida. Mun mielestä mä olen silti sanonut siihen enemmän kyllä kuin ei.

............ kirjoitti:

Mä yritän saada ne mun ajatukset sanoiksi sillä tavalla, että tiedät olenko vai en. En mä halua epäselvyyttä lisätä, sitä on ollut ihan tarpeeksi jo. Näkemisajatuksesta tekee vaikean se, että vaikka kuinka yrittäisin psyykata itselleni muuta, niin se herättää pieniä toiveita jostain määrittelemättömästä. Ja pelkoa siitä, mitä kaikkia tuntemuksia se näkeminen ihan oikeasti herättäisi. Tulisiko ne vanhat tunteet vaan ilman lupaa takaisin. Toiveita tuntiessa on helppo tulla ärtyneeksi ja ajatella, että ei enää sellaista mitä ennen oli. Ehkä se on kontrolliasiakin. Ainahan ihmisiä jonkun verran pelottaa se, mitä ne ei voi kontrolloida. Mun mielestä mä olen silti sanonut siihen enemmän kyllä kuin ei.

Lue lisää

Selvä. Uskon että et ole henkilö jonka kanssa minulla on ongelmia. Mulle näet on käynyt niin että ensin on luvattu, sitten rikottu lupaus ja lopulta pahoiteltu. Mutta alkaa usko loppua noihin pahoitteluihin, niin monta kertaa yksinkertaisetkin lupaukset rikottu.

Ja sen jälkeen olevinaan oltu pahoillaan.

Alkaa pahoitteluihin ja lupauksiin usko mennä, niin monta kertaa kuultu molempia mutta kuitenkaan en ole loppujen lopuksi saanut mitään merkkiä sanojen tueksi että henkilö olisi pahoillaan.

Onnea ja jaksamista sulle joka oot vastaillu, mut en usko että ollaan ne joiksi toisiamme ehkä luulemme (en tietenkään edelleenkään voi varma olla mutta en usko niin, ehkä osittain en myöskään toivo niin). En oo normaalisti näin agressiivinen mutta nyt on pakko, ei voi jaksaa tätä oloa enää hiljaa etenkin kun muutakin paskaa on niin mahdottomasti sydämellä.

Mutta siis onnea sulle, toivon että saat oman tapauksesi setvittyä ja voin yrittää auttaa jos voin, ilmeisesti molemmilla ollu kokemusta näistä tuntemuksista.

Edelleenkään ei yhteydenottoa häneltä, tämä taisi sitten olla tässä?

Kiinnostaako? kirjoitti:

Selvä. Uskon että et ole henkilö jonka kanssa minulla on ongelmia. Mulle näet on käynyt niin että ensin on luvattu, sitten rikottu lupaus ja lopulta pahoiteltu. Mutta alkaa usko loppua noihin pahoitteluihin, niin monta kertaa yksinkertaisetkin lupaukset rikottu.

Ja sen jälkeen olevinaan oltu pahoillaan.

Alkaa pahoitteluihin ja lupauksiin usko mennä, niin monta kertaa kuultu molempia mutta kuitenkaan en ole loppujen lopuksi saanut mitään merkkiä sanojen tueksi että henkilö olisi pahoillaan.

Onnea ja jaksamista sulle joka oot vastaillu, mut en usko että ollaan ne joiksi toisiamme ehkä luulemme (en tietenkään edelleenkään voi varma olla mutta en usko niin, ehkä osittain en myöskään toivo niin). En oo normaalisti näin agressiivinen mutta nyt on pakko, ei voi jaksaa tätä oloa enää hiljaa etenkin kun muutakin paskaa on niin mahdottomasti sydämellä.

Mutta siis onnea sulle, toivon että saat oman tapauksesi setvittyä ja voin yrittää auttaa jos voin, ilmeisesti molemmilla ollu kokemusta näistä tuntemuksista.

Edelleenkään ei yhteydenottoa häneltä, tämä taisi sitten olla tässä?

Lue lisää

Äh puh pah, niin arvasin, että kerkeät sanoa tuon ja sitten en jaksa enää miettiä mitä ajatuksia tuli mietiskeltyä tekstisi vuoksi. Mä ajattelin tuohon edelliseenkin kirjoittaa, että anna mun ensin sanoa ne ajatukset ja vasta sitten sano, että ei tunneta. Olisin saanut kirjoituksesi herättämänä jotain vähän vähemmän välinpitämätöntä tunnetta/ajatusta ulos, kuin mitä ne nyt muuten usein on. Mutta ei sitten. Mulla olisi ollut niin sopiva hetkikin tälleen oikeessa elämässä unohdettuna kirjotella tässä.

.............. kirjoitti:

Äh puh pah, niin arvasin, että kerkeät sanoa tuon ja sitten en jaksa enää miettiä mitä ajatuksia tuli mietiskeltyä tekstisi vuoksi. Mä ajattelin tuohon edelliseenkin kirjoittaa, että anna mun ensin sanoa ne ajatukset ja vasta sitten sano, että ei tunneta. Olisin saanut kirjoituksesi herättämänä jotain vähän vähemmän välinpitämätöntä tunnetta/ajatusta ulos, kuin mitä ne nyt muuten usein on. Mutta ei sitten. Mulla olisi ollut niin sopiva hetkikin tälleen oikeessa elämässä unohdettuna kirjotella tässä.

Lue lisää

Sori, en tajunnu, tyhmä kun ilmeisesti olen (ainakin nyt tuntuu vähän siltä, moneltakin kantilta).

Mutta jos siihen vielä pystyt niin voit toki kirjotella jos helpottaa, voin olla vaikka angstata taas jos helpottaa :P

Kiinnostaako? kirjoitti:

Sori, en tajunnu, tyhmä kun ilmeisesti olen (ainakin nyt tuntuu vähän siltä, moneltakin kantilta).

Mutta jos siihen vielä pystyt niin voit toki kirjotella jos helpottaa, voin olla vaikka angstata taas jos helpottaa :P

Lue lisää

Mä nyt yritän kirjoittaa jotenkin niin, mitä alunperin tuli niistä mieleen ennen kuin ei tunnettukaan.

Aina saa sanoa, jos joku asia satuttaa. Ei pidä pienennellä sitä, sun tunteilla on oikeus tulla kuulluiksi. Vaikka se vähän pistää, niin mä ainakin haluan, että mulle sanotaan, jos olen väärin kohdellut, jotta voin oikeasti tajuta asian ja ainakin olla pahoillani tai muuttaa asian. Toisen näkökulmasta ei kyllä osaa miettiä lähellekään täydellisesti ilman apua.
Mä uskon, että molemmat olisi tehneet jotain etääntymiselle, jos olisi tajunneet juuri sen seuraukset. Se oli pienestä kiinni, mutta ei sitä kannata ajatella enää, tulee vaan paha mieli. Mä tiedän, että mun olisi pitänyt yrittää selittää miksi vaikutin niin etäiseltä. Jos susta tuntuu, että se oli mun paha virhe, niin ainakin tiedät, että kärsin siitä sut menettämällä. Ja oli joskus todella pahoja pään-hakkaamista-seinään-miksi-olin-niin-typerä-en-kestä-miten-pieni-asia -juttuja. Aika paljon pidin sen tuskan ihan omana tietonani ja itsekseni käsittelin pois. Mun mielestä ei pidä liikaa velloa omissa virheissä, koska jokainen kuitenkin joutuu kantamaan niiden seuraukset. Sinäkin. Ja se on usein jo tarpeeksi raskasta.

Mä en muuten yhtään pidä siitä, että mulle väitetään, että otin yhteyttä siksi kun omat asiani oli huonosti. Mä en ottanut silloin sen takia yhteyttä, vaikka tajuan, että niin voi ajatella. Otin siksi, että tuntui joidenkin elettyjen kokemusten jälkeen siltä, että sain uutta perspektiiviä ja olin ollut sun valintoja kohtaan vähän ankara enkä halunnut ymmärtää. Oli muita ongelmiakin jotka oli silloin jo sovittu, mutta me erottiin sen takia, että halusin selvittää mun tunteet sua kohtaan. Ja toisekseen en ole itserakas sen takia, että sinä olet välillä kyvytön lukemaan rivien välejä ja ymmärtämään, että joskus on pakko sanoa asiat jotenkin, jotta SINÄ tuntisit olosi paremmaksi, vaikka siinä samalla tulisi kuinka ylistäneeksi itseään, mutta ehkä se pitäisi siinä kontekstissa ymmärtää, että en varmaan osaa silti oikein itsestä mieltää niin. Tai mikä ikinä se sun syy onkin, miksi muka olen aina niin itserakas.

Et sä kyllä mulle kauhean hyvä ollut. Mutta oli ne tilanteetkin vaikeita. Ehkä niin, että tilanteisiin nähden ok, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Varmaan olet mielestäsi ollut hyvä siksi, että sisäisesti on tuntunut joltain. Mäkin olen joskus ajatellut joistain asioista, että en ole tehnyt minkäänlaista virhettä, koska sisäisesti on tunteet olleet niin puhtaita sua kohtaan. Mutta ei se mene ihan niin, on ulkoisillakin asioilla väliä. Mä tiedän, että sä olet toisia kohtaan kiltti ja huomioonottavainen. Ainakin useimmiten. Mutta mä en pysty kokemaan, että olisi kohdeltu hyvin, jos ei ole halattu ja ainoa aika jonka olen onnistunut saamaan on nukkumisaika jonain unettomana yönä. Luulen, että molemmista tuntui siltä osin samalta. Kuin myös niistä yhteyksistä on varmaan molemmat ajatelleet, että miksei se pidä oikeasti yhteyttä.
Mä sanon, että et ole ollut kovin hyvä ja joskus olet ollut paska, mutta tiedän silti, että ihmisenä olet hyvä etkä paska. Varmaan pelkäät itse olevasi liian kiltti, koska pystyt tuntemaan aika puhtaita tunteita. Musta tuntuu, että sulla on aika paljon huolta, että sua käytettäisiin hyväksi. Saa olla huolta, mutta aika pahasti vedän hernettä nenään, jos mua ajatellaan toisten kiltteyden hyväksikäyttäjäksi.
Vaikka susta tuntuu, että et voi koskaan antaa anteeksi tai luottaa, niin silti sä yrität sitä sen verran, mitä jaksat. Se on paljon sitkeämpää kuin mihin suurin osa ihmisistä pystyy. Vaikka heitätkin sitkeydet mäkeen aina tietyin väliajoin. Olet ihan kiva ihminen, kun itsekin muistaisit sen, mutta tapanasi on välillä unohdella. Mä tykkään susta sellaisena kuin olet.

........... kirjoitti:

Mä nyt yritän kirjoittaa jotenkin niin, mitä alunperin tuli niistä mieleen ennen kuin ei tunnettukaan.

Aina saa sanoa, jos joku asia satuttaa. Ei pidä pienennellä sitä, sun tunteilla on oikeus tulla kuulluiksi. Vaikka se vähän pistää, niin mä ainakin haluan, että mulle sanotaan, jos olen väärin kohdellut, jotta voin oikeasti tajuta asian ja ainakin olla pahoillani tai muuttaa asian. Toisen näkökulmasta ei kyllä osaa miettiä lähellekään täydellisesti ilman apua.
Mä uskon, että molemmat olisi tehneet jotain etääntymiselle, jos olisi tajunneet juuri sen seuraukset. Se oli pienestä kiinni, mutta ei sitä kannata ajatella enää, tulee vaan paha mieli. Mä tiedän, että mun olisi pitänyt yrittää selittää miksi vaikutin niin etäiseltä. Jos susta tuntuu, että se oli mun paha virhe, niin ainakin tiedät, että kärsin siitä sut menettämällä. Ja oli joskus todella pahoja pään-hakkaamista-seinään-miksi-olin-niin-typerä-en-kestä-miten-pieni-asia -juttuja. Aika paljon pidin sen tuskan ihan omana tietonani ja itsekseni käsittelin pois. Mun mielestä ei pidä liikaa velloa omissa virheissä, koska jokainen kuitenkin joutuu kantamaan niiden seuraukset. Sinäkin. Ja se on usein jo tarpeeksi raskasta.

Mä en muuten yhtään pidä siitä, että mulle väitetään, että otin yhteyttä siksi kun omat asiani oli huonosti. Mä en ottanut silloin sen takia yhteyttä, vaikka tajuan, että niin voi ajatella. Otin siksi, että tuntui joidenkin elettyjen kokemusten jälkeen siltä, että sain uutta perspektiiviä ja olin ollut sun valintoja kohtaan vähän ankara enkä halunnut ymmärtää. Oli muita ongelmiakin jotka oli silloin jo sovittu, mutta me erottiin sen takia, että halusin selvittää mun tunteet sua kohtaan. Ja toisekseen en ole itserakas sen takia, että sinä olet välillä kyvytön lukemaan rivien välejä ja ymmärtämään, että joskus on pakko sanoa asiat jotenkin, jotta SINÄ tuntisit olosi paremmaksi, vaikka siinä samalla tulisi kuinka ylistäneeksi itseään, mutta ehkä se pitäisi siinä kontekstissa ymmärtää, että en varmaan osaa silti oikein itsestä mieltää niin. Tai mikä ikinä se sun syy onkin, miksi muka olen aina niin itserakas.

Et sä kyllä mulle kauhean hyvä ollut. Mutta oli ne tilanteetkin vaikeita. Ehkä niin, että tilanteisiin nähden ok, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Varmaan olet mielestäsi ollut hyvä siksi, että sisäisesti on tuntunut joltain. Mäkin olen joskus ajatellut joistain asioista, että en ole tehnyt minkäänlaista virhettä, koska sisäisesti on tunteet olleet niin puhtaita sua kohtaan. Mutta ei se mene ihan niin, on ulkoisillakin asioilla väliä. Mä tiedän, että sä olet toisia kohtaan kiltti ja huomioonottavainen. Ainakin useimmiten. Mutta mä en pysty kokemaan, että olisi kohdeltu hyvin, jos ei ole halattu ja ainoa aika jonka olen onnistunut saamaan on nukkumisaika jonain unettomana yönä. Luulen, että molemmista tuntui siltä osin samalta. Kuin myös niistä yhteyksistä on varmaan molemmat ajatelleet, että miksei se pidä oikeasti yhteyttä.
Mä sanon, että et ole ollut kovin hyvä ja joskus olet ollut paska, mutta tiedän silti, että ihmisenä olet hyvä etkä paska. Varmaan pelkäät itse olevasi liian kiltti, koska pystyt tuntemaan aika puhtaita tunteita. Musta tuntuu, että sulla on aika paljon huolta, että sua käytettäisiin hyväksi. Saa olla huolta, mutta aika pahasti vedän hernettä nenään, jos mua ajatellaan toisten kiltteyden hyväksikäyttäjäksi.
Vaikka susta tuntuu, että et voi koskaan antaa anteeksi tai luottaa, niin silti sä yrität sitä sen verran, mitä jaksat. Se on paljon sitkeämpää kuin mihin suurin osa ihmisistä pystyy. Vaikka heitätkin sitkeydet mäkeen aina tietyin väliajoin. Olet ihan kiva ihminen, kun itsekin muistaisit sen, mutta tapanasi on välillä unohdella. Mä tykkään susta sellaisena kuin olet.

Lue lisää

Ei mua ole ahdistanut sellainen eikä ole jostain syystä oikeasti sellaista tunnetta sisällä ollut kuin ihan hetkittäin, että en haluaisi olla sun kanssa tekemisissä. On vaan ollut ajatus, että haluaisin olla haluamatta olla tekemisissä sun kanssa, jotta unohdan kokonaan. Sitten on ollut paljon sellaista oloa, että asioilla ei ole väliä. Mä luulen, että se olisi ollut helppoa, jos sä olisit luovuttanut sen tekemisissä olemisen suhteen. Silloin oltaisiin nyt kaukana toisistamme ja viimeisetkin lahonneet sillat poltettu. Tilanne olisi se, jos sä et olisi jaksanut. Mä oon antanut sulle anteeksikin oikeastaan pelkästään sen takia. Tuntui, että sä olet välillä ihan ääliö, mutta kuitenkin edelleen sinä ja sisimmässäsi paljon muutakin, jotain kultaistakin ja puhtaita tunteita. Ehkä vähän yritit lakasta hajonneita juttuja kasaan. Itsesi lisäksi saat kyllä kiittää sitä, jolla on tapana korjata sun sotkuja. Mä olisin nielaissut oman pahan olon käsittelemättömänä sisälle ja jättänyt sinne ilman sitä enkä olisi tässä juttelemasta asiasta. Ehkä sunkin on helpompi yrittää käsitellä sitä mennyttä jotenkin myös hyvässä, tai ylipäänsä käsitellä sitä.
Joten, vaikka susta varmasti tuntuu ikävältä se, että jouduit yksin pitämään tätä tavallaan elossa, niin mä en pystyisi edes ajattelemaan juttelua sun kanssa, jos sä et olisi tehnyt niin. Tuli niin suuria epäluottamuksen ynnä muun tunteita joskus aikaisemmin, että puhuminen ei olisi onnistunut. En mä silti sitä tarkoita, että meidän välit olisi kunnossa. Ei ne ole ja molemmat tiedetään se. Mutta ne ei ehkä kaikkein pahimmasta päästä enää ole.

Mä haluaisin pitää lupauksiani. Se on ollut mulle aina tärkeää etenkin siksi, että olen aina tarkoittanut niitä. Ja kun mä en halua vedota force majeureen ja olla kuin joku postilaitos. Vaikka menisit joskus hirmumyrskystä. Mä voin olla kaveri, jos haluat. Tai jos et halua sitä, niin voidaan olla olematta. Mä en ollut ajatellut sitä, että susta voisi tuntua pahalta se, että ei olla enää toistemme elämässä millään lailla. Jos se tuntuu susta pahalta, niin sitten se tuntuu mustakin pahalta. Ja jos sä haluat olla kavereita, niin sitten mäkin haluan. Jos et halua, niin mulle ei ole mitään väliä sillä miten asiat on.

Vaikka asiat meni miten meni, niin oletko silti mun kaveri? Tarkoitin kaikkia lupauksia ja olet edelleen tärkeä, vaikka mä olen ollut ajattelematta sua ja yrittänyt katkaista kaikkea. Jos ollaan kavereita, niin ollaan sitten eikä pidä miettiä enää toisen unohtamista.

En tiedä haluatko oikeasti olla kaveri, vai tuntuuko sinusta vain joskus siltä. Ja miten muutenkin ajattelet sen. Ei se haittaa, jos et haluakaan, mutta kyllä minä oikeasti välitän sen verran, että jos se susta tuntuu se sopivalta, niin mielummin olen kaveri kuin olen kokonaan pois. Mutta mitään välivaihtoehtoa mä en näe. Haluan joko olla tekemisissä tai sitten niin, että en ole. Musta tuntuu tosi pahalta se, että susta tuntuu, että joudut aina antamaan itsestäsi paljon, mutta ei koskaan jää mitään siitä. En tiedä onko se mitään, mutta se kaveruus voisi jäädä. Sen kautta voisi ehkä ne haavatkin saada uusia paikkauksia ja sitä positiivisuutta etsiä takaisin, kun saa purkaa sitä paskaa sydämeltä niin, että joku kuuntelee.

Tuollaisia ajatuksia sain itsestäni joten kuten ulos, vaikka niitä oli paljon enemmänkin, mitä kaikkea mieleen tuli. Nyt on pakko mennä opiskelujen pariin. Joo mielummin angstaa lisää, jos jäi epäselväksi ja haluat tarkennusta tai unohdit jonkun syytöksen tai muuten vaan tulee huono olo, kun sanotaan, että ollaan vaan kavereita ja häivytään loppupäiväksi. Kiitti, että teit mahdolliseksi sanoa välittävämpiä ajatuksia.

......... kirjoitti:

Ei mua ole ahdistanut sellainen eikä ole jostain syystä oikeasti sellaista tunnetta sisällä ollut kuin ihan hetkittäin, että en haluaisi olla sun kanssa tekemisissä. On vaan ollut ajatus, että haluaisin olla haluamatta olla tekemisissä sun kanssa, jotta unohdan kokonaan. Sitten on ollut paljon sellaista oloa, että asioilla ei ole väliä. Mä luulen, että se olisi ollut helppoa, jos sä olisit luovuttanut sen tekemisissä olemisen suhteen. Silloin oltaisiin nyt kaukana toisistamme ja viimeisetkin lahonneet sillat poltettu. Tilanne olisi se, jos sä et olisi jaksanut. Mä oon antanut sulle anteeksikin oikeastaan pelkästään sen takia. Tuntui, että sä olet välillä ihan ääliö, mutta kuitenkin edelleen sinä ja sisimmässäsi paljon muutakin, jotain kultaistakin ja puhtaita tunteita. Ehkä vähän yritit lakasta hajonneita juttuja kasaan. Itsesi lisäksi saat kyllä kiittää sitä, jolla on tapana korjata sun sotkuja. Mä olisin nielaissut oman pahan olon käsittelemättömänä sisälle ja jättänyt sinne ilman sitä enkä olisi tässä juttelemasta asiasta. Ehkä sunkin on helpompi yrittää käsitellä sitä mennyttä jotenkin myös hyvässä, tai ylipäänsä käsitellä sitä.
Joten, vaikka susta varmasti tuntuu ikävältä se, että jouduit yksin pitämään tätä tavallaan elossa, niin mä en pystyisi edes ajattelemaan juttelua sun kanssa, jos sä et olisi tehnyt niin. Tuli niin suuria epäluottamuksen ynnä muun tunteita joskus aikaisemmin, että puhuminen ei olisi onnistunut. En mä silti sitä tarkoita, että meidän välit olisi kunnossa. Ei ne ole ja molemmat tiedetään se. Mutta ne ei ehkä kaikkein pahimmasta päästä enää ole.

Mä haluaisin pitää lupauksiani. Se on ollut mulle aina tärkeää etenkin siksi, että olen aina tarkoittanut niitä. Ja kun mä en halua vedota force majeureen ja olla kuin joku postilaitos. Vaikka menisit joskus hirmumyrskystä. Mä voin olla kaveri, jos haluat. Tai jos et halua sitä, niin voidaan olla olematta. Mä en ollut ajatellut sitä, että susta voisi tuntua pahalta se, että ei olla enää toistemme elämässä millään lailla. Jos se tuntuu susta pahalta, niin sitten se tuntuu mustakin pahalta. Ja jos sä haluat olla kavereita, niin sitten mäkin haluan. Jos et halua, niin mulle ei ole mitään väliä sillä miten asiat on.

Vaikka asiat meni miten meni, niin oletko silti mun kaveri? Tarkoitin kaikkia lupauksia ja olet edelleen tärkeä, vaikka mä olen ollut ajattelematta sua ja yrittänyt katkaista kaikkea. Jos ollaan kavereita, niin ollaan sitten eikä pidä miettiä enää toisen unohtamista.

En tiedä haluatko oikeasti olla kaveri, vai tuntuuko sinusta vain joskus siltä. Ja miten muutenkin ajattelet sen. Ei se haittaa, jos et haluakaan, mutta kyllä minä oikeasti välitän sen verran, että jos se susta tuntuu se sopivalta, niin mielummin olen kaveri kuin olen kokonaan pois. Mutta mitään välivaihtoehtoa mä en näe. Haluan joko olla tekemisissä tai sitten niin, että en ole. Musta tuntuu tosi pahalta se, että susta tuntuu, että joudut aina antamaan itsestäsi paljon, mutta ei koskaan jää mitään siitä. En tiedä onko se mitään, mutta se kaveruus voisi jäädä. Sen kautta voisi ehkä ne haavatkin saada uusia paikkauksia ja sitä positiivisuutta etsiä takaisin, kun saa purkaa sitä paskaa sydämeltä niin, että joku kuuntelee.

Tuollaisia ajatuksia sain itsestäni joten kuten ulos, vaikka niitä oli paljon enemmänkin, mitä kaikkea mieleen tuli. Nyt on pakko mennä opiskelujen pariin. Joo mielummin angstaa lisää, jos jäi epäselväksi ja haluat tarkennusta tai unohdit jonkun syytöksen tai muuten vaan tulee huono olo, kun sanotaan, että ollaan vaan kavereita ja häivytään loppupäiväksi. Kiitti, että teit mahdolliseksi sanoa välittävämpiä ajatuksia.

Lue lisää

Kiitos itelles, tuli itsekin ajateltua asioita...

Ei helvetti, mulla on ihan älyttömän ristiriitaiset tunteet nyt taas.

Toisaalta sattuu että menetän/menetin tämän henkilön luultavasti kokonaan mutta toisaalta mielessä häilyy yhä suuri osa noista aiemmin vuodattamistani tunteista.

Mä en todellakaan tiedä enää mitä ajatella, mun pitää miettiä tätä pitkään...

Hyvä että sait asioita kirjoitettua, se helpottaa aina kun saa asioita ajateltua vuorovaikutuksessa toisen kanssa, oli se sitten anonyymisti tai kasvotusten.

Tajusin tekstistäsi ainakin sen että siinä olen epäonnistunut että en ole antanut tunteideni tulla muille tutuiksi. Ehkä olen ollut juurikin liian kiltti, ei kukaan varmaan jaksa ainaista myönnyttelyä?

Ja kyllä, taas olisi voinut olla tämäkin pelastettavissa, ehkä yhden puhelun päässä, mutta miksi minä en tehnyt sitä?

Kai minä olin liian heikko puhelun tehdäkseni tai sitten minä toivoin sinulta sitä kaveruuden osoitusta jota olen niin kaivannut: että sinä olisit se joka soittaa.

Joka tapauksessa se on nyt historiaa vaikka äärimmäisen paljon harmittaakin ja olen taas vihainen itselleni siitä.

Voi kuinka usein olenkaan ollut juuri omalle tyhmyydelleni vihainen, olen ollut muille hyvä, mutta olisin vielä voinut olla parempikin jos en olisi niin TYHMÄ että en uskalla/tajua tehdä asioille mitään. Miksi pitää olla henkisesti niin heikko!?

Kuinka paljon se sitten vaatii että saa pidettyä välit kasassa? Olen antanut muille niin paljon, voiko se olla noista muutamista asioista, joita en saanut itseäni tekemään, kiinni?

Siihen en suostu uskomaan.

Mutta nyt on tosiaan niin paha olla, samalla harteilla on suru, kaipaus ja harmi, viha muita ja itseä kohtaan. Epätoivo tulevaisuudesta.

Saa nähdä mitä tästä taas tulee, pitää yrittää olla masentumatta liikaa...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Kiitos itelles, tuli itsekin ajateltua asioita...

Ei helvetti, mulla on ihan älyttömän ristiriitaiset tunteet nyt taas.

Toisaalta sattuu että menetän/menetin tämän henkilön luultavasti kokonaan mutta toisaalta mielessä häilyy yhä suuri osa noista aiemmin vuodattamistani tunteista.

Mä en todellakaan tiedä enää mitä ajatella, mun pitää miettiä tätä pitkään...

Hyvä että sait asioita kirjoitettua, se helpottaa aina kun saa asioita ajateltua vuorovaikutuksessa toisen kanssa, oli se sitten anonyymisti tai kasvotusten.

Tajusin tekstistäsi ainakin sen että siinä olen epäonnistunut että en ole antanut tunteideni tulla muille tutuiksi. Ehkä olen ollut juurikin liian kiltti, ei kukaan varmaan jaksa ainaista myönnyttelyä?

Ja kyllä, taas olisi voinut olla tämäkin pelastettavissa, ehkä yhden puhelun päässä, mutta miksi minä en tehnyt sitä?

Kai minä olin liian heikko puhelun tehdäkseni tai sitten minä toivoin sinulta sitä kaveruuden osoitusta jota olen niin kaivannut: että sinä olisit se joka soittaa.

Joka tapauksessa se on nyt historiaa vaikka äärimmäisen paljon harmittaakin ja olen taas vihainen itselleni siitä.

Voi kuinka usein olenkaan ollut juuri omalle tyhmyydelleni vihainen, olen ollut muille hyvä, mutta olisin vielä voinut olla parempikin jos en olisi niin TYHMÄ että en uskalla/tajua tehdä asioille mitään. Miksi pitää olla henkisesti niin heikko!?

Kuinka paljon se sitten vaatii että saa pidettyä välit kasassa? Olen antanut muille niin paljon, voiko se olla noista muutamista asioista, joita en saanut itseäni tekemään, kiinni?

Siihen en suostu uskomaan.

Mutta nyt on tosiaan niin paha olla, samalla harteilla on suru, kaipaus ja harmi, viha muita ja itseä kohtaan. Epätoivo tulevaisuudesta.

Saa nähdä mitä tästä taas tulee, pitää yrittää olla masentumatta liikaa...

Lue lisää

Mullekin aukeni aika paljon erilaisia ajatuksia ja ihan tunteitakin, kun saa vuorovaikutuksessa käsitellä.

Vaikka aie on hyvä, niin myönnyttelyssä on muutamia ikäviä juttuja ja suurin niistä on se, että kun sitä haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä sellaisena kuin se on, jotta todella tuntuu, että se on läsnä. Jos saa aina vaan myönnyttelyä vastaukseksi, niin tuntuu että ei saa kokea sitä ihmistä kokonaan. Ei saa kuulla sen ajatuksia eikä tietää mitä se tahtoo. Toinen juttu siinä on se, että suurin osa ihmisistä ei halua, että saa tahtonsa aina läpi. Siinä tulee tosi ikävä tunne, että olisi joku tukahduttava määräilijä. Kun ei se sitä kiltteyttä syö, että on joskus eri mieltä tai vaikka loukkaantunut. Mun mielestä se on tosi tärkeää, että antaa omien tunteiden ja ajatusten tulla esiin. Silloin se toinen ihminen saa kokea toisen kokonaisena ja rakastua kokonaisuuteen.
Asiat lähtee ihan väärille urille, jos toinen ei koskaan ilmaise esim. pahaa oloa tai tyytymättömyyttä. Ei niiden ilmaiseminen poista yhtään kiltteyttä tai tee ihmistä epämielyttäväksi missään välittävässä suhteessa. Sussakin se kiltteys on niin selkeä luonteenpiirre, että ei ainakaan kannata siitä olla huolissaan, että olisit jotenkin vähemmän kiltti, jos yrittäisit tuoda omaa tahtoasi enemmän julki. On siinä sekin, että jos kiltteydestä tulee jatkuvaa uhrautumista tai palvelua, niin se tunne ei kasva ja kukoista niin vahvana ja puhtaana, kun silloin jos se saa olla vaan sellaista pientä arvostettua huomioimista ja välittämistä. Sun pitää pitää kiinni siitä, että sustakin tuntuu hyvältä.

Se on tosi ymmärrettävää, että monesti ihminen jättää jotain tekemättä, koska kaipaa toiselta sitä, että se osoittaisi sen. Se on tuttu tunne. Vaikka se puhelun soittaminen ehkä nytkin on ilman mitään sen kummempaa keskustelua asiasta molemmille liian vaikeaa, niin toivottavasti voit ajatella, että mä yritän jollain tavalla välittää kirjoittamalla tähän, vaikka se ei korvaa mitään oikeaa asiaa, mutta ehkä se on nyt helpompaa.
Älä syytä itseäsi, ethän. Mä tiedän ja ymmärrän, että se on vaikeaa. Tiedän ne kaikki ahdistukset ja kaikki, joita jostain syystä tietyt asiat aina nostattaa. Mulle on kaikkein pahinta aina se, kun on ihanaa. Se nostattaa kamalaa ahdistusta, mutta onneksi nykyään ymmärrän sen ja osaan käsitellä sitä. Sitä ahdistusta mulle on susta usein noussut. On ollut liian ihanaa ja sitten on pelottanut. Sitä siinä etääntymisessäkin silloin oli. Mun olisi pitänyt käsitellä sitä paremmin ja kertoa sulle, että siltä tuntui.

Ole mielummin vaikka vaan mulle vihainen kuin itsellesi. En mä tiedä, mua jotenkin aika pahasti huolestuttaa se, että olet noin vihainen itsellesi. Älä enää. En mäkään ole sulle vihainen. Jokaiselle ihmiselle sattuu joskus virheitä. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että olisi pitänyt tehdä niin ja niin. Mutta se on juuri siksi helppoa, että on oppinut niistä virheistä jotain. On erilainen ihminen kuin oli silloin. Vaikka sä voisit mennä aikakoneella taaksepäin sanomaan itsellesi jotain, niin se ei tarkoita, että sä siinä elämänvaiheessa pystyisit sisäistämään sen asian niin hyvin kuin nyt. Silloin se ei vaan pysynyt kasassa, koska ei oltu opittu sitä, mikä nyt tiedetään. Ei pidä liikaa miettiä sitä, että olisi pitänyt tehdä toisin. Vaikka tiedän, että sitä väkisinkin miettii, koska se muutti elämän suuntaa.
Yritä miettiä elämää jonain henkisen kehityksen polkuna äläkä yksittäisinä virheinä. Ehkä se kokemus vaan piti käydä läpi. Koska jopa tunteita on säilynyt sen kamalan raastimen läpi mentäessä, niin ehkä sen piti tapahtuakin juuri meille. En keksi sille syytä, mutta ehkä se on jonkinlainen syy, että kun ne tunteet raastetaan ja hakataan silpuksi, niin siellä on jotain niin vahvaa, josta jäi pala ehjäksi. Sen näkeminen on jokinlainen tarkoitus asioille tapahtua ehkä.
Mä olen susta ajatellut, että olet kauhean sitkeä, koska säkin olet mennyt sen raastimen läpi. Et säkään hajoa oikeasti helposti, vaikka susta tuntuu siltä. Olet joutunut kokemaan tosi paljon raskaita tunteita. Mä en tiedä tuntuiko susta joskus siltä, että sun tunteille ei anneta oikeutusta. Jos tuntui, niin sellainen saa olon tosi hirveäksi. Mä en joskus halunnut tai pystynyt vaan antamaan sun tunteille oikeutusta, koska mulla oli niin paha olo, mutta tiesin kyllä aina, että sulla on oma näkökulmasi ja omat syysi, jotka on ihan yhtä oikeita kuin mun. Tai ihan yhtä vääriä, kummin vain.

.............. kirjoitti:

Mullekin aukeni aika paljon erilaisia ajatuksia ja ihan tunteitakin, kun saa vuorovaikutuksessa käsitellä.

Vaikka aie on hyvä, niin myönnyttelyssä on muutamia ikäviä juttuja ja suurin niistä on se, että kun sitä haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä sellaisena kuin se on, jotta todella tuntuu, että se on läsnä. Jos saa aina vaan myönnyttelyä vastaukseksi, niin tuntuu että ei saa kokea sitä ihmistä kokonaan. Ei saa kuulla sen ajatuksia eikä tietää mitä se tahtoo. Toinen juttu siinä on se, että suurin osa ihmisistä ei halua, että saa tahtonsa aina läpi. Siinä tulee tosi ikävä tunne, että olisi joku tukahduttava määräilijä. Kun ei se sitä kiltteyttä syö, että on joskus eri mieltä tai vaikka loukkaantunut. Mun mielestä se on tosi tärkeää, että antaa omien tunteiden ja ajatusten tulla esiin. Silloin se toinen ihminen saa kokea toisen kokonaisena ja rakastua kokonaisuuteen.
Asiat lähtee ihan väärille urille, jos toinen ei koskaan ilmaise esim. pahaa oloa tai tyytymättömyyttä. Ei niiden ilmaiseminen poista yhtään kiltteyttä tai tee ihmistä epämielyttäväksi missään välittävässä suhteessa. Sussakin se kiltteys on niin selkeä luonteenpiirre, että ei ainakaan kannata siitä olla huolissaan, että olisit jotenkin vähemmän kiltti, jos yrittäisit tuoda omaa tahtoasi enemmän julki. On siinä sekin, että jos kiltteydestä tulee jatkuvaa uhrautumista tai palvelua, niin se tunne ei kasva ja kukoista niin vahvana ja puhtaana, kun silloin jos se saa olla vaan sellaista pientä arvostettua huomioimista ja välittämistä. Sun pitää pitää kiinni siitä, että sustakin tuntuu hyvältä.

Se on tosi ymmärrettävää, että monesti ihminen jättää jotain tekemättä, koska kaipaa toiselta sitä, että se osoittaisi sen. Se on tuttu tunne. Vaikka se puhelun soittaminen ehkä nytkin on ilman mitään sen kummempaa keskustelua asiasta molemmille liian vaikeaa, niin toivottavasti voit ajatella, että mä yritän jollain tavalla välittää kirjoittamalla tähän, vaikka se ei korvaa mitään oikeaa asiaa, mutta ehkä se on nyt helpompaa.
Älä syytä itseäsi, ethän. Mä tiedän ja ymmärrän, että se on vaikeaa. Tiedän ne kaikki ahdistukset ja kaikki, joita jostain syystä tietyt asiat aina nostattaa. Mulle on kaikkein pahinta aina se, kun on ihanaa. Se nostattaa kamalaa ahdistusta, mutta onneksi nykyään ymmärrän sen ja osaan käsitellä sitä. Sitä ahdistusta mulle on susta usein noussut. On ollut liian ihanaa ja sitten on pelottanut. Sitä siinä etääntymisessäkin silloin oli. Mun olisi pitänyt käsitellä sitä paremmin ja kertoa sulle, että siltä tuntui.

Ole mielummin vaikka vaan mulle vihainen kuin itsellesi. En mä tiedä, mua jotenkin aika pahasti huolestuttaa se, että olet noin vihainen itsellesi. Älä enää. En mäkään ole sulle vihainen. Jokaiselle ihmiselle sattuu joskus virheitä. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että olisi pitänyt tehdä niin ja niin. Mutta se on juuri siksi helppoa, että on oppinut niistä virheistä jotain. On erilainen ihminen kuin oli silloin. Vaikka sä voisit mennä aikakoneella taaksepäin sanomaan itsellesi jotain, niin se ei tarkoita, että sä siinä elämänvaiheessa pystyisit sisäistämään sen asian niin hyvin kuin nyt. Silloin se ei vaan pysynyt kasassa, koska ei oltu opittu sitä, mikä nyt tiedetään. Ei pidä liikaa miettiä sitä, että olisi pitänyt tehdä toisin. Vaikka tiedän, että sitä väkisinkin miettii, koska se muutti elämän suuntaa.
Yritä miettiä elämää jonain henkisen kehityksen polkuna äläkä yksittäisinä virheinä. Ehkä se kokemus vaan piti käydä läpi. Koska jopa tunteita on säilynyt sen kamalan raastimen läpi mentäessä, niin ehkä sen piti tapahtuakin juuri meille. En keksi sille syytä, mutta ehkä se on jonkinlainen syy, että kun ne tunteet raastetaan ja hakataan silpuksi, niin siellä on jotain niin vahvaa, josta jäi pala ehjäksi. Sen näkeminen on jokinlainen tarkoitus asioille tapahtua ehkä.
Mä olen susta ajatellut, että olet kauhean sitkeä, koska säkin olet mennyt sen raastimen läpi. Et säkään hajoa oikeasti helposti, vaikka susta tuntuu siltä. Olet joutunut kokemaan tosi paljon raskaita tunteita. Mä en tiedä tuntuiko susta joskus siltä, että sun tunteille ei anneta oikeutusta. Jos tuntui, niin sellainen saa olon tosi hirveäksi. Mä en joskus halunnut tai pystynyt vaan antamaan sun tunteille oikeutusta, koska mulla oli niin paha olo, mutta tiesin kyllä aina, että sulla on oma näkökulmasi ja omat syysi, jotka on ihan yhtä oikeita kuin mun. Tai ihan yhtä vääriä, kummin vain.

Lue lisää

Kai se välejen kasassa pitäminen vaatii tärkeimpänä vahvan tunteen, koska virheitä tulee aina elämässä. Ei se ole pienistä asioista kiinni, mutta on ne jutut kieltämättä aika olennaisia, jotka jäi tekemättä. Ja siis olisi munkin pitänyt tehdä enemmän, ei vain sun. Vaikka sulta ehkä muutama aika olennainen asia jäi tekemättä. Mä tiedän, että se on epäreilua että ne merkitsi, koska sä annoit paljon. Yritin ajatella välillä, että elämä ei saa olla epäreilua ja pitää ymmärtää se, että muutamien asioiden puuttuminen ei saa olla liian suurta. Mutta jotenkin se vaan on niin tärkeää, että toisen kanssa saa jutella usein ja mulle se on aika tärkeää, että jotenkin ilmaistaan, että seura on toivottua, kun en ollenkaan osaa sietää sitä, että joutuisin tuntemaan tungettelevani. Tulee olo, että äkkiä pois eikä koskaan takaisin.
Välejen kunnossa pitäminen on helppoa silloin, kun ne välit on jo luotu. Riitely on helppoa, kun voi huutaa toisen naamaan. Se on paljon vaikeampaa, jos ei ole sitä toisen naamaa siinä. Jos tapahtuu jotain hajottavaa, niin helpommin jää asia vaan käsittelemättä ja se sitten oikeasti hajottaa kaiken. En tiedä, mutta jos sä olisit ollut silloin siinä, niin olisin saattanut yrittää hakata sua ja ainakin kiljunut ja itkenyt. Silloin se asia olisi ehkä tullut käsittelyyn eikä niin, että se vaan nielaistaan, hyväksytään ja katkaistaan välit. Kun on yhteys, niin se on vaan helpompaa.
Ehkä se oli niistä muutamista asioista kiinni, mutta ei me silti silloin oltu niitä ihmisiä kuin nyt, jotka olisi osanneet ajatella, että asiat on joskus tosi pienestä kiinni.

Jos mä teen uuden lupauksen, että autan sun harteilta suruja pois, jos haluat. Mä en nyt mene mihinkään, jos se käy sulle. Sen kaiken epätoivonkin saa yhdessä paremmaksi. Muista se, että mä en kirjoittaisi tätä, jos en haluaisi oikeasti olla suhun yhteydessä. Se on vaikeaa, mutta kyllä mä haluan sitä, että asiat olisi paremmin. Tai siis nyt se on ollut helppoa, kun sä angstaat, mutta mä en ole tottunut siihen, että sua kohtaan on taas pinnalla tunteita ja se on nyt vähän oma juttunsa taas. Varmaan samoja tunteita kuin sullakin, ristiriitaisia, niitä mitä ei oikein sano, ja vähän epäluuloisiakin että saa nähdä mitä tästä taas tulee.
Jos sä haluat olla kaveri ja tuntuu siltä, että sitä tarvitsee, niin mä voin ottaa suhun oikeasti yhteyttä joskus, jos keskustellaan siitä ja se tuntuu sopivalta, mutta nyt mä en halua ajatella sitä, tuntuu liian vaikealta. Enkä mä nyt muutenkaan ihan täysin tiedä mitä ajatella, mutta mä välitän susta enkä tahdo, että olet surullinen. Etenkään kun se on mun vika.

Sulle tulee varmaan ahdistusta tästä lisää, mutta lopeta ajattelu silloin ja mene vaikka syömään muroja.

................ kirjoitti:

Kai se välejen kasassa pitäminen vaatii tärkeimpänä vahvan tunteen, koska virheitä tulee aina elämässä. Ei se ole pienistä asioista kiinni, mutta on ne jutut kieltämättä aika olennaisia, jotka jäi tekemättä. Ja siis olisi munkin pitänyt tehdä enemmän, ei vain sun. Vaikka sulta ehkä muutama aika olennainen asia jäi tekemättä. Mä tiedän, että se on epäreilua että ne merkitsi, koska sä annoit paljon. Yritin ajatella välillä, että elämä ei saa olla epäreilua ja pitää ymmärtää se, että muutamien asioiden puuttuminen ei saa olla liian suurta. Mutta jotenkin se vaan on niin tärkeää, että toisen kanssa saa jutella usein ja mulle se on aika tärkeää, että jotenkin ilmaistaan, että seura on toivottua, kun en ollenkaan osaa sietää sitä, että joutuisin tuntemaan tungettelevani. Tulee olo, että äkkiä pois eikä koskaan takaisin.
Välejen kunnossa pitäminen on helppoa silloin, kun ne välit on jo luotu. Riitely on helppoa, kun voi huutaa toisen naamaan. Se on paljon vaikeampaa, jos ei ole sitä toisen naamaa siinä. Jos tapahtuu jotain hajottavaa, niin helpommin jää asia vaan käsittelemättä ja se sitten oikeasti hajottaa kaiken. En tiedä, mutta jos sä olisit ollut silloin siinä, niin olisin saattanut yrittää hakata sua ja ainakin kiljunut ja itkenyt. Silloin se asia olisi ehkä tullut käsittelyyn eikä niin, että se vaan nielaistaan, hyväksytään ja katkaistaan välit. Kun on yhteys, niin se on vaan helpompaa.
Ehkä se oli niistä muutamista asioista kiinni, mutta ei me silti silloin oltu niitä ihmisiä kuin nyt, jotka olisi osanneet ajatella, että asiat on joskus tosi pienestä kiinni.

Jos mä teen uuden lupauksen, että autan sun harteilta suruja pois, jos haluat. Mä en nyt mene mihinkään, jos se käy sulle. Sen kaiken epätoivonkin saa yhdessä paremmaksi. Muista se, että mä en kirjoittaisi tätä, jos en haluaisi oikeasti olla suhun yhteydessä. Se on vaikeaa, mutta kyllä mä haluan sitä, että asiat olisi paremmin. Tai siis nyt se on ollut helppoa, kun sä angstaat, mutta mä en ole tottunut siihen, että sua kohtaan on taas pinnalla tunteita ja se on nyt vähän oma juttunsa taas. Varmaan samoja tunteita kuin sullakin, ristiriitaisia, niitä mitä ei oikein sano, ja vähän epäluuloisiakin että saa nähdä mitä tästä taas tulee.
Jos sä haluat olla kaveri ja tuntuu siltä, että sitä tarvitsee, niin mä voin ottaa suhun oikeasti yhteyttä joskus, jos keskustellaan siitä ja se tuntuu sopivalta, mutta nyt mä en halua ajatella sitä, tuntuu liian vaikealta. Enkä mä nyt muutenkaan ihan täysin tiedä mitä ajatella, mutta mä välitän susta enkä tahdo, että olet surullinen. Etenkään kun se on mun vika.

Sulle tulee varmaan ahdistusta tästä lisää, mutta lopeta ajattelu silloin ja mene vaikka syömään muroja.

Lue lisää

Nyt en kyllä meinaa enää keksiä mitään sanottavaa.

En itsenäni enkä sun vastapuolena.

Sulla on selvästi niin paljon enemmän ymmärrystä ja kokemusta tälläsistä tunteista kun mulla.

Vaikka mua on monesti sanottu ikäistäni kypsemmäksi ja viisaammaksi niin nyt kyllä tuli niin paljon uutta ajatteluun että ei varmaan ikinä ole tullut.

Nyt osaan katsoa asioita selvemmin ja paremmin myös toisen näkökulmasta.

Ehkä osaan myös ilmaista tunteeni selvemmin, ei pidä enää alkaa myönnyttelemään ihmisille ja sanoa "ei se mitään" jos joku minua oikeasti satuttaa.

Olen nimittäin kokenut juurikin tuon hyväksikäytön tuskan. Tuntui kuin minä olisin väline, josta ei välitetä. Kuitenkin olen löytänyt tätä kautta myös ne jotka minusta välittävät, ne jotka eivät tyytyneet vastaukseen "mikään ei ole hätänä, mikään ei ole huonosti".

Olet selvästi hieno ihminen jolla on asiat ainakin henkisesti reilassa, olet vahva ihminen. Varmasti vahvempi kuin minä, olen sinulle kateellinen.

Tämä keskustelu on oikeasti avannut päässäni niin monia uusia ovia, ajattelet asiat kauniisti ja positiivisesti. Tunnet myös ihmisiä hyvin, itse luulin tuntevani ne hyvin mutta nyt tuntuu kuin nyt olisi vasta oikeasti mahdollista ymmärtää toista.

Kiitän sinua toden teolla, et vain auttanut minua selvittämään tunteitani itseni kanssa vaan myös avarsit näkemystäni asioihin ja osoitit että minun pitää vahvistua voidakseni olla onnellinen.

Saat asiat varmasti hoidettua tämän ihmisen kanssa, sinun pitää vain kertoa monet noista asioista mitä kerroit minulle suoraan hänelle. Se ei ehkä ole helppoa, mutta minä olen joskus kertonut tunteeni niin hyvässä kuin pahassakin eräälle henkilölle (joka on minulle edelleen todella tärkeä) ja se vain vahvisti välejämme.

Monessa kohtaa tekstiäsi en ollut varma kummalle puhuit, minulle vai tälle toiselle ihmiselle. Niin hyvää ja mukaansavievää se oli, toisinaan toivoin että sanat olisivat olleet minulle.

Vuodata toki lisää jos susta siltä tuntuu, minä kuuntelen kyllä, mutta niin tyhjentävia nuo sinun kommenttisi ovat olleet että en ehkä keksi mitään sanottavaa enää :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Nyt en kyllä meinaa enää keksiä mitään sanottavaa.

En itsenäni enkä sun vastapuolena.

Sulla on selvästi niin paljon enemmän ymmärrystä ja kokemusta tälläsistä tunteista kun mulla.

Vaikka mua on monesti sanottu ikäistäni kypsemmäksi ja viisaammaksi niin nyt kyllä tuli niin paljon uutta ajatteluun että ei varmaan ikinä ole tullut.

Nyt osaan katsoa asioita selvemmin ja paremmin myös toisen näkökulmasta.

Ehkä osaan myös ilmaista tunteeni selvemmin, ei pidä enää alkaa myönnyttelemään ihmisille ja sanoa "ei se mitään" jos joku minua oikeasti satuttaa.

Olen nimittäin kokenut juurikin tuon hyväksikäytön tuskan. Tuntui kuin minä olisin väline, josta ei välitetä. Kuitenkin olen löytänyt tätä kautta myös ne jotka minusta välittävät, ne jotka eivät tyytyneet vastaukseen "mikään ei ole hätänä, mikään ei ole huonosti".

Olet selvästi hieno ihminen jolla on asiat ainakin henkisesti reilassa, olet vahva ihminen. Varmasti vahvempi kuin minä, olen sinulle kateellinen.

Tämä keskustelu on oikeasti avannut päässäni niin monia uusia ovia, ajattelet asiat kauniisti ja positiivisesti. Tunnet myös ihmisiä hyvin, itse luulin tuntevani ne hyvin mutta nyt tuntuu kuin nyt olisi vasta oikeasti mahdollista ymmärtää toista.

Kiitän sinua toden teolla, et vain auttanut minua selvittämään tunteitani itseni kanssa vaan myös avarsit näkemystäni asioihin ja osoitit että minun pitää vahvistua voidakseni olla onnellinen.

Saat asiat varmasti hoidettua tämän ihmisen kanssa, sinun pitää vain kertoa monet noista asioista mitä kerroit minulle suoraan hänelle. Se ei ehkä ole helppoa, mutta minä olen joskus kertonut tunteeni niin hyvässä kuin pahassakin eräälle henkilölle (joka on minulle edelleen todella tärkeä) ja se vain vahvisti välejämme.

Monessa kohtaa tekstiäsi en ollut varma kummalle puhuit, minulle vai tälle toiselle ihmiselle. Niin hyvää ja mukaansavievää se oli, toisinaan toivoin että sanat olisivat olleet minulle.

Vuodata toki lisää jos susta siltä tuntuu, minä kuuntelen kyllä, mutta niin tyhjentävia nuo sinun kommenttisi ovat olleet että en ehkä keksi mitään sanottavaa enää :)

Lue lisää

Toivottavasti voit löytää asioista sen, mikä tekee niistä jotain syvempää kuin harmittavia virheitä. Kun yrittää oppia ja kasvaa, niin aina voi sanoa, että tiedän tänään enemmän kuin eilen ja sitä kautta ymmärtää, että elämä on elettävä nyt eikä haikailla menneisyyteen muuttamaan virheitään. Se tuska helpottaa jo ihan silläkin.

Se on tosi hyvä, jos sä opettelet sanomaan omat ajatuksesi ja tunteesi. Ei jää asiat aina vaan sisälle sattumaan ja ehkä sitäkin kautta olo menee paremmaksi. Ei sun tarvitse hyväksyä sitä, että susta on tuntunut välineeltä, se on tosi surullista. Sä voit aina sanoa, että susta tuntuu siltä. Pidä kiinni siitä, että säkin saat omasta kiltteydestäsi jotain. Sano ei silloin, kun sulle ei tule hyvä mieli siitä ja sitten kun tunnet että haluat tehdä jotain toisen hyväksi siksi, että sunkin sisällä se tuntuu hyvältä, niin sitten tee niin. Toivottavasti saat takaisinkin samaa.

Kyllä sinäkin sait avattua vähän unohdettuja tunteita musta. Saatan kuitenkin laittaa sen oven kiinni, mutta ainakaan se ei enää ole lukossa, avasit sen lukon.

Tunteiden kertominen vahvistaa kyllä selkeästi välejä. Mutta en mä taida suoraan sille ihmiselle niitä kertoa. Mä en osaa nähdä, että siitä koituisi mitään hyvää. Mielummin en häiritse sitä niillä. Suoraan kertominen sille nyt vaan on jotain, joka ei musta tunnu siltä, että siihen pystyisin. Lähinnä siksi, että koen siitä vaan tulevan pelkkää murhetta. Vaikka ei murhetta nyt pelätä pidäkään, mutta on vaikea löytää syy tehdä jotain, jos seuraus on pelkkä murhe.

Mulla ei nyt olisi ollut kauheasti aikaa kirjoittaa edes noita vuodatuksia, niin ehkä en kirjoita niitä enää ja olen ajoissa arkipäivän jutuissani. Säästän pari juoksuaskelta ja voin sukia hiuksiani rullalle niin kauan kuin huvittaa. Mutta kiitos kumminkin, että kirjoittelit mun kanssa. Sait avattua joitain vanhoja positiivisia tunteita sillä, mitä kirjoitit. Mä suljen kuitenkin nyt sitä ovea vähän.

Sä olet tosi kiva, toivottavasti saat iloisuutesi takaisin.

............. kirjoitti:

Toivottavasti voit löytää asioista sen, mikä tekee niistä jotain syvempää kuin harmittavia virheitä. Kun yrittää oppia ja kasvaa, niin aina voi sanoa, että tiedän tänään enemmän kuin eilen ja sitä kautta ymmärtää, että elämä on elettävä nyt eikä haikailla menneisyyteen muuttamaan virheitään. Se tuska helpottaa jo ihan silläkin.

Se on tosi hyvä, jos sä opettelet sanomaan omat ajatuksesi ja tunteesi. Ei jää asiat aina vaan sisälle sattumaan ja ehkä sitäkin kautta olo menee paremmaksi. Ei sun tarvitse hyväksyä sitä, että susta on tuntunut välineeltä, se on tosi surullista. Sä voit aina sanoa, että susta tuntuu siltä. Pidä kiinni siitä, että säkin saat omasta kiltteydestäsi jotain. Sano ei silloin, kun sulle ei tule hyvä mieli siitä ja sitten kun tunnet että haluat tehdä jotain toisen hyväksi siksi, että sunkin sisällä se tuntuu hyvältä, niin sitten tee niin. Toivottavasti saat takaisinkin samaa.

Kyllä sinäkin sait avattua vähän unohdettuja tunteita musta. Saatan kuitenkin laittaa sen oven kiinni, mutta ainakaan se ei enää ole lukossa, avasit sen lukon.

Tunteiden kertominen vahvistaa kyllä selkeästi välejä. Mutta en mä taida suoraan sille ihmiselle niitä kertoa. Mä en osaa nähdä, että siitä koituisi mitään hyvää. Mielummin en häiritse sitä niillä. Suoraan kertominen sille nyt vaan on jotain, joka ei musta tunnu siltä, että siihen pystyisin. Lähinnä siksi, että koen siitä vaan tulevan pelkkää murhetta. Vaikka ei murhetta nyt pelätä pidäkään, mutta on vaikea löytää syy tehdä jotain, jos seuraus on pelkkä murhe.

Mulla ei nyt olisi ollut kauheasti aikaa kirjoittaa edes noita vuodatuksia, niin ehkä en kirjoita niitä enää ja olen ajoissa arkipäivän jutuissani. Säästän pari juoksuaskelta ja voin sukia hiuksiani rullalle niin kauan kuin huvittaa. Mutta kiitos kumminkin, että kirjoittelit mun kanssa. Sait avattua joitain vanhoja positiivisia tunteita sillä, mitä kirjoitit. Mä suljen kuitenkin nyt sitä ovea vähän.

Sä olet tosi kiva, toivottavasti saat iloisuutesi takaisin.

Lue lisää

Mulla oli joku ajatus, jonka unohdin nyt enkä jaksa miettiä sitä, mutta ajattelin tulla kirjoittamaan sen tähän. En nyt vaan jaksa miettiä mikä se oli. Mutta tajusin, että kuulosti vähän typerältä mun ajankäyttö. En siis tarkoittanut, että hiustenlaitto on tunteiden käsittelyä tärkeämpää. Mutta koska me ei kerran tunneta toisiamme, niin siinä tapauksessa se on, vaikka keskustelu olikin mukavaa. Enkä muutenkaan jaksaisi enää loruilla näille palstoille. Enkä välttämättä halua kuulla keneltäkään (etenkään vieraalta ihmiseltä niin kuin kerran olet) ohjeita että pitää ottaa johonkin ihmiseen yhteyttä. Ihan puhtaasti omalta kannaltani ajateltuna siinä ei ole järkeä. On varmaan melkein mahdoton ajatella, että olisi järkevää ottaa yhteyttä ihmiseen, johon ei ollenkaan luota. Jotain lämpimiä tunteita voi olla, että haluaisi välittää ja auttaa tai jopa olla yhteydessä, mutta ei sellaista ehkä edes toisen puolelta haluta. Ja munkin ne tunteet ovat niin heikkoja ympäristössään, että saan ne nukkuviksi jos haluan ja sen eteen on pitänyt tehdä paljon. Eikä ole ollenkaan helppoa edes puhua, jos luottamus on miinuslukemissa. Silloin kaikki mitä sanoo, sanoo sisällä huokaisten ja aivan valmiina siihen, että ehkä joku puukko tulee selkään. Vaikka en tarkoita, että ihmisestä ajattelisi jotenkin kauhean pahasti, ei vaan luota ja silloin kun ei luota, ei osaa missään asiassa oikeasti kuin valmistautua pahimpaan. Yhteydenottokin olisi vain valmistautumista pahinpaan. Tuntuu, että toisen tunteita ei ymmärretä, jos aina vaan annetaan ohjeita siitä, mitä sen pitäisi tehdä. Tuon sanoin siksi, että ei tullut oloa, että kaikki naiset on kauheita mielialojensa orjia, joiden suunnat vaihtelee miten sattuu. Jos siitä nyt sellainen olo tuli.

............... kirjoitti:

Mulla oli joku ajatus, jonka unohdin nyt enkä jaksa miettiä sitä, mutta ajattelin tulla kirjoittamaan sen tähän. En nyt vaan jaksa miettiä mikä se oli. Mutta tajusin, että kuulosti vähän typerältä mun ajankäyttö. En siis tarkoittanut, että hiustenlaitto on tunteiden käsittelyä tärkeämpää. Mutta koska me ei kerran tunneta toisiamme, niin siinä tapauksessa se on, vaikka keskustelu olikin mukavaa. Enkä muutenkaan jaksaisi enää loruilla näille palstoille. Enkä välttämättä halua kuulla keneltäkään (etenkään vieraalta ihmiseltä niin kuin kerran olet) ohjeita että pitää ottaa johonkin ihmiseen yhteyttä. Ihan puhtaasti omalta kannaltani ajateltuna siinä ei ole järkeä. On varmaan melkein mahdoton ajatella, että olisi järkevää ottaa yhteyttä ihmiseen, johon ei ollenkaan luota. Jotain lämpimiä tunteita voi olla, että haluaisi välittää ja auttaa tai jopa olla yhteydessä, mutta ei sellaista ehkä edes toisen puolelta haluta. Ja munkin ne tunteet ovat niin heikkoja ympäristössään, että saan ne nukkuviksi jos haluan ja sen eteen on pitänyt tehdä paljon. Eikä ole ollenkaan helppoa edes puhua, jos luottamus on miinuslukemissa. Silloin kaikki mitä sanoo, sanoo sisällä huokaisten ja aivan valmiina siihen, että ehkä joku puukko tulee selkään. Vaikka en tarkoita, että ihmisestä ajattelisi jotenkin kauhean pahasti, ei vaan luota ja silloin kun ei luota, ei osaa missään asiassa oikeasti kuin valmistautua pahimpaan. Yhteydenottokin olisi vain valmistautumista pahinpaan. Tuntuu, että toisen tunteita ei ymmärretä, jos aina vaan annetaan ohjeita siitä, mitä sen pitäisi tehdä. Tuon sanoin siksi, että ei tullut oloa, että kaikki naiset on kauheita mielialojensa orjia, joiden suunnat vaihtelee miten sattuu. Jos siitä nyt sellainen olo tuli.

Lue lisää

Joo, asiat pitää tehdä sillai mikä tuntuu itsestä parhaimmalta, en minäkään mitään tee mihin en olisi valmis (paitsi ehkä pakon edessä).

En minä pakota sinua kirjoittamaan tänne (en siis mitenkään negatiivisesti tarkoita tätä :D) mutta tietysti puhun jos tarvitset neuvoa (en usko että mitään kauhean hyviä neuvoja voin antaa, sen verran hyvin tunnet itsesi ja tiedät hyvin mitä tehdä) ja juttelen toki mielelläni.

Tuntemattomiahan tässä juu ollaan eikä muhun tarvitse luottaakaan mutta kirjoittaa saa silti, ei siitä mitään vahinkoakaan tule (paitsi jos nyt joku sokeasti mun neuvoja noudattaa eikä ole ollu ajatus täysillä mukana kun neuvoja kirjottelen :D), ei siinä mitään vaikket haluaisikaan kirjoittaa tänne, en minä loukkaannu siitä, sä elät elämääsi :)

Ihan mukava kun kuitenkin vielä kirjoitit, minä olin jo varma että ketju on tullut päätökseensä mutta kuinka kävikään :)

Mutta tosiaan ei kannata tehdä mitään mihin ei itse ole valmis. Nyt en saa mitään syvällisempää aikaan tähän, ei kulje ajatus kovin kirkkaasti vielä :D

Kiinnostaako? kirjoitti:

Joo, asiat pitää tehdä sillai mikä tuntuu itsestä parhaimmalta, en minäkään mitään tee mihin en olisi valmis (paitsi ehkä pakon edessä).

En minä pakota sinua kirjoittamaan tänne (en siis mitenkään negatiivisesti tarkoita tätä :D) mutta tietysti puhun jos tarvitset neuvoa (en usko että mitään kauhean hyviä neuvoja voin antaa, sen verran hyvin tunnet itsesi ja tiedät hyvin mitä tehdä) ja juttelen toki mielelläni.

Tuntemattomiahan tässä juu ollaan eikä muhun tarvitse luottaakaan mutta kirjoittaa saa silti, ei siitä mitään vahinkoakaan tule (paitsi jos nyt joku sokeasti mun neuvoja noudattaa eikä ole ollu ajatus täysillä mukana kun neuvoja kirjottelen :D), ei siinä mitään vaikket haluaisikaan kirjoittaa tänne, en minä loukkaannu siitä, sä elät elämääsi :)

Ihan mukava kun kuitenkin vielä kirjoitit, minä olin jo varma että ketju on tullut päätökseensä mutta kuinka kävikään :)

Mutta tosiaan ei kannata tehdä mitään mihin ei itse ole valmis. Nyt en saa mitään syvällisempää aikaan tähän, ei kulje ajatus kovin kirkkaasti vielä :D

Lue lisää

Sanoinhan mä tarpeeksi selvästi sen, että se kiltteys on äärimmäisen positiivinen piirre miehessä? Kun tulin sanoneeksi siitä niitä negatiivisia juttuja, niin toivottavasti se ei peittynyt jotenkin sen alle. Mä en edes pidä kuin vain ja ainoastaan kilteistä miehistä. Ja nimenomaan sen takia mitä se kertoo henkilön sisäisestä maailmasta eikä minkään palvelun vuoksi.

Se menee varmaan niin päin, että ehkä juuri itseään ei osaa tuntea, koska kyky katsoa ulkoapäin puuttuu täysin ja ihminen aina järjestää kokemuksiaan niin, että olisi ehjä. Jollain tavalla voi tuntea ja tietää itsensä, reaktionsa jne, mutta kyllä mullekin tulee ihan jatkuvasti sellaisia hetkiä, että olen kertonut vaikka jonkun muistamani lapsuusmuiston ja sitten joku suurinpiirtein huutaa otsa kurtussa, että tuo ei ole normaali kokemus, mitä helvettiä. Eikä sitä itse ole osannut ajatella niin ja yllättyy, tavallaan herää. Mulla meni 20 vuotta tajuta itsekseni edes yksi kokemus epänormaaliksi ja sen yhteys nykyhetkeen. Itseään katsoo liian läheltä, eikä näe kaikkea. Jos on kauhean sulkeutunut, niin on helppo ajatella niin, että vain itse näkee itsensä eikä kukaan muu. Mutta monesti ulkoapäin katsova näkee jotain asioita paremmin. Sen mun ajatteleman ihmisen tapauksessa oli sillä tavalla. Se näki itsensä jollain aivan käsittämättömällä tavalla, koska katsoi liian läheltä, ei nähnyt kunnolla sitä kokonaiskuvaa. Ja muuta vastaavaa esim. muunsi etukäteen oman epäonnistumisen aiheuttaman kestämättömän häpeän ajatukseksi, että hänestä ei voi oikeasti pitää. Koska se, jos pidettäisiin ja sitten petyttäisiin olisi niin paljon kamalampaa kuin sanoa itselleen jatkuvasti kuinka huono on. Ja peilausta välttääkseni, koska en harrasta sellaista, myönnän että mäkin tunnen samalla tavalla, mielummin välttelisin sitä viimeiseen asti kuin näkisin sen kautta kuinka ruma ja kelvoton olen. Mutta siinä on silti se ero, että mä olen käsitellyt omia tunteitani ja osaan elää niiden kanssa, ilman että ne elää mun elämää mun sijasta. Joten oikeastaan en juuri pelkää sellaistakaan. Sellainen pelko vaan jostain syystä on rakennettu sisälle.

Ei ole kyse siitä, että en olisi valmis siihen. Tai siitä, että joskus tulisin valmiiksi siihen. Haluaisin pehmittää sitä, mutta se nyt vaan on päässä sillä tavalla, että sitä ei tule koskaan tapahtumaan. Toivoisin, että se voisi olla toisin, mutta tosiasiat on pakko myöntää. Meillä menee paremmin, kun emme ole enää toistemme lähellä. En halua, että asiat enää menisivät sellaisiksi, mitä ne olivat. Koska kaikki on muuttunut. En halua, että hän ajattelisi, että ne voi vielä olla sillä tavalla. Elämä on valintoja ja niitä tehdessään pitää ymmärtää, että kaikkea ei voi saada. En halua luonnollistaa jotain sellaista mikä minusta on väärin tai sellaista, joka tuntuu huonolta kohtelulta. Samoin uskon, että hänkään ei halua luonnollistaa tiettyjä tilanteita tai sellaista, mikä tuntuu hänestä huonolta kohtelulta.
Eikä se, että en ota häneen yhteyttä tarkoita sitä, että en välittäisi hänestä. Enemmän se tarkoittaa sitä, että parempi näin hänellekin.
Ihan varmasti rakastaisin häntä vieläkin enkä päästäisi koskaan irti, jos olisi vain me kaksi. Pitäisin niin lujasti kiinni ja selviäisimme kaikesta.
Mutta niin ei ole, ei ole vain me kaksi. Tässä tilanteessa haluan päästää irti. Hän ei osaa kohdella hyvin enkä minäkään osaisi, koska pieni siivu hänestä ei riitä. Siihen verrattuna haluan jonkun muun, jonka kanssa on parempi olla kuin siinä tilanteessa hänen kanssaan, jota on ollut. Se, että voin olla onnellinen ilman häntäkin ei tarkoita, että en rakastaisi. Siinä tilanteessa oli vaan aina niin paljon tuskaa, jonka hän ehkä nykyään ymmärtää. Enkä haluaisi hänellekään sitä tuskaa.
Ikävästä, huolesta ja välittämisestä joskus kumpuaa se tunne, että haluaisi halata, olla läsnä ja katsoa, että kaikki on hyvin. Mutta se kumpuaa pelkästään niistä ajatuksista, että hänellä olisi huono olla ja sen herättämästä huolesta ja empatiasta. Ei siitä, että haluaisi jatkaa sitä kaikkea kamalaa kuten ennenkin.

Vähän ikävä aihe tuo, mutta halusin sanoa sen, koska musta tuntuu, että musta tulee välillä outo roikuttaja/kylmä ihminen-kuva, koska se ei vaikuta ymmärrettävältä, miltä minusta tuntuu. Enkä halua olla kylmä enkä roikuttaja. Luulen, että meillä on ihan sama voima roikottaa toisiamme ja haluaisin, että valittaisiin mielummin asioiden selkeys kuin joku sellainen ääliömäinen käytös.

Jäi vielä se yksi ajatus, mikä alunperinkin piti kirjoittaa ja nyt ehtisin miettiäkin sen, kun on vapaapäivä, mutta ei nyt oikein sovi tähän olotilaan, niin en jaksa nyt. Oikeasti oli kyllä joku ajatus olemassa, jonka halusin sanoa, enkä vaan tullut takaisin sanomaan jotain sen varjolla.

............ kirjoitti:

Sanoinhan mä tarpeeksi selvästi sen, että se kiltteys on äärimmäisen positiivinen piirre miehessä? Kun tulin sanoneeksi siitä niitä negatiivisia juttuja, niin toivottavasti se ei peittynyt jotenkin sen alle. Mä en edes pidä kuin vain ja ainoastaan kilteistä miehistä. Ja nimenomaan sen takia mitä se kertoo henkilön sisäisestä maailmasta eikä minkään palvelun vuoksi.

Se menee varmaan niin päin, että ehkä juuri itseään ei osaa tuntea, koska kyky katsoa ulkoapäin puuttuu täysin ja ihminen aina järjestää kokemuksiaan niin, että olisi ehjä. Jollain tavalla voi tuntea ja tietää itsensä, reaktionsa jne, mutta kyllä mullekin tulee ihan jatkuvasti sellaisia hetkiä, että olen kertonut vaikka jonkun muistamani lapsuusmuiston ja sitten joku suurinpiirtein huutaa otsa kurtussa, että tuo ei ole normaali kokemus, mitä helvettiä. Eikä sitä itse ole osannut ajatella niin ja yllättyy, tavallaan herää. Mulla meni 20 vuotta tajuta itsekseni edes yksi kokemus epänormaaliksi ja sen yhteys nykyhetkeen. Itseään katsoo liian läheltä, eikä näe kaikkea. Jos on kauhean sulkeutunut, niin on helppo ajatella niin, että vain itse näkee itsensä eikä kukaan muu. Mutta monesti ulkoapäin katsova näkee jotain asioita paremmin. Sen mun ajatteleman ihmisen tapauksessa oli sillä tavalla. Se näki itsensä jollain aivan käsittämättömällä tavalla, koska katsoi liian läheltä, ei nähnyt kunnolla sitä kokonaiskuvaa. Ja muuta vastaavaa esim. muunsi etukäteen oman epäonnistumisen aiheuttaman kestämättömän häpeän ajatukseksi, että hänestä ei voi oikeasti pitää. Koska se, jos pidettäisiin ja sitten petyttäisiin olisi niin paljon kamalampaa kuin sanoa itselleen jatkuvasti kuinka huono on. Ja peilausta välttääkseni, koska en harrasta sellaista, myönnän että mäkin tunnen samalla tavalla, mielummin välttelisin sitä viimeiseen asti kuin näkisin sen kautta kuinka ruma ja kelvoton olen. Mutta siinä on silti se ero, että mä olen käsitellyt omia tunteitani ja osaan elää niiden kanssa, ilman että ne elää mun elämää mun sijasta. Joten oikeastaan en juuri pelkää sellaistakaan. Sellainen pelko vaan jostain syystä on rakennettu sisälle.

Ei ole kyse siitä, että en olisi valmis siihen. Tai siitä, että joskus tulisin valmiiksi siihen. Haluaisin pehmittää sitä, mutta se nyt vaan on päässä sillä tavalla, että sitä ei tule koskaan tapahtumaan. Toivoisin, että se voisi olla toisin, mutta tosiasiat on pakko myöntää. Meillä menee paremmin, kun emme ole enää toistemme lähellä. En halua, että asiat enää menisivät sellaisiksi, mitä ne olivat. Koska kaikki on muuttunut. En halua, että hän ajattelisi, että ne voi vielä olla sillä tavalla. Elämä on valintoja ja niitä tehdessään pitää ymmärtää, että kaikkea ei voi saada. En halua luonnollistaa jotain sellaista mikä minusta on väärin tai sellaista, joka tuntuu huonolta kohtelulta. Samoin uskon, että hänkään ei halua luonnollistaa tiettyjä tilanteita tai sellaista, mikä tuntuu hänestä huonolta kohtelulta.
Eikä se, että en ota häneen yhteyttä tarkoita sitä, että en välittäisi hänestä. Enemmän se tarkoittaa sitä, että parempi näin hänellekin.
Ihan varmasti rakastaisin häntä vieläkin enkä päästäisi koskaan irti, jos olisi vain me kaksi. Pitäisin niin lujasti kiinni ja selviäisimme kaikesta.
Mutta niin ei ole, ei ole vain me kaksi. Tässä tilanteessa haluan päästää irti. Hän ei osaa kohdella hyvin enkä minäkään osaisi, koska pieni siivu hänestä ei riitä. Siihen verrattuna haluan jonkun muun, jonka kanssa on parempi olla kuin siinä tilanteessa hänen kanssaan, jota on ollut. Se, että voin olla onnellinen ilman häntäkin ei tarkoita, että en rakastaisi. Siinä tilanteessa oli vaan aina niin paljon tuskaa, jonka hän ehkä nykyään ymmärtää. Enkä haluaisi hänellekään sitä tuskaa.
Ikävästä, huolesta ja välittämisestä joskus kumpuaa se tunne, että haluaisi halata, olla läsnä ja katsoa, että kaikki on hyvin. Mutta se kumpuaa pelkästään niistä ajatuksista, että hänellä olisi huono olla ja sen herättämästä huolesta ja empatiasta. Ei siitä, että haluaisi jatkaa sitä kaikkea kamalaa kuten ennenkin.

Vähän ikävä aihe tuo, mutta halusin sanoa sen, koska musta tuntuu, että musta tulee välillä outo roikuttaja/kylmä ihminen-kuva, koska se ei vaikuta ymmärrettävältä, miltä minusta tuntuu. Enkä halua olla kylmä enkä roikuttaja. Luulen, että meillä on ihan sama voima roikottaa toisiamme ja haluaisin, että valittaisiin mielummin asioiden selkeys kuin joku sellainen ääliömäinen käytös.

Jäi vielä se yksi ajatus, mikä alunperinkin piti kirjoittaa ja nyt ehtisin miettiäkin sen, kun on vapaapäivä, mutta ei nyt oikein sovi tähän olotilaan, niin en jaksa nyt. Oikeasti oli kyllä joku ajatus olemassa, jonka halusin sanoa, enkä vaan tullut takaisin sanomaan jotain sen varjolla.

Lue lisää

Mä nyt vielä jatkan tuohon edelliseen, jotta saan itsekkäästi itselleni sellaisen tunteen, että asiat on selvitetty. Se varmasti kuulostaa ikävältä, että haluan olla nykyisessä suhteessa enkä roikkua tämän jämäpaloissa. Se saa tuntua pahalta, mutta se pitää ymmärtää. Pitää ymmärtää, että kyse ei ole välittämisen puutteesta, vaan siitä että ei ole tilaa mulle eikä siinä ahtaassa tilassa ollut koskaan hyvä olla muuta kuin omien tunteidensa aitouden takia. Oli sitä tiettyä tuskaa, jonka ehkä tiedät nyt. Mä en kokenut sitä yhtään pienempänä, se oli ihan samaa kipua. Se murentaa hiljalleen enkä mä halua laittaa sua samaan tilanteeseen, koska tiedän kuinka se sattuu. Sä et ehkä täysin tiennyt silloin. Siksi mun on parempi lopettaa kaikki yhteydet ja olla poissa. Olla poissa täältä ja olla ylläpitämättä sitä, että olisi jossain vain jonkun tietokoneyhteyden päässä. Mä en myöskään oikein pysty elämään elämääni kunnolla eteenpäin, kun en halua satuttaa sua sillä tavalla. Sekin siksi, että tiedän kuinka paljon ne asiat sattuu. Enkä mä nyt syytä sua, et ehkä aivan täysin ymmärtänyt kuinka paljon pystyt satuttamaan. Mutta mä tiedän sen, miltä ne tuntuu. Säkin olet saanut ihan tarpeeksi sattumista omien tekojesi seurauksena ja mä tiedän sen. En mä halua tuottaa lisää sitä, ja satuttaisin kyllä itseänikin, jos satuttaisin sua. Tietyllä tavalla ajattelen, että vähän sattumista on hyväksi ylitsepääsemisen kannalta, mutta se on liikaa. Joten mun on pakko olla olematta suhun yhteydessä, jotta mä voin jatkaa ja elää elämääni. Mä en varmaan pystyisi siihen, jos me oltaisiin tekemisissä, koska tiedän että se sattuu. Vaikka tarpeeksi sattumista voi tehdä vähän immuuniksikin.
Mutta siis en mä sitä tahdo, että suhun sattuisi. Siksi on parempi, että mä en enää edes lue näitä. Mä ihan oikeasti tiedän sen kuinka pahasti se ottaa sisältä kiinni ja puristaa kasaan, että toinen on jonkun toisen kanssa. Se tekee yhteydenpidosta sellasta, että siinä on aina satuttava pohjavirtaus. Jokaisen sanan voi ottaa sillä tavalla, että se sattuu aivan liikaa. Tuntuu, että naamaa oikein hierotaan siinä. Mä ymmärrän sen tunteen.
Sä unohdat tämän ajan kanssa ja kun keskityt vain oikeaan elämääsi, niin ehkä se auttaa ja alkaa tuntua hyvältä. Sulla kuitenkin on jotain ja se on enemmän kuin ei mitään. Etkä sä olisi valinnut noin, jos ei se kuitenkin olisi jotain sellaista, mitä sä jotenkin haluat.
Me roikutaan toisissamme, jos pidetään yhteyttä ja se roikkuminen sattuu. Ehkä on paras, että annetaan itsellemme aikaa unohtaa. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että mun olisi helppoa päästää irti. Se on melkein vaikeampaa nyt, koska en halua loukata enkä satuttaa sua, etenkin kun sitä on ollut niin paljon jo. Ja edelleen musta tuntuu siltä, että jos susta tuntuu surulliselta, niin haluan auttaa. Mutta muuten on parempi laskea nyt irti ja pysyä siinä ajatuksessa. Mulle on itselleni helpompi se, että voin pitää tunteet sua kohtaan poissa. Ne on lämpimiä ja haluan, että sun on hyvä olla, mutta jos otan ne esiin, niin kyllä muhunkin vähän sattuu, vaikka en sitä sanoisi. Mun on siksi helpompi tehdä nyt näin. Säkään et joudu silloin kokemaan sitä tuskaa. Ja se on mun poikaystävälle helpompi, koska mun on pakko olla kaikesta aina rehellinen ja kertoa sille. Tänne kirjoittaminen tekee aina pieniä lovia meidän väliin, vaikka se sanookin, että se on ok. Eli tämä, että mä kirjoitan tänne ja yritän pitää suhun yhteyttä oikeasti satuttaa kaikkia. Eikä se sun vastuulla ole, en mä sitä yritä sanoa, vaan se on täysin mun vastuulla mitä teen. Se mitä yritin sanoa oli kai, että sun tunteet on tärkeitä ja se, jos haluat että käydään sun ja munkin tunteita yhdessä läpi. Mutta et kai halunnut sitä, tai ole koskaan halunnut. Kai.
Ehkä tämä pahoittaa sun mielen, mutta ajattelen, että ehkä se pahoittaisi enemmän, että yrittäisin piristää ja huolehtia susta ja halaisin sua ja sitten kumminkin joutuisin lähtemään takaisin kotiin. En mä sun puolesta osaa sanoa, enkä tietty tiedä millaista oikeasti olisi, mutta sen perusteella miten yleensä olet valinnut, niin tämä on ehkä sulle helpompaa.

.............. kirjoitti:

Mä nyt vielä jatkan tuohon edelliseen, jotta saan itsekkäästi itselleni sellaisen tunteen, että asiat on selvitetty. Se varmasti kuulostaa ikävältä, että haluan olla nykyisessä suhteessa enkä roikkua tämän jämäpaloissa. Se saa tuntua pahalta, mutta se pitää ymmärtää. Pitää ymmärtää, että kyse ei ole välittämisen puutteesta, vaan siitä että ei ole tilaa mulle eikä siinä ahtaassa tilassa ollut koskaan hyvä olla muuta kuin omien tunteidensa aitouden takia. Oli sitä tiettyä tuskaa, jonka ehkä tiedät nyt. Mä en kokenut sitä yhtään pienempänä, se oli ihan samaa kipua. Se murentaa hiljalleen enkä mä halua laittaa sua samaan tilanteeseen, koska tiedän kuinka se sattuu. Sä et ehkä täysin tiennyt silloin. Siksi mun on parempi lopettaa kaikki yhteydet ja olla poissa. Olla poissa täältä ja olla ylläpitämättä sitä, että olisi jossain vain jonkun tietokoneyhteyden päässä. Mä en myöskään oikein pysty elämään elämääni kunnolla eteenpäin, kun en halua satuttaa sua sillä tavalla. Sekin siksi, että tiedän kuinka paljon ne asiat sattuu. Enkä mä nyt syytä sua, et ehkä aivan täysin ymmärtänyt kuinka paljon pystyt satuttamaan. Mutta mä tiedän sen, miltä ne tuntuu. Säkin olet saanut ihan tarpeeksi sattumista omien tekojesi seurauksena ja mä tiedän sen. En mä halua tuottaa lisää sitä, ja satuttaisin kyllä itseänikin, jos satuttaisin sua. Tietyllä tavalla ajattelen, että vähän sattumista on hyväksi ylitsepääsemisen kannalta, mutta se on liikaa. Joten mun on pakko olla olematta suhun yhteydessä, jotta mä voin jatkaa ja elää elämääni. Mä en varmaan pystyisi siihen, jos me oltaisiin tekemisissä, koska tiedän että se sattuu. Vaikka tarpeeksi sattumista voi tehdä vähän immuuniksikin.
Mutta siis en mä sitä tahdo, että suhun sattuisi. Siksi on parempi, että mä en enää edes lue näitä. Mä ihan oikeasti tiedän sen kuinka pahasti se ottaa sisältä kiinni ja puristaa kasaan, että toinen on jonkun toisen kanssa. Se tekee yhteydenpidosta sellasta, että siinä on aina satuttava pohjavirtaus. Jokaisen sanan voi ottaa sillä tavalla, että se sattuu aivan liikaa. Tuntuu, että naamaa oikein hierotaan siinä. Mä ymmärrän sen tunteen.
Sä unohdat tämän ajan kanssa ja kun keskityt vain oikeaan elämääsi, niin ehkä se auttaa ja alkaa tuntua hyvältä. Sulla kuitenkin on jotain ja se on enemmän kuin ei mitään. Etkä sä olisi valinnut noin, jos ei se kuitenkin olisi jotain sellaista, mitä sä jotenkin haluat.
Me roikutaan toisissamme, jos pidetään yhteyttä ja se roikkuminen sattuu. Ehkä on paras, että annetaan itsellemme aikaa unohtaa. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että mun olisi helppoa päästää irti. Se on melkein vaikeampaa nyt, koska en halua loukata enkä satuttaa sua, etenkin kun sitä on ollut niin paljon jo. Ja edelleen musta tuntuu siltä, että jos susta tuntuu surulliselta, niin haluan auttaa. Mutta muuten on parempi laskea nyt irti ja pysyä siinä ajatuksessa. Mulle on itselleni helpompi se, että voin pitää tunteet sua kohtaan poissa. Ne on lämpimiä ja haluan, että sun on hyvä olla, mutta jos otan ne esiin, niin kyllä muhunkin vähän sattuu, vaikka en sitä sanoisi. Mun on siksi helpompi tehdä nyt näin. Säkään et joudu silloin kokemaan sitä tuskaa. Ja se on mun poikaystävälle helpompi, koska mun on pakko olla kaikesta aina rehellinen ja kertoa sille. Tänne kirjoittaminen tekee aina pieniä lovia meidän väliin, vaikka se sanookin, että se on ok. Eli tämä, että mä kirjoitan tänne ja yritän pitää suhun yhteyttä oikeasti satuttaa kaikkia. Eikä se sun vastuulla ole, en mä sitä yritä sanoa, vaan se on täysin mun vastuulla mitä teen. Se mitä yritin sanoa oli kai, että sun tunteet on tärkeitä ja se, jos haluat että käydään sun ja munkin tunteita yhdessä läpi. Mutta et kai halunnut sitä, tai ole koskaan halunnut. Kai.
Ehkä tämä pahoittaa sun mielen, mutta ajattelen, että ehkä se pahoittaisi enemmän, että yrittäisin piristää ja huolehtia susta ja halaisin sua ja sitten kumminkin joutuisin lähtemään takaisin kotiin. En mä sun puolesta osaa sanoa, enkä tietty tiedä millaista oikeasti olisi, mutta sen perusteella miten yleensä olet valinnut, niin tämä on ehkä sulle helpompaa.

Lue lisää

Ymmärrän täysin, näissä asioissa pitääkin olla vähän eikä aina niin vähänkään itsekäs ja ajatella omaakin parasta.

Asioiden ollessa näin on tosiaan luultavasti parasta olla erillään ja elää omaa elämää. Eikä se ole ilkeätä sinulta olla pitämättä yhteyttä kun kuitenkin se on molempien parhaaksi, yhteydenpidosta voisi saada jotain muta jotain on niin epämääräinen käsite että kannattaa elää turvallisemmin ja onnellisemmin ja olla pitämättä yhteyttä.

Kaikkea hyvää sulle ja onnea :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ymmärrän täysin, näissä asioissa pitääkin olla vähän eikä aina niin vähänkään itsekäs ja ajatella omaakin parasta.

Asioiden ollessa näin on tosiaan luultavasti parasta olla erillään ja elää omaa elämää. Eikä se ole ilkeätä sinulta olla pitämättä yhteyttä kun kuitenkin se on molempien parhaaksi, yhteydenpidosta voisi saada jotain muta jotain on niin epämääräinen käsite että kannattaa elää turvallisemmin ja onnellisemmin ja olla pitämättä yhteyttä.

Kaikkea hyvää sulle ja onnea :)

Lue lisää

Mun pitää mennä, mutta mä nyt pikaisesti vielä sanon, että se tuntuu siltä, että olen itsekäs, mutta mä yritin kyllä ajatella ihan muutakin kuin omaa parastani. Mun oma paras voisi olla jopa se, että saa jutella asioista.

............ kirjoitti:

Mun pitää mennä, mutta mä nyt pikaisesti vielä sanon, että se tuntuu siltä, että olen itsekäs, mutta mä yritin kyllä ajatella ihan muutakin kuin omaa parastani. Mun oma paras voisi olla jopa se, että saa jutella asioista.

Lue lisää

Nämä on niin monisyisiä asioita että joka asiassa on kääntöpuolensa. Näitä voi miettiä uudestaan ja uudestaan ja aina löytyy uusia ulottuvuuksia. Näitä on toisinaan hyvä miettiä mutta kyllä se loppujen lopuksi tulee nopeasti itselle selväksi mikä on hyväksi, kuten sinullekin on ilmeisesti tullut.

Asioista voit varmasti jutella muidenkin kuin tämän erään henkilön kanssa? Toki jotkin asiat pitää käsitellä tietyn henkilön kanssa että ne saadaan selviksi, mutta kyllä se kummasti helpottaa kun saa puhuttua ajatuksensa jollekin. Itseltäni tämä mahdollisuus puuttuu, multa on yhtäkkiä kadonnut kaikki ne ympäriltä joille olen voinut asioista puhua. Itse en edes tiedä mitä on tapahtunut, itse olen ollut kuten aina. Kai siinä onkin vika, olen aina samaa vanhaa.

En tiedä, nyt on jotenkin todella eristäytynyt ja yksinäinen olo. Suurin osa päivistä on samaa rinkiä. Huomenna se taas alkaa alusta. Jipii. Onneksi minulla on yksi niin lojaali ja hyvä ystävä että ei sentään ihan kaikki ole harmaata. Nyt taas tajuan kuinka tärkeä tämä ystävä on kun kaikki muut näyttävät minut unohtaneen.

Nyt taas aloin ihan satunnaisista asioista puhumaan. Ajatukset karkailee, väsyttää. Kaipa se olisi aika painua nukkumaan. Jos vaikka nukkuisin kunnon yöunet kerrankin. Jos nyt ei kävis kaikki synkät ajatukset mielen päälle kun menee sänkyyn. Liikaa ne ovat piinanneet. Mikä siinä on että ne aina illalla ilmaantuu? Sitten ei saa unta ja aamulla väsyttää eikä mikään jaksa innostaa. Minusta on tullut laiska ja saamaton. Tylsistynyt. Ehkä masentunutkin. En tiedä, mutta odotan innolla sitä aikaa kun asiat alkavat muuttua. Muutan pois ja aloitan uuden elämän. Jos pääsisin eroon tämänhetkisistä varjoista, edes osittain. Valonlähteen pitäisin lähelläni, kuten tämän ystävän josta kerroin.

Mutta nyt nukkumaan, piti taas kirjoitella ajatuksia ylös, pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan kirjaan ylös näitä, vois olla mielenkiintosta luettavaa joskus, kaikkea en tähän kehtaa vuodattaa.

Hyvää yötä.

Ja pysykää nyt poissa, jookos?

Kiinnostaako? kirjoitti:

Nämä on niin monisyisiä asioita että joka asiassa on kääntöpuolensa. Näitä voi miettiä uudestaan ja uudestaan ja aina löytyy uusia ulottuvuuksia. Näitä on toisinaan hyvä miettiä mutta kyllä se loppujen lopuksi tulee nopeasti itselle selväksi mikä on hyväksi, kuten sinullekin on ilmeisesti tullut.

Asioista voit varmasti jutella muidenkin kuin tämän erään henkilön kanssa? Toki jotkin asiat pitää käsitellä tietyn henkilön kanssa että ne saadaan selviksi, mutta kyllä se kummasti helpottaa kun saa puhuttua ajatuksensa jollekin. Itseltäni tämä mahdollisuus puuttuu, multa on yhtäkkiä kadonnut kaikki ne ympäriltä joille olen voinut asioista puhua. Itse en edes tiedä mitä on tapahtunut, itse olen ollut kuten aina. Kai siinä onkin vika, olen aina samaa vanhaa.

En tiedä, nyt on jotenkin todella eristäytynyt ja yksinäinen olo. Suurin osa päivistä on samaa rinkiä. Huomenna se taas alkaa alusta. Jipii. Onneksi minulla on yksi niin lojaali ja hyvä ystävä että ei sentään ihan kaikki ole harmaata. Nyt taas tajuan kuinka tärkeä tämä ystävä on kun kaikki muut näyttävät minut unohtaneen.

Nyt taas aloin ihan satunnaisista asioista puhumaan. Ajatukset karkailee, väsyttää. Kaipa se olisi aika painua nukkumaan. Jos vaikka nukkuisin kunnon yöunet kerrankin. Jos nyt ei kävis kaikki synkät ajatukset mielen päälle kun menee sänkyyn. Liikaa ne ovat piinanneet. Mikä siinä on että ne aina illalla ilmaantuu? Sitten ei saa unta ja aamulla väsyttää eikä mikään jaksa innostaa. Minusta on tullut laiska ja saamaton. Tylsistynyt. Ehkä masentunutkin. En tiedä, mutta odotan innolla sitä aikaa kun asiat alkavat muuttua. Muutan pois ja aloitan uuden elämän. Jos pääsisin eroon tämänhetkisistä varjoista, edes osittain. Valonlähteen pitäisin lähelläni, kuten tämän ystävän josta kerroin.

Mutta nyt nukkumaan, piti taas kirjoitella ajatuksia ylös, pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan kirjaan ylös näitä, vois olla mielenkiintosta luettavaa joskus, kaikkea en tähän kehtaa vuodattaa.

Hyvää yötä.

Ja pysykää nyt poissa, jookos?

Lue lisää

Mä en ajatellut, että sä olet vastannut, niin en tullut aikaisemmin enkä ehdi nyt juuri vastaamaan pidemmin, vastaan myöhemmin. Mutta tuo kuulostaa huolestuttavalta. Kuulostaa siltä, että sulla on kauhean raskas olo. Sille pitää ihan oikeasti tehdä jotain. Mun mielestä tosta sun ylemmästäkin vastauksesta huokuu samaa apatiaa. Sun olo pitää saada paremmaksi, tuollainen ei saa jatkua enää pidempään, se on raskasta kehollekin. Elämässä on muutenkin ihan tarpeeksi raskaita asioita, saati sitten että olo on tuollainen.

............. kirjoitti:

Mä en ajatellut, että sä olet vastannut, niin en tullut aikaisemmin enkä ehdi nyt juuri vastaamaan pidemmin, vastaan myöhemmin. Mutta tuo kuulostaa huolestuttavalta. Kuulostaa siltä, että sulla on kauhean raskas olo. Sille pitää ihan oikeasti tehdä jotain. Mun mielestä tosta sun ylemmästäkin vastauksesta huokuu samaa apatiaa. Sun olo pitää saada paremmaksi, tuollainen ei saa jatkua enää pidempään, se on raskasta kehollekin. Elämässä on muutenkin ihan tarpeeksi raskaita asioita, saati sitten että olo on tuollainen.

Lue lisää

On kyllä yritetty monesti saada taas elämä maistumaan ja onnistutukin jo muutaman kerran mutta ihan aina melkein heti tapahtuu jotakin joka vetää mielen maahan. Kuten nyt tuo ensimmäinen viesti koko ketjussa oli sen "viimeisen niitin" purkamista ja olin jo pikkuhiljaa piristymässä niin eikö tullut muuta paskaa heti nenän eteen.

Jos tällä kertaa onnistais paremmin ja vois edes jonkun aikaa olla jopa oikeasti onnellinen...

Kiinnostaako? kirjoitti:

On kyllä yritetty monesti saada taas elämä maistumaan ja onnistutukin jo muutaman kerran mutta ihan aina melkein heti tapahtuu jotakin joka vetää mielen maahan. Kuten nyt tuo ensimmäinen viesti koko ketjussa oli sen "viimeisen niitin" purkamista ja olin jo pikkuhiljaa piristymässä niin eikö tullut muuta paskaa heti nenän eteen.

Jos tällä kertaa onnistais paremmin ja vois edes jonkun aikaa olla jopa oikeasti onnellinen...

Lue lisää

Onko tämä S:lle? Kuulostaa tutulta?

S kirjoitti:

Onko tämä S:lle? Kuulostaa tutulta?

Ei ole minun tekstini ainakaan S:lle. En sitten tiedä kumpaa tarkoitit.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei ole minun tekstini ainakaan S:lle. En sitten tiedä kumpaa tarkoitit.

Sinua kiinnostaako tarkoitin :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

On kyllä yritetty monesti saada taas elämä maistumaan ja onnistutukin jo muutaman kerran mutta ihan aina melkein heti tapahtuu jotakin joka vetää mielen maahan. Kuten nyt tuo ensimmäinen viesti koko ketjussa oli sen "viimeisen niitin" purkamista ja olin jo pikkuhiljaa piristymässä niin eikö tullut muuta paskaa heti nenän eteen.

Jos tällä kertaa onnistais paremmin ja vois edes jonkun aikaa olla jopa oikeasti onnellinen...

Lue lisää

Se tulee kyllä ilmi, että se ensimmäinen viesti on sellainen purkaus, kun on tullut ne tunteet pintaan jonkun jutun takia. Sellaiselta ei tunnu varmastikaan koko ajan. Mutta sä oikeasti vaikutat masentuneelta. Sanot, että et voi puhua kenenkään kanssa, koska ihmiset on kadonneet ympäriltä. Se olisi kaikkein tärkeintä, että voisi puhua. Se oikeasti auttaa. Kun masentaa, se oma näkemys on joskus niin negatiivinen, että jonkun toisen on ulkoapäin yritettävä tuoda sitä vähän positiivisemmaksi. Kuulostaa ikävältä tuo, että ne on kadonneet ympäriltä, joille olet voinut puhua. Ei varmasti ole siinä vikaa, että olet aina samaa vanhaa. Ei todellakaan. Älä ajattele, että sellainen johtuisi mitenkään siitä, mitä sä sisälläsi olet tai siitä, että sua masentaa. Ehkä sä et ihan täysin ole ollut kuten ennen.
Se on hyvä asia, että ihmiset on mitä ne on, vaikka se tarkottaisi jatkuvaa masentuneisuutta, koska pitää olla oma itsensä ja kaikki ihmiset, jotka oikeasti pitävät, pitävät syvästi ja juuri siksi, että olet sinä.
Jos miettii 20 vaille yksi, että nukkuu kunnon yöunet, niin etkö ole jo vähän myöhässä. Pitäisi muutenkin käydä aina samaan aikaan nukkumaan, niin se helpottuu. Ja herääminen on helpointa, jos sattuu paistamaan aurinko ikkunasta ja herää silloin, ei tietty onnistu läheskään aina. Mutta tee niin, että menet ihan samaan aikaan aina nukkumaan, teet jotkut iltarutiinit, jotka viestii keholle, että olet menossa nukkumaan ja et katso tv:tä ym. sängyssä, kun olet menossa nukkumaan. Sun on ihan oikeasti yritettävä nukkua. Huolestuttavaa, että et saa kunnolla unta. Synkissä ajatuksissa ei saa unta, eikä liian monimutkaisissa. Yritä olla ajattelematta niitä, kun menet nukkumaan. Kokeilin, että en mäkään saanut unta, kun ajattelin sua. Liian monimutkaista. Se varmaan lisää sitä ahdistusta jo silloin yöllä, että ei saa unta. Lupaa, että yrität nukkua.
Sun kuuluukin tuntea olosi laiskaksi ja saamattomaksi, koska sä olet masentunut. Se olisi hyvä, että voisi vaan olla ja käsitellä ne henkiset asiat ja ehkä sitä sun keho yrittää sulle sanoa, että se ei jaksa muuta, koska sun tarvii ensin käsitellä ne henkiset asiat. Toivottavasti sulla ei ole yhtään paha mieli siitä, että tuntuu laiskalta ja saamattomalta. Koska siitä ei saa tuntea pahaa mieltä. Mäkin olisin joskus päässyt sängystä ylös viikkoja aikaisemmin, jos en olisi murehtinut niin paljon siitäkin, kuinka laiska olen ollut. Vaikka en kenenkään muun kohdalla ajattelisi sellaisesta yhtään pahaa. Se tuntuu vaan huolestuttavalta.

Kiinnostaako? kirjoitti:

On kyllä yritetty monesti saada taas elämä maistumaan ja onnistutukin jo muutaman kerran mutta ihan aina melkein heti tapahtuu jotakin joka vetää mielen maahan. Kuten nyt tuo ensimmäinen viesti koko ketjussa oli sen "viimeisen niitin" purkamista ja olin jo pikkuhiljaa piristymässä niin eikö tullut muuta paskaa heti nenän eteen.

Jos tällä kertaa onnistais paremmin ja vois edes jonkun aikaa olla jopa oikeasti onnellinen...

Lue lisää

En tiedä kuinka paljon se muuttaminen auttaa. Mulla on ollut tapana tehdä samaa, että muutan aina pois, kun ahdistaa tai viimeistään silloin kun tuntuu sietämättömältä. Se auttaa jossain määrin, mutta pitää katsoa, että muuttaa kanssa kaiken, eikä vain asuntoa. Se kunnollinen muutos kyllä auttaa, mutta ehkä se ei ihan aina ole sen arvoista. Voihan sitä kokeilla vaikka vain siten, että hankkii jonkun aivan uuden harrastuksen, mitä ei ole koskaan kokeillut. Se on tietty vaikeaa, jos masentaa. Mutta joku liikuntaharrastus vaikka olisi tosi hyvä, koska sä varmaan sillä tavalla saat hyvää oloa. Kunhan et liikaa itseäsi rääkkää. En tiedä, olet jotenkin sen oloinen että saatat tehdä sellaista.
Mun mielestä sun ei kuitenkaan kannata paeta niitä ongelmia. Ehkä sä olet ennenkin tehnyt niin ja tiedät, että se tapa, jolla sä olet ennen käsitellyt asioita ei oikein auta. Uskon, että se olisi sulle hyväksi, että sä saat sun omia ajatuksia auki ja asiat puhuttua. Niin kuin tuossa ensimmäisessä viestissäkin. Ihan kunnolla juteltua asioista. Siis sellaisistakin tunteista, jotka saa sut vihaiseksi ja turhautuneeksi. Kaikista sellaisistakin asioista, jotka on sulle vaikeita. Sillä tavalla ne saa käsiteltyä. Ja ehkä voisit huomata, että vähän positiivisemminkin voi aina ajatella. Tärkein juttu olisi se, että saisit oikeutuksen omiin tunteisiisi ja siihen, millä tavalla koet. Se tekee ihmiselle tosi pahan olon, jos ei oikeuteta tunteita.
Se on ihan hyvä ajatus kirjoittaa ajatuksia ylös. Se voi olla tosi terapeuttistakin. Sellainen tapa kirjoittamalla käsitellä asioita, että purkaa hetket ja mitä ajatteli ja tunsi on ainakin mulle ollut tosi hyvä työkalu oppia kuuntelemaan itseäni ja tapaani reagoida. Kannattaa kirjoittaa. Vaikka tietty siinä on se negatiivinen puoli, että kukaan ei voi kommentoida, jos kirjaan kirjoitat, kun mä haluan vastata.
Etkö sä muka saanut sitä sieltä rivien välistä, että mä en kovin tarkkaan tiedä mikä on mulle itselle hyväksi. Siinä on ristiriitoja. Se ei ainakaan ole hyväksi, että ei välittäisi ulkoisesti sellaisesta, josta välittää sisäisesti.
Siksi se onkin tärkeää saada henkinen olo hyväksi, koska jos se on hyvä niin jaksaa kohdata kaiken muun, mitä elämässä on. Siihen oikeaan onnellisuuteen pyrkiminen on aika usein sellaista, että pitää laittaa hetkelliset lievittymiset taka-alalle. Tarpeeksi kauan, kun on masentanut, niin kyllä sen ymmärtääkin, että se on tärkeää, olla kokonaisvaltaisesti iloinen joskus kuin vain sen hetken sillä hetkellä.

Se ei ole oikein, että sut on jätetty yksin. Eikä se vika ole sisällä sussa.

................ kirjoitti:

En tiedä kuinka paljon se muuttaminen auttaa. Mulla on ollut tapana tehdä samaa, että muutan aina pois, kun ahdistaa tai viimeistään silloin kun tuntuu sietämättömältä. Se auttaa jossain määrin, mutta pitää katsoa, että muuttaa kanssa kaiken, eikä vain asuntoa. Se kunnollinen muutos kyllä auttaa, mutta ehkä se ei ihan aina ole sen arvoista. Voihan sitä kokeilla vaikka vain siten, että hankkii jonkun aivan uuden harrastuksen, mitä ei ole koskaan kokeillut. Se on tietty vaikeaa, jos masentaa. Mutta joku liikuntaharrastus vaikka olisi tosi hyvä, koska sä varmaan sillä tavalla saat hyvää oloa. Kunhan et liikaa itseäsi rääkkää. En tiedä, olet jotenkin sen oloinen että saatat tehdä sellaista.
Mun mielestä sun ei kuitenkaan kannata paeta niitä ongelmia. Ehkä sä olet ennenkin tehnyt niin ja tiedät, että se tapa, jolla sä olet ennen käsitellyt asioita ei oikein auta. Uskon, että se olisi sulle hyväksi, että sä saat sun omia ajatuksia auki ja asiat puhuttua. Niin kuin tuossa ensimmäisessä viestissäkin. Ihan kunnolla juteltua asioista. Siis sellaisistakin tunteista, jotka saa sut vihaiseksi ja turhautuneeksi. Kaikista sellaisistakin asioista, jotka on sulle vaikeita. Sillä tavalla ne saa käsiteltyä. Ja ehkä voisit huomata, että vähän positiivisemminkin voi aina ajatella. Tärkein juttu olisi se, että saisit oikeutuksen omiin tunteisiisi ja siihen, millä tavalla koet. Se tekee ihmiselle tosi pahan olon, jos ei oikeuteta tunteita.
Se on ihan hyvä ajatus kirjoittaa ajatuksia ylös. Se voi olla tosi terapeuttistakin. Sellainen tapa kirjoittamalla käsitellä asioita, että purkaa hetket ja mitä ajatteli ja tunsi on ainakin mulle ollut tosi hyvä työkalu oppia kuuntelemaan itseäni ja tapaani reagoida. Kannattaa kirjoittaa. Vaikka tietty siinä on se negatiivinen puoli, että kukaan ei voi kommentoida, jos kirjaan kirjoitat, kun mä haluan vastata.
Etkö sä muka saanut sitä sieltä rivien välistä, että mä en kovin tarkkaan tiedä mikä on mulle itselle hyväksi. Siinä on ristiriitoja. Se ei ainakaan ole hyväksi, että ei välittäisi ulkoisesti sellaisesta, josta välittää sisäisesti.
Siksi se onkin tärkeää saada henkinen olo hyväksi, koska jos se on hyvä niin jaksaa kohdata kaiken muun, mitä elämässä on. Siihen oikeaan onnellisuuteen pyrkiminen on aika usein sellaista, että pitää laittaa hetkelliset lievittymiset taka-alalle. Tarpeeksi kauan, kun on masentanut, niin kyllä sen ymmärtääkin, että se on tärkeää, olla kokonaisvaltaisesti iloinen joskus kuin vain sen hetken sillä hetkellä.

Se ei ole oikein, että sut on jätetty yksin. Eikä se vika ole sisällä sussa.

Lue lisää

Olen kyllä yrittänyt aloittaa liikkumisen mutta kun ei vaan pysty! Monesti olen päättänyt että käyn kunnon lenkin juoksemassa tai pyöräilemässä mutta kuitenkin se menee taas siihen että norkoilen kotona ja ajattelen asioita, kylven itsesäälissä ja vituttaa. Kyllä minä syyllistän itseäni siitä kun minun todellakin pitäisi jaksaa tehdä asioita, olisi ihan tärkeitäkin juttuja mitkä pitäs hoitaa mutta en vaan saa otettua itseäni niskasta kiinni! Jotenkin tuntuu että ei ole mitään väliä vaikka minä en tekisikään mitään, kaikki pitää tehdä yksin enkä kuitenkaan huomaa mitään eroa homman valmistuttua. Jotenkin tuntuu että en ole koskaan saanut kiitosta mistään mitä olen tehnyt eikä kukaan ole kannustanut minua missään tai kehunut kun jokin onnistuu, edes lapsena. Jos jotain kuulin tekemisistäni niin se oli moittimista tai vähättelyä. En tiedä, jotenkin vaan kaikki kaatuu päälle.

Olin joskus tosi positiivinen ja mulla oli tosi myönteinen asenne elämään mutta nyt en vaan jaksa. Taas on vaan niin paljon paskaa kasaantunut harteille että on sellanen olo että ei se paremmaksi muutu, vaikka olis uudet ihmiset ympärillä niin aina joudun samalla tavalla satutetuksi.

Varmaan pitäisi hakeutua ihan ammattilaisen luo tämän kanssa mutta en halua sitä. Ei se auta jos minä käyn juttelemassa kerran tai kaksi jollekin tuntemattomalle ja saan ehkä lääkkeitä (niidenkin kanssa ihan tarpeeksi oltu tekemisissä satunnaisten vaivojen takia, näistäkin moni ollut varmasti stressin ja masennuksen takia tullu). Ei, varmasti suurempi hyöty olisi jonkun läheisen kanssa puhumisesta ja oikeasta välittämisestä ja tuesta. Mutta mistä minä sellaista revin? En niin mistään. Tässä tulee taas tämä, en saa yksin saavutettua mitään.

Aiemmin kävi niin että en tuntenut enää mitään. En iloa enkä surua. Osasyynä tähän oli eräs lääkitys mutta pohjimmiltani varmasti itse kasasin sen muurin. Sen kanssa opin elämään joten kuten. Toisaalta se teki asioista helpompaa, esimerkiksi eräs asia joka normaalisti olis taas murtanu mut ei tuntunu missään. No, mikäs siinä, elämä jatkuu. Vaikka ei se kyllä silloin elämältä tuntunut. Kuitenkin erään ihmisen kautta luovuin tästä muurista. Tämä ihminen oli juuri tämä tyttö josta kirjoitin ensimmäisessä viestissäni. Häneen ihastuin ja aloin jopa odottamaan seuraavia päiviä, olin onnellinen, vielä kun ystävystyin tämän tytön kanssa, meillä oli sitä jotakin ja tyttökin sen myönsi. Mutta miten sitten kävikään? Nyt olen taas ihan palasina enkä osaa enää edes kasata tätä tunteettomuuden muuria takaisin.

Jotenkin oma ajatusmaailmakin huolestuttaa. Kaikki mitä muut tekee tuntuu jotenkin väärältä, jos en ole jossain mukana niin olen vihainen. Esimerkiksi tämä niin paljon läpikäyty tyttö. Sovittiin lopulta asiat, sitä en ole kertonut, mutta silti mielen perukoilla en näe häntä ystävällisenä hahmona. En tiedä, toisaalta välitän tytöstä edelleen ja haluan hänelle hyvää mutta silti... Se minua huolestuttaa että jos vaikka tämä tyttö tekee jotain jonkun kanssa tai kertoo jollekin jonkin tärkeän asian mitä ei minulle (joo kyllä ihan itse kertoi että olen tärkeä jnejne hyvä ystävä, joopa joo...) niin minulle tulee ihme viha, miksi muut kelpaavat mutta minä en??? Meillä on kuitenkin niin paljon ollut iloakin taustalla että luulis voivan minullekin asioistaan kertoa mutta ei, sanoi että on muutenkin kertonut itsestään minulle enemmän kuin suurimmalle osalle muista kavereistaan. En osaa nyt tarkemmin selittää, olen itsekin jo ihan sekaisin. Tuntuu kuitenkin että hänen puheensa ja tekonsa olisivat pahasti ristiriidassa, miksei minulle muka voi kertoa tärkeitä asioita mutta jollekin puolituntemattomalle voi? Mulla on sitäkin kautta tosi hylätty olo. Varmaan vähän väärä kuva tullut noiden ekojen viestien jälkeen meidän väleistä mutta oikeasti me saatiin sovittua asiat, hän ei edes ollut minulle vihainen mistään ja osana oli väärinkäsitystä, olin siinä asiassa "vähän" jääräpäinen ja sokea.

Tästä viestistä ei varmaan saa enää mitään selkoa, niin monta kertaa olen itsekin mennyt jo sekaisin kun ajatukset pyörii mielessä ristikkäin enkä halua liikaa yksityiskohtia laittaa tänne ettei minua tunnistettaisi, se tästä vielä puuttuisi. Varmasti saa minusta tosi ristiriitaisen kuvan, jotenkin vaan mielialat vaihdellu voimakkaasti ton ekan viestin jälkeen ja asiat on osittain aivan toisin. Kuitenkin tämän tytönkin suhteen minulla itselläni on ongelmia korvien välissä selvästi ja mukaan on tullut muitakin ongelmia. En itsekään tiedä enää mitä ajatella.

Pitää koittaa rauhottua. Tätä viestiä kun lukee niin tulee itsellekin jo hullu kuva, huonosti ilmaisin asiat.

Ääääähh, ihan perseestä, en jaksa ajatella nyt, päätäkin alkaa särkeä..

Kiinnostaako? kirjoitti:

Olen kyllä yrittänyt aloittaa liikkumisen mutta kun ei vaan pysty! Monesti olen päättänyt että käyn kunnon lenkin juoksemassa tai pyöräilemässä mutta kuitenkin se menee taas siihen että norkoilen kotona ja ajattelen asioita, kylven itsesäälissä ja vituttaa. Kyllä minä syyllistän itseäni siitä kun minun todellakin pitäisi jaksaa tehdä asioita, olisi ihan tärkeitäkin juttuja mitkä pitäs hoitaa mutta en vaan saa otettua itseäni niskasta kiinni! Jotenkin tuntuu että ei ole mitään väliä vaikka minä en tekisikään mitään, kaikki pitää tehdä yksin enkä kuitenkaan huomaa mitään eroa homman valmistuttua. Jotenkin tuntuu että en ole koskaan saanut kiitosta mistään mitä olen tehnyt eikä kukaan ole kannustanut minua missään tai kehunut kun jokin onnistuu, edes lapsena. Jos jotain kuulin tekemisistäni niin se oli moittimista tai vähättelyä. En tiedä, jotenkin vaan kaikki kaatuu päälle.

Olin joskus tosi positiivinen ja mulla oli tosi myönteinen asenne elämään mutta nyt en vaan jaksa. Taas on vaan niin paljon paskaa kasaantunut harteille että on sellanen olo että ei se paremmaksi muutu, vaikka olis uudet ihmiset ympärillä niin aina joudun samalla tavalla satutetuksi.

Varmaan pitäisi hakeutua ihan ammattilaisen luo tämän kanssa mutta en halua sitä. Ei se auta jos minä käyn juttelemassa kerran tai kaksi jollekin tuntemattomalle ja saan ehkä lääkkeitä (niidenkin kanssa ihan tarpeeksi oltu tekemisissä satunnaisten vaivojen takia, näistäkin moni ollut varmasti stressin ja masennuksen takia tullu). Ei, varmasti suurempi hyöty olisi jonkun läheisen kanssa puhumisesta ja oikeasta välittämisestä ja tuesta. Mutta mistä minä sellaista revin? En niin mistään. Tässä tulee taas tämä, en saa yksin saavutettua mitään.

Aiemmin kävi niin että en tuntenut enää mitään. En iloa enkä surua. Osasyynä tähän oli eräs lääkitys mutta pohjimmiltani varmasti itse kasasin sen muurin. Sen kanssa opin elämään joten kuten. Toisaalta se teki asioista helpompaa, esimerkiksi eräs asia joka normaalisti olis taas murtanu mut ei tuntunu missään. No, mikäs siinä, elämä jatkuu. Vaikka ei se kyllä silloin elämältä tuntunut. Kuitenkin erään ihmisen kautta luovuin tästä muurista. Tämä ihminen oli juuri tämä tyttö josta kirjoitin ensimmäisessä viestissäni. Häneen ihastuin ja aloin jopa odottamaan seuraavia päiviä, olin onnellinen, vielä kun ystävystyin tämän tytön kanssa, meillä oli sitä jotakin ja tyttökin sen myönsi. Mutta miten sitten kävikään? Nyt olen taas ihan palasina enkä osaa enää edes kasata tätä tunteettomuuden muuria takaisin.

Jotenkin oma ajatusmaailmakin huolestuttaa. Kaikki mitä muut tekee tuntuu jotenkin väärältä, jos en ole jossain mukana niin olen vihainen. Esimerkiksi tämä niin paljon läpikäyty tyttö. Sovittiin lopulta asiat, sitä en ole kertonut, mutta silti mielen perukoilla en näe häntä ystävällisenä hahmona. En tiedä, toisaalta välitän tytöstä edelleen ja haluan hänelle hyvää mutta silti... Se minua huolestuttaa että jos vaikka tämä tyttö tekee jotain jonkun kanssa tai kertoo jollekin jonkin tärkeän asian mitä ei minulle (joo kyllä ihan itse kertoi että olen tärkeä jnejne hyvä ystävä, joopa joo...) niin minulle tulee ihme viha, miksi muut kelpaavat mutta minä en??? Meillä on kuitenkin niin paljon ollut iloakin taustalla että luulis voivan minullekin asioistaan kertoa mutta ei, sanoi että on muutenkin kertonut itsestään minulle enemmän kuin suurimmalle osalle muista kavereistaan. En osaa nyt tarkemmin selittää, olen itsekin jo ihan sekaisin. Tuntuu kuitenkin että hänen puheensa ja tekonsa olisivat pahasti ristiriidassa, miksei minulle muka voi kertoa tärkeitä asioita mutta jollekin puolituntemattomalle voi? Mulla on sitäkin kautta tosi hylätty olo. Varmaan vähän väärä kuva tullut noiden ekojen viestien jälkeen meidän väleistä mutta oikeasti me saatiin sovittua asiat, hän ei edes ollut minulle vihainen mistään ja osana oli väärinkäsitystä, olin siinä asiassa "vähän" jääräpäinen ja sokea.

Tästä viestistä ei varmaan saa enää mitään selkoa, niin monta kertaa olen itsekin mennyt jo sekaisin kun ajatukset pyörii mielessä ristikkäin enkä halua liikaa yksityiskohtia laittaa tänne ettei minua tunnistettaisi, se tästä vielä puuttuisi. Varmasti saa minusta tosi ristiriitaisen kuvan, jotenkin vaan mielialat vaihdellu voimakkaasti ton ekan viestin jälkeen ja asiat on osittain aivan toisin. Kuitenkin tämän tytönkin suhteen minulla itselläni on ongelmia korvien välissä selvästi ja mukaan on tullut muitakin ongelmia. En itsekään tiedä enää mitä ajatella.

Pitää koittaa rauhottua. Tätä viestiä kun lukee niin tulee itsellekin jo hullu kuva, huonosti ilmaisin asiat.

Ääääähh, ihan perseestä, en jaksa ajatella nyt, päätäkin alkaa särkeä..

Lue lisää

Jotenkin mulla on siis sellainen olo että mua ei tarvita mihinkään. Toisaalta taas mua on käytetty hyväksi melko paljon enkä halua sitäkään. Nyt vasta mietin että onki minulla perheen lisäksi oikeasti muita kuin tämä yksi ystävä joka oikeasti välittää minusta samoin kuin minä välitän heistä? En tiedä, ei tunnu siltä.

Haluaisin olla enemmän ihmisten elämässä mutta kun ei minua päästetä siihen mukaan. Harmittaa. Mikä minussa muka on sellaista että ei voi olla ystävä? Itseni olen monesti pistäny likoon muiden puolesta enkä ole todellakaan loukannut ketään, pidän sellaiset asiat itselläni jotka minulle on uskottu ja jotka eivät muille kuulu. Jos minulle kertoo jonkin asian mikä painaa niin ei minulle erikseen tarvitse sanoa että se on sitten salaisuus.

En sitten tiedä, arvostan perhettä ja tätä yhtä ystävää mutta jotenkin tämä synkkyys menee senkin yli. Luulen että se on pettymystä. Olen kuvitellut niin paljon mutta kaikki on osoittautunut vääräksi.

Ja minä olen yksinäinen.

Aina olen ollut todella epäitsekäs, ehkä liiankin, eikö olisi jo kohta aika minunkin saada jotain?

Nyt en enää tänään kirjoita, liikaa taas asiat tulee pintaan yhdelle päivälle...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Jotenkin mulla on siis sellainen olo että mua ei tarvita mihinkään. Toisaalta taas mua on käytetty hyväksi melko paljon enkä halua sitäkään. Nyt vasta mietin että onki minulla perheen lisäksi oikeasti muita kuin tämä yksi ystävä joka oikeasti välittää minusta samoin kuin minä välitän heistä? En tiedä, ei tunnu siltä.

Haluaisin olla enemmän ihmisten elämässä mutta kun ei minua päästetä siihen mukaan. Harmittaa. Mikä minussa muka on sellaista että ei voi olla ystävä? Itseni olen monesti pistäny likoon muiden puolesta enkä ole todellakaan loukannut ketään, pidän sellaiset asiat itselläni jotka minulle on uskottu ja jotka eivät muille kuulu. Jos minulle kertoo jonkin asian mikä painaa niin ei minulle erikseen tarvitse sanoa että se on sitten salaisuus.

En sitten tiedä, arvostan perhettä ja tätä yhtä ystävää mutta jotenkin tämä synkkyys menee senkin yli. Luulen että se on pettymystä. Olen kuvitellut niin paljon mutta kaikki on osoittautunut vääräksi.

Ja minä olen yksinäinen.

Aina olen ollut todella epäitsekäs, ehkä liiankin, eikö olisi jo kohta aika minunkin saada jotain?

Nyt en enää tänään kirjoita, liikaa taas asiat tulee pintaan yhdelle päivälle...

Lue lisää

Hei, ei voi olla olemassa ainuttakaan juttua, joka sun pitäisi tehdä, joka olisi tärkeämpää kuin se, että sä yrität hengittää ja jaksaa olla. Kun on masentunut, on sairas ja pitää levätä. Eihän kuumeessakaan pidä tehdä sitä ja tätä, vaan levätä, jotta parantuu. Älä syyllistä itseäsi, se masentuneisuus menee vaan pahemmaksi. Eikä kyse ole siitä, että et saa itseäsi niskasta kiinni, vaan siitä että sulla on oikeasti vähemmän energiaa ja henkisesti sellainen olo, että pitää levätä. Jotkut sanoo kyllä, että masentuneen ihmisen ei saisi antaa luistaa rutiineistaan, mutta se on mun mielestä suoraan sanottuna täyttä paskaa. Se on olo, jossa henkisten asioiden käsittelyyn edes alitajunnassa menee energiaa paljon. Pitäisi saada vaan olla ja hiljalleen parantua. Joskus huomaakin, että sitä energiaa tulee hiljalleen takaisin ja alkaa jaksaa. Mulla oli sellaisena jaksona olo, että en jaksa edes normaaleja asioita enää koskaan. Ajattelin, että olen mennyt elämän aikana jotenkin pysyvästi rikki niin, että kaikki energia on kadonnut, eikä tule takaisin. Ajattelin tosi vahvasti niin ja se masensi. Mutta se ei ollut totta, vaan se energia tuli takaisin, kun olo helpotti. Ja mä olen siis maannut aika pitkän aikaa pelkästään sängyssä sillä tavalla, että ehkä kerran viikossa jaksoin oikeasti nousta ylös. Enkä todellakaan jaksanut tehdä mitään. Jotkut ihan pienetkin asiat niin kuin hiusten harjaaminen tai laskujen maksaminen tuntuivat aivan ylivoimaisilta. Älä todellakaan syyllistä itseäsi. Sä jaksat paljon, kun jaksat pohtiakin oloasi, sekin ottaa energiaa.
Ei se haittaa yhtään, vaikka et jaksaisi lähteä lenkille. Ehkä sitä on parempi ajatella niin, että jos edes joskus menet, vaikka kerran kuukaudessa. Eikä niin, että alottaisit liikkumisen. Joku päivä, kun olo on vähän parempi, niin menet silloin ja toivottavasti saat siitä vähän hyvää oloa itsellesi. Tiedän kyllä, että vaikka haluaisi, niin ei sitä välttämättä jaksa, eikä tarvikaan jaksaa. Se on kuitenkin sellainen juttu, jossa se kynnys on aika suuri, kun pitää lähteä kotoa ulos.
On sillä väliä, jos sä teet asioita! Tuo ikävä kokemus, että ei ole kannustettu eikä kehuttu ihan varmasti vaikuttaa siihenkin, että sä et tunne asioiden tekemistä niin merkitykselliseksi. Ja oikeasti tuollainen kokemus vaikuttaa tosi paljon ihmiseen aikuisenakin. On paljon vaikeampi uskaltaa uusia asioita. Ei ole sellaista tunnetta sisällä, että on kykenevä kaikkeen, jos ei ole kehuttu ja se tekemiseen ja muihinkin asioihin liittyvä itseluottamus kasvanut samalla. Mä ainakin olen susta ylpeä, että haluat olosi paremmaksi ja olet taas saanut noin hyvin oloasi purettua. Se ei ole edes helppoa. Ja ehkä vähän sellaisen tutun tavan ulkopuolella. Mulle sillä on merkitys, että sä jaksat käsitellä sun oloa, niin että saan sanoa siihen jotain.
Musta tuntuu, että sä pyrit kyllä parempaan suuntaan nyt. Yrität olla lukitsematta itseäsi itsesi sisälle. Uusissa ihmisissä on aina se, että niiden kanssa voi aloittaa uudella asenteella, joka voi tehdä asiat aika paljon erilaisiksi. Kai muuten ihmiset ovat aikalailla samanlaisia erilaisuudessaan.
Ajattelinkin kysyä oletko miettinyt, että hakisit tuollaista apua. Koska jos se nukkuminen ei ala sujua, niin ehkä joku unilääke voisi olla ihan hyvä. Vaikka ei todellakaan saa pitää sellaista lääkettä saatavilla, jossa on minkäänlainen yliannostuksen riski. En sano, että tekisit niin, mutta voi olla joskus houkuttelevaa ottaa vähän enemmän. Mutta kaikkein paras ja tärkein asia on oikeasti se keskusteleminen. Lääkkeet ei poista kumminkaan ajatuksia. Mulla on suppea kokemus rauhottavista, kun kaksi kertaa olen syönnyt niitä johonkin lääkäripelkoon ja ainut asia mitä odotushuoneessa ajattelin oli se, että pelkään kyllä oikeasti tätä, mutta kun tuli mun vuoro, oli olo, että jippii, vihdoinkin. Olo vaan ei ole ahdistunut, mutta ajatukset on edelleen.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Jotenkin mulla on siis sellainen olo että mua ei tarvita mihinkään. Toisaalta taas mua on käytetty hyväksi melko paljon enkä halua sitäkään. Nyt vasta mietin että onki minulla perheen lisäksi oikeasti muita kuin tämä yksi ystävä joka oikeasti välittää minusta samoin kuin minä välitän heistä? En tiedä, ei tunnu siltä.

Haluaisin olla enemmän ihmisten elämässä mutta kun ei minua päästetä siihen mukaan. Harmittaa. Mikä minussa muka on sellaista että ei voi olla ystävä? Itseni olen monesti pistäny likoon muiden puolesta enkä ole todellakaan loukannut ketään, pidän sellaiset asiat itselläni jotka minulle on uskottu ja jotka eivät muille kuulu. Jos minulle kertoo jonkin asian mikä painaa niin ei minulle erikseen tarvitse sanoa että se on sitten salaisuus.

En sitten tiedä, arvostan perhettä ja tätä yhtä ystävää mutta jotenkin tämä synkkyys menee senkin yli. Luulen että se on pettymystä. Olen kuvitellut niin paljon mutta kaikki on osoittautunut vääräksi.

Ja minä olen yksinäinen.

Aina olen ollut todella epäitsekäs, ehkä liiankin, eikö olisi jo kohta aika minunkin saada jotain?

Nyt en enää tänään kirjoita, liikaa taas asiat tulee pintaan yhdelle päivälle...

Lue lisää

Mä haluan jutella sun kanssa. Tuota juuri pelkäsinkin, että sen pahan olon takia alkaa keho hajoilla. Se tuntuu tosi pahalta ja tuo tilanne on huolestuttava. Sitä ei saa sivuuttaa mitenkään. En tiedä, jotenkin mua huolestutti kauheasti juuri se, että mitä se sun olo tekee sulle fyysisesti.
Älä ota sitä tunteettomuuden muuria takaisin. Sen kanssa on jotenkin niin, että se tulee jos oma pää katsoo, että ei oikein muuten kestä. Jos se ei tule, niin sun pää on itsepintaisesti päättänyt, että sä käsittelet sun asiat edelleen tuntien ja jaksat tehdä sitä. Sun pää on siinä mun mielestä oikeassa, koska sä olet pystynyt ajattelemaan aika monimutkaisiakin tunne-ajatus-rakennelmia auki tuossa viestissä. Siis juuri tuo, mitä sanot tuosta omasta ajatusmaailmasta on kyllä fiksusti mietitty. Noin kirjoitettuna se varmaan näyttää selkeämmältä, miltä se oikeasti pään sisällä tuntuu. Monesti elämässähän tunnereaktio johonkin asiaan ja järki ovat ihan ristiriidassa. Niitä asioita vaan on opittu pitämään normaaleina ja sen kautta voi järkeillä, että se on normaalia. En nyt keksi hyvää esimerkkiä, mutta vaikka jos haluaa kouluttautua uudelleen 50-vuotiaana, niin siinähän tunne ja järki on aika ristiriidassa, mutta on sovittu, että se on silti normaalia. Samoin noissa sun tunteissa on, mutta ehkä tuollainen tilanne on sen verran harvinaisempi, että siitä ei ole sovittu, että on normaalia tuntea noin. Kun oikeastihan sun kokemukset on ihan järkeviä. Se tyttö aiheuttaa sussa negatiivisiakin tunteita ja se on saanut suhun kipua. Sen takia sun on normaalia tunteiden tasolla kokea noin. Jos mä olisin sun pään sisässä, niin ihan varmasti kokisin nuo kaikki asiat samalla tavalla. Sun kokemukset on ihan oikeita ja normaaleja, vaikka tiedätkin, että järjen kanssa ne on vähän ristiriidassa. Mutta tunteet usein on, eikä se ole paha asia, jos sen ymmärtää ja yrittää käsitellä asiaa.
Tuota vihaisuutta muille uskoutumisesta ja muiden kanssa tekemisissä olosta lisää tosi paljon se, jos saa viettää vaan vähän aikaa toisen kanssa. Jostain syystä juuri tuollaisia tunteita tekee se pahemmaksi.
Eikä siinä muuten ole kyse siitä, että toinen ei kelpaisi. Ehkä ihan vastakkaisesta asiasta. Mulla ainakin, kun oli yksi ihminen, johon halusin jollain tavalla turvautua ja johon tahdoin luottaa. Ja muutenkin ajattelin, että hän ehkä ymmärtää jotenkin. Niin kerroin jotain asioita ja vaikka se sattuminen ei tullut niiden takia, niin kun se tuli jotain toista kautta, niin tunsi olonsa tyhmäksi. Mietin miksi olin niin tyhmä, että turvauduin siihen, että olen niin typerä että kerroin jotain tyhmää. Ja sen jälkeen osaksi tietoisesti päätin, että kerron kaikille avoimesti kaikkea, jotta se ei tuntuisi itsessäni niin tärkeältä ja sitä kautta typerältä, että kerroin sille ihmiselle ne asiat. Oman typeryyden tunteen lievittämistä, jota kautta ehkä oppikin vähän avoimuutta. Enkä nyt tarkoita tällä sanoa siitä ihmisestä mitenkään pahasti. Tiedän, että oikeasti oli hyvä saada kertoa ne jutut hänelle, vaikka sitten asiat vähän menivätkin miten menivät. Ei varmaan kukaan muu sillä tavalla niitä asioita ymmärrä kuin hän.
Mitä muita ongelmia tarkoitat, mitä on tullut mukaan? Ei tietysti ole pakko sanoa.
No näissä ei onneksi ole kuvaa eikä henkilöllisyystunnusta vieressä näissä viesteissä, niin ei näistä oikeasti voi kukaan todella tunnistaa. Ja täällä on niin paljon ihmisiäkin, joilla on kaikilla samoja tunteita. Vaikka tietty tuo on yksi tämän palstan ikävistä puolista.
Ihan varmasti olet hyvä ystävä, miksi susta tuntuu siltä, että sua ei päästetä ihmisten elämään? Ihan varmasti ei voi olla niin. Munkin elämässä saat olla sen verran mitä haluat. Ei sussa ole mitään vikaa.
Mulla olisi vielä ollut kirjoitettavaa, mutta on pakko lähteä nyt opiskelujen pariin. Niin ja se piti kysyä, että millaisia asioita jaksat tai et jaksa tehdä? Ei ole pakko kertoa, jos et halua. Jaksatko joskus käydä vaikka siellä lenkillä vai tuntuuko siltä, että et ollenkaan.

............... kirjoitti:

Mä haluan jutella sun kanssa. Tuota juuri pelkäsinkin, että sen pahan olon takia alkaa keho hajoilla. Se tuntuu tosi pahalta ja tuo tilanne on huolestuttava. Sitä ei saa sivuuttaa mitenkään. En tiedä, jotenkin mua huolestutti kauheasti juuri se, että mitä se sun olo tekee sulle fyysisesti.
Älä ota sitä tunteettomuuden muuria takaisin. Sen kanssa on jotenkin niin, että se tulee jos oma pää katsoo, että ei oikein muuten kestä. Jos se ei tule, niin sun pää on itsepintaisesti päättänyt, että sä käsittelet sun asiat edelleen tuntien ja jaksat tehdä sitä. Sun pää on siinä mun mielestä oikeassa, koska sä olet pystynyt ajattelemaan aika monimutkaisiakin tunne-ajatus-rakennelmia auki tuossa viestissä. Siis juuri tuo, mitä sanot tuosta omasta ajatusmaailmasta on kyllä fiksusti mietitty. Noin kirjoitettuna se varmaan näyttää selkeämmältä, miltä se oikeasti pään sisällä tuntuu. Monesti elämässähän tunnereaktio johonkin asiaan ja järki ovat ihan ristiriidassa. Niitä asioita vaan on opittu pitämään normaaleina ja sen kautta voi järkeillä, että se on normaalia. En nyt keksi hyvää esimerkkiä, mutta vaikka jos haluaa kouluttautua uudelleen 50-vuotiaana, niin siinähän tunne ja järki on aika ristiriidassa, mutta on sovittu, että se on silti normaalia. Samoin noissa sun tunteissa on, mutta ehkä tuollainen tilanne on sen verran harvinaisempi, että siitä ei ole sovittu, että on normaalia tuntea noin. Kun oikeastihan sun kokemukset on ihan järkeviä. Se tyttö aiheuttaa sussa negatiivisiakin tunteita ja se on saanut suhun kipua. Sen takia sun on normaalia tunteiden tasolla kokea noin. Jos mä olisin sun pään sisässä, niin ihan varmasti kokisin nuo kaikki asiat samalla tavalla. Sun kokemukset on ihan oikeita ja normaaleja, vaikka tiedätkin, että järjen kanssa ne on vähän ristiriidassa. Mutta tunteet usein on, eikä se ole paha asia, jos sen ymmärtää ja yrittää käsitellä asiaa.
Tuota vihaisuutta muille uskoutumisesta ja muiden kanssa tekemisissä olosta lisää tosi paljon se, jos saa viettää vaan vähän aikaa toisen kanssa. Jostain syystä juuri tuollaisia tunteita tekee se pahemmaksi.
Eikä siinä muuten ole kyse siitä, että toinen ei kelpaisi. Ehkä ihan vastakkaisesta asiasta. Mulla ainakin, kun oli yksi ihminen, johon halusin jollain tavalla turvautua ja johon tahdoin luottaa. Ja muutenkin ajattelin, että hän ehkä ymmärtää jotenkin. Niin kerroin jotain asioita ja vaikka se sattuminen ei tullut niiden takia, niin kun se tuli jotain toista kautta, niin tunsi olonsa tyhmäksi. Mietin miksi olin niin tyhmä, että turvauduin siihen, että olen niin typerä että kerroin jotain tyhmää. Ja sen jälkeen osaksi tietoisesti päätin, että kerron kaikille avoimesti kaikkea, jotta se ei tuntuisi itsessäni niin tärkeältä ja sitä kautta typerältä, että kerroin sille ihmiselle ne asiat. Oman typeryyden tunteen lievittämistä, jota kautta ehkä oppikin vähän avoimuutta. Enkä nyt tarkoita tällä sanoa siitä ihmisestä mitenkään pahasti. Tiedän, että oikeasti oli hyvä saada kertoa ne jutut hänelle, vaikka sitten asiat vähän menivätkin miten menivät. Ei varmaan kukaan muu sillä tavalla niitä asioita ymmärrä kuin hän.
Mitä muita ongelmia tarkoitat, mitä on tullut mukaan? Ei tietysti ole pakko sanoa.
No näissä ei onneksi ole kuvaa eikä henkilöllisyystunnusta vieressä näissä viesteissä, niin ei näistä oikeasti voi kukaan todella tunnistaa. Ja täällä on niin paljon ihmisiäkin, joilla on kaikilla samoja tunteita. Vaikka tietty tuo on yksi tämän palstan ikävistä puolista.
Ihan varmasti olet hyvä ystävä, miksi susta tuntuu siltä, että sua ei päästetä ihmisten elämään? Ihan varmasti ei voi olla niin. Munkin elämässä saat olla sen verran mitä haluat. Ei sussa ole mitään vikaa.
Mulla olisi vielä ollut kirjoitettavaa, mutta on pakko lähteä nyt opiskelujen pariin. Niin ja se piti kysyä, että millaisia asioita jaksat tai et jaksa tehdä? Ei ole pakko kertoa, jos et halua. Jaksatko joskus käydä vaikka siellä lenkillä vai tuntuuko siltä, että et ollenkaan.

Lue lisää

Ääh, kone kaatu just kun olin saanu romaanin kirjoitettua ja nyt en sitten tietenkään muista mitä kaikkea siinä oli... Jäsentelen uudestaan päässä ajatukset ja kirjoitan uudestaan kunhan saan taas ajatukset kasaan...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ääh, kone kaatu just kun olin saanu romaanin kirjoitettua ja nyt en sitten tietenkään muista mitä kaikkea siinä oli... Jäsentelen uudestaan päässä ajatukset ja kirjoitan uudestaan kunhan saan taas ajatukset kasaan...

Lue lisää

Mulle käy yleensä niin, että kirjoitan kaiken johonkin muistioon ja painan "kopioi"-näppäimen sijasta vahingossa kaikki mustattuna "liitä". Se on yhtä riemuisaa.

................ kirjoitti:

Mulle käy yleensä niin, että kirjoitan kaiken johonkin muistioon ja painan "kopioi"-näppäimen sijasta vahingossa kaikki mustattuna "liitä". Se on yhtä riemuisaa.

Varmasti :)

Mutta joo, jos nyt saisin jotain ylöskin:

Kyllä mä jaksan jonkun verran tehdä asioita, ainakin kaikki tarpeelliset perusaskareet. Käyn kyllä myös melko usein kävelemässä mutta se on sitä että lähden vain pimeällä jonnekin ilman päämäärää kun kaduilla on autiota. Jotenkin ahdistaa väkijoukkokin jo ja tulee jotenkin ikävä ja kiusallinen olo kun tulee nähdyksi, mistä lie johtuu tämäkin. Mulla on myös harrastus jota pidän yhtenä tärkeimmistä asioista itselleni tällä hetkellä. Pitää lähteä ulos että siitä tulee mitään ja saa olla yksin. Kun harrastusta harjoitan niin unohtuu kaikki muu, siihen osaan keskittyä aina. Tosin en minä harrastamassakaan voi koko aikaa olla ja kun tulen takaisin kotiin ja laitan oven kiinni niin aaveet iskee kiinni melkein heti.

Lääkkeitä kartan niin paljon kuin mahdollista. Mä olen joutunut niiden kanssa niin paljon jo olemaan tekemisissä että en jaksa enää. Mulla on lyhyen elämäni aikana ollut 6 pitkäaikaista lääkitystä (vuosia kesti jotkut). Tälläkin hetkellä yksi on päällä, vähän aikaa lopetin yhden. Siihen lisäksi vielä särkylääkkeet satunnaisesti, on siis pilleriä ihan tarpeeksi popsittu. Niissä lähinnä sivuvaikutukset pännii. Yhdestä lääkityksestä tuli rauhoittava sivuvaikutus ja voin sanoa että se oli perseestä. En jaksanut tehdä mitään, mulle tuli lievä masennus ja se oli peruskivenä tälle tunteettomuuden muurilleni. Sitä en halua. Jos rauhoittavat aloittaisin niin pelottaa mitä minusta sen jälkeen tulee. Ja lääkkeiden kanssa en leiki, en todellakaan ollut ottamassa yliannostusta. Mulla menee asiat välillä vähän yli ikävin seurauksin, jotenkin vaan pusken väkisin pahaa oloa ulos ja sitten parantelen kehoani.

Ehkä yksi ikävimmistä asioista mitä olen huomannut on se että en syö enää kunnolla. Olen jo ennestään alipainoinen ja nyt ei sais enää pahentua, muuten en ainakaan jaksa mitään. Nälkä on toki mutta sitten kun syö niin tulee jotenkin sellainen olo että ei voi syödä mahaa täyteen, tulee paha olo kun ajatteleekin syömistä. Kohta on keho niin romuna jo pelkästään aliravitsemuksesta että pakko jonnekin mennä hoitoon. Toivottavasti ei kuitenkaan.

Tuosta että tuntuu että en ole päässyt ihmisten elämään mulla oli aiemmin jotain sanottavaa mutta nyt en muista, mulla vaan on sellainen olo että mua ei tarvita. Että muut ajattelis että olis vaan parempi jos olisin omissa oloissani enkä häiritsis. Jotenkin vaan sellainen olo jos ei kerran voi vastata kysymyksiinkään.

Mä olen kyllä yrittänyt olla hyvä kaveri kaikille mutta en sitten tiedä mikä on menny pieleen. Ehkä mun kannalta merkittävimpiä kavereiden kanssa tapahtuneista jutuista oli se kun eräs ystävä, jonka kanssa ollaan oltu yli 10 vuotta kuin veljiä lopetti ihan kokonaan yhteydenpidon. Olen ehkä jo kertonutkin tästä mutta kerron nyt kuitenkin uudestaan. Eli ollaan oltu toisillemme se ainoa henkireikä jo pitkään jolle voi vuodattaa kaikki ikävät ja mukavat asiat. Oltiin tosi läheisiä ja nähtiin usein, juteltiin melkein joka päivä jnejne. Kertoikin minulle että muiden kavereiden kanssa tehdään toki paljon mutta mun kanssa voi vaan istua ja puhua mistä vaan. Tuli tosi lämmin olo näistä sanoista. Kuitenkin jossain vaiheessa tämä kaveri rupes pyytämään palveluksia ihan yksinkertaisiin asioihin jotka tämä kaveri olisi itsekin hyvin voinut hoitaa. No, ajattelin että kai sitä nyt kaveria jeesataan. Tätä jatkui ja jatkui kunnes huomasin ensinnäkin että kaveri ei ota yhteyttä muuten kuin jos "tarvitsee" palvelusta ja toisekseen että en oikeastaan koskaan ollut saanut edes kiitosta mistään näistä palveluksista. Lisäksi aina kun kysyin voisko tämä kaveri avittaa jossain niin vastauksena tuli että "en jaksa"? No, vähensin näiden palvelusten antamista ihan jo sen takia että todellakin pitäis hänen itsensä osata jo hoitaa sellaset hommat. No, yhteydenpito väheni ja loppui lopulta kokonaan. Kun koitin jutella niin vastauksena tuli "hiljaa/turpa kii, teen sitä ja tätä". Okei, selaat foorumeita, ei riitä aikaa kaverille yhtään? Kysyin monesti häntä mukaan jonnekin, sain vastauksen: "Hommaan uusia kavereita.". Okei, on se hyvä että on kavereita enemmänkin mutta kannattaako näiden kustannuksella jättää yli kaveri jonka kanssa olet ollut tekemisissä hiekkalaatikon reunalta lähtien kokonaan huomiotta? Ilmeisesti. Olen kyllä kysellyt aika ajoin häntä jonnekin mutta ei nykyään vastaa edes tekstareihin. Tiedä sitten mikä taas on. Tässäkin minut on jätetty ulos hänen elämästään.

Mulla oli aiemmin joku tärkeä ajatus vielä mutta en nyt saa itseäni muistamaan mikä se oli.

Kiitos sulle oikeasti että olet jaksanu lukee mun vuodatuksia ja puhua mulle vaikka sulla on opiskelut ja muu elämä hoidettavana, arvostan tätä suuresti.

Vois mennä taas nukkumaan ja katsoa tuleeko mieleen lisää juttuja...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Varmasti :)

Mutta joo, jos nyt saisin jotain ylöskin:

Kyllä mä jaksan jonkun verran tehdä asioita, ainakin kaikki tarpeelliset perusaskareet. Käyn kyllä myös melko usein kävelemässä mutta se on sitä että lähden vain pimeällä jonnekin ilman päämäärää kun kaduilla on autiota. Jotenkin ahdistaa väkijoukkokin jo ja tulee jotenkin ikävä ja kiusallinen olo kun tulee nähdyksi, mistä lie johtuu tämäkin. Mulla on myös harrastus jota pidän yhtenä tärkeimmistä asioista itselleni tällä hetkellä. Pitää lähteä ulos että siitä tulee mitään ja saa olla yksin. Kun harrastusta harjoitan niin unohtuu kaikki muu, siihen osaan keskittyä aina. Tosin en minä harrastamassakaan voi koko aikaa olla ja kun tulen takaisin kotiin ja laitan oven kiinni niin aaveet iskee kiinni melkein heti.

Lääkkeitä kartan niin paljon kuin mahdollista. Mä olen joutunut niiden kanssa niin paljon jo olemaan tekemisissä että en jaksa enää. Mulla on lyhyen elämäni aikana ollut 6 pitkäaikaista lääkitystä (vuosia kesti jotkut). Tälläkin hetkellä yksi on päällä, vähän aikaa lopetin yhden. Siihen lisäksi vielä särkylääkkeet satunnaisesti, on siis pilleriä ihan tarpeeksi popsittu. Niissä lähinnä sivuvaikutukset pännii. Yhdestä lääkityksestä tuli rauhoittava sivuvaikutus ja voin sanoa että se oli perseestä. En jaksanut tehdä mitään, mulle tuli lievä masennus ja se oli peruskivenä tälle tunteettomuuden muurilleni. Sitä en halua. Jos rauhoittavat aloittaisin niin pelottaa mitä minusta sen jälkeen tulee. Ja lääkkeiden kanssa en leiki, en todellakaan ollut ottamassa yliannostusta. Mulla menee asiat välillä vähän yli ikävin seurauksin, jotenkin vaan pusken väkisin pahaa oloa ulos ja sitten parantelen kehoani.

Ehkä yksi ikävimmistä asioista mitä olen huomannut on se että en syö enää kunnolla. Olen jo ennestään alipainoinen ja nyt ei sais enää pahentua, muuten en ainakaan jaksa mitään. Nälkä on toki mutta sitten kun syö niin tulee jotenkin sellainen olo että ei voi syödä mahaa täyteen, tulee paha olo kun ajatteleekin syömistä. Kohta on keho niin romuna jo pelkästään aliravitsemuksesta että pakko jonnekin mennä hoitoon. Toivottavasti ei kuitenkaan.

Tuosta että tuntuu että en ole päässyt ihmisten elämään mulla oli aiemmin jotain sanottavaa mutta nyt en muista, mulla vaan on sellainen olo että mua ei tarvita. Että muut ajattelis että olis vaan parempi jos olisin omissa oloissani enkä häiritsis. Jotenkin vaan sellainen olo jos ei kerran voi vastata kysymyksiinkään.

Mä olen kyllä yrittänyt olla hyvä kaveri kaikille mutta en sitten tiedä mikä on menny pieleen. Ehkä mun kannalta merkittävimpiä kavereiden kanssa tapahtuneista jutuista oli se kun eräs ystävä, jonka kanssa ollaan oltu yli 10 vuotta kuin veljiä lopetti ihan kokonaan yhteydenpidon. Olen ehkä jo kertonutkin tästä mutta kerron nyt kuitenkin uudestaan. Eli ollaan oltu toisillemme se ainoa henkireikä jo pitkään jolle voi vuodattaa kaikki ikävät ja mukavat asiat. Oltiin tosi läheisiä ja nähtiin usein, juteltiin melkein joka päivä jnejne. Kertoikin minulle että muiden kavereiden kanssa tehdään toki paljon mutta mun kanssa voi vaan istua ja puhua mistä vaan. Tuli tosi lämmin olo näistä sanoista. Kuitenkin jossain vaiheessa tämä kaveri rupes pyytämään palveluksia ihan yksinkertaisiin asioihin jotka tämä kaveri olisi itsekin hyvin voinut hoitaa. No, ajattelin että kai sitä nyt kaveria jeesataan. Tätä jatkui ja jatkui kunnes huomasin ensinnäkin että kaveri ei ota yhteyttä muuten kuin jos "tarvitsee" palvelusta ja toisekseen että en oikeastaan koskaan ollut saanut edes kiitosta mistään näistä palveluksista. Lisäksi aina kun kysyin voisko tämä kaveri avittaa jossain niin vastauksena tuli että "en jaksa"? No, vähensin näiden palvelusten antamista ihan jo sen takia että todellakin pitäis hänen itsensä osata jo hoitaa sellaset hommat. No, yhteydenpito väheni ja loppui lopulta kokonaan. Kun koitin jutella niin vastauksena tuli "hiljaa/turpa kii, teen sitä ja tätä". Okei, selaat foorumeita, ei riitä aikaa kaverille yhtään? Kysyin monesti häntä mukaan jonnekin, sain vastauksen: "Hommaan uusia kavereita.". Okei, on se hyvä että on kavereita enemmänkin mutta kannattaako näiden kustannuksella jättää yli kaveri jonka kanssa olet ollut tekemisissä hiekkalaatikon reunalta lähtien kokonaan huomiotta? Ilmeisesti. Olen kyllä kysellyt aika ajoin häntä jonnekin mutta ei nykyään vastaa edes tekstareihin. Tiedä sitten mikä taas on. Tässäkin minut on jätetty ulos hänen elämästään.

Mulla oli aiemmin joku tärkeä ajatus vielä mutta en nyt saa itseäni muistamaan mikä se oli.

Kiitos sulle oikeasti että olet jaksanu lukee mun vuodatuksia ja puhua mulle vaikka sulla on opiskelut ja muu elämä hoidettavana, arvostan tätä suuresti.

Vois mennä taas nukkumaan ja katsoa tuleeko mieleen lisää juttuja...

Lue lisää

Mun mielestä se, että väkijoukko ahdistaa, kertoo yleensä juuri pahasta olosta. Samoin tuo, että haluat mennä ulos silloin kun on pimeää ja autiota. Mulla oli joskus sillä tavalla, että halusin mennä ulos vain jos satoi. Tuntui, että silloin sisäinen olo vastaa sitä ulkoista oloa. Ehkä sulla on sama ja siksi saat itsesi lähtemään pimeällä. Vaikka tuo sun käveleminen jotenkin vähän huolestuttavalta jonkun tietyn surullisen sävyn takia kuulostaakin, niin se on ihan yhtä tärkeää kuin se lenkkeily. Ehkä jopa parempi, että et kuluta itseäsi ja saat kuitenkin raitista ilmaa. Sekin on tosi hyvä, että on harrastus, johon voi uppoutua niin että muu unohtuu. Mullakin on aina ollut yksi sellainen harrastus, jossa ei edes huomaa ajan kulua ja se on ollut avuksi.
Tuo on oikeasti hyvä, että suhtaudut lääkkeisiin noin. Mulla on ihan sama ajatus, että niitä kyllä kannattaa välttää jos vaan voi. Pitää ne ehkä sellaisena viimeisenä oljenkortena. Ja niitä masennukseen käytettäviä SSRI-lääkkeitä en kyllä toivoisi kenenkään, josta välitän, syövän. Ne on pelottavia. Tuo on paljon lääkityksiä, toivottavasti sä olet kunnossa. Tuli vähän sellainen huoli tuosta lukumäärästä, että onhan sulla varmasti asiat hyvin. Siis fyysisesti, että ne lääkkeet on auttaneet ja ei mitään vakavaa?
Mulla on yksi ihan vaan yleishyödyllinen lääkitys ja olen joskus miettinyt senkin sivuvaikutuksia, jotka on aika laajat. Mä olen iloinen siitä, että sä ajattelet noin. Koska onhan se aika huolestuttavaa, että millaiseksi mielialalääkkeet ihmisen tekee ja onko silloin oikeasti oma itsensä. Ja sekin, että löytyykö oikea lääke vai pahentaako se vaan. Mulla on yksi sukulaistyttö, joka jossain vaiheessa tuupattiin täyteen lääkkeitä ja sen persoona muuttui kyllä aivan täysin. Ihan vastakkaiseksi, mitä se oli koko elämänsä ollut. Se olisi oikeastaan aika kauheaa jos ajattelisi, että sun persoona muuttuisi kauheasti. Mitä tarkoitat tuolla, että menee asiat yli ikävin seurauksin? Tarkoitatko, että teet jotain itsellesi? Jos tarkoitat sitä, niin ethän tee enää mitään, missä voit vahingoittua. Sun sisällä on ollut aika pahasti itseinhoa ja se on juuri tuollaisenkin takia tosi huolestuttavaa. Sitten jos on tapana, että kun on vihainen, on todella vihainen, niin se on aina myös aika huolestuttavaa. Ootko sä sillä tavalla vihainen ja miten purat sitä? Vai meneekö se aina jollain tavalla yli?
Tuo syömisen vähyys ei ole hyvä juttu. Se on tuttu asia mullekin ja tapahtuu ihan samoin jokaikinen kerta, kun on vähänkään paha olla. Mä en keksinyt siihen mitään muuta helpotusta kuin olon paraneminen. Oli siis juurikin sama olo, että ruoka alkaa oksettaa ja tulee sen ajattelustakin välillä paha olo. Tee niin, että se mitä syöt on ainakin ravitsevaa. Pystytkö syömään jotain kevyttä enemmän, niin kuin vaikka hedelmiä? Vai tuleeko paha olo ihan kaikesta riippumatta ruuasta? Siinä syömisessäkin kannattaisi ottaa tietty kellonaika, kun syö. En tiedä teetkö niin, mutta rutiinit on hyväksi, jos on sekava olo. Mä olen aina pystynyt juomaan paljon ja ainakin juo jotain c-vitamiinipitoista, kuten vaikka mustaherukkamehua, jos pystyt. Koska tuo huonosti syöminen vaikuttaa vastustuskykyynkin aika pahasti. Joku vitamiiniyhdistelmäporetabletti voisi kanssa auttaa, jos pystyt niitä juomaan. Ja yritä välttää sitä ajatusta, että on pakko saada syötyä, mulle ainakin se aiheuttaa heti sellaisen olon, että ruoka tulee ylös. Vaikka et saakaan antaa itsesi olla syömättä.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Varmasti :)

Mutta joo, jos nyt saisin jotain ylöskin:

Kyllä mä jaksan jonkun verran tehdä asioita, ainakin kaikki tarpeelliset perusaskareet. Käyn kyllä myös melko usein kävelemässä mutta se on sitä että lähden vain pimeällä jonnekin ilman päämäärää kun kaduilla on autiota. Jotenkin ahdistaa väkijoukkokin jo ja tulee jotenkin ikävä ja kiusallinen olo kun tulee nähdyksi, mistä lie johtuu tämäkin. Mulla on myös harrastus jota pidän yhtenä tärkeimmistä asioista itselleni tällä hetkellä. Pitää lähteä ulos että siitä tulee mitään ja saa olla yksin. Kun harrastusta harjoitan niin unohtuu kaikki muu, siihen osaan keskittyä aina. Tosin en minä harrastamassakaan voi koko aikaa olla ja kun tulen takaisin kotiin ja laitan oven kiinni niin aaveet iskee kiinni melkein heti.

Lääkkeitä kartan niin paljon kuin mahdollista. Mä olen joutunut niiden kanssa niin paljon jo olemaan tekemisissä että en jaksa enää. Mulla on lyhyen elämäni aikana ollut 6 pitkäaikaista lääkitystä (vuosia kesti jotkut). Tälläkin hetkellä yksi on päällä, vähän aikaa lopetin yhden. Siihen lisäksi vielä särkylääkkeet satunnaisesti, on siis pilleriä ihan tarpeeksi popsittu. Niissä lähinnä sivuvaikutukset pännii. Yhdestä lääkityksestä tuli rauhoittava sivuvaikutus ja voin sanoa että se oli perseestä. En jaksanut tehdä mitään, mulle tuli lievä masennus ja se oli peruskivenä tälle tunteettomuuden muurilleni. Sitä en halua. Jos rauhoittavat aloittaisin niin pelottaa mitä minusta sen jälkeen tulee. Ja lääkkeiden kanssa en leiki, en todellakaan ollut ottamassa yliannostusta. Mulla menee asiat välillä vähän yli ikävin seurauksin, jotenkin vaan pusken väkisin pahaa oloa ulos ja sitten parantelen kehoani.

Ehkä yksi ikävimmistä asioista mitä olen huomannut on se että en syö enää kunnolla. Olen jo ennestään alipainoinen ja nyt ei sais enää pahentua, muuten en ainakaan jaksa mitään. Nälkä on toki mutta sitten kun syö niin tulee jotenkin sellainen olo että ei voi syödä mahaa täyteen, tulee paha olo kun ajatteleekin syömistä. Kohta on keho niin romuna jo pelkästään aliravitsemuksesta että pakko jonnekin mennä hoitoon. Toivottavasti ei kuitenkaan.

Tuosta että tuntuu että en ole päässyt ihmisten elämään mulla oli aiemmin jotain sanottavaa mutta nyt en muista, mulla vaan on sellainen olo että mua ei tarvita. Että muut ajattelis että olis vaan parempi jos olisin omissa oloissani enkä häiritsis. Jotenkin vaan sellainen olo jos ei kerran voi vastata kysymyksiinkään.

Mä olen kyllä yrittänyt olla hyvä kaveri kaikille mutta en sitten tiedä mikä on menny pieleen. Ehkä mun kannalta merkittävimpiä kavereiden kanssa tapahtuneista jutuista oli se kun eräs ystävä, jonka kanssa ollaan oltu yli 10 vuotta kuin veljiä lopetti ihan kokonaan yhteydenpidon. Olen ehkä jo kertonutkin tästä mutta kerron nyt kuitenkin uudestaan. Eli ollaan oltu toisillemme se ainoa henkireikä jo pitkään jolle voi vuodattaa kaikki ikävät ja mukavat asiat. Oltiin tosi läheisiä ja nähtiin usein, juteltiin melkein joka päivä jnejne. Kertoikin minulle että muiden kavereiden kanssa tehdään toki paljon mutta mun kanssa voi vaan istua ja puhua mistä vaan. Tuli tosi lämmin olo näistä sanoista. Kuitenkin jossain vaiheessa tämä kaveri rupes pyytämään palveluksia ihan yksinkertaisiin asioihin jotka tämä kaveri olisi itsekin hyvin voinut hoitaa. No, ajattelin että kai sitä nyt kaveria jeesataan. Tätä jatkui ja jatkui kunnes huomasin ensinnäkin että kaveri ei ota yhteyttä muuten kuin jos "tarvitsee" palvelusta ja toisekseen että en oikeastaan koskaan ollut saanut edes kiitosta mistään näistä palveluksista. Lisäksi aina kun kysyin voisko tämä kaveri avittaa jossain niin vastauksena tuli että "en jaksa"? No, vähensin näiden palvelusten antamista ihan jo sen takia että todellakin pitäis hänen itsensä osata jo hoitaa sellaset hommat. No, yhteydenpito väheni ja loppui lopulta kokonaan. Kun koitin jutella niin vastauksena tuli "hiljaa/turpa kii, teen sitä ja tätä". Okei, selaat foorumeita, ei riitä aikaa kaverille yhtään? Kysyin monesti häntä mukaan jonnekin, sain vastauksen: "Hommaan uusia kavereita.". Okei, on se hyvä että on kavereita enemmänkin mutta kannattaako näiden kustannuksella jättää yli kaveri jonka kanssa olet ollut tekemisissä hiekkalaatikon reunalta lähtien kokonaan huomiotta? Ilmeisesti. Olen kyllä kysellyt aika ajoin häntä jonnekin mutta ei nykyään vastaa edes tekstareihin. Tiedä sitten mikä taas on. Tässäkin minut on jätetty ulos hänen elämästään.

Mulla oli aiemmin joku tärkeä ajatus vielä mutta en nyt saa itseäni muistamaan mikä se oli.

Kiitos sulle oikeasti että olet jaksanu lukee mun vuodatuksia ja puhua mulle vaikka sulla on opiskelut ja muu elämä hoidettavana, arvostan tätä suuresti.

Vois mennä taas nukkumaan ja katsoa tuleeko mieleen lisää juttuja...

Lue lisää

Mä luulen, että se olo, että tuntuu muiden mielestä olevan parempi, jos olisi vaan omissa oloissaan, johtuu oikeasti eniten huonosta itsetunnosta. Ja jotkut ihmiset ovat vaan taipuvaisia ajattelemaan niin. Kuulun samaan ryhmään.
Tuo on surullista, koska kuulosta niin hyvältä ja läheiseltä, että sulla on ollut tuollainen kaverisuhde. Mä toivon, että saatte sen takaisin. Koska ei tuollainen ole sellaista, minkä voi vaan helposti heittää pois. Eikä sellaista lapsuudesta lähtevää kaverisuhdetta saa enää uutta. Ja sä tunnut kuitenkin kaipaavan sitä teidän kaveruutta, vaikka tunnetkin pahaa oloa siitä miten sua kohtaan on käyttäydytty. En tiedä mistä tuollainen käytös johtuu, mutta kyllä sille joku syy sillä sun kaverilla varmasti on. Ootte kuitenkin olleet noin läheisiä ja tärkeitä toisillenne. Ja musta vaikuttaa siltä, että tuollainen palvelusten pyytäminenkin ilman vastapalveluksia tai kiitoksia voi tuollaisessa tapauksessa olla ollut juuri sellaista "lopun alkua" eikä välttämättä hyväksikäyttöä suoranaisesti, ehkä jopa jotain rangaistuksen omaista. Siis jos kyseisellä ihmisellä ei ole ollut tapana tehdä aikaisemmin niin. Onko sulla pienintäkään aavistusta mistä tuollainen johtuu? Jos keksit sen (koska se on _ihan varmasti_ pohjimmiltaan jotain muuta kuin se, että se yhtäkkiä ilman syytä kyllästyi suhun), niin ehkä voisit miettiä sitä asiaa. Ajatella niin, että teillä molemmilla on omat ajatuksenne ja tapanne kokea eikä kumpikaan ole väärä tai oikea. Ja yrittää ymmärtää sitä toista. Ja ehkä sä voisit yrittää puhua sen kaverisi kanssa. Yrittää ymmärtää sen näkökulmaa ja kertoa omasi. Laita sille vaikka sellainen tekstiviesti mielummin, mä luulen että se auttaa. Se, että kysyt sitä johonkin kuten ehkä ennenkin ei välttämättä auta, koska se yrittää käytöksellään sanoa sulle jotain niin kuin ihmiset aina tuollaisella käytöksellä. Yritä huomioida, että sä kuulet sen ja haluat keskustella asiasta, jotta sekin kuulisi sut. Tuollainen asia paranee puhumalla ihan suoraan siitä asiasta. Ja jos yrität ymmärtää sen sun kaverinkin tunteita, niin varmasti menee paremmaksi. Koska kaikillahan on oikeus tunteisiinsa. Samoin sen sun kaverin kuuluisi saada kuulla sun tunteita ja ymmärtää ne. Mun mielestä olisi tosi lämmittävää, että tuollainen kaverisuhde ei menisi hajalle. Otatko vaikka sen tavoitteeksi, että selvität sen? Oikeasti hyviä kavereita on maailmassa tosi vähän ja ehkä sun yksinäisyyden tunne vähän lievittyisi, jos voisitte taas tehdä asioita yhdessä. Ja saisit tunnetta, että asioita voi aina korjata. Puhutaan vaikka siitä, jos haluat kertoa lisää ja miettiä sitä asiaa. Se olisi musta hyvä.

Kiitos itsellesi, että jaksat kertoa mulle. Ja onhan mulla sentään opiskeluista yleensä yksi vapaapäiväkin viikossa. Tai itsenäisen työskentelyn päivä, että ei se nyt kovin raskaaksi käy. Mä arvostan sitä, että sä pystyt avaamaan tunteita ja käsittelemään niitä, koska helposti voi vaan lukkiuttaa ne ja antaa pahalle ololle valtaa. Pyrit sitkeästi parempaan oloon ja se lämmittää sydäntä.

Se mun piti muuten vielä kysyä, että tuntuuko susta siltä, että pystyt ennustamaan olotilojasi? Siis järkeilemään, että milloin tunnet mitenkin? Siihen ehkä kannattaa pyrkiä ja juuri tunteista ja eri hetkien herättämistä tunteista kirjoittaminen auttaa siihen.

Saitko paremmin unta? Ainakin nukkumaanmenoaika vaikuttaa vähän paremmalta.

............... kirjoitti:

Mä luulen, että se olo, että tuntuu muiden mielestä olevan parempi, jos olisi vaan omissa oloissaan, johtuu oikeasti eniten huonosta itsetunnosta. Ja jotkut ihmiset ovat vaan taipuvaisia ajattelemaan niin. Kuulun samaan ryhmään.
Tuo on surullista, koska kuulosta niin hyvältä ja läheiseltä, että sulla on ollut tuollainen kaverisuhde. Mä toivon, että saatte sen takaisin. Koska ei tuollainen ole sellaista, minkä voi vaan helposti heittää pois. Eikä sellaista lapsuudesta lähtevää kaverisuhdetta saa enää uutta. Ja sä tunnut kuitenkin kaipaavan sitä teidän kaveruutta, vaikka tunnetkin pahaa oloa siitä miten sua kohtaan on käyttäydytty. En tiedä mistä tuollainen käytös johtuu, mutta kyllä sille joku syy sillä sun kaverilla varmasti on. Ootte kuitenkin olleet noin läheisiä ja tärkeitä toisillenne. Ja musta vaikuttaa siltä, että tuollainen palvelusten pyytäminenkin ilman vastapalveluksia tai kiitoksia voi tuollaisessa tapauksessa olla ollut juuri sellaista "lopun alkua" eikä välttämättä hyväksikäyttöä suoranaisesti, ehkä jopa jotain rangaistuksen omaista. Siis jos kyseisellä ihmisellä ei ole ollut tapana tehdä aikaisemmin niin. Onko sulla pienintäkään aavistusta mistä tuollainen johtuu? Jos keksit sen (koska se on _ihan varmasti_ pohjimmiltaan jotain muuta kuin se, että se yhtäkkiä ilman syytä kyllästyi suhun), niin ehkä voisit miettiä sitä asiaa. Ajatella niin, että teillä molemmilla on omat ajatuksenne ja tapanne kokea eikä kumpikaan ole väärä tai oikea. Ja yrittää ymmärtää sitä toista. Ja ehkä sä voisit yrittää puhua sen kaverisi kanssa. Yrittää ymmärtää sen näkökulmaa ja kertoa omasi. Laita sille vaikka sellainen tekstiviesti mielummin, mä luulen että se auttaa. Se, että kysyt sitä johonkin kuten ehkä ennenkin ei välttämättä auta, koska se yrittää käytöksellään sanoa sulle jotain niin kuin ihmiset aina tuollaisella käytöksellä. Yritä huomioida, että sä kuulet sen ja haluat keskustella asiasta, jotta sekin kuulisi sut. Tuollainen asia paranee puhumalla ihan suoraan siitä asiasta. Ja jos yrität ymmärtää sen sun kaverinkin tunteita, niin varmasti menee paremmaksi. Koska kaikillahan on oikeus tunteisiinsa. Samoin sen sun kaverin kuuluisi saada kuulla sun tunteita ja ymmärtää ne. Mun mielestä olisi tosi lämmittävää, että tuollainen kaverisuhde ei menisi hajalle. Otatko vaikka sen tavoitteeksi, että selvität sen? Oikeasti hyviä kavereita on maailmassa tosi vähän ja ehkä sun yksinäisyyden tunne vähän lievittyisi, jos voisitte taas tehdä asioita yhdessä. Ja saisit tunnetta, että asioita voi aina korjata. Puhutaan vaikka siitä, jos haluat kertoa lisää ja miettiä sitä asiaa. Se olisi musta hyvä.

Kiitos itsellesi, että jaksat kertoa mulle. Ja onhan mulla sentään opiskeluista yleensä yksi vapaapäiväkin viikossa. Tai itsenäisen työskentelyn päivä, että ei se nyt kovin raskaaksi käy. Mä arvostan sitä, että sä pystyt avaamaan tunteita ja käsittelemään niitä, koska helposti voi vaan lukkiuttaa ne ja antaa pahalle ololle valtaa. Pyrit sitkeästi parempaan oloon ja se lämmittää sydäntä.

Se mun piti muuten vielä kysyä, että tuntuuko susta siltä, että pystyt ennustamaan olotilojasi? Siis järkeilemään, että milloin tunnet mitenkin? Siihen ehkä kannattaa pyrkiä ja juuri tunteista ja eri hetkien herättämistä tunteista kirjoittaminen auttaa siihen.

Saitko paremmin unta? Ainakin nukkumaanmenoaika vaikuttaa vähän paremmalta.

Lue lisää

Ei nuo ylilyönnit asioissa nyt niin vakavia ole, en kuitenkaan tarkoituksella itseäni vahingoita (viiltele tms) vaan esim käyn juuriki liian pitkiä lenkkejä liian usein (on ollu jalat tosi kipeenä usemminkin kuin kerran). Vihaa on joo suhteellisen usein päällä mutta en pura sitä itseäni tai muita vahingoittamalla (en todellakaan voi kuvitella itseäni lyömässä ketään), monesti sekin menee sillä että lähden vaan ovesta ulos jonnekin syrjään (metsä, hiljainen asutusalue) ja sitten vaan kävelen vähän rivakampaa tahtia ja puran itsekseni sitä tunnetta.

Ja lääkkeitä on otettu toki paljon mutta ne ei loppujen lopuksi ole olleet mitään vahvoja tai vakaviin oireisiin, muutamalla on ollut ikäviä vaikutuksia kuten juuri tämä yks joka vähän niinkuin tappoin mut henkisesti.

Ruokailusta sen verran että toisinaan saan syötyä ihan kunnolla mutta harvemmin kuin ennen. Senkin olen huomannut että jos lähtee vaikka grillille syömään niin ruoka maistuu paremmin, voi olla että taas kotona se paha olo jatkuu mutta kun pääsee talosta ulos nin helpottaa sen verran että ruoka maistuu? Oon kyllä syönyt marjoja ja tälläistä jonkin verran että siinä mielessä pitäis ihan ok olla kans asiat, ruokaa ei vaan tee mieli syödä niin paljoa kuin ennen.

En oikeasti tiedä mikä ihme siihen kaveriin meni, tajusin itsekin sen vasta myöhemmin kun sitä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Kuitenkin lapsina oltiin niin maan perkuleen läheisiä, nyt taas ei mitään. Ja kyllä todellakin kaipaan sitä ystävyyttä, mulla on niin paljon asioita joista haluaisin kertoa ja kuulla mitä hänelle kuuluu. Pitäisi varmaan kysyä että mitä tapahtuu, saa nähdä vastaako... Soittaa en halua koska mulla on nyt sellanen olo että mä en puhumalla jaksa käsitellä tätä asiaa suoraan, mieluummin kirjoitan. Ja mä olen kyllä yrittänyt ymmärtää tätä kaveria, siksi olenkin yrittänyt etsiä syytä itsestäni ja kaikesta muustakin. En sitten tiedä päättikö tämä kaveri että muhun ei voi luottaa eikä voi edes puhua asioista kun lopetin niiden karhun palvelusten antamisen... Mua alkoi itseäni ärsyttää se silloin että se kaveruus ei ikään kuin ole vastavuoroista. Joskus tämä kaveri, kun kerroin jotain mitä oli tapahtunut päivällä, sanoi vain että "ei kiinnosta, ei liity minuun"? Okei, nyt sitä ei sitten kiinnosta enää mun asiat ollenkaan? Tämä oli sitä aikaa kun se pyyteli niitä palveluksia. En tiedä, jotenkin ihmeelliseltä tuntuu taas että miten voi kohdella noin lapsuudenystävää, itse en vois noin sanoa edes puolitutulle. Ja en yhtään osaa sanoa mistä tämä kaveri minua voisi rankaista, en ole ainakaan tarkoituksella tehnyt mitään hänelle. Oon koittanu miettiä kyllä että mitä ihmettä mä olen voinu sanoa tai tehdä mutta ei tule niin mitään mieleen. Tulee vaan mieleen ne ajat kun istuskeltiin jossain puistonpenkillä ihmettelemässä maailmaa ja nauramassa kaikelle mahdolliselle. Ja sitten taas harmittaa että tuntuu kuin olisin sen kaiken menettänyt. Eikä tämä edes ole ainoa vastaava tapaus, mulla on toinenkin kaveri jonka kanssa oltiin tosi läheisiä, kuitenkin jossain vaiheessa se alko ihan yhtäkkiä vähättelemään koulussa muiden nähden ja aina intti ihan joka asiassa vastaan. Siis se oli ihan perseestä, mulla tuli ihan shokkina että ystävä jonka kanssa on touhuttu jälleen lapsesta asti alko ihan yhtäkkiä alistamaan ja pieksemään minua henkisesti. Se meni kyllä siihen että kun mulla oli muutenkin asiat vähän huonosti (oli sattunu yks surullinen tapaus, en nyt ala tarkemmin kertomaan) ja tämä kaveri alko taas laukoa "viisauksiaan" minua vastaan (onneksi oli koulun jälkeen tämä) niin napsahdin ja huusin sille päin naamaa ihan suoraan että mitä mä siitä ajattelin ja vähensin yhteydenpitoa ihan tarkoituksella, mä en jaksanut sitä enää. Kaveri näytti silminnähden järkyttyneeltä tästä purkauksesta kun normaalisti olin vain hiljaa ja sanoin tyyliin "ihan sama, miten vain". Nyt ollaan jonkin verran yhteyksissä, ei kuitenkaan läheskään niin usein kuin silloin joskus. Tosin voin väittää että meidän välit on ihan kunnossa, ollaan tehty pidempiäkin reissuja yhdessä tän jälkeenkin ja meillä on edelleen hauskaa jos hengaillaan yhdessä.

Nyt sitten pitäis vielä tän toisen kanssa hoitaa asiat kuntoon. Vähän mietityttää että mitä sieltä tulee vastaan, voi olla että ei kerro syytä ollenkaan, en sitten tiedä.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei nuo ylilyönnit asioissa nyt niin vakavia ole, en kuitenkaan tarkoituksella itseäni vahingoita (viiltele tms) vaan esim käyn juuriki liian pitkiä lenkkejä liian usein (on ollu jalat tosi kipeenä usemminkin kuin kerran). Vihaa on joo suhteellisen usein päällä mutta en pura sitä itseäni tai muita vahingoittamalla (en todellakaan voi kuvitella itseäni lyömässä ketään), monesti sekin menee sillä että lähden vaan ovesta ulos jonnekin syrjään (metsä, hiljainen asutusalue) ja sitten vaan kävelen vähän rivakampaa tahtia ja puran itsekseni sitä tunnetta.

Ja lääkkeitä on otettu toki paljon mutta ne ei loppujen lopuksi ole olleet mitään vahvoja tai vakaviin oireisiin, muutamalla on ollut ikäviä vaikutuksia kuten juuri tämä yks joka vähän niinkuin tappoin mut henkisesti.

Ruokailusta sen verran että toisinaan saan syötyä ihan kunnolla mutta harvemmin kuin ennen. Senkin olen huomannut että jos lähtee vaikka grillille syömään niin ruoka maistuu paremmin, voi olla että taas kotona se paha olo jatkuu mutta kun pääsee talosta ulos nin helpottaa sen verran että ruoka maistuu? Oon kyllä syönyt marjoja ja tälläistä jonkin verran että siinä mielessä pitäis ihan ok olla kans asiat, ruokaa ei vaan tee mieli syödä niin paljoa kuin ennen.

En oikeasti tiedä mikä ihme siihen kaveriin meni, tajusin itsekin sen vasta myöhemmin kun sitä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Kuitenkin lapsina oltiin niin maan perkuleen läheisiä, nyt taas ei mitään. Ja kyllä todellakin kaipaan sitä ystävyyttä, mulla on niin paljon asioita joista haluaisin kertoa ja kuulla mitä hänelle kuuluu. Pitäisi varmaan kysyä että mitä tapahtuu, saa nähdä vastaako... Soittaa en halua koska mulla on nyt sellanen olo että mä en puhumalla jaksa käsitellä tätä asiaa suoraan, mieluummin kirjoitan. Ja mä olen kyllä yrittänyt ymmärtää tätä kaveria, siksi olenkin yrittänyt etsiä syytä itsestäni ja kaikesta muustakin. En sitten tiedä päättikö tämä kaveri että muhun ei voi luottaa eikä voi edes puhua asioista kun lopetin niiden karhun palvelusten antamisen... Mua alkoi itseäni ärsyttää se silloin että se kaveruus ei ikään kuin ole vastavuoroista. Joskus tämä kaveri, kun kerroin jotain mitä oli tapahtunut päivällä, sanoi vain että "ei kiinnosta, ei liity minuun"? Okei, nyt sitä ei sitten kiinnosta enää mun asiat ollenkaan? Tämä oli sitä aikaa kun se pyyteli niitä palveluksia. En tiedä, jotenkin ihmeelliseltä tuntuu taas että miten voi kohdella noin lapsuudenystävää, itse en vois noin sanoa edes puolitutulle. Ja en yhtään osaa sanoa mistä tämä kaveri minua voisi rankaista, en ole ainakaan tarkoituksella tehnyt mitään hänelle. Oon koittanu miettiä kyllä että mitä ihmettä mä olen voinu sanoa tai tehdä mutta ei tule niin mitään mieleen. Tulee vaan mieleen ne ajat kun istuskeltiin jossain puistonpenkillä ihmettelemässä maailmaa ja nauramassa kaikelle mahdolliselle. Ja sitten taas harmittaa että tuntuu kuin olisin sen kaiken menettänyt. Eikä tämä edes ole ainoa vastaava tapaus, mulla on toinenkin kaveri jonka kanssa oltiin tosi läheisiä, kuitenkin jossain vaiheessa se alko ihan yhtäkkiä vähättelemään koulussa muiden nähden ja aina intti ihan joka asiassa vastaan. Siis se oli ihan perseestä, mulla tuli ihan shokkina että ystävä jonka kanssa on touhuttu jälleen lapsesta asti alko ihan yhtäkkiä alistamaan ja pieksemään minua henkisesti. Se meni kyllä siihen että kun mulla oli muutenkin asiat vähän huonosti (oli sattunu yks surullinen tapaus, en nyt ala tarkemmin kertomaan) ja tämä kaveri alko taas laukoa "viisauksiaan" minua vastaan (onneksi oli koulun jälkeen tämä) niin napsahdin ja huusin sille päin naamaa ihan suoraan että mitä mä siitä ajattelin ja vähensin yhteydenpitoa ihan tarkoituksella, mä en jaksanut sitä enää. Kaveri näytti silminnähden järkyttyneeltä tästä purkauksesta kun normaalisti olin vain hiljaa ja sanoin tyyliin "ihan sama, miten vain". Nyt ollaan jonkin verran yhteyksissä, ei kuitenkaan läheskään niin usein kuin silloin joskus. Tosin voin väittää että meidän välit on ihan kunnossa, ollaan tehty pidempiäkin reissuja yhdessä tän jälkeenkin ja meillä on edelleen hauskaa jos hengaillaan yhdessä.

Nyt sitten pitäis vielä tän toisen kanssa hoitaa asiat kuntoon. Vähän mietityttää että mitä sieltä tulee vastaan, voi olla että ei kerro syytä ollenkaan, en sitten tiedä.

Lue lisää

Unta olen alkanut saamaan varmaan lähinnä sen takia että laitoin yksi aamu vain herätyskellon soimaan melkosen aikasin ja menin joskus yöllä taas nukkumaan niin siinä tuli sitten univelkaa ja seuraavana iltana nukutti, kävin vielä viimesetkin meut puristamassa lenkillä illansuussa niin ei ollu ongelmia nukahtaa, ei vaan jaksanut olla hereillä. Ja nyt on sitten älykkäämpi vuorokausirytmi, jee. Huomasin vain jossain vaiheessa ihan vaikka ei ollut mitään masennusta lähelläkään että jotenkin päivisin olin tosi väsynyt ja laiska mutta sitten illalla/yöllä kun muut on menny nukkumaan niin silloin tulee virkeä olo ja tekee miel lähteä juoksemaan pimeällä ja tehdä kaikkea tällästä, lähteä vain ulos? Voiko rytmit muka mennä niin pahasti sekaisin, päivisin ei jaksa mutta yöllä herää vasta kunnolla? Ilmeisesti, vaikka väkisin yritinkin saada unta silloinkin.

Nyt olis taas tämän aamupäivän ajatukset hyvin pitkälti siinä, kattoo tuleeko muuta vielä mieleen.

Olipa muuten eka viesti mikä piti jakaa kahtia...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Unta olen alkanut saamaan varmaan lähinnä sen takia että laitoin yksi aamu vain herätyskellon soimaan melkosen aikasin ja menin joskus yöllä taas nukkumaan niin siinä tuli sitten univelkaa ja seuraavana iltana nukutti, kävin vielä viimesetkin meut puristamassa lenkillä illansuussa niin ei ollu ongelmia nukahtaa, ei vaan jaksanut olla hereillä. Ja nyt on sitten älykkäämpi vuorokausirytmi, jee. Huomasin vain jossain vaiheessa ihan vaikka ei ollut mitään masennusta lähelläkään että jotenkin päivisin olin tosi väsynyt ja laiska mutta sitten illalla/yöllä kun muut on menny nukkumaan niin silloin tulee virkeä olo ja tekee miel lähteä juoksemaan pimeällä ja tehdä kaikkea tällästä, lähteä vain ulos? Voiko rytmit muka mennä niin pahasti sekaisin, päivisin ei jaksa mutta yöllä herää vasta kunnolla? Ilmeisesti, vaikka väkisin yritinkin saada unta silloinkin.

Nyt olis taas tämän aamupäivän ajatukset hyvin pitkälti siinä, kattoo tuleeko muuta vielä mieleen.

Olipa muuten eka viesti mikä piti jakaa kahtia...

Lue lisää

Teetkö ihan tietoisesti sen, että teet liian pitkiä lenkkejä? Siis tarkoitan, että "ruoskitko" sillä itseäsi, vai tuntuuko vaan että tarvitset sen? Ei tuokaan kovin hyvä ole, että rääkkäät jalkojasi, vaikka tietty hyvä, että joku keino on. Pitää kyllä syödä sitten tarpeeksi, jos kävelet paljon. Se on hyvä, että et vahingoita itseäsi. Ja sekin on tosi positiivista, että et voi kuvitella itseäsi lyömässä ketään. Vihan tunteet on varmaan hyvä saada sanoiksikin silloin, kun siltä tuntuu. Niin kuin tuo, kun kerroit kun huusit sille kaverille. Sellainen on oikeasti ihan hyvä juttu ainakin mun mielestä. Avaa asioita ja kanssakäymisessä on rehellinen sävy.
Tässä muuten huomaa kauhean epätasa-arvon, että mä en ehkä uskaltaisi pimeällä syrjäiselle asuinalueelle tai metsään oloani purkamaan. Tietty saatathan säkin kaikkiin itsensäpaljastelijoihin iltalenkeilläsi törmätä.
Hyvä, mua vaan alkoi huolestuttaa. Vaikka tuo on jo vakavaa, mitä se sivuvaikutus teki. Ainakin tiedät, että et enää ikinä ota sellaista lääkettä, mikä voi tehdä niin.
Onhan se ruokailutottumusten muutokset yksi ihan selkeä masennuksen oirekin kyllä. Siihen on hyvä kiinnittää huomiota, vaikka välillä saisikin syötyä, koska paino tipahtaa oikeasti aika helposti jos syö huonosti. Ei ehkä liikaa kannata sitä miettiä, mutta mä muistan, kun joskus luulin, että muut ihmiset ovat hulluja kun sanovat kuinka olen laihtunut ja että vaatteet ovat löystyneet niin pahasti, että ei niitä voinut edes pitää. Ei sitä aina välttämättä itse tajuakaan, että syömisessä tapahtuvat muutokset vaikuttavat yllättävän paljon. Tuo on hyvä, että saat syötyä ulkona sentään, niin että ruoka yleensä maistuu. Muista sitten tehdä niin, jos on hetki, että ei muuten meinaa maistua.
Tuossa mitä sä sanot on aika surullista se, että sun olo tuntuu helpottavan, kun pääset ulos. Kun koti on se, jossa pitäisi olla kaikkein paras olla ja olon helpottaa, kun pääsee sinne. Tai ainakin toivoisi, että ihmisillä olisi kodista sellainen olo. Se on niin surullista tuossa sun lenkkeilyssä ja syömisessä, vaikka onkin iloista se, että voit kuitenkin johonkin mennä, että saat oloa paremmaksi.
Oikeasti, kirjoita sille kaverille tuo mitä sä mulle kirjoitit ihan tuollaisenaan. Kerro, että olet miettinyt mitä tapahtui ja yrittänyt etsiä syytä itsestäsi ja kaipaat sitä ystävyyttä ja muistelet tuollaisia aikoja. Sano se kaikki sille. Kysy, että tuntuiko siitä, että se ei voi luottaa suhun. Ja sano kanssa se, että on niin paljon asioita, joita haluaisit kertoa ja kuulla mitä hänelle kuuluu. Sano sille kaikki nuo asiat, kirjoita vähän pidempi tekstiviesti. Te olette olleet noin läheisiä, niin ei sellainen hajoa ja mene korjauskelvottomuuden ulottumattomiin. Se onkin ihan hyvä, että mielummin kirjoitat, ei sitä puhuessa välttämättä saa aina asiaa niin hyvin mietittyä.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Unta olen alkanut saamaan varmaan lähinnä sen takia että laitoin yksi aamu vain herätyskellon soimaan melkosen aikasin ja menin joskus yöllä taas nukkumaan niin siinä tuli sitten univelkaa ja seuraavana iltana nukutti, kävin vielä viimesetkin meut puristamassa lenkillä illansuussa niin ei ollu ongelmia nukahtaa, ei vaan jaksanut olla hereillä. Ja nyt on sitten älykkäämpi vuorokausirytmi, jee. Huomasin vain jossain vaiheessa ihan vaikka ei ollut mitään masennusta lähelläkään että jotenkin päivisin olin tosi väsynyt ja laiska mutta sitten illalla/yöllä kun muut on menny nukkumaan niin silloin tulee virkeä olo ja tekee miel lähteä juoksemaan pimeällä ja tehdä kaikkea tällästä, lähteä vain ulos? Voiko rytmit muka mennä niin pahasti sekaisin, päivisin ei jaksa mutta yöllä herää vasta kunnolla? Ilmeisesti, vaikka väkisin yritinkin saada unta silloinkin.

Nyt olis taas tämän aamupäivän ajatukset hyvin pitkälti siinä, kattoo tuleeko muuta vielä mieleen.

Olipa muuten eka viesti mikä piti jakaa kahtia...

Lue lisää

Mä oikeasti luulen, että se on ihan tietoisesti pyytänyt niitä palveluksia antamatta samoja takaisin, ei sen takia että se ei niitä oikeasti osaisi arvostaa. Mun mielestä se kuulostaa vihasuudelta samoin kuin tuo "ei kiinnosta"-juttu. Näin ulkoapäin katsottuna se näyttää siltä. Siis että se olisi tarkoituksella tehnyt sulle hyväksikäytetyn olon ja se "ei kiinnosta"-jutun sanominen on tosi vahva ilmaisu ottaen huomioon, että teillä on ollut sellainen kaverisuhde, että olette juuri toisillenne kertonut asioita ja sekin on sanonut, että sun kanssa puhuminen tuntuu hyvältä. Noin vahvasti reagoidaankin vain tärkeisiin ihmisiin ja niiden tekemisiin, ei niihin puolituttuihin. Mä olen varma, että se asia avautuu, kun laitat sille viestiä. Sitten kun se kertoo sille mikä sitä vaivaa, niin yritä ymmärtää sitä asiaa. Se kuuluu kaveruuteen, että toista yritetään ymmärtää, vaikka joskus tapahtuukin sellaista, mikä ei tunnu hyvältä. Ja siis kerro sitten kanssa kuinka pahalta susta on tuntunut, senkin kuuluu ymmärtää se. Jos susta tuntuu, että se ei kerro syytä, niin kysy sitten johtuuko se tästä tai tästä asiasta. Se varmaan haluaa, että sä ymmärrät miksi, niin yritä osoittaa, että olet pohtinut asiaa ja yrität ymmärtää. Varmasti se menee ihan hyvin. Ei sekään voi saada enää uutta lapsuudenystävää, olette varmasti toisillenne yhtä tärkeitä.
Sulla on vaan tuo toinenkin kokemus, joka varmasti saa sut tuntemaan, että sussa olisi jotenkin syvästi jotain vialla ja aina välillä susta ei vain tykätä, mutta yritä olla ajattelematta niin, koska se ei ole totta. Sussa ei ole mitään sellaista, mikä saisi yhtäkkiä kyllästymään suhun tai olemaan pitämättä susta. Aina kyse on jostain ulkoisista asioista tai sitten vain vastapuolen sisäisistä. Sä olet hyvä ystävä, eikä sun koskaan tarvitse tehdä palveluksia, jotta olisit hyvä ystävä, vaan riität ilman niitä. Yritä tuo sun kaverinkin käytös ymmärtää niin, että se ehkä halusi rangaista äläkä niin, että et muka kelpaisi ilman palveluksia, koska se ei ole totta. Sä olet hyvä ystävä, vaikka et koskaan tekisi ainuttakaan palvelusta. Se on juuri sitä puistonpenkillä istumista ja nauramista eikä muuta.
Tuo on ihan hyvä keino. Toinen juttu siinä normaalissa päivärytmissä on ainakin vielä se, että on jotenkin helpompi herätä, kun aurinko nousee. Mulle ainakin ei tarvitse kuin vähän paistaa sälekaihtimien välistä aamuaurinkoa silmiin, niin tulee helpompi herätä. Vaikka ei nyt aina tietty aurinko paistakaan ja alkaa noustakin vähän myöhään.
Kyllähän se rytmi voi mennä niin pahasti sekaisin. Sitten siinä on ehkä kanssa tiettyä painetta, että päivällä PITÄISI tehdä asioita niin kuin kaikki muutkin, niin se saa olon vielä väsyneemmäksi ja yöllä taas on vapaampi niistä paineista, kun ei muut lenkkeile, vaan nukkuvat eivätkä jaksa mitään.
Kerro sitten miten sen sun kaverin kanssa käy.
Tää viestien jakautumistauti on siis tarttuvampaa kuin flunssa. Mulla on tavoitteena pysyä kahdessa, mutta kolmeen jakautuminen on vähän turhan lähellä jatkuvasti. Olo on kuin kantasolulla.
Mä muuten oon sitten huomiseen tai ylihuomiseen poissa koneeni luota, mutta en mä sua unohda tai halua yhtään vähemmän jutella. Otatko tavoitteeksi selvittää sen asian sen sun kaverin kanssa nyt heti? Jos et, niin tekosyyn pitää olla pilviä hipova, luokkaa "koira söi kotiläksyni". Ihan hyvin se menee. Tuollaisilla jutuilla tulee niitä valonpilkahduksia elämään.

.............. kirjoitti:

Mä oikeasti luulen, että se on ihan tietoisesti pyytänyt niitä palveluksia antamatta samoja takaisin, ei sen takia että se ei niitä oikeasti osaisi arvostaa. Mun mielestä se kuulostaa vihasuudelta samoin kuin tuo "ei kiinnosta"-juttu. Näin ulkoapäin katsottuna se näyttää siltä. Siis että se olisi tarkoituksella tehnyt sulle hyväksikäytetyn olon ja se "ei kiinnosta"-jutun sanominen on tosi vahva ilmaisu ottaen huomioon, että teillä on ollut sellainen kaverisuhde, että olette juuri toisillenne kertonut asioita ja sekin on sanonut, että sun kanssa puhuminen tuntuu hyvältä. Noin vahvasti reagoidaankin vain tärkeisiin ihmisiin ja niiden tekemisiin, ei niihin puolituttuihin. Mä olen varma, että se asia avautuu, kun laitat sille viestiä. Sitten kun se kertoo sille mikä sitä vaivaa, niin yritä ymmärtää sitä asiaa. Se kuuluu kaveruuteen, että toista yritetään ymmärtää, vaikka joskus tapahtuukin sellaista, mikä ei tunnu hyvältä. Ja siis kerro sitten kanssa kuinka pahalta susta on tuntunut, senkin kuuluu ymmärtää se. Jos susta tuntuu, että se ei kerro syytä, niin kysy sitten johtuuko se tästä tai tästä asiasta. Se varmaan haluaa, että sä ymmärrät miksi, niin yritä osoittaa, että olet pohtinut asiaa ja yrität ymmärtää. Varmasti se menee ihan hyvin. Ei sekään voi saada enää uutta lapsuudenystävää, olette varmasti toisillenne yhtä tärkeitä.
Sulla on vaan tuo toinenkin kokemus, joka varmasti saa sut tuntemaan, että sussa olisi jotenkin syvästi jotain vialla ja aina välillä susta ei vain tykätä, mutta yritä olla ajattelematta niin, koska se ei ole totta. Sussa ei ole mitään sellaista, mikä saisi yhtäkkiä kyllästymään suhun tai olemaan pitämättä susta. Aina kyse on jostain ulkoisista asioista tai sitten vain vastapuolen sisäisistä. Sä olet hyvä ystävä, eikä sun koskaan tarvitse tehdä palveluksia, jotta olisit hyvä ystävä, vaan riität ilman niitä. Yritä tuo sun kaverinkin käytös ymmärtää niin, että se ehkä halusi rangaista äläkä niin, että et muka kelpaisi ilman palveluksia, koska se ei ole totta. Sä olet hyvä ystävä, vaikka et koskaan tekisi ainuttakaan palvelusta. Se on juuri sitä puistonpenkillä istumista ja nauramista eikä muuta.
Tuo on ihan hyvä keino. Toinen juttu siinä normaalissa päivärytmissä on ainakin vielä se, että on jotenkin helpompi herätä, kun aurinko nousee. Mulle ainakin ei tarvitse kuin vähän paistaa sälekaihtimien välistä aamuaurinkoa silmiin, niin tulee helpompi herätä. Vaikka ei nyt aina tietty aurinko paistakaan ja alkaa noustakin vähän myöhään.
Kyllähän se rytmi voi mennä niin pahasti sekaisin. Sitten siinä on ehkä kanssa tiettyä painetta, että päivällä PITÄISI tehdä asioita niin kuin kaikki muutkin, niin se saa olon vielä väsyneemmäksi ja yöllä taas on vapaampi niistä paineista, kun ei muut lenkkeile, vaan nukkuvat eivätkä jaksa mitään.
Kerro sitten miten sen sun kaverin kanssa käy.
Tää viestien jakautumistauti on siis tarttuvampaa kuin flunssa. Mulla on tavoitteena pysyä kahdessa, mutta kolmeen jakautuminen on vähän turhan lähellä jatkuvasti. Olo on kuin kantasolulla.
Mä muuten oon sitten huomiseen tai ylihuomiseen poissa koneeni luota, mutta en mä sua unohda tai halua yhtään vähemmän jutella. Otatko tavoitteeksi selvittää sen asian sen sun kaverin kanssa nyt heti? Jos et, niin tekosyyn pitää olla pilviä hipova, luokkaa "koira söi kotiläksyni". Ihan hyvin se menee. Tuollaisilla jutuilla tulee niitä valonpilkahduksia elämään.

Lue lisää

Lähetin viestiä jokin aika sitten, katsoo nyt mitä tapahtuu...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Lähetin viestiä jokin aika sitten, katsoo nyt mitä tapahtuu...

Ei vastausta vieläkään. Joko ei ole huomannut viestiä tai sitten se ei vaan halua vastata mulle vieläkään. No, elämä on, katsoo nyt onko aamuun mennessä tullut. Jos ei niin sitten en tiedä mitä mun pitäs tehdä, en jaksaisi puhumalla selvittää tätä nyt enkä oikein kehtaa ovellekaan mennä tuosta vain...

Jos selviäis taas nukkumalla ajatukset, hyvää yötä...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei vastausta vieläkään. Joko ei ole huomannut viestiä tai sitten se ei vaan halua vastata mulle vieläkään. No, elämä on, katsoo nyt onko aamuun mennessä tullut. Jos ei niin sitten en tiedä mitä mun pitäs tehdä, en jaksaisi puhumalla selvittää tätä nyt enkä oikein kehtaa ovellekaan mennä tuosta vain...

Jos selviäis taas nukkumalla ajatukset, hyvää yötä...

Lue lisää

Mä tulinkin jo takaisin. Mitä sä laitoit sille? Voihan tuollaiset asiat olla sellaisia, että pitää rauhassa miettiä. Tai ylipäänsä olla rauhallinen hetki pohtia asiaa. Kun on kyse tunneasioista, niin niiden käsittelyyn pitää ottaa se oma aikansa. Mä olen tosi iloinen sun puolesta, että laitoit sille viestiä. Ja ylpeäkin susta. Odotetaan nyt ainakin viikonlopun yli ja sitten menet sen ovelle, jos se ei vastaa. Tietysti kehtaat mennä, sehän vaan kertoo, että sä tosissasi haluat selvittää sen asian. Kaikkein tärkeintä on se, että yrität. Ei se, että saatko kaiken sanottua. Välirikot ottaa sen oman aikansa auetakseen sen jälkeen, kun ne ottaa käsittelyyn, mutta varmasti ne saa auki. Musta tuntuu niin positiiviselta se, että laitoit sille viestiä. Teit kiltisti. Sekin vaan todistaa, että olet hyvä ystävä.

................ kirjoitti:

Mä tulinkin jo takaisin. Mitä sä laitoit sille? Voihan tuollaiset asiat olla sellaisia, että pitää rauhassa miettiä. Tai ylipäänsä olla rauhallinen hetki pohtia asiaa. Kun on kyse tunneasioista, niin niiden käsittelyyn pitää ottaa se oma aikansa. Mä olen tosi iloinen sun puolesta, että laitoit sille viestiä. Ja ylpeäkin susta. Odotetaan nyt ainakin viikonlopun yli ja sitten menet sen ovelle, jos se ei vastaa. Tietysti kehtaat mennä, sehän vaan kertoo, että sä tosissasi haluat selvittää sen asian. Kaikkein tärkeintä on se, että yrität. Ei se, että saatko kaiken sanottua. Välirikot ottaa sen oman aikansa auetakseen sen jälkeen, kun ne ottaa käsittelyyn, mutta varmasti ne saa auki. Musta tuntuu niin positiiviselta se, että laitoit sille viestiä. Teit kiltisti. Sekin vaan todistaa, että olet hyvä ystävä.

Lue lisää

Mulle tuli nyt mieleen, että voisithan sä kirjoittaa sille sun kaverille sähköpostiviestin, jotta saat käsitellä kirjoittamalla ja sitten laittaa tekstiviestin sille, että kirjoitit sellaisen, jotta se varmasti lukee sen. Ja kerro sitten millainen sun olo on nyt ollut, kun jaksat. Mä haluan tietää.

............. kirjoitti:

Mulle tuli nyt mieleen, että voisithan sä kirjoittaa sille sun kaverille sähköpostiviestin, jotta saat käsitellä kirjoittamalla ja sitten laittaa tekstiviestin sille, että kirjoitit sellaisen, jotta se varmasti lukee sen. Ja kerro sitten millainen sun olo on nyt ollut, kun jaksat. Mä haluan tietää.

Lue lisää

Mä toivon, että se sun ystävä vastasi sulle etkä tunne oloasi enää yksinäiseksi. Jos se ei vastannut, niin toivottavasti se asia ei saannut sun mieltä maahan. Aina sellainen on vähän hankalaa, mutta voit korjata sen, jos otat ihan rohkeasti sen ongelman esiin. Oli se sitten väärinkäsitys tai loukkaantuminen, tai mikä tahansa. Otat ongelman esiin ja yrität ymmärtää mitä se kokee, olla se ihminen, joka on ollut sille tärkeä. Se on se tärkein asia siinä, että otat sen ongelman esiin ja yrität näyttää, että olet se sama ihminen, jonka kaveri se on ollut lapsesta. Toivottavasti et lannistunut. Se on vaan hyvä, jos kaikki ei mene heti täydellisesti, koska ei silloin opi pyrkimään tasaiseen hyvään oloon. Kun olet masentunut, niin luultavasti lannistut helposti yksittäisissä asioissa sen vuoksi. Yritä silti korjata se juttu sun kaverin kanssa, niin mun ei tarvitse ajatella, että tunnet yksinäisyyttä ja ei ole ketään kelle puhua. Onko tarpeeksi itsekäs syy :)
Ehkä olin jollain lailla väärässä siinä, että voisin auttaa sua. Koska mitä positiivisemmalta tuntuu, sitä enemmän varmasti tuntuu hienolta ajatella sitä, että kun kuitenkin olen poikaystäväni kanssa ja vietän suuren osan ajasta sen seurassa ja on joskus helliä hetkiä vaikka riitojakin jne. Mä sanon tälleen suoraan, vaikka kuinka et haluaisi kuulla. Kyllä mä sen tiedän, että se voi pään sisässä tehdä tuhoja, jos antaa sille liikaa valtaa ja ei edelleenkään puhu niistä tuntemuksista, vihoista ym. mitä tuntuu. Jota et siis tee. En mä sua siitä syytä, ei se ole todellakaan helppoa. Mutta ehkä liian tuskaisaa pitää ne vaan sisällään, jos minä niitä aiheutan. Tietty siinä mielessä en ehkä voi auttaa, jos osa pahasta olosta on sellaista, jota ei voi yhdessä käsitellä. Ehkä mä olin väärässä, mutta siinä olen oikeassa, että hankkisit vähän jatkuvuutta tunteisiisi. Vaihtelet ihan jatkuvasti vihan ja surun välissä ja kaiken muunkin välissä. Mä olen päättänyt olla jatkuva ja jos sulle tulee vielä puhumisolo, niin voin jutella, mutta mä en nyt oikeasti vietä täällä kauheasti aikaa. Ja se syy siihen juttelemiseen ei todellakaan ole sun roikottaminen, mitä ihanan itsekeskeisesti ajattelet, vaan se että tuo sun aloitus pisti ja musersi mun sydäntä niin paljon, että ajattelin, että en sen lukemisen jälkeen enää voi haluta olla olematta jotenkin edes pienesti läsnä. Se tuntui tosi pahalta. Mutta siis miksi hemmetissä mä haluaisin, että sä roikut mussa, kun ainut mitä yleensä teet, on että jotenkin tosi ihanasti piilovittuilet tai sitten yrität jotenkin satuttaa. Voi sitä yrittää olla vähän vähemmän siili, vaikka ne onkin niiden piikkien alla ja piikkien kanssa tosi söpöjä.
En mä tiedä, mutta haluaisitko itse roikuttaa jotain terävää, joka jatkuvasti vittuilee ja vihjailee jostain narsismista ja insestistä. Niin, no en tietenkään tiedä oletko masokisti, mutta mä en ainakaan vielä viimeksi ollut, kun tarkistin.

............. kirjoitti:

Mä toivon, että se sun ystävä vastasi sulle etkä tunne oloasi enää yksinäiseksi. Jos se ei vastannut, niin toivottavasti se asia ei saannut sun mieltä maahan. Aina sellainen on vähän hankalaa, mutta voit korjata sen, jos otat ihan rohkeasti sen ongelman esiin. Oli se sitten väärinkäsitys tai loukkaantuminen, tai mikä tahansa. Otat ongelman esiin ja yrität ymmärtää mitä se kokee, olla se ihminen, joka on ollut sille tärkeä. Se on se tärkein asia siinä, että otat sen ongelman esiin ja yrität näyttää, että olet se sama ihminen, jonka kaveri se on ollut lapsesta. Toivottavasti et lannistunut. Se on vaan hyvä, jos kaikki ei mene heti täydellisesti, koska ei silloin opi pyrkimään tasaiseen hyvään oloon. Kun olet masentunut, niin luultavasti lannistut helposti yksittäisissä asioissa sen vuoksi. Yritä silti korjata se juttu sun kaverin kanssa, niin mun ei tarvitse ajatella, että tunnet yksinäisyyttä ja ei ole ketään kelle puhua. Onko tarpeeksi itsekäs syy :)
Ehkä olin jollain lailla väärässä siinä, että voisin auttaa sua. Koska mitä positiivisemmalta tuntuu, sitä enemmän varmasti tuntuu hienolta ajatella sitä, että kun kuitenkin olen poikaystäväni kanssa ja vietän suuren osan ajasta sen seurassa ja on joskus helliä hetkiä vaikka riitojakin jne. Mä sanon tälleen suoraan, vaikka kuinka et haluaisi kuulla. Kyllä mä sen tiedän, että se voi pään sisässä tehdä tuhoja, jos antaa sille liikaa valtaa ja ei edelleenkään puhu niistä tuntemuksista, vihoista ym. mitä tuntuu. Jota et siis tee. En mä sua siitä syytä, ei se ole todellakaan helppoa. Mutta ehkä liian tuskaisaa pitää ne vaan sisällään, jos minä niitä aiheutan. Tietty siinä mielessä en ehkä voi auttaa, jos osa pahasta olosta on sellaista, jota ei voi yhdessä käsitellä. Ehkä mä olin väärässä, mutta siinä olen oikeassa, että hankkisit vähän jatkuvuutta tunteisiisi. Vaihtelet ihan jatkuvasti vihan ja surun välissä ja kaiken muunkin välissä. Mä olen päättänyt olla jatkuva ja jos sulle tulee vielä puhumisolo, niin voin jutella, mutta mä en nyt oikeasti vietä täällä kauheasti aikaa. Ja se syy siihen juttelemiseen ei todellakaan ole sun roikottaminen, mitä ihanan itsekeskeisesti ajattelet, vaan se että tuo sun aloitus pisti ja musersi mun sydäntä niin paljon, että ajattelin, että en sen lukemisen jälkeen enää voi haluta olla olematta jotenkin edes pienesti läsnä. Se tuntui tosi pahalta. Mutta siis miksi hemmetissä mä haluaisin, että sä roikut mussa, kun ainut mitä yleensä teet, on että jotenkin tosi ihanasti piilovittuilet tai sitten yrität jotenkin satuttaa. Voi sitä yrittää olla vähän vähemmän siili, vaikka ne onkin niiden piikkien alla ja piikkien kanssa tosi söpöjä.
En mä tiedä, mutta haluaisitko itse roikuttaa jotain terävää, joka jatkuvasti vittuilee ja vihjailee jostain narsismista ja insestistä. Niin, no en tietenkään tiedä oletko masokisti, mutta mä en ainakaan vielä viimeksi ollut, kun tarkistin.

Lue lisää

En ole vähään aikaan kirjoittanut mitään, on ollut vähän sellainen olo että en ole jaksanut. Jotenkin vain tuntui jotenkin vaikealta.

En nyt tiedä mitä tuon kaverin kanssa tapahtuu, lähetin sille sen viestin silloin aiemmin enkä siihen saanut vastausta, lähetin sunnutaina vielä viestin että voitaisko nähdä että haluisin puhua vähän niin siihen sain vastauksen "Ei nyt.". Eli sain vastauksen sentään eikä minua täysin torjutukaan, ihan positiivista sinänsä. Nyt vaan joku päivä uudestaan kysyn että voitaisko puhua, mä haluan loppujen lopuksi ihan kasvokkain hoitaa tän. Näin saan helpommin selville äänensävystä/eleistä että mitä tämä kaveri ajattelee. Ja samalla voin itsekin näyttää että mä olen tosissani asiassa enkä lauo vain tyhjiä sanoja.

Nyt olen alkanut saamaan untakin ihan hyvin, kunhan vain teen ensin asioita ja odotan että olen todellakin niin puhki että en enää jaksa olla hereillä. Jos yhtään aiemmin menen nukkumaan niin en saa unta ja pyörin sitten vain sängyssä ja nukahdan joskus aamuyöllä ja herään herätyskellon soittoon. Kuitenkin tuntuu kuin ei oikeastaan olisi edes kunnolla levännyt yöllä, aamulla ei ole virkeä olo kuten ennen. Jotenkin vaan väsyttää aamulla ja sitten koko päivän, ei jaksaisi mitään. Nukun kyllä tarpeeksi (9-10h pyrin joka yö nukkumaan, tuo 9h on todettu sopivaksi jo pitkän aikaa sitten) mutta silti aamulla olo on kuin ei olisi saanut edes levättyä, voisi milloin tahansa heittäytyä sohvalle ja nukkua. Haluais tehdä asioita, etenkin tärkeitä sellaisia, mutta en vaan saa itseäni tekemään niitä, en vain jaksa. Sanoit toki että ei pitäiskään jaksaa eikä soimata itseäni tällä mutta en vaan voi sille mitään, mun oikeasti pitäis jaksaa. Mua harmittaa kun päivät menee siinä että aamulla käyt suihkussa, syöt, menet koneelle, katsot mitä maailmalla on tapahtunut, käyt jossain pihalla että heräis vähän, ei auta, menet takas sisälle ja yrität tehdä asioita, väsyttää, ei viitsi tehdä mitään, menet koneelle kun ei muustakaan tule mitään ja ehkä käyt jossain illalla jos jaksat - yksin kaikki. Toki kaikki syömiset jne tarpeelliset asiat välissä mutta samaa kaavaa seuraa joka päivä. Sitten huomaatkin että kuukausi on taas puolivälissä, mitä minä olen saanut aikaan viimeisen kolmen kuukauden aikana? En niin mitään.

Mä en mahda sille mitään että mun mielialat vaihtelee niin paljon. Mä reagoin melko vahvasti kaikkeen, musiikkikin saa jo aikaan tiettyjä tuntemuksia kappaleesta riippuen. Musiikki auttaakin mua monesti käsittelemään tunteita, ne auttaa tuomaan niitä esiin paremmin. Ei tietenkään aina tule tietynlaista tunnetta tietynlaisesta musiikista, en mene surulliseksi automaattisesti jos satun kuuntelemaan sellaisen kappaleen jota kuuntelen ehkä surua käsitellessäni mutta silloin kun suren voin etsiä sen saman kappaleen ihan sitä tarkoitusta varten että saan paremmin sen surun ulos. Ja se auttaa. Samoin kun on hyvä olo niin laitan jonkun biisin soimaan jossa on hyvä meininki jolloin pystyy taas vähän aikaa olla iloinen eikä pienet vastoinkäymiset haittaa.
Mutta yleensäkin reagoin asioihin omasta mielestänikin liikaa, päivä voi olla ihan positiivinen ja hyvä mutta sitten sattuu jotain negatiivista niin alkaa heti vituttaa. Myöhemmin päivä taas tuntuu paremmalta tai sitten ollaan passiivisia, sen näkee aina sitten.

Olen myös huomannut että mä en pysty keskittymään kunnolla mihinkään. Mun ajatukset lähtee väkisin harhailemaan jos jotain 'ei-niin-mielenkiintoista' pitäisi tehdä/lukea/opetella. Sitten huomaankin että eihän mun päähän jääny tästä mitään. Tähän jossain määrin auttaa tuo musiikkikin, peittää muita hälyääniä alleen (muiden puheen jne) mutta sitten taas kun sattuu tulemaan joku kappale johon liittyy joku tapahtuma tai henkilö niin ajatukset menee taas muille maille. Mulla ei ole luku- tai lukihäiriöö mutta keskittyminen on vaikeutunut jotenkin, huomasin tämän jo melko pitkän aikaa sitten. Voi olla että tuo yksi lääkitys josta oon paljon puhunu saatto vaikuttaa siihenkin ja nyt en sitten osaa enää keskittyä kuten ennen. Tuli nyt vain mieleen tässä kun on muitakin asioita purettu.

Mä en roiku sussa enkä haluakaan, ihan vapaaehtoisesti kirjoitan tänne.
Kuitenkin tuntuu kuin näihin ihmisiin joihin olen tutustunut olisin ehkä tarttunutkin roikkumaan enkä osannut päästää irti, siitä varmaan johtuivat nämä kaikenlaiset ristiriitaisetkin tunteet ihmisiä kohtaan. Nyt kuitenkin kun tässä muutaman päivän hiljaiselon aikana sain sitäkin asiaa paremmaksi, nyt ei enää suututa jos joku tekee jotain ilman minua, se on niiden elämää ja teenhän minäkin asioita ilman heitä, miksi he eivät saisi? Tajusin että olen ollut jollain tasolla itsekkäämpi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Nyt kuitenkin kun tämän tajusin niin on helpompaa.

Siinä parin viimepäivän tuntemuksia ja tuloksia. Nyt voisin taas yrittää tehdä jotain, vaikka on edelleen sellainen väsynyt olo...

Kiinnostaako? kirjoitti:

En ole vähään aikaan kirjoittanut mitään, on ollut vähän sellainen olo että en ole jaksanut. Jotenkin vain tuntui jotenkin vaikealta.

En nyt tiedä mitä tuon kaverin kanssa tapahtuu, lähetin sille sen viestin silloin aiemmin enkä siihen saanut vastausta, lähetin sunnutaina vielä viestin että voitaisko nähdä että haluisin puhua vähän niin siihen sain vastauksen "Ei nyt.". Eli sain vastauksen sentään eikä minua täysin torjutukaan, ihan positiivista sinänsä. Nyt vaan joku päivä uudestaan kysyn että voitaisko puhua, mä haluan loppujen lopuksi ihan kasvokkain hoitaa tän. Näin saan helpommin selville äänensävystä/eleistä että mitä tämä kaveri ajattelee. Ja samalla voin itsekin näyttää että mä olen tosissani asiassa enkä lauo vain tyhjiä sanoja.

Nyt olen alkanut saamaan untakin ihan hyvin, kunhan vain teen ensin asioita ja odotan että olen todellakin niin puhki että en enää jaksa olla hereillä. Jos yhtään aiemmin menen nukkumaan niin en saa unta ja pyörin sitten vain sängyssä ja nukahdan joskus aamuyöllä ja herään herätyskellon soittoon. Kuitenkin tuntuu kuin ei oikeastaan olisi edes kunnolla levännyt yöllä, aamulla ei ole virkeä olo kuten ennen. Jotenkin vaan väsyttää aamulla ja sitten koko päivän, ei jaksaisi mitään. Nukun kyllä tarpeeksi (9-10h pyrin joka yö nukkumaan, tuo 9h on todettu sopivaksi jo pitkän aikaa sitten) mutta silti aamulla olo on kuin ei olisi saanut edes levättyä, voisi milloin tahansa heittäytyä sohvalle ja nukkua. Haluais tehdä asioita, etenkin tärkeitä sellaisia, mutta en vaan saa itseäni tekemään niitä, en vain jaksa. Sanoit toki että ei pitäiskään jaksaa eikä soimata itseäni tällä mutta en vaan voi sille mitään, mun oikeasti pitäis jaksaa. Mua harmittaa kun päivät menee siinä että aamulla käyt suihkussa, syöt, menet koneelle, katsot mitä maailmalla on tapahtunut, käyt jossain pihalla että heräis vähän, ei auta, menet takas sisälle ja yrität tehdä asioita, väsyttää, ei viitsi tehdä mitään, menet koneelle kun ei muustakaan tule mitään ja ehkä käyt jossain illalla jos jaksat - yksin kaikki. Toki kaikki syömiset jne tarpeelliset asiat välissä mutta samaa kaavaa seuraa joka päivä. Sitten huomaatkin että kuukausi on taas puolivälissä, mitä minä olen saanut aikaan viimeisen kolmen kuukauden aikana? En niin mitään.

Mä en mahda sille mitään että mun mielialat vaihtelee niin paljon. Mä reagoin melko vahvasti kaikkeen, musiikkikin saa jo aikaan tiettyjä tuntemuksia kappaleesta riippuen. Musiikki auttaakin mua monesti käsittelemään tunteita, ne auttaa tuomaan niitä esiin paremmin. Ei tietenkään aina tule tietynlaista tunnetta tietynlaisesta musiikista, en mene surulliseksi automaattisesti jos satun kuuntelemaan sellaisen kappaleen jota kuuntelen ehkä surua käsitellessäni mutta silloin kun suren voin etsiä sen saman kappaleen ihan sitä tarkoitusta varten että saan paremmin sen surun ulos. Ja se auttaa. Samoin kun on hyvä olo niin laitan jonkun biisin soimaan jossa on hyvä meininki jolloin pystyy taas vähän aikaa olla iloinen eikä pienet vastoinkäymiset haittaa.
Mutta yleensäkin reagoin asioihin omasta mielestänikin liikaa, päivä voi olla ihan positiivinen ja hyvä mutta sitten sattuu jotain negatiivista niin alkaa heti vituttaa. Myöhemmin päivä taas tuntuu paremmalta tai sitten ollaan passiivisia, sen näkee aina sitten.

Olen myös huomannut että mä en pysty keskittymään kunnolla mihinkään. Mun ajatukset lähtee väkisin harhailemaan jos jotain 'ei-niin-mielenkiintoista' pitäisi tehdä/lukea/opetella. Sitten huomaankin että eihän mun päähän jääny tästä mitään. Tähän jossain määrin auttaa tuo musiikkikin, peittää muita hälyääniä alleen (muiden puheen jne) mutta sitten taas kun sattuu tulemaan joku kappale johon liittyy joku tapahtuma tai henkilö niin ajatukset menee taas muille maille. Mulla ei ole luku- tai lukihäiriöö mutta keskittyminen on vaikeutunut jotenkin, huomasin tämän jo melko pitkän aikaa sitten. Voi olla että tuo yksi lääkitys josta oon paljon puhunu saatto vaikuttaa siihenkin ja nyt en sitten osaa enää keskittyä kuten ennen. Tuli nyt vain mieleen tässä kun on muitakin asioita purettu.

Mä en roiku sussa enkä haluakaan, ihan vapaaehtoisesti kirjoitan tänne.
Kuitenkin tuntuu kuin näihin ihmisiin joihin olen tutustunut olisin ehkä tarttunutkin roikkumaan enkä osannut päästää irti, siitä varmaan johtuivat nämä kaikenlaiset ristiriitaisetkin tunteet ihmisiä kohtaan. Nyt kuitenkin kun tässä muutaman päivän hiljaiselon aikana sain sitäkin asiaa paremmaksi, nyt ei enää suututa jos joku tekee jotain ilman minua, se on niiden elämää ja teenhän minäkin asioita ilman heitä, miksi he eivät saisi? Tajusin että olen ollut jollain tasolla itsekkäämpi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Nyt kuitenkin kun tämän tajusin niin on helpompaa.

Siinä parin viimepäivän tuntemuksia ja tuloksia. Nyt voisin taas yrittää tehdä jotain, vaikka on edelleen sellainen väsynyt olo...

Lue lisää

Tuli heti mieleen että mulla on ehkä aina aamuisinkin sellainen väsynyt olo koska mulla ei ole mitään mitä odottaa päivässä. Mä muistan kun joskus oli aina sovittu että lähdetään kaveriporukalla jonnekin niin aamulla suunnilleen hyppäs sängystä ja oli pirteä kuin peipponen, samoin silloin kun meillä oli jotain tämän erään tytön kanssa niin aamulla herätessä oli sellainen fiilis että "jes, tästä tulee hyvä päivä". En edes muista milloin mulla olis ollu tälläsiä tuntemuksia aamulla. Ja kun niitä ei ole aamulla niin koko päivä on sitä samaa harmaata ohi lipuvaa massaa.

Mä kaipaan niitä aikoja.

Enkä oikeastaan tiedä mistä minä sellaisia tuntemuksia nyt saisin. En muista milloin mulla olis ollu perhosia vatsassa (positiivisessa mielessä). Mulla ei ole mitään mitä odottaa. Innolla ainakaan.

Muutenkin joskus kun vaikka alkutalvesta heräsin ja avasin verhot niin pelkästään se pakkasaamun kirpeys ja se vähäinen lumen määrä sai mut hyvälle tuulelle ja oli pakko käydä ulkona ihmettelemässä asioita, jo pelkästään se verhojen avaaminen sai mulle sellaisen hyvän fiiliksen. Viime talvena oli jo sellainen olo että eipä tuossa mitään ihmeellistä.

Mutta joo takas kellumaan harmaaseen massaan, jos sitä kävis vaikka kävelemässä, sais olla vähän viileämpää vielä niin olisi piristävämpää...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tuli heti mieleen että mulla on ehkä aina aamuisinkin sellainen väsynyt olo koska mulla ei ole mitään mitä odottaa päivässä. Mä muistan kun joskus oli aina sovittu että lähdetään kaveriporukalla jonnekin niin aamulla suunnilleen hyppäs sängystä ja oli pirteä kuin peipponen, samoin silloin kun meillä oli jotain tämän erään tytön kanssa niin aamulla herätessä oli sellainen fiilis että "jes, tästä tulee hyvä päivä". En edes muista milloin mulla olis ollu tälläsiä tuntemuksia aamulla. Ja kun niitä ei ole aamulla niin koko päivä on sitä samaa harmaata ohi lipuvaa massaa.

Mä kaipaan niitä aikoja.

Enkä oikeastaan tiedä mistä minä sellaisia tuntemuksia nyt saisin. En muista milloin mulla olis ollu perhosia vatsassa (positiivisessa mielessä). Mulla ei ole mitään mitä odottaa. Innolla ainakaan.

Muutenkin joskus kun vaikka alkutalvesta heräsin ja avasin verhot niin pelkästään se pakkasaamun kirpeys ja se vähäinen lumen määrä sai mut hyvälle tuulelle ja oli pakko käydä ulkona ihmettelemässä asioita, jo pelkästään se verhojen avaaminen sai mulle sellaisen hyvän fiiliksen. Viime talvena oli jo sellainen olo että eipä tuossa mitään ihmeellistä.

Mutta joo takas kellumaan harmaaseen massaan, jos sitä kävis vaikka kävelemässä, sais olla vähän viileämpää vielä niin olisi piristävämpää...

Lue lisää

Hyvä, että vastasi. On positiivista, vaikkakin ehkä vähän vihaisen kuulonen, mutta kumminkin kertoo siitä, että sen asian voi selvittää. Se ei vaan juuri ehkä vielä usko, että olet tosissasi. Miten muuten niiden sun mielialavaihtelujen kanssa. Pystytkö sanomaan itsellesi etukäteen, että se sun kaveri on vihainen ja voi sanoa jotain mikä ärsyttää sua ilman, että se vaikuttaa sun mielialaan. Siis pystytkö saamaan niin vahvasti sen tunteen esiin, että haluat selvittää sen jutun ja ymmärtää sen sun kaverin näkökulman. Siis onko sulle helppoa vai vaikeaa olla itse suuttumatta, jos sulle ollaan vihasia? Se on ainakin musta helpompaa silloin, kun ymmärtää, että jokaisella on oma näkökulmansa ja täysi oikeus siihen. Ja aika usein mulla menee myös niin, että alkaakin jotenkin tasata oloa, että jos toiset ovat ärsyyntyneitä, niin yhtäkkiä oma pinna kasvaakin vaan. Tai jos vihaisia, niin tulee lempeä olo. Tasautuu jotenkin. Mutta vaikuttaa ne myös toisinkin. Susta tulee aika helposti juuri niiden mielialavaihtelujen takia sellainen olo, että monet sun sanat on tyhjiä. Kun mielialasi ehtii vaihtua ja tarkoitat joitain sanomisiasi vain jotain 2 minuuttia etkä johdonmukaisesti pysy niissä. Ymmärrän kyllä, että ei ne sanomisen hetkellä ole tarkoitettu täysin tyhjiksi etkä kauheasti itse voi sille mitään, mutta siis se olo voi sillä sun kaverillakin olla. Onhan se varmaan sulle itsellesikin rankkaa, että ajatukset vaihtelevat niin paljon. Sekin vie energiaa. Niihin vaihteluihin auttaa vähän se, että kirjaa niitä ylös. Se vaatii aika paljon kirjaamista, mutta siis kaikki ärsykkeet, jotka laukaisevat mitäkin oloa ja olon voimakkuus asteella 4-10, olon kesto jne. Sitten on lopulta niin hyvä ymmärrys omista vaihteluista, että kun tulee jokin ärsyke, niin ehtii ennen sitä reagoimista ajatella, että tämä asia tekee minut vihaiseksi, joka on voimakkuudeltaan 9 ja varmaan tiuskin ja pompin tasajalkaa. Se alkaa mennä vähän hassuksikin, kun aina miettii, että kiitos vaan, tämähän tekee minut loppupäiväksi vihaiseksi tms. Mutta niihin on enemmän otetta, kun järkevä ajatus tulee ennen reagointia tai samoilla paikkein sen kanssa. Kirjoita reagointejasi ylös, vaikka se tuntuisikin tylsältä.
Eikä se siis haittaa, että sun mielialat vaihtelee. Mä vaan olin susta huolissani, että miten jaksat sitä.
Mulla on ihan täsmälleen samoin musiikin kanssa. Siis juuri noin. Paitsi että se ei auta keskittymään, kun alan keskittyä sen kuunteluun. Mutta muuten tuntuu ihan samalta. Ja koen itse kanssa, että se on asia, mikä auttaa, että se aiheuttaa reaktioita. Kun asiat ehkä käsittelee ainakin kahdella tavalla. Jollain järkevällä tasolla, jossa pohtii miksi tuntee mitenkin jne. Mutta se tarvii rinnalle sen, että itkee jos on surullinen ja hymyilee jos iloinen. Muuten ne tunteet on järkeistetty vaan lukkoon eikä kaikkia edes saatu ulos. Mulla menee helposti ne lukkoon ja ei mua oikeastaan ole pitkään aikaan itkettänytkään kuin musiikki. Itkeä kuitenkin pitää, koska sellaisia tunteita on. Ehkä jotenkin jopa tehokkaampaa se, että ne tunteet tulee esiin ja niitä käsittelee kuin pelkkä niiden ajattelu.
Mä olen aina kokenut sen jotenkin niin, että näkökenttä värjäytyy jollain tavalla tietyksi tunteeksi. Kun soi edes päässä jotain iloista tai surullista, niin ihan kaikki, jokaikinen askelkin tuntuu saman sävyseltä.
Jossain määrin myös maalaukset ym. vaikuttaa sillä tavalla muhun, mutta ei ollenkaan niin kokonaisvaltaisesti.
Ei sun oikeasti pidä jaksaa! Et todellakaan ole maailman ainut ihminen, jonka pitää jaksaa tehdä kaikki asiat tai edes jotain masennuksesta huolimatta. Sä jaksat sitten, kun olo on tarpeeksi hyvä. Ja oma pääsi kyllä tietää, että tulet tyytyväisemmäksi, kun jaksat asioita. Et sä tahallasi ole jaksamatta. Koska sullehan vaan tulee itsellesi paha mieli siitä, että et jaksa. Jos jaksaisit, niin olisit jaksanut jo, koska sulle tulisi siitä aikaansaava olo etkä syyttäisi itseäsi niin paljon. Mutta sä et jaksa, koska olet masentunut. Ei todellakaan ole mitään, mitä sun pitäisi jaksaa! Ihan oikeasti, älä ajattele noin. Siitä ajatuksesta on todella vaikea päästä pois, mutta kun pitäisi, koska se vaan pahentaa oloa.

................ kirjoitti:

Hyvä, että vastasi. On positiivista, vaikkakin ehkä vähän vihaisen kuulonen, mutta kumminkin kertoo siitä, että sen asian voi selvittää. Se ei vaan juuri ehkä vielä usko, että olet tosissasi. Miten muuten niiden sun mielialavaihtelujen kanssa. Pystytkö sanomaan itsellesi etukäteen, että se sun kaveri on vihainen ja voi sanoa jotain mikä ärsyttää sua ilman, että se vaikuttaa sun mielialaan. Siis pystytkö saamaan niin vahvasti sen tunteen esiin, että haluat selvittää sen jutun ja ymmärtää sen sun kaverin näkökulman. Siis onko sulle helppoa vai vaikeaa olla itse suuttumatta, jos sulle ollaan vihasia? Se on ainakin musta helpompaa silloin, kun ymmärtää, että jokaisella on oma näkökulmansa ja täysi oikeus siihen. Ja aika usein mulla menee myös niin, että alkaakin jotenkin tasata oloa, että jos toiset ovat ärsyyntyneitä, niin yhtäkkiä oma pinna kasvaakin vaan. Tai jos vihaisia, niin tulee lempeä olo. Tasautuu jotenkin. Mutta vaikuttaa ne myös toisinkin. Susta tulee aika helposti juuri niiden mielialavaihtelujen takia sellainen olo, että monet sun sanat on tyhjiä. Kun mielialasi ehtii vaihtua ja tarkoitat joitain sanomisiasi vain jotain 2 minuuttia etkä johdonmukaisesti pysy niissä. Ymmärrän kyllä, että ei ne sanomisen hetkellä ole tarkoitettu täysin tyhjiksi etkä kauheasti itse voi sille mitään, mutta siis se olo voi sillä sun kaverillakin olla. Onhan se varmaan sulle itsellesikin rankkaa, että ajatukset vaihtelevat niin paljon. Sekin vie energiaa. Niihin vaihteluihin auttaa vähän se, että kirjaa niitä ylös. Se vaatii aika paljon kirjaamista, mutta siis kaikki ärsykkeet, jotka laukaisevat mitäkin oloa ja olon voimakkuus asteella 4-10, olon kesto jne. Sitten on lopulta niin hyvä ymmärrys omista vaihteluista, että kun tulee jokin ärsyke, niin ehtii ennen sitä reagoimista ajatella, että tämä asia tekee minut vihaiseksi, joka on voimakkuudeltaan 9 ja varmaan tiuskin ja pompin tasajalkaa. Se alkaa mennä vähän hassuksikin, kun aina miettii, että kiitos vaan, tämähän tekee minut loppupäiväksi vihaiseksi tms. Mutta niihin on enemmän otetta, kun järkevä ajatus tulee ennen reagointia tai samoilla paikkein sen kanssa. Kirjoita reagointejasi ylös, vaikka se tuntuisikin tylsältä.
Eikä se siis haittaa, että sun mielialat vaihtelee. Mä vaan olin susta huolissani, että miten jaksat sitä.
Mulla on ihan täsmälleen samoin musiikin kanssa. Siis juuri noin. Paitsi että se ei auta keskittymään, kun alan keskittyä sen kuunteluun. Mutta muuten tuntuu ihan samalta. Ja koen itse kanssa, että se on asia, mikä auttaa, että se aiheuttaa reaktioita. Kun asiat ehkä käsittelee ainakin kahdella tavalla. Jollain järkevällä tasolla, jossa pohtii miksi tuntee mitenkin jne. Mutta se tarvii rinnalle sen, että itkee jos on surullinen ja hymyilee jos iloinen. Muuten ne tunteet on järkeistetty vaan lukkoon eikä kaikkia edes saatu ulos. Mulla menee helposti ne lukkoon ja ei mua oikeastaan ole pitkään aikaan itkettänytkään kuin musiikki. Itkeä kuitenkin pitää, koska sellaisia tunteita on. Ehkä jotenkin jopa tehokkaampaa se, että ne tunteet tulee esiin ja niitä käsittelee kuin pelkkä niiden ajattelu.
Mä olen aina kokenut sen jotenkin niin, että näkökenttä värjäytyy jollain tavalla tietyksi tunteeksi. Kun soi edes päässä jotain iloista tai surullista, niin ihan kaikki, jokaikinen askelkin tuntuu saman sävyseltä.
Jossain määrin myös maalaukset ym. vaikuttaa sillä tavalla muhun, mutta ei ollenkaan niin kokonaisvaltaisesti.
Ei sun oikeasti pidä jaksaa! Et todellakaan ole maailman ainut ihminen, jonka pitää jaksaa tehdä kaikki asiat tai edes jotain masennuksesta huolimatta. Sä jaksat sitten, kun olo on tarpeeksi hyvä. Ja oma pääsi kyllä tietää, että tulet tyytyväisemmäksi, kun jaksat asioita. Et sä tahallasi ole jaksamatta. Koska sullehan vaan tulee itsellesi paha mieli siitä, että et jaksa. Jos jaksaisit, niin olisit jaksanut jo, koska sulle tulisi siitä aikaansaava olo etkä syyttäisi itseäsi niin paljon. Mutta sä et jaksa, koska olet masentunut. Ei todellakaan ole mitään, mitä sun pitäisi jaksaa! Ihan oikeasti, älä ajattele noin. Siitä ajatuksesta on todella vaikea päästä pois, mutta kun pitäisi, koska se vaan pahentaa oloa.

Lue lisää

Ja se jaksamattomuus ei johdu sun persoonasta vaan vain ja ainostaan siitä, että sulla on huono olo! Muista se. Mulle tuli niin paha olo joskus, kun äiti aina soitteli ja jakoi kanssani ajatuksia kuinka olen luuseri, kun en tee mitään. Siis niin kuin rinnasti minun persoonaan niissä puheluissaan siihen jaksamattomuuteen. Silloin se tuntui siltä, että olen siis tällainen enkä koskaan voi jaksaakaan parantaa jaksamistani, koska olen tällainen. Ja siltä, että olisin vetänyt ranteet auki pelkästään siitä syystä, että mua ei tarvitse joutua enää tuntemaan, pääsee musta. Joten varokin ajattelemasta, että sinä olisit jotenkin huono tai jaksamaton. Tiedän sen niin vahvasti, että se ei ole totta. Mäkin jaksan nykyään. Säkin jaksat silloin, kun on hyvä olo. Etenkin sen jälkeen, kun on tuntunut niin pahalta oma aikaansaamattomuus. Älä stressaa niin kauheasti siitä. Se alkaa mennä ihan hyvin omalla ajallaan.
Toinen mitä mulle sanottiin aina oli että mulla ei ole oikeutta olla tekemättä mitään. Oli. Samoin sulla on. Sun on paha olo, sulla on siihen kaikki oikeus ja sun olemassa olon oikeutus on sinä itse. Se, että olet ainut sinä. Mulla on aika monta opiskelutoveriakin ja opettajiakin, joilla on samanlaisia kokemuksia. Niitä on monella eikä tarvitse tuntea yhtään huonoutta siitä. Myöhemmin sen ehkä ajattelee jopa positiivisena asiana.
Hei... Yritätkö jooko miettiä aina päivässä edes yhden positiivisen asian elämästäsi. Mä en välttämättä halua kuulla niitä, mutta voisitko kirjoittaa niitä itsellesi ylös. Me voidaan kyllä puhua harmaudesta, mutta sitä ei saa ajatella liikaa niin. Mä huomasin, että kun itsekin aloin etsiä vain positiivisia asioita, niin sitä tuli iloisemmaksi ja asiat tuntui siltä, että ne oli paremmin. Tee säkin niin. Kirjoita omasta elämästäsi ainakin yksi positiivinen asia päivässä, niin se herääminen alkaa ehkä tuntua iloisemmalta.
Tiedän ihan hyvin omasta kokemuksesta, että jos on masentunut olo eikä ole energiaa tehdä mitään, niin jatkuvasti kello tuntuu tikittävän ja elämän hiekka valuvan siinä tiimalasissa. Mutta se ei tunnu enää siltä, kun on parempi olo, vaikka olisi jo paljon vanhempikin. Se ei tunnu yhtään pahalta, että 3 kuukautta meni taas etkä mielestäsi saanut mitään aikaan, jos myöhemmin elämässä olet onnellinen. Ei vaikka kuinka monta vuotta menisi niin. Sillä ei enää silloin ole väliä. Se on painostavaa vain silloin, kun tuntuu ettei saa aikaiseksi jotain ja luulee, että koskaan myöhemmin ei enää voi tehdä mitään. Kun ihminen elää aina kuitenkin sitä hetkeä jossa on ja näkee sen hetken mahdollisuudet. Niin kuin säkin nyt näet, mitä sun pitäisi tehdä, mutta sitten kun on olo parempi näet sen silloin olevan hetken mahdollisuudet.
Millaisia asioita sä sitten olisit halunnut saada aikaan? Mun mielestä se, että olet käsitellyt oloasi on jo saavutus. Ja mun näkökulmasta sun kirjoitus näyttää siltä, että se käsittely on edennyt ja otithan sä yhteyttä siihen kaveriisikin. Juuri ehkä ne asiat, jotka sun tän hetkiselle ololle on tärkeitä.
Keskittymiskyvyssä on muuten joku rapistumisjuttu. Kun aina sanotaan, että opiskelun vaatimaan keskittymiseen ja lukemiseen sopeutuu 3 kuukaudessa, palaa se omaksumiskyky ja keskittyneisyys. En tiedä missä ajassa se keskittymiskyky rappeutuu, mutta ainakin se siis palaa 3 kk:ssa jos yrittää vaan lukea. Ei tietty yhtään lohduta, jos haluaisi nyt lukea. Ei lohduttanut muakaan yhtään joskus, kun se oli vaikeaa. Tietty se masentuneisuuskin vaikuttaa.
Näiden palstojen lukeminen ei varmaan ole kovin helppoa, kun mielialoilla on tapana vaihdella ärsykkeistä. Ei se aina mullekaan ollut, mutta jotenkin sitä jostain syystä alkaa kehittää keinoja niihin vaihteluihin, koska ne on aikaa raskaita.
Mulla olisi vieläkin taas kirjoitettavaa, mutta aika taas hurahti ja on pakko mennä. Mä en ole vielä edes laittanut vaatteita päälle enkä kammannut hiuksia, ehkä joku päivä lähden näin ulos, kun en saa aivopierujani keskeytettyä:), mutta en ehkä nyt.
En mä siis tarkoittanut, että sä roikkuisit tässä. Ei musta siltä tunnu. Tarkoitin sitä kun luulet, että mä haluan roikottaa sua. Joka ei ole mun motiivi kirjoittaa.

............ kirjoitti:

Ja se jaksamattomuus ei johdu sun persoonasta vaan vain ja ainostaan siitä, että sulla on huono olo! Muista se. Mulle tuli niin paha olo joskus, kun äiti aina soitteli ja jakoi kanssani ajatuksia kuinka olen luuseri, kun en tee mitään. Siis niin kuin rinnasti minun persoonaan niissä puheluissaan siihen jaksamattomuuteen. Silloin se tuntui siltä, että olen siis tällainen enkä koskaan voi jaksaakaan parantaa jaksamistani, koska olen tällainen. Ja siltä, että olisin vetänyt ranteet auki pelkästään siitä syystä, että mua ei tarvitse joutua enää tuntemaan, pääsee musta. Joten varokin ajattelemasta, että sinä olisit jotenkin huono tai jaksamaton. Tiedän sen niin vahvasti, että se ei ole totta. Mäkin jaksan nykyään. Säkin jaksat silloin, kun on hyvä olo. Etenkin sen jälkeen, kun on tuntunut niin pahalta oma aikaansaamattomuus. Älä stressaa niin kauheasti siitä. Se alkaa mennä ihan hyvin omalla ajallaan.
Toinen mitä mulle sanottiin aina oli että mulla ei ole oikeutta olla tekemättä mitään. Oli. Samoin sulla on. Sun on paha olo, sulla on siihen kaikki oikeus ja sun olemassa olon oikeutus on sinä itse. Se, että olet ainut sinä. Mulla on aika monta opiskelutoveriakin ja opettajiakin, joilla on samanlaisia kokemuksia. Niitä on monella eikä tarvitse tuntea yhtään huonoutta siitä. Myöhemmin sen ehkä ajattelee jopa positiivisena asiana.
Hei... Yritätkö jooko miettiä aina päivässä edes yhden positiivisen asian elämästäsi. Mä en välttämättä halua kuulla niitä, mutta voisitko kirjoittaa niitä itsellesi ylös. Me voidaan kyllä puhua harmaudesta, mutta sitä ei saa ajatella liikaa niin. Mä huomasin, että kun itsekin aloin etsiä vain positiivisia asioita, niin sitä tuli iloisemmaksi ja asiat tuntui siltä, että ne oli paremmin. Tee säkin niin. Kirjoita omasta elämästäsi ainakin yksi positiivinen asia päivässä, niin se herääminen alkaa ehkä tuntua iloisemmalta.
Tiedän ihan hyvin omasta kokemuksesta, että jos on masentunut olo eikä ole energiaa tehdä mitään, niin jatkuvasti kello tuntuu tikittävän ja elämän hiekka valuvan siinä tiimalasissa. Mutta se ei tunnu enää siltä, kun on parempi olo, vaikka olisi jo paljon vanhempikin. Se ei tunnu yhtään pahalta, että 3 kuukautta meni taas etkä mielestäsi saanut mitään aikaan, jos myöhemmin elämässä olet onnellinen. Ei vaikka kuinka monta vuotta menisi niin. Sillä ei enää silloin ole väliä. Se on painostavaa vain silloin, kun tuntuu ettei saa aikaiseksi jotain ja luulee, että koskaan myöhemmin ei enää voi tehdä mitään. Kun ihminen elää aina kuitenkin sitä hetkeä jossa on ja näkee sen hetken mahdollisuudet. Niin kuin säkin nyt näet, mitä sun pitäisi tehdä, mutta sitten kun on olo parempi näet sen silloin olevan hetken mahdollisuudet.
Millaisia asioita sä sitten olisit halunnut saada aikaan? Mun mielestä se, että olet käsitellyt oloasi on jo saavutus. Ja mun näkökulmasta sun kirjoitus näyttää siltä, että se käsittely on edennyt ja otithan sä yhteyttä siihen kaveriisikin. Juuri ehkä ne asiat, jotka sun tän hetkiselle ololle on tärkeitä.
Keskittymiskyvyssä on muuten joku rapistumisjuttu. Kun aina sanotaan, että opiskelun vaatimaan keskittymiseen ja lukemiseen sopeutuu 3 kuukaudessa, palaa se omaksumiskyky ja keskittyneisyys. En tiedä missä ajassa se keskittymiskyky rappeutuu, mutta ainakin se siis palaa 3 kk:ssa jos yrittää vaan lukea. Ei tietty yhtään lohduta, jos haluaisi nyt lukea. Ei lohduttanut muakaan yhtään joskus, kun se oli vaikeaa. Tietty se masentuneisuuskin vaikuttaa.
Näiden palstojen lukeminen ei varmaan ole kovin helppoa, kun mielialoilla on tapana vaihdella ärsykkeistä. Ei se aina mullekaan ollut, mutta jotenkin sitä jostain syystä alkaa kehittää keinoja niihin vaihteluihin, koska ne on aikaa raskaita.
Mulla olisi vieläkin taas kirjoitettavaa, mutta aika taas hurahti ja on pakko mennä. Mä en ole vielä edes laittanut vaatteita päälle enkä kammannut hiuksia, ehkä joku päivä lähden näin ulos, kun en saa aivopierujani keskeytettyä:), mutta en ehkä nyt.
En mä siis tarkoittanut, että sä roikkuisit tässä. Ei musta siltä tunnu. Tarkoitin sitä kun luulet, että mä haluan roikottaa sua. Joka ei ole mun motiivi kirjoittaa.

Lue lisää

Kyllä minä noita positiivisia asioita olen koittanut kaivaa aina esille mutta ei se tuo silti mitään mitä odottaa päivässä. Kun päivät menee oikeasti niin tylsästi kun voi mennä, yksin kun on vaikea koittaa keksiä mitään erilaista hauskaa ja mukavaa tekemistä. Tokihan se auttaa ja saa vähän piristymään mutta silti jokainen päivä on sitä samaa.

Nyt on taas ajatukset ihan tukossa, en keksi mitään muuta sanottavaa tähän väliin.

Jos sitä aamulla taas...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Kyllä minä noita positiivisia asioita olen koittanut kaivaa aina esille mutta ei se tuo silti mitään mitä odottaa päivässä. Kun päivät menee oikeasti niin tylsästi kun voi mennä, yksin kun on vaikea koittaa keksiä mitään erilaista hauskaa ja mukavaa tekemistä. Tokihan se auttaa ja saa vähän piristymään mutta silti jokainen päivä on sitä samaa.

Nyt on taas ajatukset ihan tukossa, en keksi mitään muuta sanottavaa tähän väliin.

Jos sitä aamulla taas...

Lue lisää

Niin, ei yksin ole aina helppo keksiä hauskaa tekemistä tai sitten se ongelma on siinä, että ne tekemiset ei tunnu yksinään mukavalta. Tai ainakaan samalta kuin jonkun kanssa. Ehkä juuri sen takia pitää aina yrittää panostaa siihen, että perusolo on hyvä. Mä ratkaisen omia tylsyyshetkiä sillä, että katson youtubesta kaikenmailman opetusvideoita, joita sieltä löytyy mihin aiheeseen tahansa ihan loputtomasti. Toinen mitä joskus aikoja sitten tein oli, että latasin Photoshopin ja opettelin käyttämään sitä ja heräsinkin ihan iloisena, kun se kiinnosti, vaikka muuten oli harmaata. Ei nuo nyt kummoisia asioita ole, mutta jotain sellaista, mikä viihdyttä ja jossa on loputtomasti uutta ja kiinnostavaa, ainakin mun mielestä. Ja ehkä juuri se, että ei tarvinut jaksaa kauheasti edes nousta ylös jos ei muutenkaan jaksanut. Sullakin on varmaan asioita, jotka kiinnostaa. Mutta nuo on sellaisia mitkä auttaa siihen sellaiseen hetkelliseen tyhjyyteen ja tylsistymiseen. Sä tarvitset jotain siihen kokonaisvaltaiseen oloon. Se masennuksen helpottaminen oikeasti kyllä kirkastaisi jo vähän. Mä en nyt juuri keksi mitään, mutta yritän miettiä olisiko jotain mikä auttaisi tai mitä voisit kokeilla tehdä. Mulla se meni niin, että tykkäsin oikeastaan vaan suihkussa olemisesta ja kävin ehkä 3-4 kertaa joka päivä vaan suihkussa. Jos joku asia tuntuu hyvältä, niin vaikka edes toistaa sitä vaan aina kun siltä tuntuu. Mutta yritetään keksiä jotain, mikä auttaisi sua.

Hyvää yötä, nuku hyvin.

............... kirjoitti:

Niin, ei yksin ole aina helppo keksiä hauskaa tekemistä tai sitten se ongelma on siinä, että ne tekemiset ei tunnu yksinään mukavalta. Tai ainakaan samalta kuin jonkun kanssa. Ehkä juuri sen takia pitää aina yrittää panostaa siihen, että perusolo on hyvä. Mä ratkaisen omia tylsyyshetkiä sillä, että katson youtubesta kaikenmailman opetusvideoita, joita sieltä löytyy mihin aiheeseen tahansa ihan loputtomasti. Toinen mitä joskus aikoja sitten tein oli, että latasin Photoshopin ja opettelin käyttämään sitä ja heräsinkin ihan iloisena, kun se kiinnosti, vaikka muuten oli harmaata. Ei nuo nyt kummoisia asioita ole, mutta jotain sellaista, mikä viihdyttä ja jossa on loputtomasti uutta ja kiinnostavaa, ainakin mun mielestä. Ja ehkä juuri se, että ei tarvinut jaksaa kauheasti edes nousta ylös jos ei muutenkaan jaksanut. Sullakin on varmaan asioita, jotka kiinnostaa. Mutta nuo on sellaisia mitkä auttaa siihen sellaiseen hetkelliseen tyhjyyteen ja tylsistymiseen. Sä tarvitset jotain siihen kokonaisvaltaiseen oloon. Se masennuksen helpottaminen oikeasti kyllä kirkastaisi jo vähän. Mä en nyt juuri keksi mitään, mutta yritän miettiä olisiko jotain mikä auttaisi tai mitä voisit kokeilla tehdä. Mulla se meni niin, että tykkäsin oikeastaan vaan suihkussa olemisesta ja kävin ehkä 3-4 kertaa joka päivä vaan suihkussa. Jos joku asia tuntuu hyvältä, niin vaikka edes toistaa sitä vaan aina kun siltä tuntuu. Mutta yritetään keksiä jotain, mikä auttaisi sua.

Hyvää yötä, nuku hyvin.

Lue lisää

Mä mietin joku päivä, että olenko ollut tarpeeksi avoin vai en, mutta en viitsinyt sitten kirjoittaa, kun olet taas päättänyt olla kirjoittamatta mitään. Mutta mä nyt kuitenkin sanon silti. En tiedä, mutta tuntuu että sulla on taas vaihtelevasti ollut megalomaanisia vaikeuksia lukea rivien välit oikein. Haluat lukea ne jotenkin niin, että en pitäisi susta tarpeeksi. Se, mitä mä olen yrittänyt rivien välissä sanoa, on että tykkään valtavasti. En millään blaablaa-tavalla, vaan ihan kunnolla. En sitten tiedä onko se mun vai sun ongelma, että sä luet väärin. No halusin vaan sanoa, että jos lukee tietyin ennakko-odotuksin, niin kai jokaikisestä tekstistä jotain niitä tukemaan löytää, kun kovasti yrittää. Sitten toinen asia on se, että mä en välttämättä kirjoita avoimesti. Ajattelin sanoa tämän asian avoimuuden vuoksi.
Mun ongelma on se, että tunnen edelleen sua kohtaan tunteita. Huomasin sen tässä kirjoitellessa, kun olet ollut "kiva Matti". Ei sillä, että niitä voisi erotella. Mutta siis tunteita voi tuntea ainakin kahdella tavalla. Toinen niistä on se, että ottaa tavallaan itsensä pois kuvasta. Että ajattelee toista niin kuin veljenä tai kaverina. Josta välittää kovasti ja jolle tahtoo hyvää. Joka on ihmisenä aina rakas, mitä ikinä tekeekin. Mä yritän ajatella sua niin. Se on helppoa ja tavallaan mun turva-alue, jossa tiedän olevani ok. Ja muutenkin mun tunteet on sillä alueella sellaisia kuin haluan niiden olevan. Sellaisia lämpimiä ja ymmärtäviä sua kohtaan ilman mitään muuta, pelkästään positiivisia. Mutta ymmärrettävästi mun on vaikea suhtautua suhun niin kuin kaveriin. Tunnen koko ajan sen, että olet mies, vaikka sellaisen pitäisi hävitä kun ajattelee kaverina. Ja muutenkin.
Mä en ole mitenkään sekaisin omien ajatusteni ja tunteideni kanssa, mutta ajattelin sanoa, koska ne ei välttämättä välity kovin selkeinä. En tiedä välittyikö nytkään. Ja se vaan, että me molemmat tiedetään millä tavalla tykätään toisistamme, niin älä viitsi leikkiä ettet tajuaisi sitä. Tiedät kuitenkin ihan hyvin. Enkä mä ole sellainen, että haluaisin ajatella susta pahaa. Mä joskus rakastin niin kovasti vain ja ainoastaan sua. Ei sellainen tunne muutu vastakkaiseksi. Joskus mä haluan niin kovasti sanoa, että kaikki asiat ja teot on ok, koska sulla on ollut niin paha olo ja haluan korjata sen enkä tiedä miten muuten. Vaikka jollain syvemmällä tasolla ne ei ole ok. Siis sillä tavalla, että meidän välillä on ehkä nyt silta sillä kaveruuden tasolla, mutta muilla tasoilla ei ole.

Mua on alkanut vaan enemmän ja enemmän huolestuttaa sun mielialavaihtelut. Mä en ainakaan haluaisi aiheuttaa niitä. Ehkä jos sä kertoisit sun ajatuksista, niin niitä voisi saada paremmaksi. Kai kaikesta voi ainakin yrittää olla avoin. Jos ajatus tunteiden tuhoutumisesta tuo sulle huonon olon, niin kerron sen kaikki entiset tunteet ovat kai sittenkin edelleen tallessa, mutta haluan pitää päällä tämän olon, että on huoli susta ja välitän jollain kaverillisella tavalla, koska tämä on vakaa tunne ja tulee helposti ja on lämmin. Et sä oikeasti kaipaa sellaista, että muakin alkaisi välillä pelottaa, koska se pahentaisi sun mielialavaihteluja, jos en osaa vaan sanoa vaan käyttäytyisin jotenkin. Mä en tiedä mitä sanoisin, mutta ehkä sen, että mun päivät on ihan normaaleja. En tee mitään erikoista. Käyn koulussa ja sen ajan ajattelen koulutehtäviä ja sitten loppupäivän olen kotona, en tee viikonloppuisin mitään erikoista. Ei ole koulussakaan mitään tosi läheisiä uusia ystäviä, pelkkiä sopivasti etäisiä tuttuja, joita en halua nähdä vapaa-ajalla. Ajatus ystävistä on aina ollut mulle jotenkin pelottava. Tuntuu varmasti vihastuttavalta, että mä rakastan poikaystävääni ja vaikka se ja etenkin sen sanominen tuntuisi kuinka pahalta, niin se ei vie sulta pois. Säkin rakastat mitä rakastat. Ehkä se voi tuntua pahalta, että mä vietän oikeaa aikaa muiden kanssa, mutta kyllä mä otan aikaa tätä kirjoittamistakin varten. Mun ei tarvisi sanoa tätä, mutta sanon silti, että ei sen kanssa suunnitella lapsia, kihlautumista, häitä eikä lainanottoa, vaan eletään nyt vaan tätä hetkeä. Sä et oikein tykkää itsestäsi etkä aina usko sen vuoksi, että muut oikeasti tykkää. Sun ei tarvi pelätä, että näkisit mun silmistä, että huomaisin etten sittenkään tykkää susta. Etköhän sä ole kaikkesi yrittänyt, että sen huomaisin, mutta ei onnistunut. Sä olet tykättävä eikä sussa ole mitään vikaa, mä ymmärrän millaista se on omien tunteiden kanssa.

Ei tarvitse haluta enää jutella, mutta halusin nyt silti selventää. Ja jos jotenkin saisin sut ymmärtämään, että mun ajatukset ja asiat on vakaita, niin ehkä sun olisi helpompi etsiä sitä jatkuvuutta tuntemuksiin tätäkin asiaa ajatellen.

............... kirjoitti:

Mä mietin joku päivä, että olenko ollut tarpeeksi avoin vai en, mutta en viitsinyt sitten kirjoittaa, kun olet taas päättänyt olla kirjoittamatta mitään. Mutta mä nyt kuitenkin sanon silti. En tiedä, mutta tuntuu että sulla on taas vaihtelevasti ollut megalomaanisia vaikeuksia lukea rivien välit oikein. Haluat lukea ne jotenkin niin, että en pitäisi susta tarpeeksi. Se, mitä mä olen yrittänyt rivien välissä sanoa, on että tykkään valtavasti. En millään blaablaa-tavalla, vaan ihan kunnolla. En sitten tiedä onko se mun vai sun ongelma, että sä luet väärin. No halusin vaan sanoa, että jos lukee tietyin ennakko-odotuksin, niin kai jokaikisestä tekstistä jotain niitä tukemaan löytää, kun kovasti yrittää. Sitten toinen asia on se, että mä en välttämättä kirjoita avoimesti. Ajattelin sanoa tämän asian avoimuuden vuoksi.
Mun ongelma on se, että tunnen edelleen sua kohtaan tunteita. Huomasin sen tässä kirjoitellessa, kun olet ollut "kiva Matti". Ei sillä, että niitä voisi erotella. Mutta siis tunteita voi tuntea ainakin kahdella tavalla. Toinen niistä on se, että ottaa tavallaan itsensä pois kuvasta. Että ajattelee toista niin kuin veljenä tai kaverina. Josta välittää kovasti ja jolle tahtoo hyvää. Joka on ihmisenä aina rakas, mitä ikinä tekeekin. Mä yritän ajatella sua niin. Se on helppoa ja tavallaan mun turva-alue, jossa tiedän olevani ok. Ja muutenkin mun tunteet on sillä alueella sellaisia kuin haluan niiden olevan. Sellaisia lämpimiä ja ymmärtäviä sua kohtaan ilman mitään muuta, pelkästään positiivisia. Mutta ymmärrettävästi mun on vaikea suhtautua suhun niin kuin kaveriin. Tunnen koko ajan sen, että olet mies, vaikka sellaisen pitäisi hävitä kun ajattelee kaverina. Ja muutenkin.
Mä en ole mitenkään sekaisin omien ajatusteni ja tunteideni kanssa, mutta ajattelin sanoa, koska ne ei välttämättä välity kovin selkeinä. En tiedä välittyikö nytkään. Ja se vaan, että me molemmat tiedetään millä tavalla tykätään toisistamme, niin älä viitsi leikkiä ettet tajuaisi sitä. Tiedät kuitenkin ihan hyvin. Enkä mä ole sellainen, että haluaisin ajatella susta pahaa. Mä joskus rakastin niin kovasti vain ja ainoastaan sua. Ei sellainen tunne muutu vastakkaiseksi. Joskus mä haluan niin kovasti sanoa, että kaikki asiat ja teot on ok, koska sulla on ollut niin paha olo ja haluan korjata sen enkä tiedä miten muuten. Vaikka jollain syvemmällä tasolla ne ei ole ok. Siis sillä tavalla, että meidän välillä on ehkä nyt silta sillä kaveruuden tasolla, mutta muilla tasoilla ei ole.

Mua on alkanut vaan enemmän ja enemmän huolestuttaa sun mielialavaihtelut. Mä en ainakaan haluaisi aiheuttaa niitä. Ehkä jos sä kertoisit sun ajatuksista, niin niitä voisi saada paremmaksi. Kai kaikesta voi ainakin yrittää olla avoin. Jos ajatus tunteiden tuhoutumisesta tuo sulle huonon olon, niin kerron sen kaikki entiset tunteet ovat kai sittenkin edelleen tallessa, mutta haluan pitää päällä tämän olon, että on huoli susta ja välitän jollain kaverillisella tavalla, koska tämä on vakaa tunne ja tulee helposti ja on lämmin. Et sä oikeasti kaipaa sellaista, että muakin alkaisi välillä pelottaa, koska se pahentaisi sun mielialavaihteluja, jos en osaa vaan sanoa vaan käyttäytyisin jotenkin. Mä en tiedä mitä sanoisin, mutta ehkä sen, että mun päivät on ihan normaaleja. En tee mitään erikoista. Käyn koulussa ja sen ajan ajattelen koulutehtäviä ja sitten loppupäivän olen kotona, en tee viikonloppuisin mitään erikoista. Ei ole koulussakaan mitään tosi läheisiä uusia ystäviä, pelkkiä sopivasti etäisiä tuttuja, joita en halua nähdä vapaa-ajalla. Ajatus ystävistä on aina ollut mulle jotenkin pelottava. Tuntuu varmasti vihastuttavalta, että mä rakastan poikaystävääni ja vaikka se ja etenkin sen sanominen tuntuisi kuinka pahalta, niin se ei vie sulta pois. Säkin rakastat mitä rakastat. Ehkä se voi tuntua pahalta, että mä vietän oikeaa aikaa muiden kanssa, mutta kyllä mä otan aikaa tätä kirjoittamistakin varten. Mun ei tarvisi sanoa tätä, mutta sanon silti, että ei sen kanssa suunnitella lapsia, kihlautumista, häitä eikä lainanottoa, vaan eletään nyt vaan tätä hetkeä. Sä et oikein tykkää itsestäsi etkä aina usko sen vuoksi, että muut oikeasti tykkää. Sun ei tarvi pelätä, että näkisit mun silmistä, että huomaisin etten sittenkään tykkää susta. Etköhän sä ole kaikkesi yrittänyt, että sen huomaisin, mutta ei onnistunut. Sä olet tykättävä eikä sussa ole mitään vikaa, mä ymmärrän millaista se on omien tunteiden kanssa.

Ei tarvitse haluta enää jutella, mutta halusin nyt silti selventää. Ja jos jotenkin saisin sut ymmärtämään, että mun ajatukset ja asiat on vakaita, niin ehkä sun olisi helpompi etsiä sitä jatkuvuutta tuntemuksiin tätäkin asiaa ajatellen.

Lue lisää

Toivottavasti sait asiasi paremmaksi sen ystäväsi kanssa ja mieltä iloisemmaksi muutenkin. Toivon ja uskon, että sun asiat järjestyy. Mä nyt vaan ilmotan, että en varmaan enää näitä hirveästi lue. On niin paljon muuta tekemistä enkä välttämättä välitä lukea muutenkaan. En tarkoita, että sä kirjoittaisit, mutta sanoin nyt kuitenkin. Musta tuntuu, että ehkä joku velka sulle on nyt maksettu. Voit ottaa tuon pahana ja itsekkäänä asiana sanoa ja ota jos niin haluat tehdä, mutta en tarkoita sitä niin. Tarkoitan vaan, että ehkä ei enää tarvitse ajatella, että satuttaisi lupauksiin uskominen niin paljon. Mä olin sun lähellä nyt niin kauan kuin tahdoit. Mutta ehkä olet oikeassa, että parempi toisin. Parempi meidän molempien elämälle eikä ainakaan tarvitse tuntea syyllisyyttä tästä kirjoittamisesta. Mä toivon, että sun vointi alkaa parantua ja saat pikkuhiljaa sen elämänilosi kokonaan takaisin. En sano mitään tyhmää "hyvästi" tai vastaavaa, mutta jotain sellaista. Pidä hyvää huolta itsestäsi.

.............. kirjoitti:

Toivottavasti sait asiasi paremmaksi sen ystäväsi kanssa ja mieltä iloisemmaksi muutenkin. Toivon ja uskon, että sun asiat järjestyy. Mä nyt vaan ilmotan, että en varmaan enää näitä hirveästi lue. On niin paljon muuta tekemistä enkä välttämättä välitä lukea muutenkaan. En tarkoita, että sä kirjoittaisit, mutta sanoin nyt kuitenkin. Musta tuntuu, että ehkä joku velka sulle on nyt maksettu. Voit ottaa tuon pahana ja itsekkäänä asiana sanoa ja ota jos niin haluat tehdä, mutta en tarkoita sitä niin. Tarkoitan vaan, että ehkä ei enää tarvitse ajatella, että satuttaisi lupauksiin uskominen niin paljon. Mä olin sun lähellä nyt niin kauan kuin tahdoit. Mutta ehkä olet oikeassa, että parempi toisin. Parempi meidän molempien elämälle eikä ainakaan tarvitse tuntea syyllisyyttä tästä kirjoittamisesta. Mä toivon, että sun vointi alkaa parantua ja saat pikkuhiljaa sen elämänilosi kokonaan takaisin. En sano mitään tyhmää "hyvästi" tai vastaavaa, mutta jotain sellaista. Pidä hyvää huolta itsestäsi.

Lue lisää

En ole päässyt vähään aikaan nyt koneelle niin en ole päässyt kirjoittelemaan.

Nytkään ei kauheasti aikaa ole, kohta pitää jo olla menossa mutta kirjoitan nyt jotain...

Vielä ei ole kaverin kanssa asiat selvinny mutta uskon että kohta se tapahtuu. Jos ei niin sitten alkaa toivo loppua.

Muuten asiat on jo vähän paremmin, saanut muuta ajateltavaa kun tuli yllättävää menoa. Eihän tästä nyt ole kokonaan eroon päästy mutta edistystä kuitenkin.

En mä halua pakottaa sua mihinkään, sä saat ihan vapaasti olla kirjoittamatta ja lukematta jos siltä tuntuu. Mä en ota sitä mitenkään loukkauksena tms, olet kuitenkin auttanu mua jo paljon, kiitos siitä. Kyllä mä ymmärrän että sulla on kiire ja muuta tekemistä, laita ne etusijalle, niin pitääkin. Arvostan sitä suuresti että olet kiireestä huolimatta jaksanut täällä käydä, etenkin nyt kun en ole edes vastannut vähään aikaan.

Mutta kiitos edelleen kaikesta ja hyvää jatkoa. Tässä sitä eteenpäin mennään molemmat, ei musta kannata huolta kantaa, minäkin saan varmasti elämäni jatkumaan mielekkäämmin, se vie vaan vähän aikaa. Ja sitä minulla onkin ainakin riittämiin.

Kiinnostaako?(kyllä) kirjoitti:

En ole päässyt vähään aikaan nyt koneelle niin en ole päässyt kirjoittelemaan.

Nytkään ei kauheasti aikaa ole, kohta pitää jo olla menossa mutta kirjoitan nyt jotain...

Vielä ei ole kaverin kanssa asiat selvinny mutta uskon että kohta se tapahtuu. Jos ei niin sitten alkaa toivo loppua.

Muuten asiat on jo vähän paremmin, saanut muuta ajateltavaa kun tuli yllättävää menoa. Eihän tästä nyt ole kokonaan eroon päästy mutta edistystä kuitenkin.

En mä halua pakottaa sua mihinkään, sä saat ihan vapaasti olla kirjoittamatta ja lukematta jos siltä tuntuu. Mä en ota sitä mitenkään loukkauksena tms, olet kuitenkin auttanu mua jo paljon, kiitos siitä. Kyllä mä ymmärrän että sulla on kiire ja muuta tekemistä, laita ne etusijalle, niin pitääkin. Arvostan sitä suuresti että olet kiireestä huolimatta jaksanut täällä käydä, etenkin nyt kun en ole edes vastannut vähään aikaan.

Mutta kiitos edelleen kaikesta ja hyvää jatkoa. Tässä sitä eteenpäin mennään molemmat, ei musta kannata huolta kantaa, minäkin saan varmasti elämäni jatkumaan mielekkäämmin, se vie vaan vähän aikaa. Ja sitä minulla onkin ainakin riittämiin.

Lue lisää

Se on hyvä, että sait tekemistä. Ajatukset pysyy jossain ihan muussa kuin surullisissa ajatuksissa, kun on vähän kiirekin. Kunhan nyt et sellaiseksi ihmiseksi tule, joka ei voi edes alas istahtaa, kun sitten tulee huono olo. Eli siis ettet peitä tekemisellä mitään huonoa oloa aina kokonaan. Mutta se on tosi hyvä keino päästä siitä hetkeksi eroon ja sitä kannattaakin käyttää.

Voin ja varmaan haluankin lukea tätä ketjua ja kirjoittaa, vaikka muuten en näitä lukisikaan, jos me kirjoitellaan vielä. Ehkä mun ei pidä miettiä sun puolesta, vaan itse tiedät onko tää sulle hyväksi vai huonoksi. Vai jopa molemmiksi.

En voi sille mitään, että huolestuttaa aina ainakin vähän. Ja etenkin siksi jotenkin tuntuu tältä, kun sun aloituksen asioiden takia tajusin, että olin ollut jotenkin kauhean välinpitämätön ja kylmettynyt. Jotenkin sillä tavalla joka ei tunnu ominaiselta tavalta suhtautua. Ymmärrän kyllä omat reaktioni, mutta jotenkin vaan tuntuu ikävältä, että on ollut sellainen toista kohtaan kuin ehkä tietää ettei pitäisi olla. Enkä mä välttämättä edes ollut tajunnut sitä ennen sun kirjoitusta kunnolla, jossain määrin, mutta en täysin.

Kyllä se selviää ja vaikkei heti selviäisikään, niin yritän parhaani valaakseni suhun sen verran toivoa, että saat sen selviämään.

Nyt munkin on ihan pakko mennä, pitää mennä aikaisemmaksikin.

................. kirjoitti:

Se on hyvä, että sait tekemistä. Ajatukset pysyy jossain ihan muussa kuin surullisissa ajatuksissa, kun on vähän kiirekin. Kunhan nyt et sellaiseksi ihmiseksi tule, joka ei voi edes alas istahtaa, kun sitten tulee huono olo. Eli siis ettet peitä tekemisellä mitään huonoa oloa aina kokonaan. Mutta se on tosi hyvä keino päästä siitä hetkeksi eroon ja sitä kannattaakin käyttää.

Voin ja varmaan haluankin lukea tätä ketjua ja kirjoittaa, vaikka muuten en näitä lukisikaan, jos me kirjoitellaan vielä. Ehkä mun ei pidä miettiä sun puolesta, vaan itse tiedät onko tää sulle hyväksi vai huonoksi. Vai jopa molemmiksi.

En voi sille mitään, että huolestuttaa aina ainakin vähän. Ja etenkin siksi jotenkin tuntuu tältä, kun sun aloituksen asioiden takia tajusin, että olin ollut jotenkin kauhean välinpitämätön ja kylmettynyt. Jotenkin sillä tavalla joka ei tunnu ominaiselta tavalta suhtautua. Ymmärrän kyllä omat reaktioni, mutta jotenkin vaan tuntuu ikävältä, että on ollut sellainen toista kohtaan kuin ehkä tietää ettei pitäisi olla. Enkä mä välttämättä edes ollut tajunnut sitä ennen sun kirjoitusta kunnolla, jossain määrin, mutta en täysin.

Kyllä se selviää ja vaikkei heti selviäisikään, niin yritän parhaani valaakseni suhun sen verran toivoa, että saat sen selviämään.

Nyt munkin on ihan pakko mennä, pitää mennä aikaisemmaksikin.

Lue lisää

Tarkoitan kaiken hyvin hellään sävyyn sanotuksi, en halua että otat niitä mitenkään toisin.

Ymmärrän, että et halua kirjoittaa. Ja ymmärrän sen, että siitä voi olla ristiriitaisia tunteita. Kaikesta saa kyllä puhuakin, siitäkin että tuntuu liian raskaalta. Mä tiedän, että olen kirjoittanut omasta elämästäni sillä tavalla mikä ei tunnu kivalta. Ajattelin, että haluan pitää tässä keskustelussa koko ajan realistisen sävyn, mutta olisin voinut ilmaista ne asiat toisin tai jättää pois. Ei sun kuulu kuunnella sellaista. Ei varmaan muutenkaan ole helppo jutella. Mä olen silti iloinen, että sä olet jutellut. Mä uskon, että se on sun ololle hyväksi että oloaan purkaa sisältään. Meillä on kyllä tapana vähän olla puhumatta kaikista niistä asioista, joista kannattaisi. En mä tiedä miksi se on niin vaikeaa. Mutta jos sä tahdot puhua, niin lupaan että se puhuminen ei satuta lisää. En suhtaudu niin.
Mutta se mun piti sanoa, että en varmaan lue näitä nyt enää niin usein. Tajuan, että se tuntuu pahalta jos sanon, että menen nyt pois ja piste, niin yritän olla sanomatta niin. Vaikka sua nyt vituttaisikin mun lässytykset.
Mä voin joskus käydä katsomassa tätä ketjua, että oletko kirjoittanut jotain ja vastata ja voidaan jutellakin, mutta voi olla että huomaan vähän myöhässä. En mene kokonaan pois. Ja olen kyllä tässä jos sä haluat jutella. Mä tajuan kyllä miksi juttelu sattuu. Mutta haluan sanoa sen kuitenkin, että mä tykkäsin susta aina vaan enemmän, sun kanssa juttelusta ja susta.

Mietin välillä miten sulla menee. Toivon kovasti, että olisit iloinen.
Tekisin melkein ihan mitä vain, että tämä kaikki ei sattuisi suhun. Tai että se mikä sattuu menisi paremmaksi. Tämä pistää mussa pahasti senkin takia, että mulla on aina, ihan ensi näkemisestä asti, ollut susta jokin huoli, että kunhan olisit ehjä ja ymmärtäisit, että et ole paha. Sä aina vaan teet niin, että tunnet olosi ja itsesi huonoksi. Et sä ole huono, sä et aina vaan oikein ajattele ennen kuin toimit. Mä en halua, että sä aina väännät kaiken niin ja teet niin, mikä saa sut tuntemaan itsesi pahaksi. Koska mä tiedän, että sä et ole paha. Eikä aina tarvitse osata, en mäkään aina osaa. Anteeksi, että työnsin sua silloin pois. Vaikka sanon tuon, älä heijasta muhun itseinhoa.
Ei se ole todellakaan pelkästään sun vika, mitä meidän välillä tapahtui. Jos se auttaa, niin kaikki muut ihmiset tekee samoin. Kaikki, jotka niistä on tienneet on tehneet niin. Siis ottaneet sen hylkäyspelon tai muutkin pelot ja leikkineet sillä, jotta saisivat itkemään ja otteen. Mussa on jotain, että ajan ihmiset tekemään niin.

Mä en ajattele susta mitään pahaa. Mä tajuan, että tunteiden kanssa on vaikeaa, ymmärrän miksi olet tehnyt mitä olet. Mutta sun pitää silloin uskoa se jos mä sanon, että sä et ole viallinen ja kaikki järjestyy. Äläkä aina ajattele asioista, että ne on niin vaikeita. Sut saa ehjäksi, sä vaan aina alat ajatella, että se on niin toivotonta ettet sitoudu siihen.
Se vahvasti tunteminen ja kokeminen ei lopu koskaan eikä se tunteiden pommitus, tai jos loppuu on vain tyhjää, mutta oikeastihan myrskynsilmässä on rauhallista. Pitää vaan päästä siihen ihan keskelle ettei imeydy niiden tunteiden mukaan. Yritä etsiä se keskikohta, se helpottaa.
Jos on mitään mitä voin tehdä tai haluat että teen, niin autan sua. Se vaan ottaa paljon aikaa, että perustavanlaatuista muutosta tapahtuu eikä sen kanssa saa luovuttaa.

.............. kirjoitti:

Tarkoitan kaiken hyvin hellään sävyyn sanotuksi, en halua että otat niitä mitenkään toisin.

Ymmärrän, että et halua kirjoittaa. Ja ymmärrän sen, että siitä voi olla ristiriitaisia tunteita. Kaikesta saa kyllä puhuakin, siitäkin että tuntuu liian raskaalta. Mä tiedän, että olen kirjoittanut omasta elämästäni sillä tavalla mikä ei tunnu kivalta. Ajattelin, että haluan pitää tässä keskustelussa koko ajan realistisen sävyn, mutta olisin voinut ilmaista ne asiat toisin tai jättää pois. Ei sun kuulu kuunnella sellaista. Ei varmaan muutenkaan ole helppo jutella. Mä olen silti iloinen, että sä olet jutellut. Mä uskon, että se on sun ololle hyväksi että oloaan purkaa sisältään. Meillä on kyllä tapana vähän olla puhumatta kaikista niistä asioista, joista kannattaisi. En mä tiedä miksi se on niin vaikeaa. Mutta jos sä tahdot puhua, niin lupaan että se puhuminen ei satuta lisää. En suhtaudu niin.
Mutta se mun piti sanoa, että en varmaan lue näitä nyt enää niin usein. Tajuan, että se tuntuu pahalta jos sanon, että menen nyt pois ja piste, niin yritän olla sanomatta niin. Vaikka sua nyt vituttaisikin mun lässytykset.
Mä voin joskus käydä katsomassa tätä ketjua, että oletko kirjoittanut jotain ja vastata ja voidaan jutellakin, mutta voi olla että huomaan vähän myöhässä. En mene kokonaan pois. Ja olen kyllä tässä jos sä haluat jutella. Mä tajuan kyllä miksi juttelu sattuu. Mutta haluan sanoa sen kuitenkin, että mä tykkäsin susta aina vaan enemmän, sun kanssa juttelusta ja susta.

Mietin välillä miten sulla menee. Toivon kovasti, että olisit iloinen.
Tekisin melkein ihan mitä vain, että tämä kaikki ei sattuisi suhun. Tai että se mikä sattuu menisi paremmaksi. Tämä pistää mussa pahasti senkin takia, että mulla on aina, ihan ensi näkemisestä asti, ollut susta jokin huoli, että kunhan olisit ehjä ja ymmärtäisit, että et ole paha. Sä aina vaan teet niin, että tunnet olosi ja itsesi huonoksi. Et sä ole huono, sä et aina vaan oikein ajattele ennen kuin toimit. Mä en halua, että sä aina väännät kaiken niin ja teet niin, mikä saa sut tuntemaan itsesi pahaksi. Koska mä tiedän, että sä et ole paha. Eikä aina tarvitse osata, en mäkään aina osaa. Anteeksi, että työnsin sua silloin pois. Vaikka sanon tuon, älä heijasta muhun itseinhoa.
Ei se ole todellakaan pelkästään sun vika, mitä meidän välillä tapahtui. Jos se auttaa, niin kaikki muut ihmiset tekee samoin. Kaikki, jotka niistä on tienneet on tehneet niin. Siis ottaneet sen hylkäyspelon tai muutkin pelot ja leikkineet sillä, jotta saisivat itkemään ja otteen. Mussa on jotain, että ajan ihmiset tekemään niin.

Mä en ajattele susta mitään pahaa. Mä tajuan, että tunteiden kanssa on vaikeaa, ymmärrän miksi olet tehnyt mitä olet. Mutta sun pitää silloin uskoa se jos mä sanon, että sä et ole viallinen ja kaikki järjestyy. Äläkä aina ajattele asioista, että ne on niin vaikeita. Sut saa ehjäksi, sä vaan aina alat ajatella, että se on niin toivotonta ettet sitoudu siihen.
Se vahvasti tunteminen ja kokeminen ei lopu koskaan eikä se tunteiden pommitus, tai jos loppuu on vain tyhjää, mutta oikeastihan myrskynsilmässä on rauhallista. Pitää vaan päästä siihen ihan keskelle ettei imeydy niiden tunteiden mukaan. Yritä etsiä se keskikohta, se helpottaa.
Jos on mitään mitä voin tehdä tai haluat että teen, niin autan sua. Se vaan ottaa paljon aikaa, että perustavanlaatuista muutosta tapahtuu eikä sen kanssa saa luovuttaa.

Lue lisää

Toivottavasti sun asiat on hyvin ja olet jo saanut puhumiamme asioita paremmaksi. Toivon kovasti niin. Ajattelin vaan sanoa, että huomaan etten pystykään ajattelemaan, että lukisin näitä palstoja, jotta ei tarvisi sanoa jotenkin ikävästi ja välinpitämättömästi hei ja hyvästi. Mutta mä en oikein voi elää elämääni muuten kunnolla. Ja haluan laittaa ne asiat taakseni, kun ne vaan on sellaista elämänvaihetta, joka nyt ei ollut niin mukavaa aikaa elämässä, ja asioita ja tapahtumia, joita en tahtoisi enää muistella. Muhun sattui kovasti lukea sun tunteista. Uskon, että olosi oli hetkellinen ja on jo muuttunut paremmaksi. Mun on helpompi jatkaa tutussa ja turvallisessa asioiden unohduksessa. Joten anteeksi, että sanon sen kylmän "hyvästi" myös. Sulla on kyky ajatella tuntemuksiasi, niin uskon että kaikki on sulla jo järjestynyt parhain päin.
Ehkä tämä on nyt sitä itsekkyyttä, mutta mulle ei ole nämä palstat hyväksi ja sellaisen asian ajattelu, joka on satuttanut ja jonka on jättänyt taakseen on joskus vaikeaa. Tai ainakin niin vaikeaa mitä siitä tekee.
Pidä huolta itsestäsi.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ja nyt päätin että voin jatkaa kaverina jos vielä kiinnostaa, en kuitenkaan aio laskea sua niin lähelle kuin aiemmin, siitä ei seuraa kuin pahaa.

Minä en enää sinuun yhteyttä ota, jos meinasit jotain vielä saada kanssani aikaan niin sitten saat kyllä ihan itse ottaa yhteyttä, nyt olen minä ollut liian kauan ainoa joka on yrittänyt pitää hommaa kasassa, ehkä turhaan ja pahoittelen jos se on sinua ahdistanut. Sekin olisi selvinnyt suoraan sanomisella: mua ei kiinnosta olla sun kanssa tekemisissä.

Edelleen mielessä silti tummia pilviä, ne varmasti säilyvät vielä pitkään, susta kiinni kuinka nopeasti tuuli ne pois puhaltaa.

Lue lisää

pitää nähdä sut, jos tahdot kaveriksi. Jos et tahdo nähdä, satt kyllä luvan perustaa profilin joko Netlogiin tai Facebookiin. Jotta silleesä.

........... kirjoitti:

Toivottavasti sun sisin puhdistui tuolla. Kyllä mä susta välitän, eikä tämä (välejen katkaiseminen) ole ollut mulle helppoa, vaan valinta kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Kyllä sä sen tiedät, että oikeasti välitin, mutta en mäkään halunnut tungetella, enkä edelleenkään halua.

Sä et ymmärrä eroa sen välillä että asioilla ei enää ole väliä ja ei välitä jostain ihmisestä. Ne ei tarkoita samaa.

Lue lisää

Tietenkään se ole sama, jos sanotaan, että "mtiä väliä silllä on" tai "en vlitä tuollaisesta". Sä et taida ymmärtää mua.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Se siinä lähinnä harmittaa että uskoin kaikkiin niihin lupauksiin mitä annoit ja sitten kuitenkin revit kaiken kappaleiksi.

Olis ollu kiva että tiet olis eronnu hyvissä merkeissä mutta ei, kiva jos sulla oli kivaa mutta mulle se ei sitä todellakaan ollut.

Ja tungetellut? Minä päästin sinut lähemmäs kuin kenenkään muun ja yritin tosissani pitää välejä läheisinä ja hyvinä.

Mutta ei sitten tullu mieleen että se vaatii vastavuoroisuutta?

En tiedä oletko se henkilö josta puhun mutta jos joku muukin tunnistaa itsensä näistä vuodatuksista niin kannattaa miettiä juttuja, varmasti on muitakin ihmisiä joilla on samanlainen tilanne kuin minulla ja toivovat selvyyttä asioihin.

Ja älkää luvatko jos ette niitä pysty pitämään, etenkin jos kaikki kaatuu siihen viitsimättömyyteen, tämänkin jutun olisi voinut ihan pienellä järjestelyllä pelastaa etääntymiseltä.

Mulla on edelleen paha olo ja se ei lähde kovin helposti, liian suuren kolauksen sain taas olosuhteisiin nähden.

Lue lisää

Särin samalla myös oman sydämeni.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Jos olet se jota tarkoitat niin en ymmärrä miksi se on niin vaikeata. Minä en ole koskaan tehnyt mitään sulle mikä sen tekisi vaikeaksi.

Me ei varmaan nähdä enää koskaan vaikka niin sanoit minulle. Mieti miten tähän astikin on mennyt.

Kaikki on mennyt minun edelleni.

Aina.

Vaikka toisin sanoit.

Miksi sinä tästä eteenpäinkään muuttaisit mitään, se menisi taas siten että minä kysyisin voidaanko tavata ja ensin myönnyt mutta mitäs sitten?

Jälleen jään nuolemaan haavojani.

Me ei nähdä.

En ole ilmeisesti tarpeeksi tärkeä sinulle että sen voisit joskus toteuttaa.

Ehkä parempi näin, jos minä pääsisin sinusta irti sen verran että saisin asiat käsiteltyä ilman että uudelleen satutat. Ehkä minun ei pitäisi olla minkäänlaisissa yhteyksissä kanssani mutta en tiedä pystynkö siihen. Niin tärkeä kuitenkin olet.

Tai olit, nyt en tiedä enää mitä tuntea.

Lue lisää

Minäkään en tiedä sitä. Olisi kyllä hienoa jos tulisit takaisin. Tosin se voi olla helpommin sanottu kuin tehty.

............ kirjoitti:

Mä yritän saada ne mun ajatukset sanoiksi sillä tavalla, että tiedät olenko vai en. En mä halua epäselvyyttä lisätä, sitä on ollut ihan tarpeeksi jo. Näkemisajatuksesta tekee vaikean se, että vaikka kuinka yrittäisin psyykata itselleni muuta, niin se herättää pieniä toiveita jostain määrittelemättömästä. Ja pelkoa siitä, mitä kaikkia tuntemuksia se näkeminen ihan oikeasti herättäisi. Tulisiko ne vanhat tunteet vaan ilman lupaa takaisin. Toiveita tuntiessa on helppo tulla ärtyneeksi ja ajatella, että ei enää sellaista mitä ennen oli. Ehkä se on kontrolliasiakin. Ainahan ihmisiä jonkun verran pelottaa se, mitä ne ei voi kontrolloida. Mun mielestä mä olen silti sanonut siihen enemmän kyllä kuin ei.

Lue lisää

Silloin se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että tunnen vieläkin vetovoimasi. Mitä sä et tietenkään usko, mutta mä en välitä. Yritetään edes sopia.

.............. kirjoitti:

Äh puh pah, niin arvasin, että kerkeät sanoa tuon ja sitten en jaksa enää miettiä mitä ajatuksia tuli mietiskeltyä tekstisi vuoksi. Mä ajattelin tuohon edelliseenkin kirjoittaa, että anna mun ensin sanoa ne ajatukset ja vasta sitten sano, että ei tunneta. Olisin saanut kirjoituksesi herättämänä jotain vähän vähemmän välinpitämätöntä tunnetta/ajatusta ulos, kuin mitä ne nyt muuten usein on. Mutta ei sitten. Mulla olisi ollut niin sopiva hetkikin tälleen oikeessa elämässä unohdettuna kirjotella tässä.

Lue lisää

Sano ne sitten niin jään odottamaan. Emmäkä edes olisi tässä tilanteessa jos olisimme ajatelleet ensin.

........... kirjoitti:

Mä nyt yritän kirjoittaa jotenkin niin, mitä alunperin tuli niistä mieleen ennen kuin ei tunnettukaan.

Aina saa sanoa, jos joku asia satuttaa. Ei pidä pienennellä sitä, sun tunteilla on oikeus tulla kuulluiksi. Vaikka se vähän pistää, niin mä ainakin haluan, että mulle sanotaan, jos olen väärin kohdellut, jotta voin oikeasti tajuta asian ja ainakin olla pahoillani tai muuttaa asian. Toisen näkökulmasta ei kyllä osaa miettiä lähellekään täydellisesti ilman apua.
Mä uskon, että molemmat olisi tehneet jotain etääntymiselle, jos olisi tajunneet juuri sen seuraukset. Se oli pienestä kiinni, mutta ei sitä kannata ajatella enää, tulee vaan paha mieli. Mä tiedän, että mun olisi pitänyt yrittää selittää miksi vaikutin niin etäiseltä. Jos susta tuntuu, että se oli mun paha virhe, niin ainakin tiedät, että kärsin siitä sut menettämällä. Ja oli joskus todella pahoja pään-hakkaamista-seinään-miksi-olin-niin-typerä-en-kestä-miten-pieni-asia -juttuja. Aika paljon pidin sen tuskan ihan omana tietonani ja itsekseni käsittelin pois. Mun mielestä ei pidä liikaa velloa omissa virheissä, koska jokainen kuitenkin joutuu kantamaan niiden seuraukset. Sinäkin. Ja se on usein jo tarpeeksi raskasta.

Mä en muuten yhtään pidä siitä, että mulle väitetään, että otin yhteyttä siksi kun omat asiani oli huonosti. Mä en ottanut silloin sen takia yhteyttä, vaikka tajuan, että niin voi ajatella. Otin siksi, että tuntui joidenkin elettyjen kokemusten jälkeen siltä, että sain uutta perspektiiviä ja olin ollut sun valintoja kohtaan vähän ankara enkä halunnut ymmärtää. Oli muita ongelmiakin jotka oli silloin jo sovittu, mutta me erottiin sen takia, että halusin selvittää mun tunteet sua kohtaan. Ja toisekseen en ole itserakas sen takia, että sinä olet välillä kyvytön lukemaan rivien välejä ja ymmärtämään, että joskus on pakko sanoa asiat jotenkin, jotta SINÄ tuntisit olosi paremmaksi, vaikka siinä samalla tulisi kuinka ylistäneeksi itseään, mutta ehkä se pitäisi siinä kontekstissa ymmärtää, että en varmaan osaa silti oikein itsestä mieltää niin. Tai mikä ikinä se sun syy onkin, miksi muka olen aina niin itserakas.

Et sä kyllä mulle kauhean hyvä ollut. Mutta oli ne tilanteetkin vaikeita. Ehkä niin, että tilanteisiin nähden ok, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Varmaan olet mielestäsi ollut hyvä siksi, että sisäisesti on tuntunut joltain. Mäkin olen joskus ajatellut joistain asioista, että en ole tehnyt minkäänlaista virhettä, koska sisäisesti on tunteet olleet niin puhtaita sua kohtaan. Mutta ei se mene ihan niin, on ulkoisillakin asioilla väliä. Mä tiedän, että sä olet toisia kohtaan kiltti ja huomioonottavainen. Ainakin useimmiten. Mutta mä en pysty kokemaan, että olisi kohdeltu hyvin, jos ei ole halattu ja ainoa aika jonka olen onnistunut saamaan on nukkumisaika jonain unettomana yönä. Luulen, että molemmista tuntui siltä osin samalta. Kuin myös niistä yhteyksistä on varmaan molemmat ajatelleet, että miksei se pidä oikeasti yhteyttä.
Mä sanon, että et ole ollut kovin hyvä ja joskus olet ollut paska, mutta tiedän silti, että ihmisenä olet hyvä etkä paska. Varmaan pelkäät itse olevasi liian kiltti, koska pystyt tuntemaan aika puhtaita tunteita. Musta tuntuu, että sulla on aika paljon huolta, että sua käytettäisiin hyväksi. Saa olla huolta, mutta aika pahasti vedän hernettä nenään, jos mua ajatellaan toisten kiltteyden hyväksikäyttäjäksi.
Vaikka susta tuntuu, että et voi koskaan antaa anteeksi tai luottaa, niin silti sä yrität sitä sen verran, mitä jaksat. Se on paljon sitkeämpää kuin mihin suurin osa ihmisistä pystyy. Vaikka heitätkin sitkeydet mäkeen aina tietyin väliajoin. Olet ihan kiva ihminen, kun itsekin muistaisit sen, mutta tapanasi on välillä unohdella. Mä tykkään susta sellaisena kuin olet.

Lue lisää

Miten minä kadun. Pitikin sotkea se komas siihen.

......... kirjoitti:

Ei mua ole ahdistanut sellainen eikä ole jostain syystä oikeasti sellaista tunnetta sisällä ollut kuin ihan hetkittäin, että en haluaisi olla sun kanssa tekemisissä. On vaan ollut ajatus, että haluaisin olla haluamatta olla tekemisissä sun kanssa, jotta unohdan kokonaan. Sitten on ollut paljon sellaista oloa, että asioilla ei ole väliä. Mä luulen, että se olisi ollut helppoa, jos sä olisit luovuttanut sen tekemisissä olemisen suhteen. Silloin oltaisiin nyt kaukana toisistamme ja viimeisetkin lahonneet sillat poltettu. Tilanne olisi se, jos sä et olisi jaksanut. Mä oon antanut sulle anteeksikin oikeastaan pelkästään sen takia. Tuntui, että sä olet välillä ihan ääliö, mutta kuitenkin edelleen sinä ja sisimmässäsi paljon muutakin, jotain kultaistakin ja puhtaita tunteita. Ehkä vähän yritit lakasta hajonneita juttuja kasaan. Itsesi lisäksi saat kyllä kiittää sitä, jolla on tapana korjata sun sotkuja. Mä olisin nielaissut oman pahan olon käsittelemättömänä sisälle ja jättänyt sinne ilman sitä enkä olisi tässä juttelemasta asiasta. Ehkä sunkin on helpompi yrittää käsitellä sitä mennyttä jotenkin myös hyvässä, tai ylipäänsä käsitellä sitä.
Joten, vaikka susta varmasti tuntuu ikävältä se, että jouduit yksin pitämään tätä tavallaan elossa, niin mä en pystyisi edes ajattelemaan juttelua sun kanssa, jos sä et olisi tehnyt niin. Tuli niin suuria epäluottamuksen ynnä muun tunteita joskus aikaisemmin, että puhuminen ei olisi onnistunut. En mä silti sitä tarkoita, että meidän välit olisi kunnossa. Ei ne ole ja molemmat tiedetään se. Mutta ne ei ehkä kaikkein pahimmasta päästä enää ole.

Mä haluaisin pitää lupauksiani. Se on ollut mulle aina tärkeää etenkin siksi, että olen aina tarkoittanut niitä. Ja kun mä en halua vedota force majeureen ja olla kuin joku postilaitos. Vaikka menisit joskus hirmumyrskystä. Mä voin olla kaveri, jos haluat. Tai jos et halua sitä, niin voidaan olla olematta. Mä en ollut ajatellut sitä, että susta voisi tuntua pahalta se, että ei olla enää toistemme elämässä millään lailla. Jos se tuntuu susta pahalta, niin sitten se tuntuu mustakin pahalta. Ja jos sä haluat olla kavereita, niin sitten mäkin haluan. Jos et halua, niin mulle ei ole mitään väliä sillä miten asiat on.

Vaikka asiat meni miten meni, niin oletko silti mun kaveri? Tarkoitin kaikkia lupauksia ja olet edelleen tärkeä, vaikka mä olen ollut ajattelematta sua ja yrittänyt katkaista kaikkea. Jos ollaan kavereita, niin ollaan sitten eikä pidä miettiä enää toisen unohtamista.

En tiedä haluatko oikeasti olla kaveri, vai tuntuuko sinusta vain joskus siltä. Ja miten muutenkin ajattelet sen. Ei se haittaa, jos et haluakaan, mutta kyllä minä oikeasti välitän sen verran, että jos se susta tuntuu se sopivalta, niin mielummin olen kaveri kuin olen kokonaan pois. Mutta mitään välivaihtoehtoa mä en näe. Haluan joko olla tekemisissä tai sitten niin, että en ole. Musta tuntuu tosi pahalta se, että susta tuntuu, että joudut aina antamaan itsestäsi paljon, mutta ei koskaan jää mitään siitä. En tiedä onko se mitään, mutta se kaveruus voisi jäädä. Sen kautta voisi ehkä ne haavatkin saada uusia paikkauksia ja sitä positiivisuutta etsiä takaisin, kun saa purkaa sitä paskaa sydämeltä niin, että joku kuuntelee.

Tuollaisia ajatuksia sain itsestäni joten kuten ulos, vaikka niitä oli paljon enemmänkin, mitä kaikkea mieleen tuli. Nyt on pakko mennä opiskelujen pariin. Joo mielummin angstaa lisää, jos jäi epäselväksi ja haluat tarkennusta tai unohdit jonkun syytöksen tai muuten vaan tulee huono olo, kun sanotaan, että ollaan vaan kavereita ja häivytään loppupäiväksi. Kiitti, että teit mahdolliseksi sanoa välittävämpiä ajatuksia.

Lue lisää

Mitä sinä luppojenlpuksi tunnet. Toivot kuitenkin mielessä että...

.............. kirjoitti:

Mullekin aukeni aika paljon erilaisia ajatuksia ja ihan tunteitakin, kun saa vuorovaikutuksessa käsitellä.

Vaikka aie on hyvä, niin myönnyttelyssä on muutamia ikäviä juttuja ja suurin niistä on se, että kun sitä haluaisi olla ihmisen kanssa tekemisissä sellaisena kuin se on, jotta todella tuntuu, että se on läsnä. Jos saa aina vaan myönnyttelyä vastaukseksi, niin tuntuu että ei saa kokea sitä ihmistä kokonaan. Ei saa kuulla sen ajatuksia eikä tietää mitä se tahtoo. Toinen juttu siinä on se, että suurin osa ihmisistä ei halua, että saa tahtonsa aina läpi. Siinä tulee tosi ikävä tunne, että olisi joku tukahduttava määräilijä. Kun ei se sitä kiltteyttä syö, että on joskus eri mieltä tai vaikka loukkaantunut. Mun mielestä se on tosi tärkeää, että antaa omien tunteiden ja ajatusten tulla esiin. Silloin se toinen ihminen saa kokea toisen kokonaisena ja rakastua kokonaisuuteen.
Asiat lähtee ihan väärille urille, jos toinen ei koskaan ilmaise esim. pahaa oloa tai tyytymättömyyttä. Ei niiden ilmaiseminen poista yhtään kiltteyttä tai tee ihmistä epämielyttäväksi missään välittävässä suhteessa. Sussakin se kiltteys on niin selkeä luonteenpiirre, että ei ainakaan kannata siitä olla huolissaan, että olisit jotenkin vähemmän kiltti, jos yrittäisit tuoda omaa tahtoasi enemmän julki. On siinä sekin, että jos kiltteydestä tulee jatkuvaa uhrautumista tai palvelua, niin se tunne ei kasva ja kukoista niin vahvana ja puhtaana, kun silloin jos se saa olla vaan sellaista pientä arvostettua huomioimista ja välittämistä. Sun pitää pitää kiinni siitä, että sustakin tuntuu hyvältä.

Se on tosi ymmärrettävää, että monesti ihminen jättää jotain tekemättä, koska kaipaa toiselta sitä, että se osoittaisi sen. Se on tuttu tunne. Vaikka se puhelun soittaminen ehkä nytkin on ilman mitään sen kummempaa keskustelua asiasta molemmille liian vaikeaa, niin toivottavasti voit ajatella, että mä yritän jollain tavalla välittää kirjoittamalla tähän, vaikka se ei korvaa mitään oikeaa asiaa, mutta ehkä se on nyt helpompaa.
Älä syytä itseäsi, ethän. Mä tiedän ja ymmärrän, että se on vaikeaa. Tiedän ne kaikki ahdistukset ja kaikki, joita jostain syystä tietyt asiat aina nostattaa. Mulle on kaikkein pahinta aina se, kun on ihanaa. Se nostattaa kamalaa ahdistusta, mutta onneksi nykyään ymmärrän sen ja osaan käsitellä sitä. Sitä ahdistusta mulle on susta usein noussut. On ollut liian ihanaa ja sitten on pelottanut. Sitä siinä etääntymisessäkin silloin oli. Mun olisi pitänyt käsitellä sitä paremmin ja kertoa sulle, että siltä tuntui.

Ole mielummin vaikka vaan mulle vihainen kuin itsellesi. En mä tiedä, mua jotenkin aika pahasti huolestuttaa se, että olet noin vihainen itsellesi. Älä enää. En mäkään ole sulle vihainen. Jokaiselle ihmiselle sattuu joskus virheitä. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että olisi pitänyt tehdä niin ja niin. Mutta se on juuri siksi helppoa, että on oppinut niistä virheistä jotain. On erilainen ihminen kuin oli silloin. Vaikka sä voisit mennä aikakoneella taaksepäin sanomaan itsellesi jotain, niin se ei tarkoita, että sä siinä elämänvaiheessa pystyisit sisäistämään sen asian niin hyvin kuin nyt. Silloin se ei vaan pysynyt kasassa, koska ei oltu opittu sitä, mikä nyt tiedetään. Ei pidä liikaa miettiä sitä, että olisi pitänyt tehdä toisin. Vaikka tiedän, että sitä väkisinkin miettii, koska se muutti elämän suuntaa.
Yritä miettiä elämää jonain henkisen kehityksen polkuna äläkä yksittäisinä virheinä. Ehkä se kokemus vaan piti käydä läpi. Koska jopa tunteita on säilynyt sen kamalan raastimen läpi mentäessä, niin ehkä sen piti tapahtuakin juuri meille. En keksi sille syytä, mutta ehkä se on jonkinlainen syy, että kun ne tunteet raastetaan ja hakataan silpuksi, niin siellä on jotain niin vahvaa, josta jäi pala ehjäksi. Sen näkeminen on jokinlainen tarkoitus asioille tapahtua ehkä.
Mä olen susta ajatellut, että olet kauhean sitkeä, koska säkin olet mennyt sen raastimen läpi. Et säkään hajoa oikeasti helposti, vaikka susta tuntuu siltä. Olet joutunut kokemaan tosi paljon raskaita tunteita. Mä en tiedä tuntuiko susta joskus siltä, että sun tunteille ei anneta oikeutusta. Jos tuntui, niin sellainen saa olon tosi hirveäksi. Mä en joskus halunnut tai pystynyt vaan antamaan sun tunteille oikeutusta, koska mulla oli niin paha olo, mutta tiesin kyllä aina, että sulla on oma näkökulmasi ja omat syysi, jotka on ihan yhtä oikeita kuin mun. Tai ihan yhtä vääriä, kummin vain.

Lue lisää

Ihan palasina, mutta kieltämättä sekin on käynyt mielessä, että jos nyt olisimme yhdessä niin miellä voisi olla vauvakin.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Nyt en kyllä meinaa enää keksiä mitään sanottavaa.

En itsenäni enkä sun vastapuolena.

Sulla on selvästi niin paljon enemmän ymmärrystä ja kokemusta tälläsistä tunteista kun mulla.

Vaikka mua on monesti sanottu ikäistäni kypsemmäksi ja viisaammaksi niin nyt kyllä tuli niin paljon uutta ajatteluun että ei varmaan ikinä ole tullut.

Nyt osaan katsoa asioita selvemmin ja paremmin myös toisen näkökulmasta.

Ehkä osaan myös ilmaista tunteeni selvemmin, ei pidä enää alkaa myönnyttelemään ihmisille ja sanoa "ei se mitään" jos joku minua oikeasti satuttaa.

Olen nimittäin kokenut juurikin tuon hyväksikäytön tuskan. Tuntui kuin minä olisin väline, josta ei välitetä. Kuitenkin olen löytänyt tätä kautta myös ne jotka minusta välittävät, ne jotka eivät tyytyneet vastaukseen "mikään ei ole hätänä, mikään ei ole huonosti".

Olet selvästi hieno ihminen jolla on asiat ainakin henkisesti reilassa, olet vahva ihminen. Varmasti vahvempi kuin minä, olen sinulle kateellinen.

Tämä keskustelu on oikeasti avannut päässäni niin monia uusia ovia, ajattelet asiat kauniisti ja positiivisesti. Tunnet myös ihmisiä hyvin, itse luulin tuntevani ne hyvin mutta nyt tuntuu kuin nyt olisi vasta oikeasti mahdollista ymmärtää toista.

Kiitän sinua toden teolla, et vain auttanut minua selvittämään tunteitani itseni kanssa vaan myös avarsit näkemystäni asioihin ja osoitit että minun pitää vahvistua voidakseni olla onnellinen.

Saat asiat varmasti hoidettua tämän ihmisen kanssa, sinun pitää vain kertoa monet noista asioista mitä kerroit minulle suoraan hänelle. Se ei ehkä ole helppoa, mutta minä olen joskus kertonut tunteeni niin hyvässä kuin pahassakin eräälle henkilölle (joka on minulle edelleen todella tärkeä) ja se vain vahvisti välejämme.

Monessa kohtaa tekstiäsi en ollut varma kummalle puhuit, minulle vai tälle toiselle ihmiselle. Niin hyvää ja mukaansavievää se oli, toisinaan toivoin että sanat olisivat olleet minulle.

Vuodata toki lisää jos susta siltä tuntuu, minä kuuntelen kyllä, mutta niin tyhjentävia nuo sinun kommenttisi ovat olleet että en ehkä keksi mitään sanottavaa enää :)

Lue lisää

Ole se, jolle oletin kirjoittavani. Mutta se pitää sanoa, että opin jotain siitä mitää tein hänelle. Ja nyt en enää koskaan tee niin. Jotekin hullua, mutta ihan kuin tuntisin vieläkin hänen vetovimansa.

............. kirjoitti:

Toivottavasti voit löytää asioista sen, mikä tekee niistä jotain syvempää kuin harmittavia virheitä. Kun yrittää oppia ja kasvaa, niin aina voi sanoa, että tiedän tänään enemmän kuin eilen ja sitä kautta ymmärtää, että elämä on elettävä nyt eikä haikailla menneisyyteen muuttamaan virheitään. Se tuska helpottaa jo ihan silläkin.

Se on tosi hyvä, jos sä opettelet sanomaan omat ajatuksesi ja tunteesi. Ei jää asiat aina vaan sisälle sattumaan ja ehkä sitäkin kautta olo menee paremmaksi. Ei sun tarvitse hyväksyä sitä, että susta on tuntunut välineeltä, se on tosi surullista. Sä voit aina sanoa, että susta tuntuu siltä. Pidä kiinni siitä, että säkin saat omasta kiltteydestäsi jotain. Sano ei silloin, kun sulle ei tule hyvä mieli siitä ja sitten kun tunnet että haluat tehdä jotain toisen hyväksi siksi, että sunkin sisällä se tuntuu hyvältä, niin sitten tee niin. Toivottavasti saat takaisinkin samaa.

Kyllä sinäkin sait avattua vähän unohdettuja tunteita musta. Saatan kuitenkin laittaa sen oven kiinni, mutta ainakaan se ei enää ole lukossa, avasit sen lukon.

Tunteiden kertominen vahvistaa kyllä selkeästi välejä. Mutta en mä taida suoraan sille ihmiselle niitä kertoa. Mä en osaa nähdä, että siitä koituisi mitään hyvää. Mielummin en häiritse sitä niillä. Suoraan kertominen sille nyt vaan on jotain, joka ei musta tunnu siltä, että siihen pystyisin. Lähinnä siksi, että koen siitä vaan tulevan pelkkää murhetta. Vaikka ei murhetta nyt pelätä pidäkään, mutta on vaikea löytää syy tehdä jotain, jos seuraus on pelkkä murhe.

Mulla ei nyt olisi ollut kauheasti aikaa kirjoittaa edes noita vuodatuksia, niin ehkä en kirjoita niitä enää ja olen ajoissa arkipäivän jutuissani. Säästän pari juoksuaskelta ja voin sukia hiuksiani rullalle niin kauan kuin huvittaa. Mutta kiitos kumminkin, että kirjoittelit mun kanssa. Sait avattua joitain vanhoja positiivisia tunteita sillä, mitä kirjoitit. Mä suljen kuitenkin nyt sitä ovea vähän.

Sä olet tosi kiva, toivottavasti saat iloisuutesi takaisin.

Lue lisää

Toivottavasti sinäkin saisit.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei kun ihan oikeasti.

Minä olen aina ollut juuri se positiivinen henkilö joka löytää kaikesta hyvää. Nyt en vaan siihen pysty.

Oikeasti, en ole koskaan ollut näin vihainen, surullinen murtunut ja allapäin kuin nyt.

Oikeasti olen tehnyt kaikkeni että olisin hyvä ystävä tälle henkilölle mutta EI!

Minä oletin että hän välittäisi minusta edes sen verran että voisi pitää edes jonkun lupauksistaan!

Odotin häntä taas monta monta päivää MUTTA EI NIIN EI!!!

En oo koskaan ollu tällänen, en ikinä, en helvetissä.

Tuntuu samalla niin surulliselta mutta toisaalta tekis mieli ajaa saatana hänen ovelleen ja sanoa ihan kaikki paska mikä mun sisällä on ollut sille päin naamaa!

AINA olen kaiken tehnyt niin että hänellä olisi kaikki positiivisesti, jos hän kysyy että satutinko niin pienentelen asiaa MUTTA NYT EN JAKSA!!! MIKSI PITÄÄ ESITTÄÄ ETTÄ VÄLITTÄÄ JA SITTEN TEHDÄ NÄIN!? SAATANA OIKEASTI!

Varmasti jos tämä tyttö sattuu lukemaan tämän niin tunnistaa mutta arvaa onko vitun väliä?? Ainakin tiedät miltä minusta tuntuu. Mene vaan ihan rauhassa pois ja elä elämääs, ei mun tarvitse siihen väkisin kuulua jos ei kiinnosta.

Ja kaikki ne muistot mitä oon sulle antanu voit ihan rauhassa polttaa jos kerran oon ollu sulle niin vitun paska että ei voi niinkin yksinkertaista asiaa tehdä kun KERRAN osoittaa sanat rehellisiksi ja edes olla kaveri.

Mutta kuten sanoin niin ei väkisin. Alkaa usko loppua ihmisiin kun sama on tapahtunut aiemminkin ja tapahtuu tälläkin hetkellä, tarvitsin kaveria niin kipeästi täänään tuekseni mutta ei.

Nyt en todellakaan pyydä anteeksi. En keneltäkään. Kohta tulet varmasti sanomaan että mun olisi pitänyt ottaa yhteyttä, NIIN MINÄ ALUN ALKUJAAN OTINKIN MUTTA EN SITTEN VIITSINYT TULLA SOTKEMAAN!!! MINÄ ODOTIN ETTÄ SINÄ SELVENNÄT ASIAT MUTTA EI, ODOTIN ETTÄ SINÄ OTAT YHTEYTTÄ, KYLLÄHÄN SINÄ VÄLITÄT!!!

Eikun hei, etpä välitäkään, hupsista, taas tuli moka. Et sinä alusta alkaenkaan välittänyt, kukapa niin tekisi.

Olen kiitollinen niille hmm, lasketaanpa, KOLMELLE ihmiselle jotka välittää joista kaksi on perhettä (vanhempi ja sisar) ja yksi YSTÄVÄ. Tässä se termi selveni mulle. Kaveri=älä kuvittele että oikeasti välitetään ja ystävä=se aito ja oikea ystävä.

Mutta eipä nekään pysty kaikkea korjaamaan, nyt minun on tehtävä valinta, yritänkö vielä olla kaveri vai katkaisenko sut ihan kokonaan elämästäni.

Sä oot niin monta kertaa tehny kusisia asioita muillekin ympärilläs että vois herättää sut jos minä en olekaan enää välejä korjaamassa.

Lohduttamassa.

Tukemassa.

Nimittäin niitä minä olen parhaani mukaan tehnyt.

Eikö se riitä?

Vitut kaikesta sitten, minä sentään VÄLITIN. GOOGLETA SANA VÄLITTÄÄ JOS ET TERMIÄ TUNNE!!!

Ja oikeasti, tämä ei ole vitsi, trolli tai provo, kerrankin minä avaudun oikeasti, arvaa kiinnostaako jos joku niin ajatteleekin?

Oikeastihan minun pitäisi olla karjumassa tämä kaikki paska itse henkilölle mutta en jaksa enää välittää.

Ei siitä tule kuin harmia.

Olen välittänyt, välittänyt ja välittänyt, rakastanut jnejne mutta mitä minulle TAAS jäi?

Tuskaa.

Harmia.

Vihaa.

Katkeruutta.

Surua.

Ja ennen kaikkea sydän jonka paikkaukset eivät enää kestä.

Tästä eteenpäin viisaampana, älä luota kehenkään tai laske liian lähelle, vievät vielä loputkin kaikesta mikä sun elämässä on tärkeää.

Ja tämän sanon ihan kokemuksen pohjalta, niitä mulla on ollu ihan liikaa, nyt ei eletä elokuvassa.

Lue lisää

Ihan mielenkiinnosta, kenelle tä viesti on suunnattu? Naiselle, mut minne päin suomea?

Pitkästä aikaa päätin tulla katsomaan mitä palstoille kuuluu ja järkytyin kun huomasin että ketju on hengissä...

En ole pitkään aikaan kirjoittanut, mulle tuli vähän pidemmän kaavan menoa niin silloin lopetin vastaamisen ja sen jälkeen teki mieli käydä mutta en saanut itseäni tänne, ei ollut jotenkin mitään sanottavaa.

Sun ei tarvitse pahoitella mitään mitä sä olet kirjoittanut, sä teit niin kuin parhaaksi näit. Sun kirjoitukset ja sun kanssa keskustelu auttoi kyllä oikeasti mua ainakin, toivottavasti sua itseeskin. Se että toinen on onnellinen ei ole paha asia, itsekin toki joskus kadehdin sitä jos on huonosti asiat mutta se antaa loppujen lopuksi toivoa, ehkä mullakin asiat vielä paranee.

Kiitos kuitenkin että vielä vastasit, helpottaa kun tietää että edes joku joskus on ajatellut minuakin :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Pitkästä aikaa päätin tulla katsomaan mitä palstoille kuuluu ja järkytyin kun huomasin että ketju on hengissä...

En ole pitkään aikaan kirjoittanut, mulle tuli vähän pidemmän kaavan menoa niin silloin lopetin vastaamisen ja sen jälkeen teki mieli käydä mutta en saanut itseäni tänne, ei ollut jotenkin mitään sanottavaa.

Sun ei tarvitse pahoitella mitään mitä sä olet kirjoittanut, sä teit niin kuin parhaaksi näit. Sun kirjoitukset ja sun kanssa keskustelu auttoi kyllä oikeasti mua ainakin, toivottavasti sua itseeskin. Se että toinen on onnellinen ei ole paha asia, itsekin toki joskus kadehdin sitä jos on huonosti asiat mutta se antaa loppujen lopuksi toivoa, ehkä mullakin asiat vielä paranee.

Kiitos kuitenkin että vielä vastasit, helpottaa kun tietää että edes joku joskus on ajatellut minuakin :)

Lue lisää

Kyllähän sua näköjään kaivataan täällä enemmän kuin kukaan varmaan haluaa :)

Olen kyllä oikeasti pahoillani, koska en tehnyt niin kuin parhaaksi näin, vaan siten mikä mulle sillä hetkellä helpoimmalta tuntui.

Mä koen, että se mun tapa kirjoittaa ja onnellisuudesta kertominen on ollut kylmää. Ehkä joltain pohjavirtaukselta myös välinpitämätöntä, koska olen sillä pitänyt vaan itsekkäästi kuorta ympärilläni. Enkä edes tajunnut tekeväni niin, väitin vaan itselleni olevani täysin avoin. Olen välillä vähän ääliö, anteeksi :) Mua ehkä juuri nyt vähän naurattaa tajuta se, että kaikenmaailman itsekeskeiset mitkä lie kauan aikaa sitten sanotut -kuvaukset musta ovat osuneetkin oikeeasti enemmän oikeaan kuin myönsin. Olin tässä keskustelussa itsekeskeinen, joten anteeksi. Yritän kyllä aina huomata sen, vaikkakin joskus aika myöhässä.

Yritän nyt sanoa avoimesti, enkä ikävästi kuoreen piiloutuen. Kyllä sun kanssa keskustelu auttoi muakin, mutta kyllä se myös pelotti ja teki ehkä jonkun verran surulliseksikin. Sun takia, mutta myös omien tunteiden takia. En tiedä uskallanko sanoa omista tunteista tarkempia. Mutta olin iloinen siitä, että pystyi sun kanssa puhumaan asioista.

On se onnellisuuden toivominen joskus tosi ristiriitaista, vaikka tietenkin haluaa että toinen on onnellinen eikä onneton.
Vaikka sitä toisen onnellisuutta ja hyvää oloa kyllä kuitenkin toivoo koko sydämestä, koska mä en ikimaailmassa kestäisi sellaista, että sitä toista ei olisi enää olemassa. Sun pitää olla onnellinen ja terve.

Haluan avoimesti sanoa sen, että olet tärkeä. Siis sillä tavalla, että ei mua oikeasti haittaa vaikka mulla olisi muutakin tekemistä, kyllä mä silti mielummin juttelen sun kanssa, jos on jotain mistä pitää jutella.
Hyväksyn senkin kyllä, jos ei enää jutella.

Osa musta toivoo, että sulla on paha olo, jotta haluaisit vielä puhua. Se, että toivon niin naurattaa ja tunnen olevani kamala :)

Oikeasti kyllä toivon, että sulla on parempi olo. Olethan nukkunut ja syönyt? Ja toivottavasti sait sen kaverin kanssa asiat hyvin. Miltä susta tuntuu esim. se, että joulu on tulossa? Mulla on tänä vuonna aika välinpitämätön suhtautuminen jouluun. Tykkäisin olla vaan jatkuvasti koulussa, koska on tosi helppo olla, kun touhuaa jotain. Yleensä koulun jälkeenkin saan kaikkea aikaan. Vapaapäivinä saatan vaan jäädä sänkyyn. On tosi vaikea nousta joskus, jos ei ole suoranaista syytä. Siis sen verran mullakin on toisinaan sellaista jaksamattomuutta tai vaikeutta. Ei siis pelkkää iloisesti paikasta toiseen pomppimista koko ajan :)

Ja unettaa enemmän, kun auringonvalo häviää. Reagoin aina siihen niin, että tulen selkeästi uneliaammaksi. Täytyy toivoa, että se unettaa suakin, niin nukut hyvin.

.................... kirjoitti:

Kyllähän sua näköjään kaivataan täällä enemmän kuin kukaan varmaan haluaa :)

Olen kyllä oikeasti pahoillani, koska en tehnyt niin kuin parhaaksi näin, vaan siten mikä mulle sillä hetkellä helpoimmalta tuntui.

Mä koen, että se mun tapa kirjoittaa ja onnellisuudesta kertominen on ollut kylmää. Ehkä joltain pohjavirtaukselta myös välinpitämätöntä, koska olen sillä pitänyt vaan itsekkäästi kuorta ympärilläni. Enkä edes tajunnut tekeväni niin, väitin vaan itselleni olevani täysin avoin. Olen välillä vähän ääliö, anteeksi :) Mua ehkä juuri nyt vähän naurattaa tajuta se, että kaikenmaailman itsekeskeiset mitkä lie kauan aikaa sitten sanotut -kuvaukset musta ovat osuneetkin oikeeasti enemmän oikeaan kuin myönsin. Olin tässä keskustelussa itsekeskeinen, joten anteeksi. Yritän kyllä aina huomata sen, vaikkakin joskus aika myöhässä.

Yritän nyt sanoa avoimesti, enkä ikävästi kuoreen piiloutuen. Kyllä sun kanssa keskustelu auttoi muakin, mutta kyllä se myös pelotti ja teki ehkä jonkun verran surulliseksikin. Sun takia, mutta myös omien tunteiden takia. En tiedä uskallanko sanoa omista tunteista tarkempia. Mutta olin iloinen siitä, että pystyi sun kanssa puhumaan asioista.

On se onnellisuuden toivominen joskus tosi ristiriitaista, vaikka tietenkin haluaa että toinen on onnellinen eikä onneton.
Vaikka sitä toisen onnellisuutta ja hyvää oloa kyllä kuitenkin toivoo koko sydämestä, koska mä en ikimaailmassa kestäisi sellaista, että sitä toista ei olisi enää olemassa. Sun pitää olla onnellinen ja terve.

Haluan avoimesti sanoa sen, että olet tärkeä. Siis sillä tavalla, että ei mua oikeasti haittaa vaikka mulla olisi muutakin tekemistä, kyllä mä silti mielummin juttelen sun kanssa, jos on jotain mistä pitää jutella.
Hyväksyn senkin kyllä, jos ei enää jutella.

Osa musta toivoo, että sulla on paha olo, jotta haluaisit vielä puhua. Se, että toivon niin naurattaa ja tunnen olevani kamala :)

Oikeasti kyllä toivon, että sulla on parempi olo. Olethan nukkunut ja syönyt? Ja toivottavasti sait sen kaverin kanssa asiat hyvin. Miltä susta tuntuu esim. se, että joulu on tulossa? Mulla on tänä vuonna aika välinpitämätön suhtautuminen jouluun. Tykkäisin olla vaan jatkuvasti koulussa, koska on tosi helppo olla, kun touhuaa jotain. Yleensä koulun jälkeenkin saan kaikkea aikaan. Vapaapäivinä saatan vaan jäädä sänkyyn. On tosi vaikea nousta joskus, jos ei ole suoranaista syytä. Siis sen verran mullakin on toisinaan sellaista jaksamattomuutta tai vaikeutta. Ei siis pelkkää iloisesti paikasta toiseen pomppimista koko ajan :)

Ja unettaa enemmän, kun auringonvalo häviää. Reagoin aina siihen niin, että tulen selkeästi uneliaammaksi. Täytyy toivoa, että se unettaa suakin, niin nukut hyvin.

Lue lisää

Ensimmäistä lausetta en ymmärtänyt mutta mitäpä tuosta, menee moni muukin asia monesti ohi :D

Kyllä nyt jossain määrin on asiat jo paremmin, edelleenkään ei paljoa jaksais tehdä ja sitten jää vaan miettimään kaikkea ja kohta onkin taas ilta. Mutta mikäs siinä, sain ne aiemmatkin hommat pois alta niin enää se ei vaivaa niin pahasti. Tosin laiskuutta alkaa tässä olla enemmän kuin masennusta, ei silti ole mieli ihan samalla tasolla kuin silloin joskus ennen näitä kaikkia mitä nyt sattu vastaan tulemaan. Edelleen harmittaa moni asia. Nyt niistä tosin aina pääsee yli nopeammin.

Nukkumisen kanssa on edelleen vähän niin ja näin, välillä tulee uni ja välillä taas ei millään. Ja monesti vaikka nukkuisikin ihan kunnolla yöllä niin silti ei ole ollenkaan levännyt olo aamulla. Ja sitten taas väsyttää, nykyään tuntuu kuin koko ajan väsyttäis. Jokin mikä on muuttunut tässä aikojen saatossa varmaan saa tämän aikaan, pitäs koittaa keksiä mikä se on. Joku rutiini tms.
Syöminen on jo parantunut aika hyvin, syön enemmän etenkin illalla kuin ennen. Ja nälkäkin on useammin. Ja kasviksia/vihanneksiakin menee. Eli sillä saralla on asiat ihan ok :)

Kaverin kanssa sain jo parannettua vähän välejä. Sain sen viimein joku aika sitten hengailemaan mun kanssa ja oli ihan mukavaa pitkästä aikaa, mitään ei tästä välirikosta kuitenkaan puhuttu joten en tiedä vieläkään mitä siinä tapahtu. Nyt jutellaan satunnaisesti kaikkea jos sattuu molemmat olemaan koneella tai sitten vaan viestillä jotain. Eli ei ihan yhtä hyvät oo vielä välit kun joskus mutta paremmat kuin silloin aiemmin.

Joulusta en oikein tunne mitään. En oikeastaan odota sitä yhtään mutta ei se pahaksikaan ole. Varmaan vaan tämän väsymyksen takia nyt vaan näin.

Tota että toivoo toiselle pahaa olen kokenut minäkin, etenkin tämän yhden tytön kanssa. Jotenkin vaan aina välillä tulee sellanen olo että sille sais jotain käydä että se puhuis taas mullekin. Edelleenkään se ei siis meinaa oikein jutella mun kanssa, oon koittanu kyllä pitää yhteyttä ja välejä kunnossa, en niin usein kuin aiemmin tosin. Sellanen olo tuli jo että mä vaan häiritsen sitä. Mutta ei siitä nyt enempää...

Nyt ei meinaa taas tulla mitään mieleen... Kiva jutella taas pitkästä aikaa tosin :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ensimmäistä lausetta en ymmärtänyt mutta mitäpä tuosta, menee moni muukin asia monesti ohi :D

Kyllä nyt jossain määrin on asiat jo paremmin, edelleenkään ei paljoa jaksais tehdä ja sitten jää vaan miettimään kaikkea ja kohta onkin taas ilta. Mutta mikäs siinä, sain ne aiemmatkin hommat pois alta niin enää se ei vaivaa niin pahasti. Tosin laiskuutta alkaa tässä olla enemmän kuin masennusta, ei silti ole mieli ihan samalla tasolla kuin silloin joskus ennen näitä kaikkia mitä nyt sattu vastaan tulemaan. Edelleen harmittaa moni asia. Nyt niistä tosin aina pääsee yli nopeammin.

Nukkumisen kanssa on edelleen vähän niin ja näin, välillä tulee uni ja välillä taas ei millään. Ja monesti vaikka nukkuisikin ihan kunnolla yöllä niin silti ei ole ollenkaan levännyt olo aamulla. Ja sitten taas väsyttää, nykyään tuntuu kuin koko ajan väsyttäis. Jokin mikä on muuttunut tässä aikojen saatossa varmaan saa tämän aikaan, pitäs koittaa keksiä mikä se on. Joku rutiini tms.
Syöminen on jo parantunut aika hyvin, syön enemmän etenkin illalla kuin ennen. Ja nälkäkin on useammin. Ja kasviksia/vihanneksiakin menee. Eli sillä saralla on asiat ihan ok :)

Kaverin kanssa sain jo parannettua vähän välejä. Sain sen viimein joku aika sitten hengailemaan mun kanssa ja oli ihan mukavaa pitkästä aikaa, mitään ei tästä välirikosta kuitenkaan puhuttu joten en tiedä vieläkään mitä siinä tapahtu. Nyt jutellaan satunnaisesti kaikkea jos sattuu molemmat olemaan koneella tai sitten vaan viestillä jotain. Eli ei ihan yhtä hyvät oo vielä välit kun joskus mutta paremmat kuin silloin aiemmin.

Joulusta en oikein tunne mitään. En oikeastaan odota sitä yhtään mutta ei se pahaksikaan ole. Varmaan vaan tämän väsymyksen takia nyt vaan näin.

Tota että toivoo toiselle pahaa olen kokenut minäkin, etenkin tämän yhden tytön kanssa. Jotenkin vaan aina välillä tulee sellanen olo että sille sais jotain käydä että se puhuis taas mullekin. Edelleenkään se ei siis meinaa oikein jutella mun kanssa, oon koittanu kyllä pitää yhteyttä ja välejä kunnossa, en niin usein kuin aiemmin tosin. Sellanen olo tuli jo että mä vaan häiritsen sitä. Mutta ei siitä nyt enempää...

Nyt ei meinaa taas tulla mitään mieleen... Kiva jutella taas pitkästä aikaa tosin :)

Lue lisää

Parempihan se niin onkin, että sun asiat on paremmin, mutta silti voi jutella :) Oon tosi iloinen sun puolesta, että sun olo on mennyt paremmaksi. Vaikka tietyllä tavalla se tuntuu ristiriitaiseltakin.

Mulle tuli mieleen siitä pahan toivomisesta, että se on joskus ehkä asioiden yksinkertaistamista päässään. Mulla ainakin on aina ollut luonteenpiirteenä vähän jotain ärsyttävää itsepäisyyttä, niin luulen, että esim. sen takia joku voi reagoida pahaan oloonsa ihan päinvastaisesti. Että ei ainakaan puhu kenellekään ja itsepäisyyttään meneekin kauemmas. Siis vaikka se paha olo käytännössä olisikin sellaista, että tarvitsisi toista. Mutta ehkä sellainen on myös jotain typerää ylpeyttäkin. En tiedä osasinko nyt selittää kunnolla.
Ja toisaalta mä ainakin yritän kyllä useasti käyttäytyä jotenkin vakaasti sillä tavalla, että mietin miksi tuntuu miltäkin ja miksi haluan mitäkin.
Mutta se pahan toivominen on varmasti aika normaalia. Sinäänsä ehkä hassua, koska ehkä aika usein toisen saa ainakin lopulta lähemmäs vaan sanomalla, että haluaa.

Siis ei laiskuudessakaan mitään pahaa ole, ihan hellyyttävä luonteenpiirre. Mutta haluan kyllä korostaa, että se voi ihan oikeasti liittyä siihen masentuneisuuteen. Mäkin tunsin itseni aina laiskaksi, mutta näin jälkeenpäin ymmärrän, että vaikka aina ei ollut paha olo enää, niin oli silti jotenkin turtunut ja ehkä tyhjäkin. Ja sitten sekin, että jotkut tavalliset asiat tuntui vievän tosi paljon energiaa. Se on vielä sitä. Asioiden ajattelu vie paljon energiaa, niin sitä riittää vähemmän muuhun. Kyllä se helpottaa sekin ajan kanssa.
Mutta se on ihan oikeasti myös totta, että on paljon helpompi touhuta loppupäiväkin kaikkea, jos on jotain säännöllistä tekemistä. Niin ihmeellistä kuin se onkin. Tosin se kyllä vaatii sen, että on jo parempi olo kuin ihan masentunut.

Tuntuu kivalta kuulla, että syöt paremmin. Sekin voi jo vaikuttaa oloosi. Kyllä mulla ainakin on parempi olo, kun syön paljon hedelmiä ja joka päivä sen puoli lautasellista salaattia. Kannattaakin syödä kasviksia, kyllä ne vähän piristää.
Pyöriikö sulla nukkumaan mennessäkin liikaa ajatuksia päässä? Pitäisi olla vaan joku yksi yksinkertainen uniajatus, johon on helppo nukahtaa. Edes joku lampaidenlaskemisjuttu.
Musta välillä tuntuu itseni kohdalla, että väsyn omien tunteiden tuntemisesta. Vaikka ne olisi jokapäiväisiä, niin ne vaan tuntuu vievän vähän enemmän energiaa kuin normaalisti.

Kiva kuulla myös, että sait niitä välejä parannettua kaveriisi. Toivottavasti olet iloinen, että itse sait sen aikaan, kun olisit saattanut jättää tekemättäkin. Ja toivottavasti se tuntuu onnistumiselta. Tai siis sellaiselta, että osaat ja pystyt tekemään asioita. Masentuneisuus saattaa saada epätoivon tunteitakin aikaan, niin toivottavasti sellaiselta ei tunnu. Koska kyllä sulla on kaikki voima saada olosi paremmaksi niin kuin se on jo mennytkin.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ensimmäistä lausetta en ymmärtänyt mutta mitäpä tuosta, menee moni muukin asia monesti ohi :D

Kyllä nyt jossain määrin on asiat jo paremmin, edelleenkään ei paljoa jaksais tehdä ja sitten jää vaan miettimään kaikkea ja kohta onkin taas ilta. Mutta mikäs siinä, sain ne aiemmatkin hommat pois alta niin enää se ei vaivaa niin pahasti. Tosin laiskuutta alkaa tässä olla enemmän kuin masennusta, ei silti ole mieli ihan samalla tasolla kuin silloin joskus ennen näitä kaikkia mitä nyt sattu vastaan tulemaan. Edelleen harmittaa moni asia. Nyt niistä tosin aina pääsee yli nopeammin.

Nukkumisen kanssa on edelleen vähän niin ja näin, välillä tulee uni ja välillä taas ei millään. Ja monesti vaikka nukkuisikin ihan kunnolla yöllä niin silti ei ole ollenkaan levännyt olo aamulla. Ja sitten taas väsyttää, nykyään tuntuu kuin koko ajan väsyttäis. Jokin mikä on muuttunut tässä aikojen saatossa varmaan saa tämän aikaan, pitäs koittaa keksiä mikä se on. Joku rutiini tms.
Syöminen on jo parantunut aika hyvin, syön enemmän etenkin illalla kuin ennen. Ja nälkäkin on useammin. Ja kasviksia/vihanneksiakin menee. Eli sillä saralla on asiat ihan ok :)

Kaverin kanssa sain jo parannettua vähän välejä. Sain sen viimein joku aika sitten hengailemaan mun kanssa ja oli ihan mukavaa pitkästä aikaa, mitään ei tästä välirikosta kuitenkaan puhuttu joten en tiedä vieläkään mitä siinä tapahtu. Nyt jutellaan satunnaisesti kaikkea jos sattuu molemmat olemaan koneella tai sitten vaan viestillä jotain. Eli ei ihan yhtä hyvät oo vielä välit kun joskus mutta paremmat kuin silloin aiemmin.

Joulusta en oikein tunne mitään. En oikeastaan odota sitä yhtään mutta ei se pahaksikaan ole. Varmaan vaan tämän väsymyksen takia nyt vaan näin.

Tota että toivoo toiselle pahaa olen kokenut minäkin, etenkin tämän yhden tytön kanssa. Jotenkin vaan aina välillä tulee sellanen olo että sille sais jotain käydä että se puhuis taas mullekin. Edelleenkään se ei siis meinaa oikein jutella mun kanssa, oon koittanu kyllä pitää yhteyttä ja välejä kunnossa, en niin usein kuin aiemmin tosin. Sellanen olo tuli jo että mä vaan häiritsen sitä. Mutta ei siitä nyt enempää...

Nyt ei meinaa taas tulla mitään mieleen... Kiva jutella taas pitkästä aikaa tosin :)

Lue lisää

Ottaa varmasti oman aikansa ennen kuin tuntuu samalta. Mutta kyllä minusta läheisyyden hinta on aina välirikosta ja kaikesta muusta puhuminen. Siis että ei ole kunnolla läheisyyttä, jos on kauheasti sellaista puhumatonta välissä. Kun jos tekin olette olleet läheisiä, niin ehkä se ei ihan siltä tunnu sitten, jos pyörii kysymyksiä päässä.
Mutta varmasti puhumattakin menee vielä paremmaksi. Ainahan se on niin, jos ei ole ollut hetkeen tekemisissä.

Älä jooko ajattele negatiivisesti itsestäsi. Tunnut epäilevän itseäsi jotenkin kauheasti, kun kerrot siitä tytöstä. Että häiritsisit ja niin edelleen. En usko, että sellainen pitää ollenkaan paikkansa. Koet varmaan helposti niin, että häiritset tai jotain vastaavaa. Niiden juttujen perusteella, mitä aikaisemmin kerroit kavereiden kanssa tapahtuneista asioista luulen niin.

Ehkä aina ihmiset ei osaa suhtautua itseensä ja omiin tunteisiinsa ja siksi työntää pois. Ei ikinä siksi, että toinen häiritsisi. Mä voin itsestänikin sanoa sen. Koska olen joskus työntänyt tosi pahasti pois. Mutta en ole ikinä hetkeäkään kokenut sellaista tunnetta, että toinen häiritsisi. Se on ihan vieras tunne. Mua häiritsi omat tunteet sen toisen lähellä, ei koskaan se. Nyt kun sitä muuten ajattelee, niin onkin jännä huomata, että se ei koskaan häirinnyt. Vaikka välillä toivoin, että kompastuisi kengännauhoihinsa, kun ärsytti. Mutta melkein jopa vihaisenakin tunsi, että olisipa se siinä, niin ainakin ajatuksissaan kiljuisi suoraan sille. Enkä mä ole varmaan koskaan ollut kenellekään toiselle sillä tavalla vihainen. Mutta viha ja rakkaus ovatkin lähellä.
Enää en tunne vihaa kuin ehkä ihan todella pienissä hipuissa. Enkä halua jäädä vihan tunteisiin, yritän käsitellä niitä. Sun kanssa kirjoittelu on auttanut tosi paljon.

Ja voit aina kertoa mulle kaikista asioista, jotka harmittaa, jos haluat. On hyvä puhua, eikä haudata kaikkea sisälleen. Olen kyllä paraskin puhumaan, koska en itsekään ole niin loistava siinä, mutta olen yrittänyt opetella.

Mustakin on kiva jutella sun kanssa :) On kiva kuulla mitä sulle kuuluu ja ihan sama vaikkei olisi asiaakaan, niin on kiva vaan löpistä jotain. Kyllä mua ainakin tietyllä tavalla auttaa sellainenkin käsittelemään omia tunteita.

............ kirjoitti:

Ottaa varmasti oman aikansa ennen kuin tuntuu samalta. Mutta kyllä minusta läheisyyden hinta on aina välirikosta ja kaikesta muusta puhuminen. Siis että ei ole kunnolla läheisyyttä, jos on kauheasti sellaista puhumatonta välissä. Kun jos tekin olette olleet läheisiä, niin ehkä se ei ihan siltä tunnu sitten, jos pyörii kysymyksiä päässä.
Mutta varmasti puhumattakin menee vielä paremmaksi. Ainahan se on niin, jos ei ole ollut hetkeen tekemisissä.

Älä jooko ajattele negatiivisesti itsestäsi. Tunnut epäilevän itseäsi jotenkin kauheasti, kun kerrot siitä tytöstä. Että häiritsisit ja niin edelleen. En usko, että sellainen pitää ollenkaan paikkansa. Koet varmaan helposti niin, että häiritset tai jotain vastaavaa. Niiden juttujen perusteella, mitä aikaisemmin kerroit kavereiden kanssa tapahtuneista asioista luulen niin.

Ehkä aina ihmiset ei osaa suhtautua itseensä ja omiin tunteisiinsa ja siksi työntää pois. Ei ikinä siksi, että toinen häiritsisi. Mä voin itsestänikin sanoa sen. Koska olen joskus työntänyt tosi pahasti pois. Mutta en ole ikinä hetkeäkään kokenut sellaista tunnetta, että toinen häiritsisi. Se on ihan vieras tunne. Mua häiritsi omat tunteet sen toisen lähellä, ei koskaan se. Nyt kun sitä muuten ajattelee, niin onkin jännä huomata, että se ei koskaan häirinnyt. Vaikka välillä toivoin, että kompastuisi kengännauhoihinsa, kun ärsytti. Mutta melkein jopa vihaisenakin tunsi, että olisipa se siinä, niin ainakin ajatuksissaan kiljuisi suoraan sille. Enkä mä ole varmaan koskaan ollut kenellekään toiselle sillä tavalla vihainen. Mutta viha ja rakkaus ovatkin lähellä.
Enää en tunne vihaa kuin ehkä ihan todella pienissä hipuissa. Enkä halua jäädä vihan tunteisiin, yritän käsitellä niitä. Sun kanssa kirjoittelu on auttanut tosi paljon.

Ja voit aina kertoa mulle kaikista asioista, jotka harmittaa, jos haluat. On hyvä puhua, eikä haudata kaikkea sisälleen. Olen kyllä paraskin puhumaan, koska en itsekään ole niin loistava siinä, mutta olen yrittänyt opetella.

Mustakin on kiva jutella sun kanssa :) On kiva kuulla mitä sulle kuuluu ja ihan sama vaikkei olisi asiaakaan, niin on kiva vaan löpistä jotain. Kyllä mua ainakin tietyllä tavalla auttaa sellainenkin käsittelemään omia tunteita.

Lue lisää

Ihmetyttää vaan miten se ihan yhtäkkiä lopetti tuon yhteydenpidon kokonaan, löysin vanhat viestihistoriat tämän tytön kanssa käydyistä keskusteluista ja ne olivat oikeasti selvästi kahden ystävän välisiä kunnon keskusteluja. Nyt taan minä olen aina se joka edes yrittää puhua ja silloinkin ne "keskustelut" ovat vain sitä että "moi, miten menee" "ihan ok" "kiva :)". Siinä se. Ihmetyttää vaan että mitenkä noin vain jättää toisen huomioimatta, ja mulla on tosiaan ollu samanlaista monien ystävien kanssa, kyllä se saa väkisinkin aikaan sellaisen tunteen että mussa on jotain sellaista minkä takia ne jättää mut näin. Ja se harmittaa, mua ahdisti kun mä sain ne keskustelut luettua, niissä oli niin paljon positiivisia muistoja jotka tuntuvat nyt kovin kaukaisilta ja tavoittamattomilta. Tuntuu että se vaan unohtaa mut kokonaan vähitellen.

Ja kun minä en tosiaan tiedä mitä tämän tytön tai muiden kavereiden päässä liikkuu, en tiedä miksi näin käy aina. Silloin ainoa asia mistä näitä syitä voi etsiä on minä itse, ja silloin ei koskaan löydy mitään positiivista.

Tuntuu edelleen kuin minä olisin ainoa joka edes yrittää välittää ilman vastakaikua, ja se ei ole kovin mukavaa. Sitä vaan tuntee itsensä aina ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, tuntuu kuin kaikki vaan torjuis mut. Aina pitää miettiä että mikä nyt taas on näillä muilla, uskaltaako niille puhua vai olenko minä vaan jotain ylimääräistä mistä pitäisi päästä eroon?

Nyt taas näin tällä kertaa, masennuspäivä vuorostaan...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ihmetyttää vaan miten se ihan yhtäkkiä lopetti tuon yhteydenpidon kokonaan, löysin vanhat viestihistoriat tämän tytön kanssa käydyistä keskusteluista ja ne olivat oikeasti selvästi kahden ystävän välisiä kunnon keskusteluja. Nyt taan minä olen aina se joka edes yrittää puhua ja silloinkin ne "keskustelut" ovat vain sitä että "moi, miten menee" "ihan ok" "kiva :)". Siinä se. Ihmetyttää vaan että mitenkä noin vain jättää toisen huomioimatta, ja mulla on tosiaan ollu samanlaista monien ystävien kanssa, kyllä se saa väkisinkin aikaan sellaisen tunteen että mussa on jotain sellaista minkä takia ne jättää mut näin. Ja se harmittaa, mua ahdisti kun mä sain ne keskustelut luettua, niissä oli niin paljon positiivisia muistoja jotka tuntuvat nyt kovin kaukaisilta ja tavoittamattomilta. Tuntuu että se vaan unohtaa mut kokonaan vähitellen.

Ja kun minä en tosiaan tiedä mitä tämän tytön tai muiden kavereiden päässä liikkuu, en tiedä miksi näin käy aina. Silloin ainoa asia mistä näitä syitä voi etsiä on minä itse, ja silloin ei koskaan löydy mitään positiivista.

Tuntuu edelleen kuin minä olisin ainoa joka edes yrittää välittää ilman vastakaikua, ja se ei ole kovin mukavaa. Sitä vaan tuntee itsensä aina ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, tuntuu kuin kaikki vaan torjuis mut. Aina pitää miettiä että mikä nyt taas on näillä muilla, uskaltaako niille puhua vai olenko minä vaan jotain ylimääräistä mistä pitäisi päästä eroon?

Nyt taas näin tällä kertaa, masennuspäivä vuorostaan...

Lue lisää

Varmasti sellainen tuntuu kamalalta, jos toinen on joskus vaan lopettanut yhteydenpidon. Muakin pistää sisällä lukea tota, koska olen itse tehnyt myös niin joskus. Tiedän, että se on tosi lapsellinen tapa ja näin myöhemmin kyllä kaduttaa se ja ymmärrän että se oli ikävästi tehty toiselle. Enkä mäkään yleensä edes ole sellainen. Tai jos totta puhutaan, niin en oikeasti ole miettinyt sitä kauheasti, mutta nyt kun kerroit miltä susta tuntuu sellainen ja jouduin miettimään asiaa, niin tajuan, että se miten olen käyttäytynyt on ollut tosi paha juttu. Yleensäkin vielä olen aina sitä mieltä, että vaikka olisi vaikeita asioita, niin kaikki pitää selvittää ja puhua. Sitten kuitenkin sellaisen tilanteen tullen olen itse vaan paennut. En ajatellut enää sitä toista ja sitä, että satutan sitä, kun en halua edes puhua asioista. Tai olisin ehkä halunnut, mutta se olisi vaatinut siltä toiselta jotain niin suurta anteeksipyytelyä tai jotain, mikä ei ole realistista, jotta olisin sen verran rauhoittunut, että olisin pystynyt ajattelemaan edes asiaa. Reagoin huonosti, mutta sattui niin paljon että ei vaan pystynyt muuhun. Edes sen ihmisen ajattelu tuntui siltä, kuin veistä kääntäisi haavassa. Jotenkin ne tunteet sen ihmisen menettämisestä ja haaveiden menettämisestä olivat niin päällä ja sattuivat liikaa. Ehkä luottamuksenkin menettäminen. Jokin yhteisen siteen katkeaminen. Sellaisia tunteita, jotka kuitenkin pohjautuvat kaikki siihen, että rakasti varmasti vielä silloinkin kun yhteydenpidon lopetti, koska ei se muuten olisi sattunut niin paljon se yhteys.
On se osaksi varmasti sitä typerää ylpeyttäkin, koska muistan ainakin reagoineeni joskus ihan ala-asteella samankaltaisesti, kun jotkut tytöt olivat puhuneet musta tosi inhottavasti seläntakana. Olin siitä lähtien täysin kohteliaan välinpitämätön, ja siis edelleenkin kun joskus olen samoja ihmisiä nähnyt. Muutun aina sellaiseksi, että en juurikaan reagoi, en ota mitään oma-aloitteista kontaktia, ehkä hymyilen enemmän ja vaikutan muuten iloisemmalta. Oikeastaan tosi vahvasti käyttäydyn niin edelleenkin, mutta se on aina toiminut eikä kukaan ole jaksanut ainakaan pitkään olla ilkeä jos ollenkaan. On vaikea tulla pois jostain toimintamallista, jonka kokee suojanneen itseään. Vaikka tietää, että rakastuminen on ihan eri asia, eikä siinä pitäisi ikinä mennä sellaisten muurejen taakse.
Mulla on ihan samanlaisia tunteita kuin sulla, että tunnen itseni helposti ulkopuoliseksi tai ylimääräiseksi. Siksikin reagoin helposti vaan yhteydenpidon lopettamisella.
En tiedä auttaako sua yhtään mun selitykset. Että voitko yrittää ymmärtää omaa tapaustasi niiden perusteella. Jos haluat kysyä jotain, niin kysy ihan mitä vaan, yritän kertoa sitten.
Ei se yhteydenpidon katkaisu mun tapauksessa sitä tarkoittanut, että ei olisi rakastanut. Ei kai vaan saanut päätään kestämään enää, reagoi kauheassa tunnemyräkässä, tuntui kuin olisi ollut jossain sumussa. Kyllä sitä voi ajatella, että hänkin olisi voinut käyttäytyä hieman toisin, mutta olisi mun pitänyt ihan aluksi se asia pystyä käsittelemään, koska rakastin kyllä ihmistä tietäen, että hämärinä hetkinään pystyy kyllä satuttamaankin, jos hänestä tuntuu pahalta muhun liittyen.

Voi kun sä voisit ymmärtää, että ei sussa ole mitään sellaista, miksi kukaan sut jättäisi tai olisi pitämättä yhteyttä. Mäkin tykkään sun kanssa kirjoittelusta niin paljon, että saat ihan itse lopettaa tämän, jos haluat. Jo pelkkien sun kirjoitusten perusteella pystyy sanomaan, että sussa on paljon ihania ominaisuuksia, olet ajatteleva, fiksu, välittävä, syvällinen... Älä yhtään vähättele itseäsi.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ihmetyttää vaan miten se ihan yhtäkkiä lopetti tuon yhteydenpidon kokonaan, löysin vanhat viestihistoriat tämän tytön kanssa käydyistä keskusteluista ja ne olivat oikeasti selvästi kahden ystävän välisiä kunnon keskusteluja. Nyt taan minä olen aina se joka edes yrittää puhua ja silloinkin ne "keskustelut" ovat vain sitä että "moi, miten menee" "ihan ok" "kiva :)". Siinä se. Ihmetyttää vaan että mitenkä noin vain jättää toisen huomioimatta, ja mulla on tosiaan ollu samanlaista monien ystävien kanssa, kyllä se saa väkisinkin aikaan sellaisen tunteen että mussa on jotain sellaista minkä takia ne jättää mut näin. Ja se harmittaa, mua ahdisti kun mä sain ne keskustelut luettua, niissä oli niin paljon positiivisia muistoja jotka tuntuvat nyt kovin kaukaisilta ja tavoittamattomilta. Tuntuu että se vaan unohtaa mut kokonaan vähitellen.

Ja kun minä en tosiaan tiedä mitä tämän tytön tai muiden kavereiden päässä liikkuu, en tiedä miksi näin käy aina. Silloin ainoa asia mistä näitä syitä voi etsiä on minä itse, ja silloin ei koskaan löydy mitään positiivista.

Tuntuu edelleen kuin minä olisin ainoa joka edes yrittää välittää ilman vastakaikua, ja se ei ole kovin mukavaa. Sitä vaan tuntee itsensä aina ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, tuntuu kuin kaikki vaan torjuis mut. Aina pitää miettiä että mikä nyt taas on näillä muilla, uskaltaako niille puhua vai olenko minä vaan jotain ylimääräistä mistä pitäisi päästä eroon?

Nyt taas näin tällä kertaa, masennuspäivä vuorostaan...

Lue lisää

Eikä se sitä tarkoita, että sun pitäisi olla jotenkin virheetön ja täydellinen kiiltokuvaihminen. Virheitä saa aina tehdä. Ja olla oma itsensä ja juuri sellainen kuin on. Täydellinen olet juuri sellaisena kuin olet. Koet varmasti masentuneisuuden vuoksi sellaisia ajatuksia itsestäsi.
Voi kun voisin halata sua ja saada sut ymmärtämään, että et ole ylimääräinen etkä ulkopuolinen. Et varmasti kellekään.

Tämä on ehkä hankala kysymys, mutta millaisia sitten tahtoisit sun ja sen tytön keskustelujen olevan?
Oot oikeassa siinä, että ehkä sellaiset välirikon jälkeen olevat keskustelut jää helposti jotenkin pinnalliseksi ja tietyllä tavalla etäiseksi. Kyllä mä huomaan itsestäni, että mun on tosi vaikea tuoda mitään ajatuksia häneen liittyvistä mahdollisista haluista tai toiveista esiin, vaikka yritän kovasti olla avoin. Huomaan, että jää paljon sanomatta ja joskus jopa ajattelematta. Siis nyt esimerkkinä vaikka se, että haluan niin käsittämättömän paljon halata häntä ja pyytää anteeksi. Tuntea hänet ihan lähellä ja nähdä, että hän on kunnossa ja yrittää voida korvata sen, että en osannutkaan kohdella häntä niin kuin lupasin itselleni joskus.
Tuollaisia asioita tuntuu vaikealta tuoda esiin.

Mulla on samanlainen olo, että häneen liittyy positiivisia muistoja. Jotain kuplivalta onnellisuudelta tuntuvia keskusteluja. Mua ahdisti ne tosi pitkään juuri sen takia, että ne tuntui tosi kivuliailta muistoilta, koska oli silloin niin onnellinen hänestä ja niin käsittämättömän rakastunut.
Sä et siis usko, että sellaista on koskaan enää sen kanssa? Mulla on vähän samanlainen olo, että en usko enää. Tuntuisi pelottavalta uskoa. Ja se rajoittaa sitä omaa käytöstä, että ei usko, vaikka ehkä salaisesti sisällään joskus toivoo. Oikeastaan en tiedä ollenkaan mitä pitäisi ajatella, joskus tuntuu että ajatukset saattaisivat mennä ihan mihin suuntaan tahansa.

Mutta siis kyllä musta tuntuu siltä, että olen menettänyt sielunkumppanin. Jos sellaista hieman kulunutta sanaa nyt saa käyttää. Siinä mielessä siis menettänyt, että mä uskon, että me pystyttäisi kyllä korjaamaan meidän välit, vaikka se olisikin työlästä, jos todella yritettäisiin. Mutta en usko, että niin tapahtuu, koska tilanne on mikä on. En usko, että hän edes haluaa. Enkä tiedä haluanko itsekään. Ehkä joskus, ja joskus se tuntuu vaan satuttavalta ja vaikealta enkä halua.

Mullakin oli muuten tänään huono päivä. Alkoi ahdistaa päivällä vähän, kun ei ajatus liikkunut, eikä saanut mitään ajatustyötä aikaan. Sitten se jotenkin muuttui yleiseksi ahdistuneisuudeksi, että oli koko ajan olo kuin olisi juuri herännyt huonosta olosta. Mutta onneksi saan yleensä itse aika helposti käsiteltyä oman ahdistukseni eikä se haittaa mua, niin on taas parempi olla. Ja oli hyvä saada purkaa oloa vähän sulle. Vaikka mua edelleen hieman ahdistaa omien syvimpien ajatusten kaivaminen.
Toivottavasti sun olo on parantunut. Juo vaikka kaakaota tai katso tai lue jotain, mikä saa nauramaan. Ajattelin vaan vertaistukena sanoa, että muakin masensi tänään :)

............ kirjoitti:

Eikä se sitä tarkoita, että sun pitäisi olla jotenkin virheetön ja täydellinen kiiltokuvaihminen. Virheitä saa aina tehdä. Ja olla oma itsensä ja juuri sellainen kuin on. Täydellinen olet juuri sellaisena kuin olet. Koet varmasti masentuneisuuden vuoksi sellaisia ajatuksia itsestäsi.
Voi kun voisin halata sua ja saada sut ymmärtämään, että et ole ylimääräinen etkä ulkopuolinen. Et varmasti kellekään.

Tämä on ehkä hankala kysymys, mutta millaisia sitten tahtoisit sun ja sen tytön keskustelujen olevan?
Oot oikeassa siinä, että ehkä sellaiset välirikon jälkeen olevat keskustelut jää helposti jotenkin pinnalliseksi ja tietyllä tavalla etäiseksi. Kyllä mä huomaan itsestäni, että mun on tosi vaikea tuoda mitään ajatuksia häneen liittyvistä mahdollisista haluista tai toiveista esiin, vaikka yritän kovasti olla avoin. Huomaan, että jää paljon sanomatta ja joskus jopa ajattelematta. Siis nyt esimerkkinä vaikka se, että haluan niin käsittämättömän paljon halata häntä ja pyytää anteeksi. Tuntea hänet ihan lähellä ja nähdä, että hän on kunnossa ja yrittää voida korvata sen, että en osannutkaan kohdella häntä niin kuin lupasin itselleni joskus.
Tuollaisia asioita tuntuu vaikealta tuoda esiin.

Mulla on samanlainen olo, että häneen liittyy positiivisia muistoja. Jotain kuplivalta onnellisuudelta tuntuvia keskusteluja. Mua ahdisti ne tosi pitkään juuri sen takia, että ne tuntui tosi kivuliailta muistoilta, koska oli silloin niin onnellinen hänestä ja niin käsittämättömän rakastunut.
Sä et siis usko, että sellaista on koskaan enää sen kanssa? Mulla on vähän samanlainen olo, että en usko enää. Tuntuisi pelottavalta uskoa. Ja se rajoittaa sitä omaa käytöstä, että ei usko, vaikka ehkä salaisesti sisällään joskus toivoo. Oikeastaan en tiedä ollenkaan mitä pitäisi ajatella, joskus tuntuu että ajatukset saattaisivat mennä ihan mihin suuntaan tahansa.

Mutta siis kyllä musta tuntuu siltä, että olen menettänyt sielunkumppanin. Jos sellaista hieman kulunutta sanaa nyt saa käyttää. Siinä mielessä siis menettänyt, että mä uskon, että me pystyttäisi kyllä korjaamaan meidän välit, vaikka se olisikin työlästä, jos todella yritettäisiin. Mutta en usko, että niin tapahtuu, koska tilanne on mikä on. En usko, että hän edes haluaa. Enkä tiedä haluanko itsekään. Ehkä joskus, ja joskus se tuntuu vaan satuttavalta ja vaikealta enkä halua.

Mullakin oli muuten tänään huono päivä. Alkoi ahdistaa päivällä vähän, kun ei ajatus liikkunut, eikä saanut mitään ajatustyötä aikaan. Sitten se jotenkin muuttui yleiseksi ahdistuneisuudeksi, että oli koko ajan olo kuin olisi juuri herännyt huonosta olosta. Mutta onneksi saan yleensä itse aika helposti käsiteltyä oman ahdistukseni eikä se haittaa mua, niin on taas parempi olla. Ja oli hyvä saada purkaa oloa vähän sulle. Vaikka mua edelleen hieman ahdistaa omien syvimpien ajatusten kaivaminen.
Toivottavasti sun olo on parantunut. Juo vaikka kaakaota tai katso tai lue jotain, mikä saa nauramaan. Ajattelin vaan vertaistukena sanoa, että muakin masensi tänään :)

Lue lisää

Ihan kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja näkemyksiä... Tosin en edelleenkään oikein ymmärrä mikä mättää, minä en kyllä ole tehnyt mielestäni mitään mikä sen voisi aiheuttaa ja kaikesta olen pahoitellut mitä olen joskus ehkä vahingossa tehnyt. En sitten tiedä enkö itse vaan näe jotain mitä olen tehnyt/sanonut tyhmästi. Tai jättänyt sanomatta.

Mä vaan haluaisin että me puhuttas enemmän, "kunnolla". Ennen puhuttiin ihan kaikesta satunnaisesta maan ja taivaan väliltä, hauskaa oli ja juttua riitti. Nykyään me ei oikeastaan puhuta yhtään, kuulumisiakaan ei meinaa kunnolla saada.

Nyt en ehdi enempää kirjoittamaan ikävä kyllä, myöhemmin sitten. Ja toivottavasti sullakin meni loppu päivä mukavammin, mä vaan lähinnä löhösin ja sitten nukkumaan... Siitäkään ei tosin meinannut tulla taas mitään, ihan liikaa pyörii ajatuksia päässä. Ja vaikka mä yrittäisinkin olla ajattelematta tai laskea niitä lampaita niin silti ne ajatukset pyörii samalla mielessä, tavallaan ajattelen montaa asiaa yhtäaikaa.

Mutta nyt on kiire, mukavaa iltaa sulle! :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ihan kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja näkemyksiä... Tosin en edelleenkään oikein ymmärrä mikä mättää, minä en kyllä ole tehnyt mielestäni mitään mikä sen voisi aiheuttaa ja kaikesta olen pahoitellut mitä olen joskus ehkä vahingossa tehnyt. En sitten tiedä enkö itse vaan näe jotain mitä olen tehnyt/sanonut tyhmästi. Tai jättänyt sanomatta.

Mä vaan haluaisin että me puhuttas enemmän, "kunnolla". Ennen puhuttiin ihan kaikesta satunnaisesta maan ja taivaan väliltä, hauskaa oli ja juttua riitti. Nykyään me ei oikeastaan puhuta yhtään, kuulumisiakaan ei meinaa kunnolla saada.

Nyt en ehdi enempää kirjoittamaan ikävä kyllä, myöhemmin sitten. Ja toivottavasti sullakin meni loppu päivä mukavammin, mä vaan lähinnä löhösin ja sitten nukkumaan... Siitäkään ei tosin meinannut tulla taas mitään, ihan liikaa pyörii ajatuksia päässä. Ja vaikka mä yrittäisinkin olla ajattelematta tai laskea niitä lampaita niin silti ne ajatukset pyörii samalla mielessä, tavallaan ajattelen montaa asiaa yhtäaikaa.

Mutta nyt on kiire, mukavaa iltaa sulle! :)

Lue lisää

On jännä kuulla sun ajatuksia. Ne jollain tavalla tuovat omille ajatuksillekin ihan uutta valoa. Niin kuin vaikka tuo asia, mitä sanoit puhumisesta. Huomaan, että siinä voi ollakin pieni ero naisten ja miesten välillä. Itse ajattelin omaa tapausta miettien niin, että jos mitään yrittää puhua, niin pitää pysyä itse asiassa ja karsia aikalailla kaikki muu pois. Siis sellaisen välirikon jälkeen jos yrittää puhua. Mutta ei se ehkä olekaan niin. Koska nehän on vaikeita asioita puhua. Miten voisi oletaakaan, että yhtäkkiä vaan niistä puhuminen onnistuu. Koska on mullakin asioita, joista en todellakaan pystyisi puhumaan tuosta vaan. Tuntuuko susta siltä, että haluaisit mielummin vaan jutella sille, kuin yrittää heti avautua kaikesta mitä teidän välillä on tai tunteista tai muusta sellaisesta? Tai itseasiassa haluan kysyä, että tuntuuko susta miehenä esim. tunteista puhuminen minkälaiselta? Mulla se on helpottunut tosi paljon, mutta muistan olleeni itse joskus aivan lukossa omien tunteiden kanssa. Mutta sitten aloin kirjoittaa niitä joskus teini-iässä päiväkirjaan, niin se helpotti paljon niiden kanssa olemista. Nykyään yritän ilmaista niitä aika paljon. Musta vaan tuntuu, että miehiä ei koskaan kannusteta siihen omien tuntemuksien ilmaisemiseen. Enemmänkin vaan peittämään ne. Se on mun mielestä tosi tyhmää ja mua ärsyttää se maailmassa. Koska kaikilla ihmisillä on samanlaisia tunteita, ei ole oikein, että vain toisia kannustetaan niiden kanssa. Oikeasti mua ärsyttää se juttu tosi paljon, esim. mun äiti on sitä mieltä, että miehillä ei ole tunteita käytännössä ollenkaan ja meinaan aina repiä hiuksia päästä, kun se väittää jotain sellaista käsittämätöntä. Välillä tuntuu, että miehet joutuu elämään kamalien stereotypioiden ja paineiden alla.

Huomaan itsestäni sen, että kun miettii asioita, niin ei ole kauhean vitsikäs olo, vaan vakavampi. Se ei ehkä ole hyvä. On ihan selkeä muutos, kun vertaa aikaisempaan. Ennen oli sellainen kevyempi olo. Vaikka silloinkin oli asioita, jotka sai olon tuntumaan myös raskaalta. Suhtauduin siihen toiseen ihmiseen jotenkin eri tavalla. Ehkä jotenkin läheisemmin ja lähinnä vaan nautin sen seurasta. Nyt tuntuu, että sellainen ei palvelisi mitään, jos vaan nauttisi toisen seurasta. Eikä ehkä löydäkään sitä samaa oloa.
En tiedä, ehkä olisi helpompi jos vaan voisi kokea niin kuin ennenkin.
Mutta ei sekään johdu tunteiden merkittävistä muutoksista, vaan tilanteesta.

Olen ihan kauhean jumittunut siihen ajatukseen, että asiat ei voi olla enää niin kuin ennen. Tuntuu, että se lause on vaan toistunut ja toistunut päässäni kohta puolitoista vuotta. Mun pitäisi varmasti miettiä asioita, eikä vaan toistaa jotain ajatusta. Mutta se aika paljon vaikuttaa siihen millainen mä olen tiettyjä asioita ajatellessa.
Tuntuuko susta sun jutussa sitten siltä, että toivoisit, että asiat olisivat teidän välillä niin kuin ennenkin? Vai miten?
Kyllä mustakin tuntuu jotkut vanhat muistot niin positiivisilta, mutta jotenkin ei osaa palata sellaiseen tässä tilanteessa. Ehkä osaa, tai ehkä ei. En sitten tiedä, jonkinlaista vapautumista olen kyllä hieman kokenut sun kanssa kirjoitellessa.

En tiedä sun tilanteesta, mutta riippuhan asiat aina aika paljon muustakin kuin siitä, että onko ollut pahoillaan. Siis jos on jotain sellaisia asioita, jotka on silti muuttaneet välejä. Tai jos toinen ei osaa antaa anteeksi. En sano, että niin olisi, mutta sanoin vaan, että pahoillaan olo on aina askel korjaamiseen, mutta se ei yleensä korjaa niitä itse asioita tai niiden herättämiä tunteita. Jossain tapauksissa ne vaativat muunlaista selvittelyäkin korjaantuakseen. Riippuu tietty täysin asiasta. Mutta voi se pienemmissäkin jutuissa olla niin, että jokin asia ei ole korjaantunut normaaliksi, koska sitä ei ole välttämättä tarpeeksi käsitelty, omassa päässä tai yhdessä. Eikä tietenkään kaikki asiat välttämättä korjaannu, mutta aina pitäisi lähteä siitä, että korjaaminen on mahdollista.
Mutta en mä usko, että vahingossa pystyy sanomaan mitään sellaista, mikä mitään rikkoisi. Mun mielestä ei pysty. Tosin ehkä mä pidänkin sanoja jotenkin aika lievässä asemassa. Siis toisten, en omiani. Sanat on niin tulkinnanvaraisia ja häilyviä. Muutenkin kyllä ymmärrän sen, että välillä ihmisillä tekee mieli sanoa esim. jotain ilkeää jne. Mä en ainakaan osaa ottaa sellaista kovin pahasti. Itse tiedät tietenkin oman tapauksesi, mutta ei mun mielestä sun kannata ajatella sellaista, että oletko sanonut jotenkin tyhmästi. En mä usko, että olisit. Et kirjoituksesi perusteellakaan mitään tyhmiä kirjoittele, vaan fiksuja. Eikä sillä varmaan ole väliä vaikka joskus kirjoittaisikin tyhmiä.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ihan kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja näkemyksiä... Tosin en edelleenkään oikein ymmärrä mikä mättää, minä en kyllä ole tehnyt mielestäni mitään mikä sen voisi aiheuttaa ja kaikesta olen pahoitellut mitä olen joskus ehkä vahingossa tehnyt. En sitten tiedä enkö itse vaan näe jotain mitä olen tehnyt/sanonut tyhmästi. Tai jättänyt sanomatta.

Mä vaan haluaisin että me puhuttas enemmän, "kunnolla". Ennen puhuttiin ihan kaikesta satunnaisesta maan ja taivaan väliltä, hauskaa oli ja juttua riitti. Nykyään me ei oikeastaan puhuta yhtään, kuulumisiakaan ei meinaa kunnolla saada.

Nyt en ehdi enempää kirjoittamaan ikävä kyllä, myöhemmin sitten. Ja toivottavasti sullakin meni loppu päivä mukavammin, mä vaan lähinnä löhösin ja sitten nukkumaan... Siitäkään ei tosin meinannut tulla taas mitään, ihan liikaa pyörii ajatuksia päässä. Ja vaikka mä yrittäisinkin olla ajattelematta tai laskea niitä lampaita niin silti ne ajatukset pyörii samalla mielessä, tavallaan ajattelen montaa asiaa yhtäaikaa.

Mutta nyt on kiire, mukavaa iltaa sulle! :)

Lue lisää

Ainoastaan sellaiset tilanteet, jotka ovat todella tulehtuneita, niin niissä kannattaa miettiä kaksi kertaa mitä sanoo. Tulehtuneella tarkoitan sellaista, että ihan kaikki sanat ymmärretään väärin eikä periaatteessa ole väliä mitä sanoo, koska sekin voi jo satuttaa jotenkin.
Musta kyllä tuntuu, että välillä ihmiset miettii ihan liikaa sitä, mitä sanovat. Myönnän, että teen itsekin joskus niin. Ei se kuitenkaan ole niin vakavaa. Ei kenestäkään lakkaa tykkäämästä sen perusteella mitä se juttelee, jos tykkää sen luonteesta muutenkin.

Ihanaa, todistit mun äidin stereotypian, että miehet ei pysty tekemään eikä ajattelemaan kahta asiaa yhtäaikaa vääräksi. Olen kyllä ollut varma, että se on väärä. Ehkä sun pitäisi löytää joku sellainen ajatus, johon voit keskittyä, joka tuntuisi sen verran mieleenkiintoiselta. Ei muakaan itseasiassa se lampaiden laskeminen ole koskaan auttanut, koska se on niin tylsää, että en jaksa laskea niitä niin kauaa. Mullakin aina välillä menee aika pitkään ennen kuin saan unta ja se johtuu aina täysin siitä, että pyörii liikaa ajatuksia päässä.

Munkin pitäisi kohta puolin mennä pikkujouluihin, oli niin twinpeaksmäiset saapumisohjeet, että ehkä pitäisi oikeasti jaksaa mennä. Mutta en kyllä taida viitsiä. Jäädytin itseni tänään myöhässä olevaa bussia 20 minuuttia odotellessani ja on vieläkin ihan sairaan kylmä. Vaikka ulkona onkin ihan kiva olla lyhempiä aikoja tai liikkuen, kun on ihan kaunista. Ja ehkä en mene, koska siellä on yksi tyyppi joka selvinpäinkin lähentelee kaikkia tyttöjä ja ehkä mielummin vältän sen. Se ahdistaa tosi paljon, mä en edes tunne sitä millään tavalla.

Kyllä mun mieli sitten parani. Olin varmaan vaan jotenkin väsynyt. Ei mulla ikinä kauhean kauan kestä mikään huono olo. Olen löytänyt ne omat jutut, jotka auttaa ja tiedän, että ne menee helposti ohi. Enkä jaksaisi ikinä murjottaa pitkään. Eilen mulla oli kyllä jotenkin omituinen olo. Tuntui, että väsytti ja ehkä ärsytti omat tunteet ja niihin liittyvät asiat. En oikein halunnut ajatella niitä hetkeen. En tiedä, ehkä jotenkin tuli sellainen turhuuden tunne. En oikein osaa selittää. Mutta en sitten viitsinyt kirjoittaakaan, etten vaan vahingossa kiukuttele sulle :) Kun tiesin, että se olo on varmaan mennyt ohi täksi päiväksi. Niin kuin onkin. Mulla on joskus pieniä mielialanvaihteluita, että saattaa alkaa tuntua vaan yhtäkkiä huonolta, mutta ne on tosi hetkellisiä ja tiedän, että ne menee aina ohi. Eikä niitä edes kovin usein tule.
Mun yksi suuri ilo talvissa on se, että kun pääsee sisälle tai saa olla sisällä, niin iloitsen ihan koko ajan siitä, että en ole sillä hetkellä ulkona :) Toivottavasti sullakin oli löhöillessä onnellisuutta sisällä lämpimässä olosta. Lämpimässä löhöily on mukavaa. Toivottavasti sulla on muutenkin ollut hyvä olla.

................ kirjoitti:

Ainoastaan sellaiset tilanteet, jotka ovat todella tulehtuneita, niin niissä kannattaa miettiä kaksi kertaa mitä sanoo. Tulehtuneella tarkoitan sellaista, että ihan kaikki sanat ymmärretään väärin eikä periaatteessa ole väliä mitä sanoo, koska sekin voi jo satuttaa jotenkin.
Musta kyllä tuntuu, että välillä ihmiset miettii ihan liikaa sitä, mitä sanovat. Myönnän, että teen itsekin joskus niin. Ei se kuitenkaan ole niin vakavaa. Ei kenestäkään lakkaa tykkäämästä sen perusteella mitä se juttelee, jos tykkää sen luonteesta muutenkin.

Ihanaa, todistit mun äidin stereotypian, että miehet ei pysty tekemään eikä ajattelemaan kahta asiaa yhtäaikaa vääräksi. Olen kyllä ollut varma, että se on väärä. Ehkä sun pitäisi löytää joku sellainen ajatus, johon voit keskittyä, joka tuntuisi sen verran mieleenkiintoiselta. Ei muakaan itseasiassa se lampaiden laskeminen ole koskaan auttanut, koska se on niin tylsää, että en jaksa laskea niitä niin kauaa. Mullakin aina välillä menee aika pitkään ennen kuin saan unta ja se johtuu aina täysin siitä, että pyörii liikaa ajatuksia päässä.

Munkin pitäisi kohta puolin mennä pikkujouluihin, oli niin twinpeaksmäiset saapumisohjeet, että ehkä pitäisi oikeasti jaksaa mennä. Mutta en kyllä taida viitsiä. Jäädytin itseni tänään myöhässä olevaa bussia 20 minuuttia odotellessani ja on vieläkin ihan sairaan kylmä. Vaikka ulkona onkin ihan kiva olla lyhempiä aikoja tai liikkuen, kun on ihan kaunista. Ja ehkä en mene, koska siellä on yksi tyyppi joka selvinpäinkin lähentelee kaikkia tyttöjä ja ehkä mielummin vältän sen. Se ahdistaa tosi paljon, mä en edes tunne sitä millään tavalla.

Kyllä mun mieli sitten parani. Olin varmaan vaan jotenkin väsynyt. Ei mulla ikinä kauhean kauan kestä mikään huono olo. Olen löytänyt ne omat jutut, jotka auttaa ja tiedän, että ne menee helposti ohi. Enkä jaksaisi ikinä murjottaa pitkään. Eilen mulla oli kyllä jotenkin omituinen olo. Tuntui, että väsytti ja ehkä ärsytti omat tunteet ja niihin liittyvät asiat. En oikein halunnut ajatella niitä hetkeen. En tiedä, ehkä jotenkin tuli sellainen turhuuden tunne. En oikein osaa selittää. Mutta en sitten viitsinyt kirjoittaakaan, etten vaan vahingossa kiukuttele sulle :) Kun tiesin, että se olo on varmaan mennyt ohi täksi päiväksi. Niin kuin onkin. Mulla on joskus pieniä mielialanvaihteluita, että saattaa alkaa tuntua vaan yhtäkkiä huonolta, mutta ne on tosi hetkellisiä ja tiedän, että ne menee aina ohi. Eikä niitä edes kovin usein tule.
Mun yksi suuri ilo talvissa on se, että kun pääsee sisälle tai saa olla sisällä, niin iloitsen ihan koko ajan siitä, että en ole sillä hetkellä ulkona :) Toivottavasti sullakin oli löhöillessä onnellisuutta sisällä lämpimässä olosta. Lämpimässä löhöily on mukavaa. Toivottavasti sulla on muutenkin ollut hyvä olla.

Lue lisää

Just haluaisin puhua sen kanssa ihan vaan niitä näitä, me ollaan kyllä jo oikeastaan käyty läpi ne mitä meidän välillä tapahtui. Ainakin noi viimeset mistä tämä ketjukin alkunsa sai. Mutta silti sen jälkeen nuo välit muuttu, ei ihan heti mutta vähitellen, kuitenkin aika nopeasti. Joskus toivonkin että en olisi ikinä vetänyt tunteita siihen ystävyyteen mukaan, ehkä me nyt oltas samanlaisissa väleissä kuin silloin joskus? Tosin sitten vain harmittelisin että en sanonut mitään ja miettisin että olisiko meistä voinut tulla jotain. Nyt tiedän. Tosin en tiedä jatkosta, mua vaan edelleen pelottaa että se vaan unohtaa mut kokonaan. Mietin myös että olenko minä esteenä tytön eteenpäin pääsemiselle? Senkö takia se haluaa jättää mut vaan taakseen? En tiedä, kaikki tää miettiminen saa mut vaan enemmän sekaisin ja saa mut ahdistumaan.

Ja kyllä, mulle on vaikea näyttää ja puhua tunteista, ainakin useimpien ihmisten kanssa. Joskus se onnistui sen yhden kaverin kanssa vaan enpä ole enää aikoihin senkään kanssa niistä puhunut. Tämä tyttökin huomautti minulle tästä, etten myönnä ikinä mitään jos joku on satuttanut. Jotenkin vaan tulee aina sellainen olo että en halua olla taakkana muille, sitten vaan sanon että ei mitään, näitä sattuu. Ja sitten menen vaan ulos johonkin syrjään miettimään ja murehtimaan. Kaikki siis jää vaan mun itseni sisälle, se jää sinne kytemään niin kauaksi aikaa että se ehtii unohtua vähän. Sitten kun seuraava ikävä asia tapahtuu kaikki purkautuu kerralla mutta jää silti kummittelemaan mielen perukoille. Niinkuin nytkin, kaikki entiset tapahtumat on mukana mun spekuloinneissa. Mutta tunteita minulla siis on vaikka muille jakaa, ne vaan jää mun itseni sisälle. Tai oikeastaan vain negatiiviset tunteet jäävät, kyllä selvästi aina ilmaisen jos on jotain myönteistä. Ja sitten vaan harmittaa kun on vielä tunteita jotain kohtaan ja sitten jätetään kokonaan. Kyllä mulla selvästi on vielä esim tätä tyttöä kohtaan tunteita, miksi muuten mua sattuis näin paljon tämä sen kaukaisuus? En tiedä, en samalla tavalla kuin silloin kun meillä jotain oli. Kuitenkin jotain, hän on mulle tärkeä. Luultavasti tärkeämpi kuin minä hänelle, siltä vaikuttais. Se ei sinänsä haittaa mutta tuntuu että en ole sille enää mitään muuta kuin taakka. Ja se ei sitten ole kivaa.

Mutta joo, jos nyt lopettais taas tämä setvimisen tältä päivältä tähän ettei ihan kokonaan ilta menis taas murehtiessa...

Minä taas tykkään kun pääsee aina välillä viileään, sen takia talvi on mukava. Mutta kyllä se silti on joskus istua lämpimässä ja katsoa ulos, miettiä miten kylmä siellä on. Tulee lämmin olo.

Tavallaan toivon että et lukis tätä ennen pikkujouluja ettet alkas ajattelemaan näitä enää tänään ja nauttisit illastas, pakko oli kuitenkin nyt kirjoittaa ennen kuin ajatukset häviää taas. Yritän itsekin keksiä jotain tekemistä että ei jäisi taas päälle tämä miettiminen.

Mutta mukavaa iltaa! :D

Kiinnostaako? kirjoitti:

Just haluaisin puhua sen kanssa ihan vaan niitä näitä, me ollaan kyllä jo oikeastaan käyty läpi ne mitä meidän välillä tapahtui. Ainakin noi viimeset mistä tämä ketjukin alkunsa sai. Mutta silti sen jälkeen nuo välit muuttu, ei ihan heti mutta vähitellen, kuitenkin aika nopeasti. Joskus toivonkin että en olisi ikinä vetänyt tunteita siihen ystävyyteen mukaan, ehkä me nyt oltas samanlaisissa väleissä kuin silloin joskus? Tosin sitten vain harmittelisin että en sanonut mitään ja miettisin että olisiko meistä voinut tulla jotain. Nyt tiedän. Tosin en tiedä jatkosta, mua vaan edelleen pelottaa että se vaan unohtaa mut kokonaan. Mietin myös että olenko minä esteenä tytön eteenpäin pääsemiselle? Senkö takia se haluaa jättää mut vaan taakseen? En tiedä, kaikki tää miettiminen saa mut vaan enemmän sekaisin ja saa mut ahdistumaan.

Ja kyllä, mulle on vaikea näyttää ja puhua tunteista, ainakin useimpien ihmisten kanssa. Joskus se onnistui sen yhden kaverin kanssa vaan enpä ole enää aikoihin senkään kanssa niistä puhunut. Tämä tyttökin huomautti minulle tästä, etten myönnä ikinä mitään jos joku on satuttanut. Jotenkin vaan tulee aina sellainen olo että en halua olla taakkana muille, sitten vaan sanon että ei mitään, näitä sattuu. Ja sitten menen vaan ulos johonkin syrjään miettimään ja murehtimaan. Kaikki siis jää vaan mun itseni sisälle, se jää sinne kytemään niin kauaksi aikaa että se ehtii unohtua vähän. Sitten kun seuraava ikävä asia tapahtuu kaikki purkautuu kerralla mutta jää silti kummittelemaan mielen perukoille. Niinkuin nytkin, kaikki entiset tapahtumat on mukana mun spekuloinneissa. Mutta tunteita minulla siis on vaikka muille jakaa, ne vaan jää mun itseni sisälle. Tai oikeastaan vain negatiiviset tunteet jäävät, kyllä selvästi aina ilmaisen jos on jotain myönteistä. Ja sitten vaan harmittaa kun on vielä tunteita jotain kohtaan ja sitten jätetään kokonaan. Kyllä mulla selvästi on vielä esim tätä tyttöä kohtaan tunteita, miksi muuten mua sattuis näin paljon tämä sen kaukaisuus? En tiedä, en samalla tavalla kuin silloin kun meillä jotain oli. Kuitenkin jotain, hän on mulle tärkeä. Luultavasti tärkeämpi kuin minä hänelle, siltä vaikuttais. Se ei sinänsä haittaa mutta tuntuu että en ole sille enää mitään muuta kuin taakka. Ja se ei sitten ole kivaa.

Mutta joo, jos nyt lopettais taas tämä setvimisen tältä päivältä tähän ettei ihan kokonaan ilta menis taas murehtiessa...

Minä taas tykkään kun pääsee aina välillä viileään, sen takia talvi on mukava. Mutta kyllä se silti on joskus istua lämpimässä ja katsoa ulos, miettiä miten kylmä siellä on. Tulee lämmin olo.

Tavallaan toivon että et lukis tätä ennen pikkujouluja ettet alkas ajattelemaan näitä enää tänään ja nauttisit illastas, pakko oli kuitenkin nyt kirjoittaa ennen kuin ajatukset häviää taas. Yritän itsekin keksiä jotain tekemistä että ei jäisi taas päälle tämä miettiminen.

Mutta mukavaa iltaa! :D

Lue lisää

En ymmärrä miten ihmeessä sä voisit muka taakkana olla, jos kertoisit enemmän olostasi. Surettaa, että ajattelet niin. Eihän se nyt niin mene! Oikeastihan se on enemmänkin etuoikeus. Että saa kuunnella mitä toisella on sydämellä, saa ylläpitää läheisyyttä sillä tavalla että käsitellään pahaa oloa. Ei satunnaisille ihmisille halua kertoa mistään mielipahasta. Se erottaa läheisen ihmisen niistä.
Mun mielestä se on tosi surullista, jos aina vaan joutuu yrittämään unohtaa sen mikä itseen sattui. Kun pitäisi saada käsitellä se. Sillä tavalla syvällisesti, jotta se sattuminen voisi lievittyä ja ehkä alkaa parantua. Tuntuuko susta kuitenkin siltä, että puhuminen voisi auttaa? Jos vaikka toinen on käyttäytynyt satuttavasti, niin kun se ymmärtää asian, ottaa vastuuta, on pahoillaan ja yrittää selittää miksi teki niin, mitä ajatteli, mitä ei ajatellut, niin se vähän helpottaisi?
Älä mene surullisena johonkin syrjään, se tuntuu ihan kauhean lohduttomalta. Siltä, että haluaisi vaan halata. Juuri siksikin tuo tuntuu niin surulliselta, että se toinen ihminen satuttaessaan toista on hetkellisesti pahasti vain oman päänsä sisällä eikä osaa ajatella toista, ei välttämättä edes tajua että satuttaa. Mutta jos tietäisi, niin ei koskaan haluaisi aiheuttaa sellaista.
Tuo, että sä menet murehtimaan johonkin yksinäsi tuntuu niin huolta herättävältä ja surulliselta, että tuntuisi niin kamalalta ajatella, että koskaan olisi aiheuttanut sellaista. Ja se, että ne vaan jää kauaksi aikaa sisälle muhimaan.

Sä olet ihana ihminen, kerrot tai et niistä tunteistasi. Ei se ole taakkana olemista eikä mitään negatiivista. Ajatteletko sitten niin, että et halua tavallaan vaatia mitään? Käyttäytymisen muutosta, huomiota, tai muuta. Kyllä sulla on oikeus pyytää aina. Jokaisella on.

Tuo taakka-tuntemus johtuu varmasti niistä aikaisemmista ulkopuolisuuden kokemuksista. Ei siitä, että olisit oikeasti taakka. Musta ainakin tuntuu tosi pahalta, että edes ajattelet niin. Sun olon on tunnuttava raskaalta sellaisten ajatusten kanssa.
Muhun sattuu tuo, koska en mäkään aina ole ulospäin samanlainen kuin miltä sisällä tuntuu. Useasti varmasti olen ollut ulkoapäin kylmempi. Joskus ehkä vetäydyn sellaisen kuoren taakse, että haluan turvata oloni sillä, että vaikutan siltä, että en tarvitse, kaipaa enkä välitä enää muista. Ja tiedän ja tunnen sen, että en ole vieläkään kokonaan pois sen kuoren alta, vaikka yritän kyllä.
Mulla on ihan samanlaisia tunteita kuin sullakin. On tunteita häntä kohtaan. Ne ei ole samanlaisia kuin ennen, mutta niitä selkeästi on. Kyllä muhunkin oikeasti sattuisi aika paljon olla olematta enää mitenkään toisen "lähellä". Toisaalta musta kyllä tuntuu, että kestäisin sen. Ainakin haluan sanoa niin, jotta sitä ei voida käyttää mua vastaan. Jatkaisin vaan omaa elämääni sen kummemmin miettimättä asiaa, mutta kyllä se sisällä sattuisi paljonkin. Tässä on sitä kuorta.
Hän on mulle tärkeämpi, mitä itse ymmärtää. Tuntuu kuitenkin siltä, että koko ajan valmistaudun johonkin lopulliseen loppuun. Se ohjaa mun käytöstä vähän välinpitämättömämpään suuntaan. Vaikka oikeasti niitä tunteita on.

Mulla on ehkä sellaisia ajatuksia ollut, että haluaisin vaan unohtaa, koska on tuntunut, että hän kuitenkin tekee samoin. Hän on tuntunut niin kaukana olevalta. Silloin kun on tuntunut siltä, niin se unohtaminen on tuntunut järkevältä ratkaisulta.
Mutta sitten kun on toisenlaisia ajatuksia hänen ajatuksistaan, niin en todellakaan pysty unohtamaan, enkä kai edes halua.
Tavallaan mitä lähempänä hän on, sitä vaikeammaksi tai mahdottomaksi mikään unohtaminen tulee. Etenkin kun on oppinut käsittelemään menneitä asioita sillä tavalla, että ei tule enää loukkaantuneeksi tai vihaiseksi häntä ajatellessa. Osaa suhtautua niin kuin ihmiseen, josta välittää. Ne positiiviset tunteet on päällä.

Äh, miten ärsyttävää huomata omia virheitä. Mutta myös positiivistä, että joskus huomaa. Siis todellakin olen suhtautunut niin, että rivien välistä voi vähän lukea jotain sellaista että "olet vähän taakka", ja olen tehnyt niin, jotta mun itseni olisi helpompi olla, jotta oma asema tuntuisi helpommalta. Tunnen itseni nyt täydeksi ääliöksi, on todella ikävää käyttäytyä niin. Ainakin yritän korjata nyt sitä ja olla rehellisempi oikeista tunteistani.
Siis oikeasti olen esim. toivonut, että voisin nähdä hänet. Vaikka se ajatus alkaakin sitten mennä päässä niin hankalaksi, että lopetan sen miettimisen siihen asti kunnes mietin sitä taas uudelleen. Samoin sellaisia ajatuksia pyörii toisinaan päässä, että haluan halata häntä, suudella, viettää vaan aikaa hänen kanssaan, nukkua hänen kanssaan, koskea, olla intiimisti, vaan jutella, haluaisin hänen olevan aina osa elämääni... Kaikkea tuollaista, mutta niissä on aina mukana vaihtelevan kokoinen "mutta". Jossain aika suurikin mutta. Halusin kuitenkin kertoa, että sellaisia ajatuksia pyörii välillä päässä.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Just haluaisin puhua sen kanssa ihan vaan niitä näitä, me ollaan kyllä jo oikeastaan käyty läpi ne mitä meidän välillä tapahtui. Ainakin noi viimeset mistä tämä ketjukin alkunsa sai. Mutta silti sen jälkeen nuo välit muuttu, ei ihan heti mutta vähitellen, kuitenkin aika nopeasti. Joskus toivonkin että en olisi ikinä vetänyt tunteita siihen ystävyyteen mukaan, ehkä me nyt oltas samanlaisissa väleissä kuin silloin joskus? Tosin sitten vain harmittelisin että en sanonut mitään ja miettisin että olisiko meistä voinut tulla jotain. Nyt tiedän. Tosin en tiedä jatkosta, mua vaan edelleen pelottaa että se vaan unohtaa mut kokonaan. Mietin myös että olenko minä esteenä tytön eteenpäin pääsemiselle? Senkö takia se haluaa jättää mut vaan taakseen? En tiedä, kaikki tää miettiminen saa mut vaan enemmän sekaisin ja saa mut ahdistumaan.

Ja kyllä, mulle on vaikea näyttää ja puhua tunteista, ainakin useimpien ihmisten kanssa. Joskus se onnistui sen yhden kaverin kanssa vaan enpä ole enää aikoihin senkään kanssa niistä puhunut. Tämä tyttökin huomautti minulle tästä, etten myönnä ikinä mitään jos joku on satuttanut. Jotenkin vaan tulee aina sellainen olo että en halua olla taakkana muille, sitten vaan sanon että ei mitään, näitä sattuu. Ja sitten menen vaan ulos johonkin syrjään miettimään ja murehtimaan. Kaikki siis jää vaan mun itseni sisälle, se jää sinne kytemään niin kauaksi aikaa että se ehtii unohtua vähän. Sitten kun seuraava ikävä asia tapahtuu kaikki purkautuu kerralla mutta jää silti kummittelemaan mielen perukoille. Niinkuin nytkin, kaikki entiset tapahtumat on mukana mun spekuloinneissa. Mutta tunteita minulla siis on vaikka muille jakaa, ne vaan jää mun itseni sisälle. Tai oikeastaan vain negatiiviset tunteet jäävät, kyllä selvästi aina ilmaisen jos on jotain myönteistä. Ja sitten vaan harmittaa kun on vielä tunteita jotain kohtaan ja sitten jätetään kokonaan. Kyllä mulla selvästi on vielä esim tätä tyttöä kohtaan tunteita, miksi muuten mua sattuis näin paljon tämä sen kaukaisuus? En tiedä, en samalla tavalla kuin silloin kun meillä jotain oli. Kuitenkin jotain, hän on mulle tärkeä. Luultavasti tärkeämpi kuin minä hänelle, siltä vaikuttais. Se ei sinänsä haittaa mutta tuntuu että en ole sille enää mitään muuta kuin taakka. Ja se ei sitten ole kivaa.

Mutta joo, jos nyt lopettais taas tämä setvimisen tältä päivältä tähän ettei ihan kokonaan ilta menis taas murehtiessa...

Minä taas tykkään kun pääsee aina välillä viileään, sen takia talvi on mukava. Mutta kyllä se silti on joskus istua lämpimässä ja katsoa ulos, miettiä miten kylmä siellä on. Tulee lämmin olo.

Tavallaan toivon että et lukis tätä ennen pikkujouluja ettet alkas ajattelemaan näitä enää tänään ja nauttisit illastas, pakko oli kuitenkin nyt kirjoittaa ennen kuin ajatukset häviää taas. Yritän itsekin keksiä jotain tekemistä että ei jäisi taas päälle tämä miettiminen.

Mutta mukavaa iltaa! :D

Lue lisää

Tietenkin tunteet ja niiden mukaantulo varmasti aina pelottavat. Molempia. Ei millään pahalla tavalla, mutta vaan pelottavat. Eikä silloin halua jättää sitä osaa oikeasti piiloon, jos tunteita on. Ja luulen, että teillä on ollut, koska miksi muuten se ystävyys olisi tuntunut niin kivalta. Varmasti sellainen johtui siitä, että tykkäsitte toisistanne syvemmin. Koska ei ystävyys jonkun toisen kanssa tunnu välttämättä ollenkaan samalta.
Ehkä sä olet esteenä eteenpäin pääsemiselle. Mutta eikö se kuitenkin kerro siitä, että ei ole oikeasti niin valmis kuin pitäisi. On tunteita, joita ei pitäisi jättää huomioimatta. Ja jos olet este, jota ei ehkä vaan tahdo ylittää. Ei halua oikeasti mennä yli. Ei se silloin ole negatiivisessa mielessä.

Se on kauhean satuttavaa, että jätetään kokonaan kun on tunteita. Mun tekisi mieli hakata päätä seinään, että olen tehnyt niin. En pysty aina edes ymmärtämään miten olen ollut niin kylmä. Tuntuu hyytävän kylmältä ajatella. Ja kun se oli vielä juuri se asia, jota en ikinä halunnut tehdä. Juuri se asia, josta mun piti ymmärtää kuinka paljon sellainen sattuu ja pelottaa eikä ikinä tehdä niin.
Mä olen niin pahoillani, että sä olet joutunut kokemaan sellaista.
Miten susta tuntuisi siltä, että se ei olisi kaukana? Miten sen sattumisen saisi helpottamaan tai pois?

En mä kuitenkaan ihan pelkästään alkanut murehtia susta, vaikka illalla sua mietinkin, tuo mitä kirjoitit jotenkin auttoikin mun oloa. Tuntuu taas vähän helpommalta yrittää olla avoin.
Enkä mä mennytkään sinne pikkujouluihin. Oli niin vilu, että en päässyt enää huovan alta pois :) Ja niitä vastaavia nyt olisi muutenkin niin usein. Itseasiassa mulla olisi luokkakokouskin ensi viikonloppuna, en ole vielä päättänyt menenkö.

Toivottavasti sä et ahdistunut kauheasti. Musta tuntuu hyvältä, kun kerrot mietteitäsi. Oikeastaan tuntui tosi hyvältä. Huolettaa kyllä tosi paljon sun puolesta niiden negatiivisten juttujen patoamisen vuoksi.

Mä nautin niin paljon siitä, kun on lämmintä. Pienenä välttelin jätskinkin hakemista, kun se piti kaivaa arkkupakastimen pohjalta. Tuli liian kylmä :) Olen kyllä ollut joskus töissä pakkasvarastossa, en tajua miten pärjäsin siellä. Ehkä se on joku ihojuttu tuo kylmän kokeminen. Mulla on ainakin ohut iho. Ja miehillä on yleensä paksumpi muutenkin. Häviää ehkä oma lämpö helpommin tai jotain. Olen kyllä usein katsellut hylkeitä ja pohtinut rasvakerroksen kasvattamista, mutta ehkä ihan hyvä, että se ei ole onnistunut niin helposti, kuin kylmyyksissäni toivon.

Tuo on muuten hyvä, että osaat hallita oloasi tuolla tekemisen keksimisellä, jos olet juuri miettinyt paljon asioita. Teen ihan samaa. Välillä kun pohtii paljon vaikeita asioita, niin saatta alkaa ahdistaa. Sitten pitää tehdä jotain muuta ja saada ajatukset hetkeksi pois, niin on taas hyvä olla ja jaksaa miettiä niitä jälleen.
Miettiminen kyllä saa hetkellisesti sekaisin, mutta pitkän ajan kuluessa huomaa niitä positiivisia vaikutuksia siitä, että on pohtinut ja käsitellyt tunteitaan.

Mulla oli taas kauheasti asiaa, ja vielä jäikin. Tuntuu ihan loputtomalta oma ajatusvirta. Tiedät sitten, että mahdolliset läppärin aiheuttamat palovammat reisissä ja kovettumat sormenpäissä on sun syytä :)

............ kirjoitti:

Tietenkin tunteet ja niiden mukaantulo varmasti aina pelottavat. Molempia. Ei millään pahalla tavalla, mutta vaan pelottavat. Eikä silloin halua jättää sitä osaa oikeasti piiloon, jos tunteita on. Ja luulen, että teillä on ollut, koska miksi muuten se ystävyys olisi tuntunut niin kivalta. Varmasti sellainen johtui siitä, että tykkäsitte toisistanne syvemmin. Koska ei ystävyys jonkun toisen kanssa tunnu välttämättä ollenkaan samalta.
Ehkä sä olet esteenä eteenpäin pääsemiselle. Mutta eikö se kuitenkin kerro siitä, että ei ole oikeasti niin valmis kuin pitäisi. On tunteita, joita ei pitäisi jättää huomioimatta. Ja jos olet este, jota ei ehkä vaan tahdo ylittää. Ei halua oikeasti mennä yli. Ei se silloin ole negatiivisessa mielessä.

Se on kauhean satuttavaa, että jätetään kokonaan kun on tunteita. Mun tekisi mieli hakata päätä seinään, että olen tehnyt niin. En pysty aina edes ymmärtämään miten olen ollut niin kylmä. Tuntuu hyytävän kylmältä ajatella. Ja kun se oli vielä juuri se asia, jota en ikinä halunnut tehdä. Juuri se asia, josta mun piti ymmärtää kuinka paljon sellainen sattuu ja pelottaa eikä ikinä tehdä niin.
Mä olen niin pahoillani, että sä olet joutunut kokemaan sellaista.
Miten susta tuntuisi siltä, että se ei olisi kaukana? Miten sen sattumisen saisi helpottamaan tai pois?

En mä kuitenkaan ihan pelkästään alkanut murehtia susta, vaikka illalla sua mietinkin, tuo mitä kirjoitit jotenkin auttoikin mun oloa. Tuntuu taas vähän helpommalta yrittää olla avoin.
Enkä mä mennytkään sinne pikkujouluihin. Oli niin vilu, että en päässyt enää huovan alta pois :) Ja niitä vastaavia nyt olisi muutenkin niin usein. Itseasiassa mulla olisi luokkakokouskin ensi viikonloppuna, en ole vielä päättänyt menenkö.

Toivottavasti sä et ahdistunut kauheasti. Musta tuntuu hyvältä, kun kerrot mietteitäsi. Oikeastaan tuntui tosi hyvältä. Huolettaa kyllä tosi paljon sun puolesta niiden negatiivisten juttujen patoamisen vuoksi.

Mä nautin niin paljon siitä, kun on lämmintä. Pienenä välttelin jätskinkin hakemista, kun se piti kaivaa arkkupakastimen pohjalta. Tuli liian kylmä :) Olen kyllä ollut joskus töissä pakkasvarastossa, en tajua miten pärjäsin siellä. Ehkä se on joku ihojuttu tuo kylmän kokeminen. Mulla on ainakin ohut iho. Ja miehillä on yleensä paksumpi muutenkin. Häviää ehkä oma lämpö helpommin tai jotain. Olen kyllä usein katsellut hylkeitä ja pohtinut rasvakerroksen kasvattamista, mutta ehkä ihan hyvä, että se ei ole onnistunut niin helposti, kuin kylmyyksissäni toivon.

Tuo on muuten hyvä, että osaat hallita oloasi tuolla tekemisen keksimisellä, jos olet juuri miettinyt paljon asioita. Teen ihan samaa. Välillä kun pohtii paljon vaikeita asioita, niin saatta alkaa ahdistaa. Sitten pitää tehdä jotain muuta ja saada ajatukset hetkeksi pois, niin on taas hyvä olla ja jaksaa miettiä niitä jälleen.
Miettiminen kyllä saa hetkellisesti sekaisin, mutta pitkän ajan kuluessa huomaa niitä positiivisia vaikutuksia siitä, että on pohtinut ja käsitellyt tunteitaan.

Mulla oli taas kauheasti asiaa, ja vielä jäikin. Tuntuu ihan loputtomalta oma ajatusvirta. Tiedät sitten, että mahdolliset läppärin aiheuttamat palovammat reisissä ja kovettumat sormenpäissä on sun syytä :)

Lue lisää

Mun pitää hieman tarkentaa tuota, mitä kirjoitin, jotta se ei ala ahdistaa itseäni. Koska se ei ole niin yksinkertaista.

En siis aktiivisesti toivo hänen suhteensa mitään. En ajattele, että meidän välille tulee enää mitään. On liikaa esteitä välissä ja voi olla, että en oikeasti edes haluaisi mitään enää. Olen käynyt läpi hänestä irrottamisen niin perusteellisesti, että se vaikuttaa. Tunnen oloni hänestä irtonaiseksi. En aktiivisesti ajattele näitä asioita. Ne ovat kyllä ilmeisen vahvasti mielen perukoilla. Välitän kyllä edelleen hänestä, mutta tietyllä tavalla etäisesti ja ilman toiveita. Hän pystyy herättämään edelleenkin suuria tunteita, voin puhua niistä, mutta elämässäni laitan ne helposti yleensä sivuun. Se tuntuu helpoimmalta. Välitän hänestä hyvin hyvin hyvin paljon, mutta en taida olla enää rakastunut häneen. Se tunne on sillä tavalla kadonnut. Vaikka joskus tuntuu/pelkään, että jos näkisi hänet jossain positiivisessa ilmapiirissä, niin saattaisin alkaakin tuntea niitä tunteita taas. Tunnen itse sen jollain tasolla, että ne tunteet jotenkin nukkuvat. Ne ajatukseni hänestä, jotka myönsin lähinnä yleensä aiheuttavat minulle ahdistusta. En tiedä mitä pitäisi ajatella niistä. Tunnen niistä syyllisyyttä ja ärtymystä. Usein niiden lisäksi myös muistan miksi ei ja silloin hän ärsyttää minua hetken ajatuksissani. Kunnes rauhotun ja unohdan taas koko asian.
Tunteeni ovat siis hyvinkin ristiriitaisia eikä niin yksipuolisia kuin miltä mun kirjoitus vaikutti. Halusin sanoa sen, koska se alkoi ahdistaa itseäni, että kirjoitin niin.
En halua unohtaa häntä silloin kun ei hänkään minua, mutta jos hän haluaa unohtaa niin ei sen väliä, niin teen minäkin. Se kuvaa ehkä tuntemuksiani. Tunteita on, mutta kaipaavat hieman koputtelua ollakseen hereillä, ainakin tässä tilanteessa tuntuu siltä. En myöskään ole mustasukkainen enää, vaikka ajattelisin miten. Joskus ennen olin kovastikin. Ilokseni se tunne on hävinnyt, en oikein tiedä miksi.
Halusin nyt vaan vähän tarkentaa asian negatiivisestakin suunnasta, jotta en kerro liian yksinkertaisesti omista ajatuksista.

Anteeksi, jos tämä teksti tuli jotenkin kylmemmin, olen vain vähän stressaantunut(tai en oikeastaan koskaan stressaa, ainakaan niin kuin muut ihmiset, eli en ehkä stressaantunut mutta jotain muuta) yhdestä mitättömästä jutusta, mikä pitää saada tehtyä eikä oikein luista niin kuin yleensä. En tiedä, se voi vaikuttaa. En halua sanoa mitenkään kylmästi, koska ei se sitä ole.
En tiedä ahdistiko kirjoitukseni yksipuolisuuskin mua siksi, että on jotenkin hieman huonompi olo. Varmaankin. Vaikkei mulla huono olo ole, luin juuri Wikileaksin paljastuksia ja jostain syystä nauroin melkein kippurassa niille poliitikkojen huonoille luonnehdinnoille. En kyllä tiedä oliko ne kyseiset asiat kovin paljastuksellisia. Koko maailmassa en kyllä mitään inhoa niin paljon kuin politiikkaa. Tulee jostain syystä aina siihen yhdistettävästä puhetavasta ja sanastosta ihan lapsi-olo, että haluaa kääntää kanavaa tai laittaa kädet korville. Laitan kyllä vieläkin välillä kädet korville, jos on liian kuivan aikuismaista. En kestä liikaa sellaista, heitän aina kaikki vakuutuspaperitkin suoraan kirjekuoresta roskiin, kun ne on niin tylsiä. Ymmärrän kyllä niitä ja sen verran olen sentään jaksanut niitä, että olen ne vakuutukset ylipäänsä ottanut.
Meen tästä nyt vaikka syömään mansikoita, niin piristyn. Tai piristyin kyllä jo.

Pointtini nyt oli kuitenkin se, että tunteet ei ole yksinkertaisia eikä ristiriidattomia. Ei varmaan kenenkään. Ei sunkaan varmaan ole.

Ja jos olet lopettanut kirjoittamasta, niin ensinäkin epäkohteliasta vaan lopettaa ilmoittamatta :) Mutta oli kiva kirjoitella ja kaikkea hyvää jatkossa sulle. Mäkin voisin kyllä lopettaa näiden palstojen lukemisen. Hyvä kuitenkin, että sai ajateltua asioita, koska mä en ajattele niitä muuten elämässäni. Oli hyvä ajatella niitä edes joskus.

............. kirjoitti:

Mun pitää hieman tarkentaa tuota, mitä kirjoitin, jotta se ei ala ahdistaa itseäni. Koska se ei ole niin yksinkertaista.

En siis aktiivisesti toivo hänen suhteensa mitään. En ajattele, että meidän välille tulee enää mitään. On liikaa esteitä välissä ja voi olla, että en oikeasti edes haluaisi mitään enää. Olen käynyt läpi hänestä irrottamisen niin perusteellisesti, että se vaikuttaa. Tunnen oloni hänestä irtonaiseksi. En aktiivisesti ajattele näitä asioita. Ne ovat kyllä ilmeisen vahvasti mielen perukoilla. Välitän kyllä edelleen hänestä, mutta tietyllä tavalla etäisesti ja ilman toiveita. Hän pystyy herättämään edelleenkin suuria tunteita, voin puhua niistä, mutta elämässäni laitan ne helposti yleensä sivuun. Se tuntuu helpoimmalta. Välitän hänestä hyvin hyvin hyvin paljon, mutta en taida olla enää rakastunut häneen. Se tunne on sillä tavalla kadonnut. Vaikka joskus tuntuu/pelkään, että jos näkisi hänet jossain positiivisessa ilmapiirissä, niin saattaisin alkaakin tuntea niitä tunteita taas. Tunnen itse sen jollain tasolla, että ne tunteet jotenkin nukkuvat. Ne ajatukseni hänestä, jotka myönsin lähinnä yleensä aiheuttavat minulle ahdistusta. En tiedä mitä pitäisi ajatella niistä. Tunnen niistä syyllisyyttä ja ärtymystä. Usein niiden lisäksi myös muistan miksi ei ja silloin hän ärsyttää minua hetken ajatuksissani. Kunnes rauhotun ja unohdan taas koko asian.
Tunteeni ovat siis hyvinkin ristiriitaisia eikä niin yksipuolisia kuin miltä mun kirjoitus vaikutti. Halusin sanoa sen, koska se alkoi ahdistaa itseäni, että kirjoitin niin.
En halua unohtaa häntä silloin kun ei hänkään minua, mutta jos hän haluaa unohtaa niin ei sen väliä, niin teen minäkin. Se kuvaa ehkä tuntemuksiani. Tunteita on, mutta kaipaavat hieman koputtelua ollakseen hereillä, ainakin tässä tilanteessa tuntuu siltä. En myöskään ole mustasukkainen enää, vaikka ajattelisin miten. Joskus ennen olin kovastikin. Ilokseni se tunne on hävinnyt, en oikein tiedä miksi.
Halusin nyt vaan vähän tarkentaa asian negatiivisestakin suunnasta, jotta en kerro liian yksinkertaisesti omista ajatuksista.

Anteeksi, jos tämä teksti tuli jotenkin kylmemmin, olen vain vähän stressaantunut(tai en oikeastaan koskaan stressaa, ainakaan niin kuin muut ihmiset, eli en ehkä stressaantunut mutta jotain muuta) yhdestä mitättömästä jutusta, mikä pitää saada tehtyä eikä oikein luista niin kuin yleensä. En tiedä, se voi vaikuttaa. En halua sanoa mitenkään kylmästi, koska ei se sitä ole.
En tiedä ahdistiko kirjoitukseni yksipuolisuuskin mua siksi, että on jotenkin hieman huonompi olo. Varmaankin. Vaikkei mulla huono olo ole, luin juuri Wikileaksin paljastuksia ja jostain syystä nauroin melkein kippurassa niille poliitikkojen huonoille luonnehdinnoille. En kyllä tiedä oliko ne kyseiset asiat kovin paljastuksellisia. Koko maailmassa en kyllä mitään inhoa niin paljon kuin politiikkaa. Tulee jostain syystä aina siihen yhdistettävästä puhetavasta ja sanastosta ihan lapsi-olo, että haluaa kääntää kanavaa tai laittaa kädet korville. Laitan kyllä vieläkin välillä kädet korville, jos on liian kuivan aikuismaista. En kestä liikaa sellaista, heitän aina kaikki vakuutuspaperitkin suoraan kirjekuoresta roskiin, kun ne on niin tylsiä. Ymmärrän kyllä niitä ja sen verran olen sentään jaksanut niitä, että olen ne vakuutukset ylipäänsä ottanut.
Meen tästä nyt vaikka syömään mansikoita, niin piristyn. Tai piristyin kyllä jo.

Pointtini nyt oli kuitenkin se, että tunteet ei ole yksinkertaisia eikä ristiriidattomia. Ei varmaan kenenkään. Ei sunkaan varmaan ole.

Ja jos olet lopettanut kirjoittamasta, niin ensinäkin epäkohteliasta vaan lopettaa ilmoittamatta :) Mutta oli kiva kirjoitella ja kaikkea hyvää jatkossa sulle. Mäkin voisin kyllä lopettaa näiden palstojen lukemisen. Hyvä kuitenkin, että sai ajateltua asioita, koska mä en ajattele niitä muuten elämässäni. Oli hyvä ajatella niitä edes joskus.

Lue lisää

Ei ei ei, en ole lopettanut kirjoittamista, en vaan päässy koneelle taas moneen päivään, sorry (et sinä minusta näin helposti pääse) :D

Ei sun viestit ole mitenkään kylmältä vaikuttanu ja vaikka olisikin niin ei siinä mitään väärää, asiat saa sanoa niinkuin itsestä tuntuu. Kyllä minäkin osaan todella kylmästi ja tunteettomasti asioita sanoa ja niin osaa varmasti jokainen muukin. Ja pitääkin sanoa siten kun itsestä tuntuu sillä hetkellä, kyllähän minunkin viestini pomppivat laidasta laitaan noin niikun tunteiden kannalta.

Nyt on pari päivää mennyt jo paremmin, varmaan pitkälti siksi että on ollut niin paljon tekemistä että ei ehdi ajattelemaan ikäviä asioita ja murehtimaan kaikkia päiviä. Ja oon jopa auringonnousunkin nähnyt muutamaan otteeseen (joo vähän vieläkin unirytmi iltavirkumpi :D), aika piristävä kokemus. Näin joitain kavereitakin jopa ja hauskaa oli, tästä se lähtee :)

Nyt pitää taas rientää niin jää taas lyhyeksi tämä, jos nyt pääsis taas piakkoin koneelle niin vois enemmän pistää asioita ylös...

Ja mä en halua väkisin pitää sua täällä, jos susta tuntuu että sä et halua lukea ja etenkään vastata enää niin ei ole mikään pakko, susta on ollu jo enemmän kuin paljon iloa ja apua tähänkin mennessä :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei ei ei, en ole lopettanut kirjoittamista, en vaan päässy koneelle taas moneen päivään, sorry (et sinä minusta näin helposti pääse) :D

Ei sun viestit ole mitenkään kylmältä vaikuttanu ja vaikka olisikin niin ei siinä mitään väärää, asiat saa sanoa niinkuin itsestä tuntuu. Kyllä minäkin osaan todella kylmästi ja tunteettomasti asioita sanoa ja niin osaa varmasti jokainen muukin. Ja pitääkin sanoa siten kun itsestä tuntuu sillä hetkellä, kyllähän minunkin viestini pomppivat laidasta laitaan noin niikun tunteiden kannalta.

Nyt on pari päivää mennyt jo paremmin, varmaan pitkälti siksi että on ollut niin paljon tekemistä että ei ehdi ajattelemaan ikäviä asioita ja murehtimaan kaikkia päiviä. Ja oon jopa auringonnousunkin nähnyt muutamaan otteeseen (joo vähän vieläkin unirytmi iltavirkumpi :D), aika piristävä kokemus. Näin joitain kavereitakin jopa ja hauskaa oli, tästä se lähtee :)

Nyt pitää taas rientää niin jää taas lyhyeksi tämä, jos nyt pääsis taas piakkoin koneelle niin vois enemmän pistää asioita ylös...

Ja mä en halua väkisin pitää sua täällä, jos susta tuntuu että sä et halua lukea ja etenkään vastata enää niin ei ole mikään pakko, susta on ollu jo enemmän kuin paljon iloa ja apua tähänkin mennessä :)

Lue lisää

No hyvä, kun en haluakaan susta eroon.

Mä herään aina, kun aurinko nousee ja paistaa sisään ikkunasta. Kesällä se on ongelma, koska herää pirteänä ihan liian aikaisin. Se on kumma, miten ihanalta se tuntuu, kun aamuaurinko paistaa. Ja se kuinka paljon se piristää. Harmi vaan, että en ole kohta viiteen vuoteen asunut sellaisessa asunnossa, jossa voisi pitää makuuhuonen ikkunan niin, että näkee ulos ja sisään ja että aurinko vielä nousisikin siitä suunnasta.
Kiva, että säkin näit auringonnousuja :) Joskus, kun munkin unirytmi ja hereilläolo oli mennyt hieman ilta/yö-painotteiseksi, niin musta ainakin tuntui ahdistavalta se, että ei nähnyt vilaustakaan auringosta.
Mulla on kyllä sellainen sarastusvalolaitekin, mutta käytin sitä ehkä kerran ja nyt se on jossain varastossa. Tuntui, että nukutti ihan yhtä paljon eikä se valo tuntunut yhtään aidolta auringolta. Auringon piristävyys on kyllä jossain muussakin kuin siinä itse valoisuudessa. Joskus kyllä mietin kirkasvalolampun hankkimistakin, mutta tulin siihen tulokseen, että en kuitenkaan jaksaisi oleskella niin kauheassa kirkkaudessa. Tykkään enemmän olla, kun on vähän sellaista hämärän tunnelmallista.
Onko se sun unirytmi nyt millainen? Siis onko se säännöllinen vai ei? Heräätkö suurinpiirtein samaan aikaan, vaikka se herääminen sijottuisikin muualle kuin aamuun? Varmaan helpompi sen nukahtamisen kannalta, että siinä olisi sillä tavalla säännöllisyyttä. Mutta tärkeintä todellakin se, että nukut. Kun se univaje kasvattaa kaikkien sydäntautien riskiä ja heikentää puolustuskykyä, nostaa verenpainetta ja ties mitä. En tiedä millainen sun verenpaine on, mutta varmaan ihan hyvä, että et nukkumattomuudella nosta sitä, kun tunnut muutenkin murehtivan niin paljon. Mulla kyllä oli silloin joskus masentuneena niin alhainen verenpaine, että en pystynyt nousemaan makuulta suoraan ylös ilman kamalaa pyörrytystä. Mutta se johtui kyllä siitä, että mulla on muutenkin alhainen verenpaine ja söin silloin tosi huonosti. Mutta pidä huolta ettet stressaa, jos on vähänkään taipumusta korkeampaan verenpaineeseen.

Se on kyllä oikeasti tosi tärkeää, että on tekemistä. Ja siis nimenomaan mukavaa eikä mitään tylsää tai ikävystyttävää tekemistä. Varmasti ehkä paras apu sun ololle, että vietät hauskaa aikaa kavereidesi kanssa. Ja siis sekin kyllä auttaa, että on yksinäänkin edes jotain pientä tekemistä, joka ei tunnu raskaalta. Ootko keksinyt itsellesi hyvin sellaista? Vaikka yleensä jos tarpeeksi huono ja ikävystynyt olo on, niin ei jaksa yhtään mitään. Ne niin kuin pahentavat toisiaan.

Tuo oli kilttiä muistuttaa, että asiat saa sanoa siten, kun sillä hetkellä tuntuu :) Mä luulen, että olit noin hyvä muistuttamaan siitä siksi, että ehkä et itsekään aina sano tarpeeksi miltä tuntuu. Mä teen yleensä etenkin vieraiden ihmisten kanssa aina niin. En ikinä sano ääneen, jos jokin asia häiritsee. Enkä juuri mielipiteitänikään ellei nyt ole jotain moraalisesti tosi kamalaa tai pahaa. Tutumpien kanssa kyllä yritän sanoa kaiken niin avoimesti kuin ikinä vain osaan. Ja olen kyllä tässäkin yrittänyt.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei ei ei, en ole lopettanut kirjoittamista, en vaan päässy koneelle taas moneen päivään, sorry (et sinä minusta näin helposti pääse) :D

Ei sun viestit ole mitenkään kylmältä vaikuttanu ja vaikka olisikin niin ei siinä mitään väärää, asiat saa sanoa niinkuin itsestä tuntuu. Kyllä minäkin osaan todella kylmästi ja tunteettomasti asioita sanoa ja niin osaa varmasti jokainen muukin. Ja pitääkin sanoa siten kun itsestä tuntuu sillä hetkellä, kyllähän minunkin viestini pomppivat laidasta laitaan noin niikun tunteiden kannalta.

Nyt on pari päivää mennyt jo paremmin, varmaan pitkälti siksi että on ollut niin paljon tekemistä että ei ehdi ajattelemaan ikäviä asioita ja murehtimaan kaikkia päiviä. Ja oon jopa auringonnousunkin nähnyt muutamaan otteeseen (joo vähän vieläkin unirytmi iltavirkumpi :D), aika piristävä kokemus. Näin joitain kavereitakin jopa ja hauskaa oli, tästä se lähtee :)

Nyt pitää taas rientää niin jää taas lyhyeksi tämä, jos nyt pääsis taas piakkoin koneelle niin vois enemmän pistää asioita ylös...

Ja mä en halua väkisin pitää sua täällä, jos susta tuntuu että sä et halua lukea ja etenkään vastata enää niin ei ole mikään pakko, susta on ollu jo enemmän kuin paljon iloa ja apua tähänkin mennessä :)

Lue lisää

Musta tuntuu, että mua itseäni vaan jotenkin häiritsee ajatus siitä, että en vaikuttaisi tuntemuksissani vakaalta. Koska mielestäni kuitenkin olen ja olen tehnyt paljon työtä sen eteen, että tuntuu vakaalta. En oikeasti tiedä miksi se nyt olisi niin kauheaa, koska ei siinä ole mitään pahaa, vaikka tunteet heittelisikin. No ehkä se on se, että kun ne ovat kuitenkin mielestäni tilanteeseen nähden yllättävän vakaat, niin en halua, että voisi saada toisenlaisen kuvan. Mielialat kyllä heittelevät hieman. Mutta nekin suhteellisen lievästi.
Tai sitten mulla on vaan jatkuva identiteettikriisi, koska mielestäni olin lapsena todella vakaa enkä suostu uskomaan, kun olen huomannut, että en enää yhtä paljon ole. Tulee jatkuvasti hetken mielijohteita tehdä jotain kivaa ja on heti pakko mennä ja tehdä juuri silloin.
Vaikeaa, kun jotenkin on aina ajatellut itseään vakaana ihmisenä, kauhea pudotus maan pinnalle, että hupsista enpäs olekaan :) No ei mutta on tilanteetkin kyllä sellaisia, että ehkä jokaisen ajatukset hieman heiluvat. Ja voihan sekin saada sen tuntumaan heilumiselta, että on vaan hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Ne ristiriitaiset ajatukset itsessään ovat kuitenkin aika vakaita.

Et säkään silti ole sanonut mun mielestä mitenkään kylmästi, vaikka sunkin mielialat vaihtelee. En tiedä onko ne vaan ollut enemmän sellaisia päiviä, että et ole kirjoittanut. Saat kyllä sanoa, jos siltä tuntuu. Lupaan, että en loukkaannu, jos haluat joskus purkaa pahaa mieltä niin. Mun mielestä se on oikeasti ihan hyväkin, että ihmiset sanovat välillä vähän kylmästikin, jos siltä tuntuu. Oikeassa elämässä siitä sellaisen puhdistavan nahistelun aikaan, joka ehkä auttaa sisäistä oloa paremmin kuin se, että ei ikinä saa purettua sellaista.
Millaisena sä muuten koet sen olotilan, kun olet vihaisen suuttunut? Ei siis masentuneen suuttunut. Olen miettinyt, että kokeeko ihmiset sen eri tavalla. Itselläni tuntuu silloin tulevan ihan kamala adrenaliiniryöppy, ajatukset kulkevat varmasti sata kertaa nopeammin kuin yleensä. En tiedä johtuuko se siitä, että suuttuu niin vahvasti aina kun todella suuttuu. Ei ne suuttumukset kyllä kauaa sitten kestäkään.

Jonkun verran mulla on välillä sellaista oloa, että pyörii päässä omien tuntemuksien turhuus. En tiedä miten niihin ajatuksiin pitäisi suhtautua. Ne ovat jotenkin väsyttäviä ajatuksia. Vaikka en mä oloani väsyneeksi tunne.

Ei musta siis siltä tunnu ollenkaan, että en haluaisi vastata ja lukea. Haluan. Mutta siis sitä ajattelin, että jos en tänne mitään kirjoitakaan, niin kouluprojekteissa saa kyllä tuijotella tietokoneen näyttöä tarpeeksi paljon. Mutta haluan kyllä lukea ja kirjoittaa, en tarkoittanut sitä. Et sä väkisin mua täällä pidä, vaan olet mullekin avuksi, kun sun kanssa saa avattua tuntemuksia, jotka muuten vaan peittäisi ja jättäisi ajattelematta.

............. kirjoitti:

Musta tuntuu, että mua itseäni vaan jotenkin häiritsee ajatus siitä, että en vaikuttaisi tuntemuksissani vakaalta. Koska mielestäni kuitenkin olen ja olen tehnyt paljon työtä sen eteen, että tuntuu vakaalta. En oikeasti tiedä miksi se nyt olisi niin kauheaa, koska ei siinä ole mitään pahaa, vaikka tunteet heittelisikin. No ehkä se on se, että kun ne ovat kuitenkin mielestäni tilanteeseen nähden yllättävän vakaat, niin en halua, että voisi saada toisenlaisen kuvan. Mielialat kyllä heittelevät hieman. Mutta nekin suhteellisen lievästi.
Tai sitten mulla on vaan jatkuva identiteettikriisi, koska mielestäni olin lapsena todella vakaa enkä suostu uskomaan, kun olen huomannut, että en enää yhtä paljon ole. Tulee jatkuvasti hetken mielijohteita tehdä jotain kivaa ja on heti pakko mennä ja tehdä juuri silloin.
Vaikeaa, kun jotenkin on aina ajatellut itseään vakaana ihmisenä, kauhea pudotus maan pinnalle, että hupsista enpäs olekaan :) No ei mutta on tilanteetkin kyllä sellaisia, että ehkä jokaisen ajatukset hieman heiluvat. Ja voihan sekin saada sen tuntumaan heilumiselta, että on vaan hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Ne ristiriitaiset ajatukset itsessään ovat kuitenkin aika vakaita.

Et säkään silti ole sanonut mun mielestä mitenkään kylmästi, vaikka sunkin mielialat vaihtelee. En tiedä onko ne vaan ollut enemmän sellaisia päiviä, että et ole kirjoittanut. Saat kyllä sanoa, jos siltä tuntuu. Lupaan, että en loukkaannu, jos haluat joskus purkaa pahaa mieltä niin. Mun mielestä se on oikeasti ihan hyväkin, että ihmiset sanovat välillä vähän kylmästikin, jos siltä tuntuu. Oikeassa elämässä siitä sellaisen puhdistavan nahistelun aikaan, joka ehkä auttaa sisäistä oloa paremmin kuin se, että ei ikinä saa purettua sellaista.
Millaisena sä muuten koet sen olotilan, kun olet vihaisen suuttunut? Ei siis masentuneen suuttunut. Olen miettinyt, että kokeeko ihmiset sen eri tavalla. Itselläni tuntuu silloin tulevan ihan kamala adrenaliiniryöppy, ajatukset kulkevat varmasti sata kertaa nopeammin kuin yleensä. En tiedä johtuuko se siitä, että suuttuu niin vahvasti aina kun todella suuttuu. Ei ne suuttumukset kyllä kauaa sitten kestäkään.

Jonkun verran mulla on välillä sellaista oloa, että pyörii päässä omien tuntemuksien turhuus. En tiedä miten niihin ajatuksiin pitäisi suhtautua. Ne ovat jotenkin väsyttäviä ajatuksia. Vaikka en mä oloani väsyneeksi tunne.

Ei musta siis siltä tunnu ollenkaan, että en haluaisi vastata ja lukea. Haluan. Mutta siis sitä ajattelin, että jos en tänne mitään kirjoitakaan, niin kouluprojekteissa saa kyllä tuijotella tietokoneen näyttöä tarpeeksi paljon. Mutta haluan kyllä lukea ja kirjoittaa, en tarkoittanut sitä. Et sä väkisin mua täällä pidä, vaan olet mullekin avuksi, kun sun kanssa saa avattua tuntemuksia, jotka muuten vaan peittäisi ja jättäisi ajattelematta.

Lue lisää

Mua lähinnä pännii heti aamulla jos joku paistaa ikävästi silmään ja jos on kauhee mekkala (jos joku tulee vaikka herättämään ja alkaa heti pälättämään paljon niin saatan ärähtää pahasti :D), sitten alkaa heti aamusta vituttamaan kaikki :D

Kyllä mun unirytmi on melko säännöllistä, välillä tulee tosin valvottua tosi myöhään jos on jotain erikoista mutta nopeasti se tasautuu sellaseen 10-11 ylös aamulla ja 1-2 yöllä nukkumaan. Ollut jo pitkään tällänen rytmi, alko sillon melkeinpä kun tapahtu nämä ketjun aloittaneet jutut... Pitäs varmaan alkaa aikaistamaan, vois tehdä hyvää.

Ei mua sillein se pimeys väsytä, monesti tykkäänkin pimeästä. Joskus odotan illalla että tulee pimeetä ennen kun lähden pihalle, jotenkin tuntee olonsa sellaiseksi rauhallisemmaksi ja jotenkin turvallisemmaksi, luultavasti siksi että pimeellä on vähemmän ihmisiä liikkeellä ja pimeällä mua ei nähdä niin hyvin. En vieläkään ole oppinut olemaan väkijoukossa luonnollisesti :)

Kyllä mä tekemistäkin keksin joskus, paino sanalla joskus. Monesti vaan jää kotiin löhöilemään ja sitten tulee sellainen olo että ei jaksa tehdä mitään vaikka ehkä haluaisikin. Toisinaan taas koko päivän touhuaa kaikkea mahdollista, se vaihtelee. Samoin se onko tekeminen mieleistä vai ei, joskus se on siivoamista, varaston järjestelyä tai muita ankeita kotitöitä tai sitten se on juuri jotain lenkkiä tai harrastelua, mitä vaan huvittaa tehdä.

Tohon että sä olisit jotenkin "epävakaa" niin en oikein osaa sanoa, et sinä mitenkään epävakaalta ole vaikuttanut. Ja jos jotain tekee mieli tehdä niin siitä vaan, en minäkään jää odottelemaan että se into menee ohi ja jos on fiilis kohdillaan niin annan mennä, kuitenkin tunnin parin päästä taas ei jaksa ja sitten jää kiva tekeminen tekemättä. Sellainen lapsenomainen into saattaa ihan yhtäkkiä ilmestyä eikä se minua haittaa, ne oli kivoja aikoja kun ei tarvinnut lapsena miettiä monimutkaisuuksia eikä murheita, sai vaan antaa mennä. Edelleen alkaa joskus lapsettaa ja jos nyt ei mikään ihan tajuttoman vilkas paikka ole niin mikäs siinä, äkkiäkös sitä vaikka lumienkelin pyöräyttää :D
Ja niin lapsettaa varmasti monia muitakin, ei pidä padota sitä kaikkea hilpeyttä ja jonkinlaista "yksinkertaisuutta" mitä siinä ilmenee, elämä värittyy siinä vaan, jos ei mitään hölmöä koskaan tee niin ihan tylsää ja harmaatahan kaikki vaan olisi. Ei mua ainakaan haittaa välillä tehdä itsestäni kavereiden kanssa pelleä, pääasia että hauskaa on :D

Ja sitten luonnollisesti hypätään iloisuudesta vihaan: silloin kun minä olen vihainen (siis en surunsekaisesti) niin se on hyvin pitkälti samanlaista kuin mitä sinä kuvailit. Ajatus juoksee niin nopeasti että siitä ei meinaa saada kiinni ja tekisi mieli vaan lähteä tarpomaan kovaa tahtia hammasta purren puhisten. Mitään muuta ei mahdu mieleen kuin vihan aiheuttaja. Tosin tälläistä "puhdasta" vihaa mulla ei kovin usein ole, yleensä se on juurikin suruun liittyvää. Ja se on vielä sekavampaa, ei tiedä jaksaako lähteä kävelemään vai jäädä kotiin paiskomaan tyynyjä, samalla ajatus juoksee mutta pää untuu kuitenkin tyhjältä. Silloin kun on tälläistä suruvihaa niin on todella paljon avuttomampi olo kuin jos surua ei olisi mukana.

Oli jotain syvällistä vielä sanottavaa ja päätin aiemmin että laitan sen tähän kunhan pääsen koneelle mutta se sitten unohtui kun muuta viestiä kirjoitin, pitäis aina kirjottaa se fiksuin lause ensin.

Mutta joo, ehkä siinä olisi tälle päivälle tarpeeksi, ei ainakaan enempää ajatus kulje. Hyvää yötä :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Mua lähinnä pännii heti aamulla jos joku paistaa ikävästi silmään ja jos on kauhee mekkala (jos joku tulee vaikka herättämään ja alkaa heti pälättämään paljon niin saatan ärähtää pahasti :D), sitten alkaa heti aamusta vituttamaan kaikki :D

Kyllä mun unirytmi on melko säännöllistä, välillä tulee tosin valvottua tosi myöhään jos on jotain erikoista mutta nopeasti se tasautuu sellaseen 10-11 ylös aamulla ja 1-2 yöllä nukkumaan. Ollut jo pitkään tällänen rytmi, alko sillon melkeinpä kun tapahtu nämä ketjun aloittaneet jutut... Pitäs varmaan alkaa aikaistamaan, vois tehdä hyvää.

Ei mua sillein se pimeys väsytä, monesti tykkäänkin pimeästä. Joskus odotan illalla että tulee pimeetä ennen kun lähden pihalle, jotenkin tuntee olonsa sellaiseksi rauhallisemmaksi ja jotenkin turvallisemmaksi, luultavasti siksi että pimeellä on vähemmän ihmisiä liikkeellä ja pimeällä mua ei nähdä niin hyvin. En vieläkään ole oppinut olemaan väkijoukossa luonnollisesti :)

Kyllä mä tekemistäkin keksin joskus, paino sanalla joskus. Monesti vaan jää kotiin löhöilemään ja sitten tulee sellainen olo että ei jaksa tehdä mitään vaikka ehkä haluaisikin. Toisinaan taas koko päivän touhuaa kaikkea mahdollista, se vaihtelee. Samoin se onko tekeminen mieleistä vai ei, joskus se on siivoamista, varaston järjestelyä tai muita ankeita kotitöitä tai sitten se on juuri jotain lenkkiä tai harrastelua, mitä vaan huvittaa tehdä.

Tohon että sä olisit jotenkin "epävakaa" niin en oikein osaa sanoa, et sinä mitenkään epävakaalta ole vaikuttanut. Ja jos jotain tekee mieli tehdä niin siitä vaan, en minäkään jää odottelemaan että se into menee ohi ja jos on fiilis kohdillaan niin annan mennä, kuitenkin tunnin parin päästä taas ei jaksa ja sitten jää kiva tekeminen tekemättä. Sellainen lapsenomainen into saattaa ihan yhtäkkiä ilmestyä eikä se minua haittaa, ne oli kivoja aikoja kun ei tarvinnut lapsena miettiä monimutkaisuuksia eikä murheita, sai vaan antaa mennä. Edelleen alkaa joskus lapsettaa ja jos nyt ei mikään ihan tajuttoman vilkas paikka ole niin mikäs siinä, äkkiäkös sitä vaikka lumienkelin pyöräyttää :D
Ja niin lapsettaa varmasti monia muitakin, ei pidä padota sitä kaikkea hilpeyttä ja jonkinlaista "yksinkertaisuutta" mitä siinä ilmenee, elämä värittyy siinä vaan, jos ei mitään hölmöä koskaan tee niin ihan tylsää ja harmaatahan kaikki vaan olisi. Ei mua ainakaan haittaa välillä tehdä itsestäni kavereiden kanssa pelleä, pääasia että hauskaa on :D

Ja sitten luonnollisesti hypätään iloisuudesta vihaan: silloin kun minä olen vihainen (siis en surunsekaisesti) niin se on hyvin pitkälti samanlaista kuin mitä sinä kuvailit. Ajatus juoksee niin nopeasti että siitä ei meinaa saada kiinni ja tekisi mieli vaan lähteä tarpomaan kovaa tahtia hammasta purren puhisten. Mitään muuta ei mahdu mieleen kuin vihan aiheuttaja. Tosin tälläistä "puhdasta" vihaa mulla ei kovin usein ole, yleensä se on juurikin suruun liittyvää. Ja se on vielä sekavampaa, ei tiedä jaksaako lähteä kävelemään vai jäädä kotiin paiskomaan tyynyjä, samalla ajatus juoksee mutta pää untuu kuitenkin tyhjältä. Silloin kun on tälläistä suruvihaa niin on todella paljon avuttomampi olo kuin jos surua ei olisi mukana.

Oli jotain syvällistä vielä sanottavaa ja päätin aiemmin että laitan sen tähän kunhan pääsen koneelle mutta se sitten unohtui kun muuta viestiä kirjoitin, pitäis aina kirjottaa se fiksuin lause ensin.

Mutta joo, ehkä siinä olisi tälle päivälle tarpeeksi, ei ainakaan enempää ajatus kulje. Hyvää yötä :)

Lue lisää

Kuulosti niin hassun mörrimöykkymäiseltä tuo, että pännii jos jokin paistaa silmään :) Naurattaa kauheasti ajatus, että jotakuta häiritsee aurinko :) Mullakin on kyllä (ilman aurinkoa) heräämisen vaikeuksia, että en mäkään suhtaudu herättämiseen kovin hyvin. Se on niin inhottava tunne, kun haluaisi vaan nukkua. Ja se herääminen on ollut ihan lapsesta asti yhtä ikävän tuntuista. Joskus ekalla luokalla äiti kävikin usein herättämässä kouluun ensimmäisen kerran neljältä aamulla niin kuin huijauksena. Kaikkein paras on, jos saa vaan heräillä ihan rauhassa ja puolihereillä maata vielä sängyssä.
En tiedä meneekö sulla samalla tavalla koskaan, mutta musta alkaa aina iltasin tuntua siltä, että ei millään malttaisi mennä nukkumaan. Jostain syystä iltasin tuntuu kivalta valvoa.
Mutta sekin, jos saa kunnolla unta on asia, josta voi olla onnellinen. Mulla nyt ei mitään kovin pitkää unettomuusjaksoa ole koskaan ollut, aika lyhyitä vain, mutta olivat kyllä inhottavia. Mutta muuten on kaikkia omituisia unijuttuja. Olen nähnyt enneunia kaikesta ahdistavasta ja joskus niitä pelätessä on ollut liian pelottavaa nukkua. Sitten lapsena aina kuumessa sain kuumehoureita. Kuulin niin kamalia ääniä, että korviin vain sattui, hereillä ollessakin öisin. Ja sitten joskus edelleen nukun silmät vähän auki. Se on niin tyhmää ja inhottavaa :) Mutta ainakin näkee sitten jos jotain pahaa tapahtuu ja osaa herätä, olisin hyvä kadulla-asuja. Mutta en läheskään aina nuku niin, aika harvoin. Mutta sen huomaa jos on nukkunut niin, on silmät ihan väsyneet. Ei meinaa saada katsetta tarkennettua ja niin edelleen, vaikka mulla on hyvä näkö muuten. Joten kannattaa aina laittaa silmät kiinni, vaikka joskus olisi unettomuutta. Ne tarvitsee sen levätäkseen, että luomet on kiinni.

Mutta se on tosi hyvä, jos sun unirytmi on noin säännöllinen kuitenkin, olen siitä iloinen. Ja kyllähän 10:ltä nouseminen on jo ihan ajoissa, aurinkokin nousee vasta vähän 9 jälkeen. Voisihan se aikaistaminenkin tehdä hyvää, näet aamupiirretyt ja niin edelleen :) No ei, mutta oikeasti tuo 10-11 on varmasti ihan hyvä heräämisaika. Ei sitä varmaan turhaan liian aikasinkaan kannata nousta. Tekee niin kuin parhaalta tuntuu itsestä.

Voisithan sä päivälläkin uppoutua kaulaliinaan, niin että kukaan ei näe. Musta ainakin on tuntunut siltä, että en edes itse näe, kun on ollut kylmiä kelejä ja olen laittanut kaikkein paksuimman kaulaliinan. Mua kyllä edelleen pelottaa liikkua pimeellä, siellä on kaikkia tuollaisia hämäriä miehiä, jotka eivät halua tulla nähdyksi :) Vaikka, kun koiran kanssa kävelee, niin se tuo vähän turvallisuuden tunnetta. Mutta sitten yritän aina kuiskia sille, että näytä pelottavalta äläkä noin innokkaalta ja höperöltä. Mutta onneksi se tekee aina kamalan irvistyksen, kun sitä kutittaa jonkun hermon kohdalta, niin jos on pelottavaa, niin voin pysähtyä mukamas rapsuttelemaan sitä, niin että se vaan näyttää hampaitaan ja irvistelee. Ja tietenkin, jos pimeällä jossain syrjäsessä paikassa joku kysyy, että onko tuo koira kiltti, saako taputtaa, niin väitän, että se on aika arvaamaton. Siellä missä mä kävelen sen kanssa tulee aina tosi paljon ihmisiä juttelemaan. Ja hieman ehkä hämmentävät aina ne sellaiset keskustelun avaukset, että "pureeko se, jos tuun sun lähelle?" Aina kun kysytään vaan tuollaista, niin kyllä se pimeällä kävely alkaa pikkuhiljaa pelottaa :D Olen miettinyt aina välillä, kun joku on seurannut puistossa, että alan kutsua koiraa jollain pelottavalla nimellä niin kuin vaikka Raato, tai jotain sellaista.

Tuossa tekemisessä on mun mielestä aika tärkeää se, että ei kauheasti tekisi sellaista, mikä tuntuu ankealta. Aika paljon asioita voi oikeasti jättää tekemättä ja tehdä sitten, kun ne ei tunnu niin ankealta. Kyllä mullakin ne vaihtelee, miltä esim. siivoaminen tuntuu. Kaikkein mieluiten siivoilen koulupäivien jälkeen iltaisin. Silloin se ei edes tunnu yhtään ankealta. Mutta jos pitäisi esim. heti vapaapäivän aamuna aloittaa lattioiden peseminen, niin se tuntuisi ankealta. Ei-niin-innostavia asioitakin voi tehdä siten, että ne tuntuu ihan mukavalta. Kun ei ota liikaa paineita tai ajattele, että jotain on pakko heti tehdä tai tehdä aina tietyllä tavalla.
Lenkkeily tekee varmasti hyvää, niin kuin mikä muukin endorfiinejä tuottava liikkuminen. Auttaa sun oloa. Ja jos vielä pidät viileästä ja pimeästä, niin talvihan on vaan hyväksi. Mäkin kyllä tykkään käydä lenkillä talvesta huolimatta.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Mua lähinnä pännii heti aamulla jos joku paistaa ikävästi silmään ja jos on kauhee mekkala (jos joku tulee vaikka herättämään ja alkaa heti pälättämään paljon niin saatan ärähtää pahasti :D), sitten alkaa heti aamusta vituttamaan kaikki :D

Kyllä mun unirytmi on melko säännöllistä, välillä tulee tosin valvottua tosi myöhään jos on jotain erikoista mutta nopeasti se tasautuu sellaseen 10-11 ylös aamulla ja 1-2 yöllä nukkumaan. Ollut jo pitkään tällänen rytmi, alko sillon melkeinpä kun tapahtu nämä ketjun aloittaneet jutut... Pitäs varmaan alkaa aikaistamaan, vois tehdä hyvää.

Ei mua sillein se pimeys väsytä, monesti tykkäänkin pimeästä. Joskus odotan illalla että tulee pimeetä ennen kun lähden pihalle, jotenkin tuntee olonsa sellaiseksi rauhallisemmaksi ja jotenkin turvallisemmaksi, luultavasti siksi että pimeellä on vähemmän ihmisiä liikkeellä ja pimeällä mua ei nähdä niin hyvin. En vieläkään ole oppinut olemaan väkijoukossa luonnollisesti :)

Kyllä mä tekemistäkin keksin joskus, paino sanalla joskus. Monesti vaan jää kotiin löhöilemään ja sitten tulee sellainen olo että ei jaksa tehdä mitään vaikka ehkä haluaisikin. Toisinaan taas koko päivän touhuaa kaikkea mahdollista, se vaihtelee. Samoin se onko tekeminen mieleistä vai ei, joskus se on siivoamista, varaston järjestelyä tai muita ankeita kotitöitä tai sitten se on juuri jotain lenkkiä tai harrastelua, mitä vaan huvittaa tehdä.

Tohon että sä olisit jotenkin "epävakaa" niin en oikein osaa sanoa, et sinä mitenkään epävakaalta ole vaikuttanut. Ja jos jotain tekee mieli tehdä niin siitä vaan, en minäkään jää odottelemaan että se into menee ohi ja jos on fiilis kohdillaan niin annan mennä, kuitenkin tunnin parin päästä taas ei jaksa ja sitten jää kiva tekeminen tekemättä. Sellainen lapsenomainen into saattaa ihan yhtäkkiä ilmestyä eikä se minua haittaa, ne oli kivoja aikoja kun ei tarvinnut lapsena miettiä monimutkaisuuksia eikä murheita, sai vaan antaa mennä. Edelleen alkaa joskus lapsettaa ja jos nyt ei mikään ihan tajuttoman vilkas paikka ole niin mikäs siinä, äkkiäkös sitä vaikka lumienkelin pyöräyttää :D
Ja niin lapsettaa varmasti monia muitakin, ei pidä padota sitä kaikkea hilpeyttä ja jonkinlaista "yksinkertaisuutta" mitä siinä ilmenee, elämä värittyy siinä vaan, jos ei mitään hölmöä koskaan tee niin ihan tylsää ja harmaatahan kaikki vaan olisi. Ei mua ainakaan haittaa välillä tehdä itsestäni kavereiden kanssa pelleä, pääasia että hauskaa on :D

Ja sitten luonnollisesti hypätään iloisuudesta vihaan: silloin kun minä olen vihainen (siis en surunsekaisesti) niin se on hyvin pitkälti samanlaista kuin mitä sinä kuvailit. Ajatus juoksee niin nopeasti että siitä ei meinaa saada kiinni ja tekisi mieli vaan lähteä tarpomaan kovaa tahtia hammasta purren puhisten. Mitään muuta ei mahdu mieleen kuin vihan aiheuttaja. Tosin tälläistä "puhdasta" vihaa mulla ei kovin usein ole, yleensä se on juurikin suruun liittyvää. Ja se on vielä sekavampaa, ei tiedä jaksaako lähteä kävelemään vai jäädä kotiin paiskomaan tyynyjä, samalla ajatus juoksee mutta pää untuu kuitenkin tyhjältä. Silloin kun on tälläistä suruvihaa niin on todella paljon avuttomampi olo kuin jos surua ei olisi mukana.

Oli jotain syvällistä vielä sanottavaa ja päätin aiemmin että laitan sen tähän kunhan pääsen koneelle mutta se sitten unohtui kun muuta viestiä kirjoitin, pitäis aina kirjottaa se fiksuin lause ensin.

Mutta joo, ehkä siinä olisi tälle päivälle tarpeeksi, ei ainakaan enempää ajatus kulje. Hyvää yötä :)

Lue lisää

Tuli jostain syystä sellainen "huh"-olo, että en ole vaikuttanut epävakaalta :) Koska tunnen oloni aika vakaaksi. Juuri sitä sellaista lapsenomaista intoa mulla tulee ihan jatkuvasti. Mutta kun se siis on sellaista vähintään kerran päivässä tulevaa, niin ehkä olen sen kanssa vaan rasittava. Ja se siis saattaa tulla ihan mistä tahansa asiasta. Vaikka sellaisesta, että yhtäkkiä keksin päässäni, että miltähän papaija maistuu. Enkä kestä olla jos en saa heti tietää ja pakko mennä kauppaan. Ja sitten saan pääni sisällä lievän raivarin, jos siellä ei ole niitä ja kerkeän matkalla kiinnostua jostain muusta asiasta ja unohdan koko papaijan. Siis niitä tosiaan tulee noin turhista asioista. Ja kun tulee kaikkia ajatuksia, että yhtäkkiä haluaa päästä vaikka huvipuistoon tai hypätä benjihypyn, niin en kestä jos en saa muitakin innostumaan asiasta heti sillä sekunnilla tai mua estetään.
Onko sulla jotain tiettyjä tilanteita, jossa alkaa lapsettaa? Mulla se tulee eniten aina silloin, jos tuntuu liian vakavalta. Eli juuri väärässä paikassa :) En vaan kertakaikkiaan kestä liikaa sellaista liian ryppyotsaista kuivaa aikuismaisuutta. Sitten saan myös niin hillittömiä naurukohtauksia välillä, että ne ei lopu ollenkaan. Tykkään siitä, kun ihmiset vähän pelleilee, kun näkeekin vaan ihan tuntemattomien ihmisten vähän hassuttelevan, niin siitä tulee itsellekin sellainen hymyilevä hauska olo. Lumienkeleiden tekeminen on niin kivaa, lapsena niitä jaksoi tehdä vaikka 20 putkeen. Miten niin jos ei ole "tajuttoman vilkas paikka" :) Eikö se ole juuri paras silloin, kun saa muutaman tuomitsevan katseen. Tulee sellainen olo, että haluaa vielä vaikka syödä lunta, jotta ainakin järkytti. No ei.
Itseasiassa juuri vähän aikaa sitten olin sellasessa jutussa, missä tavallaan piti pyytää tuntemattomia vastaantulijoita tavallaan vähän hassuttelemaan ja tulin siitä kauhean iloiseksi, koska niin monesta tuli sellaista tiettyä lapsenomaista positiivisuutta ja hetkeentarttumista. Ihan kauhean monella on ne ominaisuudet tallessa, vaikka välillä tuntuu, että kun kävelee kaupungillakin ruuhkassa, niin se on vaan niin tylsää ja harmaata. Mutta sitten kun pysäytteli niitä ihmisiä, niin huomasi kuinka paljon sitä ei-harmaata on.
Kiva, että suakin lapsettaa välillä :)

Mä tunnen ihan samalla tavalla. Se suruviha tosiaan on paljon vaikeampaa ja saa olon juuri tuollaiseksi. Silloin vihavihaisena mulla ei ole ollenkaan avuton olo, tunnen itseni hyvinkin elossa ja elämänivoimissaolevaksi. Ehkä siksi, kun se adrenaliiniryöppy on niin suuri. Suruviha taas saa olon juuri sellaiseksi avuttomaksi. Mietin sitä, että kokeeko miehet vihan tunteen jotenkin fyysisemmin, kun sullakin tekee mieli lähteä kävelemään kovaa vauhtia. Tunnetko jotenkin muuten, että haluat purkaa sen fyysisesti? Mäkin kyllä paiskon tyynyjä, mutta enemmän musta tuntuu vaan siltä, että haluaisin kiljua keuhkot puhki. Istua lattialla ja vaan kiljua. Sitten myös yleensä, kun oikein vihastun, niin aiheutan pienen epäjärjestysaallon, kun kierrän repimässä esim. märät pyykit lattialle, tai paiskon niitä päin seiniä, vedän kaikki petivaatteet lattialle, tekee mieli kaataa raejuustot maahan jne. En yleensä kyllä riko mitään, mutta suutuksissani aiheutan vähän epäjärjestystä ja muutenkin yleensä vihaisena yritän vain ärsyttää. Teetkö sä niin vai lähdetkö ulos? Mua tavallaan pelottaa sellainen riitely, että toinen vaan lähtisi pois. Jollain tosi omituisella tavalla sellainen tuntuu hyvältä, että kun on vihainen, niin itselle oltaisiin vihaisia ihan samalla mitalla. Se tuntuisi pelottavalta, että ei saisi käydä sitä vihaa loppuun asti, vaan pitäisi selvitä sen kanssa yksikseen. Tietty aina ei ole sitä vihan kohdetta läsnäkään. Mutta silloin mä ainakin olen vaan ajatuksissani kiljunut asioita sille ja läpsinyt naamaa, jotta varmasti ärsyyntyisi. En tiedä, taidan olla aika kamala suuttuneena. Mutta on siinä se hyvä puoli, että kun oikein kunnolla suuttuu, niin sitten on tosi pitkään, että ei tule edes pienen pieniä ärsyyntymisiä, kun se iso suuttumus on käsitelty.
Sulla on varmaan sitä suruvihaa enemmän sen masentuneisuusjutun vuoksi. Uskon, että kokisit oikeasti sitä puhdasta vihaa enemmän, koska säkin koet sen niin vahvasti. Se masentuneisuus vaan sävyttää sulla nyt sitä.
Yritätkö muuten koskaan suruvihassa vaan saada itseäsi pelkästään vihaiseksi? Mä teen joskus niin. Musta tuntuu, että ehkä säkin vähän teet niin, ainakin jotkut asiat sun aloituksessa viittaa siihen.
Se voi olla joskus ihan hyvä keino käsitellä sitä.

Mullakin on nyt jotenkin sellainen olo, että kaikki ajatukset unohtuu ja lipsuu mielestä. Naurattaa vaan edelleen se, että olet ihan kuin mörrimöykky :D En vaan tajua miten auringonsäteet voi haitata, ihan hassua.
Sulla oli varmaan eilen hyvä olla, kun ainakin tuo sun kirjoitus vaikuttaa jotenkin silminnähden iloiselta. Siis niin iloiselta, että se oikein säteilee siitä. Mutta en silti muuta kantaani, olet mörrimöykky :D

............. kirjoitti:

Tuli jostain syystä sellainen "huh"-olo, että en ole vaikuttanut epävakaalta :) Koska tunnen oloni aika vakaaksi. Juuri sitä sellaista lapsenomaista intoa mulla tulee ihan jatkuvasti. Mutta kun se siis on sellaista vähintään kerran päivässä tulevaa, niin ehkä olen sen kanssa vaan rasittava. Ja se siis saattaa tulla ihan mistä tahansa asiasta. Vaikka sellaisesta, että yhtäkkiä keksin päässäni, että miltähän papaija maistuu. Enkä kestä olla jos en saa heti tietää ja pakko mennä kauppaan. Ja sitten saan pääni sisällä lievän raivarin, jos siellä ei ole niitä ja kerkeän matkalla kiinnostua jostain muusta asiasta ja unohdan koko papaijan. Siis niitä tosiaan tulee noin turhista asioista. Ja kun tulee kaikkia ajatuksia, että yhtäkkiä haluaa päästä vaikka huvipuistoon tai hypätä benjihypyn, niin en kestä jos en saa muitakin innostumaan asiasta heti sillä sekunnilla tai mua estetään.
Onko sulla jotain tiettyjä tilanteita, jossa alkaa lapsettaa? Mulla se tulee eniten aina silloin, jos tuntuu liian vakavalta. Eli juuri väärässä paikassa :) En vaan kertakaikkiaan kestä liikaa sellaista liian ryppyotsaista kuivaa aikuismaisuutta. Sitten saan myös niin hillittömiä naurukohtauksia välillä, että ne ei lopu ollenkaan. Tykkään siitä, kun ihmiset vähän pelleilee, kun näkeekin vaan ihan tuntemattomien ihmisten vähän hassuttelevan, niin siitä tulee itsellekin sellainen hymyilevä hauska olo. Lumienkeleiden tekeminen on niin kivaa, lapsena niitä jaksoi tehdä vaikka 20 putkeen. Miten niin jos ei ole "tajuttoman vilkas paikka" :) Eikö se ole juuri paras silloin, kun saa muutaman tuomitsevan katseen. Tulee sellainen olo, että haluaa vielä vaikka syödä lunta, jotta ainakin järkytti. No ei.
Itseasiassa juuri vähän aikaa sitten olin sellasessa jutussa, missä tavallaan piti pyytää tuntemattomia vastaantulijoita tavallaan vähän hassuttelemaan ja tulin siitä kauhean iloiseksi, koska niin monesta tuli sellaista tiettyä lapsenomaista positiivisuutta ja hetkeentarttumista. Ihan kauhean monella on ne ominaisuudet tallessa, vaikka välillä tuntuu, että kun kävelee kaupungillakin ruuhkassa, niin se on vaan niin tylsää ja harmaata. Mutta sitten kun pysäytteli niitä ihmisiä, niin huomasi kuinka paljon sitä ei-harmaata on.
Kiva, että suakin lapsettaa välillä :)

Mä tunnen ihan samalla tavalla. Se suruviha tosiaan on paljon vaikeampaa ja saa olon juuri tuollaiseksi. Silloin vihavihaisena mulla ei ole ollenkaan avuton olo, tunnen itseni hyvinkin elossa ja elämänivoimissaolevaksi. Ehkä siksi, kun se adrenaliiniryöppy on niin suuri. Suruviha taas saa olon juuri sellaiseksi avuttomaksi. Mietin sitä, että kokeeko miehet vihan tunteen jotenkin fyysisemmin, kun sullakin tekee mieli lähteä kävelemään kovaa vauhtia. Tunnetko jotenkin muuten, että haluat purkaa sen fyysisesti? Mäkin kyllä paiskon tyynyjä, mutta enemmän musta tuntuu vaan siltä, että haluaisin kiljua keuhkot puhki. Istua lattialla ja vaan kiljua. Sitten myös yleensä, kun oikein vihastun, niin aiheutan pienen epäjärjestysaallon, kun kierrän repimässä esim. märät pyykit lattialle, tai paiskon niitä päin seiniä, vedän kaikki petivaatteet lattialle, tekee mieli kaataa raejuustot maahan jne. En yleensä kyllä riko mitään, mutta suutuksissani aiheutan vähän epäjärjestystä ja muutenkin yleensä vihaisena yritän vain ärsyttää. Teetkö sä niin vai lähdetkö ulos? Mua tavallaan pelottaa sellainen riitely, että toinen vaan lähtisi pois. Jollain tosi omituisella tavalla sellainen tuntuu hyvältä, että kun on vihainen, niin itselle oltaisiin vihaisia ihan samalla mitalla. Se tuntuisi pelottavalta, että ei saisi käydä sitä vihaa loppuun asti, vaan pitäisi selvitä sen kanssa yksikseen. Tietty aina ei ole sitä vihan kohdetta läsnäkään. Mutta silloin mä ainakin olen vaan ajatuksissani kiljunut asioita sille ja läpsinyt naamaa, jotta varmasti ärsyyntyisi. En tiedä, taidan olla aika kamala suuttuneena. Mutta on siinä se hyvä puoli, että kun oikein kunnolla suuttuu, niin sitten on tosi pitkään, että ei tule edes pienen pieniä ärsyyntymisiä, kun se iso suuttumus on käsitelty.
Sulla on varmaan sitä suruvihaa enemmän sen masentuneisuusjutun vuoksi. Uskon, että kokisit oikeasti sitä puhdasta vihaa enemmän, koska säkin koet sen niin vahvasti. Se masentuneisuus vaan sävyttää sulla nyt sitä.
Yritätkö muuten koskaan suruvihassa vaan saada itseäsi pelkästään vihaiseksi? Mä teen joskus niin. Musta tuntuu, että ehkä säkin vähän teet niin, ainakin jotkut asiat sun aloituksessa viittaa siihen.
Se voi olla joskus ihan hyvä keino käsitellä sitä.

Mullakin on nyt jotenkin sellainen olo, että kaikki ajatukset unohtuu ja lipsuu mielestä. Naurattaa vaan edelleen se, että olet ihan kuin mörrimöykky :D En vaan tajua miten auringonsäteet voi haitata, ihan hassua.
Sulla oli varmaan eilen hyvä olla, kun ainakin tuo sun kirjoitus vaikuttaa jotenkin silminnähden iloiselta. Siis niin iloiselta, että se oikein säteilee siitä. Mutta en silti muuta kantaani, olet mörrimöykky :D

Lue lisää

Myönnetään, olen mörrimöykky :D

Nyt pitää taas kiirettä, nyt en ehdi kirjoittaa tämän enempää ja seuraavan kerran pääsen koneelle maanantaina tai tiistaina, ettet kuvittele minun jättäneen palstan taakseni :D

Olis kiva jutella nytkin mutta ei vaan kerkee...

Ja ihan oikeasti en kerkee, minäkin varmaan jo ajattelisin että kusetan vaan ja en vaan muka jaksaisi/haluaisi jos olisin joku muu lukemassa omia viestejäni...

Mukavaa viikonloppua :D

Kiinnostaako? kirjoitti:

Myönnetään, olen mörrimöykky :D

Nyt pitää taas kiirettä, nyt en ehdi kirjoittaa tämän enempää ja seuraavan kerran pääsen koneelle maanantaina tai tiistaina, ettet kuvittele minun jättäneen palstan taakseni :D

Olis kiva jutella nytkin mutta ei vaan kerkee...

Ja ihan oikeasti en kerkee, minäkin varmaan jo ajattelisin että kusetan vaan ja en vaan muka jaksaisi/haluaisi jos olisin joku muu lukemassa omia viestejäni...

Mukavaa viikonloppua :D

Lue lisää

Myönnän, että ensimmäinen reaktio oli kyllä hieman epäilevä "hmmm... uskoisko tuota.." :) Tuun sitten vaikka keskiviikkona totuuden huomattuani polkemaan jalkaa tänne, että äitiii, iskäää, mörrimöykky huijasi! Känkkäränkkäkin huijasi mua aina lapsena mielikuvituksessa. Se väitti, että se asuu jokapuolella meidän pihaa kaikissa tiilikasoissa, mutta kun keräsin rohkeutta ja menin tutkimaan ne kasat, niin siellä ei ollut edes tilaa sille.

No ei :) Kiusaan vaan sua väittämällä, että en usko. Ehkä mä uskon, kun tulit noin kiltisti ja kohteliaasti kertomaankin sen. Olisihan se kieltämättä vähän omituista tulla sanomaan tuollaista, jos vaan vihaisi kirjoittamista ja aikoisi lopettaa sen. Mutta mistä susta tietää, kun et edes tykkää aamuisista auringonsäteistä :) Sun täytyy kohta sanoa, että tykkäät vaikka jätskistä, että pääsen yli sun epäilyttävyydestä :)

Mutta kiitos siis, kun ilmoitit ja mukavaa viikonloppua sullekin :) Älä palellu, jos oot ulkona.

.......... kirjoitti:

Myönnän, että ensimmäinen reaktio oli kyllä hieman epäilevä "hmmm... uskoisko tuota.." :) Tuun sitten vaikka keskiviikkona totuuden huomattuani polkemaan jalkaa tänne, että äitiii, iskäää, mörrimöykky huijasi! Känkkäränkkäkin huijasi mua aina lapsena mielikuvituksessa. Se väitti, että se asuu jokapuolella meidän pihaa kaikissa tiilikasoissa, mutta kun keräsin rohkeutta ja menin tutkimaan ne kasat, niin siellä ei ollut edes tilaa sille.

No ei :) Kiusaan vaan sua väittämällä, että en usko. Ehkä mä uskon, kun tulit noin kiltisti ja kohteliaasti kertomaankin sen. Olisihan se kieltämättä vähän omituista tulla sanomaan tuollaista, jos vaan vihaisi kirjoittamista ja aikoisi lopettaa sen. Mutta mistä susta tietää, kun et edes tykkää aamuisista auringonsäteistä :) Sun täytyy kohta sanoa, että tykkäät vaikka jätskistä, että pääsen yli sun epäilyttävyydestä :)

Mutta kiitos siis, kun ilmoitit ja mukavaa viikonloppua sullekin :) Älä palellu, jos oot ulkona.

Lue lisää

No nyt pääsin taas koneelle, jos nyt olis taas vähän rauhallisempi viikko... Olin siis monesti viime viikolla auttamassa yhtä isän tuttua muutossa ja rempassa, kuskailin tavaraa ja tein pikkuhommia jos apua tarvitsivat. Ja viikonloppuna käytiin reissussa sukulaisia moikkaamassa.

Nyt on jotenkin tosi virkistäytynyt olo. Ei ole ollut sillein aikaa ajatella ikävyyksiä ja ollut niin paljon tekemistä ja mukavaa että väkisinkin jäänyt monet ikävät ajatukset taka-alalle. Saa nyt taas nähdä miten käy kun alkaa taas normaali ja toimeton elämä, voi olla että taas uppoutuu liikaa mietteisiin. Mutta sitä on turha murehtia sen enempää etukäteen.

Taas olis itsenäisyyspäivä... Kauhea miten aika rientää eteenpäin, tuntuu että olis menny vuodesta ainakin 1/3 johonkin minulle ilmoittamatta. Enkä edelleenkään ymmärrä linnanjuhlien hienoutta, tai tarkemmin sitä että mikä siinä kättelyiden katselussa on hienoa? Oon saanu etenkin äidiltä ja joiltain muilta naishenkilöiltä kuulla tästä mutta en sitä silti ymmärrä. Mutta tehkööt kaikki mitä huvittaa, jos joku tykkää niin mikäs siinä, en minä tuomitakseni ketään tätä sanonut :D

Ja kohta olis Joulukin. Ei vieläkään tunnu yhtään siltä että se vielä olis lähellä. Ja kohta ollaan taas paniikissa kun ei ole lahjoja osteltu pahemmin ja pitäisi nekin keksiä. Taas, ihan niinkuin viime vuonna ja sitä edellisenä vuonna sitä edellisestä puhumattakaan jnejne. Mutta ei tuo nyt loppujen lopuksi niin kauheaa ole tuo lahjojen hankinta, lähinnä se lahjan keksiminen meinaa olla vaikeaa joka ikinen vuosi...

Ei meinaa taas keksiä mitään kirjoitettavaa... Ihan niinkuin joululahjojen kanssa :D

Mutta joo, hyvää Itsenäisyyspäivää :D

Kiinnostaako? kirjoitti:

No nyt pääsin taas koneelle, jos nyt olis taas vähän rauhallisempi viikko... Olin siis monesti viime viikolla auttamassa yhtä isän tuttua muutossa ja rempassa, kuskailin tavaraa ja tein pikkuhommia jos apua tarvitsivat. Ja viikonloppuna käytiin reissussa sukulaisia moikkaamassa.

Nyt on jotenkin tosi virkistäytynyt olo. Ei ole ollut sillein aikaa ajatella ikävyyksiä ja ollut niin paljon tekemistä ja mukavaa että väkisinkin jäänyt monet ikävät ajatukset taka-alalle. Saa nyt taas nähdä miten käy kun alkaa taas normaali ja toimeton elämä, voi olla että taas uppoutuu liikaa mietteisiin. Mutta sitä on turha murehtia sen enempää etukäteen.

Taas olis itsenäisyyspäivä... Kauhea miten aika rientää eteenpäin, tuntuu että olis menny vuodesta ainakin 1/3 johonkin minulle ilmoittamatta. Enkä edelleenkään ymmärrä linnanjuhlien hienoutta, tai tarkemmin sitä että mikä siinä kättelyiden katselussa on hienoa? Oon saanu etenkin äidiltä ja joiltain muilta naishenkilöiltä kuulla tästä mutta en sitä silti ymmärrä. Mutta tehkööt kaikki mitä huvittaa, jos joku tykkää niin mikäs siinä, en minä tuomitakseni ketään tätä sanonut :D

Ja kohta olis Joulukin. Ei vieläkään tunnu yhtään siltä että se vielä olis lähellä. Ja kohta ollaan taas paniikissa kun ei ole lahjoja osteltu pahemmin ja pitäisi nekin keksiä. Taas, ihan niinkuin viime vuonna ja sitä edellisenä vuonna sitä edellisestä puhumattakaan jnejne. Mutta ei tuo nyt loppujen lopuksi niin kauheaa ole tuo lahjojen hankinta, lähinnä se lahjan keksiminen meinaa olla vaikeaa joka ikinen vuosi...

Ei meinaa taas keksiä mitään kirjoitettavaa... Ihan niinkuin joululahjojen kanssa :D

Mutta joo, hyvää Itsenäisyyspäivää :D

Lue lisää

Mua ei oikeastaan ikinä juurikaan stressaa lahjojen keksiminen tai hankinta. Oon varmaan niin tottunut siihen, kun mun sisko on aivan käsittämättömän saamaton kyseisessä asiassa ja mun pitää omien lisäksi aina hankkia sillekin lahjat, mitä se voi antaa. Teen sen nykyään etukäteen, koska se soittaa jokatapauksessa kaksi päivää ennen joulua ihan paniikissa, että sillä ei ole kellekään lahjoja ja mun pitää auttaa ja keksiä ja käydä hakemassa ne. Mietin ja hankin ne nykyään samalla kuin omatkin, niin ei tarvi sitten enää juosta missään viimetingassa. Ja kun sama on kaikkien syntymäpäivinä, nimipäivinä, isänpäivinä ja äitienpäivinä, niin saa tasaisesti koko vuoden aina olla keksimässä tuplasti lahjoja. Mutta ei se mua kauheasti haittaa, yleensä on niin paljon ajatuksia siitä, mitä kellekin voisi ostaa. Olen kyllä joskus miettinyt, että pitäisi pakottaa sitä itsenäisyyteen siinä asiassa, mutta ei se oikein onnistu, koska sitten sillä ei vaan oikeasti ole minkäänlaista lahjaa kellekään. Voisin soittaa sille tänään ja vihjata, että on itsenäisyyspäivä, voisitkohan sinäkin tänään miettiä omia joululahjojasi...
No, ei mua kyllä haittaa, vaikka joudunkin ne keksimään.
Korkeintaan alan vähän stressata jostain kinkun sulatusajoista, koska jokaikinen kerta se ei sula niin nopeasti kuin muka laskin ja meinaa tulla paniikki. En tiedä onko matikkapäässäni jotain vikaa vai kinkussa vai missä. Mahdollisesti matikkapäässäni. On tullut todettua, että ehkä se aivopuolisko ei ole se vahvempi. Vaikka kun on se testi, joka mukamas kertoo kumpi aivopuolisko on vahvempi. Se missä tarvii katsoa sitä tanssivaa naista, että kumpaan suuntaan se pyörii, niin mulla se jää sahamaan sillä tavalla, että se vaihtaa jatkuvasti suuntaa. En kyllä usko, että se kauheasti kertoo kuitenkaan. Tiedätkö sen testin? Niin ja sittenhän on kai joku naamiotestikin, että jos on kovera naamio, niin näkeekö sen koverana vai kuperana. Kertoo kai jotenkin luovasta aivopuoliskosta nähdä koverana ja matemaattisemmasta nähdä kuperana niin kuin kasvotkin. Sen olen nähnyt koverana kyllä. Vaikka en kyllä usko kumpaankaan testiin.

Yök, inhoan linnanjuhlia! En ole koskaan tajunnut miten joskus suurinpiirtein joka kanavalta tuli sitä tylsää kättelyä. En ole ikinä tajunnut kuka käyttää aikaansa sen katsomiseen ja miksi. Koen koko linnanjuhlat hieman sellaiseksi elitistiseksi pelleilyksi muutenkin. Tai en edes hieman vaan paljon. Enkä edes halua ajatella toisin. Vastaavissa asioissa muistan aina miltä tuntui jossain teini-iässä, kun pelkäsi aina, että tuleeko itsestäkin joskus isona sellainen tylsä aikuinen, joka on unohtanut kaikki arvot, jotka silloin tuntuivat tärkeältä. Lupasin itselleni joskus nuorempana, että mietin isompana aina mitä nuorempi minä olisi mieltä itsestäni ja arvoistani ja ehkä se ei olisi kauhean pettynyt.
Vaikka tuntuu kyllä siltä, että maailman epäkohdat tekee olon nykyään paljon surullisemmaksi ja ehkä on hieman hävinnyt uskoa siihen, että ne voisi muuttua, vaikka sitä uskoa silti onkin jäljellä. Etenkin eläinten kaltoinkohtelu ja ihmisten kodittomuus tuntuu saavan mut oikeasti tosi vihaiseksikin välillä. Oon itseasiassa nytkin tosi vihainen siitä, kun äidillä on enää yksi kissa, joka on nyt siis yksinään siellä ja se on todella seurankipeä. En siis koskaan ikinä ole nähnyt yhtä seurallista kissaa. Eikä se suostu ottamaan sitä viettämään loput vanhuuden päivät sisälle, koska se kuulemma pissaa sinne. Se tykkäisi seurasta ja lämpöisestä niin paljon, eikä se edes elä enää kauaa. Yritin vaikka kuinka suostutella ja pakottaa siskoni käymään hakemassa sen aina sisälle, mutta ei. Sitten kävin siellä ja otin sen itse sisään, vaikka äiti kielsi. Se vaan kehräsi koko ajan ja puski ihan loputtomasti naamaani, niin että koko naama oli ihan kuolassa. Se on vielä kehitysvammanenkin kaikenlisäksi. En todellakaan tajua mitä hiton väliä sillä on, että se saattaa joskus pissata sisälle, ne saa siivottua. Aion kyllä ottaa sen aina sisään, kun käyn siellä. Mutta että voi suututtaa ja tuntua inhottavalta.

Kiinnostaako? kirjoitti:

No nyt pääsin taas koneelle, jos nyt olis taas vähän rauhallisempi viikko... Olin siis monesti viime viikolla auttamassa yhtä isän tuttua muutossa ja rempassa, kuskailin tavaraa ja tein pikkuhommia jos apua tarvitsivat. Ja viikonloppuna käytiin reissussa sukulaisia moikkaamassa.

Nyt on jotenkin tosi virkistäytynyt olo. Ei ole ollut sillein aikaa ajatella ikävyyksiä ja ollut niin paljon tekemistä ja mukavaa että väkisinkin jäänyt monet ikävät ajatukset taka-alalle. Saa nyt taas nähdä miten käy kun alkaa taas normaali ja toimeton elämä, voi olla että taas uppoutuu liikaa mietteisiin. Mutta sitä on turha murehtia sen enempää etukäteen.

Taas olis itsenäisyyspäivä... Kauhea miten aika rientää eteenpäin, tuntuu että olis menny vuodesta ainakin 1/3 johonkin minulle ilmoittamatta. Enkä edelleenkään ymmärrä linnanjuhlien hienoutta, tai tarkemmin sitä että mikä siinä kättelyiden katselussa on hienoa? Oon saanu etenkin äidiltä ja joiltain muilta naishenkilöiltä kuulla tästä mutta en sitä silti ymmärrä. Mutta tehkööt kaikki mitä huvittaa, jos joku tykkää niin mikäs siinä, en minä tuomitakseni ketään tätä sanonut :D

Ja kohta olis Joulukin. Ei vieläkään tunnu yhtään siltä että se vielä olis lähellä. Ja kohta ollaan taas paniikissa kun ei ole lahjoja osteltu pahemmin ja pitäisi nekin keksiä. Taas, ihan niinkuin viime vuonna ja sitä edellisenä vuonna sitä edellisestä puhumattakaan jnejne. Mutta ei tuo nyt loppujen lopuksi niin kauheaa ole tuo lahjojen hankinta, lähinnä se lahjan keksiminen meinaa olla vaikeaa joka ikinen vuosi...

Ei meinaa taas keksiä mitään kirjoitettavaa... Ihan niinkuin joululahjojen kanssa :D

Mutta joo, hyvää Itsenäisyyspäivää :D

Lue lisää

Mutta siis pieni kapinahenki elitismiä, pinnallista turhuutta ja dresscode ynnä muita tyhmiä asioita vastaan on mun mielestä aina tervettä. Niin ja ne linnanjuhlat on muuten juuri sitä ryppyotsaista tylsää aikuismaisuutta. Mulle tulee aina vähän kyseenalaistava olo kaikista sellaisista säännöistä ja normeista, joita ei lapsenakaan ymmärtänyt. Jotenkin ei ehkä halua mukautua sellaisiin koskaan. Mukautuminen tuntuu jotenkin siltä, että olisi hukannut itsensä ja tullut jotenkin aivopestyksi. Onko sulla ollut joitain sellaisia kauheita kapinavuosia koskaan ja minkälaisia jos on? Mulle oli kauhean tärkeää juuri ne eläinten oikeudet ja kommunismi oli ainut kunnollinen muoto yhteiskunnalle ja toivoin, että se toimisi, mutta ehkä nykyään ajattelen, että se toimii vain jos ihmisillä olisi vähän erilainen mielenlaatu. Ja jossain McDonaldsissa en suostunut käymään ikinä silloin. En nyt muista heti muita ehdottomuuksia, mutta kyllä niitä varmaan aika paljon on ollut. Jotain henkilökohtaisten valintojen juttujakin muissakin asioissa.

Ajan kuluminenhan vaan nopeutuu koko ajan, kun siihen tottuu. Pelottaa, että kuinka nopeesti ne vuodet sitten oikeasti kuluu joskus tosi vanhana. Ainakin mun molemmat mummot päivitteli sitä ihan jatkuvasti, että taas hurahti 10 vuotta, oijoi. Toivottavasti se 10v. ei hurahda sitten yhtä nopeasti kuin vuodet nyt :) Tosin vanhana tarvitsee vähemmän unta ja voi sitten pälyillä hereillä jatkuvasti, niin ehkä se vähän hidastaa. Ja mistäs sitä tietää minkä ikäiseksi edes elää. Välillä melkein toivon, että omat geenit ei pääsisi ihan kokeilemaan pitkäikäisyyttään. En tiedä, ei jotenkin tunnu houkuttavalta ajatukselta katsella maailmaa vielä 110-vuotiaanakin. Eläisin nimittäin oikeasti varmaan siihen. Mietin oikeasti joskus lapsena jo, että teen 60-vuotiaana sellaisen siistin itsenäisen eutanasian itselleni. En kyllä silloin ehkä tullut miettineeksi sitä vuosien nopeaa kulumista ja sitä, että ehkä kaikkea ei ole vielä ehtinyt kokea ja nähdä. Maailmassa olisi varmasti kokemista vaikka 300-vuotiaaksi asti.

Mä en saa enää sukulaisilta apua muutossa, kun kerran en tullut maininneeksi, että mulla on piano muutettavana :D No en kyllä olekaan sitä sen jälkeen siirrättänyt, olkoon siellä missä on. Ne ei oikein tykänneet, kun vielä itkin koko ajan siinä vieressä, että ne kolhii sitä :) En kyllä kauhean mielelläni ikinä apua pyydäkään. Mielummin siirrän itse mitä pystyn ja tilaan sitten vaikka jonkun muuttofirman. Ja se on kyllä oikeasti niin noloa, että kun olen kantanut jotain mattoa tai jotain niin kaksi kertaa vanha mummo on tarjonnut mulle kantoapua rappukäytävässä. Ei ehkä säälittävämmäksi enää pääse, en tiedä että olenko oikeasti näyttänyt siltä, että vanhuksienkin on tarvinut tarjota voima-apua :) Niin ja joku pomon 4-vuotias lapsikin riensi avaamaan entisellä työpaikalla mulle yhden painavan oven eli olen saanut voimallista apua sekä vanhuksilta että lapsilta. Usko omaan pärjäävyyteen pitäisi ehkä romahtaa :) Olisi kiva olla edes kerran elämässä sellainen, jolta voisi tosissaan kysyä esim. muuttoapua. Miltäköhän se tuntuisi :)

Hyvää itsenäisyyspäivää. Mistäs tiedät vaikka niissä kättelyissä tapahtuisi jotain jännää. Jollain on vaikka etikettiä rikkovat alushousut tai presidentti pieraisee tai jonkun tärkeän vieraan nenästä alkaa suihkuta hunajaa muiden vieraiden päälle.

Kiinnostaako? kirjoitti:

No nyt pääsin taas koneelle, jos nyt olis taas vähän rauhallisempi viikko... Olin siis monesti viime viikolla auttamassa yhtä isän tuttua muutossa ja rempassa, kuskailin tavaraa ja tein pikkuhommia jos apua tarvitsivat. Ja viikonloppuna käytiin reissussa sukulaisia moikkaamassa.

Nyt on jotenkin tosi virkistäytynyt olo. Ei ole ollut sillein aikaa ajatella ikävyyksiä ja ollut niin paljon tekemistä ja mukavaa että väkisinkin jäänyt monet ikävät ajatukset taka-alalle. Saa nyt taas nähdä miten käy kun alkaa taas normaali ja toimeton elämä, voi olla että taas uppoutuu liikaa mietteisiin. Mutta sitä on turha murehtia sen enempää etukäteen.

Taas olis itsenäisyyspäivä... Kauhea miten aika rientää eteenpäin, tuntuu että olis menny vuodesta ainakin 1/3 johonkin minulle ilmoittamatta. Enkä edelleenkään ymmärrä linnanjuhlien hienoutta, tai tarkemmin sitä että mikä siinä kättelyiden katselussa on hienoa? Oon saanu etenkin äidiltä ja joiltain muilta naishenkilöiltä kuulla tästä mutta en sitä silti ymmärrä. Mutta tehkööt kaikki mitä huvittaa, jos joku tykkää niin mikäs siinä, en minä tuomitakseni ketään tätä sanonut :D

Ja kohta olis Joulukin. Ei vieläkään tunnu yhtään siltä että se vielä olis lähellä. Ja kohta ollaan taas paniikissa kun ei ole lahjoja osteltu pahemmin ja pitäisi nekin keksiä. Taas, ihan niinkuin viime vuonna ja sitä edellisenä vuonna sitä edellisestä puhumattakaan jnejne. Mutta ei tuo nyt loppujen lopuksi niin kauheaa ole tuo lahjojen hankinta, lähinnä se lahjan keksiminen meinaa olla vaikeaa joka ikinen vuosi...

Ei meinaa taas keksiä mitään kirjoitettavaa... Ihan niinkuin joululahjojen kanssa :D

Mutta joo, hyvää Itsenäisyyspäivää :D

Lue lisää

Täytyy kertoa ennen kuin kumminkin unohdan sen. Kun sä sanoit niistä lumienkeleiden tekemisesta. Niin tänään näin aamulla bussin ikkunasta kaksi lumienkeliä sellaisessa tosi ankean näköisessä kohdassa kaupunkia. En ole melkein koskaan nähnyt missään lumienkeleitä! Siis muuta kuin itseni jäljiltä. Ja nyt heti näin :) Ne oli viellä tehty silleen tosi hauskasti sellaiseen kävelytien vieressä menevään vähän loivaan valliin nojaamalla vierekkäin, niin ne näytti ne lumienkelit ihan siltä kuin ne olisi olleet pystyssä. Siksi ne bussin ikkunasta näinkin ja tuli niin hassu olo. Ja tulit mieleen, kun olit maininnut juuri ne. Mä en muista olisinko ehkä kerran jossain puistossa joskus nähnyt lumienkelin kaupunkialueella aikaisemmin. Piti heti päästä kertomaan, kun se teki päivän hassuksi, sori :)

............... kirjoitti:

Täytyy kertoa ennen kuin kumminkin unohdan sen. Kun sä sanoit niistä lumienkeleiden tekemisesta. Niin tänään näin aamulla bussin ikkunasta kaksi lumienkeliä sellaisessa tosi ankean näköisessä kohdassa kaupunkia. En ole melkein koskaan nähnyt missään lumienkeleitä! Siis muuta kuin itseni jäljiltä. Ja nyt heti näin :) Ne oli viellä tehty silleen tosi hauskasti sellaiseen kävelytien vieressä menevään vähän loivaan valliin nojaamalla vierekkäin, niin ne näytti ne lumienkelit ihan siltä kuin ne olisi olleet pystyssä. Siksi ne bussin ikkunasta näinkin ja tuli niin hassu olo. Ja tulit mieleen, kun olit maininnut juuri ne. Mä en muista olisinko ehkä kerran jossain puistossa joskus nähnyt lumienkelin kaupunkialueella aikaisemmin. Piti heti päästä kertomaan, kun se teki päivän hassuksi, sori :)

Lue lisää

Älä todellakaan pahoittele jos kirjoitat jotain, minä kiellän semmosen touhun jo heti alkuunsa :D

Se on jännä miten asiota tapahtuu/ilmestyy aina silloin kun niistä on vasta puhunut. Se voi johtua siitäkin että ne asiat joista puhuu tavallaan näkee mielessään ja sitten ne huomaa helpommin kun on vähän aikaa mennyt siitä keskustelusta. Samoin kun näkee jonkun uuden sanan jossain niin sitten tuntuu että se sana on joka paikassa, aiemmin sitä ei vaan ole varmaan huomannut. Tai sitten vaan sattumalla on näppinsä pelissä tai sitten jotkut on vaan selvännäkijöitä :D

Tiedän joo nuo testit joilla muka mitataan aivoja, ainakin tuon balettitanssijan olen nähnyt. Ja mullakin kävi niin että kun olit juuri ajattelemassa että kaipa se sitten on oikea/vasen puolisko vahvempi niin heti vaihtaa suuntaa. Sen saa tosin vaihtamaan suuntaa keskittymällä ja katsomalla vähän eri tavalla/liikuttamalla silmiä vähän ja keskittämällä katseen eri kohtaan kuin aiemmin. Tai jotenkin sillai, hankala selittää :D

Noi on aina hauskoja kun joku vaivautuu/jotain huvittaa tehdä keskelle kaupunkia jotain erikoista. Joskus joku oli yöaikaan käynyt täällä kasaamassa neljä lumiukkoa kadun varteen ja kesällä joku oli levitelly ruusuja torin laidalle. Lieköhän sitten ollu joku rakkaudenosoitus joka on lentänyt vihan saattelemana vaiko jonkun hyväntuulinen tempaus. Ainakin itse tykkään ajatella että jälkimmäinen, tuli hyvälle tuulelle kun sen näki :)
Tosin noita on aika harvoin nähtävissä kun kaikki on aina niin vakavina mutta eipä niissä sitten mitään erikoista olisikaan jos niitä joka päivä vastaan tulisi.

Nuo jos joku auttaa ei aina tarkoita että muut näkisivät sut heikkona. Jotkut vaan kokee mielihyvää siitä että saa auttaa muita ja näin tavallaan luoda hieman yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mä muistan kun itsekin pienenä availin kaikille ovia vaan kun oli opetettu että se on hyvä tapa ja tykkäsin olla hyödyllinen ja auttaa muita. Monesti vielä meinasin avata oven mutta en sitten jaksanutkaan ja joku muu avasi sen loppujen lopuksi mutta silti sain lämpimän hymyn tuntemattomilta. Samoin vaikka nuo vanhukset, ne saattaa olla joskus niin yksinäisiä että kaikki tuollainen auttaminen tms voi olla vaan mieleistä kun saa olla jonkun lähellä ja samalla vaikka jutella asioista. Saa olla muiden seurassa ja lähellä.
Samoin jos mua autetaan kantamisessa tai ovien avaamisessa tai missä tahansa niin kyllä se heti se kuva kyseisestä henkilöstä kallistuu kovasti sinne positiiviseen suuntaan. Ja se on aina hyvä etenkin naapurustossa. Mulla ainakin on tosi selvästi naapurustossa mielipiteet että kenestä pidän ja kenestä en. On tosi mahtavia naapureita ja sitten on vaan ihme kyttääjiä ja kusipäitä, näin suoraan sanottuna.

Nyt taas pitkästä aikaa väsyttää ja särkee päätä niin voisin lopetella ja mennä pitkälleni ettei migreeniksi äityisi, sitten on vaan taas ikävämpää. Ja tosiaan älä ikinä enää pahoittele jos jotain kirjoitat, pisti minutkin vaan hymyilemään tuo lumienkeliviesti (ja jotenkin se pahoittelukin siinä lopussa) :D

Kiinnostaako? kirjoitti:

Älä todellakaan pahoittele jos kirjoitat jotain, minä kiellän semmosen touhun jo heti alkuunsa :D

Se on jännä miten asiota tapahtuu/ilmestyy aina silloin kun niistä on vasta puhunut. Se voi johtua siitäkin että ne asiat joista puhuu tavallaan näkee mielessään ja sitten ne huomaa helpommin kun on vähän aikaa mennyt siitä keskustelusta. Samoin kun näkee jonkun uuden sanan jossain niin sitten tuntuu että se sana on joka paikassa, aiemmin sitä ei vaan ole varmaan huomannut. Tai sitten vaan sattumalla on näppinsä pelissä tai sitten jotkut on vaan selvännäkijöitä :D

Tiedän joo nuo testit joilla muka mitataan aivoja, ainakin tuon balettitanssijan olen nähnyt. Ja mullakin kävi niin että kun olit juuri ajattelemassa että kaipa se sitten on oikea/vasen puolisko vahvempi niin heti vaihtaa suuntaa. Sen saa tosin vaihtamaan suuntaa keskittymällä ja katsomalla vähän eri tavalla/liikuttamalla silmiä vähän ja keskittämällä katseen eri kohtaan kuin aiemmin. Tai jotenkin sillai, hankala selittää :D

Noi on aina hauskoja kun joku vaivautuu/jotain huvittaa tehdä keskelle kaupunkia jotain erikoista. Joskus joku oli yöaikaan käynyt täällä kasaamassa neljä lumiukkoa kadun varteen ja kesällä joku oli levitelly ruusuja torin laidalle. Lieköhän sitten ollu joku rakkaudenosoitus joka on lentänyt vihan saattelemana vaiko jonkun hyväntuulinen tempaus. Ainakin itse tykkään ajatella että jälkimmäinen, tuli hyvälle tuulelle kun sen näki :)
Tosin noita on aika harvoin nähtävissä kun kaikki on aina niin vakavina mutta eipä niissä sitten mitään erikoista olisikaan jos niitä joka päivä vastaan tulisi.

Nuo jos joku auttaa ei aina tarkoita että muut näkisivät sut heikkona. Jotkut vaan kokee mielihyvää siitä että saa auttaa muita ja näin tavallaan luoda hieman yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mä muistan kun itsekin pienenä availin kaikille ovia vaan kun oli opetettu että se on hyvä tapa ja tykkäsin olla hyödyllinen ja auttaa muita. Monesti vielä meinasin avata oven mutta en sitten jaksanutkaan ja joku muu avasi sen loppujen lopuksi mutta silti sain lämpimän hymyn tuntemattomilta. Samoin vaikka nuo vanhukset, ne saattaa olla joskus niin yksinäisiä että kaikki tuollainen auttaminen tms voi olla vaan mieleistä kun saa olla jonkun lähellä ja samalla vaikka jutella asioista. Saa olla muiden seurassa ja lähellä.
Samoin jos mua autetaan kantamisessa tai ovien avaamisessa tai missä tahansa niin kyllä se heti se kuva kyseisestä henkilöstä kallistuu kovasti sinne positiiviseen suuntaan. Ja se on aina hyvä etenkin naapurustossa. Mulla ainakin on tosi selvästi naapurustossa mielipiteet että kenestä pidän ja kenestä en. On tosi mahtavia naapureita ja sitten on vaan ihme kyttääjiä ja kusipäitä, näin suoraan sanottuna.

Nyt taas pitkästä aikaa väsyttää ja särkee päätä niin voisin lopetella ja mennä pitkälleni ettei migreeniksi äityisi, sitten on vaan taas ikävämpää. Ja tosiaan älä ikinä enää pahoittele jos jotain kirjoitat, pisti minutkin vaan hymyilemään tuo lumienkeliviesti (ja jotenkin se pahoittelukin siinä lopussa) :D

Lue lisää

Mä vaan niin säikähdin sitä, kun se balettitanssija jäi sillä tavalla sahaamaan, että se kääntyi heti reunassa toiseen suuntaan ja taas toisessa reunassa takaisin ja taas uudelleen. Että pitäisikö sen muka pyöriä, apuaaa.
Sitten kyllä sain sen pyörimäänkin lopulta. Jos se pyörimissuunta kertoo siitä kumpi aivopuolisko on valloilla, niin kertooko silmien liikuttaminen ja katsomiseen keskittyminen sitten aivopuoliskojen ohjailuista, olisikin erikoinen tapa ohjailla omia aivojaan :)

Mä haluan ajatella niin, että ne oli vihan saattelemana lentänyt rakkaudenosoitus, se oli niin hassu mielikuva ja ainakin tosi romanttista jos on uskaltanut ehdotella sopimista kukkienlentämisilmapiirissä. Mutta tietenkin siis niin, että on tullut lopulta sopu ja on kukat siinä unohtuneet. Tai ehkä se ollut jonkun kaunis ele, josta kaikki voi tulla hyvälle mielelle. Tai sitten joku on kampannut ruusukauppiasnaisen.
Mun parvekkeen alla joskus keskellä päivää joku mies huuteli rakkaudentunnustuksia yläpuolella asuvalle naiselle. Sekin sai aika paljon hymyilemään. En uskaltanut nousta edes ylös siitä missä istuin, että en vaan häiritse, mutta ne kuului varmaan kaikkiin asuntoihin. Se oli kanssa sellaista, joka hymyilytti koko päivän.
Mun on pitänyt pitkään hommata katuliituja ja piitää muutamaa mukana ja piirrellä välillä vaikka edes sydämiä tai jotain kivaa katuun. Ei nyt talvella tietty voikaan niillä piirrellä. Musta tuntuu, että mä ainakin kaipaan todella paljon sellaisia asioita. Ärsyttää, kun kaikki vuorovaikutus ja esim. sellaiset vessanseinätyyppiset kirjoituksetkin aina siivotaan joka paikasta. En nyt sotkemista kannata, mutta olisi kiva, että jossain olisi sellaista, koska sellaisiakin on välillä niin hauskaa lukea. Joku on aina kirjoittanut juuri sen ajatuksen, joka oli kielen päällä, mutta ei tullut ulos.
Se on musta kyllä tosi kiva, että esim. niitä jotain halaamispäiviä tai halaamistapahtumia järjestetään suht. paljon. Joku puolituttu kertoi, että sen kaverit oli olleet niin onnellisia siitä, että joku oli halannut niitä ja siitä, että sai niin pitkästä aikaa halata ihmisiä.
Mäkin oon joskus saanut kukan joltain, jonka romanttinen ele oli saanut kai huonon vastaanoton eikä sen tyttö ollut halunnut sitä kukkaa. Se oli tosi surullista, kun sen näki kuinka surullinen se poika oli. Ja se halusi antaa sen kukan vaan jollekin. Mutta sitten näinkin kai sen tytön, jolle se ruusu oikeasti oli ja kun juteltiin niin se lähti sen pojan perään niin nopeasti, että en kerinnyt edes antaa sitä ruusua takaisin sille. Toivon tosi kovasti, että loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta se oli hassua, kuinka ensin tuli niin paha mieli ja sitten se kääntyikin paljon paremmaksi. Ja tosi hassua sillä tavalla joutua keskelle tuollaista, että näki sen mitä niiden välillä tapahtui.

Ehkä se on noin kuin sanot, tai onkin varmasti :) Mutta siis en kyllä ikinä kehtaisi maton toista päätä laittaa huonokuntoisen oloisen mummon kannettavaksi. Siksi se ehkä tuntui jotenkin sellaiselta, en tiedä. Olet kyllä oikeassa siinä, että ihmiset voi olla yksinäisiä. Ja onkin. Yksinäisiä ihmisiä on tosi paljon. Se tekee mut aina vaan kauhean huolestuneeksi ja ehkä surulliseksikin, kun on tuntunut siltä, että ihmiset on niin yksin. Vaikka tosi kivalla tavalla kokeekin sitä, että ihmiset välittää toisistaan ja kuorensakin alla toivovat toisille hyvää. Joku alkoholisoitunut ihmeellisiä huutava mieskin joskus tuntui selviävän ihan yhtäkkiä, kun sen kanssa vaan jutteli ja sitten se sanoi tosi kauniita asioita. Sellaisia, jotka kertoi siitä, että se oli kiltti ja sydämellinen ihminen, vaikka se aluksi vaan rähisikin itsekseen keskellä tietä. Tai jotain sellaista. Mutta mä en ole koskaan uskaltanut oma-aloitteisesti kyllä kauheasti vaikka niihin vanhuksiin ottaa kontaktia. Koska en myöskään haluaisi olettaa jonkun olevan yksinäinen.
Sä oot ollut sitten sellainen supersöpö lapsi siis :) Kyllä mustakin se oli suloista, kun se lapsi halusi pyöriä auttelemassa. Se aina tuli joka paikkaan mukaan ja juoksi jokaiselle ovelle avaamaan ne mulle. Hymyilyttäähän sellainen aina, se pomo tuli kyllä aina sanomaan sille, että ei aina häiritsisi mua ja menisi leikkimään johonkin.

Kyllä mullakin ne mielikuvat kallistuu samoin auttamisesta ja oven availuista ja niin edelleen. Ja juuri auttamisessakin vaikka sellaisesta pienestä liikkeestäkin, että meinaa auttaa mutta huomaa ettei tarvitsekaan. Muistan kyllä hyvin sellaiset ja kun miettii ihmisiä, niin ne tulee mieleen aina.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Älä todellakaan pahoittele jos kirjoitat jotain, minä kiellän semmosen touhun jo heti alkuunsa :D

Se on jännä miten asiota tapahtuu/ilmestyy aina silloin kun niistä on vasta puhunut. Se voi johtua siitäkin että ne asiat joista puhuu tavallaan näkee mielessään ja sitten ne huomaa helpommin kun on vähän aikaa mennyt siitä keskustelusta. Samoin kun näkee jonkun uuden sanan jossain niin sitten tuntuu että se sana on joka paikassa, aiemmin sitä ei vaan ole varmaan huomannut. Tai sitten vaan sattumalla on näppinsä pelissä tai sitten jotkut on vaan selvännäkijöitä :D

Tiedän joo nuo testit joilla muka mitataan aivoja, ainakin tuon balettitanssijan olen nähnyt. Ja mullakin kävi niin että kun olit juuri ajattelemassa että kaipa se sitten on oikea/vasen puolisko vahvempi niin heti vaihtaa suuntaa. Sen saa tosin vaihtamaan suuntaa keskittymällä ja katsomalla vähän eri tavalla/liikuttamalla silmiä vähän ja keskittämällä katseen eri kohtaan kuin aiemmin. Tai jotenkin sillai, hankala selittää :D

Noi on aina hauskoja kun joku vaivautuu/jotain huvittaa tehdä keskelle kaupunkia jotain erikoista. Joskus joku oli yöaikaan käynyt täällä kasaamassa neljä lumiukkoa kadun varteen ja kesällä joku oli levitelly ruusuja torin laidalle. Lieköhän sitten ollu joku rakkaudenosoitus joka on lentänyt vihan saattelemana vaiko jonkun hyväntuulinen tempaus. Ainakin itse tykkään ajatella että jälkimmäinen, tuli hyvälle tuulelle kun sen näki :)
Tosin noita on aika harvoin nähtävissä kun kaikki on aina niin vakavina mutta eipä niissä sitten mitään erikoista olisikaan jos niitä joka päivä vastaan tulisi.

Nuo jos joku auttaa ei aina tarkoita että muut näkisivät sut heikkona. Jotkut vaan kokee mielihyvää siitä että saa auttaa muita ja näin tavallaan luoda hieman yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mä muistan kun itsekin pienenä availin kaikille ovia vaan kun oli opetettu että se on hyvä tapa ja tykkäsin olla hyödyllinen ja auttaa muita. Monesti vielä meinasin avata oven mutta en sitten jaksanutkaan ja joku muu avasi sen loppujen lopuksi mutta silti sain lämpimän hymyn tuntemattomilta. Samoin vaikka nuo vanhukset, ne saattaa olla joskus niin yksinäisiä että kaikki tuollainen auttaminen tms voi olla vaan mieleistä kun saa olla jonkun lähellä ja samalla vaikka jutella asioista. Saa olla muiden seurassa ja lähellä.
Samoin jos mua autetaan kantamisessa tai ovien avaamisessa tai missä tahansa niin kyllä se heti se kuva kyseisestä henkilöstä kallistuu kovasti sinne positiiviseen suuntaan. Ja se on aina hyvä etenkin naapurustossa. Mulla ainakin on tosi selvästi naapurustossa mielipiteet että kenestä pidän ja kenestä en. On tosi mahtavia naapureita ja sitten on vaan ihme kyttääjiä ja kusipäitä, näin suoraan sanottuna.

Nyt taas pitkästä aikaa väsyttää ja särkee päätä niin voisin lopetella ja mennä pitkälleni ettei migreeniksi äityisi, sitten on vaan taas ikävämpää. Ja tosiaan älä ikinä enää pahoittele jos jotain kirjoitat, pisti minutkin vaan hymyilemään tuo lumienkeliviesti (ja jotenkin se pahoittelukin siinä lopussa) :D

Lue lisää

Mulla on ollut ihan kamalia naapureita. Melkein tulee kylmät väreet vieläkin. Jotkut ihan hirveät tyypit kun sattuivat tulemaan ulos samaan aikaan kun olin menossa sisään, niin ne jäivät aina tukkimaan sen ala oven ja halusivat tupakkaa tai jotain, mitä ei koskaan ollut. Jotenkin niin inhottavan oloisia. Ei se tupakan pummiminen siis, vaan ne tyypit muutenkin. Mutta se toinen tappoikin sen toisen. Onneksi ei ole enää sellaisia naapureita. Ihan kohteliaita ihmisiä ainakin ja tosi nuoria, niin ei ainakaan mitään mummokyttäilyä ole. Ja aika yhteisöllistä, aina on jotain "ota tästä"-juttuja rappukäytävässä. Oikeasti ottaisin kyllä minkälaisia vaan naapureita niiden yksien jälkeen. Samoin mulla on ollut joku toisten roskientutkijamummo/kierrätysnatsimummo naapurina. Se oli kanssa aika mielenkiintoista. Mua huvittaa vieläkin aivan suunnattomasti se, kuinka joku sen näköinen poika, joka varmaan lähti siitä maalaamaan tägejä kaupungille tärisi roskakatoksessa, että onko pahvimuki energia- vai sekajätettä, kun se mummo tulee kuitenkin valittamaan jos laittaa väärään :) Tuntuu niin absurdilta jotenkin välillä ihmisten touhut.
Vaikka ties minä hulluna muakin pidetään. Ainakin kerran olen rynnännyt parvekkeelle ja ollut jo toinen jalka kaiteen yli, kun olen tajunnut, että pihalla on ihmisiä, jotka tuijottaa ja mennyt häveten sisään :D Ei siis olisi ollut kovin korkea pudotus, että en sitä. Mutta oli kiva huomata, että ihmiset tuijottaa ja olin suutuksissani kai vähän turhan vähissä vaatteissakin rynnännyt parvekkeelle. No opin nolostumisesta olla tekemättä niin toiste :D

Onko sulla siis migreeniä? Onko pahastikin? Jonkun lapsuuden kaverin piti aina päästä vaatekaappiin, kun se tuli. Ja mummolla on kanssa tosi pahaa migreeniä, siis sellaista että se on ihan sängyssä sitten kun tulee se kohtaus. Kun sillä on niin paha se, niin multakin on aina varmisteltu, että ei vaan vähäkään ole koskaan migreeniin viittaavaa, mutta ei onneksi ole ollut. Oikeasti mun ei siksi edes pitäisi syödä yksiä lääkkeitä, mutta haluan niin en ole viitsinyt mainita asiasta. Mutta onneksi ne ei ole laukaisseet mitään migreeniä, niin olen tainnut välttyä siltä taipumukselta. Mutta joo, älä ainakaan tuijoittele tietokoneen näyttöä. Tosi ikävää jos sulla on sitä, koita lepäillä kunnolla.

Mulle tuli mieleen, että minkä verran sä juot kahvia, kun en itse saanut viime yönä unta vaikka olin jo päivällä juonut jonkin verran kahvia. Johtuisiko sullakin unettomuus joskus siitä? Muhun ainakin kahvi vaikuttaa tosi vahvasti. Mä kirjotan nyt nopeesti ja nukun aamulla niin pitkään kuin mahdollista, kun jäi viime yönä unet vähiin. Ja viikonloppunakin nukuin ihan huonosti, kun joku yö nukahdin sohvalle ja sitten näin jotain kamalaa painajaista, ja kun heräsin siitä, niin olin vielä niin mielikuvitukseni armoilla, että näin mukamas jotain kämmenen kokoisia hämähäkkejä vilistämässä pitkin sohvaa ja melkein tipahdin lattialle, kun säikähdin niitä :) Vaikka tajusin kyllä koko ajan, että näen omiani. Mulla on vaan vähän liian vilkas mielikuvitus. Etenkin pimeässä alan aina kuvitella kaikkia mörköjä joka puolelle.
Ja huomenna pitäisi varmaan käydä joululahjaostoksilla.

Onko sun olo ollut nyt millainen, kun on kai ollut vähemmän tekemistä?

Mä kyllästyin niin tekemättömyyteen, että hommasin tänään kuntopyörän. Tai oikeammin kyllästyin siihen, että pitäisi istua paikalla ja katsoa tv:tä. En vaan kertakaikkiaan jaksa. Nyt voin polkea kuntopyörää, niin en tylsisty. Joskus on kyllä ihan kiva katsoa elokuvia, tai ehkä korkeintaan pari kertaa viikossa jotain tv-sarjaa, mutta jotenkin en vaan tykkää tai osaa keskittyä tv:seen. Osaan kyllä paikoillani olla ja on kiva olla ihan rauhassakin. Ja internetissä vietän kyllä helpostikin aikaa, mutta koenkin sen sellaiseksi mielenkiintoiseksi valtavan suureksi kirjastoksi.

En vaan malttanut olla kertomatta sitä millään ja sitten tuntui, että pitää pahoitella kun on pakko kertoa :) Mutta kiitos, että saan siis malttamattomuuksissani kertoa mitä sattuu mieleen tulemaan :) Yritän kyllä hieman hillitä itseäni, bussissakin varmaan ilmeeni oli vähän erikoisia kun näin ne ja olisi heti tehnyt mieli päästä sanomaan niistä sulle ja innoistuin niin paljon.
Täytyy silti vielä varmuuden vuoksi kysyä, että touhu minkä kiellät on siis se pahoittelu, eikä se kirjoittaminen :) Ehkä siinä vaiheessa, kun kerron innoissani jokaisesta kivestäkin, minkä olen nähnyt, tulet toisiin ajatuksiin :)

................... kirjoitti:

Mulla on ollut ihan kamalia naapureita. Melkein tulee kylmät väreet vieläkin. Jotkut ihan hirveät tyypit kun sattuivat tulemaan ulos samaan aikaan kun olin menossa sisään, niin ne jäivät aina tukkimaan sen ala oven ja halusivat tupakkaa tai jotain, mitä ei koskaan ollut. Jotenkin niin inhottavan oloisia. Ei se tupakan pummiminen siis, vaan ne tyypit muutenkin. Mutta se toinen tappoikin sen toisen. Onneksi ei ole enää sellaisia naapureita. Ihan kohteliaita ihmisiä ainakin ja tosi nuoria, niin ei ainakaan mitään mummokyttäilyä ole. Ja aika yhteisöllistä, aina on jotain "ota tästä"-juttuja rappukäytävässä. Oikeasti ottaisin kyllä minkälaisia vaan naapureita niiden yksien jälkeen. Samoin mulla on ollut joku toisten roskientutkijamummo/kierrätysnatsimummo naapurina. Se oli kanssa aika mielenkiintoista. Mua huvittaa vieläkin aivan suunnattomasti se, kuinka joku sen näköinen poika, joka varmaan lähti siitä maalaamaan tägejä kaupungille tärisi roskakatoksessa, että onko pahvimuki energia- vai sekajätettä, kun se mummo tulee kuitenkin valittamaan jos laittaa väärään :) Tuntuu niin absurdilta jotenkin välillä ihmisten touhut.
Vaikka ties minä hulluna muakin pidetään. Ainakin kerran olen rynnännyt parvekkeelle ja ollut jo toinen jalka kaiteen yli, kun olen tajunnut, että pihalla on ihmisiä, jotka tuijottaa ja mennyt häveten sisään :D Ei siis olisi ollut kovin korkea pudotus, että en sitä. Mutta oli kiva huomata, että ihmiset tuijottaa ja olin suutuksissani kai vähän turhan vähissä vaatteissakin rynnännyt parvekkeelle. No opin nolostumisesta olla tekemättä niin toiste :D

Onko sulla siis migreeniä? Onko pahastikin? Jonkun lapsuuden kaverin piti aina päästä vaatekaappiin, kun se tuli. Ja mummolla on kanssa tosi pahaa migreeniä, siis sellaista että se on ihan sängyssä sitten kun tulee se kohtaus. Kun sillä on niin paha se, niin multakin on aina varmisteltu, että ei vaan vähäkään ole koskaan migreeniin viittaavaa, mutta ei onneksi ole ollut. Oikeasti mun ei siksi edes pitäisi syödä yksiä lääkkeitä, mutta haluan niin en ole viitsinyt mainita asiasta. Mutta onneksi ne ei ole laukaisseet mitään migreeniä, niin olen tainnut välttyä siltä taipumukselta. Mutta joo, älä ainakaan tuijoittele tietokoneen näyttöä. Tosi ikävää jos sulla on sitä, koita lepäillä kunnolla.

Mulle tuli mieleen, että minkä verran sä juot kahvia, kun en itse saanut viime yönä unta vaikka olin jo päivällä juonut jonkin verran kahvia. Johtuisiko sullakin unettomuus joskus siitä? Muhun ainakin kahvi vaikuttaa tosi vahvasti. Mä kirjotan nyt nopeesti ja nukun aamulla niin pitkään kuin mahdollista, kun jäi viime yönä unet vähiin. Ja viikonloppunakin nukuin ihan huonosti, kun joku yö nukahdin sohvalle ja sitten näin jotain kamalaa painajaista, ja kun heräsin siitä, niin olin vielä niin mielikuvitukseni armoilla, että näin mukamas jotain kämmenen kokoisia hämähäkkejä vilistämässä pitkin sohvaa ja melkein tipahdin lattialle, kun säikähdin niitä :) Vaikka tajusin kyllä koko ajan, että näen omiani. Mulla on vaan vähän liian vilkas mielikuvitus. Etenkin pimeässä alan aina kuvitella kaikkia mörköjä joka puolelle.
Ja huomenna pitäisi varmaan käydä joululahjaostoksilla.

Onko sun olo ollut nyt millainen, kun on kai ollut vähemmän tekemistä?

Mä kyllästyin niin tekemättömyyteen, että hommasin tänään kuntopyörän. Tai oikeammin kyllästyin siihen, että pitäisi istua paikalla ja katsoa tv:tä. En vaan kertakaikkiaan jaksa. Nyt voin polkea kuntopyörää, niin en tylsisty. Joskus on kyllä ihan kiva katsoa elokuvia, tai ehkä korkeintaan pari kertaa viikossa jotain tv-sarjaa, mutta jotenkin en vaan tykkää tai osaa keskittyä tv:seen. Osaan kyllä paikoillani olla ja on kiva olla ihan rauhassakin. Ja internetissä vietän kyllä helpostikin aikaa, mutta koenkin sen sellaiseksi mielenkiintoiseksi valtavan suureksi kirjastoksi.

En vaan malttanut olla kertomatta sitä millään ja sitten tuntui, että pitää pahoitella kun on pakko kertoa :) Mutta kiitos, että saan siis malttamattomuuksissani kertoa mitä sattuu mieleen tulemaan :) Yritän kyllä hieman hillitä itseäni, bussissakin varmaan ilmeeni oli vähän erikoisia kun näin ne ja olisi heti tehnyt mieli päästä sanomaan niistä sulle ja innoistuin niin paljon.
Täytyy silti vielä varmuuden vuoksi kysyä, että touhu minkä kiellät on siis se pahoittelu, eikä se kirjoittaminen :) Ehkä siinä vaiheessa, kun kerron innoissani jokaisesta kivestäkin, minkä olen nähnyt, tulet toisiin ajatuksiin :)

Lue lisää

Joo pahoittelun kiellän aluunsa siis :D

Ja joo on migreeniä, nyt tosin harvemmin. Mutta pari vuotta sitten se oli niin paha että ihan joka päivä särki päätä, mua suututti ihan kaikki, masennuin ja ihmissuhteet kärsi aikas hirveesti siitä kun mitään ei jaksanut ja perheellekin tuli rähistyä ihan mitättömistä asioista. Ja siihen migreeniin sitten menikin yksi lääkitys. Nyt se on rauhoittunut mutta edelleen aina joskus pamahtaa ikävä päänsärky jos vaikka liikut paljon. Tai jää nukkuminen tai syöminen vähiin. Ja se kun on vielä niin erilaista se migreenisärky normaaliin päänsärkyyn verrattuna, ei sitä osaa edes kuvailla, tulee huono olo, särkee vaan eikä sille mahda mitään. Mulla ei ole ollut oikeastaan kuin kaksi ihan älyttömän pahaa kohtausta, eka joskus ala-asteella ja toinen ehkä vuosi sitten. Molemmilla kerroilla piti oksentaa ja toisella kerralla puutui/turtui vasen puoli kehosta kokonaan ja silmissä välkky. Se oli ehkä kauhein olo mitä mulla on ikinä ollut, pää tuntuu siltä kuin räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä, mahassa velloi eikä voi edes liikkua kunnolla, vasen puoli naamastakin oli niin turta ettei suupieli meinannut liikkua kunnolla. Mutta sekin meni ohi kun kävi oksentamassa ja nukkui kunnon yöunet. Silti oli seuraavana päivänä sellainen jännä olo. Onneksi noita ei ole usein ja sen tuntee vähän ennen kuin se kohtaus alkaa ja melkeinpä jos sen miten pahana se iskee. Mä ainakin näen sellasia valokiehkuroita (ns. auroja, mulla on siis auramigreeni tms) ennen kuin se kohtaus iskee ja päässä tuntuu sellainen jännä tunne. Ja silmät on tosi herkät valolle ja äänet häiritsee. Ja se tosiaan pitäs aina mennä pimeään ja hiljaiseen huoneeseen makaamaan ja vielä mielellään jääpussi otsalle jos meinaa kohtaus tulla.
Toi rajoittikin ja rajoittaa edelleen vähän menoa toi migreeni, mä olin joskus paljon aktiivisempi kuin nykyään, ennen liikuin tosi paljon enemmän mutta se alkoi käydä tosi tukalaksi kun joka kerta alkoi särkeä päätä. Nyt sitten ei osaa edes ottaa itseään niskasta kiinni että alkaisi liikkua. Kun haluaisin nostaa vähän kuntoa mutta kun pitäis alkaa tekemään niin loppuu into heti...

Kahvia en juo yhtään. Kaikki muut perheessä juo mutta minä en enkä varmaan aloitakaan. Jotenkin vaan tuntuu että se ei ole mulle se kahvi, mieluummin juon vaikka kaakaota (kuuma vähän erilainen kaakao missä on jotain kinuskia/minttua on ihan parasta talvella, menee kylmänäkin :D). Enkä oikeastaan mitään muutakaan piristävää, joskus jos pitää pysyä valveilla pitkään saattaa mennä tölkki-pari energiajuomaa tai jotain mutta aikas harvoin. Eli mitkään tollaset ei vaikuta siihen mun unettomuuteen. Joka on onneksi alkanut helpottaa :)

Nyt on oikeastaan edelleen ihan mukava olo vaikka ei olekaan tekemistä ollut, jotenkin osaa taas vähän aikaa arvostaa sitä että saa vain olla. Ja kavereiden kanssa olen ollut nyt vähän enemmän yhteyksissä.
Viime yönä taas pyörin sängyssä kun mietin kaikkea ja sitten tuli tämä ketju mieleen ja sitten tuli mieleen että siitä on jo puoli vuotta kun tämän ketjun aloittamisen taustalla olevat tapahtumat tapahtui. Kun siinä oli vähän kaikkea jo ennen tuota aloitusta, jotain kai vihjannutkin aiemmi... Ja edelleen minä jollain tasolla painin niiden kanssa. En tosin enää läheskään niin intensiivisesti kuin joskus, iso kiitos siitä sinulle :)

Pitäis varmaan kyllä keksiä jotain tekemistä nyt vielä, tosin tammikuussa alkaa sitten kiireinen ajanjakso... Sitä odottelen tässä, silloin ei varmasti ole aikaa ajatella näitä asioita niin paljoa. Pääsis eteenpäinkin vaikka.

Mutta nyt minulla on nälkä. Jotain oli vielä mielessä mutta taas se unohtui. Joku sellainen nerokas ajatus mikä tuli mieleen heti kun heräsi. Jos se tulis takas myöhemmin...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Joo pahoittelun kiellän aluunsa siis :D

Ja joo on migreeniä, nyt tosin harvemmin. Mutta pari vuotta sitten se oli niin paha että ihan joka päivä särki päätä, mua suututti ihan kaikki, masennuin ja ihmissuhteet kärsi aikas hirveesti siitä kun mitään ei jaksanut ja perheellekin tuli rähistyä ihan mitättömistä asioista. Ja siihen migreeniin sitten menikin yksi lääkitys. Nyt se on rauhoittunut mutta edelleen aina joskus pamahtaa ikävä päänsärky jos vaikka liikut paljon. Tai jää nukkuminen tai syöminen vähiin. Ja se kun on vielä niin erilaista se migreenisärky normaaliin päänsärkyyn verrattuna, ei sitä osaa edes kuvailla, tulee huono olo, särkee vaan eikä sille mahda mitään. Mulla ei ole ollut oikeastaan kuin kaksi ihan älyttömän pahaa kohtausta, eka joskus ala-asteella ja toinen ehkä vuosi sitten. Molemmilla kerroilla piti oksentaa ja toisella kerralla puutui/turtui vasen puoli kehosta kokonaan ja silmissä välkky. Se oli ehkä kauhein olo mitä mulla on ikinä ollut, pää tuntuu siltä kuin räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä, mahassa velloi eikä voi edes liikkua kunnolla, vasen puoli naamastakin oli niin turta ettei suupieli meinannut liikkua kunnolla. Mutta sekin meni ohi kun kävi oksentamassa ja nukkui kunnon yöunet. Silti oli seuraavana päivänä sellainen jännä olo. Onneksi noita ei ole usein ja sen tuntee vähän ennen kuin se kohtaus alkaa ja melkeinpä jos sen miten pahana se iskee. Mä ainakin näen sellasia valokiehkuroita (ns. auroja, mulla on siis auramigreeni tms) ennen kuin se kohtaus iskee ja päässä tuntuu sellainen jännä tunne. Ja silmät on tosi herkät valolle ja äänet häiritsee. Ja se tosiaan pitäs aina mennä pimeään ja hiljaiseen huoneeseen makaamaan ja vielä mielellään jääpussi otsalle jos meinaa kohtaus tulla.
Toi rajoittikin ja rajoittaa edelleen vähän menoa toi migreeni, mä olin joskus paljon aktiivisempi kuin nykyään, ennen liikuin tosi paljon enemmän mutta se alkoi käydä tosi tukalaksi kun joka kerta alkoi särkeä päätä. Nyt sitten ei osaa edes ottaa itseään niskasta kiinni että alkaisi liikkua. Kun haluaisin nostaa vähän kuntoa mutta kun pitäis alkaa tekemään niin loppuu into heti...

Kahvia en juo yhtään. Kaikki muut perheessä juo mutta minä en enkä varmaan aloitakaan. Jotenkin vaan tuntuu että se ei ole mulle se kahvi, mieluummin juon vaikka kaakaota (kuuma vähän erilainen kaakao missä on jotain kinuskia/minttua on ihan parasta talvella, menee kylmänäkin :D). Enkä oikeastaan mitään muutakaan piristävää, joskus jos pitää pysyä valveilla pitkään saattaa mennä tölkki-pari energiajuomaa tai jotain mutta aikas harvoin. Eli mitkään tollaset ei vaikuta siihen mun unettomuuteen. Joka on onneksi alkanut helpottaa :)

Nyt on oikeastaan edelleen ihan mukava olo vaikka ei olekaan tekemistä ollut, jotenkin osaa taas vähän aikaa arvostaa sitä että saa vain olla. Ja kavereiden kanssa olen ollut nyt vähän enemmän yhteyksissä.
Viime yönä taas pyörin sängyssä kun mietin kaikkea ja sitten tuli tämä ketju mieleen ja sitten tuli mieleen että siitä on jo puoli vuotta kun tämän ketjun aloittamisen taustalla olevat tapahtumat tapahtui. Kun siinä oli vähän kaikkea jo ennen tuota aloitusta, jotain kai vihjannutkin aiemmi... Ja edelleen minä jollain tasolla painin niiden kanssa. En tosin enää läheskään niin intensiivisesti kuin joskus, iso kiitos siitä sinulle :)

Pitäis varmaan kyllä keksiä jotain tekemistä nyt vielä, tosin tammikuussa alkaa sitten kiireinen ajanjakso... Sitä odottelen tässä, silloin ei varmasti ole aikaa ajatella näitä asioita niin paljoa. Pääsis eteenpäinkin vaikka.

Mutta nyt minulla on nälkä. Jotain oli vielä mielessä mutta taas se unohtui. Joku sellainen nerokas ajatus mikä tuli mieleen heti kun heräsi. Jos se tulis takas myöhemmin...

Lue lisää

Voi ei, se on noin pahaa.
Kyllä kaikki ihan varmasti ymmärtävät, että tulee suuttunut ja ärtynyt olo, kun päätä vaan särkee jatkuvasti. Ei sitä mitättömistä asioistakaan rähisyä kukaan varmasti ota pahalla. Ihan varmasti itsekin olisi ärtynyt, jos jatkuvasti uudelleen sattuisi päähän. Kyllä kaikki ymmärtävät sen, että sen migreenin oireisiin kuuluu se, että se aiheuttaa ärtyneisyyttä.
Sun pitää oikeasti pitää huolta nukkumisesta ja syömisestä tuplasti enemmän. Eikä stressata vaan yrittää ottaa rauhallisesti aina.
Nuo pahat kohtauksetkin kuulosti ihan kamalilta. Tuntuu hirveältä, että toisen täytyy kokea tuollaista. Mummolla oli aina joku yksi lääke, joka auttoi. En muista oliko ne jotain triptaaneja vai mitä ne oli, jotain pyöreitä tabletteja. Ja se aina pihisteli niiden kanssa eikä suostunut ottamaan, jos ei ollut ihan kaikista pahin kohtaus. Ne kuulemma maksoivat 20mk kappale ja siksi se vaan säästi niitä. Vaikka en tiedä tuliko niistä oikeasti sille jotain sivuoireita ja se ei siksi halunnut syödä niitä. Oliko sullakin migreenilääkkeet ne lääkkeet, mitkä teki sun olon masentuneemmaksi? Ne on varmaan aika vahvoja läkkeeitä, niin varmasti on sivuoireitakin niissä.
Mummo kanssa oksenteli ja sen piti saada olla yksinään. Mutta musta tuntuu, että sillä ei enää nyt vanhana ole ollut niitä oikeastaan ollenkaan, vaikka jossain vaiheessa sillä tuntui olevan niitä tosi usein.
Tuo vaan kuulostaa niin hirveältä. Kun mäkin olen aina kokenut, että kaikki muut säryt on ok, mutta jos vähääkään särkee päätä, niin se on aivan sairaan inhottavaa. Eikä mulla edes särje paljoa eikä usein enkä voi edes kuvitella kuinka ikävää tuo on.
Auttaako sulla ne lääkkeet siihen kohtaukseen ja onko sulla niitä kuitenkin aina mukana, että voit ottaa jos tuntuu, että se tulee pahana? Onko siihen estolääkitystä?
Kuulostaa jännältä ne valokiehkurat. Ei siis varmastikaan kivaa, mutta tekee mieli haluta voida kuvitella miltä tuntuu nähdä sellaisia.
Mummo sanoi joskus, että se näkee aina samaa unta, kun on migreenikohtaus, niin olen miettinyt, että kun mä taas kuumeessa näin lapsena aina samaa unta ja kuulin ääniä, niin olisiko niillä jokin yhteys. Kun mulla ei kuitenkaan sitä migreenitaipumusta ole, koska ne yhdet lääkkeet olisi laukaisseet sen. Mutta kun se äänien kuuleminenkin on jotenkin neurologista niin kuin migreenikin. Täytyy tarkentaa, että en siis kuule ääniä kuin kovassa kuumeessa :) En muulloin. Vaikkakin kun sä kerran näet valokiehkuroita, niin ehkä se äänien kuuleminen ei olisikaan ollut niin omituista tässä seurassa :)
Tykkäätkö siitä viileästäkin siksi, että on helpompi sen migreenin kannalta?
Varmasti se rajoittaa ja saa sen liikkumishalun pienemmäksi, kun se laukaisee sitä. Sehän nyt on täysin ymmärrettävää. Eikä se liikkuminen nyt niin tärkeää ole, että sen vuoksi kannattaa saada pää särkemään. Paljon parempi, että vaan lepäilet kuin että tahallasi kiusaisit itseäsi ja hakisit päänsäryn. Voit liikkua vaikka sitten vanhana, kun migreenit on helpottanut :) Ei liikaa kannata miettiä sellaista, jos ei jaksa tai tunnu hyvältä tai into loppuu, niin on tekemättä, ei se ole niin vakavaa. Tärkeintä on aina se, että tekee niin kuin parhaimmalta tuntuu. Ja onhan joku kunnon kohottaminen ilman migreeniäkin vähän sellaista tylsää. Ja muutenkin kyllä paljon parempi olla liikkumatta ollenkaan kuin olla joku ääliöbodari, ainakin mun mielestä.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Joo pahoittelun kiellän aluunsa siis :D

Ja joo on migreeniä, nyt tosin harvemmin. Mutta pari vuotta sitten se oli niin paha että ihan joka päivä särki päätä, mua suututti ihan kaikki, masennuin ja ihmissuhteet kärsi aikas hirveesti siitä kun mitään ei jaksanut ja perheellekin tuli rähistyä ihan mitättömistä asioista. Ja siihen migreeniin sitten menikin yksi lääkitys. Nyt se on rauhoittunut mutta edelleen aina joskus pamahtaa ikävä päänsärky jos vaikka liikut paljon. Tai jää nukkuminen tai syöminen vähiin. Ja se kun on vielä niin erilaista se migreenisärky normaaliin päänsärkyyn verrattuna, ei sitä osaa edes kuvailla, tulee huono olo, särkee vaan eikä sille mahda mitään. Mulla ei ole ollut oikeastaan kuin kaksi ihan älyttömän pahaa kohtausta, eka joskus ala-asteella ja toinen ehkä vuosi sitten. Molemmilla kerroilla piti oksentaa ja toisella kerralla puutui/turtui vasen puoli kehosta kokonaan ja silmissä välkky. Se oli ehkä kauhein olo mitä mulla on ikinä ollut, pää tuntuu siltä kuin räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä, mahassa velloi eikä voi edes liikkua kunnolla, vasen puoli naamastakin oli niin turta ettei suupieli meinannut liikkua kunnolla. Mutta sekin meni ohi kun kävi oksentamassa ja nukkui kunnon yöunet. Silti oli seuraavana päivänä sellainen jännä olo. Onneksi noita ei ole usein ja sen tuntee vähän ennen kuin se kohtaus alkaa ja melkeinpä jos sen miten pahana se iskee. Mä ainakin näen sellasia valokiehkuroita (ns. auroja, mulla on siis auramigreeni tms) ennen kuin se kohtaus iskee ja päässä tuntuu sellainen jännä tunne. Ja silmät on tosi herkät valolle ja äänet häiritsee. Ja se tosiaan pitäs aina mennä pimeään ja hiljaiseen huoneeseen makaamaan ja vielä mielellään jääpussi otsalle jos meinaa kohtaus tulla.
Toi rajoittikin ja rajoittaa edelleen vähän menoa toi migreeni, mä olin joskus paljon aktiivisempi kuin nykyään, ennen liikuin tosi paljon enemmän mutta se alkoi käydä tosi tukalaksi kun joka kerta alkoi särkeä päätä. Nyt sitten ei osaa edes ottaa itseään niskasta kiinni että alkaisi liikkua. Kun haluaisin nostaa vähän kuntoa mutta kun pitäis alkaa tekemään niin loppuu into heti...

Kahvia en juo yhtään. Kaikki muut perheessä juo mutta minä en enkä varmaan aloitakaan. Jotenkin vaan tuntuu että se ei ole mulle se kahvi, mieluummin juon vaikka kaakaota (kuuma vähän erilainen kaakao missä on jotain kinuskia/minttua on ihan parasta talvella, menee kylmänäkin :D). Enkä oikeastaan mitään muutakaan piristävää, joskus jos pitää pysyä valveilla pitkään saattaa mennä tölkki-pari energiajuomaa tai jotain mutta aikas harvoin. Eli mitkään tollaset ei vaikuta siihen mun unettomuuteen. Joka on onneksi alkanut helpottaa :)

Nyt on oikeastaan edelleen ihan mukava olo vaikka ei olekaan tekemistä ollut, jotenkin osaa taas vähän aikaa arvostaa sitä että saa vain olla. Ja kavereiden kanssa olen ollut nyt vähän enemmän yhteyksissä.
Viime yönä taas pyörin sängyssä kun mietin kaikkea ja sitten tuli tämä ketju mieleen ja sitten tuli mieleen että siitä on jo puoli vuotta kun tämän ketjun aloittamisen taustalla olevat tapahtumat tapahtui. Kun siinä oli vähän kaikkea jo ennen tuota aloitusta, jotain kai vihjannutkin aiemmi... Ja edelleen minä jollain tasolla painin niiden kanssa. En tosin enää läheskään niin intensiivisesti kuin joskus, iso kiitos siitä sinulle :)

Pitäis varmaan kyllä keksiä jotain tekemistä nyt vielä, tosin tammikuussa alkaa sitten kiireinen ajanjakso... Sitä odottelen tässä, silloin ei varmasti ole aikaa ajatella näitä asioita niin paljoa. Pääsis eteenpäinkin vaikka.

Mutta nyt minulla on nälkä. Jotain oli vielä mielessä mutta taas se unohtui. Joku sellainen nerokas ajatus mikä tuli mieleen heti kun heräsi. Jos se tulis takas myöhemmin...

Lue lisää

Ihan hyvä, että et juo kahvia. Mäkin tykkään kaakaosta :) Tosin tuollaista en ole koskaan maistanutkaan, mutta kuulosti tosi hyvältä. Alkoikin itseasiassa tehdä mieli kaakaota, pitää varmaan mennä kohta ottamaan, kun sun pitää tuolla tavalla houkuttelevasti selittää niistä :) En mäkään kahvia mitenkään itsekseni juo, vaan lähinnä jossain kylässä. Ennen kyllä join, mutta olen vähän liian herkkä sille kofeiinille enkä saa sitten unta ja olen muutenkin vähän turhan paikallapysymätön sitten. Mä olen niitä energiajuomia juonut vaan, jos on ollut joku pitkä ajomatka ja täytyy kyllä sanoa, että joku niiden pullo on kyllä typerin keksintö koko maailmassa. Sellainen kokonaan musta pullo, en tiedä kuka fiksu sellaisen on keksinyt. Kun oli sellainen joku kesä autossa ja auto koko päivän auringonpaisteessa, niin meinasi hieman suu palaa, kun hörppäsin siitä. Yök, sellaistaa tulikuumaa energiajuomaa :) Ei ole sen jälkeen tehnyt niitä mieli. Tosin en kyllä kauheasti tykkääkään niistä. Tulee aina niiden mausta vaan mieleen autolla ajaminen.
Oon tosi iloinen sun puolesta, että se unettomuus alkaa helpottaa :) Ehkä sun olo paranee sen myötä muutenkin.

Et sä ehkä kauhean tarkasti ole vihjannut. Jos haluat jutella niistä asioista, niin juttelen mielelläni. Ettei tarvisi yksin painia niiden asioiden kanssa. Ehkä sulla on aikakin auttanut järjestämään ajatuksia. Ja toivon, että huomaat itse sen, kuinka sitkeä olet. Että vaikka jonain hetkenä on tuntunut toivottomalta, niin sussa on ollut kaikki vahvuus lähteä rakentamaan oloasi paremmaksi. Vaikka kerroitkin hajonneesi monesti, niin silti jaksat olla lannistumatta. Sussa on sisällä tosi suurta voimaa, mitä et ehkä aina itse tajua. Ja sekin, että olet ollut kavereihinkin enemmän yhteyksissä. Se on kaikki sun omaa ansiota, kun olisit myös voinut vaan luovuttaa.

Mutta ei edelleenkään saa liikaa miettiä asioita, kun käy nukkumaan, jotta varmasti saa sitä untakin :) Mäkin joku yö mietin kaikkia asioita enkä meinannut saada unta sen liiallisen miettimisen vuoksi :)

Tarkoittaako tuo sitä, että sä aiot sitten tammikuussa jättää mut tänne yksinäni ja pitääkö mun alkaa kiukutella siitä sulle jo nyt? :D

Eteenpäin kuulostaa välillä ikävältä sanalta ehkä. Vaikka tietysti se on positiivinen sana.

Menenkin vasta huomenna jouluostostungokseen, kun on vapaapäivä muutenkin. Mua on pelottanut mennä jouluostoksille sen jälkeen, kun näin uutisissa sen videon jostain Ikean lampaantalja-alennusrytäkästä :) En kestä kun välillä ihmisistä tulee mieleen jotkut sellaiset South Parkin kalkkunat ja se kuva ei häviä päästä ja kuuluu vaan ajatuksissa sellaista kotkotusta ja pelkään, että kohta niitä ryntää jostain. Sain tarpeekseni tänä vuonna Hulluilla Päivillä käymisestä ja se oli hassua huomata kuinka kaikki tavarat laitetaan vaan sellaisiin muuttolaatikoihin ja sitten siinä on kauhea ihmisrysä repimässä niitä, vaikka ne ei ole yhtään halvempia vaan ainoastaan tarjouksessaolevan näköisiä niissä laatikoissaan. No ei mua kyllä oikeasti yleensä tungos kauheasti ahdista.

Kirjoita sitten unohtuneita ajatuksia myöhemminkin, jos satut niitä muistamaan.
Aloita vaikka joku tosi yllättävä harrastus, vaikka kuviokellunta. Saat sellaisen hienon uimalakin. Ai et aloita :)

.................... kirjoitti:

Ihan hyvä, että et juo kahvia. Mäkin tykkään kaakaosta :) Tosin tuollaista en ole koskaan maistanutkaan, mutta kuulosti tosi hyvältä. Alkoikin itseasiassa tehdä mieli kaakaota, pitää varmaan mennä kohta ottamaan, kun sun pitää tuolla tavalla houkuttelevasti selittää niistä :) En mäkään kahvia mitenkään itsekseni juo, vaan lähinnä jossain kylässä. Ennen kyllä join, mutta olen vähän liian herkkä sille kofeiinille enkä saa sitten unta ja olen muutenkin vähän turhan paikallapysymätön sitten. Mä olen niitä energiajuomia juonut vaan, jos on ollut joku pitkä ajomatka ja täytyy kyllä sanoa, että joku niiden pullo on kyllä typerin keksintö koko maailmassa. Sellainen kokonaan musta pullo, en tiedä kuka fiksu sellaisen on keksinyt. Kun oli sellainen joku kesä autossa ja auto koko päivän auringonpaisteessa, niin meinasi hieman suu palaa, kun hörppäsin siitä. Yök, sellaistaa tulikuumaa energiajuomaa :) Ei ole sen jälkeen tehnyt niitä mieli. Tosin en kyllä kauheasti tykkääkään niistä. Tulee aina niiden mausta vaan mieleen autolla ajaminen.
Oon tosi iloinen sun puolesta, että se unettomuus alkaa helpottaa :) Ehkä sun olo paranee sen myötä muutenkin.

Et sä ehkä kauhean tarkasti ole vihjannut. Jos haluat jutella niistä asioista, niin juttelen mielelläni. Ettei tarvisi yksin painia niiden asioiden kanssa. Ehkä sulla on aikakin auttanut järjestämään ajatuksia. Ja toivon, että huomaat itse sen, kuinka sitkeä olet. Että vaikka jonain hetkenä on tuntunut toivottomalta, niin sussa on ollut kaikki vahvuus lähteä rakentamaan oloasi paremmaksi. Vaikka kerroitkin hajonneesi monesti, niin silti jaksat olla lannistumatta. Sussa on sisällä tosi suurta voimaa, mitä et ehkä aina itse tajua. Ja sekin, että olet ollut kavereihinkin enemmän yhteyksissä. Se on kaikki sun omaa ansiota, kun olisit myös voinut vaan luovuttaa.

Mutta ei edelleenkään saa liikaa miettiä asioita, kun käy nukkumaan, jotta varmasti saa sitä untakin :) Mäkin joku yö mietin kaikkia asioita enkä meinannut saada unta sen liiallisen miettimisen vuoksi :)

Tarkoittaako tuo sitä, että sä aiot sitten tammikuussa jättää mut tänne yksinäni ja pitääkö mun alkaa kiukutella siitä sulle jo nyt? :D

Eteenpäin kuulostaa välillä ikävältä sanalta ehkä. Vaikka tietysti se on positiivinen sana.

Menenkin vasta huomenna jouluostostungokseen, kun on vapaapäivä muutenkin. Mua on pelottanut mennä jouluostoksille sen jälkeen, kun näin uutisissa sen videon jostain Ikean lampaantalja-alennusrytäkästä :) En kestä kun välillä ihmisistä tulee mieleen jotkut sellaiset South Parkin kalkkunat ja se kuva ei häviä päästä ja kuuluu vaan ajatuksissa sellaista kotkotusta ja pelkään, että kohta niitä ryntää jostain. Sain tarpeekseni tänä vuonna Hulluilla Päivillä käymisestä ja se oli hassua huomata kuinka kaikki tavarat laitetaan vaan sellaisiin muuttolaatikoihin ja sitten siinä on kauhea ihmisrysä repimässä niitä, vaikka ne ei ole yhtään halvempia vaan ainoastaan tarjouksessaolevan näköisiä niissä laatikoissaan. No ei mua kyllä oikeasti yleensä tungos kauheasti ahdista.

Kirjoita sitten unohtuneita ajatuksia myöhemminkin, jos satut niitä muistamaan.
Aloita vaikka joku tosi yllättävä harrastus, vaikka kuviokellunta. Saat sellaisen hienon uimalakin. Ai et aloita :)

Lue lisää

En nyt vieläkään ole muistanut sitä juttua..

Mut joo se oli yks ikävä lääkitys ja juuri migreenin estoon. Jätin sen pois juuri niistä psykologisista syistä.

Mutta en minä kokonaan sua tänne jätä yksin tammikuussa, vaan harvemmin pääsen kirjoittamaan.

Ja siis, meillä oli tämän tytön kanssa jotain joskus. Siis niikuin vähän syvempää kuin ystävyys. Niin siinä oli sellaista säätöä taustalla. Ei kuitenkaan varsinaisesti seurusteltu mutta kuitenki. Niin se vähän monimutkaisti vielä mun ajatuksia.

Joku uus harrastus olis ihan kiva mutta nyt menen taas tästä :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

En nyt vieläkään ole muistanut sitä juttua..

Mut joo se oli yks ikävä lääkitys ja juuri migreenin estoon. Jätin sen pois juuri niistä psykologisista syistä.

Mutta en minä kokonaan sua tänne jätä yksin tammikuussa, vaan harvemmin pääsen kirjoittamaan.

Ja siis, meillä oli tämän tytön kanssa jotain joskus. Siis niikuin vähän syvempää kuin ystävyys. Niin siinä oli sellaista säätöä taustalla. Ei kuitenkaan varsinaisesti seurusteltu mutta kuitenki. Niin se vähän monimutkaisti vielä mun ajatuksia.

Joku uus harrastus olis ihan kiva mutta nyt menen taas tästä :)

Lue lisää

Ne on vaikeita juttuja ne sellaiset, että on jotain syvempää, mutta ei kuitenkaan seurustelua. Tai en tiedä kokeeko kaikki sellaisen vaikeana, mutta mä ainakin koin. Kun ei oikein tiedä miten olla, mitä ajatella ja niin edelleen. Oikeastaan sellainen tuntui aika raastavaltakin. On vaikeaa, kun ei oikein tiedä mitä ajatella.
Vaikka en kyllä jaksa ajatella asioita vaikeina, vaan yritän ajatella kaikkea vaan neutraaleina vastaantulevina juttuina sen kummemmin miettimättä mikä on vaikeaa ja mikä ei. Jotta en turhaan pelottele itseäni. Mutta siis tiedän millaista sellainen on.
Tietyllä tavalla sellainen on kyllä turvallistakin. Tai jotenkin hyvä tapa olla toisen lähellä, että se ei heti ole jo jotain muuta. Tai siis että tuntuu jotenkin siltä, että kun jostakusta kiinnostuu vakavasti, niin sellainen syvempi ystävyys on hyvä alku. Tai aika normaalia sellaisessa tapauksessa, koska jos tuntee jo jotain, niin ehkä haluaakin jotenkin varovasti suhtautua asiaan. Tosin muistan kyllä kuinka älytöntä kaipausta oli. Että ei ehkä aina niin varovaisesti, mutta kuitenkin.
Jotenkin se asia olisi kyllä tarvinut sitä, että oltaisi puhuttu niistä asioista. Vaikka ihan selkeästi meillä oli jotain, niin mun on jostain syystä aina ollut vaikea pystyä ajattelemaan niin, kun ei kuitenkaan mitään kauhean konkreettista ollut. En tiedä johtuiko se siitä, että vaan pelkäsin, että hän ei koe samoin.
En kyllä tiedä olisiko se sitten helpottanut, että olisi juteltu siitä mitä oli. Tuntui, että olisin halunnut, että yhdessä olisi jotenkin se asia laitettu sanoiksi, jotta ei olisi aina tarvinut miettiä, että kuvitteleeko vain kaiken ja mitä toinen edes tuntee. Tosin en ollut omista tunteistanikaan mitenkään avoin. Olisi ehkä pitänyt kertoa vaikka alkuun se, että tilanne tuntuu hämmentävältä. Ja sitten se, että kuinka paljon ikävöi häntä ja että halusi että voitaisi lähentyä toisiamme jos hänestäkin tuntui samalta.

Se on kumma (vaikka siis en halua miettiä yleisesti sellaista, että mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jos se hetki on jo mennyt) kun jälkeenpäin ajattelee ja miettii mitä kaikkea olisi pitänyt sanoa. Mutta silti tuntuu, että ei se varmaan nytkään mitenkään helppoa olisi. Että ei ehkä osaisikaan sanoa kaikkea mitä pitäisi, jos samanlainen tilanne tulisi. Vaikka on miettinyt sata kertaa päässänsä mitä silloin olisi pitänyt tehdä toisin. Vaikka varmasti jotain oppikin ja jotain asioita ehkä osaisi. Mutta ainahan se on vaikeaa, kun tykkää toisesta ja jos kuitenkin on epävarma siitä mitä edes on.
Mutta ehkä sen on oppinut, että osaa myöntää itselleen mitä asiat on. Kun jokin tuntuu syvemmältä kuin ystävyys, niin osaa myöntää sen päässään.
Millä tavalla se monimutkaisti sun ajatuksia? Silläkö, että oli vaikea tietää mitä ajatella vai miten? Ajattelitko, että olisi ollut helpompaa, jos olisitte seurustelleet? Musta tuntui siltä, mutta tuntui myös, että ei päästä siihen tilanteeseen. Sitä tilannetta olisi kyllä helpottanut paljon se, että olisi vaan yritetty olla toistemme suhteen avoimia. Mutta jotenkin iski jopa sellaisia epävarmuuksia, että en viitsi olla avoin jos toista ei kiinnostakaan. Jotenkin jo aika paljon liikaa meni omaan kuoreensa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

En nyt vieläkään ole muistanut sitä juttua..

Mut joo se oli yks ikävä lääkitys ja juuri migreenin estoon. Jätin sen pois juuri niistä psykologisista syistä.

Mutta en minä kokonaan sua tänne jätä yksin tammikuussa, vaan harvemmin pääsen kirjoittamaan.

Ja siis, meillä oli tämän tytön kanssa jotain joskus. Siis niikuin vähän syvempää kuin ystävyys. Niin siinä oli sellaista säätöä taustalla. Ei kuitenkaan varsinaisesti seurusteltu mutta kuitenki. Niin se vähän monimutkaisti vielä mun ajatuksia.

Joku uus harrastus olis ihan kiva mutta nyt menen taas tästä :)

Lue lisää

Mun on kyllä edelleenkin vähän vaikea ajatella häntä. Tai ei vaikea, koska sun kanssa kirjoittelu on saanut hänen ajattelun tuntumaan enemmän siltä, miltä ennenkin. Mutta jotenkin tuntuu, että ehkä hän on vaan loukkaantunut ja aiheutan hänessä ehkä ärsyyntymistä ja lievähköä pakokauhua tai jotain sellaista. Ei nyt pakokauhua, mutta jotain lievempää, en keksi sanaa sille. Ja oikeastaan eniten ajattelen, että hänellä on oma elämänsä, johon minä en mahdu. Se tuntuu ikävältä, kun toisesta välittää sellaisella tavalla, että olisi halunnut kuulua sen elämään. Siksi yritän suhtautua omiin tunteisiin aika rauhallisesti. Mua vaan pelottaa välillä se aika paljon, kun nyt on tuntunut, että on saanut käsiteltyä omaa loukkaantumista ja hänen herättämiä tuntemuksia niin, että se alkavat olla taas jotenkin selviä, eikä sellaista vihaista mössöä, niin pelkään aika paljon sitä, että kuinka vahvasti tunnen häntä kohtaan. Olen jo lipsunut muutaman kerran haaveilemaan hänen seurastaan. En tiedä, en kyllä tahdo haaveilla koska jotenkin vaan tuntuu, että ehkä se vaan ahdistaisi häntä jos hän tietäisi, että olen ajatellut häntä.
Tiedän myös, että ei pitäisi aina olla niin epävarma, mutta olenkin vain sisäisesti. Juuri sillä tavalla, että laitan stoppia haaveille ja niin edelleen.
Mutta on tosi vaikea olla, kun joku on unohtanut palauttaa jonkin sisäelimen, vaikka laina-aika joskus umpeutuikin. Sietäisi saada etanaleimoja ja sakkoja. Täytyykin ostaa sellainen leimasin ja leimailla tyhjiä papereita aina kun kaipaa sydäntään.
Toivottavasti sun kirjastoasiat on kunnossa eikä ole varastettu mitään sieltä tai unohdettu palauttaa kun ei ole enää tarvittu.
Tosin kaikkihan me ollaan elinluovuttajia sen uuden lain myötä.

Ootko miettinyt mitään muuta harrastusta kuin tietty sitä kuviokelluntaa? Mä en voi ikinä edes lukea mitään kansalaisopiston kurssitarjontojakaan, kun kaikki siellä kiinnostaisi. Mutta eihän sitä millekään kurssillekaan tarvitse mennä. Siis onko sulla jotain ajatusta, mikä olisi kivaa? Mä oon ajatellut mennä syksyllä joogakurssille, kun niitä sitten taas alkaa. Siitä tulee jotenkin sisäisesti niin mukava olo, vaikka siinäkin on sama kuin nukkumisessa, että jos liikaa ajatuksia pyörii päässä, niin sitten se asentoihin keskittyminen on vähän tukalaa. Ehkä täällä on joku vähemmän hihittelyä aiheuttava vetäjä, kun siellä missä joskus kävin. Kun se oli vetänyt aikaisemmin jotain vanhusryhmää, niin se koko ajan jutteli sellaisella rauhallisella äänellä, että "ja koukistuu... varokaa lonkkaa..." tms. :D Vaikka siellä ei ollut ainuttakaan vanhusta. Ja sitten kun pitää olla hiljaa, niin mulle alkaa tulla kauheita pokan pitämisvaikeuksia eikä tee mieli hihittää, kun kaikkialla on hiljaista ja kun on hiljaista niin ihan tyhmät asiat saa nauramaan. Sitten piti vaan maata hetkiä naama patjassa ja yrittää rauhoittua. Itsenäinen kotijooga sopii ehkä mulle kuitenkin paremmin kuin ohjattu. Tai sitten pitäisi opetella itsehillintää nauramisen osalta. Oikeasti kyllä tarvisin hieman sitä.

No hyvä, että et kokonaan jätä. Ehkä mä sitten en vielä kiukuttele :) Ajattelin jo, että suutun ja menen vaikka piirtämään niille lumienkeleille puhekuplan, että mörrimöykky syö lunta.
Et kokonaan jätä, mutta siis kiva että jätät puoliksi :D
No ei, on hyvä että sulla on tekemistä, niin pysyy olo parempana.

Toimiko se kuitenkin se estolääke? Varmasti oli parempi jättääkin pois, jos tuli liikaa sivuoireita. Sulla on oikeasti ollut tosi raskasta kaikkien juttujen kanssa ja sitten kun on vielä migreeniä siihen päälle, niin ei ole varmasti ollut kivaa. Mutta toivottavasti nyt ei enää sellaista tulisi ja tiedät välttää sitä lääkettäkin, niin ei tule siitä oireita.

.................... kirjoitti:

Mun on kyllä edelleenkin vähän vaikea ajatella häntä. Tai ei vaikea, koska sun kanssa kirjoittelu on saanut hänen ajattelun tuntumaan enemmän siltä, miltä ennenkin. Mutta jotenkin tuntuu, että ehkä hän on vaan loukkaantunut ja aiheutan hänessä ehkä ärsyyntymistä ja lievähköä pakokauhua tai jotain sellaista. Ei nyt pakokauhua, mutta jotain lievempää, en keksi sanaa sille. Ja oikeastaan eniten ajattelen, että hänellä on oma elämänsä, johon minä en mahdu. Se tuntuu ikävältä, kun toisesta välittää sellaisella tavalla, että olisi halunnut kuulua sen elämään. Siksi yritän suhtautua omiin tunteisiin aika rauhallisesti. Mua vaan pelottaa välillä se aika paljon, kun nyt on tuntunut, että on saanut käsiteltyä omaa loukkaantumista ja hänen herättämiä tuntemuksia niin, että se alkavat olla taas jotenkin selviä, eikä sellaista vihaista mössöä, niin pelkään aika paljon sitä, että kuinka vahvasti tunnen häntä kohtaan. Olen jo lipsunut muutaman kerran haaveilemaan hänen seurastaan. En tiedä, en kyllä tahdo haaveilla koska jotenkin vaan tuntuu, että ehkä se vaan ahdistaisi häntä jos hän tietäisi, että olen ajatellut häntä.
Tiedän myös, että ei pitäisi aina olla niin epävarma, mutta olenkin vain sisäisesti. Juuri sillä tavalla, että laitan stoppia haaveille ja niin edelleen.
Mutta on tosi vaikea olla, kun joku on unohtanut palauttaa jonkin sisäelimen, vaikka laina-aika joskus umpeutuikin. Sietäisi saada etanaleimoja ja sakkoja. Täytyykin ostaa sellainen leimasin ja leimailla tyhjiä papereita aina kun kaipaa sydäntään.
Toivottavasti sun kirjastoasiat on kunnossa eikä ole varastettu mitään sieltä tai unohdettu palauttaa kun ei ole enää tarvittu.
Tosin kaikkihan me ollaan elinluovuttajia sen uuden lain myötä.

Ootko miettinyt mitään muuta harrastusta kuin tietty sitä kuviokelluntaa? Mä en voi ikinä edes lukea mitään kansalaisopiston kurssitarjontojakaan, kun kaikki siellä kiinnostaisi. Mutta eihän sitä millekään kurssillekaan tarvitse mennä. Siis onko sulla jotain ajatusta, mikä olisi kivaa? Mä oon ajatellut mennä syksyllä joogakurssille, kun niitä sitten taas alkaa. Siitä tulee jotenkin sisäisesti niin mukava olo, vaikka siinäkin on sama kuin nukkumisessa, että jos liikaa ajatuksia pyörii päässä, niin sitten se asentoihin keskittyminen on vähän tukalaa. Ehkä täällä on joku vähemmän hihittelyä aiheuttava vetäjä, kun siellä missä joskus kävin. Kun se oli vetänyt aikaisemmin jotain vanhusryhmää, niin se koko ajan jutteli sellaisella rauhallisella äänellä, että "ja koukistuu... varokaa lonkkaa..." tms. :D Vaikka siellä ei ollut ainuttakaan vanhusta. Ja sitten kun pitää olla hiljaa, niin mulle alkaa tulla kauheita pokan pitämisvaikeuksia eikä tee mieli hihittää, kun kaikkialla on hiljaista ja kun on hiljaista niin ihan tyhmät asiat saa nauramaan. Sitten piti vaan maata hetkiä naama patjassa ja yrittää rauhoittua. Itsenäinen kotijooga sopii ehkä mulle kuitenkin paremmin kuin ohjattu. Tai sitten pitäisi opetella itsehillintää nauramisen osalta. Oikeasti kyllä tarvisin hieman sitä.

No hyvä, että et kokonaan jätä. Ehkä mä sitten en vielä kiukuttele :) Ajattelin jo, että suutun ja menen vaikka piirtämään niille lumienkeleille puhekuplan, että mörrimöykky syö lunta.
Et kokonaan jätä, mutta siis kiva että jätät puoliksi :D
No ei, on hyvä että sulla on tekemistä, niin pysyy olo parempana.

Toimiko se kuitenkin se estolääke? Varmasti oli parempi jättääkin pois, jos tuli liikaa sivuoireita. Sulla on oikeasti ollut tosi raskasta kaikkien juttujen kanssa ja sitten kun on vielä migreeniä siihen päälle, niin ei ole varmasti ollut kivaa. Mutta toivottavasti nyt ei enää sellaista tulisi ja tiedät välttää sitä lääkettäkin, niin ei tule siitä oireita.

Lue lisää

Nämä aikaisemmat jutut monimutkaisti mun ajatuksia siten että kun tämä homma mikä oli tän ketjun alussa tapahtui niin mulla oli silti vielä niin paljon positiivisia ajatuksia tytöstä että ei yhtään tiennyt mitä pitäisi ajatella. Ja samalla olin kiitollinen kaikista niistä mukavista hetkistä joita meillä oli vaikka ne tekivätkin kaikesta ikävästä sitten vaan kivuliaampaa ja sai minut epäilemään itseäni vaan enemmän. Sattui aika paljon kun ajatteli että se kaikki on mennyttä. Kai mä vaan ajattelen aina kaikkea liikaa...

On mulla noita harrastuksia mielessä ollu mutta ei ole ollut mahdollisuutta harrastaa. Kun on pieni paikkakunta missä sosiaaliset palvelut on mitä sattuu niin ei mahda mitään. Siksi harrastelenkin itsekseni :)

Kyllä se toimi se lääkitys silloin mutta nyt sitä ei enää ilmankaan ole paljoa sitä migreeniä niin jätin pois.

Ei pysty keskittymään kunnolla niin vähän lyhyt tarina tällä kertaa, koitan miettiä lisää vielä...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Nämä aikaisemmat jutut monimutkaisti mun ajatuksia siten että kun tämä homma mikä oli tän ketjun alussa tapahtui niin mulla oli silti vielä niin paljon positiivisia ajatuksia tytöstä että ei yhtään tiennyt mitä pitäisi ajatella. Ja samalla olin kiitollinen kaikista niistä mukavista hetkistä joita meillä oli vaikka ne tekivätkin kaikesta ikävästä sitten vaan kivuliaampaa ja sai minut epäilemään itseäni vaan enemmän. Sattui aika paljon kun ajatteli että se kaikki on mennyttä. Kai mä vaan ajattelen aina kaikkea liikaa...

On mulla noita harrastuksia mielessä ollu mutta ei ole ollut mahdollisuutta harrastaa. Kun on pieni paikkakunta missä sosiaaliset palvelut on mitä sattuu niin ei mahda mitään. Siksi harrastelenkin itsekseni :)

Kyllä se toimi se lääkitys silloin mutta nyt sitä ei enää ilmankaan ole paljoa sitä migreeniä niin jätin pois.

Ei pysty keskittymään kunnolla niin vähän lyhyt tarina tällä kertaa, koitan miettiä lisää vielä...

Lue lisää

On tosi vaikeaa, kun sattuu ja on vielä positiivisia tunteita. Toisaalta ne on kyllä myös yksiä opettavaisemmista kokemuksista. Mä tykkään ajatella, että sellaisestakin on kiitollinen, koska on ehkä oppinut jotain itsestään ja pystyy olemaan parempi ihminen ja yrittää korjata omia virheitään. Ei sellaista koskaan tajuaisi, jos kaikki menisi aina hyvin.
Sattuminen kestää varmasti aina pitkään. Ja se saakin kestää, se on normaalia. Mutta se ehkä alkaa helpottaa siinä vaiheessa, kun ei tarvi katua asioita, vaan alkaa hyväksyä niitä. Sen jälkeen, kun asioita yrittää avoimesti käsitellä, niin se kipu lievittyy hiljalleen, vaikka se on aluksi ollut niin paha, että ei ole uskonut selviävänsäkään aina.

Mä olen ehkä vähän outo ihminen puhumaan näistä asioista, koska mulla on itselläni tosi suuria ongelmia asioiden lopettamisessa. Olen esim. kaikkiin kavereihinkin katkaissut aina yhteydet ja tiedän, että tulen varmasti katkaisemaan yhteydet joskus nykyisiin koulukavereihinkin, vaikka ne on kivoja eikä niissä ole mitään vikaa. Mä luulen, että mua vaan pelottaa liikaa päästää ihmisiä liian lähelle. Kun aina jos on tuntenut jonkun ihmisen kauemmin niin jossain vaiheessa alkaa ahdistaa ja toivoisi että kukaan ei tietäisi itsestä mitään. Tuntuu että silloin on hyvä olla, kun kukaan ei tiedä mitään. En kyllä oikeasti tajua itse kovin hyvin miksi teen tällaista, mutta se syy on jokin ahdistus, jota en kestä. En tiedä koenko sitten, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä minua ja se tuntuu kaikkein pahimmalta, kun ne luulevat ymmärtävänsä eivätkä kuitenkaan ymmärrä. Kavereiden kanssa on ehkä tuntunut siltä. Tai en tiedä. Mutta kuitenkin sellainen asioiden katkaisu ja ihmisten unohtaminen on mulle poikkeuksellisen normaali tapa toimia. Sellainen tuttu ja turvallinen tapa. On se kai sitäkin, että koen itseni riittämättömäksi enkä tahdo, että kukaan tuntee. Mutta olen yrittänyt sen asian kanssa tehdä töitä. Ei vaan tunnu, että se olisi kauheasti muuttunut.
Niin sitten jos tapahtuu jotain ikävää, jonka kohtaaminen olisi muutenkin vaikeaa, niin katkaisen asiat mielestäni, kun se on se tuttu keino, joka on aina lievittänyt ahdistusta.
Koen, että tietyllä tavalla asioiden katkaisu oli kyllä mun vikaa, vaikka jotain ikävää hänen kanssaan tapahtuikin. Mutta en itse osannut olla aikuinen ja yrittää selvittää sitä asiaa sen sijaan, että aloin vaan tiputtaa kaikkea häneen liittyvää pois elämästä. Tartuin siihen helppoon ja tuttuun keinoon sen sijaan, että olisin yrittänyt selvittää asioita, kertoa miltä tuntui ja pitää kiinni siitä, mikä oli mulle tärkeää eli hänestä. Toisaalta en usko, että osaisin vieläkään pitää kiinni, jos tönäistään pahasti pois. Se on aina ollut kauhean vaikeaa. Olen sellaisissa asioissa vähän luovuttaja. Hänestä kyllä yritin pitää enemmän kiinni kuin kenestäkään muusta olen koskaan yrittänyt.
Mutta siis mun päässä pyörii joku levy, että elämä on luopumista jotenkin positiiviseen sävyyn. Koen niin, että kun elämä on luopumista, niin mulla menee hyvin. Se on asia, jossa mun kivunsietokyky on huippua, tunnen kontrollin tunnetta ja iloisuutta, koska vaikea asia ei satukaan, kun on niin tottunut. Se on huono ajatusmalli, haluan siitä eroon.
Ja kyllä kaiken taustalla on se, että jos päästän jonkun liian lähelle, niin en koskaan voi menettää sitä, ehkä se sattuisikin ja kaikki oma voiman tunnekin olisi mennyt kun ei osaisikaan luopua. Ja hän oli jo liian lähellä sellaista. Hänen kanssaan ei myöskään tuntunut samalta, tuntui että hän jotenkin ymmärsi mua eri tavalla, vaikka ei ehkä ymmärtänytkään, mutta eri tavalla kuitenkin. Ja sisimmässä kuitenkin halusin sen yhden läheisen henkilön, josta ei tarvitsisi päästä eroon.
Oli nyt vähän sekava selitys, eikä tarkoita muuten sitä, että haluaisin sustakin joskus eroon :) En ihan oikeasti halua. Sitä tunnetta on vaikea selittää ja tiedän kyllä etukäteen jos se on tullakseen. Lähinnä se liittyy koulukavereihin ja sellaisiin.
Mutta siis yritin selittää sitä miksi jotkut ihmiset käyttäytyy jollain tavoilla. Mä ajattelin joskus, että en tule enää koskaan ajattelemaan häntä, en halunnut ajatella ainuttakaan asiaa mitä meidän välillä oli koskaan tapahtunut. Ja se tuntuu jotenkin tosi paljolta, että mä ajattelen häntä nyt, vaikka mun tavat toimia tällaisissa asioissa on mitä on. Kukaan muu kuin hän ei varmasti olisi saanut sitä ajatusrakennelmaa ja toimintatapaa kaadettua.
Ja vaikka mulla onkin tällainen ongelma, niin olen silti vakaa. En edes päästä sellaisia ihmisiä enää lähelle, jotka saatan vaan yhtäkkiä katkaista elämästä. Eikä se siis johdu kenestäkään ihmisestä, vaan siitä että en kai itse koe riittäväni. Ja työskentelen niiden ajatusten kanssa jatkuvasti, jotta saan ne normaaliksi.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Nämä aikaisemmat jutut monimutkaisti mun ajatuksia siten että kun tämä homma mikä oli tän ketjun alussa tapahtui niin mulla oli silti vielä niin paljon positiivisia ajatuksia tytöstä että ei yhtään tiennyt mitä pitäisi ajatella. Ja samalla olin kiitollinen kaikista niistä mukavista hetkistä joita meillä oli vaikka ne tekivätkin kaikesta ikävästä sitten vaan kivuliaampaa ja sai minut epäilemään itseäni vaan enemmän. Sattui aika paljon kun ajatteli että se kaikki on mennyttä. Kai mä vaan ajattelen aina kaikkea liikaa...

On mulla noita harrastuksia mielessä ollu mutta ei ole ollut mahdollisuutta harrastaa. Kun on pieni paikkakunta missä sosiaaliset palvelut on mitä sattuu niin ei mahda mitään. Siksi harrastelenkin itsekseni :)

Kyllä se toimi se lääkitys silloin mutta nyt sitä ei enää ilmankaan ole paljoa sitä migreeniä niin jätin pois.

Ei pysty keskittymään kunnolla niin vähän lyhyt tarina tällä kertaa, koitan miettiä lisää vielä...

Lue lisää

Ja siis mun pitää kyllä sanoa omasta tilanteestani, että menin sellaiseksi, että en enää itsekään tunnistanut itseäni. Musta tuntui joskus, että hän hylkäsi mut ja vaikka en sitä itse ehkä tajunnutkaan, niin se tuntemus teki mun käyttäytymisestä ihan älytöntä. Huomaan, että siinä on itselläni ongelma. Että jos koen tärkeän henkilön hylkäävän, niin en enää hallitse itseäni ja saatan käyttäytyä kun mikäkin ääliö. Kaikki mahdollisimman vaarallinen ja tuhoava oli kaikista parhaimman tuntuista. Näin jälkeenpäin ajatellen en edes tunnista itseäni. Mä nyt myönnän muutaman inhottavan asian, jota ei ehkä pitäisi ja joidenka lukeminen voi ärsyttää, mutta sanon ne että ne on pois mun mielestä ja pystyn olemaan avoin niistä. Ja ehkä jotenkin ilmaisemaan sen, että tunnen että haluan pyytää häneltä anteeksi. Vaikeeta sanoa jotenkin järkevästi, mutta siis nuorallakävely sen kanssa, että tuleeko raskaaksi, tai tahallinen piittaamattomuus asiasta tuntui juuri sellaiselta vaaralliselta ja tuhoavalta jota koko ajan haki lievittämään sitä hylkäämisen tunnetta. Se oli ehkä kaikkein typerintä mitä tein, koska en vaan välittänyt seurauksista, en itsestäni enkä mistään. En siis todellakaan välittänyt itsestäni, koska en ole koskaan ollut sellainen, että haluaisin lapsia hinnalla millä hyvänsä. En halua ottaa itse kantaa asiaan, mutta tämä joku ihminen sanoi, että en edes halua lapsia hänen kanssaan, mutta on varma siitä että olisin halunnut niitä sen ihmisen kanssa, josta olen tässäkin kertonut. En ota kantaa tuohon, mutta olen tehnyt todella ääliömäisesti, kun olen yrittänyt hoitaa hylkäämiskokemuksia tuollaisella käytöksellä, jota en edes voi uskoa että olen tehnyt.
Ahdistaa kertoa tämä, mutta halusin nyt vaan sanoa sen pois mielestä.

Häpeän itseäni kohtuu paljon juuri nyt, anteeksi jos kirjoitus menee jotenkin omituiseksi. Yritän selvitä sen häpeän kanssa :) Aina se vähän helpottaa, kun sitä vaan yrittää kohdata.

Mitä tarkoitat sillä, että ne sai sut epäilemään itseäsi vielä enemmän? Millä tavalla epäilemään? Siis epäilemään teidän välejä, itseäsi vai mitä? En tajunnut, kun on niin paljon asioita mitä voi aina epäillä :)

Kyllä sä sen tiedät ihan varmasti, että itse voi vaikuttaa aina kun ei vaan anna asioiden mennä. Niin kuin korjasit välit siihen kaveriisikin. Jos on johonkin ihmiseen vahva side, niin aika pahoistakin välirikoista on mahdollisuus selvitä. En tiedä palautuuko asiat aina samanlaisiksi kuin ennen, mutta voihan aina olla vähän paremminkin. Ainakin jos on ihmisenä muutamaa avartavaa kokemusta rikkaampi. Joskus on hyvä sattua, niin voi huomata mitä kannattaa korjata.
Vaikka ajattelisikin liikaa, niin jos vaan aina yrittäisi muistaa sen oman mahdollisuuden vaikuttaa, niin ehkä ei vajoaisi ihan niin syvälle siihen sattumiseen.
Kyllä muhunkin sattui ajatella että kaikki on mennyttä. Siitä huolimatta, vaikka olen se ainainen luopuja. Mutta ihan hyvä että sattui. Ainakin se kertoi siitä millaiset tunteet häntä kohtaan on, jos ei sitä muuten halunnut enää silloin tajuta.

Tuntuuko susta muuten siltä, että pelkäisit mukavia hetkiä, kun ne tekee sattumisesta pahempaa? Mä ainakin osaksi torjun haaveilua siksi, että pelkään sitä liian hyvää oloa. Mutta olen kyllä nykyään alkanut miettiä, että pitää yrittää olla pelkäämättä sattumista. Koska tietää, että kestää sen ja on paljon enemmän keinoja selvitä sen kanssa kuin ennen. Enkä ehkä enää pelkääkään sitä hyvää oloa niin paljon. Tuntuu että on jotenkin hyväksynyt sitä, että on hyvää oloa ja on huonoa, mutta kun on paljon sitä hyvääkin, niin jää plussan puolelle.

Itsekseen harrastaminen on kyllä oikeasti fiksuinta. Saa tehdä silloin kuin huvittaa. Hei, jokaisessa kunnassa on ainakin yksi pitsinnypläyskerho ja yksi nokkahuilukuoro. Älä pilkkaa kuntasi palveluita :) Olen ollut joskus ompeluseurassa tekemässä himmeleitä, olen hyvin ylpeä siitä koska kuulostaa niin mummomaiselta. Ajattelin kyllä oikeasti, että voisi joskus kokeillakin tehdä jonkun ison himmelin, mutta en tiedä jaksaisiko sitä mennä ikinä keräämään kaisloja ja vielä sitten liotellakin niitä. Mutta mulla on päänsisäinen harrastuskalenteri ainakin täynnä, kun joskus jaksaisi kaikkea aloittaakin. Säkin joudut menemään paikalliselta ompeluseuralta kinuamaan tekemistä, jos kerran on liian pieni paikkakunta eikä muuta oo. Olen myös ylpeä, että maatalousnaiset muistaa mua juhlapäivinä ja että meillä kotona on pidetty kinkerit kun olin lapsi. Kuulemma kaupungeissa ei pidetä kinkereitä. Eikä kai enää maaseudullakaan kovin paljoa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Nämä aikaisemmat jutut monimutkaisti mun ajatuksia siten että kun tämä homma mikä oli tän ketjun alussa tapahtui niin mulla oli silti vielä niin paljon positiivisia ajatuksia tytöstä että ei yhtään tiennyt mitä pitäisi ajatella. Ja samalla olin kiitollinen kaikista niistä mukavista hetkistä joita meillä oli vaikka ne tekivätkin kaikesta ikävästä sitten vaan kivuliaampaa ja sai minut epäilemään itseäni vaan enemmän. Sattui aika paljon kun ajatteli että se kaikki on mennyttä. Kai mä vaan ajattelen aina kaikkea liikaa...

On mulla noita harrastuksia mielessä ollu mutta ei ole ollut mahdollisuutta harrastaa. Kun on pieni paikkakunta missä sosiaaliset palvelut on mitä sattuu niin ei mahda mitään. Siksi harrastelenkin itsekseni :)

Kyllä se toimi se lääkitys silloin mutta nyt sitä ei enää ilmankaan ole paljoa sitä migreeniä niin jätin pois.

Ei pysty keskittymään kunnolla niin vähän lyhyt tarina tällä kertaa, koitan miettiä lisää vielä...

Lue lisää

EIII kolmeen osaan! :D

Unohdin sanoa aikaisemmin, että hyvä että sulla oli nälkä :) Saat unta ja ruoka maittaa.
Laukaiseeko sulla muuten jotkut tietyt asiat sitä migreeniä? Esimerkiksi vaikka tuntuuko tietokoneruudun tuijottaminen miltä? Mun siskollakaan ei ole migreeniä, mutta sen verran sille migreenin kaltaisia asioita periytynyt, että sille tulee aina voimakkaista hajuista normaalia päänsärkyä. Mun käsittääkseni migreeninkin voi hajut laukaista. Mun siskolla alkaa särkeä päätä tosi helposti esim. hiuslakan hajusta. Ja jonkun hajuvesiosaston läpi se ei pysty kävelemään ollenkaan. Onko sulla sellaista?

Mä nyt vielä sanon, että sä et ahdista mua. Musta tuntuu, että sä tavallaan ymmärrät ja musta tuntuu tosi hyvältä kirjotella sun kanssa. Toivottavasti uskot sen, koska en jaksa selittää enempää :D Mulla on tämän päivän kuntopyöräkilometrit polkematta ja meen nyt polkemaan ne. Hyvää yötä :)

................ kirjoitti:

EIII kolmeen osaan! :D

Unohdin sanoa aikaisemmin, että hyvä että sulla oli nälkä :) Saat unta ja ruoka maittaa.
Laukaiseeko sulla muuten jotkut tietyt asiat sitä migreeniä? Esimerkiksi vaikka tuntuuko tietokoneruudun tuijottaminen miltä? Mun siskollakaan ei ole migreeniä, mutta sen verran sille migreenin kaltaisia asioita periytynyt, että sille tulee aina voimakkaista hajuista normaalia päänsärkyä. Mun käsittääkseni migreeninkin voi hajut laukaista. Mun siskolla alkaa särkeä päätä tosi helposti esim. hiuslakan hajusta. Ja jonkun hajuvesiosaston läpi se ei pysty kävelemään ollenkaan. Onko sulla sellaista?

Mä nyt vielä sanon, että sä et ahdista mua. Musta tuntuu, että sä tavallaan ymmärrät ja musta tuntuu tosi hyvältä kirjotella sun kanssa. Toivottavasti uskot sen, koska en jaksa selittää enempää :D Mulla on tämän päivän kuntopyöräkilometrit polkematta ja meen nyt polkemaan ne. Hyvää yötä :)

Lue lisää

Eih, avasin kirjanmerkin tähän päälle kun oli jo puolivälissä menossa o_o

Mut joo, en mä pelkää onnellisia hetkiä tai mitään, ne on aina mukavia, mutta sitten kun jotain sattuu niin jotenkin ne mukavat muistot iskee piikkeinä sydämeen höyhenten sijaan. Kaikesta ajattelee vaan että mitä on menettänyt. Vaikka enhän minä niitä kokemuksia oikeasti menetä, se on vaan hankala ajatella niin. Ja kaikkiin näihin kokemuksiin tulee sellainen varjo, joka kerta kun niitä kivoja juttuja muistelee jokin osa sisimmästä kokee vihlaisun joka koskee. Samoin kun jotain ikävää sattuu että toista alkaa vihaamaan toivoo että ei olisi mitään kivaa koskaan toisen kanssa tehnyt ettei tämä toinen olis päässy taas lähelle lopulta repimään mua hajalle. Muistan kun tän tytön kanssa meni mun puolelta ainakin usko kaikkeen niin istuin lattialla seinän vieressä ajatellen kaikkea mahtavaa mitä meidän välillä oli ollu ja kirosin kaiken sen alimpaan helvettiin ja yritin lukita sinne. Mutta ne on alkanut taas tulla sieltä ulos ja nyt jo jopa uskon itsekin vähän siihen että ehkä mä olen kuitenkin tälle tytölle jotain. Jos on hyvä päivä. Jos ei niin se kaikki hautautuu taas harmaan massan alle piiloon. Sitten kun taas paistaa aurinko ja saa tämän massan hajoamaan niin kukat pääsee taas esiin. Hienoja vertauksia, runosuoni sykkii :D:D (ja tähän kohtaan kopioin tämän ettei taas häviä)
En siis osaa luopua mistään ikävästä. Enkä halua luopua mistään muustakaan. En siis yhtään mistään, mulla on tietokoneella ja varmuuskopioissa ihan kaikki mun netissä/mesessä käydyt keskustelut kaikkien ihmisten kanssa. Tekstareita säilytän niin pitkään kuin mahdollista jnejne. Mä en halua päästää menneestä irti vaikka joskus se olisikin viisasta. Mutta en mä voi sille mitään, muistot on mulle liian tärkeitä ja arvokkaita. Ja samalla kivuliaita monessa tapauksessa.
Sen olen huomannut että vaikka itse osaisi neuvoa muita miten hyvin niin silti itse voi mokata tosi pahasti kaikessa. Olen tätä mun läheisintä ystävää neuvonut lukemattomat kerrat elämässä (se on mua vähän nuorempi niin kuunteleekin jopa mitä sanon :)) ja silti itse olen mokannut ainakin ihmissuhteissa aika pahasti. Tai siltä musta on tuntunut, otan aina kaikki syyt itseeni. Joskus yläasteella muistan kun tunsin syyllisyyttä jos koko luokka joutui puhutteluun vaikka en itse ollut edes tehnyt mitään. Sitten ne muutti käytäntöä ja pääsin pois aina puhutteluista kun en mitään ollut tehnyt :D
Mutta siis kyllä musta itsestänikin tuntuu välillä hölmöltä neuvoa muita kun itsellä on mennyt moni asia niin eri tavalla. En tiedä mikä siinä sitten on, mokaan aina tilanteen ollessa päällä.

Vähän yllätti toi mitä kerroit että millaiseksi olit mennyt. Mutta tuo kuulostaa juuri sellaiselta mitä ihminen tekee suruissaan tai vihoissaan. Kyllä minäkin tein hölmöjä asioita jonkin verran kun oli huonosti asiat, otin ihan turhia riskejä ja tuntui vaan siltä että ihan sama vaikka sattuisikin, siinähän näkee kuka välittää kun makaa sairaalassa. Esim autolla ajamaan kovasti tielle jossa ei ole koskaan ketään yöllä, öisin kävelemässä vaan jonkun kadun läpi vaikka olis häijyn näköistä porukkaa edessä jnejne. Pari kertaa sain jonkun juopon perääni mutta eihän ne mitään kännissä tajua niin nopeasti niistä eroon pääsi. Samoin joskus viinalla läträämään vaan parina iltana. Kaveritkaan ei kyselly mitään että mikä on. En minä normaalisti juo juuri ollenkaan niin mietin vaan että mitähän ne sanoo. Vaikka ei sitä siinä välittänyt. En tiedä välittikö nekään, en ainakaan saanut siitä mitään kuulla. Mutta siis ihan tyhmiä juttuja joissa jos joku olis menny vikaan niin olis voinu käydä huonosti. Siis tosi huonosti. Onneksi ei käynyt vaikka silloin sitä jotenkin toivoikin.
En mä siis mitään suoraan itselleni tehnyt, en vain piitannut enää vaikka jotain tapahtuisikin.
Mutta siis toi sun kokemus on vähän samanlainen ja aikas surullinen. Tälläsistä jutuista pitäs vaan ottaa opiksi, sitähän se elämä on, kokemista ja korjaamista. Tosin ei sitä aina osaa ajatella niitä oppeja jotka on jo kerran kantapään kautta koettu jos on sydän rikki. Ei sitä osaa ajatella. Ei tuo eka kerta mullakaan ollut kun sattuu henkisesti ja edellisilläkin kerroilla ollut samanlaisia fiiliksiä.
Eihän sulle käynyt kuitenkaan mitään silloin kun olit sellasessa tilassa? Toivon vilpittömästi että ei.

................ kirjoitti:

EIII kolmeen osaan! :D

Unohdin sanoa aikaisemmin, että hyvä että sulla oli nälkä :) Saat unta ja ruoka maittaa.
Laukaiseeko sulla muuten jotkut tietyt asiat sitä migreeniä? Esimerkiksi vaikka tuntuuko tietokoneruudun tuijottaminen miltä? Mun siskollakaan ei ole migreeniä, mutta sen verran sille migreenin kaltaisia asioita periytynyt, että sille tulee aina voimakkaista hajuista normaalia päänsärkyä. Mun käsittääkseni migreeninkin voi hajut laukaista. Mun siskolla alkaa särkeä päätä tosi helposti esim. hiuslakan hajusta. Ja jonkun hajuvesiosaston läpi se ei pysty kävelemään ollenkaan. Onko sulla sellaista?

Mä nyt vielä sanon, että sä et ahdista mua. Musta tuntuu, että sä tavallaan ymmärrät ja musta tuntuu tosi hyvältä kirjotella sun kanssa. Toivottavasti uskot sen, koska en jaksa selittää enempää :D Mulla on tämän päivän kuntopyöräkilometrit polkematta ja meen nyt polkemaan ne. Hyvää yötä :)

Lue lisää

Mutta en syyllistä sua mistään, kaikilla on ikävät kokemuksensa. Hyvä vaan että kerroit, jos se helpottaa sua. Ja hävetä sun ei tarvitse mutta se on hyvä jos häpeät. En sano pahalla, en siis edelleenkään syyllistä sua mitenkään, mutta se häpeä on jonkinlainen puolustusreaktio. Se saa ihmisen välttämään vastaavanlaista tilannetta tulevaisuudessa ja kertoo että omatunto on edelleen tallella ja että tapahtuneesta pitää oppia. Häpeän tunteminen on parempi kuin jos sitä ei ikinä tuntisi vaikka tekisikin jotain. Mulla se tosin on enemmän kääntynyt joka kerta vihaksi: miksi pitää olla näin tyhmä?

Ja joo, jotkin asiat saa ton migreenin laukeamaan. Mulla on hajut jonkun verran kanssa mutta tuo liikunta alkaa useimmiten särkemään päätä. Ei ihan kovaa migreeniä sillä saa mutta koskemaan alkaa kuitenkin. Tietokoneella olo ei oikeastaan ole paha jos pitää taukoja ja tekee välissä muutakin.

Mutta nyt väsyttää taas niin voisin lopetella tältä erää, huomenna voisin mennä sinne pitsinnyplääjien luokse ja pyytää harrastusta ;)

Hyvää yötä sulleki, nuku hyvin!

Kiinnostaako? kirjoitti:

Mutta en syyllistä sua mistään, kaikilla on ikävät kokemuksensa. Hyvä vaan että kerroit, jos se helpottaa sua. Ja hävetä sun ei tarvitse mutta se on hyvä jos häpeät. En sano pahalla, en siis edelleenkään syyllistä sua mitenkään, mutta se häpeä on jonkinlainen puolustusreaktio. Se saa ihmisen välttämään vastaavanlaista tilannetta tulevaisuudessa ja kertoo että omatunto on edelleen tallella ja että tapahtuneesta pitää oppia. Häpeän tunteminen on parempi kuin jos sitä ei ikinä tuntisi vaikka tekisikin jotain. Mulla se tosin on enemmän kääntynyt joka kerta vihaksi: miksi pitää olla näin tyhmä?

Ja joo, jotkin asiat saa ton migreenin laukeamaan. Mulla on hajut jonkun verran kanssa mutta tuo liikunta alkaa useimmiten särkemään päätä. Ei ihan kovaa migreeniä sillä saa mutta koskemaan alkaa kuitenkin. Tietokoneella olo ei oikeastaan ole paha jos pitää taukoja ja tekee välissä muutakin.

Mutta nyt väsyttää taas niin voisin lopetella tältä erää, huomenna voisin mennä sinne pitsinnyplääjien luokse ja pyytää harrastusta ;)

Hyvää yötä sulleki, nuku hyvin!

Lue lisää

Olin niin unelias, että painoin puolivahingossa kellon torkulle ja pitää nyt mennä muutamaksi tunniksi kouluun. Vastaan sitten kun tuun. Nyt on pakko mennä, koska mäkin olen kiltti oppilas enkä ole koskaan myöhässä :D Oikeasti menen varmuuden vuoksi vielä aikasemmalla bussilla, jos bussi on joskus myöhässä :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Mutta en syyllistä sua mistään, kaikilla on ikävät kokemuksensa. Hyvä vaan että kerroit, jos se helpottaa sua. Ja hävetä sun ei tarvitse mutta se on hyvä jos häpeät. En sano pahalla, en siis edelleenkään syyllistä sua mitenkään, mutta se häpeä on jonkinlainen puolustusreaktio. Se saa ihmisen välttämään vastaavanlaista tilannetta tulevaisuudessa ja kertoo että omatunto on edelleen tallella ja että tapahtuneesta pitää oppia. Häpeän tunteminen on parempi kuin jos sitä ei ikinä tuntisi vaikka tekisikin jotain. Mulla se tosin on enemmän kääntynyt joka kerta vihaksi: miksi pitää olla näin tyhmä?

Ja joo, jotkin asiat saa ton migreenin laukeamaan. Mulla on hajut jonkun verran kanssa mutta tuo liikunta alkaa useimmiten särkemään päätä. Ei ihan kovaa migreeniä sillä saa mutta koskemaan alkaa kuitenkin. Tietokoneella olo ei oikeastaan ole paha jos pitää taukoja ja tekee välissä muutakin.

Mutta nyt väsyttää taas niin voisin lopetella tältä erää, huomenna voisin mennä sinne pitsinnyplääjien luokse ja pyytää harrastusta ;)

Hyvää yötä sulleki, nuku hyvin!

Lue lisää

Ääh, en kestä kun tää teksti ei meinaa mahtua, varmaan jo joku viides kerta, kun tuo huutaa, että liian pitkä, niin päätin kirjoittaa tähän vielä tietysti tämän lisää :)

Mua aina pelottaa, että onnistun jotenkin kadottamaan kaiken juuri, kun on kirjoittanut, koska se on tapahtunut muutaman kerran ja se on aina yhtä mukavaa :)

Niin, ehkä siinä menettää kuitenkin palan niistä kokemuksista. Niiden lämmittävyyden tai jotain sellaista. Kun tulee se varjo niiden päälle. Mä tiedän kanssa tuon tunteen, että kokee sisimmässään sellaisen vihlaisun kun muistelee. Kyllä sitä tavallaan on silloin menettänyt jotain, jos ei voi muistella ilman kipua sellaista, joka ennen lämmitti. Mutta olen huomannut kyllä, että se vihlaisu on alkanut mennä ainakin mulla vähän pienemmäksi. Joskus se oli niin paha, että ei voinut ajatella ollenkaan, tuli niin huono olo. Että tavallaan ne muistot saa takaisin ilman kipua, jos vaan onnistuu käsittelemään asiaa. Se vihlaisu kertoo minusta siitäkin, että ei ole käsitellyt kunnolla. Mua vihloo muistot kaikkein pahiten sellaisina hetkinä kun vaan syyttelen itseäni. Joten ehkä sellaisen asian käsittely on hyväksi siihenkin.
Silloin vihaisena tuntui siltä, että haluaisi ottaa kaikki muistot kokonaan pois. Musta tuntui ihan samalta, että toivoi, että ei edes muistaisi kuka se toinen on, jotta voisi kuvitella, että se ei koskaan ole päässytkään lähelle. Teki mieli kieltää, että se on koskaan merkinnytkään mitään. En tiedä miksi sitä käyttäytyy vihaisena niin. Onko se jotain sellaista, että jos yrittää kieltää sen toisen olemassaolon niin samalla muka kaikki tuskakin häviäisi. En tiedä, mutta tunnistan nuo tunteet niin hyvin.
Mä taas revin päiväkirjan sivuja joihin olin kirjoittanut hänestä ynnä muuta vastaavaa jätesäkkiin ja kiljuin aina välillä, että vittu mikä kusipää ja revin kaikki tavarat hyllystä, että mihinkään ei vaan jää mitään ja heitin roskiin ja päätin, että en enää koskaan ajattele sitä. Vannoin, että en enää koskaan ajattele sitä. Se oli juuri kanssa siksi, kun oli mennyt usko kaikkeen. Mutta mulla toimi tuo ihan yhtä hyvin kuin sulla ne alimpaan helvettiin kiroamiset :D Välillä kyllä mietin, että luulinko oikeasti, että voin niin vaan unohtaa ja lakata välittämästä. Silloin todella vihaisena kyllä luulin. Nyt se tuntuu vähän lyhytnäköiseltä, olisi ehkä pitänyt tietää kaikista jutuista, että unohdanko sittenkään. Mutta sun helvettiloitsuissa oli sitten hieman vikaa :) Se tuntuu hassulta, että olet kironnut ensin alimpaan helvettiin ja sitten puhut samasta asiasta kuinka kukat pääsee esiin :D Hassua, vaikka kuvaakin hyvin munkin tunteita :) Mielialavaihtelut asiaan liittyen käy aina aika ääripäissä.
Varmasti olet sille tytölle jotain. Ei sellaiset siteet katkea helposti. Tilanteet vaan vähän vaikeuttaa sitä sellaista, että osaisi näyttää selkeämmin tunteitaan.

Mä ajattelin joskus, että olin outo, kun en halunnut vaihtaa puhelinta sen takia, että tekstiviestit häviää :) Vaikka siellä ei edes ollut mitään tärkeää. Jotenkin vaan tuntui, että menneisyys häviää jos nekin. Mutta jos sulla on mesekeskustelutkin varmuuskopioissa, niin ehkä en olekaan pahimmasta päästä :) Siis oikeasti mulla on kyllä ihan samaa luopumisongelmaa, vaikka ihmisistä aina luovunkin. Mutta siis katson aina ihan kauhuissani niitä kaikkia hamstraamisdokumenttejä ja mietin tuleeko musta isona sellainen :) Joudun pitämään itselleni tosi tiukkaa kuria etten kerää liikaa tavaraa, koska en vaan osaa heittää mitään pois. Säästän kaiken, koska niille voi olla myöhempää käyttöä ja saatan joskus tarvita. Säästäisin esim. kaikki pakkausstryksitkin ellen pitäisi itselleni hieman kuria. Ja kaikkia putken paloja ja vastaavia säästän, ja kun mietin miksi niitä pitää säästää, niin ajattelen, että kyllähän MacGyverkin tarvitsi kaikkea. Ja kaikenlisäksi tykkään siitä, että on sillä tavalla siistiä, että pöydät on tyhjiä rojusta ja kaikki mahdollinen on kaappien ovien takana, niin ärsytän itseäni hamstraamisella. Vaikka se pysyykin ihan kontrollissa. Tosin mulla on yksi pieni mökki täynnä mun tavaraa kodin lisäksi. Mutta siellä ei ole styroksia, vaan huonekaluja ja vastaavaa tarpeellista. Mutta kai se on vähän riistäytynyt, kun en saisi millään tavaroitani mahtuumaan kotiin.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Mutta en syyllistä sua mistään, kaikilla on ikävät kokemuksensa. Hyvä vaan että kerroit, jos se helpottaa sua. Ja hävetä sun ei tarvitse mutta se on hyvä jos häpeät. En sano pahalla, en siis edelleenkään syyllistä sua mitenkään, mutta se häpeä on jonkinlainen puolustusreaktio. Se saa ihmisen välttämään vastaavanlaista tilannetta tulevaisuudessa ja kertoo että omatunto on edelleen tallella ja että tapahtuneesta pitää oppia. Häpeän tunteminen on parempi kuin jos sitä ei ikinä tuntisi vaikka tekisikin jotain. Mulla se tosin on enemmän kääntynyt joka kerta vihaksi: miksi pitää olla näin tyhmä?

Ja joo, jotkin asiat saa ton migreenin laukeamaan. Mulla on hajut jonkun verran kanssa mutta tuo liikunta alkaa useimmiten särkemään päätä. Ei ihan kovaa migreeniä sillä saa mutta koskemaan alkaa kuitenkin. Tietokoneella olo ei oikeastaan ole paha jos pitää taukoja ja tekee välissä muutakin.

Mutta nyt väsyttää taas niin voisin lopetella tältä erää, huomenna voisin mennä sinne pitsinnyplääjien luokse ja pyytää harrastusta ;)

Hyvää yötä sulleki, nuku hyvin!

Lue lisää

Mutta siis oikein pahasti kun tulee surulliseksi, niin silloin takerrun tavaroihin vielä pahemmin. Siis kerran en pystynyt heittämään pois nenäliinoja, joihin olin itkiessäni niistänyt :D Kun tuntui, että ne on ainoita asioita, jotka ei ikinä itsekseen lähde kävelemään pois. Piilotin ne johonkin hyllyyn, kun en pystynyt heittämään niitä pois, yököttävää :D Mutta sitten muutaman viikon päästä kyllä heitin ne roskiin, kun oli parempi olo. Ja ruokaa on pakko olla kaapit aina täynnä, muuten ei ole turvallinen olo. Varmuuden vuoksi pitää olla monta tölkkiä hernekeittoakin varalla, vaikka en edes koskaan syö sitä. Joskus oli pakko olla myös jotain sellaista maitoa, joka säilyy kauan ja lämpimässä, mutta en koskaan juonut sitä ja se oli varmaan pahaa, mutta sitäkin piti olla varalla kaapeissa. Enkä edes valmistaudu ydinsotaan, vaan tarvitsen ne vaan jokapäiväistä turvallisuuden tunnetta varten. Mutta siis jollain tavalla nuo on ehkä samankaltaisia asioita kuin sun kertomat jutut. Mutta en siis aio koskaan tulla sellaiseksi hamstraajaksi, jolle pitää tehdä interventioita. Ja mua aina surettaa niin paljon katsoa niitä dokumentteja, kun niille tilataan roskalava ja tavarat viedään pois. Mutta siis oikeasti olen vielä ihan järjissäni sen asian suhteen :) Ehkä sullakin on vastaavia taipumuksia, kun noissa muistojutuissa ne ilmenee noin vahvasti. Ehkä me molemmat saadaan joskus roskalava :) Mullakin kyllä on tekstiviestit aina tukossa, kun poistan aina korkeintaan yhden kerrallaan ja sitten pitää miettiä aina kauhean kauan minkä poistaa. Mutta onneksi säkin säilytät joitain asioita tuollaisella antaumuksella :) Kun musta on aina tuntunut ihan oudolta, kun kukaan ei ymmärrä miten jotain ei voi osata heittää pois. Mutta onneksi en ollutkaan yksin sellainen :)

Älä ota syitä itseesi. Ei saa tehdä niin. Etenkin ihmissuhteissa on aina kaksi. Ei sellaisessa tilanteessa kukaan voi ottaa syitä vaan niskoilleen. Aina asiaan vaikuttaa kaksi. Ja vaikka olisi niin, että toinen tekisi jotain selkeästi tuhoavaa, niin siihen asiaan on vaikuttanut kaikki asiat ennen sellaista. Se millainen toinen on ollut ennen sitä. Joten koskaan kukaan ei ole yksin vastuussa. Asiat kaatuu aina molempien takia. Ei pidä ajattella mitään syyllisyys asiaa liikaa yksinkertaistaen, vaan ymmärtää molempien rooli.
Mutta eikö se ole hyvä, että kuitenkin osaat neuvoa sitä ystävääsi. Sehän kertoo ettei sun pitäisi mikään toivoton tapaus olla ihmissuhteissa, että osaat kyllä. Eikä ehkä liikaa pitäisi miettiä sitä, että jos on joskus tullut mokattua. Eikä ainakaan ajatella, että aina mokaa, koska se on vähän sellaista itseään toteuttavaa. Ja sä osaat kyllä, koska olet osannut neuvoa kaveriasikin.
Tietysti ne on isoja asioita, mutta ehkä sun olisi hyvä olla miettimättä niitä liikaa. Vaikka pyyhi pöytää vähän mielessäsi. Sä olet varmasti oppinut niistä mokaamisista ihan tarpeeksi, niin nyt voit irrottaa niistä ja olla miettimättä niitä. Etenkin, kun koet sitä syyllisyyttä noin helposti. Kun ei mikään ollut sun syy.

Ne varmaan huomasi kuinka ne laittoi sut kärsimään viattomana kilttinä oppilaana ja niiden oli pakko muuttaa käytäntöä :) Sä oot ollut ihanan kiltti :D Tosin en muuta ajatellutkaan. Tunnollisuudesta huolimatta mä olen muuten kerran yläasteella joutunut jopa jälki-istuntoon :D Koko luokka päätti hidastella takaisin koululle kävelyssä, jotta voitiin lintsata tunnilta. Ja mutkin oli suostuteltu siihen. Tosin pääsin sitten jälki-istunnosta pois ajoissa, kun olin tehnyt siellä niin kiltisti tehtäviä ja opettaja ei kuulemma uskonutkaan, että se olisi mun idea ollut :D Ja joku lapsuudenkaveri pitää sitä vieläkin omana suurena saavutuksenaan, että sai mulle jälki-istuntoa :) No ehkä se oli kiva kerran kokea, en varmaan olisi tiennyt miten sellaista yksinään onnistuu edes saamaan. Mutta siis mä olin aina kanssa tosi tunnollinen. Muistan kyllä muuten vähän samanlaisen jutun, että joskus ekalla luokalla joku koulun pallo oli hävinnyt välitunnilla ja tunsin syyllisyyttä siitä, vaikka en ollut koko palloon edes koskenut. Ja se oli tosi kamala tunne. Mutta en muuta hetkeä muista, ehkä en sitten muulloin niin pahasti tuntenut.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Mutta en syyllistä sua mistään, kaikilla on ikävät kokemuksensa. Hyvä vaan että kerroit, jos se helpottaa sua. Ja hävetä sun ei tarvitse mutta se on hyvä jos häpeät. En sano pahalla, en siis edelleenkään syyllistä sua mitenkään, mutta se häpeä on jonkinlainen puolustusreaktio. Se saa ihmisen välttämään vastaavanlaista tilannetta tulevaisuudessa ja kertoo että omatunto on edelleen tallella ja että tapahtuneesta pitää oppia. Häpeän tunteminen on parempi kuin jos sitä ei ikinä tuntisi vaikka tekisikin jotain. Mulla se tosin on enemmän kääntynyt joka kerta vihaksi: miksi pitää olla näin tyhmä?

Ja joo, jotkin asiat saa ton migreenin laukeamaan. Mulla on hajut jonkun verran kanssa mutta tuo liikunta alkaa useimmiten särkemään päätä. Ei ihan kovaa migreeniä sillä saa mutta koskemaan alkaa kuitenkin. Tietokoneella olo ei oikeastaan ole paha jos pitää taukoja ja tekee välissä muutakin.

Mutta nyt väsyttää taas niin voisin lopetella tältä erää, huomenna voisin mennä sinne pitsinnyplääjien luokse ja pyytää harrastusta ;)

Hyvää yötä sulleki, nuku hyvin!

Lue lisää

Kyllä ne on varmaan säälistä päästäneet sut pois, kun toinen kokee ihan turhaan syyllisyyttä. Ja ehkä oot ollut vielä ainut lapsi, jolle on haukut mennyt perille, niin niiden on ollut pakko päästää sut pois :) Hassua, mutta ihan kamalaa. Ja toisaalta sä oot tuon takia kokenut varmaan jo ihan tarpeeksi syyllisyyttä elämässäsi, niin ehkä voisit saada vähän helpommin anteeksikin sitten tulevat mokailut. Sellaisena karmajuttuna. Sitten menisi oikein. Jos on olemassa jumala, niin sun elämän kuuluu mennä helpommaksi vaan.
Jouduitko kertaakaan jälki-istuntoon? En halua olla ainut joka on istunut sellaisessa, kun olen aina ollut se kiltti lapsi, en kestä :)

Tuntuu pahalta kuunnella tuota, kun sulle olisi voinut sattua jotain. Onneksi, onneksi, onneksi ei käynyt mitään pahaa. Ethän tee enää sellaista? Ymmärrän kyllä, jos on paha olla niin käyttäytyy noin, mutta kun tuo on niin huolestuttavaa. En haluu, että sulle käy mitään. Et saa enää ikinä tehdä noin. Tuntuu jotenkin pelon lamaannuttamalta lukea tuota ja surulliselta. Se tuntuu surulliselta, että sulla on ollut niin huono olo, että olet käyttäytynyt noin. En tajua miksei kukaan sitten kysynyt mikä on, koska tuollainen käytös kyllä huutaa pahaa oloa. Yritä pysyä tästä lähtien aina turvassa. Mä en kestä ajatusta, että joskus sattuisi jotain. Sulle ei saa enää tulla niin paha olo.

Mä säästyin onneksi seurauksilta, eli ei käynyt mitään. Kerran kyllä tapahtui jotain sellaista, että ajattelin että olikohan se keskenmeno ja olisinko ollut raskaana, mutta jälkeenpäin ajatellen se ei varmaan ollut sitä. Se oli jotain muuta, kun oli pahasti stressiäkin. Jotenkin varmaan vaan oli oma keho mennyt sekaisin. Ja siis olen nyt kyllä varma siitä, että ei se ollut mitään. Eli ei käynnyt mitään, ehkä oli joku suojelusenkeli päättänyt, että katsoo vähän tuon typeryksen perään :)
Kyllä mustakin se on hyvä, että häpeän. Se häpeä tuntuu ihan hyvältä siinä mielessä, että kun tajuaa että on päässyt sellaisten hetkien yli ja on vaan tullut häpeää eikä muuta tapahtunut, niin tuntuu onnekkaalta.
Vaikka välillä tekisi mieli sen suuren häpeän takia lyödä pää seinään, kun on ollut niin typerä.
Sitten jotenkin tuntuu vielä niin tyhmältä siksi, että kun se nyt on sellainen asia, jota ei kyllä tarvisi oppia. Siis että kai nyt jokaikinen tajuaa välttää sellaista käyttäytymistä. Joskus silloin tuntuu, että joku 11-vuotias minäkin olisi ymmärtänyt, että olin ääliö. Mutta ehkä se oppiläksy onkin sitten juuri niissä oman pahan olon käsittelyssä ja siinä millaista impulsiivistä käytöstä se saattaa saada aikaan. Ja pitäisi jotenkin keksiä ihan toisenlaisia keinoja käsitellä sitä tosi pahaa oloa.

Ja tiedätkö, että jotenkin kaikki tuo mitä sä sanoit auttoi. Tuntuu jotenkin todellisemmalta. En osaa selittää, mutta se asia on tuntunut jotenkin sumuiselta ja nyt tuntuu, että sumut on poistettu ja asiaa käsitelty ja se on helppo ymmärtää, että ei halua enää ajautua sellaiseen käytökseen.

Miksi sulla kääntyy se noin, kun varmasti saat aika huonon olon itsellesi sillä vihalla? Ainakin kuvittelisin, että se tuntuu pahalta. Johtuukohan se siitä, että koet liikaa sitä syyllisyyttä? Mua vaan niin huolestuttaa sellainen, että koet vihaa itseäsi kohtaan. Voisitko luvata yrittää olla vähän lempeämpi itsellesi? Tietysti aina on hyvä oppia jotain, mutta kun kaikki tekee virheitä. Ei niistä pidä ainakaan ruoskia itseään. Ehkä sun olisi hyvä yrittää hyväksyä asiat, sillä tavalla antaa itsellesi anteeksi. Toivottavasti olet jo tehnytkin niin, oletko?

Juotko sä mitään sen liikunnan aikana? Sun varmaan nimittäin pitäisi juoda. Ja jos joskus haluat, niin aloita jollain ihan kevyellä liikunnalla. Jollain hauskalla, mitä ei tarvi yksin tehdä, kun jos joutuu jotain sellaista tehdä, joka ei ole top3-listalla, niin sitä ei ehkä aloita tai tuntuu tylsältä. Ei todellakaan kannata sitä päätä saada särkemään. Tai sitten voit sitä pitsiänyplätä, vaikka mistä sitä tietää mitä kamalaa liikuntaa sekin yhtäkkiä on. Ainakin siihen pitää suhtautua asian vaatimalla vakavuudella, koska ne kaikki muut siellä kerhossa on kuitenkin jotain hardcorenyplääjiä. Oikeastaan en ole koskaan muunlaisia nähnytkään. Musta on kyllä joskus tuntunut, että jossain kansalaisopiston huovutuskurssilla on olleet ihmiset vähän liian tosissaan, vai johtuuko se taas siitä että mua alkaa heti lapsettaa, jos on vakavaa, en tiedä :)
No hyvä, että se tietokoneella olo ei ole niin paha, ajattelin jo että alan muuten kokea syyllisyyttä sun istuttamisesta siinä :)

.............. kirjoitti:

Kyllä ne on varmaan säälistä päästäneet sut pois, kun toinen kokee ihan turhaan syyllisyyttä. Ja ehkä oot ollut vielä ainut lapsi, jolle on haukut mennyt perille, niin niiden on ollut pakko päästää sut pois :) Hassua, mutta ihan kamalaa. Ja toisaalta sä oot tuon takia kokenut varmaan jo ihan tarpeeksi syyllisyyttä elämässäsi, niin ehkä voisit saada vähän helpommin anteeksikin sitten tulevat mokailut. Sellaisena karmajuttuna. Sitten menisi oikein. Jos on olemassa jumala, niin sun elämän kuuluu mennä helpommaksi vaan.
Jouduitko kertaakaan jälki-istuntoon? En halua olla ainut joka on istunut sellaisessa, kun olen aina ollut se kiltti lapsi, en kestä :)

Tuntuu pahalta kuunnella tuota, kun sulle olisi voinut sattua jotain. Onneksi, onneksi, onneksi ei käynyt mitään pahaa. Ethän tee enää sellaista? Ymmärrän kyllä, jos on paha olla niin käyttäytyy noin, mutta kun tuo on niin huolestuttavaa. En haluu, että sulle käy mitään. Et saa enää ikinä tehdä noin. Tuntuu jotenkin pelon lamaannuttamalta lukea tuota ja surulliselta. Se tuntuu surulliselta, että sulla on ollut niin huono olo, että olet käyttäytynyt noin. En tajua miksei kukaan sitten kysynyt mikä on, koska tuollainen käytös kyllä huutaa pahaa oloa. Yritä pysyä tästä lähtien aina turvassa. Mä en kestä ajatusta, että joskus sattuisi jotain. Sulle ei saa enää tulla niin paha olo.

Mä säästyin onneksi seurauksilta, eli ei käynyt mitään. Kerran kyllä tapahtui jotain sellaista, että ajattelin että olikohan se keskenmeno ja olisinko ollut raskaana, mutta jälkeenpäin ajatellen se ei varmaan ollut sitä. Se oli jotain muuta, kun oli pahasti stressiäkin. Jotenkin varmaan vaan oli oma keho mennyt sekaisin. Ja siis olen nyt kyllä varma siitä, että ei se ollut mitään. Eli ei käynnyt mitään, ehkä oli joku suojelusenkeli päättänyt, että katsoo vähän tuon typeryksen perään :)
Kyllä mustakin se on hyvä, että häpeän. Se häpeä tuntuu ihan hyvältä siinä mielessä, että kun tajuaa että on päässyt sellaisten hetkien yli ja on vaan tullut häpeää eikä muuta tapahtunut, niin tuntuu onnekkaalta.
Vaikka välillä tekisi mieli sen suuren häpeän takia lyödä pää seinään, kun on ollut niin typerä.
Sitten jotenkin tuntuu vielä niin tyhmältä siksi, että kun se nyt on sellainen asia, jota ei kyllä tarvisi oppia. Siis että kai nyt jokaikinen tajuaa välttää sellaista käyttäytymistä. Joskus silloin tuntuu, että joku 11-vuotias minäkin olisi ymmärtänyt, että olin ääliö. Mutta ehkä se oppiläksy onkin sitten juuri niissä oman pahan olon käsittelyssä ja siinä millaista impulsiivistä käytöstä se saattaa saada aikaan. Ja pitäisi jotenkin keksiä ihan toisenlaisia keinoja käsitellä sitä tosi pahaa oloa.

Ja tiedätkö, että jotenkin kaikki tuo mitä sä sanoit auttoi. Tuntuu jotenkin todellisemmalta. En osaa selittää, mutta se asia on tuntunut jotenkin sumuiselta ja nyt tuntuu, että sumut on poistettu ja asiaa käsitelty ja se on helppo ymmärtää, että ei halua enää ajautua sellaiseen käytökseen.

Miksi sulla kääntyy se noin, kun varmasti saat aika huonon olon itsellesi sillä vihalla? Ainakin kuvittelisin, että se tuntuu pahalta. Johtuukohan se siitä, että koet liikaa sitä syyllisyyttä? Mua vaan niin huolestuttaa sellainen, että koet vihaa itseäsi kohtaan. Voisitko luvata yrittää olla vähän lempeämpi itsellesi? Tietysti aina on hyvä oppia jotain, mutta kun kaikki tekee virheitä. Ei niistä pidä ainakaan ruoskia itseään. Ehkä sun olisi hyvä yrittää hyväksyä asiat, sillä tavalla antaa itsellesi anteeksi. Toivottavasti olet jo tehnytkin niin, oletko?

Juotko sä mitään sen liikunnan aikana? Sun varmaan nimittäin pitäisi juoda. Ja jos joskus haluat, niin aloita jollain ihan kevyellä liikunnalla. Jollain hauskalla, mitä ei tarvi yksin tehdä, kun jos joutuu jotain sellaista tehdä, joka ei ole top3-listalla, niin sitä ei ehkä aloita tai tuntuu tylsältä. Ei todellakaan kannata sitä päätä saada särkemään. Tai sitten voit sitä pitsiänyplätä, vaikka mistä sitä tietää mitä kamalaa liikuntaa sekin yhtäkkiä on. Ainakin siihen pitää suhtautua asian vaatimalla vakavuudella, koska ne kaikki muut siellä kerhossa on kuitenkin jotain hardcorenyplääjiä. Oikeastaan en ole koskaan muunlaisia nähnytkään. Musta on kyllä joskus tuntunut, että jossain kansalaisopiston huovutuskurssilla on olleet ihmiset vähän liian tosissaan, vai johtuuko se taas siitä että mua alkaa heti lapsettaa, jos on vakavaa, en tiedä :)
No hyvä, että se tietokoneella olo ei ole niin paha, ajattelin jo että alan muuten kokea syyllisyyttä sun istuttamisesta siinä :)

Lue lisää

Olipa taas ankea väsypäivä... Kaverinkin kanssa vaikka hengaili niin ei innosta mikään. Kaikki vaan vituttaa. Äää, hajoo pää kun vähän väliä vaihtelee fiilikset, eilen oli niin mukavaa taas ja nyt näin.

Mä en oikein mahda sille mitään että mä syyllistän itseäni. Se vaan tulee niin luonnostaan. Ja kun sitä syyttää itseään ja on liian ankara itselleen ihan turhissakin asioissa niin saati sitten jossain isommassa. Se vaan on mulle tullut tapa jota ei saa pois. En sitten tiedä mikä siinä on. En myöskään osaa päättää oikein ikinä mitään, etenkään jos päätökseen liittyy muitakin kuin minä. Ja sitten etenkin isä valittaa siitä että pitäis osata päättää. Mutta kun nyt miettii niin aina jos lapsena valitsin jotain niin isä vaan aina sanoi että mitä se olis valinnu. Ja sitten tuli tietenkin sellainen olo että valitsin väärin. Joka asiassa oli näin. En nyt siis halua isän niskoille kaikkea pyörittää mutta kun se on muutenkin sellainen persoona. En oikeastaan edes pidä siitä henkilönä. Se on aina vinoilemassa kaikille ja tunkee nokkaansa ihan liikaa asioihin jotka ei sille kuulu. Jos se on jossain asiassa väärässä niin se ei myönnä sitä eikä usko ennen kun sille karjuu ja todistaa asian. Se on aina myöhässä eikä edes pahoittele sitä, jos vaikka minä olen 10min jostain myöhässä (esim jos olis johonkin sen kanssa tarkotus lähteä) niin kyllä sitten ollaan niin loukkaantuneita että. Mutta joo, varmaan lapsuuskin vaikuttaa. Samoin äiti, aina jos jotain vähänkin negatiivista sanoo ikinä (vaikka ihan pikku juttu, esim että ikävä kun tiet on niin liukkaat) niin heti alkaa helvetinmoinen rähinä. Ja tätäkin on ollut aina niin ei oikein mitään uskalla tehdä, jos teet yhtään väärin niin rähinäksi se menee. Ja vaikka kuinka yritän osoittaa että he tekevät ihan samaa kuin mistä ne minua syttää niin ehei, nehän on vanhempia ja aina oikeassa.

Pakko oli purkaa kun taas näin isää ja se oli yhtä ihana kuin aina ennenkin.

Mutta joo olin todellakin koulussa tunnollinen. En ole oikeastaan ollut myöhässä kuin muutaman kerran koko kouluhistoriani aikana. Ylä-asteella en ollut kertaakaan myöhässä. Läksyt oli melkeinpä aina tehty. Jälki-istunnossa en ollut koskaan enkä saanut muutenkaan mitään moitteita opettajilta, kiitosta lähinnä. Olin ihan jokaisella tunnilla, ylä-asteella olin yhden viikon pois koulusta sairauden takia. Eli terveenä olen sillain saanut olla ettei koulusta ole tarvinnut olla pois. Sain tästä kaikesta kuulla kanssaoppilailta mutta ei se minua haitannut, hoidin hommat omalla tavallani. Jos joku meinas alkaa kiusaamaan kun "hikutin" niin sanoin vaan sillain takaisin että se loppui heti. Ei mua paljoa kiusattu ikinä, pientä nälvimistä aina välillä. Tosin ryhmäpaine oli etenkin ylä-asteella kova, etenkin kun siellä oli oppilaat vähän mitä sattui.

Jotenkin on taas kaikki niin omituisen tuntuista. Kun jotenkin taas kaikki muistot tuntuu hyvälle mutta silti masentaa. Huomasin myös taas tänään että jotenkin mua pelottaa/harmittaa jos tää yks tyttö käy vaikka bilettämässä tai jotain. Kun se oli aina mulle niin mukava ja ihana ihminen mutta sitten kuitenkin se on lähtenyt useammin kuin kerran vähän epäilyttävien tyyppien mukaan baarista ja kaikissa verkkoyhteisöissä sillä on ollut epäilyttäviä kavereita (en ole stalkkeri vaikka tiedänkin tämänkin, en ala sen enempää selittämään). Ja se mokailee känissä aika paljon. Niin samalla pelottaa että sille sattuu jotain siellä ja samalla harmittaa ajatella että onko se oikeasti ollutkaan niin ihana ihminen kuin mitä kuvittelin aina vai etsiikö se vaan jotain yhden illan juttuja lähes joka viikko? Kun ei se tyttö jonka minä tunsin koskaan tekisi sellaista. Vai kuvittelenko minä vaan tämän kaiken? On tosi harhaluuloinen olo aina. Ärsyttää kun aina kun se lähtee johonkin bilettämään tulee paha olo että miksi se tekee sellaista. Kyllähän se varmaan vaan kavereidensa kanssa on siellä hauskaa pitämässä mutta kun en tiedä yksityiskohtia niin mielikuvitus paikkaa sitten ne aukot. Ja jotenkin aina ajattelee ja pelkää pahinta. Ei mahda mitään kun on niin synkkä mieli. Ja olen yrittänyt kyllä lopettaa tämmöisen ajattelun mutta ei se ole niin helppoa. Ja vaikka saattaa ehkä jossain tapauksessa näyttää siltä että mä vaan ajattelen sen parasta ja että olen vaan siitä huolissani niin silti mulla on tosi itsekäs olo kun ajattelen sitä, ihan kuin se minua kohtaan olisi jotenkin paha jos se jotain sellaista tekisikin.
En sitten tiedä olenko mustasukkainen vai ylisuojelevainen vai muuten vain sekaisin? Raivostuttaa oma ajatusmaailma ja tämä kaikki, miksei vaan voi antaa sen elää omaa elämäänsä koko ajan huolehtimatta!?

On kyllä taas niin synkkää ja itsekästä tekstiä että huh... Ei mahdu taas päähän mitään muuta, ärsyttää.

.............. kirjoitti:

Kyllä ne on varmaan säälistä päästäneet sut pois, kun toinen kokee ihan turhaan syyllisyyttä. Ja ehkä oot ollut vielä ainut lapsi, jolle on haukut mennyt perille, niin niiden on ollut pakko päästää sut pois :) Hassua, mutta ihan kamalaa. Ja toisaalta sä oot tuon takia kokenut varmaan jo ihan tarpeeksi syyllisyyttä elämässäsi, niin ehkä voisit saada vähän helpommin anteeksikin sitten tulevat mokailut. Sellaisena karmajuttuna. Sitten menisi oikein. Jos on olemassa jumala, niin sun elämän kuuluu mennä helpommaksi vaan.
Jouduitko kertaakaan jälki-istuntoon? En halua olla ainut joka on istunut sellaisessa, kun olen aina ollut se kiltti lapsi, en kestä :)

Tuntuu pahalta kuunnella tuota, kun sulle olisi voinut sattua jotain. Onneksi, onneksi, onneksi ei käynyt mitään pahaa. Ethän tee enää sellaista? Ymmärrän kyllä, jos on paha olla niin käyttäytyy noin, mutta kun tuo on niin huolestuttavaa. En haluu, että sulle käy mitään. Et saa enää ikinä tehdä noin. Tuntuu jotenkin pelon lamaannuttamalta lukea tuota ja surulliselta. Se tuntuu surulliselta, että sulla on ollut niin huono olo, että olet käyttäytynyt noin. En tajua miksei kukaan sitten kysynyt mikä on, koska tuollainen käytös kyllä huutaa pahaa oloa. Yritä pysyä tästä lähtien aina turvassa. Mä en kestä ajatusta, että joskus sattuisi jotain. Sulle ei saa enää tulla niin paha olo.

Mä säästyin onneksi seurauksilta, eli ei käynyt mitään. Kerran kyllä tapahtui jotain sellaista, että ajattelin että olikohan se keskenmeno ja olisinko ollut raskaana, mutta jälkeenpäin ajatellen se ei varmaan ollut sitä. Se oli jotain muuta, kun oli pahasti stressiäkin. Jotenkin varmaan vaan oli oma keho mennyt sekaisin. Ja siis olen nyt kyllä varma siitä, että ei se ollut mitään. Eli ei käynnyt mitään, ehkä oli joku suojelusenkeli päättänyt, että katsoo vähän tuon typeryksen perään :)
Kyllä mustakin se on hyvä, että häpeän. Se häpeä tuntuu ihan hyvältä siinä mielessä, että kun tajuaa että on päässyt sellaisten hetkien yli ja on vaan tullut häpeää eikä muuta tapahtunut, niin tuntuu onnekkaalta.
Vaikka välillä tekisi mieli sen suuren häpeän takia lyödä pää seinään, kun on ollut niin typerä.
Sitten jotenkin tuntuu vielä niin tyhmältä siksi, että kun se nyt on sellainen asia, jota ei kyllä tarvisi oppia. Siis että kai nyt jokaikinen tajuaa välttää sellaista käyttäytymistä. Joskus silloin tuntuu, että joku 11-vuotias minäkin olisi ymmärtänyt, että olin ääliö. Mutta ehkä se oppiläksy onkin sitten juuri niissä oman pahan olon käsittelyssä ja siinä millaista impulsiivistä käytöstä se saattaa saada aikaan. Ja pitäisi jotenkin keksiä ihan toisenlaisia keinoja käsitellä sitä tosi pahaa oloa.

Ja tiedätkö, että jotenkin kaikki tuo mitä sä sanoit auttoi. Tuntuu jotenkin todellisemmalta. En osaa selittää, mutta se asia on tuntunut jotenkin sumuiselta ja nyt tuntuu, että sumut on poistettu ja asiaa käsitelty ja se on helppo ymmärtää, että ei halua enää ajautua sellaiseen käytökseen.

Miksi sulla kääntyy se noin, kun varmasti saat aika huonon olon itsellesi sillä vihalla? Ainakin kuvittelisin, että se tuntuu pahalta. Johtuukohan se siitä, että koet liikaa sitä syyllisyyttä? Mua vaan niin huolestuttaa sellainen, että koet vihaa itseäsi kohtaan. Voisitko luvata yrittää olla vähän lempeämpi itsellesi? Tietysti aina on hyvä oppia jotain, mutta kun kaikki tekee virheitä. Ei niistä pidä ainakaan ruoskia itseään. Ehkä sun olisi hyvä yrittää hyväksyä asiat, sillä tavalla antaa itsellesi anteeksi. Toivottavasti olet jo tehnytkin niin, oletko?

Juotko sä mitään sen liikunnan aikana? Sun varmaan nimittäin pitäisi juoda. Ja jos joskus haluat, niin aloita jollain ihan kevyellä liikunnalla. Jollain hauskalla, mitä ei tarvi yksin tehdä, kun jos joutuu jotain sellaista tehdä, joka ei ole top3-listalla, niin sitä ei ehkä aloita tai tuntuu tylsältä. Ei todellakaan kannata sitä päätä saada särkemään. Tai sitten voit sitä pitsiänyplätä, vaikka mistä sitä tietää mitä kamalaa liikuntaa sekin yhtäkkiä on. Ainakin siihen pitää suhtautua asian vaatimalla vakavuudella, koska ne kaikki muut siellä kerhossa on kuitenkin jotain hardcorenyplääjiä. Oikeastaan en ole koskaan muunlaisia nähnytkään. Musta on kyllä joskus tuntunut, että jossain kansalaisopiston huovutuskurssilla on olleet ihmiset vähän liian tosissaan, vai johtuuko se taas siitä että mua alkaa heti lapsettaa, jos on vakavaa, en tiedä :)
No hyvä, että se tietokoneella olo ei ole niin paha, ajattelin jo että alan muuten kokea syyllisyyttä sun istuttamisesta siinä :)

Lue lisää

Kyllä mulla on melkein aina juomista mukana kun olen liikkumassa mutta en mä usko että se siitä johtuu. Migreeni on kuitenkin mun käsittääkseni sellainen neurologinen sairaus jossa se särky tulee kun veri virtaa vähän huonommin jossain kohdissa tai jotain. Niin sitten kun liikkuu se verenkierto lisääntyy ja aiheuttaa sen päänsäryn. Ne lääkkeet mitä söin oli beetasalpaajia eli ne vaikutti siihen verenpaineeseen ja sydämen sykkeeseen myös, ainakin aluksi. Muistan kun alussa aina alkoi päässä heittää kun otti puolikkaan tabletin. Myöhemmin niitä sai ottaa kaksi kokonaista päivässä. Mutta se oli jännä tunne kun aina kun se lääke alkoi alkuaikoina vaikuttaa niin sydämen syke muuttui ja se aina koski muutaman lyönnin ajan. Ja liikkuminen oli tosi raskasta, eka kerran otin lääkkeen ja kävin kaupassa kävellen (~300m kaupalle) niin kun se lääkkeen vaikutus paukahti päälle niin en meinannut jaksaa kotiin enää kävellä. Alkoi hengästyttämään ja rintaa koski ikävästi. Ja päässä heitti. Ei ne enää myöhemmin tollain vaikuttanu mutta kyllä ne sai henkisellä tasolla paljon aikaan. Tosin ei tämä tämänhetkinen mielentila voi enää niistä lääkkeistä johtua, on jo sen verran aikaa kun olen niitä syönyt...

Enkä jaksanut sitten sinne pitsinnyplääjienkään luokse mennä.

Mutta vois vaikka mennä nukkumaan tai jotain jos helpottais ja sais unohdettua yön ajaksi taas kaiken ikävän. Jos ei taas ajattelis kaikkea niin ettei saa unta.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Kyllä mulla on melkein aina juomista mukana kun olen liikkumassa mutta en mä usko että se siitä johtuu. Migreeni on kuitenkin mun käsittääkseni sellainen neurologinen sairaus jossa se särky tulee kun veri virtaa vähän huonommin jossain kohdissa tai jotain. Niin sitten kun liikkuu se verenkierto lisääntyy ja aiheuttaa sen päänsäryn. Ne lääkkeet mitä söin oli beetasalpaajia eli ne vaikutti siihen verenpaineeseen ja sydämen sykkeeseen myös, ainakin aluksi. Muistan kun alussa aina alkoi päässä heittää kun otti puolikkaan tabletin. Myöhemmin niitä sai ottaa kaksi kokonaista päivässä. Mutta se oli jännä tunne kun aina kun se lääke alkoi alkuaikoina vaikuttaa niin sydämen syke muuttui ja se aina koski muutaman lyönnin ajan. Ja liikkuminen oli tosi raskasta, eka kerran otin lääkkeen ja kävin kaupassa kävellen (~300m kaupalle) niin kun se lääkkeen vaikutus paukahti päälle niin en meinannut jaksaa kotiin enää kävellä. Alkoi hengästyttämään ja rintaa koski ikävästi. Ja päässä heitti. Ei ne enää myöhemmin tollain vaikuttanu mutta kyllä ne sai henkisellä tasolla paljon aikaan. Tosin ei tämä tämänhetkinen mielentila voi enää niistä lääkkeistä johtua, on jo sen verran aikaa kun olen niitä syönyt...

Enkä jaksanut sitten sinne pitsinnyplääjienkään luokse mennä.

Mutta vois vaikka mennä nukkumaan tai jotain jos helpottais ja sais unohdettua yön ajaksi taas kaiken ikävän. Jos ei taas ajattelis kaikkea niin ettei saa unta.

Lue lisää

Ei sun teksti ole itsekästä. Saa olla paha mieli silloin kun on. Ehkä ja toivottavasti olet jo nukkumassa, mutta ajattelin vaan vastata, että mä en ainakaan ole bilettämässä, jos se yhtään lohduttaa. Mutta vastaan huomenna, olen juuri käymässä nukkumaan, kun silmät lopsuu kiinni. On väsyttänyt koko illan kauheasti ja oon vaan sinnitellyt hereillä, kun ei aina jaksa ottaa päiväuniakaan, vaikka ne onkin mukavia. Sitten ei taas saa yöllä unta. Hyvää yötä, älä murehdi liikaa. Aina tulee parempi päivä sen vähän huonomman jälkeen. Toivottavasti näät jotain kivoja unia edes :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Kyllä mulla on melkein aina juomista mukana kun olen liikkumassa mutta en mä usko että se siitä johtuu. Migreeni on kuitenkin mun käsittääkseni sellainen neurologinen sairaus jossa se särky tulee kun veri virtaa vähän huonommin jossain kohdissa tai jotain. Niin sitten kun liikkuu se verenkierto lisääntyy ja aiheuttaa sen päänsäryn. Ne lääkkeet mitä söin oli beetasalpaajia eli ne vaikutti siihen verenpaineeseen ja sydämen sykkeeseen myös, ainakin aluksi. Muistan kun alussa aina alkoi päässä heittää kun otti puolikkaan tabletin. Myöhemmin niitä sai ottaa kaksi kokonaista päivässä. Mutta se oli jännä tunne kun aina kun se lääke alkoi alkuaikoina vaikuttaa niin sydämen syke muuttui ja se aina koski muutaman lyönnin ajan. Ja liikkuminen oli tosi raskasta, eka kerran otin lääkkeen ja kävin kaupassa kävellen (~300m kaupalle) niin kun se lääkkeen vaikutus paukahti päälle niin en meinannut jaksaa kotiin enää kävellä. Alkoi hengästyttämään ja rintaa koski ikävästi. Ja päässä heitti. Ei ne enää myöhemmin tollain vaikuttanu mutta kyllä ne sai henkisellä tasolla paljon aikaan. Tosin ei tämä tämänhetkinen mielentila voi enää niistä lääkkeistä johtua, on jo sen verran aikaa kun olen niitä syönyt...

Enkä jaksanut sitten sinne pitsinnyplääjienkään luokse mennä.

Mutta vois vaikka mennä nukkumaan tai jotain jos helpottais ja sais unohdettua yön ajaksi taas kaiken ikävän. Jos ei taas ajattelis kaikkea niin ettei saa unta.

Lue lisää

Apua, tää viesti ei mahdu ikinä.

Anteeksi, että koen tuon myös huojentavana, että jonkun toisen perhekin on vähän omituinen :) Vaikka siis musta tuntuu ikävältä sun puolesta. Tuollaisen on oltava aika raskasta ja todellakin vaikuttaa. Oikeasti tuntuu tosi pahalta, koska juuri tuolla tavalla saa tuhottua lapsen päätöstentekovarmuuden. Lapset on niin herkkiä ja niin vaikutusalttiita ja etenkin juuri vanhemmilta tuleva viesti on niin tärkeä. Tuollainen saa lapsen ajattelemaan, että sen tekemä päätös on aina se väärä ja huono eikä anna mitään tarvittavaa varmuutta niiden tekemiseen. Saati sitten vaikeiden päätösten kanssa elämiseen. Johon oikeasti kehittyisi varmuus ja sietokyky, jos lapsena kannustetaan. Tuntuu niin surulliselta sun puolesta. Musta tuntuu, että se itsesi liika syyllistäminenkin johtuu vastaavista kokemuksista. Mun mielestä se on tosi positiivinen asia, että sä näet itse tuon yhteyden lapsuuteen. Voit ainakin tiedostaa asian. En mäkään halua sun isää mitenkään syyttää, mutta se on tehnyt tuossa asiassa ihan selvän virheen. Sä et ole siitä asiasta vastuussa. Surettaa tuollainen niin paljon, kun lapset vaan on niin herkkiä ja niiden kuuluisi aina saada positiivista viestiä vanhemmiltaan, koska vanhempien kuuluu rakastaa ehdoitta ja tukea kaikessa.
Sä varmasti koet tunteiden tasolla vahvasti edelleen päättäväsi aina huonosti, mutta onneksi sä näet tuon lapsuusyhteyden siinä ja sun pitää järjellä ajatella sitä ja yrittää saada ne omat tuntemuksetkin tajuamaan, että sun päätöksissä ei koskaan ollut vikaa, vaan sun isän suhtautumisessa. Sussa ei ole mitään vikaa. Sitten kun tarpeeksi kauan muistuttaa itseään siitä, niin joskus ne tunteetkin ymmärtää sen.
En ymmärrä miten voi alkaa rähinä tuollaisesta, siksikö se siis alkaa että sun suusta ei saisi tulla mitään negatiivista sun äidin mielestä? Tuollainenkin vaikuttaa paljon sun omien tunteidesi käsittelyyn. Kun nytkin vähän tavallaan lyöt tunteitasi itse, sanot että on itsekästä tekstiä, vaikka en minä koe ollenkaan niin. Musta sä purat pahaa oloasi tosi rakentavalla tavalla ja vaikka sulla on paha olo, niin tuo sun teksti on järkevää, syvällistä ja hyvällä tavalla asioista avautumista. Ja mun mielestä erittäin tärkeää, koska noi asiat vaivaa sua, niin niistä pitää voida puhua ja sä osaat kertoa. Olen iloinen siitä, että kerrot.

Tuntuu jotenkin jännästi huojentavalta, kun sanot että et oikeastaan pidä isästäsi henkilönä, kun musta on aina tuntunut siltä, että mä en pidä äidistäni. Pystyy jotenkin samaistumaan tuollaiseen ja huokaisemaan, että onneksi ei ole ainut, josta tuntuu siltä. Mullakin ne lapsuudenkokemukset vaikuttaa nykyhetkeen niin, että äiti on aika pahasti työntänyt mua pois juuri siinä 2-3v. iässä, kun pitäisi kehittyä turvallisuuden tunne. Muistan tosi hyvin niitä asioita, joten ne on varmaan tuntunutkin aika pahalta. Siis ihan jostain sellasesta lähtien, että olen halunut syliin ja se on töninyt mua pois ja olen itkenyt ja se on selittänyt että olen liian tarvitseva ja pitänyt käden etäisyydellä. Jne. Ja kuulemma siinä iässä turvallisuutta kokeva lapsi oppii sietämään yksinoloa, niin mulle se oli niin stressaavaa, että menin aina aivan täyteen paniikkiin, kun heräsin edes yksin omasta sängystäni, kun en ollut varma ovatko vanhemmat hylänneet vai ei. Mä luulen, että se kaikki vaikuttaa ihmisten välttelyyn ja kaikkiin pelkotiloihin aika paljon. Ja se on tosi outoa, että pitkään ajattelin, että mun lapsuus oli ihan normaali. En edes tajunnut, että siinä oli mitään vikaa. Kunnes sitten se alkoi valjeta, mutta tuntuu jotenkin vieläkin vaikealta tajuta. Toivottavasti säkin tajuat sen, että nuo jutut mitä kerroit ei kuulosta normaalilta. Paitsi tietty se koulukiltteys :)

Musta tuntuu, että pojilla on kyllä aina vaikeampaa etenkin jossain yläasteella. Se ryhmäpaine ja samalla ryhmä-ääliömäisyys on joskus tosi suurta.

................... kirjoitti:

Apua, tää viesti ei mahdu ikinä.

Anteeksi, että koen tuon myös huojentavana, että jonkun toisen perhekin on vähän omituinen :) Vaikka siis musta tuntuu ikävältä sun puolesta. Tuollaisen on oltava aika raskasta ja todellakin vaikuttaa. Oikeasti tuntuu tosi pahalta, koska juuri tuolla tavalla saa tuhottua lapsen päätöstentekovarmuuden. Lapset on niin herkkiä ja niin vaikutusalttiita ja etenkin juuri vanhemmilta tuleva viesti on niin tärkeä. Tuollainen saa lapsen ajattelemaan, että sen tekemä päätös on aina se väärä ja huono eikä anna mitään tarvittavaa varmuutta niiden tekemiseen. Saati sitten vaikeiden päätösten kanssa elämiseen. Johon oikeasti kehittyisi varmuus ja sietokyky, jos lapsena kannustetaan. Tuntuu niin surulliselta sun puolesta. Musta tuntuu, että se itsesi liika syyllistäminenkin johtuu vastaavista kokemuksista. Mun mielestä se on tosi positiivinen asia, että sä näet itse tuon yhteyden lapsuuteen. Voit ainakin tiedostaa asian. En mäkään halua sun isää mitenkään syyttää, mutta se on tehnyt tuossa asiassa ihan selvän virheen. Sä et ole siitä asiasta vastuussa. Surettaa tuollainen niin paljon, kun lapset vaan on niin herkkiä ja niiden kuuluisi aina saada positiivista viestiä vanhemmiltaan, koska vanhempien kuuluu rakastaa ehdoitta ja tukea kaikessa.
Sä varmasti koet tunteiden tasolla vahvasti edelleen päättäväsi aina huonosti, mutta onneksi sä näet tuon lapsuusyhteyden siinä ja sun pitää järjellä ajatella sitä ja yrittää saada ne omat tuntemuksetkin tajuamaan, että sun päätöksissä ei koskaan ollut vikaa, vaan sun isän suhtautumisessa. Sussa ei ole mitään vikaa. Sitten kun tarpeeksi kauan muistuttaa itseään siitä, niin joskus ne tunteetkin ymmärtää sen.
En ymmärrä miten voi alkaa rähinä tuollaisesta, siksikö se siis alkaa että sun suusta ei saisi tulla mitään negatiivista sun äidin mielestä? Tuollainenkin vaikuttaa paljon sun omien tunteidesi käsittelyyn. Kun nytkin vähän tavallaan lyöt tunteitasi itse, sanot että on itsekästä tekstiä, vaikka en minä koe ollenkaan niin. Musta sä purat pahaa oloasi tosi rakentavalla tavalla ja vaikka sulla on paha olo, niin tuo sun teksti on järkevää, syvällistä ja hyvällä tavalla asioista avautumista. Ja mun mielestä erittäin tärkeää, koska noi asiat vaivaa sua, niin niistä pitää voida puhua ja sä osaat kertoa. Olen iloinen siitä, että kerrot.

Tuntuu jotenkin jännästi huojentavalta, kun sanot että et oikeastaan pidä isästäsi henkilönä, kun musta on aina tuntunut siltä, että mä en pidä äidistäni. Pystyy jotenkin samaistumaan tuollaiseen ja huokaisemaan, että onneksi ei ole ainut, josta tuntuu siltä. Mullakin ne lapsuudenkokemukset vaikuttaa nykyhetkeen niin, että äiti on aika pahasti työntänyt mua pois juuri siinä 2-3v. iässä, kun pitäisi kehittyä turvallisuuden tunne. Muistan tosi hyvin niitä asioita, joten ne on varmaan tuntunutkin aika pahalta. Siis ihan jostain sellasesta lähtien, että olen halunut syliin ja se on töninyt mua pois ja olen itkenyt ja se on selittänyt että olen liian tarvitseva ja pitänyt käden etäisyydellä. Jne. Ja kuulemma siinä iässä turvallisuutta kokeva lapsi oppii sietämään yksinoloa, niin mulle se oli niin stressaavaa, että menin aina aivan täyteen paniikkiin, kun heräsin edes yksin omasta sängystäni, kun en ollut varma ovatko vanhemmat hylänneet vai ei. Mä luulen, että se kaikki vaikuttaa ihmisten välttelyyn ja kaikkiin pelkotiloihin aika paljon. Ja se on tosi outoa, että pitkään ajattelin, että mun lapsuus oli ihan normaali. En edes tajunnut, että siinä oli mitään vikaa. Kunnes sitten se alkoi valjeta, mutta tuntuu jotenkin vieläkin vaikealta tajuta. Toivottavasti säkin tajuat sen, että nuo jutut mitä kerroit ei kuulosta normaalilta. Paitsi tietty se koulukiltteys :)

Musta tuntuu, että pojilla on kyllä aina vaikeampaa etenkin jossain yläasteella. Se ryhmäpaine ja samalla ryhmä-ääliömäisyys on joskus tosi suurta.

Lue lisää

Mä koin kaikki ryhmäpaineet yleensä niin, että jos sellaisiin yritti mukautua, niin tunsi itsensä vaan niin vialliseksi ja erilaiseksi kuin muut, mutta kun oli vaan oma itsensä, niin ei tarvinut yhtä pahasti kokea sitä viallisuuden tunnetta. Mulla on ollut niin, että ala-asteella koin jonkun verran syrjimistä ja pientä kiusaamista, mutta yläasteella taas en. Silloin kaikki vaan pyysi aina apua, luottivat siihen, että olen aina koulussa, niin ei tarvitse ottaa omaa teroitinta mukaan jne. Ja sellaiseen hikkemäisyyteenkin kaikki tuntui suhtautuvan positiivisesti ja joskus aina jollain tietyllä tunnilla leikkimielisesti tappelivat jotkut ei-niin-tutut luokkakaveritkin siitä, että kuka saa mut ryhmäänsä tekemään sen ryhmätehtävän. Oikeastaan äiti oli ainut, joka aina kyseli kaikilta koulukavereilta, että ei kai se ole sellainen "helvetin hikke" :D
Paitsi kerran muuten olin tuhma. Päätin jostain syystä kerran lintsata koulusta siten, että leikin kipeää. Olin tehnyt sen päivän jutut valmiiksi koulussa ja valitsin päivän, josta ei menetä mitään. Sitten aamulla 10 minuuttia ennen heräämistä hankasin otsaa patjaan :D Kun äiti kokeilee aina otsasta ja jos se ei ole tuntevinaan kuumuutta, niin turha mitata. Sitten kun se antoi kuumemittarin, niin kastoin sen nopeasti kaakaoon, kun se teki jotain muuta ja se elohopea nousikin jo 41 asteeseen ja mietin vaan, että hemmetit ei nyt niin paljon ja ravistelin sitä. Sitten kun se tuli laitoin sen mittarin vähän piiloon ja sanoin, että nooo, ei ollut paljoa, voin mennä kouluun kun sitten se aina huusi, että saatanan hikari, yrität mennä kouluun kipeänäkin :) Ja sitten valitti kaikille tutuille kuinka typerä lapsi sillä on, yrittää peitellä jos on kipeä ja mennä kouluun. Teitkö ikinä mitään vastaavaa tai tuntuiko susta, että vanhemmat oli aina tosi ennalta-arvattavia ja niitä oli helppo hieman juksata? Ei sillä, että se olisi kilttiä :D

Mun täytyy sanoa epäilyttävistä kavereista oma näkökulma, koska mulla on ollut sellaisia. Ensinäkin lapsuudenkavereissa. Koska oli pieni paikkakunta missä asui, niin vaan tunsi kaikki ihmiset. Jotkut oli epäilyttäviä jo silloin ja olen monesti miettinyt, että jos olisi asunut vaikka jossain tosi suuressa kaupungissa, niin ehkä olisi aina ollut tekemisissä vain tietynlaisten ihmisten kanssa. Ja kun mäkin olen sellainen, että periaatteessa haluan olla ystävällinen kaikille enkä kauheasti ikinä ajattele sellaista, että jonkun kaveri ei haluaisi olla. Enkä halua sanoa ilkeästi kellekään. Sitten kun on aina suhtautunut kohteliaasti kaikkiin ihmisiin, niin sitten on ehkä haluamattaankin pysynyt ihan hyvät välit niihin jos on joutunut olemaan tekemisissä. Sitten lukioiässä oli kanssa outoja kavereita. Osaksi tuosta samasta syystä, että ei tahtoisi syrjiä ketään. Mutta olen kyllä oppinut, että kaikkien ihmisten kanssa ei kannata olla kaveri. Ja lukioaikana oli kyllä sekin, että olin muuttanut yksinäni ihan vieraaseen kaupunkin josta en edes sieltäpäin Suomea tuntenut yhtään ketään. Ja kun olin niin nuori, niin koin vähän yksinäisyyttä, vaikka olinkin iloinen, että ei tarvinut asua enää äidin kanssa :) Mutta siis oli vähän sellainen orpo olo, niin jotenkin se sitten tuntui kivalta, kun jotkut halusi niin olla kavereita. Vaikka se ahdisti mua kyllä jo siihen mennessä, kun muutin pois. En esimerkiksi ole sen aikaisia kavereita kutsunut kotiini sen jälkeen, en todellakaan halunnut. Ja sitten juuri ne oudoimmat kaverit on halunneet pitää yhteyttä omatoimisesti, vaikka olen selkeästi sanonutkin niille, että en halua. Koska osaan kyllä sanoa, jos tuntuu siltä. Ehkä se ei joskus tuntunut niin pahalta, mutta kyllä nykyään koen että on ollut ihan vääränlaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Siis esim. yksi entinen kaveri haukkui ym. sitä ihmistä, josta olen kertonut. Mua hävettää, että olen koskaan edes ollut tekemisissä sen kanssa. Olen kyllä sanonut kohtuu suoraan, että sellainen on niin ärsyttävää, että en halua olla niin ilkeän ihmisen kanssa edes tekemisissä ja että oikeasti suutun ja revin siltä silmät päästä jos se enää koskaan puhuu kellekään siitä ihmisestä. Mua suututtaa ja hävettää se, mutta loukkasin sitä kerran tahallani, koska mikään muu ei tuntunut menevän perille ja sen jälkeen on ollut ihan hyvä enkä usko että tarvii edes nähdä sitä koskaan enää. Mutta kyllä siitä oppii, että ei kaikkein epäilyttävimpien ihmisten kaveri tarvitse olla eikä ihan ääliöiden.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Kyllä mulla on melkein aina juomista mukana kun olen liikkumassa mutta en mä usko että se siitä johtuu. Migreeni on kuitenkin mun käsittääkseni sellainen neurologinen sairaus jossa se särky tulee kun veri virtaa vähän huonommin jossain kohdissa tai jotain. Niin sitten kun liikkuu se verenkierto lisääntyy ja aiheuttaa sen päänsäryn. Ne lääkkeet mitä söin oli beetasalpaajia eli ne vaikutti siihen verenpaineeseen ja sydämen sykkeeseen myös, ainakin aluksi. Muistan kun alussa aina alkoi päässä heittää kun otti puolikkaan tabletin. Myöhemmin niitä sai ottaa kaksi kokonaista päivässä. Mutta se oli jännä tunne kun aina kun se lääke alkoi alkuaikoina vaikuttaa niin sydämen syke muuttui ja se aina koski muutaman lyönnin ajan. Ja liikkuminen oli tosi raskasta, eka kerran otin lääkkeen ja kävin kaupassa kävellen (~300m kaupalle) niin kun se lääkkeen vaikutus paukahti päälle niin en meinannut jaksaa kotiin enää kävellä. Alkoi hengästyttämään ja rintaa koski ikävästi. Ja päässä heitti. Ei ne enää myöhemmin tollain vaikuttanu mutta kyllä ne sai henkisellä tasolla paljon aikaan. Tosin ei tämä tämänhetkinen mielentila voi enää niistä lääkkeistä johtua, on jo sen verran aikaa kun olen niitä syönyt...

Enkä jaksanut sitten sinne pitsinnyplääjienkään luokse mennä.

Mutta vois vaikka mennä nukkumaan tai jotain jos helpottais ja sais unohdettua yön ajaksi taas kaiken ikävän. Jos ei taas ajattelis kaikkea niin ettei saa unta.

Lue lisää

Nykyiset kaverit onkin kaikki tosi kivoja, mutta mielummin pidän ne vähän kaukana enkä kauheasti halua nähdä niitä vapaa-ajalla. Ja toisaalta kun kaikki on kaikkien kavereita ja johonkin baariin ja vastaaviin pitäisi mennä kauheassa ryhmässä, niin se ei ole oikein mun juttu. Eikä ne baaritkaan. Jonkun kaverin luona voin käydä aamiaisella tai jotain vastaavaa, mihin ne nyt aina pyytääkin ja joskus ehkä jossain pikkujoulujen kaltaisessa jutussa.
Mua ei ole koskaan kiinnostanut baarissa käyminen jostain syystä. Tietty joskus on ollut pakko käydä joidenkin tuttujen kanssa ja sellaista.
En edes tykkää juodakaan enää kuin oikeastaan punaviiniä vaan ja sitä on kivempi juoda ihan vaan kotona. Enkä juo enää itseäni juurikaan edes humalaan. Mulla oli vähän sama, että tuli mokailtua juovuksissa. Tai se johtui siitä, että oli niin paha olo, että päätin aina juoda niin paljon vaan heti kun ehdin vetämään. Ajattelin kai, että se jotenkin auttaisi ja ehkä se tuntui taas sellaiselta mukavan tuhoavalta. Mutta ei se edes auttanut, on vaan sitten muutamaa ääliömäistä yöllistä ojaansammumis tms. kokemusta rikkaampi. Tosin siitä ojaan sammumisesta on tosi hassu mielikuva, kun se oli ihan maaseudulla jonkun kesäisen hiekkatien varressa se oja, ja kun kaaduin sinne, se kaatuminen tuntui niin pehmeältä ja oli kastetta ja uppouduin ihan sinne kasvejen sekaan, se tuntui jotenkin tosi kauniilta, sellaiselta että sukelsi niihin kasveihin ja oli kuin olisi ollut jossain viidakossa. Kokemushan oli aivan ääliömäinen, mutta ihmeellisen jotenkin maagisen oloista se oli. Mutta se juominen ei auta, niin en todellakaan tee sitä enää. Juuri senkin takia, että muutaman kerran olisi voinut käydä pahasti. Ja kun olin muuten kävelemässä uimaan, kun sammuin sinne ojaan. Ehkä ihan hyvä siinä kohtaa se oja.
En tiedä välttelenkö osaksi siksikin niitä baareja, että kun on joskus käynyt noin, niin pelkään että yhtäkkiä saisinkin jonkun huono-olokohtauksen ja tekisin samoin. Ehkä ei kuitenkaan, koska mulla on ollut huono olo, enkä silti ole juonut yhtään. En edes tykkää humalasta kuin ihan sellaisena pienen pienenä hilpeytenä. Enkä ole ikinä voinut sietää mitään siidereitä ja hyvin vähän mitään drinkkejäkään, tuntuu että niistä tulee vaan oksennus jo etukäteen, niin ehkä sekin on vähän saanut ajattelemaan, että ei ole mun juttu. Mutta enemmän ihmiset sitä sanoo, että en muka juo tarpeeksi, joten mullakin nuo on kyllä oikeesti ollu nuoruuden typeryyksiä.

Mutta ehkä sulla mielikuvitus menee aika paljon synkkään suuntaan. Sulla on taipumus ajatella synkästi jostain syystä. Sen on oltava sulle itselle raskasta. Kun kyllä mustakin jotkut ihmiset kuvittelee ihan väärin. Niin kuin vaikka äiti, joka aina on kuvitellut, että mulla on jotain tai ainakin yksi sellainen miesystävä, aikana jolloin ei todellakaan ollut. Ja sitten se aina painosti tuollaisen kanssa ja kuvitteli musta oikeasti kaikkea ihan ihmeellistä. Siksi, kun en kertonut sille yhtään mitään. Kyllä voisin kuvitella, että jotkut ihmiset varmasti ajattelee esim. että harrastaisin jotain yhden illan juttuja, koska se on niin yleistä. Vaikka se on tasan tarkkaan viimeinen asia, mitä tekisin. En tuomitse ketään muuta, jos sellaista haluavat tehdä, mutta itse en halua. Sellainen tuntuu ajatuksena vaan jotenkin aivan väärältä. Ja sitten oikeasti mulla on tuon kaltaisiin ajatuksiin liittyvissä syissä jotain sellaista, että tarvitsen itselleni siihen asiaan tosi tiukan moraalin ja mun pitää pitää kiinni siitä, jotta pystyn hyväksymään itseni. Koska en ikimaailmassa ikinä koskaan halua olla mikään lutka. Vetäisin varmaan ranteet auki, koska en haluaisi olla sellainen. Ja sitten kuitenkin tykkään seksistä paljon, niin etenkin sen takia pitää olla itsellä tiukat moraaliset rajat, niin ehkä voi ajatella olevansa oikealla tavalla kiltti. Ja sitten on sekin, mitä jo vähän sanoin, että käytin sitä seksiä siihen pahan olon lievittämiseen ja se vaara ja tuho. Tiedän, että sellainen käytös voisi saada paljon lisää vaaraa ja tuhoa jostain muualta, mutta ehdottomasti se ei saa mennä mun moraalirajojen yli. Koen niin paljon syyllisyyttä siitä jo muutenkin, että on tuollainen impulssi ja että jos en välittäisi, niin pystyisin käyttäytymään niin.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Kyllä mulla on melkein aina juomista mukana kun olen liikkumassa mutta en mä usko että se siitä johtuu. Migreeni on kuitenkin mun käsittääkseni sellainen neurologinen sairaus jossa se särky tulee kun veri virtaa vähän huonommin jossain kohdissa tai jotain. Niin sitten kun liikkuu se verenkierto lisääntyy ja aiheuttaa sen päänsäryn. Ne lääkkeet mitä söin oli beetasalpaajia eli ne vaikutti siihen verenpaineeseen ja sydämen sykkeeseen myös, ainakin aluksi. Muistan kun alussa aina alkoi päässä heittää kun otti puolikkaan tabletin. Myöhemmin niitä sai ottaa kaksi kokonaista päivässä. Mutta se oli jännä tunne kun aina kun se lääke alkoi alkuaikoina vaikuttaa niin sydämen syke muuttui ja se aina koski muutaman lyönnin ajan. Ja liikkuminen oli tosi raskasta, eka kerran otin lääkkeen ja kävin kaupassa kävellen (~300m kaupalle) niin kun se lääkkeen vaikutus paukahti päälle niin en meinannut jaksaa kotiin enää kävellä. Alkoi hengästyttämään ja rintaa koski ikävästi. Ja päässä heitti. Ei ne enää myöhemmin tollain vaikuttanu mutta kyllä ne sai henkisellä tasolla paljon aikaan. Tosin ei tämä tämänhetkinen mielentila voi enää niistä lääkkeistä johtua, on jo sen verran aikaa kun olen niitä syönyt...

Enkä jaksanut sitten sinne pitsinnyplääjienkään luokse mennä.

Mutta vois vaikka mennä nukkumaan tai jotain jos helpottais ja sais unohdettua yön ajaksi taas kaiken ikävän. Jos ei taas ajattelis kaikkea niin ettei saa unta.

Lue lisää

Ei jumala, menin jo neljään osaan :)

...Mutta mä välitän ja oikeasti kuolisin jos käyttäytyisin niin. Ja se hävettää mua, että olen sellainen ihminen, jolle edes tulee päähän sellaisia tuhoamisimpulsseja, mutta kun yritän kovasti tehdä oikeita moraalipäätöksiä, niin olen silti kiltti.
Ja sitten siinä on se, että äiti on juuri sellainen, millaiseksi en koskaan haluaisi tulla ja se oli aina kamalaa katsella kun se pyöritti montaa miestä kerrallaan ja jauhoi niistä ja missä hotellissa oli kenenkin kanssa. Melkein oksensin aina. On siis hyvä varoittava esimerkkikin.
En ole kehdannut ikinä kertoa kellekään tuota, että osaksi häpeä itsestä on sellaisten moraalipäätöksien takana.

Et sä ole itsekäs eikä sun ajatukset ole itsekkäitä. Sulla on oikeus kokea huonoa oloa ja syykin, koska jos se tyttö ei ole koskaan tajunnut, että sulle tulee paha olo, niin se ei ole yrittänyt ymmärtää sua tarpeeksi. Ja ihmisellä on tarve tulla ymmärretyksi. Ja kun se voi myös kertoa sulle, jotta sun ei tarvitse kuvitella pahinta. Tuollaisista asioista on ihan helppo kertoa, kun vaan tajuaa kertoa. Mulla on vähän sama, kun olen tajunnut sen, että jotenkin pimitin häneltä joskus tietoa eikä todellakaan olisi pitänyt. Ajattelin kai vaan, että ei häntä kiinnosta tyhmät juttuni enkä ollut tottunut kertomaan asioita. Ja se on yksi asia, jonka tekisin toisin, vaikka en varmaan silti aina tajuaisi mitä pitää kertoa. Koska mun elämässä kaikkein mielenkiintosempia asioita on ne lumienkeleiden näkemiset ja sellaiset. Omassa päässäni innostun kaikesta, vaikka ei mitään juuri tapahtuisikaan. Mutta ehkä sitten olisi jotenkin pitänyt kertoa sitä, että päälisin puolin elämä on aika tasaista eikä mitään suuria poikkeamia. Mutta joskus tuntuu, että yritinkin kertoa, että tykkään olla kotona ja kiinnostun aina kaikenlaisesta näpertelystä ja harrastuksista eikä mun elämässä paljon sen enempää ole.
Ja siis kun toisesta tykkää, niin se on tärkeää, että sen ei ole huono olla. Mäkin esimerkiksi voin aivan hyvin olla menemättä mihinkään baariin, koska ne ei mulle edes ole tärkeitä jos se jotakuta loukkaisi. Toisin kuin jos vaikka omien villasukkien kutomiseni loukkaisi jotakuta, niin sitä en välttämättä ihan heti lopettaisi, koska en ymmärrä miksi se loukkaa ja se on oma päätökseni mitä teen. Siksi sanon, että en lopettaisi sitä, koska en halua, että kukaan kokisi niinkään, että painostaisi, koska ei sellaisesta ole kyse. Kyllä mä tiedän, että säkin toivot, että se tyttö saa elää niin kuin haluaa eikä siitä ole kyse.
Et sä ole mitenkään sekaisin. Sun tunteet on ymmärrettäviä, eikä niissä ole mitään vikaa. Mun mielestä sulla on tavallaan aika kauniita tunteita.

Ajattelin sitä juomista sillä, että nestehukka ainakin kai vaikuttaa jotenkin veren koostumukseen. Punasolujen määrään tai johonkin vastaavaan, en nyt muista kunnolla. Mutta en tiedä sitten, ehkä se ei vaikuta.
Tuo mitä ne lääkkeet aluksi aiheuttivat kuulostaa ihan kammottavalta. Eikö sulle yhtään tullut oloa, että ei kannata syödä sellaisia? Mua ainakin olisi tuollainen pelottanut. Kuulostaa vaan niin kamalalta. On kyllä tosi vahvoja lääkkeitä, kun fyysisestikin oli aluksi tuollaista.
Mullakin kyllä on ne yhdet lääkkeet ja niiden takia voi, juusto ja kaikki rasvainen alkaa aina paikotellen yököttää mua. Kun aloitin ne, en muutamaan viikkoon kertakaikkiaan pystynyt syömään kuin hedelmiä ja maustamatonta riisiä.

Et kerkeä nyt nypläämään joulupitsiliinaa.

Toivottavasti sulla on jo vähän parempi olo. Yritä olla murehtimatta, ei asiat ole niin pahasti kuin synkimmillä hetkillä ajattelet.
Enkä mä muuten jaksa ikinä edes nähdä äitiä, koska en vaan kestä sen seuraa. Kerran vuodessa olisi mulle sopiva määrä. Ymmärrän kyllä, että sua on ärsyttänyt. Pystyn niin ymmärtämään tuollaisen, yritä kestää :) Äidinkin kanssa saa aina tapella, kun se ei suostu hyväksymään ikinä mitään fysikaalisia ilmiötä, vaikka olen näyttänyt sille. Mä olen vaan kuulemma pipi päästä ja uskon varmaan keijuihin ja ufoihinkin.

................ kirjoitti:

Ei jumala, menin jo neljään osaan :)

...Mutta mä välitän ja oikeasti kuolisin jos käyttäytyisin niin. Ja se hävettää mua, että olen sellainen ihminen, jolle edes tulee päähän sellaisia tuhoamisimpulsseja, mutta kun yritän kovasti tehdä oikeita moraalipäätöksiä, niin olen silti kiltti.
Ja sitten siinä on se, että äiti on juuri sellainen, millaiseksi en koskaan haluaisi tulla ja se oli aina kamalaa katsella kun se pyöritti montaa miestä kerrallaan ja jauhoi niistä ja missä hotellissa oli kenenkin kanssa. Melkein oksensin aina. On siis hyvä varoittava esimerkkikin.
En ole kehdannut ikinä kertoa kellekään tuota, että osaksi häpeä itsestä on sellaisten moraalipäätöksien takana.

Et sä ole itsekäs eikä sun ajatukset ole itsekkäitä. Sulla on oikeus kokea huonoa oloa ja syykin, koska jos se tyttö ei ole koskaan tajunnut, että sulle tulee paha olo, niin se ei ole yrittänyt ymmärtää sua tarpeeksi. Ja ihmisellä on tarve tulla ymmärretyksi. Ja kun se voi myös kertoa sulle, jotta sun ei tarvitse kuvitella pahinta. Tuollaisista asioista on ihan helppo kertoa, kun vaan tajuaa kertoa. Mulla on vähän sama, kun olen tajunnut sen, että jotenkin pimitin häneltä joskus tietoa eikä todellakaan olisi pitänyt. Ajattelin kai vaan, että ei häntä kiinnosta tyhmät juttuni enkä ollut tottunut kertomaan asioita. Ja se on yksi asia, jonka tekisin toisin, vaikka en varmaan silti aina tajuaisi mitä pitää kertoa. Koska mun elämässä kaikkein mielenkiintosempia asioita on ne lumienkeleiden näkemiset ja sellaiset. Omassa päässäni innostun kaikesta, vaikka ei mitään juuri tapahtuisikaan. Mutta ehkä sitten olisi jotenkin pitänyt kertoa sitä, että päälisin puolin elämä on aika tasaista eikä mitään suuria poikkeamia. Mutta joskus tuntuu, että yritinkin kertoa, että tykkään olla kotona ja kiinnostun aina kaikenlaisesta näpertelystä ja harrastuksista eikä mun elämässä paljon sen enempää ole.
Ja siis kun toisesta tykkää, niin se on tärkeää, että sen ei ole huono olla. Mäkin esimerkiksi voin aivan hyvin olla menemättä mihinkään baariin, koska ne ei mulle edes ole tärkeitä jos se jotakuta loukkaisi. Toisin kuin jos vaikka omien villasukkien kutomiseni loukkaisi jotakuta, niin sitä en välttämättä ihan heti lopettaisi, koska en ymmärrä miksi se loukkaa ja se on oma päätökseni mitä teen. Siksi sanon, että en lopettaisi sitä, koska en halua, että kukaan kokisi niinkään, että painostaisi, koska ei sellaisesta ole kyse. Kyllä mä tiedän, että säkin toivot, että se tyttö saa elää niin kuin haluaa eikä siitä ole kyse.
Et sä ole mitenkään sekaisin. Sun tunteet on ymmärrettäviä, eikä niissä ole mitään vikaa. Mun mielestä sulla on tavallaan aika kauniita tunteita.

Ajattelin sitä juomista sillä, että nestehukka ainakin kai vaikuttaa jotenkin veren koostumukseen. Punasolujen määrään tai johonkin vastaavaan, en nyt muista kunnolla. Mutta en tiedä sitten, ehkä se ei vaikuta.
Tuo mitä ne lääkkeet aluksi aiheuttivat kuulostaa ihan kammottavalta. Eikö sulle yhtään tullut oloa, että ei kannata syödä sellaisia? Mua ainakin olisi tuollainen pelottanut. Kuulostaa vaan niin kamalalta. On kyllä tosi vahvoja lääkkeitä, kun fyysisestikin oli aluksi tuollaista.
Mullakin kyllä on ne yhdet lääkkeet ja niiden takia voi, juusto ja kaikki rasvainen alkaa aina paikotellen yököttää mua. Kun aloitin ne, en muutamaan viikkoon kertakaikkiaan pystynyt syömään kuin hedelmiä ja maustamatonta riisiä.

Et kerkeä nyt nypläämään joulupitsiliinaa.

Toivottavasti sulla on jo vähän parempi olo. Yritä olla murehtimatta, ei asiat ole niin pahasti kuin synkimmillä hetkillä ajattelet.
Enkä mä muuten jaksa ikinä edes nähdä äitiä, koska en vaan kestä sen seuraa. Kerran vuodessa olisi mulle sopiva määrä. Ymmärrän kyllä, että sua on ärsyttänyt. Pystyn niin ymmärtämään tuollaisen, yritä kestää :) Äidinkin kanssa saa aina tapella, kun se ei suostu hyväksymään ikinä mitään fysikaalisia ilmiötä, vaikka olen näyttänyt sille. Mä olen vaan kuulemma pipi päästä ja uskon varmaan keijuihin ja ufoihinkin.

Lue lisää

Ei haittaa vaikka huojentaakin tuollaisetkin asiat, ymmärrän kyllä :D

Kuulostaa jotenkin harmittavalta tuo että jätät ihmisiä noinkin helposti taaksesi kun itse en voisi niin tehdä. Mä yritän kyllä pitää ihmissuhteita kasassa mahdollisimman pitkään ja hyvänä, vaikka onkin ollut isojakin riitoja joidenkin ihmisten kanssa nii silti ollaan edelleen väleissä. Enkä minä halua sitä muuttaa. Etenkään kun minut on ilmeisesti niin moni jättänyt taakseen. Kai muutkin sitten ajattelee kuten sinä, ehkä minä olen se erilainen tässä mielessä. Siksi tuntuu niin pahalta kun joku jättää kun ei edes itse tajua että miksi, kai se sitten vaan on luonnollista? Se vaan ei omiin tapoihini kuulu mitenkään. En syyllistä sua taas mistään, mietin vaan että onko niin oikeasti? Ja minä hölmö vaan yritän pitää näitä suhteita yllä pitämällä yhteyttä, ehkä ne ei halua että mä yritän pysyä kiinni vaikka ne haluis jo jätää mut pois kelkasta?

Mä kyllä lähden aina baariin mukaan jos joku kysyy, on siellä ihan hauska aina silloin tällöin käydä, etenkään kun ei muuten tule niin paljoa käytyä missään. Kun se on kuitenkin vielä niin vieras ympäristö niin se on aina hauska kokea siellä jotain uutta. Yli mulla ei koskaan juomisen kanssa baareissa mene enkä sekoile muutenkaan niillä reissuilla. Ja joka kerta on ollut hauskaa kun on ollut hyvä porukka mukana ja kyllä se alkoholikin vielä keventää tunnelmaa. Hyvällä tuurilla tapaa uusia ihmisiäkin. Yksin en tosin ikinä baariin mene, tuntuis varmasti vaan tosi ulkopuoliselta. Mutta kyllä se on jotenkin viihdyttävää käydä baareissa. Enkä siis sen juomisen takia sinne mene vaan enemmän siinä ne sosiaaliset syyt on taustalla, onneksi näin :)
Kuitenkin on suvussa monta sellaista ihmistä jotka tuon alkoholin kanssa läträä vähän liikaa. Yksikin joi itsensä ensin rahansa ja lopulta sitten joi itsensä hengiltä. Sitä on paha vieläpä kaunistella. Sellaiseen jamaan en ikinä tahdo joutua joten järki on pysynyt päässä joka kerta. Niitä paria kertaa lukuunottamatta mistä kerroin, silloin tosin ei oltu edes baarissa.

Minä olen vielä niin nuori ja kokematon elämässä että en oikein osaa tuohon seksijuttuun mitään kommentoida. Jotenkin vaan etoo sellaiset ihmiset jotka vaan etsii aina baareista tai mistä vaan seksiä. Samoin tämä tyttö, sekin kertoi minulle joskus miten sitä oli alkanut etomaan sen kaverin ja sen kaverin poikaystävän hommat tai se mihin suuntaan se oli menossa niin sen piti lähteä pois sieltä. Niin on surullista kun ajattelee että se sen viattomuus ja sellainen tietynlainen "pyhyys" kyseisessä henkilössä jotenkin tuhoutuisi sillä että se tekisi juuri näin tai muuta ikävää. En tiedä mikä siinäkin on, en vain halua sille huonoja kokemuksia, mutta en myöskään halua riistää mitenkään siltä mitään kokemuksia, saa se tehdä mitä se haluaa mutta kunhan vain tekisi ne viisaasti ettei tarvitsisi sitten katua. Samalla jotenkin siinä hajoaisi se ihanan ja viattoman ihmisen kuva mikä minulla tytöstä on, vaikka seksihän on ihan luonnollinen asia, en tiedä mikä siinä on niin vaikea hyväksyä. Kun itsellänikin on sellainen periaate että sänkyyn en mene kuin aina sen tietyn tärkeän henkilön kanssa. Eli siis tyttöystävän, jos sellainen olisi/tulee olemaan. En minä osaa kuvitella itseäni iskemässä jokaista vastaan tulevaa tyttöä baareissa tai missään, en minä ole sellainen naistenmies. Jotenkin koko seksi jne on mulle vaan jotenkin sellainen asia että en halua jotenkin pilata sitä tai muuten turmella sitä sillä että makaisin vaan kaikkien kanssa jotka siihen suostuu. Tiedän kyllä ihmisiä jotka näinkin tekee...
Ja siksi juuri pelottaa että tyttö tekee näin kun sillä on ollut just tälläsiä "pilluhaukkoja" kavereina netissä, tiedän kun yks toinen kaveri oli jostain löytäny sen tyypin ja huomannu että tää tyttö on myös sen kaveri ja kertoi sitten mulle. Niin sitten kun tää tyttö on tosi sosiaalinen kanssa niin pelottaa että ei ne kaikki ihmiset joita se tapaa ja kaverustuu voi olla ihan viatonta sakkia.

En tiedä, ylihuolehtimisen puolelle taitaa mennä jo tämä minun hommani mutta en mahda sille mitään. Jotenkin tuntuu kuin olisi jumissa että ei voi ajatella mitään kunnolla. Kai minunkin pitäisi vaan koittaa tavata uusia ihmisiä niin edes sen verran unohtuisi tämä tyttö ettei joka kerta tarvitsis huolestua kun se lähtee viettämään iltaa...

Mutta joo, jos se siitä, pitää koittaa nyt taas ajatella jotain muuta ettei olis ihan loppu ilta niin masentunu...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei haittaa vaikka huojentaakin tuollaisetkin asiat, ymmärrän kyllä :D

Kuulostaa jotenkin harmittavalta tuo että jätät ihmisiä noinkin helposti taaksesi kun itse en voisi niin tehdä. Mä yritän kyllä pitää ihmissuhteita kasassa mahdollisimman pitkään ja hyvänä, vaikka onkin ollut isojakin riitoja joidenkin ihmisten kanssa nii silti ollaan edelleen väleissä. Enkä minä halua sitä muuttaa. Etenkään kun minut on ilmeisesti niin moni jättänyt taakseen. Kai muutkin sitten ajattelee kuten sinä, ehkä minä olen se erilainen tässä mielessä. Siksi tuntuu niin pahalta kun joku jättää kun ei edes itse tajua että miksi, kai se sitten vaan on luonnollista? Se vaan ei omiin tapoihini kuulu mitenkään. En syyllistä sua taas mistään, mietin vaan että onko niin oikeasti? Ja minä hölmö vaan yritän pitää näitä suhteita yllä pitämällä yhteyttä, ehkä ne ei halua että mä yritän pysyä kiinni vaikka ne haluis jo jätää mut pois kelkasta?

Mä kyllä lähden aina baariin mukaan jos joku kysyy, on siellä ihan hauska aina silloin tällöin käydä, etenkään kun ei muuten tule niin paljoa käytyä missään. Kun se on kuitenkin vielä niin vieras ympäristö niin se on aina hauska kokea siellä jotain uutta. Yli mulla ei koskaan juomisen kanssa baareissa mene enkä sekoile muutenkaan niillä reissuilla. Ja joka kerta on ollut hauskaa kun on ollut hyvä porukka mukana ja kyllä se alkoholikin vielä keventää tunnelmaa. Hyvällä tuurilla tapaa uusia ihmisiäkin. Yksin en tosin ikinä baariin mene, tuntuis varmasti vaan tosi ulkopuoliselta. Mutta kyllä se on jotenkin viihdyttävää käydä baareissa. Enkä siis sen juomisen takia sinne mene vaan enemmän siinä ne sosiaaliset syyt on taustalla, onneksi näin :)
Kuitenkin on suvussa monta sellaista ihmistä jotka tuon alkoholin kanssa läträä vähän liikaa. Yksikin joi itsensä ensin rahansa ja lopulta sitten joi itsensä hengiltä. Sitä on paha vieläpä kaunistella. Sellaiseen jamaan en ikinä tahdo joutua joten järki on pysynyt päässä joka kerta. Niitä paria kertaa lukuunottamatta mistä kerroin, silloin tosin ei oltu edes baarissa.

Minä olen vielä niin nuori ja kokematon elämässä että en oikein osaa tuohon seksijuttuun mitään kommentoida. Jotenkin vaan etoo sellaiset ihmiset jotka vaan etsii aina baareista tai mistä vaan seksiä. Samoin tämä tyttö, sekin kertoi minulle joskus miten sitä oli alkanut etomaan sen kaverin ja sen kaverin poikaystävän hommat tai se mihin suuntaan se oli menossa niin sen piti lähteä pois sieltä. Niin on surullista kun ajattelee että se sen viattomuus ja sellainen tietynlainen "pyhyys" kyseisessä henkilössä jotenkin tuhoutuisi sillä että se tekisi juuri näin tai muuta ikävää. En tiedä mikä siinäkin on, en vain halua sille huonoja kokemuksia, mutta en myöskään halua riistää mitenkään siltä mitään kokemuksia, saa se tehdä mitä se haluaa mutta kunhan vain tekisi ne viisaasti ettei tarvitsisi sitten katua. Samalla jotenkin siinä hajoaisi se ihanan ja viattoman ihmisen kuva mikä minulla tytöstä on, vaikka seksihän on ihan luonnollinen asia, en tiedä mikä siinä on niin vaikea hyväksyä. Kun itsellänikin on sellainen periaate että sänkyyn en mene kuin aina sen tietyn tärkeän henkilön kanssa. Eli siis tyttöystävän, jos sellainen olisi/tulee olemaan. En minä osaa kuvitella itseäni iskemässä jokaista vastaan tulevaa tyttöä baareissa tai missään, en minä ole sellainen naistenmies. Jotenkin koko seksi jne on mulle vaan jotenkin sellainen asia että en halua jotenkin pilata sitä tai muuten turmella sitä sillä että makaisin vaan kaikkien kanssa jotka siihen suostuu. Tiedän kyllä ihmisiä jotka näinkin tekee...
Ja siksi juuri pelottaa että tyttö tekee näin kun sillä on ollut just tälläsiä "pilluhaukkoja" kavereina netissä, tiedän kun yks toinen kaveri oli jostain löytäny sen tyypin ja huomannu että tää tyttö on myös sen kaveri ja kertoi sitten mulle. Niin sitten kun tää tyttö on tosi sosiaalinen kanssa niin pelottaa että ei ne kaikki ihmiset joita se tapaa ja kaverustuu voi olla ihan viatonta sakkia.

En tiedä, ylihuolehtimisen puolelle taitaa mennä jo tämä minun hommani mutta en mahda sille mitään. Jotenkin tuntuu kuin olisi jumissa että ei voi ajatella mitään kunnolla. Kai minunkin pitäisi vaan koittaa tavata uusia ihmisiä niin edes sen verran unohtuisi tämä tyttö ettei joka kerta tarvitsis huolestua kun se lähtee viettämään iltaa...

Mutta joo, jos se siitä, pitää koittaa nyt taas ajatella jotain muuta ettei olis ihan loppu ilta niin masentunu...

Lue lisää

Mä ehkä en osaa oikein selittää sitä asiaa. Ei se tavallaan ole niin yksinkertaista, että jätän ihmisiä helposti. Oikeastaan se on enemmän sitä, että mun on tosi vaikea päästää ihmisiä lähelle. Ja jos ei pääse lähelle, niin sitten pysyy sellaisena pelkkänä tuttuna ja helposti vaan välit katkeaa. Ja sitten pitkän ajan päästä ei ole enää mitään yhteistä ja on tuntunut vaivauttavalta käydä vaikka joidenkin vanhojen kavereiden tupareissa. Viimeksi kun olin sellaisen kaverin tupareissa, joka oli juuri siinä yläasteiässä tosi läheinen, niin en tuntenut sieltä yhtään ketään ja sen elämäkin tuntui niin erilaiselta omastani. Sen kaverit oli jotenkin aika erilaisia ja tunsin itseni vaan tosi tosi tosi ulkopuoliseksi. Sitten mietin, että miksi pitäisi yrittää säilyttää ystävyyttä, jos ei enää ole mitään yhteistä. Ja kyllä sekin mietti samoin varmasti. Tuntui, että sen kaikki huumorintajukin oli jotenkin kadonnut eikä enää saanut vitsailla yhtä tyhmistä asioista kuin ennen. En tiedä. Tuollaisia kokemuksia mulla on. Ei mulla ole muunlaisia kokemuksia kavereista. Yksi lapsuudenkaverityttö on, johon haluaisin kovasti pitää yhteyttä. Kirjoittelin sen kanssa vielä kirjeitäkin lukiossa, mutta sitten ne jotenkin jäi. En edes tiedä missä se asuu nykyään ja mitä tekee ja kun se ei ota yhteyttä muhun, niin en mäkään siihen. Ja varmaan se ajattelee ihan samalla tavalla. Ja sitten kuitenkin ajattelen niin, että ehkä sekin olisi muuttunut niin paljon, että ei me tultaisikaan enää niin toimeen.
Ja kun siis mulla ei esimerkiksi sitä tyttöä lukuunottamatta ole koskaan ollut sellaista kaveria, jolle olisi voinut puhua mistään syvemmästä. Ja sen tytönkin kanssa nähtiin aina tosi harvoin. Siis että tavallaan mulla ei edes ole mitään kunnollista kaverikokemusta olemassa. Lapsena se oli aina sellaista selkäänpuukotusta, että ne joiden kanssa leikki ja oli olevinaan niin kuin paita ja peppu, niin seuraavana päivänä yrittivät vaan jotenkin nolata. Varastivat jotain tyhmiä lapsuuskuvia meiltä ja näyttivät niitä kaikille tai jotain vastaavaa. Ehkä sä et ymmärrä sitä, että mä en vaan koskaan ole esim. oppinut luottamaan niihin ihmisiin. En ole puhunut niiden kanssa mistään kovin syvällisestä enkä edes kertonut itsestäni juurikaan. Mä uskon, että säkin olet samankaltaisia tuttuja huomaamattasi tipauttanut elämästäsi, koska sellaisiin ei pysy yhteys, kun vaikka muuttaa muualle jne. Kavereitasi et voi kuvitella tipauttavasi pois, mutta mulla ei ole koskaan ollut niin läheistä suhdetta kehenkään.

EI, EI, EI!!! Ei ne halua jättää sua pois. Älä nyt taas saa päähäsi hölmöjä ajatuksia, kun sanoin vaan vähän tyhmästi. Siinä ei ole mitään hölmöä, että sä yrität ylläpitää niitä suhteita ja pidät yhteyttä. Mun mielestä se on tosi kaunista ja välittävää. Ja tosi rohkeaa, en ehkä itse osaisi aina samaa, vaikka haluaisinkin. Olin niin iloinen, kun otit siihen kaveriisikin yhteyttä ja sait sen asian paremmaksi. Ja mäkin tykkään sun kanssa kirjoittelusta tosi paljon. Sä jotenkin tiput taas tuohon ajatuskuvioon niiden juttujen takia, joista ollaan aikaisemminkin puhuttu, niiden kouluaikaisten kokemusten. Musta tuntuu, että sulla on jonkin verran jotain pelkoa, että muka roikkuisit tai olisit ainoa joka yrittää. Ja oikeasti höpö höpö. Mä kyllä tajuan miksi sä koet niin, koska olet kertonut kokemuksistasi. Mutta yritä ymmärtää, että ihmiset tykkää susta. Se on haluttua ja toivottua, että säkin yrität ylläpitää teidän välejä. En mä voi edes kuvitella miten kukaan haluaisi eroon tuollaisesta ihmisestä. Sä olet juuri sellainen ihminen, josta haluaa pitää kiinni. Älä mene mihinkään synkkiin ajatuksiin, kun ei ole syytä. Mäkin olen kertonut kuinka inhottavalta musta tuntuu nykyään se, että loukkaannuin niin, että en halunnut pitää häneen yhteyttä. Vaikka sisimmässäni välillä tunsin joskus silloinkin haluavani. Ei se ole samanlaista jokaisen kohdalla. Toiset ihmiset jättävät suuremman jäljen itsestään. Vaikka mä olenkin tällainen, niin en vaan tiedä miten ikinä pystyisin unohtamaan hänet tai miten pystyisin olla haluamatta hänen seuraansa. Ehkä jotenkin itsensä kovettamalla, mutta en niin, että se tulisi sydämestä se katkaiseminen.
Ja mua joskus ärsyttää, että miksi sen on pitänyt tulla mun eteeni ja monimutkaistaa koko elämä, olisin varmasti täysin onneton sulkeutunut ihminen ilman sitä :D Se on siis saanut mut ylipäänsä käsittelemään omaa itseäni ja kokemuksiani.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei haittaa vaikka huojentaakin tuollaisetkin asiat, ymmärrän kyllä :D

Kuulostaa jotenkin harmittavalta tuo että jätät ihmisiä noinkin helposti taaksesi kun itse en voisi niin tehdä. Mä yritän kyllä pitää ihmissuhteita kasassa mahdollisimman pitkään ja hyvänä, vaikka onkin ollut isojakin riitoja joidenkin ihmisten kanssa nii silti ollaan edelleen väleissä. Enkä minä halua sitä muuttaa. Etenkään kun minut on ilmeisesti niin moni jättänyt taakseen. Kai muutkin sitten ajattelee kuten sinä, ehkä minä olen se erilainen tässä mielessä. Siksi tuntuu niin pahalta kun joku jättää kun ei edes itse tajua että miksi, kai se sitten vaan on luonnollista? Se vaan ei omiin tapoihini kuulu mitenkään. En syyllistä sua taas mistään, mietin vaan että onko niin oikeasti? Ja minä hölmö vaan yritän pitää näitä suhteita yllä pitämällä yhteyttä, ehkä ne ei halua että mä yritän pysyä kiinni vaikka ne haluis jo jätää mut pois kelkasta?

Mä kyllä lähden aina baariin mukaan jos joku kysyy, on siellä ihan hauska aina silloin tällöin käydä, etenkään kun ei muuten tule niin paljoa käytyä missään. Kun se on kuitenkin vielä niin vieras ympäristö niin se on aina hauska kokea siellä jotain uutta. Yli mulla ei koskaan juomisen kanssa baareissa mene enkä sekoile muutenkaan niillä reissuilla. Ja joka kerta on ollut hauskaa kun on ollut hyvä porukka mukana ja kyllä se alkoholikin vielä keventää tunnelmaa. Hyvällä tuurilla tapaa uusia ihmisiäkin. Yksin en tosin ikinä baariin mene, tuntuis varmasti vaan tosi ulkopuoliselta. Mutta kyllä se on jotenkin viihdyttävää käydä baareissa. Enkä siis sen juomisen takia sinne mene vaan enemmän siinä ne sosiaaliset syyt on taustalla, onneksi näin :)
Kuitenkin on suvussa monta sellaista ihmistä jotka tuon alkoholin kanssa läträä vähän liikaa. Yksikin joi itsensä ensin rahansa ja lopulta sitten joi itsensä hengiltä. Sitä on paha vieläpä kaunistella. Sellaiseen jamaan en ikinä tahdo joutua joten järki on pysynyt päässä joka kerta. Niitä paria kertaa lukuunottamatta mistä kerroin, silloin tosin ei oltu edes baarissa.

Minä olen vielä niin nuori ja kokematon elämässä että en oikein osaa tuohon seksijuttuun mitään kommentoida. Jotenkin vaan etoo sellaiset ihmiset jotka vaan etsii aina baareista tai mistä vaan seksiä. Samoin tämä tyttö, sekin kertoi minulle joskus miten sitä oli alkanut etomaan sen kaverin ja sen kaverin poikaystävän hommat tai se mihin suuntaan se oli menossa niin sen piti lähteä pois sieltä. Niin on surullista kun ajattelee että se sen viattomuus ja sellainen tietynlainen "pyhyys" kyseisessä henkilössä jotenkin tuhoutuisi sillä että se tekisi juuri näin tai muuta ikävää. En tiedä mikä siinäkin on, en vain halua sille huonoja kokemuksia, mutta en myöskään halua riistää mitenkään siltä mitään kokemuksia, saa se tehdä mitä se haluaa mutta kunhan vain tekisi ne viisaasti ettei tarvitsisi sitten katua. Samalla jotenkin siinä hajoaisi se ihanan ja viattoman ihmisen kuva mikä minulla tytöstä on, vaikka seksihän on ihan luonnollinen asia, en tiedä mikä siinä on niin vaikea hyväksyä. Kun itsellänikin on sellainen periaate että sänkyyn en mene kuin aina sen tietyn tärkeän henkilön kanssa. Eli siis tyttöystävän, jos sellainen olisi/tulee olemaan. En minä osaa kuvitella itseäni iskemässä jokaista vastaan tulevaa tyttöä baareissa tai missään, en minä ole sellainen naistenmies. Jotenkin koko seksi jne on mulle vaan jotenkin sellainen asia että en halua jotenkin pilata sitä tai muuten turmella sitä sillä että makaisin vaan kaikkien kanssa jotka siihen suostuu. Tiedän kyllä ihmisiä jotka näinkin tekee...
Ja siksi juuri pelottaa että tyttö tekee näin kun sillä on ollut just tälläsiä "pilluhaukkoja" kavereina netissä, tiedän kun yks toinen kaveri oli jostain löytäny sen tyypin ja huomannu että tää tyttö on myös sen kaveri ja kertoi sitten mulle. Niin sitten kun tää tyttö on tosi sosiaalinen kanssa niin pelottaa että ei ne kaikki ihmiset joita se tapaa ja kaverustuu voi olla ihan viatonta sakkia.

En tiedä, ylihuolehtimisen puolelle taitaa mennä jo tämä minun hommani mutta en mahda sille mitään. Jotenkin tuntuu kuin olisi jumissa että ei voi ajatella mitään kunnolla. Kai minunkin pitäisi vaan koittaa tavata uusia ihmisiä niin edes sen verran unohtuisi tämä tyttö ettei joka kerta tarvitsis huolestua kun se lähtee viettämään iltaa...

Mutta joo, jos se siitä, pitää koittaa nyt taas ajatella jotain muuta ettei olis ihan loppu ilta niin masentunu...

Lue lisää

Se ei itse tiedä kuinka paljon hyvää olen saanut siltä ja se kaikki on muuttanut mua.
Ja mä niin paljon kunnioitan siinä sen sitkeitä luonteenpiirteitä.

Lähdet aina baarin, kun joku kysyy herättää kysymyksen, että kuinkakohan usein sua kysytään, kolme kertaa päivässä? :) En tiedä, mä vaan oon kokenut ne jotenkin ahdistavina. Sitten vielä, kun menee tyttöjen kanssa, niin sitten on kumminkin kohta joku aivan tuntematon humalainen lähentelemässä. Ja kun haluaisi pitää sen sellaisen oman tilan, jotta olisi hauskaakin. Ja sitten kun muutaman kerran se tuntematon humalainen on ollut joku tosi laskuhumalassa oleva sydäntään vuodattava ja lopulta lähentelevä, niin miten niistäkään pääsee eroon. Kun ei voi sanoa mitenkään yhtään kylmästi, kun se keskustelu on aloitettu että "tyttö jätti mut, tapan itseni." Ja sitten jos on tungosta, niin se on aina jollekin hyvä tekosyy puristaa pyllystä. En tiedä, mun muutamat baarikokemukset on tuollaisia niin ehkä olen jotenkin vähän ennakkaluuloinen. Olisihan se kiva pitää hauskaa, mutta olen noista kokemuksista tullut siihen tulokseen, että oikeasti hauska ja positiivinen baarikokemus tulee vain jo valmiiksi miehen kainalossa. Ei siis tahtomattaan eitä toistellen jonkun satunnaisen kuuron ja liian seurallisen humalaisen kainalossa.
Joo, yksin tuntuu tosi ulkopuoliselta. Ne on lähinnä epämielyttäviä kokemuksia kuin mitään muuta. Vaikka jossain muualla kun baarissa yksinään on ihan ok olla, jos pääsee liikkumaan. Tai jotain sellaista. Mä oon ollut yksin ulkomailla jossain festareillakin eikä se nyt niin kamalaa ollut. Mutta jostain syystä baarit on, tuntuu vaan ulkopuoliselta.

Tosi ikävää tuollainen kohtalo, että on viina viennyt. Mutta onneksi sä suhtaudut noin järkevän kuuloisesti. Tosin mun on pakko epäillä sua, koska alkoholistikin varmasti kieltäisi ongelmansa. Toivon kovasti, että itsesi takia et oikeasti juo liikaa. Mua kuitenkin huolestuttaa sellainen, koska sillä pilaa oman terveytensä eikä se ole masentuneisuudellekaan hyväksi. Vaikka uskon kyllä, että kun on tuollainen ikävä esimerkki, niin ymmärrät ne vaarat varmasti hyvin. Mun papan siskot on molemmat kuin sieniä. Toinen on kyllä juuri jossain maksasiirtojonossa, niin se ei voi juoda. Mutta en nyt tiedä kuinka eleganttia se on, kun melkein 90-vuotias nainen lähtee sukujuhlissa konttaamaan ympäripäissään taksille.
Mä olen iloinen, että sä ymmärrät, että sellaiseen tilaan ei kannata joutua, koska en halua että vahingoitat itseäsi mitenkään. Ja kun sullakin on suvussa sitä, niin se riski on sullakin suurempi sortua sellaiseen. Mutta onneksi olet fiksu. Ei vain haluaisi nähdä kenenkään tuhoavan itseään niin. Jos tekee niin, niin pitää saada apua ja hoitaa sitä ongelmaa. Vaikka kai ihmiset, jotka juo kokee sen juomisen ongelmiensa hoitamiseksi.

En selittänyt sitäkään asiaa kauhean monipuolisesti, kun se viesti piteni jo niin paljon. Mutta siis mä ajattelen niin, että seksi on tosi merkittävä asia. Ei sellaista, mitä voisi kenenkään kanssa kevyin perustein harrastaa. Ja sekin on mun omien moraaliajatusten takana. Koska se on merkittävää. Ja ajattelen siitä jotenkin sielullisella tasollakin, että ehkä sellaisessa on jotenkin enemmän yhteydessä toisen sieluun. Ja tavallaan toinen toisensa armoilla. Ja kaikki siihen liittyvät askeleet on tosi merkittäviä. Ajattelen juuri noin, että se kuuluu suhteeseen. Ja sellaisessakaan ei koskaan pitäisi kiirehtiä sen asian kanssa. Pitää tietää se, että se ihminen merkitsee jotain muuta kuin seksiä. Se vaan sotkee, jos kiirehtii sen kanssa. Tuntuu, että ihmiset olisi paljon onnellisempia, jos ne ei harrastaisi missään tilanteessa yhden illan juttuja ja ottaisi ihan rauhassa sen asian kanssa suhteiden alussakin. Tosin ehkä jotkut sitten on niin kylmettyneitä, että niitä ei tunnu yhtään rikkovan esim. ne yhden illan jutut. Mutta mä en ainakaan haluaisi maailman olevan sillä tavalla kylmä. Ja kun koen, että seksi on kaunis asia ja se voi olla kaunis asia millaista se ikinä onkaan, niin en haluaisi pilata sellaista tunnetta siitä koskaan. Tuntuu, että ne ihmiset jotka harrastaa jatkuvasti yhden illan juttuja ei koe sitä tunnetta, että seksi on kaunista. Sitä sielullista yhteyttä.
Enkä mä tuomitse ketään, mutta ihmisten ei kannattaisi hajoittaa itseään. Ja kun sanoin siitä, että mun päähän voi tulla niitä tuhoamisajatuksia, vaikka koskaan en tekisi sellaista, niin ne ajatukset on samanlaisia kuin että tappaisin itseni, koska varmasti tappaisin itseni sisältä, jos tekisin niin.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei haittaa vaikka huojentaakin tuollaisetkin asiat, ymmärrän kyllä :D

Kuulostaa jotenkin harmittavalta tuo että jätät ihmisiä noinkin helposti taaksesi kun itse en voisi niin tehdä. Mä yritän kyllä pitää ihmissuhteita kasassa mahdollisimman pitkään ja hyvänä, vaikka onkin ollut isojakin riitoja joidenkin ihmisten kanssa nii silti ollaan edelleen väleissä. Enkä minä halua sitä muuttaa. Etenkään kun minut on ilmeisesti niin moni jättänyt taakseen. Kai muutkin sitten ajattelee kuten sinä, ehkä minä olen se erilainen tässä mielessä. Siksi tuntuu niin pahalta kun joku jättää kun ei edes itse tajua että miksi, kai se sitten vaan on luonnollista? Se vaan ei omiin tapoihini kuulu mitenkään. En syyllistä sua taas mistään, mietin vaan että onko niin oikeasti? Ja minä hölmö vaan yritän pitää näitä suhteita yllä pitämällä yhteyttä, ehkä ne ei halua että mä yritän pysyä kiinni vaikka ne haluis jo jätää mut pois kelkasta?

Mä kyllä lähden aina baariin mukaan jos joku kysyy, on siellä ihan hauska aina silloin tällöin käydä, etenkään kun ei muuten tule niin paljoa käytyä missään. Kun se on kuitenkin vielä niin vieras ympäristö niin se on aina hauska kokea siellä jotain uutta. Yli mulla ei koskaan juomisen kanssa baareissa mene enkä sekoile muutenkaan niillä reissuilla. Ja joka kerta on ollut hauskaa kun on ollut hyvä porukka mukana ja kyllä se alkoholikin vielä keventää tunnelmaa. Hyvällä tuurilla tapaa uusia ihmisiäkin. Yksin en tosin ikinä baariin mene, tuntuis varmasti vaan tosi ulkopuoliselta. Mutta kyllä se on jotenkin viihdyttävää käydä baareissa. Enkä siis sen juomisen takia sinne mene vaan enemmän siinä ne sosiaaliset syyt on taustalla, onneksi näin :)
Kuitenkin on suvussa monta sellaista ihmistä jotka tuon alkoholin kanssa läträä vähän liikaa. Yksikin joi itsensä ensin rahansa ja lopulta sitten joi itsensä hengiltä. Sitä on paha vieläpä kaunistella. Sellaiseen jamaan en ikinä tahdo joutua joten järki on pysynyt päässä joka kerta. Niitä paria kertaa lukuunottamatta mistä kerroin, silloin tosin ei oltu edes baarissa.

Minä olen vielä niin nuori ja kokematon elämässä että en oikein osaa tuohon seksijuttuun mitään kommentoida. Jotenkin vaan etoo sellaiset ihmiset jotka vaan etsii aina baareista tai mistä vaan seksiä. Samoin tämä tyttö, sekin kertoi minulle joskus miten sitä oli alkanut etomaan sen kaverin ja sen kaverin poikaystävän hommat tai se mihin suuntaan se oli menossa niin sen piti lähteä pois sieltä. Niin on surullista kun ajattelee että se sen viattomuus ja sellainen tietynlainen "pyhyys" kyseisessä henkilössä jotenkin tuhoutuisi sillä että se tekisi juuri näin tai muuta ikävää. En tiedä mikä siinäkin on, en vain halua sille huonoja kokemuksia, mutta en myöskään halua riistää mitenkään siltä mitään kokemuksia, saa se tehdä mitä se haluaa mutta kunhan vain tekisi ne viisaasti ettei tarvitsisi sitten katua. Samalla jotenkin siinä hajoaisi se ihanan ja viattoman ihmisen kuva mikä minulla tytöstä on, vaikka seksihän on ihan luonnollinen asia, en tiedä mikä siinä on niin vaikea hyväksyä. Kun itsellänikin on sellainen periaate että sänkyyn en mene kuin aina sen tietyn tärkeän henkilön kanssa. Eli siis tyttöystävän, jos sellainen olisi/tulee olemaan. En minä osaa kuvitella itseäni iskemässä jokaista vastaan tulevaa tyttöä baareissa tai missään, en minä ole sellainen naistenmies. Jotenkin koko seksi jne on mulle vaan jotenkin sellainen asia että en halua jotenkin pilata sitä tai muuten turmella sitä sillä että makaisin vaan kaikkien kanssa jotka siihen suostuu. Tiedän kyllä ihmisiä jotka näinkin tekee...
Ja siksi juuri pelottaa että tyttö tekee näin kun sillä on ollut just tälläsiä "pilluhaukkoja" kavereina netissä, tiedän kun yks toinen kaveri oli jostain löytäny sen tyypin ja huomannu että tää tyttö on myös sen kaveri ja kertoi sitten mulle. Niin sitten kun tää tyttö on tosi sosiaalinen kanssa niin pelottaa että ei ne kaikki ihmiset joita se tapaa ja kaverustuu voi olla ihan viatonta sakkia.

En tiedä, ylihuolehtimisen puolelle taitaa mennä jo tämä minun hommani mutta en mahda sille mitään. Jotenkin tuntuu kuin olisi jumissa että ei voi ajatella mitään kunnolla. Kai minunkin pitäisi vaan koittaa tavata uusia ihmisiä niin edes sen verran unohtuisi tämä tyttö ettei joka kerta tarvitsis huolestua kun se lähtee viettämään iltaa...

Mutta joo, jos se siitä, pitää koittaa nyt taas ajatella jotain muuta ettei olis ihan loppu ilta niin masentunu...

Lue lisää

Mutta siis, jos joku ei ole halunnut harrastaa yhden illan juttuja ennenkään, niin ei se varmaan muuta mieltään. Ei sun varmaan tarvi olla huolissasi. Vaikka se onkin suloista, että olet vähän huolissasi ja että haluat että se säästyy huonoilta kokemuksilta.

Ja kiva, että tunnuit ymmärtävän tuollaisesta näkökulmasta, koska kaikki ei ymmärrä. Joskus, kun en ollut harrastanut seksiä kenenkään kanssa, koska mulla oli tunteita sitä ihmistä kohtaan, ja vaikka meidän välit oli ehkä aika etäiset, niin tuntui silti sellaiselta, että sen kanssa sitten tai on yksin niin kauan, kun tuntuu siltä. En tiedä, tuntu vaan siltä, että ei olisi kunnioittanut omia tunteitaan, jos olisi käyttäytynyt toisin. Vaikka se tilanne hänen kanssaan alkoi kyllä tuntuakin vaan sellaiselta, että kaikki olisi hyvin, jos vaan katoaisin häiritsemästä häntä. Mutta se oli oikeasti tosi ikävää sillä tavalla, että esimerkiksi sitä ei vaan voinut sanoa kavereille, että en ole tehnyt samoja asioita kuin te. Koska ne jo lähtökohtasesti puheessan aina tuntui nauravan kaikelle vastaavalle. Muistan jonkun kauheasti nauraen tokaisseen poikaystävälleen, että "Mä en ole mitään ääliö-neitsyt." Tai jotain vastaavaa. Tuli aina sellainen olo, että jos ne tietäisi, niin häpeäisin itseäni. Silloin se tuntui välillä tuollaisten juttujen jälkeen sellaiselta, että menen vaan itkemään kotiin, kun mun on oltava tällainen ja toivoin, että tuntuisi joltain muulta, jotta tahtoisi käyttäytyä niin kuin muutkin. En tiedä, mutta jotenkin sellaiset kommentit vaan aina sattui. Ajattelin, että kukaan ei ymmärrä ja häpesinkin itseäni. Se on outoa, että sellaisesta asiasta saadan häpeemään.

Mutta kavereissa on kyllä se, että jos ne on kauhean erilaisia, niin ei niiden kanssa vietä enää aikaa. En mäkään sen kaverin kanssa, joka sanoi tuon jutun. Ei vaan sen takia, vaan kun se juuri vaikka valehtelee avomiehelleen menneistä miesjutuistaan ja sitten mulle aina selittelisi niitä ja tuntuu jotenkin vähän oksettavalta. On jotenkin niin erilainen maailmankatsomus, että ei oikein tunnu luontevalta olla sen kanssa. Ja siis on kyllä joitain sellasia miespuolisia tuttujakin ollut, joista kyllä on aina tullut olo, että ei. Ja on mullekin ehkä sitten juuri sen kaltaiset, tutut joita mainitset silläkin tytöllä olevan jotenkin tulleet vähän turhan lähelle. Mutta mua ei ole koskaan kiinnostanut ja olen sanonut sen tosi selkeästi. Ei kukaan pysty millään suostuttelulla mitään saamaan aikaan, jos ei vaan kiinnosta. Ja kaikenlisäksi olin aina rakastunut siihen ihmiseen, kenestä kerroin eikä mun päähän mahtunut muuta. Varmaan ymmärsivät sen lopulta, että oli joku muu ihminen mielessä joka täytti ajatukset niiden kannalta toivottomasti.

Tai ehkä sun pitää vaan yrittää kertoa sun huolista juuri noin kuin teit, niin saat niitä vähän purettua sisältä. Tuntuuko susta siltä, että olet noin huolestunut, koska et luota siihen tyttöön? Musta se ainakin näyttää vähän siltä, että et jotenkin osaa luottaa siihen. Mutta luottaminen kyllä onkin vaikeaa.
Kyllä mä uskon, että sun olon saa helpottamaan. Vaikka aina se menee niin, että kun välittää toisesta, niin sitten myös on huolissaan ja pelottaa. Mutta ei sen tarvitse hallitsemattomaksi kasvaa. Ja totta, että aina voit ajatella muuta ja sitä kautta tehdä olosi helpommaksi.
Oletko miettinyt koskaan miksi sun ajatukset on välillä niin synkkiä, tuntuu että melkein odotat, että pahin tapahtuu? Vaikka monesti asiat on varmasti oikeasti paljon valoisammin kuin tulet ajatelleeksi. Joutuuhan elämässä kokemaan ikäviäkin asioita, mutta ei niitäkään ihan loputtomattomasti elämään mahdu.
Olen tosi surullinen tästä asiasta, kun musta tuntuu, että sun on niin vaikea luottaa itseesi, koet jonkin verran huonoutta itsestäsi ja sen takia sun on vaikea luottaa muihin ihmisiin ja elämään yleensä. Ja jos siltä tuntuu, niin sitä pitää ehdottomasti korjata. Koska sä et ole huono, vaan oikeasti olet aika ihana. Ne asiat vaati tosi paljon miettimistä ja aikaa, mutta mä niin haluaisin, että sulla olisi hyvä olla itsesi kanssa. Ja ne pystyy korjaamaan, koska kun opettelee kertomaan tuntemuksistaan, niin ajan kanssa ne asiat alkaa korjautua itsestään. Pitää vaan olla sellainen hyvä ilmapiiri.
Muhun vaan sattuu sun puolesta niin paljon, kun tuntuu, että sulla on vaikeaa.

Tee jotain kivaa, että mieli paranee. Ja syö hyvin, aina on vähän onnellisempi olo, kun on maha täynnä. Ja toivottavasti osaat etsiä itsellesi lohdullisia ajatuksia ja tekemistä. Kyllä sun olo varmaan alkaa kohta jo mennä paremmaksi, ehkä masentuneisuus kestää muutaman päivän ja sitten tulee taas joku iloinen hetki väliin. Yritä jaksaa, halaisin jos voisin.

Koskakohan tää ketju pamahtaa rikki, kun nyt tökkii jo niin paljon, mutta laitan sitten vaikka uuteen ketjuun jos tää alkaa ikäväksi. Tai sitten vaikka sähköpostilla jos haluat, mutta kai tämä vielä toimii, hidastelee vaan nyt juuri.

.............. kirjoitti:

Mutta siis, jos joku ei ole halunnut harrastaa yhden illan juttuja ennenkään, niin ei se varmaan muuta mieltään. Ei sun varmaan tarvi olla huolissasi. Vaikka se onkin suloista, että olet vähän huolissasi ja että haluat että se säästyy huonoilta kokemuksilta.

Ja kiva, että tunnuit ymmärtävän tuollaisesta näkökulmasta, koska kaikki ei ymmärrä. Joskus, kun en ollut harrastanut seksiä kenenkään kanssa, koska mulla oli tunteita sitä ihmistä kohtaan, ja vaikka meidän välit oli ehkä aika etäiset, niin tuntui silti sellaiselta, että sen kanssa sitten tai on yksin niin kauan, kun tuntuu siltä. En tiedä, tuntu vaan siltä, että ei olisi kunnioittanut omia tunteitaan, jos olisi käyttäytynyt toisin. Vaikka se tilanne hänen kanssaan alkoi kyllä tuntuakin vaan sellaiselta, että kaikki olisi hyvin, jos vaan katoaisin häiritsemästä häntä. Mutta se oli oikeasti tosi ikävää sillä tavalla, että esimerkiksi sitä ei vaan voinut sanoa kavereille, että en ole tehnyt samoja asioita kuin te. Koska ne jo lähtökohtasesti puheessan aina tuntui nauravan kaikelle vastaavalle. Muistan jonkun kauheasti nauraen tokaisseen poikaystävälleen, että "Mä en ole mitään ääliö-neitsyt." Tai jotain vastaavaa. Tuli aina sellainen olo, että jos ne tietäisi, niin häpeäisin itseäni. Silloin se tuntui välillä tuollaisten juttujen jälkeen sellaiselta, että menen vaan itkemään kotiin, kun mun on oltava tällainen ja toivoin, että tuntuisi joltain muulta, jotta tahtoisi käyttäytyä niin kuin muutkin. En tiedä, mutta jotenkin sellaiset kommentit vaan aina sattui. Ajattelin, että kukaan ei ymmärrä ja häpesinkin itseäni. Se on outoa, että sellaisesta asiasta saadan häpeemään.

Mutta kavereissa on kyllä se, että jos ne on kauhean erilaisia, niin ei niiden kanssa vietä enää aikaa. En mäkään sen kaverin kanssa, joka sanoi tuon jutun. Ei vaan sen takia, vaan kun se juuri vaikka valehtelee avomiehelleen menneistä miesjutuistaan ja sitten mulle aina selittelisi niitä ja tuntuu jotenkin vähän oksettavalta. On jotenkin niin erilainen maailmankatsomus, että ei oikein tunnu luontevalta olla sen kanssa. Ja siis on kyllä joitain sellasia miespuolisia tuttujakin ollut, joista kyllä on aina tullut olo, että ei. Ja on mullekin ehkä sitten juuri sen kaltaiset, tutut joita mainitset silläkin tytöllä olevan jotenkin tulleet vähän turhan lähelle. Mutta mua ei ole koskaan kiinnostanut ja olen sanonut sen tosi selkeästi. Ei kukaan pysty millään suostuttelulla mitään saamaan aikaan, jos ei vaan kiinnosta. Ja kaikenlisäksi olin aina rakastunut siihen ihmiseen, kenestä kerroin eikä mun päähän mahtunut muuta. Varmaan ymmärsivät sen lopulta, että oli joku muu ihminen mielessä joka täytti ajatukset niiden kannalta toivottomasti.

Tai ehkä sun pitää vaan yrittää kertoa sun huolista juuri noin kuin teit, niin saat niitä vähän purettua sisältä. Tuntuuko susta siltä, että olet noin huolestunut, koska et luota siihen tyttöön? Musta se ainakin näyttää vähän siltä, että et jotenkin osaa luottaa siihen. Mutta luottaminen kyllä onkin vaikeaa.
Kyllä mä uskon, että sun olon saa helpottamaan. Vaikka aina se menee niin, että kun välittää toisesta, niin sitten myös on huolissaan ja pelottaa. Mutta ei sen tarvitse hallitsemattomaksi kasvaa. Ja totta, että aina voit ajatella muuta ja sitä kautta tehdä olosi helpommaksi.
Oletko miettinyt koskaan miksi sun ajatukset on välillä niin synkkiä, tuntuu että melkein odotat, että pahin tapahtuu? Vaikka monesti asiat on varmasti oikeasti paljon valoisammin kuin tulet ajatelleeksi. Joutuuhan elämässä kokemaan ikäviäkin asioita, mutta ei niitäkään ihan loputtomattomasti elämään mahdu.
Olen tosi surullinen tästä asiasta, kun musta tuntuu, että sun on niin vaikea luottaa itseesi, koet jonkin verran huonoutta itsestäsi ja sen takia sun on vaikea luottaa muihin ihmisiin ja elämään yleensä. Ja jos siltä tuntuu, niin sitä pitää ehdottomasti korjata. Koska sä et ole huono, vaan oikeasti olet aika ihana. Ne asiat vaati tosi paljon miettimistä ja aikaa, mutta mä niin haluaisin, että sulla olisi hyvä olla itsesi kanssa. Ja ne pystyy korjaamaan, koska kun opettelee kertomaan tuntemuksistaan, niin ajan kanssa ne asiat alkaa korjautua itsestään. Pitää vaan olla sellainen hyvä ilmapiiri.
Muhun vaan sattuu sun puolesta niin paljon, kun tuntuu, että sulla on vaikeaa.

Tee jotain kivaa, että mieli paranee. Ja syö hyvin, aina on vähän onnellisempi olo, kun on maha täynnä. Ja toivottavasti osaat etsiä itsellesi lohdullisia ajatuksia ja tekemistä. Kyllä sun olo varmaan alkaa kohta jo mennä paremmaksi, ehkä masentuneisuus kestää muutaman päivän ja sitten tulee taas joku iloinen hetki väliin. Yritä jaksaa, halaisin jos voisin.

Koskakohan tää ketju pamahtaa rikki, kun nyt tökkii jo niin paljon, mutta laitan sitten vaikka uuteen ketjuun jos tää alkaa ikäväksi. Tai sitten vaikka sähköpostilla jos haluat, mutta kai tämä vielä toimii, hidastelee vaan nyt juuri.

Lue lisää

On joo toki ollut sellaisia tuttuja joihin on välit hyvin pitkälti katkennut mutta ne on ollut lähinnä sellaisia hyvänpäivän tuttuja, joidenkin sellaistenkin kanssa olen tosin vähän ollut tekemisissä aina silloin tällöin.

Ikävää että sulla ei ole sillai ollut kavereita/ystäviä lapsuudessa, kyllä se mun mielestä kuuluisi kaikille että olis kavereita. Kun kaverit on kuitenkin niin iso osa elämää. Tai ainakin pitäisi olla, ihminen on laumaeläin. Mua ainakin ahdistaa jos nää ketään pitkään aikaan. Tosin näissäkin on eroja mutta näin mulla ainakin. Tosin sitä on oppinut olemaan yksinkin kun ei todellakaan ole liikaa kavereita ollut. Ja ei todellakaan kysytä kolmesti päivässä baariin, hyvä jos kerran/4kk-puoleen vuoteen... Eli siinäkään mielessä ei tarvitse olla huolissaan alkoholisoitumisesta, en minä todellakaan joka viikko siellä ravaa :D

Ja nyt kun miettii niin voi olla että en luota tähän tyttöön. Se kuitenkin petti parikin kertaa lupauksensa mitä se mulle antoi. Siis sellaisia lupauksia joiden päälle rakensin niin paljon haaveita ja iloa. Sitten ne olikin yhtäkkiä kuin lattialle pudonnut peili, sirpaleina ja silti edelleen heijastamassa ja peilaamassa menneitä. Ja lasinsirpaleethan on luonnollisesti teräviä. Niin kai se luottamus on sitten mennyt ihan mun huomaamattakin, en ole edes tajunnut ajatella tätä siltä kannalta. Kiitos, annoit lisää näkökulmia.

Mulla vaan on edelleen tosi ristiriitaiset ajatukset ja tunteet siitä että haluaako nää ihmiset olla mun kanssa yhteyksissä vai ei. Kun ei ne oikein meinaa pitää tuota yhteyttä mutta sitten kuitenkin... Ääh.. Kun ei tiedä mitä muut ajattelee niin en ymmärrä. Jotenkin vaan sellainen riittämättömyyden tunne on aina mukana. Ja sitä kautta epävarmuus vähän kaikkeen.

En mä tiedä, ei tää tyttö ehkä normaalisti ja selvinpäin mitään sellaista ikävää tekisi mutta kännissä ehkä. Kun se on oikeasti tehnyt vaikka mitä kännissä. Itselleen välillä vaarallisia asioita (ei kuitenkaan mitään viiltelyä tms, lähinnä hölmöjä valintoja) ja loukannut muita ihmisiä. Niin lähinnä sen takia juuri sitä sen bilettämistä pelkään ja on aina häiritseviä ajatuksia kun se sitten lähtee viihteelle.

Ja kyllä aika usein ajattelen että jotain ikävää tapahtuu ja kaikki menee kuitenkin pieleen. Kun silloin ei tarvitse pettyä. Tai ainakin niin minä itselleni selitän aina mielessäni. Kun joskus olin sellainen että mulla oli odotukset korkealla aina ihan kaikesta ja kuvittelin mielessäni kaikki tapahtumat ennalta. Ja niissä kuvitelmissa sitten kaikki oli hyvin. Mutta melkein aina joutui pettymään kun asiat menee ihan eri tavalla kun itse on toivonut. Sitten vaan harmitti jälkeenpäin vaikka oli niin innoissaan aiemmin. Sitten minusta tuli pessimisti ja ajatusmaailma meni siihen suuntaan että mä en mahda oikeastaan millekään mitään ja voin vain ajelehtia tässä virrassa. Turhia toiveita en enää oikein elättele mistään kun niin monessa asiassa saanut pettyä. Tai oikeastaan en mitään toiveita.

Ja olen kyllä ihan aina yrittänyt olla muille hyvä ihminen mutta kuitenkin tuntuu että en ole saanut yhtään mitään takaisin. Tuntuu että se mitä minä rakensin itsestäni on vaan heitetty nurkkaan yksin. Mielessä kuva heikosta ihmisestä joka istuu yksin nurkassa olan yli vilkuillen valkoiset mutta repaleiset kaavut päällään. Kun olisi voinut olla kovempi henkilö joka eläisi tälläkin hetkellä ilman huolia ja täysillä eteenpäin.

Tajusin aiemmin että mä olen ollut tosi epäreilu kun olen aina sanonut että olisin jotenkin yksin kun sinä olet kuitenkin täällä ollut aina vastaamassa, kyllähän minulla ainakin joku on joka viitsii puhua. Että sori jos jotenkin on tuntunut että en olis laskenut sua mukaan mihinkään, oikeasti tästä koko ketjusta on tullut mulle aika tärkeä ja kiitos siitä kuuluu sinulle. Eli kiitos vielä :)

Nyt jätän mietiskelyn taas tältä päivältä. Tai yritän, näinhän minä sanoin edellisessäkin viestissä mutta tässä taas olen.

Ja todellakin haluan jatkaa juttelua vaikka tämä ketju jostain syystä kaatuisikin :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

On joo toki ollut sellaisia tuttuja joihin on välit hyvin pitkälti katkennut mutta ne on ollut lähinnä sellaisia hyvänpäivän tuttuja, joidenkin sellaistenkin kanssa olen tosin vähän ollut tekemisissä aina silloin tällöin.

Ikävää että sulla ei ole sillai ollut kavereita/ystäviä lapsuudessa, kyllä se mun mielestä kuuluisi kaikille että olis kavereita. Kun kaverit on kuitenkin niin iso osa elämää. Tai ainakin pitäisi olla, ihminen on laumaeläin. Mua ainakin ahdistaa jos nää ketään pitkään aikaan. Tosin näissäkin on eroja mutta näin mulla ainakin. Tosin sitä on oppinut olemaan yksinkin kun ei todellakaan ole liikaa kavereita ollut. Ja ei todellakaan kysytä kolmesti päivässä baariin, hyvä jos kerran/4kk-puoleen vuoteen... Eli siinäkään mielessä ei tarvitse olla huolissaan alkoholisoitumisesta, en minä todellakaan joka viikko siellä ravaa :D

Ja nyt kun miettii niin voi olla että en luota tähän tyttöön. Se kuitenkin petti parikin kertaa lupauksensa mitä se mulle antoi. Siis sellaisia lupauksia joiden päälle rakensin niin paljon haaveita ja iloa. Sitten ne olikin yhtäkkiä kuin lattialle pudonnut peili, sirpaleina ja silti edelleen heijastamassa ja peilaamassa menneitä. Ja lasinsirpaleethan on luonnollisesti teräviä. Niin kai se luottamus on sitten mennyt ihan mun huomaamattakin, en ole edes tajunnut ajatella tätä siltä kannalta. Kiitos, annoit lisää näkökulmia.

Mulla vaan on edelleen tosi ristiriitaiset ajatukset ja tunteet siitä että haluaako nää ihmiset olla mun kanssa yhteyksissä vai ei. Kun ei ne oikein meinaa pitää tuota yhteyttä mutta sitten kuitenkin... Ääh.. Kun ei tiedä mitä muut ajattelee niin en ymmärrä. Jotenkin vaan sellainen riittämättömyyden tunne on aina mukana. Ja sitä kautta epävarmuus vähän kaikkeen.

En mä tiedä, ei tää tyttö ehkä normaalisti ja selvinpäin mitään sellaista ikävää tekisi mutta kännissä ehkä. Kun se on oikeasti tehnyt vaikka mitä kännissä. Itselleen välillä vaarallisia asioita (ei kuitenkaan mitään viiltelyä tms, lähinnä hölmöjä valintoja) ja loukannut muita ihmisiä. Niin lähinnä sen takia juuri sitä sen bilettämistä pelkään ja on aina häiritseviä ajatuksia kun se sitten lähtee viihteelle.

Ja kyllä aika usein ajattelen että jotain ikävää tapahtuu ja kaikki menee kuitenkin pieleen. Kun silloin ei tarvitse pettyä. Tai ainakin niin minä itselleni selitän aina mielessäni. Kun joskus olin sellainen että mulla oli odotukset korkealla aina ihan kaikesta ja kuvittelin mielessäni kaikki tapahtumat ennalta. Ja niissä kuvitelmissa sitten kaikki oli hyvin. Mutta melkein aina joutui pettymään kun asiat menee ihan eri tavalla kun itse on toivonut. Sitten vaan harmitti jälkeenpäin vaikka oli niin innoissaan aiemmin. Sitten minusta tuli pessimisti ja ajatusmaailma meni siihen suuntaan että mä en mahda oikeastaan millekään mitään ja voin vain ajelehtia tässä virrassa. Turhia toiveita en enää oikein elättele mistään kun niin monessa asiassa saanut pettyä. Tai oikeastaan en mitään toiveita.

Ja olen kyllä ihan aina yrittänyt olla muille hyvä ihminen mutta kuitenkin tuntuu että en ole saanut yhtään mitään takaisin. Tuntuu että se mitä minä rakensin itsestäni on vaan heitetty nurkkaan yksin. Mielessä kuva heikosta ihmisestä joka istuu yksin nurkassa olan yli vilkuillen valkoiset mutta repaleiset kaavut päällään. Kun olisi voinut olla kovempi henkilö joka eläisi tälläkin hetkellä ilman huolia ja täysillä eteenpäin.

Tajusin aiemmin että mä olen ollut tosi epäreilu kun olen aina sanonut että olisin jotenkin yksin kun sinä olet kuitenkin täällä ollut aina vastaamassa, kyllähän minulla ainakin joku on joka viitsii puhua. Että sori jos jotenkin on tuntunut että en olis laskenut sua mukaan mihinkään, oikeasti tästä koko ketjusta on tullut mulle aika tärkeä ja kiitos siitä kuuluu sinulle. Eli kiitos vielä :)

Nyt jätän mietiskelyn taas tältä päivältä. Tai yritän, näinhän minä sanoin edellisessäkin viestissä mutta tässä taas olen.

Ja todellakin haluan jatkaa juttelua vaikka tämä ketju jostain syystä kaatuisikin :)

Lue lisää

"En minä todellakaan siellä joka viikko ravaa" Nuo lauseethan on kuin suoraan alkoholistin suusta :D Taidan olla hieman epäileväinen nyt susta :)

Mulla ne lapsuudenkokemukset vaikuttaa siten, että mun on tosi vaikea luottaa kavereihin ja jotenkin avautua niille, pelkään että ne pettää kuitenkin luottamuksen. Sitten koen myös hieman samanlaista riittämättömyytä kuin lapsenakin. Ja nuo tekee mulle ajatuksen kavereista jotenkin raskaaksi. Tuntuu, että jos olisi paljon läheisiä kavereita, niin menisi paljon aikaa pelkäämiseen.
Ja sitten kun ei ole lapsenakaan ollut läheisiä kavereita, niin on oppinut elämään ilman sellaisia ja pelkään, että osaisinko olla kenenkään kaveri ja tuntuu, että en aina edes tiedä mitä sellainen on. Koska mä koen esimerkiksi kosketuksen tosi turvallisena ja rauhoittavana. Että jos vaikka kertoo jostain vaikeasta, niin tuntuu, että pitää saada koskea ja tulla kosketetuksi, niin on rauhallinen olo. Niin sitten miten se kavereiden kanssa menisi, saisinko aina halata ja istua ihan lähellä? Vai olisiko se vaan ihan outoa, ehkä. Vaikka tyttöjä aina kannustetaankin koskemaan toisiaan. Tai siis tarkoitan, että koen ihmisten läheisyydessä kaikkein ihanemmaksi sen koskettamisen, joka on varmasti ihan perustarve. Niin en ole halunnut päästää ystäviä niin läheiseksi, että niitä voisi koskettaa, niin on tuntunut, että on voi olla avoin enkä saa niistä ystävyyssuhteista sitä mikä ihmisten läheisyydessä tuntuu mulle tärkeältä. Ja sitten ajattelin aina, että ehkä olen vaan sellainen ihminen, että tarvitsen vaan läheisen poikaystävän, jota saa koskea ja joka koskee, kun ehkä en osaa niitä kaverijuttuja.
Miten sä koet koskettamisen? Kun mulla se on se, mitä kaikkein eniten on kaivannut, jos on ollut yksin. Enkä koskaan kyllästy siihen. Siis itse koskettaa tai tulla kosketetuksi. Mun sisko aina kiroaa sitä, kun haluan istumaan ihan sen lähelle. En tiedä mikä siinä on, että toisen ihmisen läheisyys sillä tavalla rauhottaa. Mä kyllä puristan aina siskoani pyllystä jos huvittaa :D Se sanoo aina, että tuntuu häväistyltä ja valittaa äidille, että ei jaksa mua :) Mutta siis jotenkin tuntuu, että tarvitsee saada koskea. Halailenkin kyllä sitä paljon. Paitsi nykyään ollaan jotenkin etäisempiä, en ole muutamaan kuukauteen edes jutellut sen kanssa. Mutta siis olin kyllä siskoni kanssa joskus yläasteella tosi läheinen. Osaksi siksi, kun sen oman ikäiset kiusasi sitä, mutta menin aina kaikki välit tunnit roikkumaan siinä ja suutuin aina, jos se ei tullut ruokalassa mun kavereiden kanssa samaan pöytään. Muistan, että kaikki aina ihmetteli sitä, että miten voi olla tuollaista, ei ne ainakaan myöntäneet jaksavansa omia siskojaan. Ja siis mun sisko on pitänyt enemmän yhteyttä mun silloisiin luokkakavereihin kuin mä.
Mutta nyt ollaan sen kanssa jotenkin etäisiä. Ehkä se on sitä, kun se ei oikein ymmärtänyt sitä, kun olin masentunut ja aina vähän liian kovaan sävyyn mainitsi, että olen ihan luuseri. Jotenkin ehkä vieläkin tuntuu, että se ei aina oikein ymmärrä tiettyjä juttuja elämästä ja sillä on ehkä äidin kanssa vähän samoja luonteenpiirteitä siinä asiassa.
Musta tuntuu välillä, että en edes haluaisi olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, jotka ei ymmärrä sitä, että joskus voi olla huono olla eivätkä osaa olla empaattisia. Sitten kun omassa perheessäkin ajattelee jotkut noin. Isä on ainut, joka aina onneksi on ymmärtänyt ja muutenkin on aika empaattinen, vaikka sille ei mitään kertoisikaan, niin huomaa aina että se kuitenkin ymmärtää. Vaikka sekin on alkanut olla jo vähän sellainen vanhuuden höperö :D Väittelin tänäänkin sen kanssa puhelimessa, kun se haluaa ostaa mulle joululahjaksi uuden puhelimen ja mielestäni etsin ihan hyvän, mutta sille ei ikinä käy se mitä minä olen ajatellut, kun yritän muka haluta liian halvan, vaikka se oli sen hintainen, mitä se käski katsellakin :) Ja se on aina jokaikisessä asiassa, ihan sama mikä se asia on. Kengät on toinen sellainen, mistä se soittelee tosi usein ja pitää aina valehdella, että ostin juuri hyvät ja laadukkaat kengät, muuten se alkaa pakottaa ostamaan sellaiset ja soittelee joka toinen päivä niistä. Kai se vaan yrittää ajatella mun parasta. Mutta en tajua mikä pakkomielle sillä on aina kengistä. Tai tajuan, kun sillä on itsellään jotain jalkaongelmia, mutta kun ei mulla ole eikä ne sen ole perinnöllisiäkään. Tuntuu, että se on vaan jotenkin mennyt vähän höperöiseksi, kun se soittelee tuollaisista asioista. Mulla oli siihenkin joskus tosi huonot välit, mutta ne on nykyään ihan hyvät. Ihan lapsena ne oli myös hyvät, mutta joskus ehkä 7-16 vuotiaana ne oli aika olemattomat. Äiti kyllä vaikutti siihen aika paljon.

Kiinnostaako? kirjoitti:

On joo toki ollut sellaisia tuttuja joihin on välit hyvin pitkälti katkennut mutta ne on ollut lähinnä sellaisia hyvänpäivän tuttuja, joidenkin sellaistenkin kanssa olen tosin vähän ollut tekemisissä aina silloin tällöin.

Ikävää että sulla ei ole sillai ollut kavereita/ystäviä lapsuudessa, kyllä se mun mielestä kuuluisi kaikille että olis kavereita. Kun kaverit on kuitenkin niin iso osa elämää. Tai ainakin pitäisi olla, ihminen on laumaeläin. Mua ainakin ahdistaa jos nää ketään pitkään aikaan. Tosin näissäkin on eroja mutta näin mulla ainakin. Tosin sitä on oppinut olemaan yksinkin kun ei todellakaan ole liikaa kavereita ollut. Ja ei todellakaan kysytä kolmesti päivässä baariin, hyvä jos kerran/4kk-puoleen vuoteen... Eli siinäkään mielessä ei tarvitse olla huolissaan alkoholisoitumisesta, en minä todellakaan joka viikko siellä ravaa :D

Ja nyt kun miettii niin voi olla että en luota tähän tyttöön. Se kuitenkin petti parikin kertaa lupauksensa mitä se mulle antoi. Siis sellaisia lupauksia joiden päälle rakensin niin paljon haaveita ja iloa. Sitten ne olikin yhtäkkiä kuin lattialle pudonnut peili, sirpaleina ja silti edelleen heijastamassa ja peilaamassa menneitä. Ja lasinsirpaleethan on luonnollisesti teräviä. Niin kai se luottamus on sitten mennyt ihan mun huomaamattakin, en ole edes tajunnut ajatella tätä siltä kannalta. Kiitos, annoit lisää näkökulmia.

Mulla vaan on edelleen tosi ristiriitaiset ajatukset ja tunteet siitä että haluaako nää ihmiset olla mun kanssa yhteyksissä vai ei. Kun ei ne oikein meinaa pitää tuota yhteyttä mutta sitten kuitenkin... Ääh.. Kun ei tiedä mitä muut ajattelee niin en ymmärrä. Jotenkin vaan sellainen riittämättömyyden tunne on aina mukana. Ja sitä kautta epävarmuus vähän kaikkeen.

En mä tiedä, ei tää tyttö ehkä normaalisti ja selvinpäin mitään sellaista ikävää tekisi mutta kännissä ehkä. Kun se on oikeasti tehnyt vaikka mitä kännissä. Itselleen välillä vaarallisia asioita (ei kuitenkaan mitään viiltelyä tms, lähinnä hölmöjä valintoja) ja loukannut muita ihmisiä. Niin lähinnä sen takia juuri sitä sen bilettämistä pelkään ja on aina häiritseviä ajatuksia kun se sitten lähtee viihteelle.

Ja kyllä aika usein ajattelen että jotain ikävää tapahtuu ja kaikki menee kuitenkin pieleen. Kun silloin ei tarvitse pettyä. Tai ainakin niin minä itselleni selitän aina mielessäni. Kun joskus olin sellainen että mulla oli odotukset korkealla aina ihan kaikesta ja kuvittelin mielessäni kaikki tapahtumat ennalta. Ja niissä kuvitelmissa sitten kaikki oli hyvin. Mutta melkein aina joutui pettymään kun asiat menee ihan eri tavalla kun itse on toivonut. Sitten vaan harmitti jälkeenpäin vaikka oli niin innoissaan aiemmin. Sitten minusta tuli pessimisti ja ajatusmaailma meni siihen suuntaan että mä en mahda oikeastaan millekään mitään ja voin vain ajelehtia tässä virrassa. Turhia toiveita en enää oikein elättele mistään kun niin monessa asiassa saanut pettyä. Tai oikeastaan en mitään toiveita.

Ja olen kyllä ihan aina yrittänyt olla muille hyvä ihminen mutta kuitenkin tuntuu että en ole saanut yhtään mitään takaisin. Tuntuu että se mitä minä rakensin itsestäni on vaan heitetty nurkkaan yksin. Mielessä kuva heikosta ihmisestä joka istuu yksin nurkassa olan yli vilkuillen valkoiset mutta repaleiset kaavut päällään. Kun olisi voinut olla kovempi henkilö joka eläisi tälläkin hetkellä ilman huolia ja täysillä eteenpäin.

Tajusin aiemmin että mä olen ollut tosi epäreilu kun olen aina sanonut että olisin jotenkin yksin kun sinä olet kuitenkin täällä ollut aina vastaamassa, kyllähän minulla ainakin joku on joka viitsii puhua. Että sori jos jotenkin on tuntunut että en olis laskenut sua mukaan mihinkään, oikeasti tästä koko ketjusta on tullut mulle aika tärkeä ja kiitos siitä kuuluu sinulle. Eli kiitos vielä :)

Nyt jätän mietiskelyn taas tältä päivältä. Tai yritän, näinhän minä sanoin edellisessäkin viestissä mutta tässä taas olen.

Ja todellakin haluan jatkaa juttelua vaikka tämä ketju jostain syystä kaatuisikin :)

Lue lisää

Se on tosi vaikeaa, kun ei halua jotain tapahtuvan sellaiselle ihmiselle, johon ei luota. Joutuu olemaan huolissaan.
En tiedä olisiko se ratkaisu tuohon, että yrittäisitkin vähän alkaa rakentaa luottamusta. Vaikka eihän se ole helppoa, etenkin kun olet joutunut pettymään siihen. Mutta sellaisessa tilanteessa, kun luottaisit, niin voisit sanoa huolesi ja kun se tyttö lupaisi, että ei tee mitään tyhmää, ei edes kännissä, niin voisit uskoa siihen ja olla huolehtimatta. Sulla olisi ihan turvallinen olo, jos se luottamus olisi kunnolla ja realistisesti rakennettu. Se tuntuu varmasti aika kaukaiselta, että voisi luottaa, mutta se olisi ehkä ihan hyvä suunta.
Vaikka siis ei tietenkään kannata luottaa sellaiseen, joka ei pidä lupauksiaan, mutta ehkä jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden. Ei varmaan kukaan tahallaan lupauksiaan riko, ei vaan ole osannut. Eikä ole tullut ajatelleeksi luvatessaan, että joskus voi tulla tilanne että ei osaa pitää lupaustaan. Mutta siitä oppii ja oppii tietämään minkä lupauksen pystyy pitämään. Ne on luotettavuuden kannalta oppimiskokemuksia.

Mutta siis kyllä ihmiset varmasti oppivatkin siitä, jos ovat olleet tyhmiä kännissä. Musta tuntuu, että mäkin olen oppinut. Kun en mä alkoholista mitenkään ihan sekaisin mene, pystyn kyllä ajattelemaan ja kontrolloimaan itseäni. Ei mun tee ainakaan mieli käyttäytyä enää tyhmästi.

Mullakin on ollut tuollainen olo, että haaveet on pudonneet ja menneet rikki. Tuo oli kaunis ja hieno vertaus tuo pudonnut peili. Musta tuntuu samalta.
Mutta musta on jotenkin tuntunut siltä, että olen hyväksynyt sen, että ne haaveet meni rikki. Siis sillä tavalla, että ne ei enää satu. Ja jotenkin tuntuu, että oliko ne niin tärkeitäkään. Tai oli, mutta ei sille voi enää mitään, että ne meni rikki. Mutta vaikka ne meni rikki, niin se ihminen on tärkeä ja on se tärkeä ilman haaveitakin. Vaikka sirpaleet vähän sattuukin. Se tuntuu jotenkin aika suurelta tuntemukselta, että huomaakin, että ehkä kaipaa sitä ihmistä ilman haaveita ja vaikka se ihminen muistuttaakin niistä hajonneista haaveista.

En tiedä sun asioista, mutta jos ne ihmiset ajattelee niin, että kokee sun olevan siinä, vaikka ei aina pidä yhteyttä. Se ei ehkä ole kivaa, mutta voi olla niin, jos niillä on esim. kiireitä. Älä lue liikaa sellaiseen, koska ihan varmasti joistain asioista tiedät, että ne tykkää susta. Ja siis joillain voi olla myös sitä, että yhteydenottaminen tuntuu jotenkin vaikealta. En tiedä onko sun kavereilla niin, mutta ei yhteydenottaminen ole aina niin helppoa. Tulee mukamas muuta tekemistä ja sellaista. Ainakin kun on seuraillut ihmisiä, niin on huomannut sellaista eikä se tarkoita, että et riittäisi tai susta ei tykättäisi.
Kun mekin ollaan juteltu sen verran, että voin ihan varmuudella sanoa, että olet ihana ystävä. Ei ne susta eroon halua. Joskus voi olla sellaisia suvantohetkiäkin ystävyyksissä, en tiedä miksi mutta joillain on. Älä ota liikaa paineita tai liian raskaasti niitä asioita. Kun kyllä ne susta tykkää.

Älä pyytele anteeksi :) Kun kyllä mä ymmärrän, että ei kirjoittaminen ole sama asia kuin että olisi läsnä oikeasti kunnolla. Vaikka tietyllä tavalla kirjoittamalla tulee ehkä vähän enemmän mietittyä asioita kuitenkin. Toivoin, että voisit ajatella, että voit aina mun kanssa jutella. Ja tästä sun kanssa juttelusta on tullut mullekin tärkeää, joten kiitos itsellesi :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

On joo toki ollut sellaisia tuttuja joihin on välit hyvin pitkälti katkennut mutta ne on ollut lähinnä sellaisia hyvänpäivän tuttuja, joidenkin sellaistenkin kanssa olen tosin vähän ollut tekemisissä aina silloin tällöin.

Ikävää että sulla ei ole sillai ollut kavereita/ystäviä lapsuudessa, kyllä se mun mielestä kuuluisi kaikille että olis kavereita. Kun kaverit on kuitenkin niin iso osa elämää. Tai ainakin pitäisi olla, ihminen on laumaeläin. Mua ainakin ahdistaa jos nää ketään pitkään aikaan. Tosin näissäkin on eroja mutta näin mulla ainakin. Tosin sitä on oppinut olemaan yksinkin kun ei todellakaan ole liikaa kavereita ollut. Ja ei todellakaan kysytä kolmesti päivässä baariin, hyvä jos kerran/4kk-puoleen vuoteen... Eli siinäkään mielessä ei tarvitse olla huolissaan alkoholisoitumisesta, en minä todellakaan joka viikko siellä ravaa :D

Ja nyt kun miettii niin voi olla että en luota tähän tyttöön. Se kuitenkin petti parikin kertaa lupauksensa mitä se mulle antoi. Siis sellaisia lupauksia joiden päälle rakensin niin paljon haaveita ja iloa. Sitten ne olikin yhtäkkiä kuin lattialle pudonnut peili, sirpaleina ja silti edelleen heijastamassa ja peilaamassa menneitä. Ja lasinsirpaleethan on luonnollisesti teräviä. Niin kai se luottamus on sitten mennyt ihan mun huomaamattakin, en ole edes tajunnut ajatella tätä siltä kannalta. Kiitos, annoit lisää näkökulmia.

Mulla vaan on edelleen tosi ristiriitaiset ajatukset ja tunteet siitä että haluaako nää ihmiset olla mun kanssa yhteyksissä vai ei. Kun ei ne oikein meinaa pitää tuota yhteyttä mutta sitten kuitenkin... Ääh.. Kun ei tiedä mitä muut ajattelee niin en ymmärrä. Jotenkin vaan sellainen riittämättömyyden tunne on aina mukana. Ja sitä kautta epävarmuus vähän kaikkeen.

En mä tiedä, ei tää tyttö ehkä normaalisti ja selvinpäin mitään sellaista ikävää tekisi mutta kännissä ehkä. Kun se on oikeasti tehnyt vaikka mitä kännissä. Itselleen välillä vaarallisia asioita (ei kuitenkaan mitään viiltelyä tms, lähinnä hölmöjä valintoja) ja loukannut muita ihmisiä. Niin lähinnä sen takia juuri sitä sen bilettämistä pelkään ja on aina häiritseviä ajatuksia kun se sitten lähtee viihteelle.

Ja kyllä aika usein ajattelen että jotain ikävää tapahtuu ja kaikki menee kuitenkin pieleen. Kun silloin ei tarvitse pettyä. Tai ainakin niin minä itselleni selitän aina mielessäni. Kun joskus olin sellainen että mulla oli odotukset korkealla aina ihan kaikesta ja kuvittelin mielessäni kaikki tapahtumat ennalta. Ja niissä kuvitelmissa sitten kaikki oli hyvin. Mutta melkein aina joutui pettymään kun asiat menee ihan eri tavalla kun itse on toivonut. Sitten vaan harmitti jälkeenpäin vaikka oli niin innoissaan aiemmin. Sitten minusta tuli pessimisti ja ajatusmaailma meni siihen suuntaan että mä en mahda oikeastaan millekään mitään ja voin vain ajelehtia tässä virrassa. Turhia toiveita en enää oikein elättele mistään kun niin monessa asiassa saanut pettyä. Tai oikeastaan en mitään toiveita.

Ja olen kyllä ihan aina yrittänyt olla muille hyvä ihminen mutta kuitenkin tuntuu että en ole saanut yhtään mitään takaisin. Tuntuu että se mitä minä rakensin itsestäni on vaan heitetty nurkkaan yksin. Mielessä kuva heikosta ihmisestä joka istuu yksin nurkassa olan yli vilkuillen valkoiset mutta repaleiset kaavut päällään. Kun olisi voinut olla kovempi henkilö joka eläisi tälläkin hetkellä ilman huolia ja täysillä eteenpäin.

Tajusin aiemmin että mä olen ollut tosi epäreilu kun olen aina sanonut että olisin jotenkin yksin kun sinä olet kuitenkin täällä ollut aina vastaamassa, kyllähän minulla ainakin joku on joka viitsii puhua. Että sori jos jotenkin on tuntunut että en olis laskenut sua mukaan mihinkään, oikeasti tästä koko ketjusta on tullut mulle aika tärkeä ja kiitos siitä kuuluu sinulle. Eli kiitos vielä :)

Nyt jätän mietiskelyn taas tältä päivältä. Tai yritän, näinhän minä sanoin edellisessäkin viestissä mutta tässä taas olen.

Ja todellakin haluan jatkaa juttelua vaikka tämä ketju jostain syystä kaatuisikin :)

Lue lisää

Arvasin, että ajattelet juuri noin pettymisestä. Ehkä luottamisesta sulla on vähän samaa, että et halua kokea olleesi liian sinisilmäinen, niin sitten se luottaminen menee vaikeaksi. Mutta ymmärrän kyllä tuon jutun. Jotenkin vaan tuntuu, että ehkä se tekee elämää aika synkäksi, jos aina odottaa pettymystä. Ja sekin voi olla vähän itseään toteuttavaa. Mäkin olen tehnyt joskus sitä, että olen kuvitellut tapahtumia ennalta ja se on totta, että se ehkä ei ole kovin hyvä juttu. Ainakaan jos liikaa kuvittelee, mutta ei se pettymyksien odotuskaan ehkä sen parempi ole. Mä itse ajattelen niin, että en kauheasti ajattele asioita etukäteen, mutta yritän olla odottamatta aina sitä pettymystä. Mutta sillä tavalla valmistaudun siihen, että sanon itselleni, että kestän sen kyllä jos se sattuu tulemaan. Mutta yritän sitten olla ajattelematta sitä.
Musta tuntuu, että sä kuitenkin kaipaat sitä omaa optimismiasi, niin älä anna sille pessimismille valtaa. Ja sä todellakin mahdat asioille. Katso vaikka tätä keskusteluakin, oon saanut tuollaisen ystävän ja meillä on ollut tosi antoisia keskusteluja eikä mitään tällaista olisi ollut jos et olisi tehnyt tätä aloitusta. Ja mä olen saanut niin paljon sun kanssa keskustelusta. Samoin se ystäväsi näkeminen. Mun mielestä sä olet nytkin tän syksyn aikana saanut paljon aikaan henkisellä tasolla. Itsellesi ja muille, koska sä olet vaikuttanut muhunkin tosi positiivisesti. Mun tunteiden käsittelyyn siihen ihmiseen liittyen. Ja kaikkia muitakin asioita, tuntuu paremmalta kun jollain muullakin on vähän outoa perheen kanssa joskus. Tuollaisia asioita, jotka on tosi tärkeitä.
Sulla on oikeasti tosi suuri vaikutusvalta elämääsi.

Toiveet on mullakin vähän sellainen ristiriitainen juttu. Oikeastaan haluaisin olla pelkäämättä niitä, vaikka niiden takia onkin tullut pahoja pettymyksiä. Ja vähän annan niitä heräillä, vaikka ne aika pelottavia onkin. Yritän suhtautua niihin aika neutraalisti ja vähän on alkanut tuntua siltä, että ei se maailmaa kaada, vaikka jotain toivoisinkin ja joskus pettyisin. En kuitenkaan halua elää ihan synkässä maailmassa, miltä ei koskaan toivo mitään.
Ehkä sunkin olisi terveempää vähän yrittää toivoa. Mä olen tässä aina vertaistukena, jos alkaa olla vaikeaa, kun ne toiveet tuntuu mustakin sellaisilta kammotuksilta välillä :)
Mutta jos ei kumpikaan elettäisi missään synkässä nurkassa.

No onneksi et ole ollut mikään kylmä henkilö, joka aina porskuttaa ilman huolia. Mä näin ton sun kuvauksen mielessäni niin, että sillä nurkassa olevalla henkilöllä on siellä kaapujensa alla suojassa herkkä ja lämmin sydän, vaikka se ihminen onkin surullinen eikä luota siihen, että muut auttaa. Sä olet elänyt oikein, koska sulla on tunteet ja sydän tallella. Sehän tarkoittaa juuri sitä, että olet ollut vahva, koska olet kestänyt kipua. Ei kylmien ihmisten tarvitse kokea kipua. Sellaisessa ei ole mitään vahvaa, se on vaan tunteettomuutta.
Mä ryömin sun kanssa sinne nurkkaan ja istutaan yhdessä sitten. Eikä sun tarvi luottaa sen vertaa, että tulisit sieltä pois, mutta istun sun kanssa ja saat vaihtaa nurkkaa, jos haluat musta eroon :) Älä jää yksin surullisena sinne, ei pidä mennä piiloon. En jätä sua yksin mihinkään tuollaiseen nurkkaan ja suutun jos et huomaa, että ryömin sinne sun viereen :)
Millaisia asioita ne on, joita tuntuu että et ole saanut, tai joita eniten olet kaivannut? Haluaisin, että saisit takaisin aina kaiken, mitä annat. Toivon niin kovasti sitä. Se tekee aika pahaa jälkeä sisälle, jos asiat tuntuu aina epäreilulta. Mä olen niin pahoillani, että sulla on ollut huono tuuri, koska sussa ei ole mitään vikaa miksi et saisi takaisin kaikkea mitä annat. Sun vielä kuuluisi saada se, koska olet niin kiva ja kiltti. Tuntuu sun puolesta pahalta, että niin ei ole käynyt.

Joo niin mäkin haluan jatkaa, vaikka tää ketju kaatuisi :) Ehkä vähän pelkäsin, että pääset karkuun sitten jos niin tapahtuu, niin ajattelin sanoa etukäteen, että älä mee :) Oot mulle tärkeä ystävä. En kyllä tiedä kuulostaako se pahalta jos sanon ystäväksi, kun olen se ystävähylkääjä :) Mutta siis en halua susta eroon enkä aio katkaista yhteyksiä suhun. Kuten olen sanonut, saat tehdä sen itse jos sitä haluat.

Hyvää yötä :)

.................... kirjoitti:

Arvasin, että ajattelet juuri noin pettymisestä. Ehkä luottamisesta sulla on vähän samaa, että et halua kokea olleesi liian sinisilmäinen, niin sitten se luottaminen menee vaikeaksi. Mutta ymmärrän kyllä tuon jutun. Jotenkin vaan tuntuu, että ehkä se tekee elämää aika synkäksi, jos aina odottaa pettymystä. Ja sekin voi olla vähän itseään toteuttavaa. Mäkin olen tehnyt joskus sitä, että olen kuvitellut tapahtumia ennalta ja se on totta, että se ehkä ei ole kovin hyvä juttu. Ainakaan jos liikaa kuvittelee, mutta ei se pettymyksien odotuskaan ehkä sen parempi ole. Mä itse ajattelen niin, että en kauheasti ajattele asioita etukäteen, mutta yritän olla odottamatta aina sitä pettymystä. Mutta sillä tavalla valmistaudun siihen, että sanon itselleni, että kestän sen kyllä jos se sattuu tulemaan. Mutta yritän sitten olla ajattelematta sitä.
Musta tuntuu, että sä kuitenkin kaipaat sitä omaa optimismiasi, niin älä anna sille pessimismille valtaa. Ja sä todellakin mahdat asioille. Katso vaikka tätä keskusteluakin, oon saanut tuollaisen ystävän ja meillä on ollut tosi antoisia keskusteluja eikä mitään tällaista olisi ollut jos et olisi tehnyt tätä aloitusta. Ja mä olen saanut niin paljon sun kanssa keskustelusta. Samoin se ystäväsi näkeminen. Mun mielestä sä olet nytkin tän syksyn aikana saanut paljon aikaan henkisellä tasolla. Itsellesi ja muille, koska sä olet vaikuttanut muhunkin tosi positiivisesti. Mun tunteiden käsittelyyn siihen ihmiseen liittyen. Ja kaikkia muitakin asioita, tuntuu paremmalta kun jollain muullakin on vähän outoa perheen kanssa joskus. Tuollaisia asioita, jotka on tosi tärkeitä.
Sulla on oikeasti tosi suuri vaikutusvalta elämääsi.

Toiveet on mullakin vähän sellainen ristiriitainen juttu. Oikeastaan haluaisin olla pelkäämättä niitä, vaikka niiden takia onkin tullut pahoja pettymyksiä. Ja vähän annan niitä heräillä, vaikka ne aika pelottavia onkin. Yritän suhtautua niihin aika neutraalisti ja vähän on alkanut tuntua siltä, että ei se maailmaa kaada, vaikka jotain toivoisinkin ja joskus pettyisin. En kuitenkaan halua elää ihan synkässä maailmassa, miltä ei koskaan toivo mitään.
Ehkä sunkin olisi terveempää vähän yrittää toivoa. Mä olen tässä aina vertaistukena, jos alkaa olla vaikeaa, kun ne toiveet tuntuu mustakin sellaisilta kammotuksilta välillä :)
Mutta jos ei kumpikaan elettäisi missään synkässä nurkassa.

No onneksi et ole ollut mikään kylmä henkilö, joka aina porskuttaa ilman huolia. Mä näin ton sun kuvauksen mielessäni niin, että sillä nurkassa olevalla henkilöllä on siellä kaapujensa alla suojassa herkkä ja lämmin sydän, vaikka se ihminen onkin surullinen eikä luota siihen, että muut auttaa. Sä olet elänyt oikein, koska sulla on tunteet ja sydän tallella. Sehän tarkoittaa juuri sitä, että olet ollut vahva, koska olet kestänyt kipua. Ei kylmien ihmisten tarvitse kokea kipua. Sellaisessa ei ole mitään vahvaa, se on vaan tunteettomuutta.
Mä ryömin sun kanssa sinne nurkkaan ja istutaan yhdessä sitten. Eikä sun tarvi luottaa sen vertaa, että tulisit sieltä pois, mutta istun sun kanssa ja saat vaihtaa nurkkaa, jos haluat musta eroon :) Älä jää yksin surullisena sinne, ei pidä mennä piiloon. En jätä sua yksin mihinkään tuollaiseen nurkkaan ja suutun jos et huomaa, että ryömin sinne sun viereen :)
Millaisia asioita ne on, joita tuntuu että et ole saanut, tai joita eniten olet kaivannut? Haluaisin, että saisit takaisin aina kaiken, mitä annat. Toivon niin kovasti sitä. Se tekee aika pahaa jälkeä sisälle, jos asiat tuntuu aina epäreilulta. Mä olen niin pahoillani, että sulla on ollut huono tuuri, koska sussa ei ole mitään vikaa miksi et saisi takaisin kaikkea mitä annat. Sun vielä kuuluisi saada se, koska olet niin kiva ja kiltti. Tuntuu sun puolesta pahalta, että niin ei ole käynyt.

Joo niin mäkin haluan jatkaa, vaikka tää ketju kaatuisi :) Ehkä vähän pelkäsin, että pääset karkuun sitten jos niin tapahtuu, niin ajattelin sanoa etukäteen, että älä mee :) Oot mulle tärkeä ystävä. En kyllä tiedä kuulostaako se pahalta jos sanon ystäväksi, kun olen se ystävähylkääjä :) Mutta siis en halua susta eroon enkä aio katkaista yhteyksiä suhun. Kuten olen sanonut, saat tehdä sen itse jos sitä haluat.

Hyvää yötä :)

Lue lisää

Ääh, en ikinä osaa erottaa vitsaileeko ihmiset vai ei, niinkuin nyt tosta alkoholismista. Kun en minä voi sanoa muuta kuin että en käytä paljoa kun en minä oikeasti käytä, ihan vaan silloin tällöin :D
Ja vaikka käyttäisinkin niin sekin luultavasti tapahtuisi enemmänkin kotona kun ei ole oikein ketään kenen kanssa sinne baariin menisi. Ja ei, en siis edelleenkään juo paljoa :D

Ja kyllä hyvien kavereiden kanssa voi olla lähelläkin. Jopa minä olen joskus ollut tosi lähellä kavereita vaikka olenkin poika. Poikien keskuudessa sitä pidetään vähän sellaisena epähyväksyttävänä juttuna, heti jos istut turhan lähellä niin sitten olet automaattisesti homo. Mutta kun on ollut ihan hiekkalaatikkoiästä jonkun kanssa läheinen ystävä niin ei sitä edes sillein ajattele, kyllä minä voin ihan hyvin kaveria halata. Samoin perheenjäseniä tulee halattua esim jos on joku juhla tai joku on onnistunut jossain hyvin, se on ihan luonnollista.
Ja kyllä mullekin kosketus ja läheisyys on tärkeitä. Harmi vaan että sellaisia halattavia ja lähellä pidettäviä ei niin kauheasti ole ollut, en minä siis aina ole niitä kavereitakaan halaamassa. Mutta siis jotenkin tulee sellainen rauhallinen ja tosi hyvä olo kun halaa jotain oikein kunnolla. Ja kun toinen halaa takaisin. En tiedä miten muut miespuoliset ihmiset ajattelee halaamisesta tms. Jotenkin tullut sellainen kuva kaikesta että miehen ei kuuluisi olla kovin läheisyydenhakuinen. Mutta kai minä sitten olen ainakin siinä mielessä feminiimisempi kuin muut, ei sillä että se minua jotenkin haittaisi. Joskus kaveritkin on ihmetelly et miten mä pystyn olemaan muita niin lähellä mutta en tiedä, ei mulla ole mitään ongelmaa sen kanssa. Jotenkin vaan tuntuu että jos toinen on siinä lähellä niin se ei ole varmasti sitten muualla tekemässä ikävyyksiä. Tai jotain, vaikea selittää. Mutta erittäin lämmin asia on siis mulle halaaminen ja kosketus. Sitäkin kyllä kaipaan, viimeksi kun halasin jotain muuta kuin perheenjäsentä taisi olla silloin puoli vuotta sitten...

Vaikuttaa ihan älyttömän paljon kaikkeen lapsuus ja se on jotenkin pelottavaa. Jos jokin menee pieleen silloin niin sen kanssa joutuu elämään loppu elämänsä jos ei opettele pois niistä tavoista. Ja sekin on monesti niin pirun vaikeaa. Niinkuin sullakin noiden kavereiden kanssa, voin kuvitella sun tilanteen. Mulla se oli aika helppoa saada nämä kaverit silloin pienenä kun ne asui naapurissa (tai kolme heistä), tämä edelleen läheisin ystävä asuu vieläkin naapurissa niin näkee sitäkin usein :)
Kaikilla ei ole näin helpot ollu asettelut alusta alkaen niinkuin sulla. Kun se side on niin paljon helpompi muodostaa kun saa olla kaksin aina sen yhden ihmisen kanssa, kuten mulla naapurin poikien kanssa. Kun koulussa siinä aina se ryhmä vaikuttaa. Monesti kaikki haluaa olla juuri sen ryhmän kanssa yhtä ennemmin kuin jonkun yhden henkilön. Silloin ilmenee just kaikkea selkäänpuukottamista ja muuta ikävää. Mulla nää naapurustosta olevat kaverit on eri ikäisiä niin ei samalla luokallakaan oltu ikinä niin ei ollut tästä riskiä.
Mutta se on hankala yritää rakentaa sellaisia vahvoja siteitä jos ei osaa alun alkaenkaan luottaa ihmisiin. Olen huomannut että niin se on hankala minunkin luottaa ihmisiin joita en tunne. Mutta se luottamus kasvaa kyllä kun oppii tuntemaan ihmisen kunnolla. Ja vaikka mulla onkin ollu ikäviäkin kokemuksia näiden kavereiden kanssa (mm. se yks kaveri joka muuttui yhtäkkiä loukaten aika pahasti) niin silti katson jokaista ihmissuhdetta erikseen. Vaikka yhteiskunta onkin kieltämättä aika kaksinaamainen aina ja monesti saa pettyä. Ja se alkaa jo tosiaan siellä ensimmäisillä luokilla. Ja etenkin tyttöjen keskuudessa oli sellaista minunkin aikaani. Ja kuulema nykyäänkin, tunnen vieläkin ala-asteen opettajani ja se kertoi joskus miten tytöt syrjii muita hirveesti.

En kehtaa nyt vielä ainakaan sanoa tytölle mitään että olisi varovaisempi. Jotenkin se tuntuu vaan hölmöltä. Jotenkin sillein että tunkisin nokkaani johonkin mihin se ei kuulu. Enkä halua olla tungetteleva, ehkä mä vaan haluan päästä tästä huolesta ihan itse eroon... Toki jos nyt välit paranis vielä tästä niin voisin sanoakin jotain mutta en tiedä nyt.

On mulla jonkin verran toiveita tietenkin. Mutta ne kaikki tuntuu jotenkin kaukaisilta. Ja vaikka pitäisi tehdä kaikkea niiden toteuttamiseksi niin silti ei meinaa motivaatio riittää. Niinkuin aiemminkin joskus kerroin. Vähän kuin odottaisin että kaikki järjsetyisi itsestään mutta kun ei ne järjesty. Jos sitä saisi vaikka nyt heti huomenna piiskattua itseään vähän toimimaan, voisi helpottaa paha olo silläkin jo.

.................... kirjoitti:

Arvasin, että ajattelet juuri noin pettymisestä. Ehkä luottamisesta sulla on vähän samaa, että et halua kokea olleesi liian sinisilmäinen, niin sitten se luottaminen menee vaikeaksi. Mutta ymmärrän kyllä tuon jutun. Jotenkin vaan tuntuu, että ehkä se tekee elämää aika synkäksi, jos aina odottaa pettymystä. Ja sekin voi olla vähän itseään toteuttavaa. Mäkin olen tehnyt joskus sitä, että olen kuvitellut tapahtumia ennalta ja se on totta, että se ehkä ei ole kovin hyvä juttu. Ainakaan jos liikaa kuvittelee, mutta ei se pettymyksien odotuskaan ehkä sen parempi ole. Mä itse ajattelen niin, että en kauheasti ajattele asioita etukäteen, mutta yritän olla odottamatta aina sitä pettymystä. Mutta sillä tavalla valmistaudun siihen, että sanon itselleni, että kestän sen kyllä jos se sattuu tulemaan. Mutta yritän sitten olla ajattelematta sitä.
Musta tuntuu, että sä kuitenkin kaipaat sitä omaa optimismiasi, niin älä anna sille pessimismille valtaa. Ja sä todellakin mahdat asioille. Katso vaikka tätä keskusteluakin, oon saanut tuollaisen ystävän ja meillä on ollut tosi antoisia keskusteluja eikä mitään tällaista olisi ollut jos et olisi tehnyt tätä aloitusta. Ja mä olen saanut niin paljon sun kanssa keskustelusta. Samoin se ystäväsi näkeminen. Mun mielestä sä olet nytkin tän syksyn aikana saanut paljon aikaan henkisellä tasolla. Itsellesi ja muille, koska sä olet vaikuttanut muhunkin tosi positiivisesti. Mun tunteiden käsittelyyn siihen ihmiseen liittyen. Ja kaikkia muitakin asioita, tuntuu paremmalta kun jollain muullakin on vähän outoa perheen kanssa joskus. Tuollaisia asioita, jotka on tosi tärkeitä.
Sulla on oikeasti tosi suuri vaikutusvalta elämääsi.

Toiveet on mullakin vähän sellainen ristiriitainen juttu. Oikeastaan haluaisin olla pelkäämättä niitä, vaikka niiden takia onkin tullut pahoja pettymyksiä. Ja vähän annan niitä heräillä, vaikka ne aika pelottavia onkin. Yritän suhtautua niihin aika neutraalisti ja vähän on alkanut tuntua siltä, että ei se maailmaa kaada, vaikka jotain toivoisinkin ja joskus pettyisin. En kuitenkaan halua elää ihan synkässä maailmassa, miltä ei koskaan toivo mitään.
Ehkä sunkin olisi terveempää vähän yrittää toivoa. Mä olen tässä aina vertaistukena, jos alkaa olla vaikeaa, kun ne toiveet tuntuu mustakin sellaisilta kammotuksilta välillä :)
Mutta jos ei kumpikaan elettäisi missään synkässä nurkassa.

No onneksi et ole ollut mikään kylmä henkilö, joka aina porskuttaa ilman huolia. Mä näin ton sun kuvauksen mielessäni niin, että sillä nurkassa olevalla henkilöllä on siellä kaapujensa alla suojassa herkkä ja lämmin sydän, vaikka se ihminen onkin surullinen eikä luota siihen, että muut auttaa. Sä olet elänyt oikein, koska sulla on tunteet ja sydän tallella. Sehän tarkoittaa juuri sitä, että olet ollut vahva, koska olet kestänyt kipua. Ei kylmien ihmisten tarvitse kokea kipua. Sellaisessa ei ole mitään vahvaa, se on vaan tunteettomuutta.
Mä ryömin sun kanssa sinne nurkkaan ja istutaan yhdessä sitten. Eikä sun tarvi luottaa sen vertaa, että tulisit sieltä pois, mutta istun sun kanssa ja saat vaihtaa nurkkaa, jos haluat musta eroon :) Älä jää yksin surullisena sinne, ei pidä mennä piiloon. En jätä sua yksin mihinkään tuollaiseen nurkkaan ja suutun jos et huomaa, että ryömin sinne sun viereen :)
Millaisia asioita ne on, joita tuntuu että et ole saanut, tai joita eniten olet kaivannut? Haluaisin, että saisit takaisin aina kaiken, mitä annat. Toivon niin kovasti sitä. Se tekee aika pahaa jälkeä sisälle, jos asiat tuntuu aina epäreilulta. Mä olen niin pahoillani, että sulla on ollut huono tuuri, koska sussa ei ole mitään vikaa miksi et saisi takaisin kaikkea mitä annat. Sun vielä kuuluisi saada se, koska olet niin kiva ja kiltti. Tuntuu sun puolesta pahalta, että niin ei ole käynyt.

Joo niin mäkin haluan jatkaa, vaikka tää ketju kaatuisi :) Ehkä vähän pelkäsin, että pääset karkuun sitten jos niin tapahtuu, niin ajattelin sanoa etukäteen, että älä mee :) Oot mulle tärkeä ystävä. En kyllä tiedä kuulostaako se pahalta jos sanon ystäväksi, kun olen se ystävähylkääjä :) Mutta siis en halua susta eroon enkä aio katkaista yhteyksiä suhun. Kuten olen sanonut, saat tehdä sen itse jos sitä haluat.

Hyvää yötä :)

Lue lisää

Perheessä oon läheisin ehdottomasti äidin ja veljen kanssa. Äitikin on mahtava ihminen vaikka sillä meneekin aina vähän yli kaikki. Se on ylihuolehtivainenkin ollut aina. Mutta silti sen kanssa on aina mukavaa. Samoin veljen kanssa, joskus tapeltiin ihan aina mutta nyt kun molemmat on kasvanu niin ollaan tosi läheisiä. Joka nauru raikaa kun nähdään ja puuhaillaan kaikkea yhdessä. Eikä sitä enää haittaa vaikka pikkuveikka vähän joskus halaisikin :)
Ja kyllä mullakin on sitä hyysäämistä, etenkin äitin puolelta. Samalla se aina hössöttää kaikesta ja vaikka sanon että rauhoituisi niin se vaan jatkuu. Ja seuraavana päivänä se hehkuttaa miten mun pitäisi itse tehdä asioita. Kyllähän minä teenkin, en vaan ehkä juuri sillä hetkellä enkä ehdi tehdä ennen kuin se alkaa hössöttämään.
Isä taas lähinnä kaikesta sellaisesta vaahtoaa mitkä on pelkästään minun asioitani. Mitä opiskelen, milloin opiskelen, milloin olen töissä, milloin saan vaan olla. Koko ajan pitäisi olla töissä ja lukea että pääsisi opiskelemaan, pitäisi kirjoittaa tämä ja tämä aine. Mutta olen tehnyt itse lopulta nämä päätökset ja se saa vaan alkaa oppia elämään niiden kanssa. Tää on mun elämä, ei sen. Hyväähän se vaan mulle tarkoittaa mutta en minä vaan jaksanut lukea ja tehdä töitä niin paljon kuin mitä se vaahtosi. Vasta olit saanut 12 vuoden opiskelut päätökseen ja vielä korotit arvosanoja kirjoituksissa ja silti olisi pitänyt vaan heti paahtaa täysillä. Etenkin kun oli tuota masennustakin. Ja en todellakaan siitä kertonut isälle enkä äidille, isään en luota ja äiti olis vaan rähissy. En oikeastaan kertonut siitä kenellekään ennen tätä ketjua. Yhdelle kaverille sun lisäksi olen kertonut mitä tän tytön välillä tapahtui. Ei ollut edes se mun läheisin ystävä, jotenkin sen edessä mulla on tarve olla vahvana. Varmaan sen takia että olen niin kovasti tottunut tukemään häntä ja juuri näin päin. Mutta siis tämä toinen kaveri on myös sellainen jonka olen tuntenut ala-asteelta asti. Meillä on ollut isojakin riitoja mutta on hänenkin kanssaan tietty ystävyys säilynyt. Niin sitten kun viimeksi nähtiin niin juteltiin vähän kaikesta ja sitten jotenkin se keskustelu kääntyi tähän tyttöön ja päätin sitten kertoa tälle kaverille kaiken. Se kyllä järkyttyi siitä jonkun verran kun olen ollut niin normaalin tuntuinen aina ja se oli aina vitsaillut siitä tytöstä jne. Mutta sekin helpotti jonkin verran kun sai purkaa ihan livenä. Ja kun sillä hetkellä sai sellaisen luottamuksen rakennettua niin ei haitannut vaikka silmät olikin vedestä sumeat. Siis edelleen. Kai se kaikki vaan purkautui sitten kerralla. Vaikka tunteellinen ihminen olenkin niin en minä silti juurikaan itke jos ei ole oikeasti jotain tosi ikävää käynyt. Mutta silloin kyllä itkin ihan kunnolla. Enkä minä sitä sillein hävennyt tai mitään, se vaan meni niin.


Noista asioista mitä en ole saanut en osaa oikein sanoa mitään tarkalleen... Jotenkin vaan tuntuu aina että minä olen vaan aina se joka välittää. En tiedä mistä se johtuu mutta jotenkin on vaan aina niin. Varmaan siksi en ikinä kerrokaan koskaan kenellekään mitään kun tuntuu että ei niitä kuitenkaan kiinnosta, ei ne välitä.

En minä sieltä nurkasta pois lähde jos sinä sinne tulet, seura kelpaa aina :)

Ja en ole jättämässä sua tänne yksin. En millään, et sinä minusta sillä pääse että Suomi24 vähän kusisikin :D

Mukavaa sunnuntai-iltaa vaan, jotain oli taas vielä mutta unohtui taas kun tein muuta kirjoittelun välissä :D

Kiinnostaako? kirjoitti:

Perheessä oon läheisin ehdottomasti äidin ja veljen kanssa. Äitikin on mahtava ihminen vaikka sillä meneekin aina vähän yli kaikki. Se on ylihuolehtivainenkin ollut aina. Mutta silti sen kanssa on aina mukavaa. Samoin veljen kanssa, joskus tapeltiin ihan aina mutta nyt kun molemmat on kasvanu niin ollaan tosi läheisiä. Joka nauru raikaa kun nähdään ja puuhaillaan kaikkea yhdessä. Eikä sitä enää haittaa vaikka pikkuveikka vähän joskus halaisikin :)
Ja kyllä mullakin on sitä hyysäämistä, etenkin äitin puolelta. Samalla se aina hössöttää kaikesta ja vaikka sanon että rauhoituisi niin se vaan jatkuu. Ja seuraavana päivänä se hehkuttaa miten mun pitäisi itse tehdä asioita. Kyllähän minä teenkin, en vaan ehkä juuri sillä hetkellä enkä ehdi tehdä ennen kuin se alkaa hössöttämään.
Isä taas lähinnä kaikesta sellaisesta vaahtoaa mitkä on pelkästään minun asioitani. Mitä opiskelen, milloin opiskelen, milloin olen töissä, milloin saan vaan olla. Koko ajan pitäisi olla töissä ja lukea että pääsisi opiskelemaan, pitäisi kirjoittaa tämä ja tämä aine. Mutta olen tehnyt itse lopulta nämä päätökset ja se saa vaan alkaa oppia elämään niiden kanssa. Tää on mun elämä, ei sen. Hyväähän se vaan mulle tarkoittaa mutta en minä vaan jaksanut lukea ja tehdä töitä niin paljon kuin mitä se vaahtosi. Vasta olit saanut 12 vuoden opiskelut päätökseen ja vielä korotit arvosanoja kirjoituksissa ja silti olisi pitänyt vaan heti paahtaa täysillä. Etenkin kun oli tuota masennustakin. Ja en todellakaan siitä kertonut isälle enkä äidille, isään en luota ja äiti olis vaan rähissy. En oikeastaan kertonut siitä kenellekään ennen tätä ketjua. Yhdelle kaverille sun lisäksi olen kertonut mitä tän tytön välillä tapahtui. Ei ollut edes se mun läheisin ystävä, jotenkin sen edessä mulla on tarve olla vahvana. Varmaan sen takia että olen niin kovasti tottunut tukemään häntä ja juuri näin päin. Mutta siis tämä toinen kaveri on myös sellainen jonka olen tuntenut ala-asteelta asti. Meillä on ollut isojakin riitoja mutta on hänenkin kanssaan tietty ystävyys säilynyt. Niin sitten kun viimeksi nähtiin niin juteltiin vähän kaikesta ja sitten jotenkin se keskustelu kääntyi tähän tyttöön ja päätin sitten kertoa tälle kaverille kaiken. Se kyllä järkyttyi siitä jonkun verran kun olen ollut niin normaalin tuntuinen aina ja se oli aina vitsaillut siitä tytöstä jne. Mutta sekin helpotti jonkin verran kun sai purkaa ihan livenä. Ja kun sillä hetkellä sai sellaisen luottamuksen rakennettua niin ei haitannut vaikka silmät olikin vedestä sumeat. Siis edelleen. Kai se kaikki vaan purkautui sitten kerralla. Vaikka tunteellinen ihminen olenkin niin en minä silti juurikaan itke jos ei ole oikeasti jotain tosi ikävää käynyt. Mutta silloin kyllä itkin ihan kunnolla. Enkä minä sitä sillein hävennyt tai mitään, se vaan meni niin.


Noista asioista mitä en ole saanut en osaa oikein sanoa mitään tarkalleen... Jotenkin vaan tuntuu aina että minä olen vaan aina se joka välittää. En tiedä mistä se johtuu mutta jotenkin on vaan aina niin. Varmaan siksi en ikinä kerrokaan koskaan kenellekään mitään kun tuntuu että ei niitä kuitenkaan kiinnosta, ei ne välitä.

En minä sieltä nurkasta pois lähde jos sinä sinne tulet, seura kelpaa aina :)

Ja en ole jättämässä sua tänne yksin. En millään, et sinä minusta sillä pääse että Suomi24 vähän kusisikin :D

Mukavaa sunnuntai-iltaa vaan, jotain oli taas vielä mutta unohtui taas kun tein muuta kirjoittelun välissä :D

Lue lisää

Kun meen aina hysteeriseksi, että onnistun hukkaamaan nää tekstit aina kirjoittaessa, niin onnistuin hukkaamaan juuri valmiiksi tehdyn powerpointin juuri. Äh :) No onneksi se nyt ei mikään kauhean suuritöinen ollut, mutta juuri kun kerkesin iloita päässäni, että se on tehty, niin ohjelma sekosi eikä vastannut enää, enkä ollut tallentanut sitä. No, näitä aina käy. Joku koulutyö on joskus pitänyt suosiolla mennä tekemään kouluunkin, kun mun oma kone ei ole jaksanut pyörittää jotain ohjelmaa. Koulussa on ihania kilttejä Macejä, jotka aina tekee yhteistyötä.

Se on kiva, että oot niin läheisiä niiden kanssa. En tiedä mikä siinä halaamisessa on, kun sisko välillä vieläkin yrittää esittää, että ei tykkäisi halata, vaikka tiedän että kyllä se siitä tykkää. Se on siis mun pikkusisko, vaikka omasta mielestään se on isosisko, kun minä olen kuulemma välillä niin riehakas ja lapsellinen. Saa sen mun puolesta olla isosiskokin.
Mutta äiti välillä halaa mua silleen, että meinaa vaan rutistua. Kun se oikeastaan halaa jotenkin vähän vihaisena joskus ja se on jotenkin voimakas. Tuntuu, että ei saa henkeä ja luut vaan natisee :)
Muun suvun kanssa olen kyllä ihan väliinputoaja, kun toiselta puolelta kaikki serkut on mua paljon vanhempia ja toiselta paljon nuorempia, niin niiden kanssa en sitten koskaan ole ollut kovin läheinen, kun ei niistä ole ollut leikkikavereiksi sitten.

Sun äiti kuulostaa vähän samanlaiselta kuin mun isä. Musta tuntuu, että isä hössöttää koko ajan. Ja sekin on aina ollut aika ylisuojeleva, vaikka enää se ei mitään sellaista sanokaan ja yrittää aina olla aika kohtelias ja antaa mun elää omaa elämääni. Mutta siis sellaisissa asioissa, että jos tehdään sen kanssa jotain ja mulla on vaikka joku pistosaha kädessä, niin sen on pakko tulla teippaamaan johto jotenkin niin ettei se mene tielle ja siivota lattia etten kompastu silloin kun se on kädessä. Vaikka olen kyllä aina varovainen eikä koskaan ole sattunut mitään. Mutta sillä tavalla se sitten aina hössöttää. Ja aina jos seison vaikka mikron edessä, niin se keksii jotain, että tulen pois siitä, kun se ei enää kehtaa kieltä siinä olemista. Sillä on kaikkia tuollaisia outoja huolia :) Ja muistan aina sen, kuinka paljon sitä jotenkin pelotti se, kun opettelin ajamaan pyörällä. Ne kinasi äitin kanssa apupyöristä, kun äiti käski harjoitella ilman. Enkä sitten uskaltanut ajaa ilman apupyöriä vielä senkään jälkeen, kun opin ajamaan pyörällä, kun isä oli ollut niin huolissaan.
Onko sun äidin huolehtivaisuus ollut enemmän sitten sellaista, että sulla on kaikki hyvin vai sellaista varoittelua. Musta tuntuu, että nykyäänkin oon kaikessa aika varovainen, kun on aina varoteltu niin paljon. Ja ei ikinä olekaan mitään pahempaa tapahtunut. Jotain varpaita olen murtanut, mutta en muuta.
Luulisi, että vanhemmat ehkä joskus tajuisi, että niiden lapset pärjää. Mulla ainakin on aina ollut kauhea tarve olla isän edessä iloinen, ettei se turhaan huolehdi jos se ajattelisi, että asiat on ollut huonosti, vaikka kyllä se sen on tajunnut.
Mä kuuntelen, jos sulla on jotain hyviä vinkkejä, miten huolehtivaa vanhempaa saa vähän rauhoittumaan :) Kun isän kanssa on aina ollut ihan kamalaa se, että kun siellä käy, niin se laittaa jääkaapistaan kaiken ruuan mun mukaan, vaikka yritän puhua järkeä. Ja se on niin itsepäinen, että suuttuu jos en ota. Ja kun sitten se tekee sellaista, että antaa sukat jalastaan, jos vain sattuu luulemaan, että mulla on kylmä. Ja vaikka kuinka sanoisin, että ei ole kylmä niin silti ne on pakko ottaa. Ja jotenkin sen on mennyt pahemmaksi noiden juttujensa kanssa vanheten. Eniten mua pelottaa, että hössötän välillä itsekin yhtä antaumuksella :) No en nyt sentään ihan samalla tavalla onneksi. Ja se on ärsyttävää, kun sille itselle ei sitten kelpaa se, kun on siitä yrittänyt huolehtia. Sille ei ikinä saisi antaa edes syntymäpäivälahjaa, kun se menee ihan vaikeaksi ja sanoo, että olisi halunnut vain kortin, eikä pidä tuhlata sen takia.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Perheessä oon läheisin ehdottomasti äidin ja veljen kanssa. Äitikin on mahtava ihminen vaikka sillä meneekin aina vähän yli kaikki. Se on ylihuolehtivainenkin ollut aina. Mutta silti sen kanssa on aina mukavaa. Samoin veljen kanssa, joskus tapeltiin ihan aina mutta nyt kun molemmat on kasvanu niin ollaan tosi läheisiä. Joka nauru raikaa kun nähdään ja puuhaillaan kaikkea yhdessä. Eikä sitä enää haittaa vaikka pikkuveikka vähän joskus halaisikin :)
Ja kyllä mullakin on sitä hyysäämistä, etenkin äitin puolelta. Samalla se aina hössöttää kaikesta ja vaikka sanon että rauhoituisi niin se vaan jatkuu. Ja seuraavana päivänä se hehkuttaa miten mun pitäisi itse tehdä asioita. Kyllähän minä teenkin, en vaan ehkä juuri sillä hetkellä enkä ehdi tehdä ennen kuin se alkaa hössöttämään.
Isä taas lähinnä kaikesta sellaisesta vaahtoaa mitkä on pelkästään minun asioitani. Mitä opiskelen, milloin opiskelen, milloin olen töissä, milloin saan vaan olla. Koko ajan pitäisi olla töissä ja lukea että pääsisi opiskelemaan, pitäisi kirjoittaa tämä ja tämä aine. Mutta olen tehnyt itse lopulta nämä päätökset ja se saa vaan alkaa oppia elämään niiden kanssa. Tää on mun elämä, ei sen. Hyväähän se vaan mulle tarkoittaa mutta en minä vaan jaksanut lukea ja tehdä töitä niin paljon kuin mitä se vaahtosi. Vasta olit saanut 12 vuoden opiskelut päätökseen ja vielä korotit arvosanoja kirjoituksissa ja silti olisi pitänyt vaan heti paahtaa täysillä. Etenkin kun oli tuota masennustakin. Ja en todellakaan siitä kertonut isälle enkä äidille, isään en luota ja äiti olis vaan rähissy. En oikeastaan kertonut siitä kenellekään ennen tätä ketjua. Yhdelle kaverille sun lisäksi olen kertonut mitä tän tytön välillä tapahtui. Ei ollut edes se mun läheisin ystävä, jotenkin sen edessä mulla on tarve olla vahvana. Varmaan sen takia että olen niin kovasti tottunut tukemään häntä ja juuri näin päin. Mutta siis tämä toinen kaveri on myös sellainen jonka olen tuntenut ala-asteelta asti. Meillä on ollut isojakin riitoja mutta on hänenkin kanssaan tietty ystävyys säilynyt. Niin sitten kun viimeksi nähtiin niin juteltiin vähän kaikesta ja sitten jotenkin se keskustelu kääntyi tähän tyttöön ja päätin sitten kertoa tälle kaverille kaiken. Se kyllä järkyttyi siitä jonkun verran kun olen ollut niin normaalin tuntuinen aina ja se oli aina vitsaillut siitä tytöstä jne. Mutta sekin helpotti jonkin verran kun sai purkaa ihan livenä. Ja kun sillä hetkellä sai sellaisen luottamuksen rakennettua niin ei haitannut vaikka silmät olikin vedestä sumeat. Siis edelleen. Kai se kaikki vaan purkautui sitten kerralla. Vaikka tunteellinen ihminen olenkin niin en minä silti juurikaan itke jos ei ole oikeasti jotain tosi ikävää käynyt. Mutta silloin kyllä itkin ihan kunnolla. Enkä minä sitä sillein hävennyt tai mitään, se vaan meni niin.


Noista asioista mitä en ole saanut en osaa oikein sanoa mitään tarkalleen... Jotenkin vaan tuntuu aina että minä olen vaan aina se joka välittää. En tiedä mistä se johtuu mutta jotenkin on vaan aina niin. Varmaan siksi en ikinä kerrokaan koskaan kenellekään mitään kun tuntuu että ei niitä kuitenkaan kiinnosta, ei ne välitä.

En minä sieltä nurkasta pois lähde jos sinä sinne tulet, seura kelpaa aina :)

Ja en ole jättämässä sua tänne yksin. En millään, et sinä minusta sillä pääse että Suomi24 vähän kusisikin :D

Mukavaa sunnuntai-iltaa vaan, jotain oli taas vielä mutta unohtui taas kun tein muuta kirjoittelun välissä :D

Lue lisää

Joo tuo on aika ärsyttävää, äiti tekee ihan samaa, että jauhaa juuri niistä mun asioista, opiskeluista ja sellaisesta. Ihan tuolleen samalla tavalla, että pitää tehdä sitä ja tätä. Mä aina hermostuin sille ja sanoinkin, että ne on mun asioita eikä sen. Ja se aina vielä niin kauhean painostavaan ja nalkuttavaan sävyyn niistä puhui.
Mutta sustakin on varmaan tuntunut tosi ikävältä niistä vaahtoaminen, kun ei halua kertoa, että on sitä masennusta. Eikä toinen näytä ollenkaan tajuavan, vaan jatkaa niistä asioista puhumista. Se on hyvä, että pidät kiinni siitä, että itse teet päätöksesi ja sen pitää vaan hyväksyä ne. Koska sä tiedät paremmin mitä tehdä oman elämäsi kanssa kuin se. Jos tekisit kaiken mitä se haluaa, niin olisit varmaan aika uupunut, turhautunut ja onneton. Musta ainakin tuntui äidin painostusten kanssa siltä. Kun ei ne tajua mitä kaikkia asioita kokee ja joutuu käsittelemään.
Toivottavasti susta tuntuu kuitenkin siltä, että sun äiti tukee sua.

En tiedä kyllä vaikuttaako noihin asioihin se, että mun äitikin on opiskellut vasta vanhana, nuorena se lopetti koulut heti kun sai. Sitten se niin kuin ajattelee, että sillä on kokemusta siitä, että sellainen on virhe ja siksi pitää niin kauheasti aina puuttua. Vaikka osaan ajatella omilla aivoillakin.

Onneksi sä olet saanut purkaa mieltäsi ihan kunnolla jollekin. Voi että olen siitä iloinen. Kun pelkäsin, että sulla vaan velloo ne asiat sisällä etkä pääse kunnolla puhumaan niistä. Tuliko sulle itsellesi siitä parempi mieli? Sellainen vähän puhdistuneempi ehkä? Ja jos se sun kaveri ei ollut ajatellut, että sulla on ollut sellainen olo, niin sekin varmasti tuntuu hyvältä, että sait kertoa sille ja nyt se varmasti ymmärtää sun oloa. Että siis sait sellaista ymmärrystä. Koska se on tosi paha tunne, jos tuntuu siltä, että ihmiset ei tajua eikä ymmärrä alkuunkaan. Sellainen rikkoo sisältä.
Olen tosi iloinen siitä, että sulla on noin läheisiä ystäviä. Tuollainen on niin hyväksi, että olet noin syvästi voinut puhua. Ja että osaat luottaa ja kertoa ystävällesi. Hyvä, että se itkeminen tuntui helpolta, koska ei sitä ikinä kuulukaan hävetä. Se oli varmasti sulle puhdistavaa. Ja se on hyvä, että voi kertoa ja itkeä, kun on joku lohduttamassa.
Tuntuuko susta, että on sellaisen jälkeen vaan helpompi olla?

On hyvä osata itkeä, koska se helpottaa usein. Jos olisi jotain itkemisen aihetta eikä itke, niin siitä jää sisälle outo huono olo. Ainakin mulla. Ja kyllä tuollaiset asiat on sellaisia, että ne vaan puskee niitä kyyneleitä silmiin. Tiedän, että muakin alkaisi itkettää, jos yrittäisin puhua jollekin siitä ihmisestä, josta olen kertonut. Ne vaan on niin syvältä koskevia tunteita. Mäkin olen tunteellinen, mutta jostain syystä yritän yleensä olla itkemättä. En kyllä aina onnistu siinä, mutta siis se tuntuu jotenkin niin yksityiseltä ja sellaiselta, että pitää olla luottamusta siinä ilmapiirissä, niin sitten se purkautuu. Kaikissa hautajaisissa puren vaan hammasta tai yritän miettiä muuta, koska äitikin varmaan menisi ihan oudoksi, jos itkisin, kun se luulee, että minä, sisko ja isä ollaan alieneitä, jotka ei ikinä itke :) Mutta kerran aloin vaan itkeä elokuvateatterissa, kun jotenkin siitä elokuvasta tuli mieleen se ihminen. Ja vaikka kuinka yritin olla itkemättä ja yritin niin kovasti vaan purra huulta ja nieleskellä, mutta kyyneleet vaan alkoi valua. Ja se oli niin ahdistavaa, keskellä ihmisjoukkoa. Eikä ollut paperiakaan, niin oli pakko pyyhkiä ne hihoihin ja ajattelin vaan, että on pakko pystyä lopettamaan itkeminen ennen kuin elokuva loppuu. Enkä pystynyt ja kotimatka tuntui siltä, että vaan yrittää kestää itkemättä. Sitten seuraavana päivänä se purkautui sellaisena isompana itkuna, kun sai olla yksin peiton alla.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Perheessä oon läheisin ehdottomasti äidin ja veljen kanssa. Äitikin on mahtava ihminen vaikka sillä meneekin aina vähän yli kaikki. Se on ylihuolehtivainenkin ollut aina. Mutta silti sen kanssa on aina mukavaa. Samoin veljen kanssa, joskus tapeltiin ihan aina mutta nyt kun molemmat on kasvanu niin ollaan tosi läheisiä. Joka nauru raikaa kun nähdään ja puuhaillaan kaikkea yhdessä. Eikä sitä enää haittaa vaikka pikkuveikka vähän joskus halaisikin :)
Ja kyllä mullakin on sitä hyysäämistä, etenkin äitin puolelta. Samalla se aina hössöttää kaikesta ja vaikka sanon että rauhoituisi niin se vaan jatkuu. Ja seuraavana päivänä se hehkuttaa miten mun pitäisi itse tehdä asioita. Kyllähän minä teenkin, en vaan ehkä juuri sillä hetkellä enkä ehdi tehdä ennen kuin se alkaa hössöttämään.
Isä taas lähinnä kaikesta sellaisesta vaahtoaa mitkä on pelkästään minun asioitani. Mitä opiskelen, milloin opiskelen, milloin olen töissä, milloin saan vaan olla. Koko ajan pitäisi olla töissä ja lukea että pääsisi opiskelemaan, pitäisi kirjoittaa tämä ja tämä aine. Mutta olen tehnyt itse lopulta nämä päätökset ja se saa vaan alkaa oppia elämään niiden kanssa. Tää on mun elämä, ei sen. Hyväähän se vaan mulle tarkoittaa mutta en minä vaan jaksanut lukea ja tehdä töitä niin paljon kuin mitä se vaahtosi. Vasta olit saanut 12 vuoden opiskelut päätökseen ja vielä korotit arvosanoja kirjoituksissa ja silti olisi pitänyt vaan heti paahtaa täysillä. Etenkin kun oli tuota masennustakin. Ja en todellakaan siitä kertonut isälle enkä äidille, isään en luota ja äiti olis vaan rähissy. En oikeastaan kertonut siitä kenellekään ennen tätä ketjua. Yhdelle kaverille sun lisäksi olen kertonut mitä tän tytön välillä tapahtui. Ei ollut edes se mun läheisin ystävä, jotenkin sen edessä mulla on tarve olla vahvana. Varmaan sen takia että olen niin kovasti tottunut tukemään häntä ja juuri näin päin. Mutta siis tämä toinen kaveri on myös sellainen jonka olen tuntenut ala-asteelta asti. Meillä on ollut isojakin riitoja mutta on hänenkin kanssaan tietty ystävyys säilynyt. Niin sitten kun viimeksi nähtiin niin juteltiin vähän kaikesta ja sitten jotenkin se keskustelu kääntyi tähän tyttöön ja päätin sitten kertoa tälle kaverille kaiken. Se kyllä järkyttyi siitä jonkun verran kun olen ollut niin normaalin tuntuinen aina ja se oli aina vitsaillut siitä tytöstä jne. Mutta sekin helpotti jonkin verran kun sai purkaa ihan livenä. Ja kun sillä hetkellä sai sellaisen luottamuksen rakennettua niin ei haitannut vaikka silmät olikin vedestä sumeat. Siis edelleen. Kai se kaikki vaan purkautui sitten kerralla. Vaikka tunteellinen ihminen olenkin niin en minä silti juurikaan itke jos ei ole oikeasti jotain tosi ikävää käynyt. Mutta silloin kyllä itkin ihan kunnolla. Enkä minä sitä sillein hävennyt tai mitään, se vaan meni niin.


Noista asioista mitä en ole saanut en osaa oikein sanoa mitään tarkalleen... Jotenkin vaan tuntuu aina että minä olen vaan aina se joka välittää. En tiedä mistä se johtuu mutta jotenkin on vaan aina niin. Varmaan siksi en ikinä kerrokaan koskaan kenellekään mitään kun tuntuu että ei niitä kuitenkaan kiinnosta, ei ne välitä.

En minä sieltä nurkasta pois lähde jos sinä sinne tulet, seura kelpaa aina :)

Ja en ole jättämässä sua tänne yksin. En millään, et sinä minusta sillä pääse että Suomi24 vähän kusisikin :D

Mukavaa sunnuntai-iltaa vaan, jotain oli taas vielä mutta unohtui taas kun tein muuta kirjoittelun välissä :D

Lue lisää

Mutta siis se on outoa, kun juuri vaikka hautajaisiin suhtaudun aina niin, että taas pitää pinnistellä, että ei itke. En tiedä johtuuko se vaan siitä, että ei tunnu turvalliselta itkeä, kun äiti on läsnä.
Ja kerran valui päiväsaikaan kyyneliä silmistä keskellä kaupunkia, kun kaikki asiat vaan tuntui olevan ihan pielessä ja oli niin yksinäinen olo ja äiti oli juuri soittanut ja haukkunut mut, niin jotenkin sekin vaan purkautui ennen kuin ehdin kotiin turvaan.
Mutta musta tuntuu, että ne tunteet sitä ihmistä kohtaan on hävittänyt sellaisen kontrollin siihen itkemiseen, ehkä se on ihan hyväkin.

Munkin on tosi vaikea kertoa kellekään mitään juuri tuosta samasta syystä, että tuntuu ettei ne kuitenkaan välitä eikä niitä kiinnosta. En tiedä miksi se sitten olisi niin kamalaa, mutta siltä se tuntuu.
Mutta olen varma, että susta kyllä välitetään ja sinä kiinnostat. Kun välittää, niin tietysti haluaa kuulla ja olen ihan varma, että susta välitetään paljon, sä vaan itse jotenkin olet niin epävarma siitä, että et suostu ymmärtämään sitä. Pystytkö sä antamaan jotain konkreettisia syitä, miksi susta ei muka välitettäisi? Onko sulla sellaisia? Mä en usko, että sellaisia on. En näe mitään sellaista. Tai mitkä asiat saa sut kokemaan toisten käyttäytymisessä, että ne ei välitä? Ainakin kai se, että olisit ainoa, joka yrittää pitää yhteyttä? Kun siitä tunteesta kerroit joskus. Mutta mitä muita asioita on sellaisia?

Olikin hyvä juttu sitten, sain sut jämähtämään sinne surunurkkaan :) Tosin nurkat on kivoja, tai vielä rajatummat tilat. Mulla on aina sellainen olo, että pitää päästä ryömimään johonkin koloon, jos on surullinen tai pelottava olo. Vaatekaapin alahylly on ihan kiva :) Sängyn aluskin tarpeen tullessa :) Ja pienenä oli aina kiva värjötellä pöydän alla piilossa. En tiedä mikä siinä oli, että pöydän alla oli aina kiva olla siskon kanssa ja katsella aikuisten jalkoja, kun ne käveli johonkin. Ja pöydän alus oli muuten aina kiva paikka piirtää, kun kai ihmisellä on tarve yrittää tehdä merkkinsä johonkin pysyvämpään kuin paperiin, niin vanhemmat ei yleensä sinne tehtyjä töherryksiä huomanneet. Olin kyllä kiltti lapsi, mutta piirtelin vähän mihin sattui. Siskon naama oli kanssa yksi lempipiirtopaikka :) Tosin eihän se naamaan piirtäminen tunnu aikuisenakaan loppuvan, ainakin kun katsoo jotain meikkausohjelmia. Mietin välillä saiko sisko siitä trauman, kun se ei anna kenenkään meikata itseään, vaikka äiti yrittää aina pakottaa. Me voidaan mennä mielummin pöydän alle, kuin olla siinä nurkassa. Sunkaan sitä valkoista repaletta ei erota pöytäliinasta, niin siellä on hyvä olla piilossa :)

No hyvä :) Mä oikeesti suutun sulle, jos yrität mennä pois.

Mä meen nyt tekemään ruokaa, ei vaan jotenkin meinaa maittaa mikään. Kaupassa käyminenkin on ihan tuskaa, kun pitäisi keksiä mitä ruokaa tekee ja kun ei vaan tee mitään mieli, niin ei keksi. Oon syönyt muutamana päivänä vaan pari leipää per päivä, kun ei vaan ole tehnyt mieli syödä ruokaa, eikä vieläkään ole nälkä. Pakko kai silti syödä, vaikka tuntuukin aina ihan superihmiseltä, kun pärjää ilman ruokaa.
Niin ja pitäisihän mun tehdä se hiton powerpointin ketalekin, ääh :) Onneksi sain kirjoittaa sulle, niin pystyin välttelemään vähän aikaa sen tekemistä :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Perheessä oon läheisin ehdottomasti äidin ja veljen kanssa. Äitikin on mahtava ihminen vaikka sillä meneekin aina vähän yli kaikki. Se on ylihuolehtivainenkin ollut aina. Mutta silti sen kanssa on aina mukavaa. Samoin veljen kanssa, joskus tapeltiin ihan aina mutta nyt kun molemmat on kasvanu niin ollaan tosi läheisiä. Joka nauru raikaa kun nähdään ja puuhaillaan kaikkea yhdessä. Eikä sitä enää haittaa vaikka pikkuveikka vähän joskus halaisikin :)
Ja kyllä mullakin on sitä hyysäämistä, etenkin äitin puolelta. Samalla se aina hössöttää kaikesta ja vaikka sanon että rauhoituisi niin se vaan jatkuu. Ja seuraavana päivänä se hehkuttaa miten mun pitäisi itse tehdä asioita. Kyllähän minä teenkin, en vaan ehkä juuri sillä hetkellä enkä ehdi tehdä ennen kuin se alkaa hössöttämään.
Isä taas lähinnä kaikesta sellaisesta vaahtoaa mitkä on pelkästään minun asioitani. Mitä opiskelen, milloin opiskelen, milloin olen töissä, milloin saan vaan olla. Koko ajan pitäisi olla töissä ja lukea että pääsisi opiskelemaan, pitäisi kirjoittaa tämä ja tämä aine. Mutta olen tehnyt itse lopulta nämä päätökset ja se saa vaan alkaa oppia elämään niiden kanssa. Tää on mun elämä, ei sen. Hyväähän se vaan mulle tarkoittaa mutta en minä vaan jaksanut lukea ja tehdä töitä niin paljon kuin mitä se vaahtosi. Vasta olit saanut 12 vuoden opiskelut päätökseen ja vielä korotit arvosanoja kirjoituksissa ja silti olisi pitänyt vaan heti paahtaa täysillä. Etenkin kun oli tuota masennustakin. Ja en todellakaan siitä kertonut isälle enkä äidille, isään en luota ja äiti olis vaan rähissy. En oikeastaan kertonut siitä kenellekään ennen tätä ketjua. Yhdelle kaverille sun lisäksi olen kertonut mitä tän tytön välillä tapahtui. Ei ollut edes se mun läheisin ystävä, jotenkin sen edessä mulla on tarve olla vahvana. Varmaan sen takia että olen niin kovasti tottunut tukemään häntä ja juuri näin päin. Mutta siis tämä toinen kaveri on myös sellainen jonka olen tuntenut ala-asteelta asti. Meillä on ollut isojakin riitoja mutta on hänenkin kanssaan tietty ystävyys säilynyt. Niin sitten kun viimeksi nähtiin niin juteltiin vähän kaikesta ja sitten jotenkin se keskustelu kääntyi tähän tyttöön ja päätin sitten kertoa tälle kaverille kaiken. Se kyllä järkyttyi siitä jonkun verran kun olen ollut niin normaalin tuntuinen aina ja se oli aina vitsaillut siitä tytöstä jne. Mutta sekin helpotti jonkin verran kun sai purkaa ihan livenä. Ja kun sillä hetkellä sai sellaisen luottamuksen rakennettua niin ei haitannut vaikka silmät olikin vedestä sumeat. Siis edelleen. Kai se kaikki vaan purkautui sitten kerralla. Vaikka tunteellinen ihminen olenkin niin en minä silti juurikaan itke jos ei ole oikeasti jotain tosi ikävää käynyt. Mutta silloin kyllä itkin ihan kunnolla. Enkä minä sitä sillein hävennyt tai mitään, se vaan meni niin.


Noista asioista mitä en ole saanut en osaa oikein sanoa mitään tarkalleen... Jotenkin vaan tuntuu aina että minä olen vaan aina se joka välittää. En tiedä mistä se johtuu mutta jotenkin on vaan aina niin. Varmaan siksi en ikinä kerrokaan koskaan kenellekään mitään kun tuntuu että ei niitä kuitenkaan kiinnosta, ei ne välitä.

En minä sieltä nurkasta pois lähde jos sinä sinne tulet, seura kelpaa aina :)

Ja en ole jättämässä sua tänne yksin. En millään, et sinä minusta sillä pääse että Suomi24 vähän kusisikin :D

Mukavaa sunnuntai-iltaa vaan, jotain oli taas vielä mutta unohtui taas kun tein muuta kirjoittelun välissä :D

Lue lisää

Oho :D Mua naurattaa nyt ihan hirveesti, en siis edes huomannut tuota toista viestin osaa, minkä olit kirjoittanut :D Taidan olla vähän sekaisin. Käyn syömässä jotain ja vastaan siihen sitten :) En tajua, miten olin näin sokea, oli aika yllätys, kun nyt huomasinkin sen, meinaa vaan naurattaa :D Nyt saan lisää syitä vältellä sitä powerpointtia :) Vastaan siihen kohta, anteeksi en tajua miksen nähnyt sitä :D

Kiinnostaako? kirjoitti:

Perheessä oon läheisin ehdottomasti äidin ja veljen kanssa. Äitikin on mahtava ihminen vaikka sillä meneekin aina vähän yli kaikki. Se on ylihuolehtivainenkin ollut aina. Mutta silti sen kanssa on aina mukavaa. Samoin veljen kanssa, joskus tapeltiin ihan aina mutta nyt kun molemmat on kasvanu niin ollaan tosi läheisiä. Joka nauru raikaa kun nähdään ja puuhaillaan kaikkea yhdessä. Eikä sitä enää haittaa vaikka pikkuveikka vähän joskus halaisikin :)
Ja kyllä mullakin on sitä hyysäämistä, etenkin äitin puolelta. Samalla se aina hössöttää kaikesta ja vaikka sanon että rauhoituisi niin se vaan jatkuu. Ja seuraavana päivänä se hehkuttaa miten mun pitäisi itse tehdä asioita. Kyllähän minä teenkin, en vaan ehkä juuri sillä hetkellä enkä ehdi tehdä ennen kuin se alkaa hössöttämään.
Isä taas lähinnä kaikesta sellaisesta vaahtoaa mitkä on pelkästään minun asioitani. Mitä opiskelen, milloin opiskelen, milloin olen töissä, milloin saan vaan olla. Koko ajan pitäisi olla töissä ja lukea että pääsisi opiskelemaan, pitäisi kirjoittaa tämä ja tämä aine. Mutta olen tehnyt itse lopulta nämä päätökset ja se saa vaan alkaa oppia elämään niiden kanssa. Tää on mun elämä, ei sen. Hyväähän se vaan mulle tarkoittaa mutta en minä vaan jaksanut lukea ja tehdä töitä niin paljon kuin mitä se vaahtosi. Vasta olit saanut 12 vuoden opiskelut päätökseen ja vielä korotit arvosanoja kirjoituksissa ja silti olisi pitänyt vaan heti paahtaa täysillä. Etenkin kun oli tuota masennustakin. Ja en todellakaan siitä kertonut isälle enkä äidille, isään en luota ja äiti olis vaan rähissy. En oikeastaan kertonut siitä kenellekään ennen tätä ketjua. Yhdelle kaverille sun lisäksi olen kertonut mitä tän tytön välillä tapahtui. Ei ollut edes se mun läheisin ystävä, jotenkin sen edessä mulla on tarve olla vahvana. Varmaan sen takia että olen niin kovasti tottunut tukemään häntä ja juuri näin päin. Mutta siis tämä toinen kaveri on myös sellainen jonka olen tuntenut ala-asteelta asti. Meillä on ollut isojakin riitoja mutta on hänenkin kanssaan tietty ystävyys säilynyt. Niin sitten kun viimeksi nähtiin niin juteltiin vähän kaikesta ja sitten jotenkin se keskustelu kääntyi tähän tyttöön ja päätin sitten kertoa tälle kaverille kaiken. Se kyllä järkyttyi siitä jonkun verran kun olen ollut niin normaalin tuntuinen aina ja se oli aina vitsaillut siitä tytöstä jne. Mutta sekin helpotti jonkin verran kun sai purkaa ihan livenä. Ja kun sillä hetkellä sai sellaisen luottamuksen rakennettua niin ei haitannut vaikka silmät olikin vedestä sumeat. Siis edelleen. Kai se kaikki vaan purkautui sitten kerralla. Vaikka tunteellinen ihminen olenkin niin en minä silti juurikaan itke jos ei ole oikeasti jotain tosi ikävää käynyt. Mutta silloin kyllä itkin ihan kunnolla. Enkä minä sitä sillein hävennyt tai mitään, se vaan meni niin.


Noista asioista mitä en ole saanut en osaa oikein sanoa mitään tarkalleen... Jotenkin vaan tuntuu aina että minä olen vaan aina se joka välittää. En tiedä mistä se johtuu mutta jotenkin on vaan aina niin. Varmaan siksi en ikinä kerrokaan koskaan kenellekään mitään kun tuntuu että ei niitä kuitenkaan kiinnosta, ei ne välitä.

En minä sieltä nurkasta pois lähde jos sinä sinne tulet, seura kelpaa aina :)

Ja en ole jättämässä sua tänne yksin. En millään, et sinä minusta sillä pääse että Suomi24 vähän kusisikin :D

Mukavaa sunnuntai-iltaa vaan, jotain oli taas vielä mutta unohtui taas kun tein muuta kirjoittelun välissä :D

Lue lisää

No se oli sellainen puolivitsi, niin ehkä siitä olikin vaikea erottaa :) Ja edelleen pitää sanoa, puoliksi huolissaan ja puoliksi vitsillä, että se on aina hälyyttävä merkki alkoholiongelmasta, että juo kotona eikä baarissa. Ainakin näin sanotaan. Vaikka jotenkin se tuntuu musta kyllä tietyllä tavalla turvallisemmalta ajatukselta, että joku juo kotona. Vaikka kai sun kaverit susta huolta pitää, jos menet baariin.
Musta tuntuu, että humalainen ihminen herättää kyllä huolta muutenkin, vaikka ei olisikaan mitään alkoholiongelmaa. Humalassa kaikki tapaturmariskit on kohonneita ja niin edelleen, niin tekisi mieli vaan vähän pitää silmällä aina. Mutta siis toivottavasti kaverisikin huolehtivat susta.

Tuo kuulostaa jotenkin tosi ihanalta, että sulle se lähellä olo tuntuu noin luonnolliselta. Mua niin ärsyttää ne kaikki sellaiset jotkut jutut, että miehet muka olisi homoja jos esim. halaavat. Ja sitten olen aina tosi iloinen, kun näkee poikia, jotka on läheisiä kavereita ja osaavat olla luonnollisesti toistensa lähellä. Se on tosi ihana juttu. Ja se murtaa niitä typeriä käsityksiäkin yhteiskunnasta, niin siksikin tosi ihana juttu. Ja varmasti lapsena on ollut jotenkin helpompaa ja vähän vapaampaa sellaisesta. Ainakin ihan lapsena.
En mä kyllä tajua miksi miehen ei kuuluisi olla läheisyydenhakuinen. Mun mielestä sekin on murtamista kaipaa stereotypia. Ja mä oon jonkun sellaisen tutkimuksenkin nähnyt, että poikavauvat tarvitsivat enemmän äidin huomiota kuin tyttövauvat, sitten se huomiontarve sen tutkimuksen mukaan kasvaessa vaan peittyy poikien fyysisyyden alle jotenkin ja ei tule enää huomatuksi samalla tavalla, vaikka se edelleen on siellä. Enkä mä kyllä ainakaan koe läheisyydentarvetta mitenkään feminiinisenä asiana. Ehkä siitä jotenkin annetaan sellainen kuva kyllä, mutta aika monesta asiasta annetaan kuva, mikä ei ole totta. Mun mielestä se voi olla ihan hyvin miehekäs ominaisuus tai sitten naisellinen, eli neutraali.
Siis ihan sama olo siitä lähellä olosta mullakin on, jotenkin sellainen, että kun toinen on lähellä, niin ei ole mitään ikävää tekemässä. En vaan saanut siitä kiinni, mutta jotenkin se sama olo. Ja taas on tosi kiva kuulla, että sun kaverit on ihmetellyt sitä miten pystyt olemaan niin lähellä, kun mustakin on ihmetelty sitä ja tuntuu, että kaikki muut ihmiset on aika erilaisia eikä kukaan koe samoin. Ja tosi ihana saada tietää, että sä koet samalla tavalla. Se tuntuu jotenkin helpottavalta :) Ja musta on aina tuntunut, että pitää jotenkin yrittää vähennellä sitä omaa läheisyydentarvetta, eikä saa ikinä täysin olla sellainen, kun muut ei ole sellaisia.
Mutta siis siskoani halaan usein ihan vaan ilman syytä. Sitten jos on joku syy, niin saatan pussata sitä poskelle ja sitten naurattaa, kun se pyyhkii sitä pois ja sanoo yök. Mutta on se kerran pussannut muakin, niin ehkä se oikeasti tykkääkin, että aina välillä halailen sitä.
Mutta eläimet on hyviä, kun ne ei kyllästy siihen läheisyyteen, aina pitäisi vaan saada lisää rapsuttuksia. En kyllä oikeasti tajua miten muka suurin osa ihmisistä ei näytä olevan samanlaisia. Mutta onneksi sä oot, en ole ihan yksin sen asian kanssa maailmassa :)

Se on totta, että kun saa olla kaksin, niin on paljon helpompaa muodostaa se side. Tuo on ihan totta ja fiksu huomio, että yleensä yritetään olla yhtä sen ryhmän kanssa ja siksi ryhmässä on sellaista. Tuo on varmasti ollut tosi hyvä, että ette olleet samalla luokalla ja nyt kun sanoit tuon, niin tajusin, että se yksi tyttö, joka oli tosi kiva ja kaikkein lähellä ollein kaveri joskus yläasteella, niin en myöskään ollut sen kanssa koskaan samalla luokalla. Se tosiaan varmaan vaikuttaa.
Mutta musta tuntuu tosi hyvältä kuunnella, että sulla on tuntunut helpolta kavereiden saaminen ja se on mennyt tuolla tavalla hyvin. Se jotenkin myös luo uskoa siihen, että voi toivoa, että kaikilla lapsilla voisi käydä yhtä onnellisesti.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Perheessä oon läheisin ehdottomasti äidin ja veljen kanssa. Äitikin on mahtava ihminen vaikka sillä meneekin aina vähän yli kaikki. Se on ylihuolehtivainenkin ollut aina. Mutta silti sen kanssa on aina mukavaa. Samoin veljen kanssa, joskus tapeltiin ihan aina mutta nyt kun molemmat on kasvanu niin ollaan tosi läheisiä. Joka nauru raikaa kun nähdään ja puuhaillaan kaikkea yhdessä. Eikä sitä enää haittaa vaikka pikkuveikka vähän joskus halaisikin :)
Ja kyllä mullakin on sitä hyysäämistä, etenkin äitin puolelta. Samalla se aina hössöttää kaikesta ja vaikka sanon että rauhoituisi niin se vaan jatkuu. Ja seuraavana päivänä se hehkuttaa miten mun pitäisi itse tehdä asioita. Kyllähän minä teenkin, en vaan ehkä juuri sillä hetkellä enkä ehdi tehdä ennen kuin se alkaa hössöttämään.
Isä taas lähinnä kaikesta sellaisesta vaahtoaa mitkä on pelkästään minun asioitani. Mitä opiskelen, milloin opiskelen, milloin olen töissä, milloin saan vaan olla. Koko ajan pitäisi olla töissä ja lukea että pääsisi opiskelemaan, pitäisi kirjoittaa tämä ja tämä aine. Mutta olen tehnyt itse lopulta nämä päätökset ja se saa vaan alkaa oppia elämään niiden kanssa. Tää on mun elämä, ei sen. Hyväähän se vaan mulle tarkoittaa mutta en minä vaan jaksanut lukea ja tehdä töitä niin paljon kuin mitä se vaahtosi. Vasta olit saanut 12 vuoden opiskelut päätökseen ja vielä korotit arvosanoja kirjoituksissa ja silti olisi pitänyt vaan heti paahtaa täysillä. Etenkin kun oli tuota masennustakin. Ja en todellakaan siitä kertonut isälle enkä äidille, isään en luota ja äiti olis vaan rähissy. En oikeastaan kertonut siitä kenellekään ennen tätä ketjua. Yhdelle kaverille sun lisäksi olen kertonut mitä tän tytön välillä tapahtui. Ei ollut edes se mun läheisin ystävä, jotenkin sen edessä mulla on tarve olla vahvana. Varmaan sen takia että olen niin kovasti tottunut tukemään häntä ja juuri näin päin. Mutta siis tämä toinen kaveri on myös sellainen jonka olen tuntenut ala-asteelta asti. Meillä on ollut isojakin riitoja mutta on hänenkin kanssaan tietty ystävyys säilynyt. Niin sitten kun viimeksi nähtiin niin juteltiin vähän kaikesta ja sitten jotenkin se keskustelu kääntyi tähän tyttöön ja päätin sitten kertoa tälle kaverille kaiken. Se kyllä järkyttyi siitä jonkun verran kun olen ollut niin normaalin tuntuinen aina ja se oli aina vitsaillut siitä tytöstä jne. Mutta sekin helpotti jonkin verran kun sai purkaa ihan livenä. Ja kun sillä hetkellä sai sellaisen luottamuksen rakennettua niin ei haitannut vaikka silmät olikin vedestä sumeat. Siis edelleen. Kai se kaikki vaan purkautui sitten kerralla. Vaikka tunteellinen ihminen olenkin niin en minä silti juurikaan itke jos ei ole oikeasti jotain tosi ikävää käynyt. Mutta silloin kyllä itkin ihan kunnolla. Enkä minä sitä sillein hävennyt tai mitään, se vaan meni niin.


Noista asioista mitä en ole saanut en osaa oikein sanoa mitään tarkalleen... Jotenkin vaan tuntuu aina että minä olen vaan aina se joka välittää. En tiedä mistä se johtuu mutta jotenkin on vaan aina niin. Varmaan siksi en ikinä kerrokaan koskaan kenellekään mitään kun tuntuu että ei niitä kuitenkaan kiinnosta, ei ne välitä.

En minä sieltä nurkasta pois lähde jos sinä sinne tulet, seura kelpaa aina :)

Ja en ole jättämässä sua tänne yksin. En millään, et sinä minusta sillä pääse että Suomi24 vähän kusisikin :D

Mukavaa sunnuntai-iltaa vaan, jotain oli taas vielä mutta unohtui taas kun tein muuta kirjoittelun välissä :D

Lue lisää

Että ehkä se kavereiden saaminen ei ole niin hankalaa, mitä omien kokemusten pohjalta ajattelen.
Sulla on hyvä suhtautumistapa. Aina pitäisikin yrittää suhtautua niihin ikäviin kokemuksiin juuri noin, että jokainen ihmissuhde on erilainen. Kyllähän sitä oli siis todellakin jo ensimmäiseltä luokalta lähtien sitä sellaista syrjimistä. Ja en tiedä, tuntui että se vaikutti aika pahasti, kun oli jotenkin niin sinisilmäinen ja oli mennyt kouluun ja ajatteli, että haluaa olla kaikkien kaveri. Ja jotenkin sinisilmäisesti tykkäsi kaikista ja halusi leikkiä kaikkien kanssa, niin sitten kun melkein heti tuli sellaista selän takana haukkumista ja kaikkea muuta syrjimistä, niin tipahti vaan vähän korkealta. Muistan sen hetkenkin, kun yksi muualla asuva tuttu, joka oli vähän vanhempi antoi mulle kirjeen, jossa kertoi että jotkut meidän luokkalaiset on sitä mieltä että olen ihan tyhmä ja kertoi miten ne oli nauraneet mulle ja haukkuneet. Ja siis juuri ne, joita luulin lähimmiksi kavereiksi, toinen niistä asui melkein naapurissakin. Ja jotenkin se vaan sattui, kun ei ollut ajatellut. Ja muistan miettineeni, että onneksi osasin lukea itse, että äiti ei nähnyt sitä. Ja mä säilytin sitä kirjettä ihan aikuiseksi asti jostain syystä. Muutama vuosi sitten heitin sen pois, se tuntui ihan vapauttavalta.
Jotenkin mua vähän ärsyttää, kun tuo on varmasti ihan normaali kokemus, mutta olen vaan ottanut sen niin raskaasti, että tuntuu, että sen jälkeen menin ihan ujoksikin, vaikka varmaan jonkun verran ujo olin aina ollut. Mutta jotenkin sulkeutuneeksi.

Mä mietin kanssa usein sitä, että se on tosi pelottavaa, että kun jokin menee lapsuudessa pieleen, niin kuinka helposti jää pahoja jälkiä. Vanhemmilla on tosi suuri vastuu ja välillä tuntuu, että ihmiset ei edes tunnu ymmärtävän sitä.
Ala-asteen opettajista tuli mieleen, että sain juuri vähän aikaa sitten terveisiä joltain ala-asteen musiikin/uskonnon opettajalta, jonka äiti oli nähnyt. Ihan ihmeellistä, että niillä on niin hyvä muisti, mutta kai opettajilla yleensä onkin.

Ei se ole hölmöä eikä kukaan varmasti sitä sillä tavalla ota, että muka tunkisit nokkasi sen asioihin. Se varmasti tykkää susta, niin ei tuollasesta kannata olla huolissaan. Tai sitten voit toivoa, että se tajuaa itse, että ei huolestuta sua ja on varovaisempi. Voihan se sen itsekin tajuta, jos susta vaan välittyy sellainen tunne ja päättää olla varovaisempi.
Sun pitäisi ehkä yrittää muistaa, että kyllä sä saat sanoa asioita ja murehdit vähän liikaa, että ne otettaisi pahasti. Kun tuokin on ihan nätti huoli. Kyllähän sellaisesta voi sanoa vaikka tuntemattomille, sehän on vaan välittävää ja inhimillistä.

Tuo on mulle kanssa tuttu tunne, että on kaukaisia toiveita. Usein kyllä yritänkin sitten alkaa tehdä jotain niiden eteen. Sitten on kyllä joitain sellaisia toiveitakin, jotka tuntuu vähän sekavilta. Tai ei ne toiveet, mutta se asia. Pitäisi jotenkin saada sitä asiaa setvittyä, jotta ne toiveet vahvistuisi. Ja sitten kun ei setvi, niin ei oikein ole motivaatiota tai sitten ehkä vaan pelkää, että ei onnistu. Musta on itsellä tuntunut välillä vaikka ihan koulujutuissakin, että motivaation puute on kyllä välillä epäonnistumisen pelkoa.
Ja se on totta, että ei asiat järjesty itsestään. Mutta ihan hyväkin kyllä, en minä ainakaan kestäisi mitään itsestään järjesteleviä asioita :) Jotka tekisi mun elämälle mitä sattuu, parempi että on omissa käsissä.

Oli niin iloinen yllätys huomata, että olikin vielä lukematon viesti :D Mutta tuntui aivan sairaan sekavalta jotenkin, että en huomannut, oli hetken sellainen olo ihan pökertynyt olo :) Eikä mulla tehnyt vieläkään mieli syödä, ehkä mä nyt yritän.

.................... kirjoitti:

Että ehkä se kavereiden saaminen ei ole niin hankalaa, mitä omien kokemusten pohjalta ajattelen.
Sulla on hyvä suhtautumistapa. Aina pitäisikin yrittää suhtautua niihin ikäviin kokemuksiin juuri noin, että jokainen ihmissuhde on erilainen. Kyllähän sitä oli siis todellakin jo ensimmäiseltä luokalta lähtien sitä sellaista syrjimistä. Ja en tiedä, tuntui että se vaikutti aika pahasti, kun oli jotenkin niin sinisilmäinen ja oli mennyt kouluun ja ajatteli, että haluaa olla kaikkien kaveri. Ja jotenkin sinisilmäisesti tykkäsi kaikista ja halusi leikkiä kaikkien kanssa, niin sitten kun melkein heti tuli sellaista selän takana haukkumista ja kaikkea muuta syrjimistä, niin tipahti vaan vähän korkealta. Muistan sen hetkenkin, kun yksi muualla asuva tuttu, joka oli vähän vanhempi antoi mulle kirjeen, jossa kertoi että jotkut meidän luokkalaiset on sitä mieltä että olen ihan tyhmä ja kertoi miten ne oli nauraneet mulle ja haukkuneet. Ja siis juuri ne, joita luulin lähimmiksi kavereiksi, toinen niistä asui melkein naapurissakin. Ja jotenkin se vaan sattui, kun ei ollut ajatellut. Ja muistan miettineeni, että onneksi osasin lukea itse, että äiti ei nähnyt sitä. Ja mä säilytin sitä kirjettä ihan aikuiseksi asti jostain syystä. Muutama vuosi sitten heitin sen pois, se tuntui ihan vapauttavalta.
Jotenkin mua vähän ärsyttää, kun tuo on varmasti ihan normaali kokemus, mutta olen vaan ottanut sen niin raskaasti, että tuntuu, että sen jälkeen menin ihan ujoksikin, vaikka varmaan jonkun verran ujo olin aina ollut. Mutta jotenkin sulkeutuneeksi.

Mä mietin kanssa usein sitä, että se on tosi pelottavaa, että kun jokin menee lapsuudessa pieleen, niin kuinka helposti jää pahoja jälkiä. Vanhemmilla on tosi suuri vastuu ja välillä tuntuu, että ihmiset ei edes tunnu ymmärtävän sitä.
Ala-asteen opettajista tuli mieleen, että sain juuri vähän aikaa sitten terveisiä joltain ala-asteen musiikin/uskonnon opettajalta, jonka äiti oli nähnyt. Ihan ihmeellistä, että niillä on niin hyvä muisti, mutta kai opettajilla yleensä onkin.

Ei se ole hölmöä eikä kukaan varmasti sitä sillä tavalla ota, että muka tunkisit nokkasi sen asioihin. Se varmasti tykkää susta, niin ei tuollasesta kannata olla huolissaan. Tai sitten voit toivoa, että se tajuaa itse, että ei huolestuta sua ja on varovaisempi. Voihan se sen itsekin tajuta, jos susta vaan välittyy sellainen tunne ja päättää olla varovaisempi.
Sun pitäisi ehkä yrittää muistaa, että kyllä sä saat sanoa asioita ja murehdit vähän liikaa, että ne otettaisi pahasti. Kun tuokin on ihan nätti huoli. Kyllähän sellaisesta voi sanoa vaikka tuntemattomille, sehän on vaan välittävää ja inhimillistä.

Tuo on mulle kanssa tuttu tunne, että on kaukaisia toiveita. Usein kyllä yritänkin sitten alkaa tehdä jotain niiden eteen. Sitten on kyllä joitain sellaisia toiveitakin, jotka tuntuu vähän sekavilta. Tai ei ne toiveet, mutta se asia. Pitäisi jotenkin saada sitä asiaa setvittyä, jotta ne toiveet vahvistuisi. Ja sitten kun ei setvi, niin ei oikein ole motivaatiota tai sitten ehkä vaan pelkää, että ei onnistu. Musta on itsellä tuntunut välillä vaikka ihan koulujutuissakin, että motivaation puute on kyllä välillä epäonnistumisen pelkoa.
Ja se on totta, että ei asiat järjesty itsestään. Mutta ihan hyväkin kyllä, en minä ainakaan kestäisi mitään itsestään järjesteleviä asioita :) Jotka tekisi mun elämälle mitä sattuu, parempi että on omissa käsissä.

Oli niin iloinen yllätys huomata, että olikin vielä lukematon viesti :D Mutta tuntui aivan sairaan sekavalta jotenkin, että en huomannut, oli hetken sellainen olo ihan pökertynyt olo :) Eikä mulla tehnyt vieläkään mieli syödä, ehkä mä nyt yritän.

Lue lisää

Alko hymyilyttää tuo sun "häslääminen", ei mitenkään pilkallisesti tai pahalla tai mitään, kyllä sitä saa ja pitääkin aina välillä häslätä :)
Senkin taidon minä osaan, etenkin sanat menee tooooosi usein sekaisin. Ja useimmiten se vaan naurattaa, paitsi silloin jos sattuu menemään sanat sekaisin isän seurassa ja sanon jotain hölmöä, silloin saan siltä kuulla siitä tosi pitkän ajan ja varmasti puoli kylääkin kuulee kyllä miten se poika nyt sanoikaan hassusti. Ja hienosti taas muuten niin mukavaan juttuun tulee synkkää sävyä, jeij :D

Enkä kyllä ole itsekään saanut noita vanhempia rauhoittumaan huolehtimisessa, äiti räyhää vaan enemmän jos sille sanoo jotain ja lopulta alkaa näyttää siltä että kohta se itkee kun ihan kaikki on taas olevinaan taas häntä vastaan ja isä on niin itsepäinen persoona että kun alat selittämään että miksi haluan että se lopettaa jonkun niin se vaan puhuu päälle ja alkaa selittämään vastalauseitaan. Ei noille mitään mahda kun jos ne on jotain päähänsä niin piinkovat faktatkaan ei kelpaa. Eli valitettavasti en voi auttaa tässä asiassa, samassa veneessä ollaan :D

Kyllä tuo mieltä vähän kevensi kun sai jollekin puhua. Ja kun se oikeasti kuunteli, mun arvostus sitä kohtaan kasvoi ihan älyttömästi sen illan aikana. Kun mulla on ollut ihan erilainen käsitys koko ihmisestä, sellainen että se puhuu enemmän kuin kuuntelee ja ettei sillä olis sellasta vakavaa puolta ollenkaan. Mutta kun sille puhui niin se oikeasti oli kiinnostunut ja oli tukena, kuunteli rauhassa mitä oli sanottavaa ja kysyi ja yritti neuvoa miten osasi ja myöhemmin sitten pahoitteli ja oli huolissaan että oliko se itse aiheuttanu mielipahaa kun oli vitsaillut tästä tytöstä ja kaikkea. Mutta eihän se sen vika ollut, eihän se mitään tästä tiennyt kun olin pantannut kaikkea sisällä ja kyllähän sitä vitsailla saa aina. Se ei vaan tiennyt että se on mulle arka aihe tällä hetkellä. Ja kyllä sen vuorovaikutuksen huomasi kun se kertoi sitten mun rauhoituttua sellasia juttuja mistä sille oli sanottu että se on salaisuus. Ja vaikka itse varjelenkin aina kaikkia salaisuuksia tunnollisesti niin silti tuli sellainen lämmin olo että se luotti mulle sellaisen luottamuksellisen asian mitä ei saa levittää eteenpäin. Vaikka se siis rikkoi sen salaisuuslupauksen sen toisen henkilön kanssa. Mutta siis pitkästä aikaa mulla oli sellainen olo että mulla on lähellä enemmänkin kuin yksi ystävä joka ehkä sittenkin välittää :)
Mulla oli aiemmin enemmänkin sellaisia kavereita, lähinnä tää jonka kanssa meni nuo välit joita sain vähän edes kasaan ja sitten tuo toinen joka kääntyi mua vastaan silloin joskus. Tähän ensimmäiseen en oikein ole saanut sen välirikon jälkeen itsekään sellaista yhteyttä että haluaisin kertoa sille mitään mitä on tapahtunut ja tää toinen sitten on nykyään sellainen että se ei ota mitään tosissaan. Luulen että en saisi siltä samanlaista tukea ja neuvoa kuin tältä jolle sitten avauduin kaikesta, se vaan ottais kaiken viihteenä ja ikään kuin yhdistäisi sen kaiken sen illan hauskuuteen. Kun minä tarvitsen sellaisen tietyn ajan jos jotain alan vuodattamaan, sellaisen hetken jolloin ei tapahtuisi oikein muuta. Ja tälläisen hetken minä sain ja siitä olen syvästi kiitollinen tälle ystävälle. Kun vaikka täällä kirjoittelu ja vastaustes lukeminen on auttanut ihan älyttömästi niin silti jotain oli pakkautuneena sisinpään joka sitten edes hieman purkautui kun siinä oli joku lähellä avaamassa sitä pakettia. On siinä kuitenkin joku juttu joka saa ihmisen eri lailla käsittelemään kaikkea kun joku on siinä lähellä.

Muistan itsekin kun olin mummon ja sitten myöhemmin sen sukulaisen, joka joi itsensä hengiltä, hautajaisissa. En minä itkenyt eikä itkenyt velikään. Äiti ja isä oli siinä rajoilla. Molemmat oli siis isän puolen sukua. En minä tiedä mikä siinä oli, mieli oli kyllä synkkänä ja oli sellainen jännä olo mutta ei mua itkettänyt. Jotenkin otin vain sen kaiken tyynesti vastaan vaikka tiesin että en näe näitä sukulaisia enää koskaan. Ja että kuolema on yleensä kaikille tosi surullinen asia ja vaikka muut ympärillä itkikin. Mun kummi itki molemmilla kerroilla ihan hysteerisesti siinä lähellä aina mutta minä vaan tuijotin eteeni hiljaa ja istuin mietteissäni. Joskus kun miettii niitä hautajaisia ja itseään silloin niin tulee tosi tunteeton olo. Tosin en kovin läheinen ollut kummankaan näistä henkilöistä kanssa niin sekin vaikuttaa varmasti, jos joku läheisempi kuolisi niin varmaan ei menisi niin helposti.

Mullakin oli lapsena tollaisia piiloja mihin aina menin. Suosikki oli rappusten alla oleva pieni tila. Monesti sitten hain vielä jonkun peiton jolla peitin sen suuaukon että kukaan ei nähnyt mua siellä. Ja sitten vaan leikin siellä tai olin vaan. Tai sitten kasasin peitoista ja tyynyistä majan johonkin sohvan viereen. Jotenkin tuli sellainen mukava olo kun sai olla omassa tilassa.

.................... kirjoitti:

Että ehkä se kavereiden saaminen ei ole niin hankalaa, mitä omien kokemusten pohjalta ajattelen.
Sulla on hyvä suhtautumistapa. Aina pitäisikin yrittää suhtautua niihin ikäviin kokemuksiin juuri noin, että jokainen ihmissuhde on erilainen. Kyllähän sitä oli siis todellakin jo ensimmäiseltä luokalta lähtien sitä sellaista syrjimistä. Ja en tiedä, tuntui että se vaikutti aika pahasti, kun oli jotenkin niin sinisilmäinen ja oli mennyt kouluun ja ajatteli, että haluaa olla kaikkien kaveri. Ja jotenkin sinisilmäisesti tykkäsi kaikista ja halusi leikkiä kaikkien kanssa, niin sitten kun melkein heti tuli sellaista selän takana haukkumista ja kaikkea muuta syrjimistä, niin tipahti vaan vähän korkealta. Muistan sen hetkenkin, kun yksi muualla asuva tuttu, joka oli vähän vanhempi antoi mulle kirjeen, jossa kertoi että jotkut meidän luokkalaiset on sitä mieltä että olen ihan tyhmä ja kertoi miten ne oli nauraneet mulle ja haukkuneet. Ja siis juuri ne, joita luulin lähimmiksi kavereiksi, toinen niistä asui melkein naapurissakin. Ja jotenkin se vaan sattui, kun ei ollut ajatellut. Ja muistan miettineeni, että onneksi osasin lukea itse, että äiti ei nähnyt sitä. Ja mä säilytin sitä kirjettä ihan aikuiseksi asti jostain syystä. Muutama vuosi sitten heitin sen pois, se tuntui ihan vapauttavalta.
Jotenkin mua vähän ärsyttää, kun tuo on varmasti ihan normaali kokemus, mutta olen vaan ottanut sen niin raskaasti, että tuntuu, että sen jälkeen menin ihan ujoksikin, vaikka varmaan jonkun verran ujo olin aina ollut. Mutta jotenkin sulkeutuneeksi.

Mä mietin kanssa usein sitä, että se on tosi pelottavaa, että kun jokin menee lapsuudessa pieleen, niin kuinka helposti jää pahoja jälkiä. Vanhemmilla on tosi suuri vastuu ja välillä tuntuu, että ihmiset ei edes tunnu ymmärtävän sitä.
Ala-asteen opettajista tuli mieleen, että sain juuri vähän aikaa sitten terveisiä joltain ala-asteen musiikin/uskonnon opettajalta, jonka äiti oli nähnyt. Ihan ihmeellistä, että niillä on niin hyvä muisti, mutta kai opettajilla yleensä onkin.

Ei se ole hölmöä eikä kukaan varmasti sitä sillä tavalla ota, että muka tunkisit nokkasi sen asioihin. Se varmasti tykkää susta, niin ei tuollasesta kannata olla huolissaan. Tai sitten voit toivoa, että se tajuaa itse, että ei huolestuta sua ja on varovaisempi. Voihan se sen itsekin tajuta, jos susta vaan välittyy sellainen tunne ja päättää olla varovaisempi.
Sun pitäisi ehkä yrittää muistaa, että kyllä sä saat sanoa asioita ja murehdit vähän liikaa, että ne otettaisi pahasti. Kun tuokin on ihan nätti huoli. Kyllähän sellaisesta voi sanoa vaikka tuntemattomille, sehän on vaan välittävää ja inhimillistä.

Tuo on mulle kanssa tuttu tunne, että on kaukaisia toiveita. Usein kyllä yritänkin sitten alkaa tehdä jotain niiden eteen. Sitten on kyllä joitain sellaisia toiveitakin, jotka tuntuu vähän sekavilta. Tai ei ne toiveet, mutta se asia. Pitäisi jotenkin saada sitä asiaa setvittyä, jotta ne toiveet vahvistuisi. Ja sitten kun ei setvi, niin ei oikein ole motivaatiota tai sitten ehkä vaan pelkää, että ei onnistu. Musta on itsellä tuntunut välillä vaikka ihan koulujutuissakin, että motivaation puute on kyllä välillä epäonnistumisen pelkoa.
Ja se on totta, että ei asiat järjesty itsestään. Mutta ihan hyväkin kyllä, en minä ainakaan kestäisi mitään itsestään järjesteleviä asioita :) Jotka tekisi mun elämälle mitä sattuu, parempi että on omissa käsissä.

Oli niin iloinen yllätys huomata, että olikin vielä lukematon viesti :D Mutta tuntui aivan sairaan sekavalta jotenkin, että en huomannut, oli hetken sellainen olo ihan pökertynyt olo :) Eikä mulla tehnyt vieläkään mieli syödä, ehkä mä nyt yritän.

Lue lisää

Ja siis joo en juo kotonakaan paljoa, mulla on ollut puoli vuotta tollanen 0,75l likööripullo tuolla jääkaapissa, ei sitä tule juotua kuin ihan harvoin vähäsen, paljon vähemmän siis kuin mitä keskiverto baarireissulla. Ja siinä onkin sitten aika pitkälti kaikki alkoholi mitä mulla on yli puoleen vuoteen kotona ollutkaan jos ei lueta noita paria kertaa millon vedin överit. Ja se menee samaan koppaan noiden muiden vaarallisuuksien kanssa mitä tein, en minä normaalisti niin käyttäydy alkoholinkaan kanssa. Tuli taas tänään muistutus niistäkin örvellysreissuista kun laitoin yhdet farkut tänään jalkaan, niissä on polvessa semmonen kulunut läikkä kun kaaduin märällä tiellä missä on kiviä... En kyllä halua enää sellaista, kyllä se silloin sen pienen hetken tuntui kivalta kun pääs kaikkea karkuun mutta sitten kun se kääntyi siihen että olet sammumispisteessä ja kaikki vituttaa enemmän vaan niin alkoi olla sellainen olo että mitähän minä tässä teen. Ja samalla oli se sama tunne mikä noissa muissakin että ihan sama vaikka jotain sattuisikin. Oli ihan järjettömän sekava olo aamulla, ensinnäkin krapulaa (mulla ei ole oikeastaan ikinä ollut pahaa krapulaa, en ole oksentanut kertaakaan seuraavana aamuna juomisesta) oli ja sitten kaikki nämä edellisen yön sekavat ajatukset. Mutta aika paska fiilis siitä kaikesta jäi enkä kyllä ole ihan heti ottamassa uusiksi.
Baarissakin käydessä se olen ollut minä joka niistä muista huolehtii :D

Mutta joo se taas siitä etten saa taas itseäni kuulostamaan juopolta :D

Läheisyydestä tuli mieleen se vielä että niinkuin vissiin tosi monella niin mullakin on aina sellasia päähänpistoksia illalla kun on rupeemassa nukkumaan ja pötköttelee että olis kiva kun olis joku siinä vieressä jota rutistaa (ei siis sillein että luut paukkuu :D) ja pitää lähellä. Niin eihän siinä sitten ole muuta kuin peitto niin se saa kelvata. Vaikka eihän se ole sama asia ja sitten surettaa jotenkin. Ja nyt tuli mieleen yks unilelu joka oli tärkeä tosi pitkän ajan, vielä se jossain tuolla on. Muistaakseni siltä puuttuu toinen silmä, sekin on varmaan jemmassa, voisin korjata sen ja ottaa esille... En viereen ehkä kuitenkaan mutta muuten vaan :D

Ei nyt taas ajatus pysy päässä millään niin jää nyt tämän mittaiseksi taas tämä (okei meni se kahteen osaan kuitenkin :D)... Hyvää yötä ja koitahan saada se powerpoint valmiiksi (kokemusta kyseisen ohjelman ihanuudesta on täälläkin :D).

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ja siis joo en juo kotonakaan paljoa, mulla on ollut puoli vuotta tollanen 0,75l likööripullo tuolla jääkaapissa, ei sitä tule juotua kuin ihan harvoin vähäsen, paljon vähemmän siis kuin mitä keskiverto baarireissulla. Ja siinä onkin sitten aika pitkälti kaikki alkoholi mitä mulla on yli puoleen vuoteen kotona ollutkaan jos ei lueta noita paria kertaa millon vedin överit. Ja se menee samaan koppaan noiden muiden vaarallisuuksien kanssa mitä tein, en minä normaalisti niin käyttäydy alkoholinkaan kanssa. Tuli taas tänään muistutus niistäkin örvellysreissuista kun laitoin yhdet farkut tänään jalkaan, niissä on polvessa semmonen kulunut läikkä kun kaaduin märällä tiellä missä on kiviä... En kyllä halua enää sellaista, kyllä se silloin sen pienen hetken tuntui kivalta kun pääs kaikkea karkuun mutta sitten kun se kääntyi siihen että olet sammumispisteessä ja kaikki vituttaa enemmän vaan niin alkoi olla sellainen olo että mitähän minä tässä teen. Ja samalla oli se sama tunne mikä noissa muissakin että ihan sama vaikka jotain sattuisikin. Oli ihan järjettömän sekava olo aamulla, ensinnäkin krapulaa (mulla ei ole oikeastaan ikinä ollut pahaa krapulaa, en ole oksentanut kertaakaan seuraavana aamuna juomisesta) oli ja sitten kaikki nämä edellisen yön sekavat ajatukset. Mutta aika paska fiilis siitä kaikesta jäi enkä kyllä ole ihan heti ottamassa uusiksi.
Baarissakin käydessä se olen ollut minä joka niistä muista huolehtii :D

Mutta joo se taas siitä etten saa taas itseäni kuulostamaan juopolta :D

Läheisyydestä tuli mieleen se vielä että niinkuin vissiin tosi monella niin mullakin on aina sellasia päähänpistoksia illalla kun on rupeemassa nukkumaan ja pötköttelee että olis kiva kun olis joku siinä vieressä jota rutistaa (ei siis sillein että luut paukkuu :D) ja pitää lähellä. Niin eihän siinä sitten ole muuta kuin peitto niin se saa kelvata. Vaikka eihän se ole sama asia ja sitten surettaa jotenkin. Ja nyt tuli mieleen yks unilelu joka oli tärkeä tosi pitkän ajan, vielä se jossain tuolla on. Muistaakseni siltä puuttuu toinen silmä, sekin on varmaan jemmassa, voisin korjata sen ja ottaa esille... En viereen ehkä kuitenkaan mutta muuten vaan :D

Ei nyt taas ajatus pysy päässä millään niin jää nyt tämän mittaiseksi taas tämä (okei meni se kahteen osaan kuitenkin :D)... Hyvää yötä ja koitahan saada se powerpoint valmiiksi (kokemusta kyseisen ohjelman ihanuudesta on täälläkin :D).

Lue lisää

Taas tää hidastelee, mutta onneksi mulla ei ole tänään vielä mikään kiirekään mihinkään. Ja mietin jopa, uskaltaisinko mennä kouluun sillä myöhemmällä bussilla. Tuntuu että mulla on joku kontrolliongelma, että pitää aina olla myöhästymättä ja mennä varmuuden vuoksi ajoissa :) Jos edes kerran uskallan ottaa riskin, niin olen tyytyväinen, sitten voin taas mennä ajoissa.

Sun piti heti nyt mainita tuolla lopussa, että meni viesti kahteen osaan, jotta varmasti huomaan :D Ehkä mä tästä lähtien muistan aina katsoa vähän tarkemmin :)
Mulla on kyllä aina usein ihan ihme häsläämishetkiä. Onneksi pääasiassa kotona. Mutta siis sellaista, että vaikka kun juon, niin kaadan vahingossa juomista oikein kunnolla ohi suun. Ja kaikkea mahdollista. Olen joskus seissyt jääkaapin edessä ja yrittänyt avata suolakurkkupurkkia, niin se jotenkin luiskahti käsistä ja lensi ruokapöydälle hajottaen mun lautasen, jonka olin juuri laittanut siihen :D Olen mestari kaikessa tällaisessa, mutta onneksi ne alkaa vaan aina naurattamaan mua itseäni ihan hillittömästi. Ja sitten kun tulee hillitön olo, niin tapahtuu taas lisää :) Se sanojen sekaisin meno on musta kanssa tosi hassua ja naurattaa. Siis hyvällä tavalla, ei mitenkään pilkallisesti. Ja siis sen on jotenkin tosi söpöä ja hassua ja menee mulla itselläkin aika usein sanat sekaisin.
Sun isä on ihan omituinen, eikö sillä itsellään muka sitten ikinä mene sekaisin tai eikö se muka sano mitään hölmöä, kun se tuolla tavalla tarttuu sun sanomisiin? Kyllä varmaan jokaikinen ihminen sotkeutuu aina välillä hieman sanoissaan. Jos sekin vaan ajattelee, että se on söpöä ja haluaa siksi kertoa kaikille. Voin kyllä kuvitella, että olisi ehkä hieman ärsyttävää, jos vanhempi aina muistaisi jotain sellaista ja kertoisi aina kaikille. Se tuntuisi varmaan ihan kamalalta. Tuntuuko susta koskaan siltä, että tuo on vaan tosi sekavaa :) En tajua miksi se tekee noin, ei kuulosta kovin normaalilta. Ellei se sitten pidä sun sekoiluja niin söpöinä. Joita ne varmaan kyllä onkin :)

Tuli vielä mieleen tuosta sanojen sekoamisesta, että mua naurattaa vieläkin kun se tilanne oli niin hassu, kun joskus yläasteiässä meillä oli joku näytelmä ja yksi kaveri sekosi vuorosanoissaan niin että kun sen piti sanoa "Anna rahat!" niin se sanoikin vahingossa "Ranna ahat!" ja multa, siltä ja muutamalta muulta petti pokka ihan täydellisesti. Se oli ihan kamalaa kun se oli olevinaan niin vakava esiintymistilanne ja sitten se sen sanoissa sekoaminen aloitti kauhean naurukaaoksen näytelmänosallisissa. Ja mäkään en vaan millään saanut sitä nauramista loppumaan, nauratti vaan niin kamalasti että alkoi pissattaa :) Ja mulla oli seuraava vuorosana enkä saanut sitä sanotuksi kunnolla ja kaikki muutkin nauroi yhtä paljon. Se vaan jotenkin laukaisi jonkun jännityksen ja se ryöstäytyi ihan käsistä. Mutta se tuntuu ihan hauskalta muistolta eikä sekään sitä pahalla ottanut, koska sen jälkeen sekoiltiin kaikki sanoissamme :)

Päälle puhuminen on ikävää, mun isä ei onneksi sitä tee, mutta jotkut muut sukulaiset kyllä. Tuntuu, että ikinä ei saa sanottua mitään, kun joillain on aina tapana alkaa puhua heti, kun on itse aloittanut jonkun lauseen. Se on tosi outo tapa.
Mun äitikin alkaa itkeä, jos olen sanonut sille vähän kovemmin takaisin, vaikka olen kyllä ihan aiheesta sanonut. Sillä tavalla se tuntuu oudolta, kun kyllä mä mielestäni kestän sen että mulle sanotaan, mutta ehkä se onkin joku lapsi juttu, että omalta lapseltaan on vaikea kuulla jotain. Usein mulla jää sen takia sanomattakin, kun en viitsi itkettää sitä. Välillä kyllä tekee mieli sanoa, kun en jaksa kuunnella sitä, että se aina haukkuu isää. Ja sitten kun olen sanonut sille, että isä on paljon kivempi kuin se ja juttelen mielummin asioistani isän kanssa, niin se on sille joku suurin mahdollinen loukkaus koko maailmassa. Vaikka itse se sitä hakee kyllä, kun sanoo sellaista. Ei mun mielestä kenenkään vanhemman kuuluu haukkua lapselle sitä toista vanhempaa. Se on jotenkin vähän sairasta. Ja vaikka sen on eronnut isän kanssa jo kymmenisen vuotta sitten, niin se edelleen haukkuu sitä kenelle tahansa, joka vaan kuuntelee. Siihen mulla menee välillä hermot. Ei se niin kuin tunnu ymmärtävän kun sanon sille, että se on mun isä, älä aina hauku sitä. En sitten tiedä miksi sen täytyy olla sellainen.
Mä jo toivoin, että sulla on joku salainen vanhempien käsittelyase, kun sulla tuntuu olevan samoja ongelmia :) Vaikka oikeasti kyllä arvasin, että todellisuus on se, että niiden kanssa on ihan toivotonta eikä ole mitään keinoa :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ja siis joo en juo kotonakaan paljoa, mulla on ollut puoli vuotta tollanen 0,75l likööripullo tuolla jääkaapissa, ei sitä tule juotua kuin ihan harvoin vähäsen, paljon vähemmän siis kuin mitä keskiverto baarireissulla. Ja siinä onkin sitten aika pitkälti kaikki alkoholi mitä mulla on yli puoleen vuoteen kotona ollutkaan jos ei lueta noita paria kertaa millon vedin överit. Ja se menee samaan koppaan noiden muiden vaarallisuuksien kanssa mitä tein, en minä normaalisti niin käyttäydy alkoholinkaan kanssa. Tuli taas tänään muistutus niistäkin örvellysreissuista kun laitoin yhdet farkut tänään jalkaan, niissä on polvessa semmonen kulunut läikkä kun kaaduin märällä tiellä missä on kiviä... En kyllä halua enää sellaista, kyllä se silloin sen pienen hetken tuntui kivalta kun pääs kaikkea karkuun mutta sitten kun se kääntyi siihen että olet sammumispisteessä ja kaikki vituttaa enemmän vaan niin alkoi olla sellainen olo että mitähän minä tässä teen. Ja samalla oli se sama tunne mikä noissa muissakin että ihan sama vaikka jotain sattuisikin. Oli ihan järjettömän sekava olo aamulla, ensinnäkin krapulaa (mulla ei ole oikeastaan ikinä ollut pahaa krapulaa, en ole oksentanut kertaakaan seuraavana aamuna juomisesta) oli ja sitten kaikki nämä edellisen yön sekavat ajatukset. Mutta aika paska fiilis siitä kaikesta jäi enkä kyllä ole ihan heti ottamassa uusiksi.
Baarissakin käydessä se olen ollut minä joka niistä muista huolehtii :D

Mutta joo se taas siitä etten saa taas itseäni kuulostamaan juopolta :D

Läheisyydestä tuli mieleen se vielä että niinkuin vissiin tosi monella niin mullakin on aina sellasia päähänpistoksia illalla kun on rupeemassa nukkumaan ja pötköttelee että olis kiva kun olis joku siinä vieressä jota rutistaa (ei siis sillein että luut paukkuu :D) ja pitää lähellä. Niin eihän siinä sitten ole muuta kuin peitto niin se saa kelvata. Vaikka eihän se ole sama asia ja sitten surettaa jotenkin. Ja nyt tuli mieleen yks unilelu joka oli tärkeä tosi pitkän ajan, vielä se jossain tuolla on. Muistaakseni siltä puuttuu toinen silmä, sekin on varmaan jemmassa, voisin korjata sen ja ottaa esille... En viereen ehkä kuitenkaan mutta muuten vaan :D

Ei nyt taas ajatus pysy päässä millään niin jää nyt tämän mittaiseksi taas tämä (okei meni se kahteen osaan kuitenkin :D)... Hyvää yötä ja koitahan saada se powerpoint valmiiksi (kokemusta kyseisen ohjelman ihanuudesta on täälläkin :D).

Lue lisää

Kuulostaa niin hyvältä ja varmasti sua auttavalta puhumiskokemukselta. Ja varmaan lähennyittekin siinä sen kaverisi kanssa jollain eri tavalla, jos olit kokenut, että siinä ei sellaista vakavaa puolta niin olisi. Varmasti aika helpottava kokemus, kun toinen on kuunnellut, yrittänyt auttaa ja sitten vielä jakanut sen luottamuksen. Ja ehkä jotenkin tosi syvästi huomasit siinä sen välittämisen, kun jos se normaalisti puhuu enemmän kuin kuuntelee ja sellaista, niin sitten se kuitenkin sillä tavalla välittää susta, että kuuntelee sua ja varmaan oli huolissaankin susta. Sun on hyvä nähdä se, että ihmiset välittää ja haluaa, että kerrot etkä sulkeudu. Ja lupaat sitten senkin kokemuksen muistaa, etkä unohda ja ala ajatella, että ei kukaan välitä. Ihan selvästi ne välittää. Ja tosi paljon, mun mielestä tuo kuulostaa ainakin siltä, että se sun kaveri välittää susta paljon.
Mä uskon, että ajan kanssa välit paranee varmasti sulla siihenkin kaveriin, johon meni välit, koska olette olleet niin läheisiä. Ja se on ihan totta, että kyllä siihen avautumiseen ja luottamuksellisen ilmapiirin luomiseen tarvitsee juuri tuollaisen rauhallisen hetken. Kyllähän se on ihan erilaista, kun voi avautua niin, että toinen on vieressä. Kun tässä kirjoittamisessa ei kuitenkaan pysty heti reagoimaan siihen, mitä toinen sanoo. Sitten kun sanoo jotain, niin toisella saattaa olla jo ihan erilainen hetki. Ei pysty juuri sillä hetkellä sanomaan, kun ne asiat on auki. Mutta kaikkein tärkein ero on ehkä se, että pystyit avautua siten, että näit toisen ilmeet ja eleet ja todella tunsit sen, että se oli siinä vieressä ja välitti. Siinä on jotain erilaista turvaa varmasti. Ja sillä tavalla se keskustelu erilainen, kun se sanaton viestintä on niin paljon. Mulle ainakin ilmeet ja eleet on tosi tärkeitä nähdä. Sen takia jonku verran vierastan puhelimessa puhumista, vaikka en tätä kirjoittamista vierastakaan.. olen epälooginen :) Jotenkin tuntuu vaan, että seuraa aina ihmisten ilmeitä niin tarkasti, että ne tuntuu tosi tärkeiltä nähdä ja tuntuu niiden kanssa turvallisemmalta, kun ne tuntuu jotenkin avaavilta ja helpohkoilta lukea. Olen kyllä saanut aina kuulla siitä, että katson liian tarkkaan ja että se on ärsyttävää, että välillä pistän ilmeille enemmän painoarvoa kuin sanoille. En nyt siis mitenkään epänormaalisti, mutta kysyn kyllä aina, jos jonkun ilme näyttää jotain erilaista, kuin mitä se sanoo. Kun ei kenenkään ole pakko vastata, niin olen ajatellut että ehkä aina saa kysyä.
Ja ehkä sulla sekin auttoi siinä sen kanssa käsittelyssä, että se oli sun hyvä kaveri, jolle sait kertoa. Mutta siis teki mut niin iloiseksi, kun kerroit tuosta. Mä en halua, että patoat asioita sisääsi, koska se ei ole hyväksi. Ja nyt sulla on varmaan yksi ihminen enemmän, joka osaa huomioida sua paremmin, kun tietää mitä koet. Kun vaikka sua ei vitsailu sillä tavalla haittaisikaan, niin on se varmasti siinä mielessä tuntunut vähän pahalta, että se on juuri sitä osoittanut, että se kaveri ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt miltä susta tuntuu. Että ehkä sellainen sai kokemaan vähän sellaista oloa, että kukaan ei ymmärrä. Vai saiko, en tiedä? Mutta kerroit sille ja nyt se ymmärtää. Se on tärkeää.

Mulla oli mummun hautajaisissa vähän samantapainen olo. Tosin itkin sitä joskus puoli vuotta myöhemmin sitten kerran kunnolla. Mutta jotenkin ehkä se, että edes oikein itkettänyt tuntui vähän siltä, että vaan hyväksyi sen kuoleman. Vaikka mietin kyllä siellä hautajaisissa, että mua ei edes kunnolla meinaa itkettää ja siinä vaiheessa tuntui vähän tunteettomalta. Tai meinasi ehkä kaksi kertaa, mutta ei pahasti. Tai siis musta tuntuu siltä, että kyllä sen kuoleman kestää, mutta kaikki positiiviset muistot saa itkemään, jos niitä liikaa miettii. Ja tuntuu, että ihmiset itkee yleensä ehkä niiden takia. Mun äitikin oli suht. hysteerinen ja joudun lukea sen puolesta sen seppeleen tekstinkin kun se vaan itki. Mutta ei mua silloinkaan itkettänyt. Sitten jostain syystä äidin puolen papan hautajaisissa mua meinasi koko ajan itkettää. En tiedä johtuiko se siitä, että mummo oli siinä vieressä ja se itki koko ajan niin paljon. Mutta en itkenyt ja jouduin lukemaan adressitkin, kun olin ainoa rauhallinen. Mutta isän puolelta mummun ja papan hautajaisissa ei kauheasti tarvinut tuntea syyllisyyttä siitä, että ei itkettänyt, kun isän puolen suvusta kaikki on vähän samanlaisia. Ei mummukaan itkenyt papan hautajaisissa. Eikä isäkään, vaikka molemmat oli sille aika pahoja hetkiä. Isän pitää saada aina vitsailla ja se käsittelee sitä asiaa siten jollain tavalla. Silloinkin, kun mummu oli juuri kuollut ja mentiin sen kanssa sukulaisten mökille sen takia, niin sen piti koko ajan kertoa joku kuolemavitsi ja vitsi mummusta, jos alkoi mennä liian vakavaksi ja synkäksi. Se käsittelee siten tuntemuksiaan ja kaikki ihmiset käsittelevät aika eri tavalla. Tai ehkä se vitsailu on vähän pahan olon välttelyä ja sitten se yksinään haluaa vasta kokea sitä. Mutta kuitenkin.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ja siis joo en juo kotonakaan paljoa, mulla on ollut puoli vuotta tollanen 0,75l likööripullo tuolla jääkaapissa, ei sitä tule juotua kuin ihan harvoin vähäsen, paljon vähemmän siis kuin mitä keskiverto baarireissulla. Ja siinä onkin sitten aika pitkälti kaikki alkoholi mitä mulla on yli puoleen vuoteen kotona ollutkaan jos ei lueta noita paria kertaa millon vedin överit. Ja se menee samaan koppaan noiden muiden vaarallisuuksien kanssa mitä tein, en minä normaalisti niin käyttäydy alkoholinkaan kanssa. Tuli taas tänään muistutus niistäkin örvellysreissuista kun laitoin yhdet farkut tänään jalkaan, niissä on polvessa semmonen kulunut läikkä kun kaaduin märällä tiellä missä on kiviä... En kyllä halua enää sellaista, kyllä se silloin sen pienen hetken tuntui kivalta kun pääs kaikkea karkuun mutta sitten kun se kääntyi siihen että olet sammumispisteessä ja kaikki vituttaa enemmän vaan niin alkoi olla sellainen olo että mitähän minä tässä teen. Ja samalla oli se sama tunne mikä noissa muissakin että ihan sama vaikka jotain sattuisikin. Oli ihan järjettömän sekava olo aamulla, ensinnäkin krapulaa (mulla ei ole oikeastaan ikinä ollut pahaa krapulaa, en ole oksentanut kertaakaan seuraavana aamuna juomisesta) oli ja sitten kaikki nämä edellisen yön sekavat ajatukset. Mutta aika paska fiilis siitä kaikesta jäi enkä kyllä ole ihan heti ottamassa uusiksi.
Baarissakin käydessä se olen ollut minä joka niistä muista huolehtii :D

Mutta joo se taas siitä etten saa taas itseäni kuulostamaan juopolta :D

Läheisyydestä tuli mieleen se vielä että niinkuin vissiin tosi monella niin mullakin on aina sellasia päähänpistoksia illalla kun on rupeemassa nukkumaan ja pötköttelee että olis kiva kun olis joku siinä vieressä jota rutistaa (ei siis sillein että luut paukkuu :D) ja pitää lähellä. Niin eihän siinä sitten ole muuta kuin peitto niin se saa kelvata. Vaikka eihän se ole sama asia ja sitten surettaa jotenkin. Ja nyt tuli mieleen yks unilelu joka oli tärkeä tosi pitkän ajan, vielä se jossain tuolla on. Muistaakseni siltä puuttuu toinen silmä, sekin on varmaan jemmassa, voisin korjata sen ja ottaa esille... En viereen ehkä kuitenkaan mutta muuten vaan :D

Ei nyt taas ajatus pysy päässä millään niin jää nyt tämän mittaiseksi taas tämä (okei meni se kahteen osaan kuitenkin :D)... Hyvää yötä ja koitahan saada se powerpoint valmiiksi (kokemusta kyseisen ohjelman ihanuudesta on täälläkin :D).

Lue lisää

Hautajaiset on jotenkin kyllä aika ikäviä. Ehkä ne auttaa siinä surussa, mutta tuntuu, että ei ole kiva kun aina jää jotkut hautajaiset viimeiseksi muistoksi juuri vaikka isovanhemmista.

Voi, mä olin niin kateellinen kuin joillain sukulaisilla oli rappusten alla oleva sellanen joku komero ja meillä ei ollut :) Mäkin olisin halunnut rappusten alle :) Jotenkin söpöä, että olet vielä hakenut peitonkin siihen, että olet päässyt ihan piiloon :) Mä tein kanssa noita majoja peittojen ja tuolien kanssa, niistä vaan alkoi aina loppua happi, kun niiden piti olla niin tiiviitä. En tiedä onko se joku oman pienen kontrolloidun tilan mukavuus sitten siinä vai mikä. Mutta siis vieläkin musta tuntuu samalta. Joskus teen itselleni sängyllekin pesän peitoista ja tyynyistä ja siinä tuntuu turvalliselta. Ja sellaisesta pallotuolista haaveilin jo joskus lapsena, kun siinä varmaan tuntuisi vähän samalta. On varmaan pakko joskus hankkia sellainen, niin voin vähän aikuismaisemmin mennä omaan pieneen tilaan kuin että kömpisin vaatekaapin alahyllylle :)
Sitten kanssa istuin pihalla yhden ison kuusen alla, kun siinä oksat peitti tosi hyvin ja sieltä näki muita, mutta oli itse ihan piilossa. Vaikka nythän kyllä kuulostan itse ihan mörrimöykyltä, kun olen jonkun korpikuusen alla istuskellut.

Ei kai mulla sitten ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa sua tuossa alkoholiasiassa :) Ja tosiaan, mitä enemmän selität siitä, niin sitä vakuuttuneempi olen, että saatat olla juoppo :D Ei vaan, kiitos kun kerroit. Mutta epäilen sun tarinaa siten, että se 0,75 litran pullo onkin oikeasti 7 litran kanisteri ja puoli vuotta on puoli viikkoa. Ja jääkaappi on kurkku tai mahalaukku. Ehkä mä yritän uskoa sua :)
Se on hyvä, että et tuntenut saavasi kauheasti niistä örvellysreissuista. Ja kyllä säkin näköjään olet huolehtimista kaivannut, kun olet kännikaatuillutkin. Juuri sitä tarkoitin, että herättää hieman huolta. Pitäisi jonkun katsoa vähän perääsi ja pitää pystyssä, eikä sun aina muita :) Mulla oli muuten kanssa siitä ojaansammumisesta sellainen ruohotahra polvessa farkuissa, joka ei lähtenyt pois ja se aina muistutti siitä. Mutta siis siitä on jo jotain 4 vuotta aikaakin.
Eikä mullakaan ikinä ole ollut pahaa krapulaa, vaikka olen muutaman kerran vetänyt ihan yli ja sammunut. Silloin oli vaan huono olo kyllä, mutta ei muuta. Sitten jos juo ihan kohtuullisesti, niin ei mulla ole aamulla yhtään erilainen olo kuin muina aamuina. Ja muutaman kerran olen tehnyt niin, että kun olen juonut itseni vähän liian humalaiseksi, niin on pakko ollut oksentaa jo yöllä sormet kurkkuun-menetelmällä, kun vihaan yli kaiken nukkumista niin, että päässä pyörii. Eli en enää edes juo itseäni kunnolla humalaan, koska en halua käydä oksentamassa, että voisin nukkua.
Ja koska juo niin harvoin, niin tulee aika helposti vähän humalainen olo muutenkin.

Kyllä rutistaa saa silleenkin, että luut vähän natisee :) Äiti vaan on aina rikkonut mun kaikki lelut, jos jokin on ollut jumissa ja se on vääntänyt sitä. Ja kaiken muunkin, niin en oikein luota siihen :) Onhan se ihan kivaa joskus tulla rutistetuksi kunnolla. Mulla on kanssa sama suhde peittoon :) Peiton pitää aina olla siten, että olen ihan kokonaan kääriytynyt siihen, jotta on turvallinen olo ja sitten loput siitä sellaisena myttynä, jota voi halata. Ja onhan ihan sama tunne, kun vaikka aamulla makoilee yksinään sängyssä, että tekisi mieli vaan olla jonkun lähellä, niin hyvin se peitto aina muokkautuu sopivaksi mytyksi. Ja siis mulle käy aina niin, että en ajattele mennä päiväunille, vaan hetken vaan lepäillä, mutta kun peitto on niin sopivana myttynä ja tekee mieli halailla ja menen aina jotenkin ihan peiton viereen ja siinä on jotenkin turvallisempaa, niin sitten aina nukahdan siihen. Niin, ei se peitto vaan ole sama asia, onhan se surettavaa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ja siis joo en juo kotonakaan paljoa, mulla on ollut puoli vuotta tollanen 0,75l likööripullo tuolla jääkaapissa, ei sitä tule juotua kuin ihan harvoin vähäsen, paljon vähemmän siis kuin mitä keskiverto baarireissulla. Ja siinä onkin sitten aika pitkälti kaikki alkoholi mitä mulla on yli puoleen vuoteen kotona ollutkaan jos ei lueta noita paria kertaa millon vedin överit. Ja se menee samaan koppaan noiden muiden vaarallisuuksien kanssa mitä tein, en minä normaalisti niin käyttäydy alkoholinkaan kanssa. Tuli taas tänään muistutus niistäkin örvellysreissuista kun laitoin yhdet farkut tänään jalkaan, niissä on polvessa semmonen kulunut läikkä kun kaaduin märällä tiellä missä on kiviä... En kyllä halua enää sellaista, kyllä se silloin sen pienen hetken tuntui kivalta kun pääs kaikkea karkuun mutta sitten kun se kääntyi siihen että olet sammumispisteessä ja kaikki vituttaa enemmän vaan niin alkoi olla sellainen olo että mitähän minä tässä teen. Ja samalla oli se sama tunne mikä noissa muissakin että ihan sama vaikka jotain sattuisikin. Oli ihan järjettömän sekava olo aamulla, ensinnäkin krapulaa (mulla ei ole oikeastaan ikinä ollut pahaa krapulaa, en ole oksentanut kertaakaan seuraavana aamuna juomisesta) oli ja sitten kaikki nämä edellisen yön sekavat ajatukset. Mutta aika paska fiilis siitä kaikesta jäi enkä kyllä ole ihan heti ottamassa uusiksi.
Baarissakin käydessä se olen ollut minä joka niistä muista huolehtii :D

Mutta joo se taas siitä etten saa taas itseäni kuulostamaan juopolta :D

Läheisyydestä tuli mieleen se vielä että niinkuin vissiin tosi monella niin mullakin on aina sellasia päähänpistoksia illalla kun on rupeemassa nukkumaan ja pötköttelee että olis kiva kun olis joku siinä vieressä jota rutistaa (ei siis sillein että luut paukkuu :D) ja pitää lähellä. Niin eihän siinä sitten ole muuta kuin peitto niin se saa kelvata. Vaikka eihän se ole sama asia ja sitten surettaa jotenkin. Ja nyt tuli mieleen yks unilelu joka oli tärkeä tosi pitkän ajan, vielä se jossain tuolla on. Muistaakseni siltä puuttuu toinen silmä, sekin on varmaan jemmassa, voisin korjata sen ja ottaa esille... En viereen ehkä kuitenkaan mutta muuten vaan :D

Ei nyt taas ajatus pysy päässä millään niin jää nyt tämän mittaiseksi taas tämä (okei meni se kahteen osaan kuitenkin :D)... Hyvää yötä ja koitahan saada se powerpoint valmiiksi (kokemusta kyseisen ohjelman ihanuudesta on täälläkin :D).

Lue lisää

Ota se unilelu esille, sellaiset on söpöjä, kun se sunkin unilelu kuulosta tosi kulahtaneelta :) Mulla ei ollut koskaan unilelua, mutta oli sellainen uniriepu. Se oli tosi pieni, varmaan joku vauvapeitto ja siinä oli sellaisia erivärisiä piirrettyjä dinosauruksia. Mutta sitten se vaan yhtäkkiä hävisi. En tiedä olisiko äiti heittänyt sen pois, kun kiinnyin aina joihinkin kankaisiin, joissa oli kiva kuva. Niin kuin omiin vaatteisiini ja niitä se heitti aina pois, kun en suostunut pitämään päällä kuin jotain yhtä tiettyä t-paitaa, mihin olin kiintynyt. Joskus siis ehkä 3-vuotiaana. Ja muistan kun se heitti sen roskiin ensin revittyään sen multa ja roikuin siinä roskikselle asti ja itkin :) Mun siskolla oli sellainen unilelupupu, joka oli joskus vaaleanpunainen, nykyään se on aika likasen harmaa :) Se on söpöä, kun se on sillä hyllyssä sängynvieressä. Luulen, että kyllä se välillä ottaa sen sieltä. Mäkin pitäisin sitä riepua, jos se olisi vielä tallessa. Ehdottomasti täytyy laittaa silmä paikalleen :) Mulla oli joskus lapsena joku nukke, joka oli kai vähän niin kuin mun mielikuvituskaveri ja olin antanut sille nimenkin ja kannoin sitä aina kainalossa mukana, kun leikin ulkona tai muuten vaan kävelin siellä. Ja joskus siltä irtosi kuulemma pää, kun sisko oli tipauttanut sen pöydältä :D Isä vei mut ihan paniikissa ulos ja äiti ompeli sen pään sillä aikaa kiinni, ne oli kuulemma olleet ihan paniikissa, että hätäännyn siitä ja muistankin sen, että isä halusi kerran kauheasti yhtäkkiä leikkiä ulkona. Kai sitä nyt vähän olisi hätääntynyt, jos leikkikaverilta yhtäkkiä tippui pää :) Toivottavasti se sun unilelun silmä ei ole ollut mikään traumaattinen kokemus :)
Mikset sä sitä viereenkin voisi ottaa? :) Ihan hyvin voit. Siihen liittyy varmasti aika paljon turvallisuuden tunnetta, voisi olla helppo nukkua :)

Powerpointit on aina niin kökön näköisiä. Ajattelin eilen, että teen siitä sellaisen superruman, että laitan jokaiseen diaan erilaisen kasarisiirtymän ja kaikki eri fonteilla ja eri värisiä, mutta sitten ajattelin, että aamulla se tuntuu kuitenkin huonolta idealta, vaikka jotkut asiat tuntuu iltaisin loistoideoilta :) Mutta hemmetti, se tuntuisi vieläkin loistoidealta, miksen tehnyt. Olisi vaan pitänyt yrittää kunnioittaa niiden rumaa perinnettä. Nyt tänään pitäisi sitten esittää se. Onneksi mulla lähtee aika hyvin kaikki jännitys tuollaisesta aina siksi, että en vaan yksinkertaisesti jaksa miettiä etukäteen. Eikä ne niin suuria asioita ole. Mutta joskus on jännittänyt kaikki esitelmät ynnä muut tosi paljon. Ja vaikka lukiossa oli joku äidinkielenopettaja, joka aina kannusti tosi hyvällä tavalla. Se laittoi aina palautteeksi kaikkea sellaista, että pitää katsoa yleisöön ja pitää luottaa itseensä ja olet tosi sympaattinen. Tai jotain muuta kannustavaa, mutta tuntui aina, että se jännitys vaan paheni, jos siihen itse jännittämiseen kiinnitettiin huomiota. Tuntuu, että menee ihan hyvin, kun kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. Ja kun en itsekään. Eikä mua onneksi enää haittaa mitkään sekoilut. Ehkä sekin on auttanut. Jännittikö sua esitelmien ynnä muun pitäminen?

Mulla on tän päivän jälkeen enää kaksi päivää koulua ennen lomaa ja sitten saan olla jouluaattoon asti vaan kotona ja keksiä itselleni tekemistä. Ja senkin jälkeen sitten ennen kuin koulu alkaa taas.

Ja muuten tässä odotellessani, että tuo palsta alkaa toimia, niin tuli yksi juttu mieleen niistä sun synkistä ajatuksista. Kun olen joskus kuullut, että liikaa dopamiinin tuotanto aivoissa saa ihmisen vainoharhaiseksi ja kuvittelemaan aina pahinta. Siis vähän niin kuin skitsofreniassa, että se mielikuvitus menee yli. Mutta siis ihan normaalista ilman mitään dopamiinistä johtuvaa skitsofreniaa saatta käydä niin. Mulla ainakin omista tuntemuksista päätellen dopamiinin tuotanto on suht. suurta ja huomaan kyllä joskus tuntevani oloni vähän vainoharhaiseksi. Samaten se hämähäkkejen kuvitteleminen pimeään johtuu dopamiinistä. Eli siis jos sulla on ihan muutenkin vilkas mielikuvitus, niin siinä on aina se synkkien kuvittelemiskääntöpuoli. Vaikka siinä mielessä sekin on hyvästä, että välttyy ainakin joltain parkinssonin taudilta, joka taas johtuu liian pienestä dopamiinin tuotannosta. Ja muutenkin mielikuvitus on positiivinen asia, vaikka siinä vähän synkempää kääntöpuolta olisikin.

Ja tämä palsta siis tökkii, en ole unohtanut taas lukea puolia viestistäsi ja vastaisin hätäisenä nyt :D Mutta sä et tietysti enää usko mua :D Mutta siis tää palsta oikeasti tökkii.

.............. kirjoitti:

Ota se unilelu esille, sellaiset on söpöjä, kun se sunkin unilelu kuulosta tosi kulahtaneelta :) Mulla ei ollut koskaan unilelua, mutta oli sellainen uniriepu. Se oli tosi pieni, varmaan joku vauvapeitto ja siinä oli sellaisia erivärisiä piirrettyjä dinosauruksia. Mutta sitten se vaan yhtäkkiä hävisi. En tiedä olisiko äiti heittänyt sen pois, kun kiinnyin aina joihinkin kankaisiin, joissa oli kiva kuva. Niin kuin omiin vaatteisiini ja niitä se heitti aina pois, kun en suostunut pitämään päällä kuin jotain yhtä tiettyä t-paitaa, mihin olin kiintynyt. Joskus siis ehkä 3-vuotiaana. Ja muistan kun se heitti sen roskiin ensin revittyään sen multa ja roikuin siinä roskikselle asti ja itkin :) Mun siskolla oli sellainen unilelupupu, joka oli joskus vaaleanpunainen, nykyään se on aika likasen harmaa :) Se on söpöä, kun se on sillä hyllyssä sängynvieressä. Luulen, että kyllä se välillä ottaa sen sieltä. Mäkin pitäisin sitä riepua, jos se olisi vielä tallessa. Ehdottomasti täytyy laittaa silmä paikalleen :) Mulla oli joskus lapsena joku nukke, joka oli kai vähän niin kuin mun mielikuvituskaveri ja olin antanut sille nimenkin ja kannoin sitä aina kainalossa mukana, kun leikin ulkona tai muuten vaan kävelin siellä. Ja joskus siltä irtosi kuulemma pää, kun sisko oli tipauttanut sen pöydältä :D Isä vei mut ihan paniikissa ulos ja äiti ompeli sen pään sillä aikaa kiinni, ne oli kuulemma olleet ihan paniikissa, että hätäännyn siitä ja muistankin sen, että isä halusi kerran kauheasti yhtäkkiä leikkiä ulkona. Kai sitä nyt vähän olisi hätääntynyt, jos leikkikaverilta yhtäkkiä tippui pää :) Toivottavasti se sun unilelun silmä ei ole ollut mikään traumaattinen kokemus :)
Mikset sä sitä viereenkin voisi ottaa? :) Ihan hyvin voit. Siihen liittyy varmasti aika paljon turvallisuuden tunnetta, voisi olla helppo nukkua :)

Powerpointit on aina niin kökön näköisiä. Ajattelin eilen, että teen siitä sellaisen superruman, että laitan jokaiseen diaan erilaisen kasarisiirtymän ja kaikki eri fonteilla ja eri värisiä, mutta sitten ajattelin, että aamulla se tuntuu kuitenkin huonolta idealta, vaikka jotkut asiat tuntuu iltaisin loistoideoilta :) Mutta hemmetti, se tuntuisi vieläkin loistoidealta, miksen tehnyt. Olisi vaan pitänyt yrittää kunnioittaa niiden rumaa perinnettä. Nyt tänään pitäisi sitten esittää se. Onneksi mulla lähtee aika hyvin kaikki jännitys tuollaisesta aina siksi, että en vaan yksinkertaisesti jaksa miettiä etukäteen. Eikä ne niin suuria asioita ole. Mutta joskus on jännittänyt kaikki esitelmät ynnä muut tosi paljon. Ja vaikka lukiossa oli joku äidinkielenopettaja, joka aina kannusti tosi hyvällä tavalla. Se laittoi aina palautteeksi kaikkea sellaista, että pitää katsoa yleisöön ja pitää luottaa itseensä ja olet tosi sympaattinen. Tai jotain muuta kannustavaa, mutta tuntui aina, että se jännitys vaan paheni, jos siihen itse jännittämiseen kiinnitettiin huomiota. Tuntuu, että menee ihan hyvin, kun kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. Ja kun en itsekään. Eikä mua onneksi enää haittaa mitkään sekoilut. Ehkä sekin on auttanut. Jännittikö sua esitelmien ynnä muun pitäminen?

Mulla on tän päivän jälkeen enää kaksi päivää koulua ennen lomaa ja sitten saan olla jouluaattoon asti vaan kotona ja keksiä itselleni tekemistä. Ja senkin jälkeen sitten ennen kuin koulu alkaa taas.

Ja muuten tässä odotellessani, että tuo palsta alkaa toimia, niin tuli yksi juttu mieleen niistä sun synkistä ajatuksista. Kun olen joskus kuullut, että liikaa dopamiinin tuotanto aivoissa saa ihmisen vainoharhaiseksi ja kuvittelemaan aina pahinta. Siis vähän niin kuin skitsofreniassa, että se mielikuvitus menee yli. Mutta siis ihan normaalista ilman mitään dopamiinistä johtuvaa skitsofreniaa saatta käydä niin. Mulla ainakin omista tuntemuksista päätellen dopamiinin tuotanto on suht. suurta ja huomaan kyllä joskus tuntevani oloni vähän vainoharhaiseksi. Samaten se hämähäkkejen kuvitteleminen pimeään johtuu dopamiinistä. Eli siis jos sulla on ihan muutenkin vilkas mielikuvitus, niin siinä on aina se synkkien kuvittelemiskääntöpuoli. Vaikka siinä mielessä sekin on hyvästä, että välttyy ainakin joltain parkinssonin taudilta, joka taas johtuu liian pienestä dopamiinin tuotannosta. Ja muutenkin mielikuvitus on positiivinen asia, vaikka siinä vähän synkempää kääntöpuolta olisikin.

Ja tämä palsta siis tökkii, en ole unohtanut taas lukea puolia viestistäsi ja vastaisin hätäisenä nyt :D Mutta sä et tietysti enää usko mua :D Mutta siis tää palsta oikeasti tökkii.

Lue lisää

Uskon kyllä että tää palsta tökkii, niin tökkii mullakin. Pelottaa joka kerta kun koittaa lähettää viestin että mitä mä nyt painoin, pääseekö taas kirjoittamaan :D
Ja en siis sillä sanonut tuota että meni kahteen osaan että et huomaisi, kun luulin että se teksti olis lyhyempi. Siis ihan oikeasti, en minä valehtele :D

Ei sillä isällä kovin usein mene sanat sekaisin enkä todellakaan usko että se ajattelee että se on mitenkään suloista tai mitään. Kun se on muutenkin niin epämiellyttävä ihminen kun se on ihan joka asiasta vinoilemassa ja on niin helvetin ylimielinen aina. Ärsyttää vaan, jos sanot yhtään mitään niin se kääntää kaiken naurettavaksi ja sitten saan kuulla sen väänneltyjä juttuja helvetin monta kertaa. Ja auta armias jos mennään sukuloimaan, ihan varmasti se pitää alkaa sielläkin pilkkaamaan. Joskus lähdin kirjaimellisesti sen luona vaan ovet paukkuen ulos kun se alko jostain mulle tärkeästä asiasta pelleilemään. Kun olin jo aiemmin sanonut sille samana päivänä että se on perseestä kun se tekee niin. Sitten vielä jatkoi ruokapöydässä sitä vinoilua kun jostain puhuin ihan vakavissani. Niin sitten vaan mulkaisin sitä synkästi ja lähdin ovesta ulos. Loppui vähäksi aikaa vinoilu. Vaikka kyllä se sitä edelleen tekee, monesti koitan vaan vältellä ettei tarvitsisi nähdä sitä. Ja kyllä se siitäkin on joskus tainnut tajuta että ei taida olla kaikki ok kun ei moneen viikkoon nähty. Kumma vaan kun ei vieläkään ymmärrä. Kasvaisi joskus aikuiseksi sekin, niin lapselliselta se vaikuttaa aina kun oman pojan pitää olla rauhoittelemassa sitä joka paikassa. Ja ei oikeastaan tunnu sekavalta ärsyttää vaan suunnattomasti.

Nallen kanssa olis vähän hankala nukkua kun se on sellanen vähän isompi malli ja oon kasvanu kuitenkin sen verran niistä ajoista kun se oli vieressä että vois tulla ahdasta :D Se on sellanen jännä mitä voi pitää myös tyynynä, ei siis sellanen normaali istuva nallekarhu vaan semmonen mahallaan rötköttävä enemmän oikean karhun tyylinen nalle. Meinas ne pumpulit siellä sisällä vaan kasautua nallen päihin kun siinä selän päällä aina pötkötteli niin nyt se on sellanen rempula :D Mutta paras nalle silti, muistan miten onnessani olin joku joulu kun sain sen kummilta lahjaksi, se kulki kotona joka paikkaan mihin menin mukana, se oli tärkee kaveri ja sen päällä pysty köllöttelemään :P
En kyllä muista että olis veljellä ollu mitään sellaista tärkeää unilelua? Jotenkin on itsestä tullut sellainen liian tunteikas kuva kun veli on ollut sellainen jännä. Tosi ahkera koulussa ja näin mutta sitten jotenkin muuten sellainen kylmä. En tiedä mistä tämmönen kuva on tullut. Ei se monesti vastaa viestehinkään tai mihinkään. Mutta siis lapsuudessa siitä tuli jotenkin niin kovakuorinen vaikutelma niin mietin että olenko minä sitten normaali kun tykkään just halata ja pitää nallea mukana. Tosin sellaisia mietteitä tulee edelleen kun alkaa lapsettaa :D

Mullakin on yksi tuollainen koulunäytelmässä repeäminen muistoissa. En muista tarkalleen mitä siinä edes tapahtui, joku vaan mokasi ja alko tyrskymään lavalla ja sitten sen vieressä ollut tyyppi alko nauramaan ja sillain se levisi kaikkiin siellä. Sitten koitettiin sanoa vuorosanoja samalla kun kaikki tyrskii naama punasena ja koittaa väkisin olla nauramatta. Samat tyypit oli siinä mukana kuin joskus koulussa oli aina liikuntatunnilla rentoutumishatjoituksia joissa maattiin matoille pimeässä liikuntasalissa ja kuunneltiin nauhalta ohjeita. Ja liikunta oli kätevästi aina ennen ruokailua niin kaikilla oli nälkä ja sitten kun jonkun maha murisi niin nämä kaks tyyppiä rupes ihan aina nauramaan hysteerisesti. Kaikilla muilla oli kivaa mutta opettajaa suututti. En kyllä ymmärrä mikä siinä on että opettajien pitää aina ihan kaikkia normeja noudattaa pilkuntarkasti, etenkin ala- ja ylä-asteilla. Lukiossa se oli jo rennompaa mutta ylä-asteella, miksei muka joskus saisi nauraakin? Vähän turhan tiukkapipoista mun mielestä...

.............. kirjoitti:

Ota se unilelu esille, sellaiset on söpöjä, kun se sunkin unilelu kuulosta tosi kulahtaneelta :) Mulla ei ollut koskaan unilelua, mutta oli sellainen uniriepu. Se oli tosi pieni, varmaan joku vauvapeitto ja siinä oli sellaisia erivärisiä piirrettyjä dinosauruksia. Mutta sitten se vaan yhtäkkiä hävisi. En tiedä olisiko äiti heittänyt sen pois, kun kiinnyin aina joihinkin kankaisiin, joissa oli kiva kuva. Niin kuin omiin vaatteisiini ja niitä se heitti aina pois, kun en suostunut pitämään päällä kuin jotain yhtä tiettyä t-paitaa, mihin olin kiintynyt. Joskus siis ehkä 3-vuotiaana. Ja muistan kun se heitti sen roskiin ensin revittyään sen multa ja roikuin siinä roskikselle asti ja itkin :) Mun siskolla oli sellainen unilelupupu, joka oli joskus vaaleanpunainen, nykyään se on aika likasen harmaa :) Se on söpöä, kun se on sillä hyllyssä sängynvieressä. Luulen, että kyllä se välillä ottaa sen sieltä. Mäkin pitäisin sitä riepua, jos se olisi vielä tallessa. Ehdottomasti täytyy laittaa silmä paikalleen :) Mulla oli joskus lapsena joku nukke, joka oli kai vähän niin kuin mun mielikuvituskaveri ja olin antanut sille nimenkin ja kannoin sitä aina kainalossa mukana, kun leikin ulkona tai muuten vaan kävelin siellä. Ja joskus siltä irtosi kuulemma pää, kun sisko oli tipauttanut sen pöydältä :D Isä vei mut ihan paniikissa ulos ja äiti ompeli sen pään sillä aikaa kiinni, ne oli kuulemma olleet ihan paniikissa, että hätäännyn siitä ja muistankin sen, että isä halusi kerran kauheasti yhtäkkiä leikkiä ulkona. Kai sitä nyt vähän olisi hätääntynyt, jos leikkikaverilta yhtäkkiä tippui pää :) Toivottavasti se sun unilelun silmä ei ole ollut mikään traumaattinen kokemus :)
Mikset sä sitä viereenkin voisi ottaa? :) Ihan hyvin voit. Siihen liittyy varmasti aika paljon turvallisuuden tunnetta, voisi olla helppo nukkua :)

Powerpointit on aina niin kökön näköisiä. Ajattelin eilen, että teen siitä sellaisen superruman, että laitan jokaiseen diaan erilaisen kasarisiirtymän ja kaikki eri fonteilla ja eri värisiä, mutta sitten ajattelin, että aamulla se tuntuu kuitenkin huonolta idealta, vaikka jotkut asiat tuntuu iltaisin loistoideoilta :) Mutta hemmetti, se tuntuisi vieläkin loistoidealta, miksen tehnyt. Olisi vaan pitänyt yrittää kunnioittaa niiden rumaa perinnettä. Nyt tänään pitäisi sitten esittää se. Onneksi mulla lähtee aika hyvin kaikki jännitys tuollaisesta aina siksi, että en vaan yksinkertaisesti jaksa miettiä etukäteen. Eikä ne niin suuria asioita ole. Mutta joskus on jännittänyt kaikki esitelmät ynnä muut tosi paljon. Ja vaikka lukiossa oli joku äidinkielenopettaja, joka aina kannusti tosi hyvällä tavalla. Se laittoi aina palautteeksi kaikkea sellaista, että pitää katsoa yleisöön ja pitää luottaa itseensä ja olet tosi sympaattinen. Tai jotain muuta kannustavaa, mutta tuntui aina, että se jännitys vaan paheni, jos siihen itse jännittämiseen kiinnitettiin huomiota. Tuntuu, että menee ihan hyvin, kun kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. Ja kun en itsekään. Eikä mua onneksi enää haittaa mitkään sekoilut. Ehkä sekin on auttanut. Jännittikö sua esitelmien ynnä muun pitäminen?

Mulla on tän päivän jälkeen enää kaksi päivää koulua ennen lomaa ja sitten saan olla jouluaattoon asti vaan kotona ja keksiä itselleni tekemistä. Ja senkin jälkeen sitten ennen kuin koulu alkaa taas.

Ja muuten tässä odotellessani, että tuo palsta alkaa toimia, niin tuli yksi juttu mieleen niistä sun synkistä ajatuksista. Kun olen joskus kuullut, että liikaa dopamiinin tuotanto aivoissa saa ihmisen vainoharhaiseksi ja kuvittelemaan aina pahinta. Siis vähän niin kuin skitsofreniassa, että se mielikuvitus menee yli. Mutta siis ihan normaalista ilman mitään dopamiinistä johtuvaa skitsofreniaa saatta käydä niin. Mulla ainakin omista tuntemuksista päätellen dopamiinin tuotanto on suht. suurta ja huomaan kyllä joskus tuntevani oloni vähän vainoharhaiseksi. Samaten se hämähäkkejen kuvitteleminen pimeään johtuu dopamiinistä. Eli siis jos sulla on ihan muutenkin vilkas mielikuvitus, niin siinä on aina se synkkien kuvittelemiskääntöpuoli. Vaikka siinä mielessä sekin on hyvästä, että välttyy ainakin joltain parkinssonin taudilta, joka taas johtuu liian pienestä dopamiinin tuotannosta. Ja muutenkin mielikuvitus on positiivinen asia, vaikka siinä vähän synkempää kääntöpuolta olisikin.

Ja tämä palsta siis tökkii, en ole unohtanut taas lukea puolia viestistäsi ja vastaisin hätäisenä nyt :D Mutta sä et tietysti enää usko mua :D Mutta siis tää palsta oikeasti tökkii.

Lue lisää

Esiintyminen oli joskus tosi pelottavaa jos piti vaikka just jotain esitelmää lukea. Se vaan oli niin ahdistavaa seistä kaikkien edessä. Vaikka joskus ekalla luokalla opettaja oli kirjoittanut johonkin juttuun minkä se teki kaikista ekan vuoden päätteeksi ja jonka se anto vanhemmille että tykkään esiintyä. Itse en muista tästä mitään ja vähän ihmettelin kyllä :D
Vasta joskus ihan ylä-asteen lopussa alkoi helpottaa se jännitys. Ja vaikka silloinkaan ei meinannut uskaltaa katsoa ketään niin kyllä se meni kun katsoi takaseinää. Sillein että se näytti että olisin katsonut yleisöä. Ja kun jännitti niin puhui hiljaa mutta ylä-asteen äikän ope anto sen mulle anteeksi kun kuulema on tosi kantava ääni mulla eli puheen kuuli vaikka puhuikin hiljaa. Lukiossa se sitten ei ollut enää ollenkaan paha kun kaikki oli niin paljon rennompaa ja opettajat antoi istua omalla tuolillaan jopa kun esitti että oli helpompi käyttää sellasta kuvanheitintä. Niin mikäs siinä, menee huoneen mukavimpaan tuoliin istumaan ja kertoo tarinoita. Joskus niihin esitelmiin uskalti sitte lisätä huumoriakin niinkuin suullisesti, jonkun sutkauksen vaan heitti sinne väliin joskus. Ja vaikka sekosi aina varmaan joka esitelmässä sanoissa niin sanoi vaan tyynesti jotain että "otetaanpa uudestaan" ja juttu jatkui, ei sitä jäänyt enää ajattelemaan. Jäi kyllä tosi monta mukavaa muistoa lukiosta, tulee ikävä...

En tiedä vaikuttaako näihin mun ajatuksiin dopamiini vai mikä. Kun joskus mä olin aina tosi positiivinen eikä mulla ollut tälläsiä ajatuksia ollenkaan. Ne vaan ajan kuluessa muuttui vähitellen. Varmaan siihen vaikuttaa kokemukset ja kaikki, paljon enemmän kiinnittää huomiota kaikkeen kuin lapsena. Kun eihän silloin joskus tullut katsottua edes uutisia, nykyään niitä seuraa telkkarista ja netistä ja vaikka mistä. Ja joka kerta sieltä tulee samoja juttuja: murhia, raiskauksia, petoksia, teiniraskauksia, vankiloita, poliittista sontaa jnejne. Ei mitään positiivista. Niin sitten se on vähän sillein että kaikki tuo on osa tätä todellisuutta, ihan hyvin voi käydä läheisille vaikka mitä. Vaikka tosin niihin mun ajatuksiin liittyy paljon muutakin synkkää ja epäilyä. Sellaista mitä ollaankin jo käsitelty...

Tosin mun käsittääkseni dopamiini juuri aiheuttaa iloisuutta ja virkeyttä? Ja vaikuttaa kipuherkkyyteen että jos on pieni dopamiinitotanto niin kipukynnys pienenee? Ainakin näin muistan jostain koulukirjasta opiskelleeni, bilsa on se ehdon lemppariaine :D
Se liittyi jotenkin myös huumeisiin että ne aiheuttaa hyvän olon tunnetta sen dopamiinin kautta että siihen perustuisi ne hallusinaatiot tai vastaavat.. Tosin se sitten liittyisi noihin sunkin kokemiin hallusinaatioihin... Pitää tarkistaa :D
Mulla ei tosin noita hallusinaatioita ole ollut muuta kuin joskus ihan pienenä näki aina ihme varjoja jotka vilahti nopeasti näköpiiristä pois. Tosin se on jo tieteellisesti selitetty että mikä sen aiheuttaa. Ja lapsena tuntui aina siltä että joku katsois mua koko ajan. Niin sitten kun oli vaikka kävelemässä kaverin luota illalla kotiin niin alkoi pelottaa että jokin katselee taas minua ja piti juosta se matka sitten. Tosin vieläkin tulee joskus sellaisia tuntemuksia kun on vaikka jossain metsäpolulla illalla tai silloin kun siellä on ihan hiljaista. Hiljainen metsä osaa olla pelottava paikka ihan päiväsaikaankin.

Mutta se siitä taas tältä istumalta, vois haukata iltapalaa vähäsen... Tosin joutuu syömään vielä uudestaan mutta mikäs siinä...

Kerroit muuten että ei meinaa kunnon ruoka maistua mutta joku leipä ennemminkin? Mulla on ollu samanlaista jo jonkun aikaa, en minä paljoa syö vaikka kun olisi iltaruoka mutta sitten illalla menee leipää aika paljon. Joskus taas se menee toisin päin :D Tosin nyt kun luin sen sun viestin uudestaan niin en tiedä tarkoititko että ei mene sitä leipääkään vai miten mutta juu :D

Tuli vaan mieleen kun tuli nälkä :D

.............. kirjoitti:

Ota se unilelu esille, sellaiset on söpöjä, kun se sunkin unilelu kuulosta tosi kulahtaneelta :) Mulla ei ollut koskaan unilelua, mutta oli sellainen uniriepu. Se oli tosi pieni, varmaan joku vauvapeitto ja siinä oli sellaisia erivärisiä piirrettyjä dinosauruksia. Mutta sitten se vaan yhtäkkiä hävisi. En tiedä olisiko äiti heittänyt sen pois, kun kiinnyin aina joihinkin kankaisiin, joissa oli kiva kuva. Niin kuin omiin vaatteisiini ja niitä se heitti aina pois, kun en suostunut pitämään päällä kuin jotain yhtä tiettyä t-paitaa, mihin olin kiintynyt. Joskus siis ehkä 3-vuotiaana. Ja muistan kun se heitti sen roskiin ensin revittyään sen multa ja roikuin siinä roskikselle asti ja itkin :) Mun siskolla oli sellainen unilelupupu, joka oli joskus vaaleanpunainen, nykyään se on aika likasen harmaa :) Se on söpöä, kun se on sillä hyllyssä sängynvieressä. Luulen, että kyllä se välillä ottaa sen sieltä. Mäkin pitäisin sitä riepua, jos se olisi vielä tallessa. Ehdottomasti täytyy laittaa silmä paikalleen :) Mulla oli joskus lapsena joku nukke, joka oli kai vähän niin kuin mun mielikuvituskaveri ja olin antanut sille nimenkin ja kannoin sitä aina kainalossa mukana, kun leikin ulkona tai muuten vaan kävelin siellä. Ja joskus siltä irtosi kuulemma pää, kun sisko oli tipauttanut sen pöydältä :D Isä vei mut ihan paniikissa ulos ja äiti ompeli sen pään sillä aikaa kiinni, ne oli kuulemma olleet ihan paniikissa, että hätäännyn siitä ja muistankin sen, että isä halusi kerran kauheasti yhtäkkiä leikkiä ulkona. Kai sitä nyt vähän olisi hätääntynyt, jos leikkikaverilta yhtäkkiä tippui pää :) Toivottavasti se sun unilelun silmä ei ole ollut mikään traumaattinen kokemus :)
Mikset sä sitä viereenkin voisi ottaa? :) Ihan hyvin voit. Siihen liittyy varmasti aika paljon turvallisuuden tunnetta, voisi olla helppo nukkua :)

Powerpointit on aina niin kökön näköisiä. Ajattelin eilen, että teen siitä sellaisen superruman, että laitan jokaiseen diaan erilaisen kasarisiirtymän ja kaikki eri fonteilla ja eri värisiä, mutta sitten ajattelin, että aamulla se tuntuu kuitenkin huonolta idealta, vaikka jotkut asiat tuntuu iltaisin loistoideoilta :) Mutta hemmetti, se tuntuisi vieläkin loistoidealta, miksen tehnyt. Olisi vaan pitänyt yrittää kunnioittaa niiden rumaa perinnettä. Nyt tänään pitäisi sitten esittää se. Onneksi mulla lähtee aika hyvin kaikki jännitys tuollaisesta aina siksi, että en vaan yksinkertaisesti jaksa miettiä etukäteen. Eikä ne niin suuria asioita ole. Mutta joskus on jännittänyt kaikki esitelmät ynnä muut tosi paljon. Ja vaikka lukiossa oli joku äidinkielenopettaja, joka aina kannusti tosi hyvällä tavalla. Se laittoi aina palautteeksi kaikkea sellaista, että pitää katsoa yleisöön ja pitää luottaa itseensä ja olet tosi sympaattinen. Tai jotain muuta kannustavaa, mutta tuntui aina, että se jännitys vaan paheni, jos siihen itse jännittämiseen kiinnitettiin huomiota. Tuntuu, että menee ihan hyvin, kun kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. Ja kun en itsekään. Eikä mua onneksi enää haittaa mitkään sekoilut. Ehkä sekin on auttanut. Jännittikö sua esitelmien ynnä muun pitäminen?

Mulla on tän päivän jälkeen enää kaksi päivää koulua ennen lomaa ja sitten saan olla jouluaattoon asti vaan kotona ja keksiä itselleni tekemistä. Ja senkin jälkeen sitten ennen kuin koulu alkaa taas.

Ja muuten tässä odotellessani, että tuo palsta alkaa toimia, niin tuli yksi juttu mieleen niistä sun synkistä ajatuksista. Kun olen joskus kuullut, että liikaa dopamiinin tuotanto aivoissa saa ihmisen vainoharhaiseksi ja kuvittelemaan aina pahinta. Siis vähän niin kuin skitsofreniassa, että se mielikuvitus menee yli. Mutta siis ihan normaalista ilman mitään dopamiinistä johtuvaa skitsofreniaa saatta käydä niin. Mulla ainakin omista tuntemuksista päätellen dopamiinin tuotanto on suht. suurta ja huomaan kyllä joskus tuntevani oloni vähän vainoharhaiseksi. Samaten se hämähäkkejen kuvitteleminen pimeään johtuu dopamiinistä. Eli siis jos sulla on ihan muutenkin vilkas mielikuvitus, niin siinä on aina se synkkien kuvittelemiskääntöpuoli. Vaikka siinä mielessä sekin on hyvästä, että välttyy ainakin joltain parkinssonin taudilta, joka taas johtuu liian pienestä dopamiinin tuotannosta. Ja muutenkin mielikuvitus on positiivinen asia, vaikka siinä vähän synkempää kääntöpuolta olisikin.

Ja tämä palsta siis tökkii, en ole unohtanut taas lukea puolia viestistäsi ja vastaisin hätäisenä nyt :D Mutta sä et tietysti enää usko mua :D Mutta siis tää palsta oikeasti tökkii.

Lue lisää

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dopamiini

Kyllähän tuo näyttäis skitsofreniaa ja muita psykooseja aiheuttavan :D
Jotkut sanoo että se on joskus rasittavaa kun en anna asioiden olla ennen kuin olen saanut selville tarkkaan miten se oikeasti on ja miksi se on niin, monesti vielä ihan turhia juttuja :D
Ja sitä kun aina mietin kaiken tosi tarkkaan ja mietin että miten asiat oikeasti on. Mua vaan kiehtoo ja viihdyttää sellainen syvällinen ajattelu kaikesta, sen takia mä varmaan aina neuvonkin kavereita aina kun ajattelen kaiken niin tarkkaan läpi... Tosin apua tarvitsen minäkin aina joskus kuten tästäkin ketjusta huomaa :P

Kiinnostaako? kirjoitti:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dopamiini

Kyllähän tuo näyttäis skitsofreniaa ja muita psykooseja aiheuttavan :D
Jotkut sanoo että se on joskus rasittavaa kun en anna asioiden olla ennen kuin olen saanut selville tarkkaan miten se oikeasti on ja miksi se on niin, monesti vielä ihan turhia juttuja :D
Ja sitä kun aina mietin kaiken tosi tarkkaan ja mietin että miten asiat oikeasti on. Mua vaan kiehtoo ja viihdyttää sellainen syvällinen ajattelu kaikesta, sen takia mä varmaan aina neuvonkin kavereita aina kun ajattelen kaiken niin tarkkaan läpi... Tosin apua tarvitsen minäkin aina joskus kuten tästäkin ketjusta huomaa :P

Lue lisää

Muakin pelottaa se :) Jossain vaiheessa tää ei suostunut enää näyttämään mulle niitä vaikeita laskutehtäviäkään ja sitten on aina liian jännittävää, kun se jää pyörimään se odotusjuttu eikä tiedä mitä se miettii ja meneekö viestit läpi. "en minä valehtele :D" on kyllä "uskottavimman" kuuloinen lause minkä olet sanonut :D Tämä :D siinä perässä kuulostaa vähän siltä, että ei uskoisi itsekään itseään :) Vaikka ehkä sa tarkoitit sen lauseen toisin tai sitten halusit tuoda epäluotettavuutesi esille :D Veikkaan jälkimmäistä :D

Jos se salaa onkin vaan ylpeä susta, ei kai sen muuten tarvisi saada puhua susta? Tai sitten se on vaan vähän (paljon) outo. Miten se sitten vääntelee juttuja? Vaikka varmaan ärsyttävää vääntelee miten vaan. No toivottavasti ketkään muut sun sukulaiset ei osallistu siihen. Ei varmaan ole kiva olla huomion kohteena tuollalailla. Toivottavasti sua itseäsi ei mitenkään hävetä, muuta kuin korkeintaan isäsi puolesta. Ja toivottavasti sukulaisesi tajuavat, että isäsi on vähän erikoinen. Ei kai se mitenkään pahasti niiden sukulaisten edessä? Se on aika ikävää etenkin muiden edessä alkaa pilkata. Mutta tuo on hyvä, kun olet sanonutkin sille suoraan. Reagoiko se ollenkaan siihen kuin sanot millään tavalla sen oloisesti, että ymmärtäisi?
Ehkä sä oot vaan niin sen elämän sisältö, että sen pitää saada puhua susta ja kiusata sua? Ootko muuten koskaan kokeillut olla sille samanlainen kuin se on sulle? Jos oot, niin miten se sellaiseen reagoi? Outoa, jos aina rauhoittelet sitä ja se vaan pilkkaa ja vinoilee yleensä. Toivottavasti susta ei sitten siltä tunnu, että joutuisit olla sen vanhempi joskus.

Tuollainen nalle onkin varmaan ollut kiva, kun sulla on ollut tyyny mukana aina :) Oli varmaan kiva käydä sen kanssa vaikka vaan lattialle makoilemaan. Sille on tullut niistä pumpuleiden kasautumisesta vaan luonnetta :) Siis että sellaisesta näkee, että se on ollut tärkeä.
Et sä mitenkään liian tunteikas ole, vaikka ehkä siltä on sitten tuntunut jos on tuntunut, että muut ketä tuntee on erilaisia olleet. Sehän on vaan hyvä asia ja söpöä.

Onneksi jonkun muunkin koulunäytelmät on menneet miten sattuu :) Mua aina ahdisti jotenkin ne rentoutumisharjoitukset. En oikein tiedä miksi. Se on kyllä hassua, että koulussa ei saisi joskus nauraa vähän. Ehkä opettajat on vaan niin kyllästyneitä lasten aivotuksiin. Mekin kerran päätettiin hämmentää välituntivalvojaopettajaa silleen, että ahtauduttiin sellaiseen pieneen koppivessaan niin monta ihmistä kuin mahtui ikinä. Ja sitten tulla sieltä ulos yksitellen, kun se näkee. Eikä sitä naurattanut yhtään, lähinnä se oli vaan vihainen. Mutta joitain samanlaisia muistoja on, että ei koskaan saanut vähän nauraa. Tosin mä olin yleensä niin kiltti, että ei kauheasti koskaan sanottukaan mitään. Mutta muistan, että iltapäivätunteina oli aina väsynyttä ja nauratti vähän herkemmin.

Kiinnostaako? kirjoitti:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dopamiini

Kyllähän tuo näyttäis skitsofreniaa ja muita psykooseja aiheuttavan :D
Jotkut sanoo että se on joskus rasittavaa kun en anna asioiden olla ennen kuin olen saanut selville tarkkaan miten se oikeasti on ja miksi se on niin, monesti vielä ihan turhia juttuja :D
Ja sitä kun aina mietin kaiken tosi tarkkaan ja mietin että miten asiat oikeasti on. Mua vaan kiehtoo ja viihdyttää sellainen syvällinen ajattelu kaikesta, sen takia mä varmaan aina neuvonkin kavereita aina kun ajattelen kaiken niin tarkkaan läpi... Tosin apua tarvitsen minäkin aina joskus kuten tästäkin ketjusta huomaa :P

Lue lisää

Ehkä sä oot sitten ekalla luokalla esiintynyt jatkuvasti siellä, mutta oot kätevästi unohtanut sen, kun eihän opettaja voi olla väärässä :) Mulla on yksi sellainen opettaja ollut, joka ei koskaan kuullut mitään ja aina huusi ihan kaikille, että puhukaa kovempaa. Tuntui aina siltä, kun olisi puhunut kohtuullisen kuurolle mummulleen, kun tuntu että piti huutaa. Ja sitten on muuten ollut yksi opettaja, jolla oli joku sairaus joka tarkoitti, että se ei koskaan tiennyt mistä päin ääni tulee. Se oli jotenkin niin outoa. Aina kun sanoi jotain, niin sen pää kääntyi eri suuntaan. Ja sitten se aina pyöri ympyrää, että kuka puhuu.
Taisi se ekan luokan opettaja olla oikeassa, kun sulta sitä esiintymisjännitystä katosi ja sitten vaikuttaa, että ehkä et lukiossa enää pitänyt sitä ollenkaan pahana. Mä en kyllä tykkää vieläkään. Ne menee ihan hyvin kyllä, vaikka kai sen huomaa, että vähän jännitän. En tiedä, eilen hengitin jotenkin oudosti, niin tuntui koko ajan, että happi loppuu. Siltä ei ennen ole tuntunut. Mutta ei se siis mitenkään kauhean paha ollut pitää sitä. Tänäänkin on periaatteessa kanssa. Mutta ei enää powerpointteja. Onneksi saa yleensä istua.
Se on mukava, että sulle jäi lukiosta mukavia muistoja. Musta tuntuu, että mulle ei oikein jäänyt mitään siitä käteen. Mutta se oli varmaan uuden paikkakunnan ja muuttamisen takia, että meni keskittymiskyky niihin tottumiseen. Aika paljon itsenäisyyttä ainakin siitä ehkä saa, mutta en kyllä ole sitä mieltä, että kotoa kannattaa kovin nuorena muuttaa pois. Vaikka kun asui pienellä paikkakunnalla, niin oli aina joku ihan sairas tarve päästä sieltä pois.

Mä oon jotain tuollaisia kylläkin tosi mielenkiintoisia aivokemiajuttuja vähän päässä oikonut sillä tavalla että kaiken muistaa, vaikka varmasti asiat vaikuttaa joskus yllättävillä tavoilla ja kaikkea ei aina tiedetäkään. Niin kuin dopamiininkin kanssa. Mutta yksinkertaistettuna ajattelen sen vaan niin, että dopamiinin suurempi tuotanto tarkoittaa suurempaa mielikuvitusta ja luovuutta. Ja liian suuri luovuus ja mielikuvitus on yhtä kuin skitsofrenia. Mun mielestä se on sitä, että ei enää hallitse mielikuvitustaan ja etenkään synkkää puolta mielikuvituksesta. Mutta siis kyllä se vaikuttaa juuri siihen iloisuuteen ja onnen tunteeseenkin. Ja olen miettinyt sitä asiaa juuri paljon omien unien kanssa, kun painajaisten yhteydessä dopamiinin tuotannon pitäisi olla alhaista, mutta olen muutama kerta herännyt painajaisesta ja heti kuvitellut näkeväni vaikka niitä hämähäkkejä, eli sen on pitänyt kuitenkin olla suurta. Mietin aina kaikkea tällaista turhaa, mutta on kiva tarkkailla asioita. Ja siis kun olen nähnyt niitä enneunia, niin olen aina tietyllä tavalla vähän paniikissa unien kanssa. Kun sekin painajainen ennen niitä hämähäkkejä oli sellainen, että istuin takapenkillä kun sisko ajoi autoa ja se auto ei pysähtynyt ajoissa ja sen jalat murskaantui. Ja jotenkin sitten tulen välillä vähän vainoharhaiseksi. Kun jonkun kissan kuoleman näin joskus unessa siten, että se jäi ulos ja olin jumissa sisällä enkä päässyt ulos ja näin ikkunasta kuinka joku hirveä otus jahtasi sitä ja raateli sen. Ja se oli kuollut silloin. Siis saanut jonkun sairaskohtauksen eikä ollut ehtinyt mennä edes piiloon kuolemaan. Ja siinä unessa kuoli myös kaksi muuta kissaa ja ne kuoli sitten myöhemmin samana vuonna. Ja on kaikkea muutakin vastaavaa. En kyllä kauheasti ikinä puhu näistä kellekään, kun en halua vaikuttaa hullulta. Mutta ei ne niin yliluonnollisia asioita ole, juuri oli uutisissakin jostain tutkimuksesta, jossa oli saatu tulokseksi tieteellisin keinoin, että koehenkilöt näkivät tulevaisuuteen, kun niitä oli pyydetty valitsemaan joku kuva ja yksi niistä oli ollut eroottinen kuva aina, niin olivat alkaneet valita sitä niin monta kertaa, että sattuma ei millään todista sitä. Kai ne olisi sitten jotenkin pelottava hyväksyä osaksi maailmankuvaa, vaikka päteviä tutkimuksiakin on. Mutta olihan nää kaikki "maa kiertää aurinkoa eikä toisinpäin" ja "maapallo ei ole litteä"-jututkin joskus ilmeisen vaikeita hyväksyä.

Ei nyt sillä, että tahallani yrittäisin saada aikaan ahdistuneen olon, mutta kun susta tuntui, että jokin katselee sua, niin jokin saattoi oikeasti katsella. Siis kun mustakin tuntui yhdessä talossa, johon muutettiin kun vanhemmat erosi, että pimeällä joku tarttuisi portaissa nilkasta kiinni ja sitten aina kiljuin äidille, että en halua olla siinä talossa, että siellä on joku mummon haamu.

Kiinnostaako? kirjoitti:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dopamiini

Kyllähän tuo näyttäis skitsofreniaa ja muita psykooseja aiheuttavan :D
Jotkut sanoo että se on joskus rasittavaa kun en anna asioiden olla ennen kuin olen saanut selville tarkkaan miten se oikeasti on ja miksi se on niin, monesti vielä ihan turhia juttuja :D
Ja sitä kun aina mietin kaiken tosi tarkkaan ja mietin että miten asiat oikeasti on. Mua vaan kiehtoo ja viihdyttää sellainen syvällinen ajattelu kaikesta, sen takia mä varmaan aina neuvonkin kavereita aina kun ajattelen kaiken niin tarkkaan läpi... Tosin apua tarvitsen minäkin aina joskus kuten tästäkin ketjusta huomaa :P

Lue lisää

Ja sitten aloin vitsilläkin aina puhua siitä mummon haamusta. Sitten kun muutin sieltä pois, niin se sanoi joku kerta, että ei ole varma pitäisikö sen kertoa, mutta se talon omistanut mummo oli kuollut siellä talossa. Ja nyt olen alkanut ajatella, että ei ole mahdoton ajatus, että se olisi kaatunut portaissa, koska sen on ollut pakko kiivetä niitä jatkuvasti, kun ainut wc oli yläkerrassa ja mun siskokin kerran mursi niissä jalkansa, kun ne oli jotenkin jyrkät ja inhottavat. Ja sitten sen jälkeen kun pappa kuoli, niin en saanut kahtena yönä unta, kun tuntui että se katseli koko ajan. Ja siis se oli tosi ahdistavaa, tuntui että ei voi edes kylkeä kääntää, kun pappa näkee. Ja sitten se tunne hävisi eikä ole tuntunut siltä sen jälkeen. Niin ehkä vaikka joidenkin eläinten sielut on katselleet sua. Sori jos kuulostan tosi sekavalta, mutta mulla on jotenkin vahvoja kokemuksia tällaisista asioista ja olen miettinyt niitä aika paljon eikä mulle tuota kauheasti ongelmaa hyväksyä jotain erilaista maailmankuvaa kuin vallitseva, kun on ne aina ennenkin olleet väärässä. Mutta en siis kyllä yleensä selitä näistä asioista näin, mutta ajattelin nyt vaan sanoa. Ja tekee aina hirveästi mieli kuulla jos joillain muilla on etenkin lapsena ollut juuri tuollaisia kokemuksia, että joku katselee. Kun lapset on intuitiivisempia ehkä. Sitten siitä alkaa oppia pois ja alkaa järkeillä elämää. Tai itseasiassa sulla on voinut olla joku ihminen aina suojelusenkelinroolissa kulkemassa sun kanssa. Tai sitten vanhemmat on vaan saanut hyvin iskostettua sen päähän, että "jos teet jotain pahaa, niin me aina nähdään ja tiedetään" :D

Mutta siis olen saanut koirasta tosi hyvin tukea omille aavistuksille. Kun huomaan, että se reagoi asioihin aina täsmälleen samaan aikaan kuin minäkin. Siis ihan kaikkeen, vaikka vaan ihmisten suuttumukseenkin sillä tavalla, että heti kun musta tuntuu, että joku on suuttunut, niin koirakin reagoi täsmälleen samalla hetkellä. Ja joskus kun on tuntunut, että tuntuu jotain outoa läsnäoloa jossain päin huonetta, niin koira on katsellut sinne kanssa ihmeen intensiivisesti. Joskus se on mennyt istumaankin sinne ja tuijottanut tyhjään. Eläimillä on kuitenkin ihan erilaiset vaistot kuin ihmisillä.
Mun täti ja serkutkin kertoi, että kun ne oli Phuketissa silloin sen Tsunamin aikaan, että ne oli ihmetellyt sitä, kun yhtäkkiä kaikki eläimet oli lähteneet juoksemaan sisämaahan päin, kaikki ne yltiöseuralliset varastelevat apinatkin. Ja sitten se tsunami iski sitten joskus sen jälkeen. En tiedä olisiko ne tunteneet sitten maassa jotain tärinää vai mitä. Kannattaa siis muuten seurata, jos eläimillä tulee yhtäkkiä kiire jonnekin :)
No joo, ehkä sain nyt itseni vaikuttamaan ihan tärähtäneeltä, mutta ehkä en jaksa välittää siitä, kun ajattelen kuitenkin niin kuin ajattelen.

Meillä on lapsuuden kodin lähettyvillä ollut niin paljon metsää, että on koko lapsuutensa tottunut juoksentelemaan niissä, että mä melkein koen ne jotenkin turvalliseksi. Vaikka kaupungissa ne onkin pelottavia, siellä on aina jotain epäilyttäviä juopottelupaikkoja ja niin edelleen. Ja mökkikin on aika hyvin metsän ympäröimä ja sielläkin aina pienenä tuli juoksenneltua aina niin kauas, että ei edes nähnyt mökkiä enää, kun oli niin kiinnostavaa siellä. Ja tykkään kyllä vieläkin harrastaa jotain mummomaista mustikoiden keräämistä. Ja siis sillä tavalla metsät on kanssa hauskoja, että joskus näkee jonkun ihanan eläimenkin :) Niin kuin söpön karhun. No ei niitä, mutta joskus kun olin isän kanssa mustikassa, niin se oli tosi outoa, kun nähtiin metsäkauris. Tai siis isä lähinnä näki ja oli katsellut kauempaa, kun olin niin keskittynyt niihin mustikoihin, että en ollenkaan huomannut, että sellainen oli tullut mun lähelle.

Kiinnostaako? kirjoitti:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dopamiini

Kyllähän tuo näyttäis skitsofreniaa ja muita psykooseja aiheuttavan :D
Jotkut sanoo että se on joskus rasittavaa kun en anna asioiden olla ennen kuin olen saanut selville tarkkaan miten se oikeasti on ja miksi se on niin, monesti vielä ihan turhia juttuja :D
Ja sitä kun aina mietin kaiken tosi tarkkaan ja mietin että miten asiat oikeasti on. Mua vaan kiehtoo ja viihdyttää sellainen syvällinen ajattelu kaikesta, sen takia mä varmaan aina neuvonkin kavereita aina kun ajattelen kaiken niin tarkkaan läpi... Tosin apua tarvitsen minäkin aina joskus kuten tästäkin ketjusta huomaa :P

Lue lisää

Siis en edes tajua miten ne voi liikkua niin hiljaisesti. Ja isä oli pitkään katsellut sitä, mutta sitten kun se tuli sanomaan, niin se pelästyi ja kerkesin nähdä sen takapuolen, kun se juoksi kauheaa vauhtia pois. Mutta se oli tosi kivaa ja hassua, kun ne yleensä ei tule ihmistä niin lähelle . Ehkä olin viennyt sen mustikkapaikan :)
Ja samalla metsäretkellä törmättiin keskellä metsää johonkin isän kaveriin. Sekin oli hieman hämmentävää :) Mutta metsät on kyllä lapsena ollut mun lempipaikkoja ja sain aina kauheita paniikkeja, kun jostain kaadettiin metsää. On siihen kyllä vieläkin vaikea tottua. Mutta en kyllä haluaisi asua missään metsän keskellä. Pimeällä metsän läheisyys on tosi ahdistavaa. Ihan superahdistavaa. Ja se ei ole kiva, kun ei näe mitään muuta kuin metsää, jotenkin tykkään enemmän sellaisista laajoista näköaloista maisemaan.

Mä tykkäsin ehkä enemmän maantiedosta, tai en sittenkään, mutta fysiikka tuntui aina mielenkiintoisimmalta, vaikka siinä oli ärsyttävää matemaattista puoltakin. Vaikkakin lukion bilsassa oli kaikkia jänniä proteiinisynteesejä sun muita, jotka oli aina kiva osata ulkoa, vaikka ehkä se nyt ei niin tarpeellista tietoa ollutkaan, mutta bilsassa inhosin lintujen ja niiden lauluäänien opettelua. Muistan että joskus oli jotain sellaista enkä tykännyt yhtään siitä. Mutta fysiikka, bilsa, kemia ja vähän maantieto oli kyllä sellaisia aineita, joiden tunneilla oppi mun mielestä tietyllä tavalla mielenkiintoisimpaa tietoa. Vaikka olinkin parempi jossain kielissä, mutta en koskaan tykännyt niistä. Tosin aika hyvin nekin unohtuu, jos niitä ei käytä. Mua ärsyttää, kun tuntuu, että joku ruotsinkielentaitokin on ihan kadonnut. Enkä tiedä, että muistuisiko se enää edes takaisin. Ärsyttävää, kun joskus osasin puhuakin sitä. Kaikki opettelu ja ainoana kilttinä oppilaana ruotsintunnilla oleminen on mennyt hukkaan :)


Ei pidä antaa liikaa painoarvoa niille uutisille. Tiedän, että se on tosi vaikeaa. Ja muuten hauska fakta niistä on, että väkivaltarikokset ym. ovat pysyneet vuosikymmeniä suurinpiirtein samoissa lukemissa, paitsi sodan jälkeen niissä oli selvä piikki, mutta muuten. Mutta niiden uutisoinnin määrä on noussut 800 prosenttia jostain 60-luvulta. En ole nyt varma oliko se 60-luku, mutta jostain sieltä.
Eikä kannata liikaa ajatella. Ainahan mitä vaan voi sattua, mutta siihenkin on ihmisillä tosi suuri vaikutusvoima itsellään. Jo ihan vain siten, että pysyy poissa selkeistä vaaroista. Niin, ollaan puhuttu molemmat kyllä sitä, kun ei vaan välitä, mutta yleensä ihmiset välittävät sen verran.
Älä anna liikaa valtaa tuollaisille uutisille, vaan ajattele sitä toistakin puolta, että jos sun läheiset ei liiku vaikka huumeporukoissa, niin sitten on asiat jo aika hyvin. Ja että sun läheisillä on jalat joilla juosta tai potkaista ja niin edelleen.
Tosi kamalia ihmisiä liikkuu kyllä tuolla, mutta ei se tarkoita, että mitään pahaa silti tapahtuisi. Kun siihen pystyy oikeasti vaikuttamaankin. Esimerkiksi joskus laivalla joku ihan sairaan oloinen mies lähti seuraamaan mua ja mun kaveria, kun oltiin ehkä 12-vuotiaita. En koskaan ole nähnyt niin pahaa aikovan näköistä ihmistä. Mutta ei me oltu tyhmiä ja juostiin sitä hyttikäytäviä pitkin karkuun aivan paniikissa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dopamiini

Kyllähän tuo näyttäis skitsofreniaa ja muita psykooseja aiheuttavan :D
Jotkut sanoo että se on joskus rasittavaa kun en anna asioiden olla ennen kuin olen saanut selville tarkkaan miten se oikeasti on ja miksi se on niin, monesti vielä ihan turhia juttuja :D
Ja sitä kun aina mietin kaiken tosi tarkkaan ja mietin että miten asiat oikeasti on. Mua vaan kiehtoo ja viihdyttää sellainen syvällinen ajattelu kaikesta, sen takia mä varmaan aina neuvonkin kavereita aina kun ajattelen kaiken niin tarkkaan läpi... Tosin apua tarvitsen minäkin aina joskus kuten tästäkin ketjusta huomaa :P

Lue lisää

Ja ihan hyvin päästiin karkuun, vaikka kauhea paniikki tulikin, että ei koskaan löydä pois hyttikerroksesta sinne, missä on ihmisiä ja lukkojen taakse omaan hyttiin. Ja vaikka oli vaan jotain 12, niin kyllä siinä juostessa ehti miettiä, että meitä on kaksi, niin kun vaan molemmat purraan ja potkitaan, niin ehkä selvitään. Ei saa lukea uutisia ja ajatella, että ihmiset olisi jotenkin uhreja automaattisesti, vaan on niillä itselläkin vaikutusmahdollisuus. Kun ei vaan ole typerä ja mene vaikka juuri johonkin autoon, joita aina jossain ajaa öisin jokaisen kävelevän naisen vierellä. Eikä pyöri huumeporukoissa tai jossain tosi pahoissa ryyppyporukoissa.
Kyllä mäkin joskus luen uutisia ja pelkään, että läheisille käy jotain, mutta pitää vaan muistaa se, että kaikki uhkaavat tilanteet voi vaan jäädä uhkaaviksi eikä sen enempää. Se on oikeasti tosi harvoin kun jotain tapahtuu. Ja se on vielä toooodella paljon harvemmin, kun jotain tapahtuu sellaiselle, joka ei itse ole edesauttanut sitä.
Ja sitten kannattaa muistaa sekin, että kaikkien pahojen ihmisten lisäksi ulkona liikkuu paljon muista välittäviä ihmisiä. Enkä koskaan ole nähnyt tappeluakaan, ilman että joku olisi siihen puuttunut. Niin siellä on myös sellaisia "valvovia silmiä", joista uutisissa ei kerrota. Mäkin olen joskus istunut yöllä ulkona yksin muutaman tunnin, niin sinä aikana kolme taksikuskia pysähty ja tuli kysymään ja varmistamaan, että kaikki on ok ja uskallan istua siinä yksinäni. Vaikka en varmasti näyttänyt siltä, että mikään oli pielessä, mutta kun istuin yöllä ulkona. Eikä se siis ollut edes mikään erityisen vaarallinenkaan paikka.
Sun pitäisi vaan yrittää luottaa siihen, että ihmiset ei aiheuta itselleen vaaratilanteita. Monet asiat on jopa kokonaan jokaisen kontrollissa. Vaikka olen tietty vähän huono sanomaan, kun kerroin omasta käyttäytymisestä, niin vaikka jotkut teiniraskaudetkin on ihan omaa typeryyttä sitten. Ja kaiken sellaisen voi ihminen ihan helposti estää. Ja vaikka mäkin kerroin omasta käytöksestäni, niin se oli äärimmäistä käytöstä tietyllä tavalla äärimmäisessä tilanteessa. Voi olla, että jos tapahtuisi jotain samankaltaista, niin en osaisi olla turvautumatta sellaiseen ns. selviytymiskeinoon, mutta muuten mäkin olen ihan järkevä ja en koskaan käyttäydy niin tyhmästi, kun on ihan hyvä olo. Se vaan oli silloin kun oli hieman loukattu ja hylätty ja hän, josta olen kertonut on kai se ainut ihminen, joka sellaisen tunnemyllerryksen ja tuhoamiskäyttäytymisen saa edes aikaan. Ilman hänen kanssaan tapahtuneita todella ikävältä tuntuneita asioita en olisi koskaan käyttäytynyt niin. Se oli äärimmäistä.
Varmasti tiedät itsekin, että jokaisen ihmisen vaaranhakuisuuten voi vaikuttaa kohtelemalla niitä hyvin ja välittämällä niistä.

Ja jos haluat niitä synkkiä epäilyjä käsitellä lisää, niin voidaan puhua niistä ihan niin paljon kuin haluat, kun mun mielestä ne on tosi tärkeitä asioita avata. Tuntuuko susta sitten millaiselta niiden kanssa? Tuntuuko ne niin vahvoilta, että sun olisi vaikea saada niitä pois päästä, vaikka jotenkin näkisit, että ei ne toteudu? Ja tuntuuko susta siltä, että se on kiinni itsestäsi, että saatko niitä pois päästä eikä niin paljon toisista ihmisistä, vaikka ne epäilyt koskee muita? Eli siis jos vaikka voisit nähdä toisen sisään ihan vapaasti ja katsoa sieltä kaiken, niin epäilisitkö silti edelleen jollain tasolla? Koska ne tuntuu vähän sellaiselta ajattelulta, että valmistaudut siihen miten kaikki voi pahiten mennä pieleen.

Oon lähinnä sitten yrittänyt syödä leipää, kun vielä vähemmän tekee oikeaa ruokaa mieli, vaikka kuinka yrittäisi haistellakin. Tai sitten syön ihan ihan vähän. Tai itseasiassa aamiaismurot maittaa vielä jotenkuten. Mutta niiden lisäksi eilenkin söin vaan kaksi leipäviipaletta ilman mitään juustoakaan, kun ei tee mieli. En tiedä, ehkä tuli joku etukäteisjoulupaniikki, kun jotkut sukulaiset aina pakotti juuri mua syömään ja siitä ei ikinä jouluna meinannut tulla loppua siitä painostamisesta, että pitää ottaa lisää. Siis joskus, kun oikeasti oli vähän ongelmia syödä. Ei nyt pahoja, mutta vähän sellaista.

En mäkään anna asioiden olla ennen kuin tiedän tarkkaan :) Ja siis jos tulee joku asia mieleen, niin se pitää saada tietää heti sillä sekunnilla ja melkein ahmia tietoa. Se jää niin pahasti päähän vaivaamaan, jos ei heti saa tietää. Joudun menemään useasti päivässä nettiin, kun tulee mieleen kaikkia kysymyksiä ja sitten pitää saada tietää. Onneksi on netti, ei tarvitse odottaa kirjastoon pääsyä.

Oon jotenkin vähän väsynyt, niin anteeksi jos vaikutankin jotenkin flegmaattiselta, ei ole tarkoitus :) Inhottaa vaan lähteä ulos, kun on niiiiin kylmä.

Sekoilin tän viestin jakamisen kanssa, kun se on vaikeaa :) Ei se näin montaa olisi ehkä tarvinutkaan. Mutta siis toivottavasti en onnistunut sekoittamaan mitään, ettei tullut jotain kahta kertaa tai väärässä järjestyksessä, mutta yritä saada selvää :)

................. kirjoitti:

Ja ihan hyvin päästiin karkuun, vaikka kauhea paniikki tulikin, että ei koskaan löydä pois hyttikerroksesta sinne, missä on ihmisiä ja lukkojen taakse omaan hyttiin. Ja vaikka oli vaan jotain 12, niin kyllä siinä juostessa ehti miettiä, että meitä on kaksi, niin kun vaan molemmat purraan ja potkitaan, niin ehkä selvitään. Ei saa lukea uutisia ja ajatella, että ihmiset olisi jotenkin uhreja automaattisesti, vaan on niillä itselläkin vaikutusmahdollisuus. Kun ei vaan ole typerä ja mene vaikka juuri johonkin autoon, joita aina jossain ajaa öisin jokaisen kävelevän naisen vierellä. Eikä pyöri huumeporukoissa tai jossain tosi pahoissa ryyppyporukoissa.
Kyllä mäkin joskus luen uutisia ja pelkään, että läheisille käy jotain, mutta pitää vaan muistaa se, että kaikki uhkaavat tilanteet voi vaan jäädä uhkaaviksi eikä sen enempää. Se on oikeasti tosi harvoin kun jotain tapahtuu. Ja se on vielä toooodella paljon harvemmin, kun jotain tapahtuu sellaiselle, joka ei itse ole edesauttanut sitä.
Ja sitten kannattaa muistaa sekin, että kaikkien pahojen ihmisten lisäksi ulkona liikkuu paljon muista välittäviä ihmisiä. Enkä koskaan ole nähnyt tappeluakaan, ilman että joku olisi siihen puuttunut. Niin siellä on myös sellaisia "valvovia silmiä", joista uutisissa ei kerrota. Mäkin olen joskus istunut yöllä ulkona yksin muutaman tunnin, niin sinä aikana kolme taksikuskia pysähty ja tuli kysymään ja varmistamaan, että kaikki on ok ja uskallan istua siinä yksinäni. Vaikka en varmasti näyttänyt siltä, että mikään oli pielessä, mutta kun istuin yöllä ulkona. Eikä se siis ollut edes mikään erityisen vaarallinenkaan paikka.
Sun pitäisi vaan yrittää luottaa siihen, että ihmiset ei aiheuta itselleen vaaratilanteita. Monet asiat on jopa kokonaan jokaisen kontrollissa. Vaikka olen tietty vähän huono sanomaan, kun kerroin omasta käyttäytymisestä, niin vaikka jotkut teiniraskaudetkin on ihan omaa typeryyttä sitten. Ja kaiken sellaisen voi ihminen ihan helposti estää. Ja vaikka mäkin kerroin omasta käytöksestäni, niin se oli äärimmäistä käytöstä tietyllä tavalla äärimmäisessä tilanteessa. Voi olla, että jos tapahtuisi jotain samankaltaista, niin en osaisi olla turvautumatta sellaiseen ns. selviytymiskeinoon, mutta muuten mäkin olen ihan järkevä ja en koskaan käyttäydy niin tyhmästi, kun on ihan hyvä olo. Se vaan oli silloin kun oli hieman loukattu ja hylätty ja hän, josta olen kertonut on kai se ainut ihminen, joka sellaisen tunnemyllerryksen ja tuhoamiskäyttäytymisen saa edes aikaan. Ilman hänen kanssaan tapahtuneita todella ikävältä tuntuneita asioita en olisi koskaan käyttäytynyt niin. Se oli äärimmäistä.
Varmasti tiedät itsekin, että jokaisen ihmisen vaaranhakuisuuten voi vaikuttaa kohtelemalla niitä hyvin ja välittämällä niistä.

Ja jos haluat niitä synkkiä epäilyjä käsitellä lisää, niin voidaan puhua niistä ihan niin paljon kuin haluat, kun mun mielestä ne on tosi tärkeitä asioita avata. Tuntuuko susta sitten millaiselta niiden kanssa? Tuntuuko ne niin vahvoilta, että sun olisi vaikea saada niitä pois päästä, vaikka jotenkin näkisit, että ei ne toteudu? Ja tuntuuko susta siltä, että se on kiinni itsestäsi, että saatko niitä pois päästä eikä niin paljon toisista ihmisistä, vaikka ne epäilyt koskee muita? Eli siis jos vaikka voisit nähdä toisen sisään ihan vapaasti ja katsoa sieltä kaiken, niin epäilisitkö silti edelleen jollain tasolla? Koska ne tuntuu vähän sellaiselta ajattelulta, että valmistaudut siihen miten kaikki voi pahiten mennä pieleen.

Oon lähinnä sitten yrittänyt syödä leipää, kun vielä vähemmän tekee oikeaa ruokaa mieli, vaikka kuinka yrittäisi haistellakin. Tai sitten syön ihan ihan vähän. Tai itseasiassa aamiaismurot maittaa vielä jotenkuten. Mutta niiden lisäksi eilenkin söin vaan kaksi leipäviipaletta ilman mitään juustoakaan, kun ei tee mieli. En tiedä, ehkä tuli joku etukäteisjoulupaniikki, kun jotkut sukulaiset aina pakotti juuri mua syömään ja siitä ei ikinä jouluna meinannut tulla loppua siitä painostamisesta, että pitää ottaa lisää. Siis joskus, kun oikeasti oli vähän ongelmia syödä. Ei nyt pahoja, mutta vähän sellaista.

En mäkään anna asioiden olla ennen kuin tiedän tarkkaan :) Ja siis jos tulee joku asia mieleen, niin se pitää saada tietää heti sillä sekunnilla ja melkein ahmia tietoa. Se jää niin pahasti päähän vaivaamaan, jos ei heti saa tietää. Joudun menemään useasti päivässä nettiin, kun tulee mieleen kaikkia kysymyksiä ja sitten pitää saada tietää. Onneksi on netti, ei tarvitse odottaa kirjastoon pääsyä.

Oon jotenkin vähän väsynyt, niin anteeksi jos vaikutankin jotenkin flegmaattiselta, ei ole tarkoitus :) Inhottaa vaan lähteä ulos, kun on niiiiin kylmä.

Sekoilin tän viestin jakamisen kanssa, kun se on vaikeaa :) Ei se näin montaa olisi ehkä tarvinutkaan. Mutta siis toivottavasti en onnistunut sekoittamaan mitään, ettei tullut jotain kahta kertaa tai väärässä järjestyksessä, mutta yritä saada selvää :)

Lue lisää

Monesti olen tänään käynyt jo täällä että kirjoitan jotain mutta ei ole tullut mitään mieleen... Jos se tällä kertaa...

Laitan vähän hölmöihin paikkoihin noita hymiöitä aina, mutta siis en oikeasti valehtele. Valehteleminen on perseestä, se on perseestä jos joku valehtelee mulle ja jos itse valehtelee niin sitten vaan saa pelätä että jos joku saakin tietää että valehtelin. Joskus valehtelin silloin tällöin mutta en enää kun koin molemmat noista.

Mutta joo en siis oikeasti ymmärrä että miksi sen pitäis sillein pilkalla puhua musta jos olis muka niin ylpeä? Kun ei se millään hyvällä ikinä sano niitä asioita mitkä muakin ärsyttää. Se muutenkin aina naureskelee kaikille jos ne sanoo tai tekee vähän väärin ja pilkkaa. Jotenkin se vaan saa huvia siitä. Ja ei ne sukulaiset siihen mukaan lähde ikinä, hyvä näin. Vähän ne saattaa naurahtaa ja hymyillä mutta ei ne enää sitä jatka. Ja jos isä sitten sanoo saman asian uudestaan niin ei niitä enää naurata etenkään kun yleensä siinä kohtaa sanon jo takaisin että mitä jos aikuistuisit vaikka joskus. Ja jos sille tekee samalla tavalla niin se vaan kuittaa sen sanomalla jonkun vielä vanhemman mokan mitä oon tehny/sanonu niin ylimielisesti kuin vain voi. Eikä se sillein veljelle tee, se tosin on aina rauhallisempi eikä sekoa sanoissaan niin usein mutta silti. Kai mulla on sitten meidän perheen vilkkaimmat aivot että ei pysy kieli perässä, kuitenkin ihan hyvin voin tehdä jotain muuta (lukea, olla koneella jne) ja samalla kuunnella mitä muut sanoo ja vastatakin ja ihan hyvin jopa keskittyä näihin asioihin yhtäaikaa kun taas isä ja veli on molemmat sellaisia että jos ne vaikka lukee jotain niin ne ei kule/kuuntele yhtään mitä niille yrittää sanoa. Ja etenkin veli ärähtää ihan joka kerta "no mitä!?" kun siltä yrittää saada vastauksen. Se on aika ärsyttävää kun joku sitäkin koskeva juttu pitäs saada sovittua ja jos se istuu koneella samalla niin se on kuin paksussa tervassa uisi. Samaa on äitikin kironnut, sekin osaa kyllä paremmin ottaa muita huomioon. Vaikka kyllä sekin ihan aina alkaa rähjäämään jos se vaikka katsoo telkkaria ja kysyy vaikka että mihin se on laittanut jonkun tavaran. Tulee vähän sellainen olo kaikkien näiden kanssa että anteeksi kun olen olemassa :D
Ei tietenkään mitenkään pahasti, ei sen suurempaa ongelmaa perheen kanssa ole kuin tuon isän... Se tosin on oikeasti vähän sellainen luonteeltaan, ihan kuin se kuvittelisi että se omistaa kaiken ja saa tehdä mitä haluaa. Kun se meni tekemään tosi ikävän tempun äidillekin joskus ja vielä valehteli siitä niin sitten ne eros. En tiennyt tätä varmaksi pitkään aikaan mutta oli epäilyt kyllä kun tajusin millainen ihminen se on, sitten kun joskus kerroin äidille millainen se on mua kohtaan kun äiti ihmetteli miks en halua mennä isän luo ollenkaan niin sitten juteltiin asiasta ja äiti kertoi mitä se oli tehnyt. Luulis isän oppineen vähän mutta ei millään.
Ja sitten se aina esittää ja kertoo mitenkä oli niin ärsyttävää tehdä sitä ja tätä kun olin pieni, eihän se helvetti soikoon ollut melkein ikinä edes kotona saati sitten osallistunut kasvattamiseen! Ainoat asiat mitä muistan oli kun se huusi jostain aina ja se kun joskus erehdyin sanomaan jotain ihan pientä ruoasta mitä se oli tehnyt. Silloin se pisti mut mun huoneeseen vaan pimeeseen sen jälkeen kun oli huutanut niin että olin alkanut itkeä. Siellä sitten yksin pimeässä itku kurkussa nälkäisenä makasin. Siis se on just niin ikävä persoona kuin voi olla, esittää vaan kaikkea ja on olevinaan niin mahtava. Vaikka ne jotka tietää sen oikeat kasvot katselee kauempaa säälien ja vihoissaan.

Noi enneunet on vähän sellaisia että en tiedä uskoako vai ei. Kun näen niitä itsekin monesti, vaikka jonkun pätkän päivästä ja sitten se tapahtuukin oikeasti. Mutta sitten jostain luin että se johtuisi siitä että toinen aivopuolisko sais tiedon ennen toista aivopuoliskoa, silloin voisi tulla sellainen efekti että kun se toinen puolisko saa sen viestin ensin siitä jää muisto ja sitten kun toinenkin aivopuolisko saa viestin tuntuu että olisi nähnyt sen tilanteen jo aiemmin. En tiedä ymmärsitkö mutta jotenkin noin. Ja monesti silloin on väsyttänyt tai jotain kun on ollut niitä tapahtumia jotka muistaa ennalta. Niin ehkä se väsymys on saanut sen aikaan että aivot tekee sellaisen tempun.

................. kirjoitti:

Ja ihan hyvin päästiin karkuun, vaikka kauhea paniikki tulikin, että ei koskaan löydä pois hyttikerroksesta sinne, missä on ihmisiä ja lukkojen taakse omaan hyttiin. Ja vaikka oli vaan jotain 12, niin kyllä siinä juostessa ehti miettiä, että meitä on kaksi, niin kun vaan molemmat purraan ja potkitaan, niin ehkä selvitään. Ei saa lukea uutisia ja ajatella, että ihmiset olisi jotenkin uhreja automaattisesti, vaan on niillä itselläkin vaikutusmahdollisuus. Kun ei vaan ole typerä ja mene vaikka juuri johonkin autoon, joita aina jossain ajaa öisin jokaisen kävelevän naisen vierellä. Eikä pyöri huumeporukoissa tai jossain tosi pahoissa ryyppyporukoissa.
Kyllä mäkin joskus luen uutisia ja pelkään, että läheisille käy jotain, mutta pitää vaan muistaa se, että kaikki uhkaavat tilanteet voi vaan jäädä uhkaaviksi eikä sen enempää. Se on oikeasti tosi harvoin kun jotain tapahtuu. Ja se on vielä toooodella paljon harvemmin, kun jotain tapahtuu sellaiselle, joka ei itse ole edesauttanut sitä.
Ja sitten kannattaa muistaa sekin, että kaikkien pahojen ihmisten lisäksi ulkona liikkuu paljon muista välittäviä ihmisiä. Enkä koskaan ole nähnyt tappeluakaan, ilman että joku olisi siihen puuttunut. Niin siellä on myös sellaisia "valvovia silmiä", joista uutisissa ei kerrota. Mäkin olen joskus istunut yöllä ulkona yksin muutaman tunnin, niin sinä aikana kolme taksikuskia pysähty ja tuli kysymään ja varmistamaan, että kaikki on ok ja uskallan istua siinä yksinäni. Vaikka en varmasti näyttänyt siltä, että mikään oli pielessä, mutta kun istuin yöllä ulkona. Eikä se siis ollut edes mikään erityisen vaarallinenkaan paikka.
Sun pitäisi vaan yrittää luottaa siihen, että ihmiset ei aiheuta itselleen vaaratilanteita. Monet asiat on jopa kokonaan jokaisen kontrollissa. Vaikka olen tietty vähän huono sanomaan, kun kerroin omasta käyttäytymisestä, niin vaikka jotkut teiniraskaudetkin on ihan omaa typeryyttä sitten. Ja kaiken sellaisen voi ihminen ihan helposti estää. Ja vaikka mäkin kerroin omasta käytöksestäni, niin se oli äärimmäistä käytöstä tietyllä tavalla äärimmäisessä tilanteessa. Voi olla, että jos tapahtuisi jotain samankaltaista, niin en osaisi olla turvautumatta sellaiseen ns. selviytymiskeinoon, mutta muuten mäkin olen ihan järkevä ja en koskaan käyttäydy niin tyhmästi, kun on ihan hyvä olo. Se vaan oli silloin kun oli hieman loukattu ja hylätty ja hän, josta olen kertonut on kai se ainut ihminen, joka sellaisen tunnemyllerryksen ja tuhoamiskäyttäytymisen saa edes aikaan. Ilman hänen kanssaan tapahtuneita todella ikävältä tuntuneita asioita en olisi koskaan käyttäytynyt niin. Se oli äärimmäistä.
Varmasti tiedät itsekin, että jokaisen ihmisen vaaranhakuisuuten voi vaikuttaa kohtelemalla niitä hyvin ja välittämällä niistä.

Ja jos haluat niitä synkkiä epäilyjä käsitellä lisää, niin voidaan puhua niistä ihan niin paljon kuin haluat, kun mun mielestä ne on tosi tärkeitä asioita avata. Tuntuuko susta sitten millaiselta niiden kanssa? Tuntuuko ne niin vahvoilta, että sun olisi vaikea saada niitä pois päästä, vaikka jotenkin näkisit, että ei ne toteudu? Ja tuntuuko susta siltä, että se on kiinni itsestäsi, että saatko niitä pois päästä eikä niin paljon toisista ihmisistä, vaikka ne epäilyt koskee muita? Eli siis jos vaikka voisit nähdä toisen sisään ihan vapaasti ja katsoa sieltä kaiken, niin epäilisitkö silti edelleen jollain tasolla? Koska ne tuntuu vähän sellaiselta ajattelulta, että valmistaudut siihen miten kaikki voi pahiten mennä pieleen.

Oon lähinnä sitten yrittänyt syödä leipää, kun vielä vähemmän tekee oikeaa ruokaa mieli, vaikka kuinka yrittäisi haistellakin. Tai sitten syön ihan ihan vähän. Tai itseasiassa aamiaismurot maittaa vielä jotenkuten. Mutta niiden lisäksi eilenkin söin vaan kaksi leipäviipaletta ilman mitään juustoakaan, kun ei tee mieli. En tiedä, ehkä tuli joku etukäteisjoulupaniikki, kun jotkut sukulaiset aina pakotti juuri mua syömään ja siitä ei ikinä jouluna meinannut tulla loppua siitä painostamisesta, että pitää ottaa lisää. Siis joskus, kun oikeasti oli vähän ongelmia syödä. Ei nyt pahoja, mutta vähän sellaista.

En mäkään anna asioiden olla ennen kuin tiedän tarkkaan :) Ja siis jos tulee joku asia mieleen, niin se pitää saada tietää heti sillä sekunnilla ja melkein ahmia tietoa. Se jää niin pahasti päähän vaivaamaan, jos ei heti saa tietää. Joudun menemään useasti päivässä nettiin, kun tulee mieleen kaikkia kysymyksiä ja sitten pitää saada tietää. Onneksi on netti, ei tarvitse odottaa kirjastoon pääsyä.

Oon jotenkin vähän väsynyt, niin anteeksi jos vaikutankin jotenkin flegmaattiselta, ei ole tarkoitus :) Inhottaa vaan lähteä ulos, kun on niiiiin kylmä.

Sekoilin tän viestin jakamisen kanssa, kun se on vaikeaa :) Ei se näin montaa olisi ehkä tarvinutkaan. Mutta siis toivottavasti en onnistunut sekoittamaan mitään, ettei tullut jotain kahta kertaa tai väärässä järjestyksessä, mutta yritä saada selvää :)

Lue lisää

Tosin mulla on sellainen asenne kaikkeen että kaikki on mahdollista. Eli voi ihan hyvin olla että enneunet on totta, jotenkin uskon siihen itsekin aika vahvasti. Samoin nuo kummitukset ja muut yliluonnolliset, en tiedä onko ne totta vai ei mutta ei ne ehkä mahdottomiakaan ole. Se vaan on kun jos alkaa ajattelemaan jotain sellaista niin sellaisia näkee sitten herkemmin. Muistan esim. joskus kun olin mummolassa koiran kanssa pihalla niin sinne ajoi pihaan sellainen jännän värinen pakettiauto. Se vaan kävi siinä kääntymässä ja koira haukkui ihan pirusti, itse en edes ollut kuullut että se olisi ajanut siihen pihaan. Sitten juoksin sen perässä vähän aikaa mutta kun ladon takaa tulin tielle ja näin taas sen hiekkatien mistä mummolaan pääsee niin sitä pakettiautoa ei näkynyt missään. Ja siinä on vielä sellainen jyrkkä mäki, se ei olisi mitenkään ehtinyt siitä yli ennen kuin näin sen tien ja mäen. Eikä se metsäänkään ole voinut ajaa kun se on sellainen tie mistä menee metsäkoneet eikä siitä tosiaan muulla pääse kuin metsäkoneella, traktorilla tai mönkijällä. Se oli aika pelottavaa kun ei yhtään tiennyt mihin se katosi. Ja se että siitä autosta ei muistanut minkäänlaisia yksityiskohtia muuta kuin sen värin. Kun normaalisti huomaa kaikkea pientä yksityiskohtaa kaikessa mutta siitä en muistanut mitään heti sen jälkeenkään. Se on vielä just sellainen sakean metsän ympäröimä paikka. Ja siellä metsässä on vieläkin kaiken maailman eläimiä, susia ja karhuja on käynyt pihassa asti tänä vuonna. Sellainen paikka siis että kun joskus leikittiin piilosta ulkona pimeällä niin muut sai istua kauan piilossa kun mua alko pelottaa se metsä kun tuntui että joku on siellä metsän reunassa kyttäämässä mua niin menin sitten sisälle sitä karkuun. Muut ei ollu kovin mielissään :D
Pelkäsin tosi paljon pimeää pienenä. En uskaltanut pitää komeron ovea yöllä auki kun pelotti että siellä asuu jokin mörkö. Ja muutenkin pimeä oli ihan kauheaa. Mutta en siis ahdistu mistään tuollaisesta enää, lähinnä mielenkiintoisia juttuja :D

Mutta joo eläimethän aistii kaikki tuollaiset isot luonnonmullistukset tms. Ne kai tuntee ja kuulee sen jylinän ainakin. Ja sitten ne vaan lähtee karkuun :D
Netissä oli joskus juttu yhdestä kissasta joka oli vanhainkodissa Ruotsissa tai Englannissa, en muista kummassa. Se aisti milloin joku kuolee siellä. Jos joku oli lähellä kuolemaa se meni aina sen ihmisen syliin makaamaan ja kerjäämään silityksiä. Se ei ikinä mennyt kenenkään lähelle paitsi jos se aisti jonkun kuoleman olevan lähellä. Sitä selitettiin sillä että kun ihminen kuolee vanhuuteen alkaa sen keho jo vähän hajota ja siinä muodostu tiettyjä kemikaaleja jotka tämä kissa sitten haistoi. Ja ihan järkeenkäypä selitys mun mielestä kun miettii mitä ruumiille tapahtuu vaikka hautaamisen jälkeen. Kun kyllähän keho rapistuu vanhetessa.

En minäkään normaalisti metsiä pelkää ja viihdyn metsissä useimmiten mutta joskus vaan kun on siellä yksin niin tulee sellainen jännä olo. Sellainen että pitäs olla vähän varuillaan. Mutta tänäänkin kun kävin niin ei siellä ollut mitään muuta kuin kauniin talvinen metsä. Piristi mieltä kummasti :D

Maantieto oli lukiossa kivaa kanssa, yläasteella en saanut päähäni millään maailmankartasta yksityiskohtia ja monien maiden pääkaupungitkin oli ihan hakusessa. Ja joet ja sen sellaiset. Lukiossa siihen maantetoon tuli niin paljon kaikkea muuta että siitä alkoi pitämään ja se oli mielenkiintoista. Fysiikka ja kemia taas oli kauheita, molemmat oli sellaisia että pitää vaan opetella kaikkea ulkoa eikä saanut niin paljoa itse miettiä asioita. Tai sitten ei vain osannut. Sitten kun kysyi opettajalta että miksi tämä menee näin niin se sanoi vaan että niin on sovittu tai että näin vain on, ei sitä voi tietää. Kun minä tarvitsen siihen asian ymmärtämiseen sen pohjimmaisen syyn sille että miksi jokin menee niinkuin menee. Ja biologiassa siihen kaiken alkuun pääsee niin lähelle että siitä saa sitten monesta asiasta vielä useampaan asiaan yhteyksiä. Niin fysiikka ja kemia menikin sitten aika ohi vaikka kemiaa opiskelinkin enemmänkin myöhemmin. Vaikka ei siitä kyllä mitään hyviä arvosanoja tullut :D
Kielet on ollut aina vahva laji ja ylä-asteella ruotsikin oli aina jotain 9-10 tasoa ja lukiossakin sitä 8 luokkaa mutta en minä siitä mitään enää muista :D
Vaikka ei ole kuin pari vuotta siitä kun sen päätökseen sain ja kirjoitin sen...

En mä oikeen osaa sen tarkemmin nyt selittää noita mun synkkiä ajatuksia kuin mitä olen jo aiemmin sanonut. Kun ne on vähän hankala pukea sanoiksi. Tietää suunnilleen milä tuntuu mutta ei osaa mitenkään selittää niitä..

Kyllähän tuota nyt jonkun verran edes irtosi päästä tuota juttua. Kun aiemmin kävin jo monta kertaa täällä että nyt voisin vastata mutta sitten ei päässytkään ekaa lausetta pidemmälle niin se jäi sitten :D

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tosin mulla on sellainen asenne kaikkeen että kaikki on mahdollista. Eli voi ihan hyvin olla että enneunet on totta, jotenkin uskon siihen itsekin aika vahvasti. Samoin nuo kummitukset ja muut yliluonnolliset, en tiedä onko ne totta vai ei mutta ei ne ehkä mahdottomiakaan ole. Se vaan on kun jos alkaa ajattelemaan jotain sellaista niin sellaisia näkee sitten herkemmin. Muistan esim. joskus kun olin mummolassa koiran kanssa pihalla niin sinne ajoi pihaan sellainen jännän värinen pakettiauto. Se vaan kävi siinä kääntymässä ja koira haukkui ihan pirusti, itse en edes ollut kuullut että se olisi ajanut siihen pihaan. Sitten juoksin sen perässä vähän aikaa mutta kun ladon takaa tulin tielle ja näin taas sen hiekkatien mistä mummolaan pääsee niin sitä pakettiautoa ei näkynyt missään. Ja siinä on vielä sellainen jyrkkä mäki, se ei olisi mitenkään ehtinyt siitä yli ennen kuin näin sen tien ja mäen. Eikä se metsäänkään ole voinut ajaa kun se on sellainen tie mistä menee metsäkoneet eikä siitä tosiaan muulla pääse kuin metsäkoneella, traktorilla tai mönkijällä. Se oli aika pelottavaa kun ei yhtään tiennyt mihin se katosi. Ja se että siitä autosta ei muistanut minkäänlaisia yksityiskohtia muuta kuin sen värin. Kun normaalisti huomaa kaikkea pientä yksityiskohtaa kaikessa mutta siitä en muistanut mitään heti sen jälkeenkään. Se on vielä just sellainen sakean metsän ympäröimä paikka. Ja siellä metsässä on vieläkin kaiken maailman eläimiä, susia ja karhuja on käynyt pihassa asti tänä vuonna. Sellainen paikka siis että kun joskus leikittiin piilosta ulkona pimeällä niin muut sai istua kauan piilossa kun mua alko pelottaa se metsä kun tuntui että joku on siellä metsän reunassa kyttäämässä mua niin menin sitten sisälle sitä karkuun. Muut ei ollu kovin mielissään :D
Pelkäsin tosi paljon pimeää pienenä. En uskaltanut pitää komeron ovea yöllä auki kun pelotti että siellä asuu jokin mörkö. Ja muutenkin pimeä oli ihan kauheaa. Mutta en siis ahdistu mistään tuollaisesta enää, lähinnä mielenkiintoisia juttuja :D

Mutta joo eläimethän aistii kaikki tuollaiset isot luonnonmullistukset tms. Ne kai tuntee ja kuulee sen jylinän ainakin. Ja sitten ne vaan lähtee karkuun :D
Netissä oli joskus juttu yhdestä kissasta joka oli vanhainkodissa Ruotsissa tai Englannissa, en muista kummassa. Se aisti milloin joku kuolee siellä. Jos joku oli lähellä kuolemaa se meni aina sen ihmisen syliin makaamaan ja kerjäämään silityksiä. Se ei ikinä mennyt kenenkään lähelle paitsi jos se aisti jonkun kuoleman olevan lähellä. Sitä selitettiin sillä että kun ihminen kuolee vanhuuteen alkaa sen keho jo vähän hajota ja siinä muodostu tiettyjä kemikaaleja jotka tämä kissa sitten haistoi. Ja ihan järkeenkäypä selitys mun mielestä kun miettii mitä ruumiille tapahtuu vaikka hautaamisen jälkeen. Kun kyllähän keho rapistuu vanhetessa.

En minäkään normaalisti metsiä pelkää ja viihdyn metsissä useimmiten mutta joskus vaan kun on siellä yksin niin tulee sellainen jännä olo. Sellainen että pitäs olla vähän varuillaan. Mutta tänäänkin kun kävin niin ei siellä ollut mitään muuta kuin kauniin talvinen metsä. Piristi mieltä kummasti :D

Maantieto oli lukiossa kivaa kanssa, yläasteella en saanut päähäni millään maailmankartasta yksityiskohtia ja monien maiden pääkaupungitkin oli ihan hakusessa. Ja joet ja sen sellaiset. Lukiossa siihen maantetoon tuli niin paljon kaikkea muuta että siitä alkoi pitämään ja se oli mielenkiintoista. Fysiikka ja kemia taas oli kauheita, molemmat oli sellaisia että pitää vaan opetella kaikkea ulkoa eikä saanut niin paljoa itse miettiä asioita. Tai sitten ei vain osannut. Sitten kun kysyi opettajalta että miksi tämä menee näin niin se sanoi vaan että niin on sovittu tai että näin vain on, ei sitä voi tietää. Kun minä tarvitsen siihen asian ymmärtämiseen sen pohjimmaisen syyn sille että miksi jokin menee niinkuin menee. Ja biologiassa siihen kaiken alkuun pääsee niin lähelle että siitä saa sitten monesta asiasta vielä useampaan asiaan yhteyksiä. Niin fysiikka ja kemia menikin sitten aika ohi vaikka kemiaa opiskelinkin enemmänkin myöhemmin. Vaikka ei siitä kyllä mitään hyviä arvosanoja tullut :D
Kielet on ollut aina vahva laji ja ylä-asteella ruotsikin oli aina jotain 9-10 tasoa ja lukiossakin sitä 8 luokkaa mutta en minä siitä mitään enää muista :D
Vaikka ei ole kuin pari vuotta siitä kun sen päätökseen sain ja kirjoitin sen...

En mä oikeen osaa sen tarkemmin nyt selittää noita mun synkkiä ajatuksia kuin mitä olen jo aiemmin sanonut. Kun ne on vähän hankala pukea sanoiksi. Tietää suunnilleen milä tuntuu mutta ei osaa mitenkään selittää niitä..

Kyllähän tuota nyt jonkun verran edes irtosi päästä tuota juttua. Kun aiemmin kävin jo monta kertaa täällä että nyt voisin vastata mutta sitten ei päässytkään ekaa lausetta pidemmälle niin se jäi sitten :D

Lue lisää

Et sä laita hymiöitä tyhmiin paikkoihin. Ihan hyvä se siinä oli, sen lauseen vaan saattoi ymmärtää vähän toisinkin. Ja olen tullut siihen tulokseen, että yleensä jos sanotaan, että ei valehdella, niin se tarkoittaa juuri päinvastaista yleisesti. Enkä nyt tarkoita, että olisit siinä asiassa valehdellut, mutta ehkä muuten. Tulee vaan epärehellinen kuva aina, kun sanotaan niin :) Enkä tarkoita pahalla, kun sekin on jo huomattu, että kaikki ihmiset valehtelee joskus. Ihan jokaikinen. Musta tuntuu aina, että valehtelu on melkein liian helppoa huomata kenestä vaan. Ja mulle on aina sanottu siitä, että se on ihan sairaan ärsyttävää, kun sitten huomautan. En kyllä oikeasti huomauta läheskään aina, vaan anna tosi paljon valheita mennä läpi. Kun kaikki valehtelee niin usein ja tuntuisi inhottavalta aina tarttua niihin, kun kuitenkin tulee riita, kun toinen menee heti puolustuskannalle, kun sellaisesta sanoo. Vaikka kuinka yrittäisi hellästi. Eikä kaikki valheet ole niin pahoja. Jotain suhteellisen mitättömiä asioita päästän kanssa läpi, jos tuntuu että niiden esiin tuominen ahdistaisi sitä henkilöä paljon. Vaikka aina kyllä mietin, että ehkä voisi aina sanoakin ja sanoa, että ei tarvi ahdistua eikä nolostua tai jotain vastaavaa, mutta jotenkin sitten leikin vaan etten tiedä. Ja sekin on muuten jonkin sortin valehtelua, että esitän niin. Mutta siis ihmisten silmät liikkuu ihan eri tavalla valehdellessa, keho on aivan eri tavalla ja jotenkin vaan valheet tuntuu välittyvän helposti. Musta tuntuu välillä, että jos yrittää luoda läheisyyttä ja se tarkottaa sitä, että pitää olla avoimuutta ja mahdollisimman vähän valheita, niin sitten kun pitää aina tarttua toisten valheisiin ja yrittää saada ne selvitettyä väliltä pois, niin kaikki on vaan aina kauheaa riitelyä, vaikka ei tarkoittaisi sitä niin. Kun kyllä se aika helposti tuhoaa kaiken läheisyyden, että vaan kasaa sisälleen kaikki tunteet, että toinen valehtelee ja antaa niiden jäädä sinne. Saa sulkeutumaan. Ehkä vähän sama ongelma mulla on niiden kavereiden kanssa, että haluaisin vain läheisiä suhteita, mutta sitten ne tuntuu niin raskailta juuri tällaisten asioiden takia, että ei ehkä kestä niin montaa, että voisi kavereitakin olla. Ja oikeastaan jatkuva valehtelu saa vaan tuntumaan siltä, että ei jaksa sen henkilön seuraa enää. Saa jotenkin kyllästymään siihen valehteluun.
Mutta siis mäkin valehtelen usein esim. äidille, että on jotain muuta tekemistä, miksi en jaksa käydä sen luona. Joskus yritin kertoa sellaisiin aina totuutta sanomalla, että en vaan jaksa. Mutta se ei koskaan kelvannut ja sitten alkoi inttäminen että miksi ja olisi pitänyt kertoa että en niin pidä siitä. Niin helpompi valehdella. Mutta en kyllä tykkää valehtelusta. Yritän tosi paljon sanoa totuutta. Siis sellaisiakin asioita, jotka on ihan sairaan vaikeita. Mulla on joskus jonkun vaikean asian sanomiseen mennyt kaksi päivää, kun se vaan jäi kiinni kurkkuun aina kun yritin sanoa. Ihmeellistä miten vaikealta totuuden myöntäminen voi joskus tuntua. Mutta aina olen onneksi saanut myönnettyä ja sitten olen huomannut, että ei ole tapahtunut mitään kamalaa, ainoastaan hyvää ja olen ollut niin iloinen, että sain myönnettyä asian. Valehtelemalla pilaa kyllä lahjakkaasti ihan kaiken. Se tuhoaa hitaasti ja varmasti. Se on jotenkin niin karmallinen juttu, että en sen takia ikinä oikein edes uskalla valehdella mistään tärkeästä. Ja olen yrittänyt ottaa sellaista asennetta, että yritän myöntää valheita jos niistä suoraan kysytään.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tosin mulla on sellainen asenne kaikkeen että kaikki on mahdollista. Eli voi ihan hyvin olla että enneunet on totta, jotenkin uskon siihen itsekin aika vahvasti. Samoin nuo kummitukset ja muut yliluonnolliset, en tiedä onko ne totta vai ei mutta ei ne ehkä mahdottomiakaan ole. Se vaan on kun jos alkaa ajattelemaan jotain sellaista niin sellaisia näkee sitten herkemmin. Muistan esim. joskus kun olin mummolassa koiran kanssa pihalla niin sinne ajoi pihaan sellainen jännän värinen pakettiauto. Se vaan kävi siinä kääntymässä ja koira haukkui ihan pirusti, itse en edes ollut kuullut että se olisi ajanut siihen pihaan. Sitten juoksin sen perässä vähän aikaa mutta kun ladon takaa tulin tielle ja näin taas sen hiekkatien mistä mummolaan pääsee niin sitä pakettiautoa ei näkynyt missään. Ja siinä on vielä sellainen jyrkkä mäki, se ei olisi mitenkään ehtinyt siitä yli ennen kuin näin sen tien ja mäen. Eikä se metsäänkään ole voinut ajaa kun se on sellainen tie mistä menee metsäkoneet eikä siitä tosiaan muulla pääse kuin metsäkoneella, traktorilla tai mönkijällä. Se oli aika pelottavaa kun ei yhtään tiennyt mihin se katosi. Ja se että siitä autosta ei muistanut minkäänlaisia yksityiskohtia muuta kuin sen värin. Kun normaalisti huomaa kaikkea pientä yksityiskohtaa kaikessa mutta siitä en muistanut mitään heti sen jälkeenkään. Se on vielä just sellainen sakean metsän ympäröimä paikka. Ja siellä metsässä on vieläkin kaiken maailman eläimiä, susia ja karhuja on käynyt pihassa asti tänä vuonna. Sellainen paikka siis että kun joskus leikittiin piilosta ulkona pimeällä niin muut sai istua kauan piilossa kun mua alko pelottaa se metsä kun tuntui että joku on siellä metsän reunassa kyttäämässä mua niin menin sitten sisälle sitä karkuun. Muut ei ollu kovin mielissään :D
Pelkäsin tosi paljon pimeää pienenä. En uskaltanut pitää komeron ovea yöllä auki kun pelotti että siellä asuu jokin mörkö. Ja muutenkin pimeä oli ihan kauheaa. Mutta en siis ahdistu mistään tuollaisesta enää, lähinnä mielenkiintoisia juttuja :D

Mutta joo eläimethän aistii kaikki tuollaiset isot luonnonmullistukset tms. Ne kai tuntee ja kuulee sen jylinän ainakin. Ja sitten ne vaan lähtee karkuun :D
Netissä oli joskus juttu yhdestä kissasta joka oli vanhainkodissa Ruotsissa tai Englannissa, en muista kummassa. Se aisti milloin joku kuolee siellä. Jos joku oli lähellä kuolemaa se meni aina sen ihmisen syliin makaamaan ja kerjäämään silityksiä. Se ei ikinä mennyt kenenkään lähelle paitsi jos se aisti jonkun kuoleman olevan lähellä. Sitä selitettiin sillä että kun ihminen kuolee vanhuuteen alkaa sen keho jo vähän hajota ja siinä muodostu tiettyjä kemikaaleja jotka tämä kissa sitten haistoi. Ja ihan järkeenkäypä selitys mun mielestä kun miettii mitä ruumiille tapahtuu vaikka hautaamisen jälkeen. Kun kyllähän keho rapistuu vanhetessa.

En minäkään normaalisti metsiä pelkää ja viihdyn metsissä useimmiten mutta joskus vaan kun on siellä yksin niin tulee sellainen jännä olo. Sellainen että pitäs olla vähän varuillaan. Mutta tänäänkin kun kävin niin ei siellä ollut mitään muuta kuin kauniin talvinen metsä. Piristi mieltä kummasti :D

Maantieto oli lukiossa kivaa kanssa, yläasteella en saanut päähäni millään maailmankartasta yksityiskohtia ja monien maiden pääkaupungitkin oli ihan hakusessa. Ja joet ja sen sellaiset. Lukiossa siihen maantetoon tuli niin paljon kaikkea muuta että siitä alkoi pitämään ja se oli mielenkiintoista. Fysiikka ja kemia taas oli kauheita, molemmat oli sellaisia että pitää vaan opetella kaikkea ulkoa eikä saanut niin paljoa itse miettiä asioita. Tai sitten ei vain osannut. Sitten kun kysyi opettajalta että miksi tämä menee näin niin se sanoi vaan että niin on sovittu tai että näin vain on, ei sitä voi tietää. Kun minä tarvitsen siihen asian ymmärtämiseen sen pohjimmaisen syyn sille että miksi jokin menee niinkuin menee. Ja biologiassa siihen kaiken alkuun pääsee niin lähelle että siitä saa sitten monesta asiasta vielä useampaan asiaan yhteyksiä. Niin fysiikka ja kemia menikin sitten aika ohi vaikka kemiaa opiskelinkin enemmänkin myöhemmin. Vaikka ei siitä kyllä mitään hyviä arvosanoja tullut :D
Kielet on ollut aina vahva laji ja ylä-asteella ruotsikin oli aina jotain 9-10 tasoa ja lukiossakin sitä 8 luokkaa mutta en minä siitä mitään enää muista :D
Vaikka ei ole kuin pari vuotta siitä kun sen päätökseen sain ja kirjoitin sen...

En mä oikeen osaa sen tarkemmin nyt selittää noita mun synkkiä ajatuksia kuin mitä olen jo aiemmin sanonut. Kun ne on vähän hankala pukea sanoiksi. Tietää suunnilleen milä tuntuu mutta ei osaa mitenkään selittää niitä..

Kyllähän tuota nyt jonkun verran edes irtosi päästä tuota juttua. Kun aiemmin kävin jo monta kertaa täällä että nyt voisin vastata mutta sitten ei päässytkään ekaa lausetta pidemmälle niin se jäi sitten :D

Lue lisää

Sanooko sun isä sitten susta ikinä mitään positiivista? Pystyykö se ilmaisemaan ollenkaan sellaisia tunteita? Jos ei pysty, niin ehkä se susta puhuminen todellakin on jollain tasolla ylpeyttä, vaikka se pilkkaakin. Ja siis on sillä varmaan jotenkin vahingoniloinen huumorintajukin, jos se haluaa aina keskittyä sellaiseen. No onneksi sukulaiset ei lähde mukaan. Ja tuon sun kertoman perusteella näyttää siltä, että ei ne pidä sitä mitenkään hauskana, vaan ehkä ilkeänä. Se on tuttu tunne, että sanat vaan sekoilee, kun aivoissa on kerinnyt pyöriä 500 asiaa ja ei millään meinaa pysyä sanat perässä. Vihaisena etenkin tuntuu siltä, mutta sitten kyllä silloin jotenkin on kaikki ihan ylivirittynyttä ja puhunkin kauhean nopeesti ilman pahempia sekoiluja. Mutta aina niitä jokaiselle tulee. Toivottavasti oikeasti ymmärrät, että ei se ole vakavaa, kun ehkä aika vaikea yrittää suhtautua itse niin, jos isäsi suhtautuu aina noin? Mä koen aika söpöksi sellaisen ja varmaan moni muukin. Ei mitenkään pilkattavaa tai tyhmää. Kun jotenkin tuntuu, että suhtaudut itseesi vähän sillä tavalla, että ajattelet tekeväsi aina jotenkin hölmösti. Siis kun sanoit, että laitat hymiöitä hölmöihin paikkoihin. Vaikka oikeasti et laita, vaan ne on järkevissä paikoissa. Mun hymiöt varmaan hyppii missä sattuu. Älä epäile itseäsi, kun et ollenkaan sano tai tee mitään mitenkään hölmösti. Ei tule ollenkaan sellaista vaikutelmaa. Tietysti jokainen tekee ja sanoo joskus jotain hölmöä, mutta se on ihan normaalia ja ei sellaiset jää niin mieleen eikä vaikuta mitenkään kuvaan ihmisistä, koska ne vaan kuuluu asiaan.

Musta tuntuu aina tosi oudolta se, jos joku ei voi tehdä kahta asiaa yhtäaikaa. Mutta kai jotkut on vaan sellaisia. Mutta ei niiden sulle kyllä ärähdellä silti kuuluisi.
Ihan kauhea juttu tuo pimeään laittaminen :( Ihan hirveää. Tuollainen on vaan niin kammottavaa. Ei lapsien pitäisi joutua kokemaan tuollaista, kun ne on vaan lapsia. Tuollainen jää ihan varmasti mieleen. Ja tosi ikävää jos se aina tuolla tavalla puhuu, että oli ärsyttävää tehdä sitä ja tätä. Kuulostaa aika ikävältä.
Meillä oli taas niin päin, että äiti aina esim. tukisti ja raahasi hiuksista tai antoi luunapin ja isä ei ikinä kertaakaan tehnyt sellaista. Se yritti aina hyvällä, että jos olin vaikka jostain surullinen, niin se keksi jonkun leikin, mistä piristyin heti. Mutta siis olin varmaan ärsyttävä lapsi, kun ensinäkin kyselin aina ihan jatkuvasti kaikesta ja sitten muutenkin imin tietoa, niin olin tietysti kuullut jostain sen, että tukistaminen on kielletty vuonna 1984 ja sitten kun äiti joskus raahasi hiuksista, niin sanoin että se on laitonta ja se joutuu vankilaan :D Ensin se jotenkin pelästyi ja irrotti hetkeksi otteen, mutta otti taas kiinni ja vihaisena puhisi, että sen äiti on tukistanut ja sen äidin äiti on tukistanut ja sekin tukistaa. Mutta sitten se jotenkin lopetti sen pikkuhiljaa. En tiedä kiljuinko aina sitä laittomuutta. Ja se kai pelkäsi, että olin kuullut kerhossa kerhotädeiltä sen jutun :) En kyllä muista mistä sen silloin kuulin. Ja osasin kyllä olla ärsyttävä, että jos äiti komensi jossain juhlissa vaikka, niin sanoin välillä säälittävällä äänellä kovaan, että äiti älä tukista, äiti älä lyö :D Oon ollut tosi ilkee. Mutta siis vaikka tuo tukistaminenkin on ollut ihan normaali juttu, niin se on ihan kammottavaa. En mäkään siitä mitään traumoja varmaan saanut, mutta se on aivan sairasta kohtelua. Lapsia ei silloin kohdella ollenkaan kuin ihmisiä. Joku sanoi joskus hyvin, että meneekö joku läpsimään ja tukistamaan dementoitunutta vanhustakin, kun se ei osaa aina käyttäytyä. Se on vaan aivan sairasta kunnioittamattomuutta ja typeryyttä kohdella lapsia tippaakaan väkivaltaisesti. Henkisesti tai fyysisesti. En tiedä onko ihmiset sitten muka niin avuttomia jossain tunneälykkyydessä, että ne ei osaa hoitaa asioita muuten.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tosin mulla on sellainen asenne kaikkeen että kaikki on mahdollista. Eli voi ihan hyvin olla että enneunet on totta, jotenkin uskon siihen itsekin aika vahvasti. Samoin nuo kummitukset ja muut yliluonnolliset, en tiedä onko ne totta vai ei mutta ei ne ehkä mahdottomiakaan ole. Se vaan on kun jos alkaa ajattelemaan jotain sellaista niin sellaisia näkee sitten herkemmin. Muistan esim. joskus kun olin mummolassa koiran kanssa pihalla niin sinne ajoi pihaan sellainen jännän värinen pakettiauto. Se vaan kävi siinä kääntymässä ja koira haukkui ihan pirusti, itse en edes ollut kuullut että se olisi ajanut siihen pihaan. Sitten juoksin sen perässä vähän aikaa mutta kun ladon takaa tulin tielle ja näin taas sen hiekkatien mistä mummolaan pääsee niin sitä pakettiautoa ei näkynyt missään. Ja siinä on vielä sellainen jyrkkä mäki, se ei olisi mitenkään ehtinyt siitä yli ennen kuin näin sen tien ja mäen. Eikä se metsäänkään ole voinut ajaa kun se on sellainen tie mistä menee metsäkoneet eikä siitä tosiaan muulla pääse kuin metsäkoneella, traktorilla tai mönkijällä. Se oli aika pelottavaa kun ei yhtään tiennyt mihin se katosi. Ja se että siitä autosta ei muistanut minkäänlaisia yksityiskohtia muuta kuin sen värin. Kun normaalisti huomaa kaikkea pientä yksityiskohtaa kaikessa mutta siitä en muistanut mitään heti sen jälkeenkään. Se on vielä just sellainen sakean metsän ympäröimä paikka. Ja siellä metsässä on vieläkin kaiken maailman eläimiä, susia ja karhuja on käynyt pihassa asti tänä vuonna. Sellainen paikka siis että kun joskus leikittiin piilosta ulkona pimeällä niin muut sai istua kauan piilossa kun mua alko pelottaa se metsä kun tuntui että joku on siellä metsän reunassa kyttäämässä mua niin menin sitten sisälle sitä karkuun. Muut ei ollu kovin mielissään :D
Pelkäsin tosi paljon pimeää pienenä. En uskaltanut pitää komeron ovea yöllä auki kun pelotti että siellä asuu jokin mörkö. Ja muutenkin pimeä oli ihan kauheaa. Mutta en siis ahdistu mistään tuollaisesta enää, lähinnä mielenkiintoisia juttuja :D

Mutta joo eläimethän aistii kaikki tuollaiset isot luonnonmullistukset tms. Ne kai tuntee ja kuulee sen jylinän ainakin. Ja sitten ne vaan lähtee karkuun :D
Netissä oli joskus juttu yhdestä kissasta joka oli vanhainkodissa Ruotsissa tai Englannissa, en muista kummassa. Se aisti milloin joku kuolee siellä. Jos joku oli lähellä kuolemaa se meni aina sen ihmisen syliin makaamaan ja kerjäämään silityksiä. Se ei ikinä mennyt kenenkään lähelle paitsi jos se aisti jonkun kuoleman olevan lähellä. Sitä selitettiin sillä että kun ihminen kuolee vanhuuteen alkaa sen keho jo vähän hajota ja siinä muodostu tiettyjä kemikaaleja jotka tämä kissa sitten haistoi. Ja ihan järkeenkäypä selitys mun mielestä kun miettii mitä ruumiille tapahtuu vaikka hautaamisen jälkeen. Kun kyllähän keho rapistuu vanhetessa.

En minäkään normaalisti metsiä pelkää ja viihdyn metsissä useimmiten mutta joskus vaan kun on siellä yksin niin tulee sellainen jännä olo. Sellainen että pitäs olla vähän varuillaan. Mutta tänäänkin kun kävin niin ei siellä ollut mitään muuta kuin kauniin talvinen metsä. Piristi mieltä kummasti :D

Maantieto oli lukiossa kivaa kanssa, yläasteella en saanut päähäni millään maailmankartasta yksityiskohtia ja monien maiden pääkaupungitkin oli ihan hakusessa. Ja joet ja sen sellaiset. Lukiossa siihen maantetoon tuli niin paljon kaikkea muuta että siitä alkoi pitämään ja se oli mielenkiintoista. Fysiikka ja kemia taas oli kauheita, molemmat oli sellaisia että pitää vaan opetella kaikkea ulkoa eikä saanut niin paljoa itse miettiä asioita. Tai sitten ei vain osannut. Sitten kun kysyi opettajalta että miksi tämä menee näin niin se sanoi vaan että niin on sovittu tai että näin vain on, ei sitä voi tietää. Kun minä tarvitsen siihen asian ymmärtämiseen sen pohjimmaisen syyn sille että miksi jokin menee niinkuin menee. Ja biologiassa siihen kaiken alkuun pääsee niin lähelle että siitä saa sitten monesta asiasta vielä useampaan asiaan yhteyksiä. Niin fysiikka ja kemia menikin sitten aika ohi vaikka kemiaa opiskelinkin enemmänkin myöhemmin. Vaikka ei siitä kyllä mitään hyviä arvosanoja tullut :D
Kielet on ollut aina vahva laji ja ylä-asteella ruotsikin oli aina jotain 9-10 tasoa ja lukiossakin sitä 8 luokkaa mutta en minä siitä mitään enää muista :D
Vaikka ei ole kuin pari vuotta siitä kun sen päätökseen sain ja kirjoitin sen...

En mä oikeen osaa sen tarkemmin nyt selittää noita mun synkkiä ajatuksia kuin mitä olen jo aiemmin sanonut. Kun ne on vähän hankala pukea sanoiksi. Tietää suunnilleen milä tuntuu mutta ei osaa mitenkään selittää niitä..

Kyllähän tuota nyt jonkun verran edes irtosi päästä tuota juttua. Kun aiemmin kävin jo monta kertaa täällä että nyt voisin vastata mutta sitten ei päässytkään ekaa lausetta pidemmälle niin se jäi sitten :D

Lue lisää

Mä en tajunnut tuota selitystä niille. Kun siis usein näen enneunia jostain kamalista asioista ja sitten herään niistä täydessä paniikissa ja koko aamu tai päivä menee pelkäämiseen, että onko jotain tapahtunut tai mitä tapahtuu ja sitten lopulta kuulee sen. Siis että vaikka se kissa oli kuollut. Niin en oikein tajua tuota selitystä jotenkin. Mutta siis nään useimmiten enneunia jostain pahoista asioista tai sitten ne vaan jää mieleen. Mutta ne on olleet joskus ihan sairaan tarkkoja. Siis jonkun kasvot olleet vaikka ihan samanlaiset hiustyyliä myöten, jonka näin vasta myöhemmin kuvassa. Ja oli joskus tosi pelottavaa, kun olin nähnyt enneunta yhdestä ikävästä tapauksesta ja kun luin siitä uutisista, niin olin juuri melkein saanut luettua sen uutisen loppuun, niin sähköt meni. Kaikista viereisistäkin taloista. Ja oli pimeetä ulkona. Mua alko pelottaa vaan ihan sairaasti kun istuin yksinäni kotona ihan pimeässä.
Kun vaan se sellainen uniennauhoittamisteknologia kehittyy, niin sitten noita asioita voi oikeasti alkaa tutkia ja varmasti todistaakin ne. Tosin en tiedä muuttuuko unet jotenkin, jos alitajuntaisesti tietää, että niitä nauhotetaan. Mutta kiva, että säkin olet huomannut, että joskus näkee unia, jotka toteutuukin. Mutta siis joku arvostettu suhteellisuusteoriatutkija-mikä lie, pitää ihan mahdollisena sitä, että ihminen voi nähdä jonkun verran tulevaisuuteen. Ja Einsteinin mukaan mennyt, nykyhetki ja tuleva tapahtuu kaikki samaan aikaan. Eli tulevaisuus ei ole missään "tulevaisuudessa".
Mutta siis mulla on jatkuvasti ihan joka päivä ajatuksia, että bussi on myöhässä, vieressä istuva jää pois kahden pysäkin päässä, jos kuljen tuosta, niin meinaan jäädä auton alle, nään jonkun tutun portaissa. Siis tuollaisia ajatuksia aina etukäteen ja pitävät paikkaansa useimmiten.
Intuitio on mun mielestä ihan samanlainen asia kuin kaikki muutkin aistit, että niitä voi harjoittaa. Niin kuin esim. sokeilla kehittyy muut aistit uskomattoman hyviksi, kun ei ole näköaistia. Niin kun kiinnittää asioihin huomiota, niin ehkä tavallaan kehittää sitä. Oppii tunnistamaan viestejä ja saamaan ne ajatusmössön keskeltä.
Tuo kuulostaa tosi omituiselta tuo pakettiautojuttu. Tuliko sulle siitä negatiivinen olo, vai vaan hämmentynyt?
Mäkin luin tuon kissajutun, en edes muistanut sitä enää. Se oli tosi jännä. Mietin vaan sitä, että vaikka sille olisi selitys miten se tunnistaa ne kuolevat, niin miksi se tekee niin? Että menee syliin. Tavallaan niin kuin lohduttamaan tai viemään pois. Niin jotenkin siinä on silti vähän yliluonnollinen sävy. Tai hengellinen sävy.

Kyllä kaikkia lapsia taitaa pimeä pelottaa. Ainakin muistan, että vaikkei kaikki myöntäneet sitä, niin aina ne leikit oli sellaisia, että jonkun piti mennä pimeään tai jotain vastaavaa, mikä kertoi, että se oli pelottava juttu. Mua nauratti niin paljon tuo sun piilon leikkiminen :D Hassua :D Mutta tuo leikki onkin oikeasti pimeällä ehkä kaikkein pelottavin. Ja etenkin etsijänä on pelottavaa olla.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tosin mulla on sellainen asenne kaikkeen että kaikki on mahdollista. Eli voi ihan hyvin olla että enneunet on totta, jotenkin uskon siihen itsekin aika vahvasti. Samoin nuo kummitukset ja muut yliluonnolliset, en tiedä onko ne totta vai ei mutta ei ne ehkä mahdottomiakaan ole. Se vaan on kun jos alkaa ajattelemaan jotain sellaista niin sellaisia näkee sitten herkemmin. Muistan esim. joskus kun olin mummolassa koiran kanssa pihalla niin sinne ajoi pihaan sellainen jännän värinen pakettiauto. Se vaan kävi siinä kääntymässä ja koira haukkui ihan pirusti, itse en edes ollut kuullut että se olisi ajanut siihen pihaan. Sitten juoksin sen perässä vähän aikaa mutta kun ladon takaa tulin tielle ja näin taas sen hiekkatien mistä mummolaan pääsee niin sitä pakettiautoa ei näkynyt missään. Ja siinä on vielä sellainen jyrkkä mäki, se ei olisi mitenkään ehtinyt siitä yli ennen kuin näin sen tien ja mäen. Eikä se metsäänkään ole voinut ajaa kun se on sellainen tie mistä menee metsäkoneet eikä siitä tosiaan muulla pääse kuin metsäkoneella, traktorilla tai mönkijällä. Se oli aika pelottavaa kun ei yhtään tiennyt mihin se katosi. Ja se että siitä autosta ei muistanut minkäänlaisia yksityiskohtia muuta kuin sen värin. Kun normaalisti huomaa kaikkea pientä yksityiskohtaa kaikessa mutta siitä en muistanut mitään heti sen jälkeenkään. Se on vielä just sellainen sakean metsän ympäröimä paikka. Ja siellä metsässä on vieläkin kaiken maailman eläimiä, susia ja karhuja on käynyt pihassa asti tänä vuonna. Sellainen paikka siis että kun joskus leikittiin piilosta ulkona pimeällä niin muut sai istua kauan piilossa kun mua alko pelottaa se metsä kun tuntui että joku on siellä metsän reunassa kyttäämässä mua niin menin sitten sisälle sitä karkuun. Muut ei ollu kovin mielissään :D
Pelkäsin tosi paljon pimeää pienenä. En uskaltanut pitää komeron ovea yöllä auki kun pelotti että siellä asuu jokin mörkö. Ja muutenkin pimeä oli ihan kauheaa. Mutta en siis ahdistu mistään tuollaisesta enää, lähinnä mielenkiintoisia juttuja :D

Mutta joo eläimethän aistii kaikki tuollaiset isot luonnonmullistukset tms. Ne kai tuntee ja kuulee sen jylinän ainakin. Ja sitten ne vaan lähtee karkuun :D
Netissä oli joskus juttu yhdestä kissasta joka oli vanhainkodissa Ruotsissa tai Englannissa, en muista kummassa. Se aisti milloin joku kuolee siellä. Jos joku oli lähellä kuolemaa se meni aina sen ihmisen syliin makaamaan ja kerjäämään silityksiä. Se ei ikinä mennyt kenenkään lähelle paitsi jos se aisti jonkun kuoleman olevan lähellä. Sitä selitettiin sillä että kun ihminen kuolee vanhuuteen alkaa sen keho jo vähän hajota ja siinä muodostu tiettyjä kemikaaleja jotka tämä kissa sitten haistoi. Ja ihan järkeenkäypä selitys mun mielestä kun miettii mitä ruumiille tapahtuu vaikka hautaamisen jälkeen. Kun kyllähän keho rapistuu vanhetessa.

En minäkään normaalisti metsiä pelkää ja viihdyn metsissä useimmiten mutta joskus vaan kun on siellä yksin niin tulee sellainen jännä olo. Sellainen että pitäs olla vähän varuillaan. Mutta tänäänkin kun kävin niin ei siellä ollut mitään muuta kuin kauniin talvinen metsä. Piristi mieltä kummasti :D

Maantieto oli lukiossa kivaa kanssa, yläasteella en saanut päähäni millään maailmankartasta yksityiskohtia ja monien maiden pääkaupungitkin oli ihan hakusessa. Ja joet ja sen sellaiset. Lukiossa siihen maantetoon tuli niin paljon kaikkea muuta että siitä alkoi pitämään ja se oli mielenkiintoista. Fysiikka ja kemia taas oli kauheita, molemmat oli sellaisia että pitää vaan opetella kaikkea ulkoa eikä saanut niin paljoa itse miettiä asioita. Tai sitten ei vain osannut. Sitten kun kysyi opettajalta että miksi tämä menee näin niin se sanoi vaan että niin on sovittu tai että näin vain on, ei sitä voi tietää. Kun minä tarvitsen siihen asian ymmärtämiseen sen pohjimmaisen syyn sille että miksi jokin menee niinkuin menee. Ja biologiassa siihen kaiken alkuun pääsee niin lähelle että siitä saa sitten monesta asiasta vielä useampaan asiaan yhteyksiä. Niin fysiikka ja kemia menikin sitten aika ohi vaikka kemiaa opiskelinkin enemmänkin myöhemmin. Vaikka ei siitä kyllä mitään hyviä arvosanoja tullut :D
Kielet on ollut aina vahva laji ja ylä-asteella ruotsikin oli aina jotain 9-10 tasoa ja lukiossakin sitä 8 luokkaa mutta en minä siitä mitään enää muista :D
Vaikka ei ole kuin pari vuotta siitä kun sen päätökseen sain ja kirjoitin sen...

En mä oikeen osaa sen tarkemmin nyt selittää noita mun synkkiä ajatuksia kuin mitä olen jo aiemmin sanonut. Kun ne on vähän hankala pukea sanoiksi. Tietää suunnilleen milä tuntuu mutta ei osaa mitenkään selittää niitä..

Kyllähän tuota nyt jonkun verran edes irtosi päästä tuota juttua. Kun aiemmin kävin jo monta kertaa täällä että nyt voisin vastata mutta sitten ei päässytkään ekaa lausetta pidemmälle niin se jäi sitten :D

Lue lisää

Mua jonkin verran pelottaa pimeä vieläkin. Mutta mulla on yksi lapsuudenkaveri, joka ei voi mennä kaksiossa yöllä pissalle, ellei sen avomies herää ja tule seisomaan turvaksi siihen makuuhuoneen ja vessan väliin :) Että kai sitä aikuisenakin voi vielä ihan yhtä paljon pelätä sitä kuin lapsena. Mua pelottaa aina olla yksin omakotitalossa. Siellä mummotalossa välillä tärisin yksin huoneeni nurkassa, kun pelotti :)

Lumiset puut on aivan ihanan näköisiä. Sitten kanssa eilen lumouduin jotenkin jonkun tehtaan piipusta tulevasta savusta. Vaikka siis aika yököttävää saastetta, mutta kun bussi pysähtyy tosi pitkäksi aikaa välillä yksiin liikennevaloihin ja suoraan ikkunasta näkee siinä sen piipun ja oli kirkas taivas ja tuuli, niin se savu oli niin lumoavan näköistä ja teki kaikkia ihmeellisiä muotoja ja kulki kauniin pehmeästi. Tuijotin vaan taivaalle ihan lumoutuneena jostain saasteesta :) Kiva oli lämpöisessä bussissa katsella.

Mustakin fysiikka ja kemia oli kyllä aina aika haasteellisia. Lukiossa sain jättää kemian kokonaan pois jollain säädöksellä ja pitkä fysiikka ei millään mahtunut, kun se meni jotenkin päällekkäin joidenkin juttujen kanssa. Mäkin oon aina halunnut tietää ne syyt ja matikka ärsytti mua sen takia, että vaikka kaikkien kaavojen syyt käytiinkin ainakin pitkässä matikassa aina läpi, niin en jaksanut keskittyä enkä tajunnut niitä. Ja ne käytiin aika pintapuolisesti.
Mutta yläasteella olin kai fysiikassa ihan hyvä ja samoin maantieto oli 10. Ja ne kielet ja historia ja yhteiskuntaoppi. Muut oli sitten ysejä. Tai siis oli muista aineista kuvis ja käsityö kanssa kymppejä. En tiedä miksi nuo on jääneet mieleen. Mutta siis oli siitä kaikkien asioiden kiinnostamisesta se hyvä puoli, että sai silloin jotain stipendejä. En nyt muista kunnolla, mutta se joku paras keskiarvostipendi oli oikeasti aika paljon rahaa. Sain kanssa joskus jonkun rahaston minkälie taidestipendinkin, ihan kiva, että jakavat sellaisia. Mutta kai se on siitä kiinni, että onko koululle lahjoitettu mitään. Mutta siis mua nolotti kyllä ne jotenkin. Ja siis kanssa jos oli jotain opettajia, jotka aina kehuivat kauheasti, niin sitten tuntui, että nolotti aina ihan sairaasti palauttaa tehtäviä, kun tuntui etten ollut yrittänyt tarpeeksi. Olen aina henkisesti pärjännyt paremmin silloin kun ei kehuta. Kun kehutaan, niin tuntuu jotenkin riittämättömältä. Että ei pysty täyttämään kehuja.
Mutta lukiossa en niin sitten keskittynyt enää koulunkäyntiin kunnolla, kun meni energiaa siihen tottumiseen että asuu yksin eikä oikein tunne ketään.
Mulle on kyllä jäänyt kauhea syyllisyys jotenkin siitä, että toiset saa kaikkia kirjapalkintoja ja stipendejä, kun meidän luokalla oli yksi, joka ei vaan ehkä tajunnut keskittyä asioihin, vaikka olisi osannut ja se vaikutti niin surulliselta omista numeroistaan aina. Ja siis se kuoli joskus muutama vuosi sitten. Tiedän, että sillä oli varmaan jotain muutakin ongelmaa, mutta jotenkin mua on jäänyt ihan sairaasti vaivaamaan sellaiset asiat jotenkin. En osaa selittää. Ja jotenkin se, että joistain ihmisistä jo lähtökohtaisesti oletetaan jotain. Tai en jaksakaan selittää siitä asiasta.

Siis jos susta tuntuu, että et halua kirjoittaa tai jotenkin vaan et jaksa tai pysty, niin saat kyllä lopettaa jos haluat. En siis siitä suutu, jos sanot sen. Tarkoitin, että suutun jos vaan lopetat. Tietenkin saat tehdä mitä tahdot.

Kirjoitin muuten siksi nyt, kun pääsinkin jo joululomalle eilen, kun sai kaikki jutut tehtyä. Enkä jaksanut herätä aikaisemmin kirjoittamaan, kun olin vähän väsynyt ja nukuin kerrankin yhteentoista, kun ei ollut mitään tekemistä :) Kivaa nukkua pitkään.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tosin mulla on sellainen asenne kaikkeen että kaikki on mahdollista. Eli voi ihan hyvin olla että enneunet on totta, jotenkin uskon siihen itsekin aika vahvasti. Samoin nuo kummitukset ja muut yliluonnolliset, en tiedä onko ne totta vai ei mutta ei ne ehkä mahdottomiakaan ole. Se vaan on kun jos alkaa ajattelemaan jotain sellaista niin sellaisia näkee sitten herkemmin. Muistan esim. joskus kun olin mummolassa koiran kanssa pihalla niin sinne ajoi pihaan sellainen jännän värinen pakettiauto. Se vaan kävi siinä kääntymässä ja koira haukkui ihan pirusti, itse en edes ollut kuullut että se olisi ajanut siihen pihaan. Sitten juoksin sen perässä vähän aikaa mutta kun ladon takaa tulin tielle ja näin taas sen hiekkatien mistä mummolaan pääsee niin sitä pakettiautoa ei näkynyt missään. Ja siinä on vielä sellainen jyrkkä mäki, se ei olisi mitenkään ehtinyt siitä yli ennen kuin näin sen tien ja mäen. Eikä se metsäänkään ole voinut ajaa kun se on sellainen tie mistä menee metsäkoneet eikä siitä tosiaan muulla pääse kuin metsäkoneella, traktorilla tai mönkijällä. Se oli aika pelottavaa kun ei yhtään tiennyt mihin se katosi. Ja se että siitä autosta ei muistanut minkäänlaisia yksityiskohtia muuta kuin sen värin. Kun normaalisti huomaa kaikkea pientä yksityiskohtaa kaikessa mutta siitä en muistanut mitään heti sen jälkeenkään. Se on vielä just sellainen sakean metsän ympäröimä paikka. Ja siellä metsässä on vieläkin kaiken maailman eläimiä, susia ja karhuja on käynyt pihassa asti tänä vuonna. Sellainen paikka siis että kun joskus leikittiin piilosta ulkona pimeällä niin muut sai istua kauan piilossa kun mua alko pelottaa se metsä kun tuntui että joku on siellä metsän reunassa kyttäämässä mua niin menin sitten sisälle sitä karkuun. Muut ei ollu kovin mielissään :D
Pelkäsin tosi paljon pimeää pienenä. En uskaltanut pitää komeron ovea yöllä auki kun pelotti että siellä asuu jokin mörkö. Ja muutenkin pimeä oli ihan kauheaa. Mutta en siis ahdistu mistään tuollaisesta enää, lähinnä mielenkiintoisia juttuja :D

Mutta joo eläimethän aistii kaikki tuollaiset isot luonnonmullistukset tms. Ne kai tuntee ja kuulee sen jylinän ainakin. Ja sitten ne vaan lähtee karkuun :D
Netissä oli joskus juttu yhdestä kissasta joka oli vanhainkodissa Ruotsissa tai Englannissa, en muista kummassa. Se aisti milloin joku kuolee siellä. Jos joku oli lähellä kuolemaa se meni aina sen ihmisen syliin makaamaan ja kerjäämään silityksiä. Se ei ikinä mennyt kenenkään lähelle paitsi jos se aisti jonkun kuoleman olevan lähellä. Sitä selitettiin sillä että kun ihminen kuolee vanhuuteen alkaa sen keho jo vähän hajota ja siinä muodostu tiettyjä kemikaaleja jotka tämä kissa sitten haistoi. Ja ihan järkeenkäypä selitys mun mielestä kun miettii mitä ruumiille tapahtuu vaikka hautaamisen jälkeen. Kun kyllähän keho rapistuu vanhetessa.

En minäkään normaalisti metsiä pelkää ja viihdyn metsissä useimmiten mutta joskus vaan kun on siellä yksin niin tulee sellainen jännä olo. Sellainen että pitäs olla vähän varuillaan. Mutta tänäänkin kun kävin niin ei siellä ollut mitään muuta kuin kauniin talvinen metsä. Piristi mieltä kummasti :D

Maantieto oli lukiossa kivaa kanssa, yläasteella en saanut päähäni millään maailmankartasta yksityiskohtia ja monien maiden pääkaupungitkin oli ihan hakusessa. Ja joet ja sen sellaiset. Lukiossa siihen maantetoon tuli niin paljon kaikkea muuta että siitä alkoi pitämään ja se oli mielenkiintoista. Fysiikka ja kemia taas oli kauheita, molemmat oli sellaisia että pitää vaan opetella kaikkea ulkoa eikä saanut niin paljoa itse miettiä asioita. Tai sitten ei vain osannut. Sitten kun kysyi opettajalta että miksi tämä menee näin niin se sanoi vaan että niin on sovittu tai että näin vain on, ei sitä voi tietää. Kun minä tarvitsen siihen asian ymmärtämiseen sen pohjimmaisen syyn sille että miksi jokin menee niinkuin menee. Ja biologiassa siihen kaiken alkuun pääsee niin lähelle että siitä saa sitten monesta asiasta vielä useampaan asiaan yhteyksiä. Niin fysiikka ja kemia menikin sitten aika ohi vaikka kemiaa opiskelinkin enemmänkin myöhemmin. Vaikka ei siitä kyllä mitään hyviä arvosanoja tullut :D
Kielet on ollut aina vahva laji ja ylä-asteella ruotsikin oli aina jotain 9-10 tasoa ja lukiossakin sitä 8 luokkaa mutta en minä siitä mitään enää muista :D
Vaikka ei ole kuin pari vuotta siitä kun sen päätökseen sain ja kirjoitin sen...

En mä oikeen osaa sen tarkemmin nyt selittää noita mun synkkiä ajatuksia kuin mitä olen jo aiemmin sanonut. Kun ne on vähän hankala pukea sanoiksi. Tietää suunnilleen milä tuntuu mutta ei osaa mitenkään selittää niitä..

Kyllähän tuota nyt jonkun verran edes irtosi päästä tuota juttua. Kun aiemmin kävin jo monta kertaa täällä että nyt voisin vastata mutta sitten ei päässytkään ekaa lausetta pidemmälle niin se jäi sitten :D

Lue lisää

Mun piti vielä kysyä, että millainen sun olo on, vaivaako sua jokin? Vaikutat jotenkin etäiseltä.

Unohdin tietty kirjoittaa sen tuohon, mutta sä jo annoit luvan pahoittelematta kirjoittaa koska vaan, jos ei jaksa odottaa seuraavaan viestiin, niin ajattelin nyt vielä kysyä tuota. Musta tuntuu, että sulla on jotenkin erilainen olo ja se vaivaa mua. Tuntuu, että tulee itsekin jotenkin etäiseksi.

................ kirjoitti:

Mun piti vielä kysyä, että millainen sun olo on, vaivaako sua jokin? Vaikutat jotenkin etäiseltä.

Unohdin tietty kirjoittaa sen tuohon, mutta sä jo annoit luvan pahoittelematta kirjoittaa koska vaan, jos ei jaksa odottaa seuraavaan viestiin, niin ajattelin nyt vielä kysyä tuota. Musta tuntuu, että sulla on jotenkin erilainen olo ja se vaivaa mua. Tuntuu, että tulee itsekin jotenkin etäiseksi.

Lue lisää

No joo, ehkä tuo on totta tuo mitä sanoit valehtelusta. Mutta vältän kuitenkin aina valehtelua. Tosin kun alkoi miettimään niin kyllähän minä ainakin silloin aina valehtelin omista tunteista muille kun oli tän tytön kanssa silloin niitä tapahtumia... Kun aina kun se kysyi että olenko minä nyt kauhean loukkaantunut tai jotain niin vastasin aina vaan että ei tässä mitään, näitä sattuu. Eli joo, kai minäkin joskus valehtelen, vähän tyhmä oli kyllä tuo julistus..

Kyllä tuo isä aina joskus kehuukin jos jossain on onnistunut mutta jotenkin vaan enemmän tulee aina nuo nälvimiset mieleen. Kun sitä tapahtuu kuitenkin reilusti useammin. Ja kyllä se aika selvästi repii kaikesta huumoria irti jos joku mokaa, se ei varmaan vaan näe sitä että se ei ole muiden mielestä ehkä hauskaa. Ja kun se jauhaa sitten samaa asiaa monesti päivässä niin se alkaa olemaan ahdistavaa. Ei musta itsestäni tunnu siltä että se olis jotenkin väärin sekoittaa sanoja, se on yleensä hauska juttu vaan jos vaikka kavereiden kanssa on ja vähän menee sekaisin sanat. Mutta jos isän seurassa käy niin niin se pilkka tekee vaan siitä kaikesta ikävää, kyllä minä osaan ottaa sen huumorilla jos itse mokaan mutta sillä se ampuu yli aina kun joku mokaa. Ja monesti en edes mokaa, ihan asiaa puhun ja näin mutta sitten se itse vääntää siitä olevinaan hauskan jutun ja levittää sitä omee versioonsa joka paikassa olevinaan niin että minä olisin niin sanonut. Tuntuu että väkisin pitää koittaa saada mua naurunalaiseksi. En tiedä, tuntuu että sen pitää väkisin koittaa saada mua jotenkin huonompaan asemaan muiden seurassa että se itse näyttäisi jotenkin korkeammalta. Kun se esittää ihan aina muiden seurassa muutenkin.

Ja joo, ei se ollut kovin kivaa silloin lapsena. Kyllä muakin joskus tukistettiin, sekin oli yllätys yllätys isä joka tukisti. Äiti saattoi joskus uhkailla tukistamisella mutta ei se koskaan tukistanut. Joskus muistan kun olin jotain tehnyt niin se käsitteli mua sillein kovasti että se sattui mutta sillä oli varmaan muitakin huolia silloin niin se oli senkin takia ihan älyttömän vihainen, heti kun se tajusi että se satuttaa mua niin se lopetti heti ja halasi ja rauhoitteli ja pahoitteli ja selitti rauhallisesti miksi ei saa tehdä niin. Eli äiti on ollut tosi lämmin persoona aina vaikka se äriseekin aina. On meillä hauskaakin tosi usein ja äiti on muuten aivan mahtava ihminen, tuli vaan silloin tuo rähinä mieleen kun oli puhe noista perheen epäkohdista :D
Kai mä opin jo ihan lapsena tykkäämään äidistä enemmän kuin isästä niin otin sitten äidistä enemmän oppia, meillä ei oikeastaan ole ikinä ollut huonot välit, aina ollaan oltu tosi läheisiä. Veli taas vaikutti siltä että se kunnioittais isää enemmän, ehkä ne on sen takia samanlaisia (joskus velikin siis lähtee tähän pilkaan mukaan ja joskus aloittaakin sen, ei tosin läheskään niin usein kuin isä). Niin nyt sitten en ymmärrä niiden käytöstä välillä. Ollaan äidin kanssa juteltukin siis tosta isän käyttäytymisestä, taisin jo kertoakin, eikä äitikään ymmärtänyt että mikä sitä vaivaa. Ja muistan itseasiassa joskus pienenä miettineeni että onkohan isä oikeasti mun isä vai joku muu. Kai se silloin jo se käytös jotenkin häiritsi. En kyllä käsitä miten mulla on jo silloin ollut sellasia ajatuksia, mietin vaan aina että mitä jos joku tyyppi tulee vaan joskus ja koittaa viedä mua pois kun se onkin mun isä. Kai sitä vaan on ollut niin etäinen jo silloin ja ne ikävyydet on siten iskenyt vielä pahemmin kun ei ole niitä mukaviakaan muistoja ja läheisyyttä ollut niin vähän. En minä koskaan äidistä ajatellut että se ei olisi mun äiti. Kun se oli aina paikalla ja tukena. En tiedä sitten että miten paljon isä on kotona ollut kun veli on syntynyt ja sen jälkeen, mulla vaan on sellaisia muistoja lapsuudesta että se oli aina töissä tai työmatkoilla tai sitten pelaamassa palloa kavereidensa kanssa. Ja sitten isä ja äiti erosivatkin, ei siinä paljoa muutosta huomannut siinä kuinka usein sitä näkee. Tosin silloin alkoi jotenkin tuntua siltä että sitä näkee useammin, voi johtua siitä että silloin ei tavallaan ollut mitään muuta häiritsemässä sitä aikaa mikä me oltiin sen luona veljen kanssa. Kun jos se olikin kotona niin se saattoi lähteä vaikka just pelaamaan palloa tai muuta, olihan siellä aina äiti hoitamassa meitä lapsia. Mutta kun ei ollutkaan äitiä enää mukana niin sen piti jäädä meidän kanssa kotiin. Tosin monesti pienempänä mietin että tulispa sille menoa että sais olla vähän aikaa edes rauhassa. Nykyään voi jo itse lähteä ovesta ulos jos siltä tuntuu.

................ kirjoitti:

Mun piti vielä kysyä, että millainen sun olo on, vaivaako sua jokin? Vaikutat jotenkin etäiseltä.

Unohdin tietty kirjoittaa sen tuohon, mutta sä jo annoit luvan pahoittelematta kirjoittaa koska vaan, jos ei jaksa odottaa seuraavaan viestiin, niin ajattelin nyt vielä kysyä tuota. Musta tuntuu, että sulla on jotenkin erilainen olo ja se vaivaa mua. Tuntuu, että tulee itsekin jotenkin etäiseksi.

Lue lisää

Sulla nuo enneunet on sitten vähän tarkempia ja tollasia "vahvempia" kuin mulla. Kun mulla siis saatan nähdä jostain päivästä pätkän ja se sitten vaan tapahtuukin. Ei siis mitään traagista, monesti se on vaan jotain että olen koneella tai kavereiden kanssa tms. Ja siis toi mun selitys oli lähinnä tälläsiin tapauksiin. Kun ei sitä oikein voi tuolla selittää että jos näkee unen että jollekin käy jotain ja sitten se tapahtuukin vaikka itse ei ole näkemässä sitä. Kun siis mulla mä olen aina itse siinä tilanteessa sekä siinä "unessa" että oikeassa elämässä. Sen takia uni lainausmerkeissä kun en ole varma olenko minä nähnyt unta vai tekeekö ne aivot vaan tempun.
Noikin on jänniä mitä selitit noista busseista jne. Niitä oon joskus itsekin kokenut ja etenkin äidillä on sellainen taipumus että aina kun se puhuu vaikka jostain tutusta jonka kanssa ei ole ollut vähään aikaan yhteyksissä niin sitten se soittaakin heti. Ihan omituisesti, joskus se selitti jostain entisestä työkaveristaan niin ennen kuin se sai juttua loppuun niin sen puhelin soi ja se oli tietysti se sen entin työkaveri. Ja aina se on ollut vielä niin että se on soittanut vaan sen takia että ei ole pitkään aikaan jutellu, ei siis mitään sellaista minkä voi niin tarkasti tietää etukäteen :D

Ei oikeastaan enää pelota juurikaan mikään. Joskus ehkä kun joku ulko-ovi aukeaa itsestään kun se on ollut huonosti kiinni tai jotain tai sitten jos kuulostaa kuin joku rämistelisi pihalla, silloin saattaa säikähtää ja syke nousta. Tai sitten kun puhuu jostain jännittävästä kavereiden kanssa ja sitten jokin jysähtääkin niin saataa mennä naama valkoseks :D Mutta vaikka ei sillein pelkääkään mitään niin silti kauhuleffat on ihan kauheita, en minä niitä pysty kunnolla katsomaan. Kun sen jälkeen on aina sellainen heikko olo ja sellainen olo että ihan varmasti tapahtuu kohta jotain. Ja alkaa miettiä taas kaikkea pahaa.

Lukiossa laski minullakin numerot, ei vaan jaksanut enää panostaa niin paljoa. Vaikka juuri siellähän se olisi oikeasti pitänyt panostaa :D
En ole saanut numeroiden ansioista koskaan mitään stipendejä tms mutta käytöksestä on palkittu kahdesti. Toinen oli sellainen minkä opettajat valitsi ja toinen sellainen minkä valitsi opettajat ja oppilaat. Niillä oli kai ollu joku äänestys siellä josta ei ollu kerrottu niille jotka oli ehdolla siihen palkintoon. Molemmat oli ala-asteella joskus, ylä-asteella sellaisia ei edes jaettu enää. Vaikka oli sielläkin aina käytös 10...

En oikein tiedä miltä musta tuntuu. Kun toisaalta on kaikki ihan hyvin mutta sitten taas toisaalta edelleen vaeltaa mieli kaikissa noissa mistä ollaan jo puhuttu. Jotenkin ne vaan on siellä ja niitä miettii joka päivä. Lähinnä tähän tyttöön liittyy monia ajatuksia. Kun toisaalta haluis antaa sen vaan olla mutta toisaalta taas jotenkin tuntuu mustasukkaiselta ja sellaiselta jännältä. Että ikään kuin ei haluaisi ollenkaan että se tapais muita jätkiä tai jotain. Ja kun en minä edes tiedä onko se mitenkän tavannut muita tai mitään. En osaa sanoa, ihan ihme fiilikset aina välillä. Ja kun ne vaihtelee niin usein. Ei olla puhutukaan taas vähään aikaan. Mutta jos jollakin fyysisellä asialla vois kuvailla sitä miltä tuntuu niin kai se olisi jokin kivi tms. Siis sellainen joka ei meinaa lähteä millään pois ja joka on sellainen kylmä ja kova. Ihan sekaisin taas. Ja kun tammikuussa pitäis lähteä poiskin osittain niin sekin vähän harmittaa, tuntuu kuin loppuisi aika kesken. Ja silti ei jaksaisi tehdä mitään mitä pitäisi.

Anteeks jos mä oon jotenkin etäiseltä vaikuttanut, ei ole ollut tarkoitus etääntyä tai etäännyttää tai mitään. Enkä halua lopettaa tätä kirjoittamista, eilen vaan oli sellainen jännä väsymys tai jotain että ei tullut mitään mieleen aluksi. Siis ei johtunut siitä etten haluaisi kirjoittaa. Kun kyllä minä haluan ja kirjoitankin aina kun mahdollista. Ja kyllä mä jaksan kirjoittaa, ei tästä mitään vaivaa tai mitään sellaista ole. Vai onko susta kuinka kauan tuntunut että mä olen etäinen? Kun se eilinen oli vähän sellainen jännä päivä ettei pysynyt ajatus kasassa ollenkaan niin saattoi olla sellainen sävy. Mutta siis oon yrittänyt kertoa kyllä ihan kunnolla kaikesta, en sitten tiedä olenko tietämättäni taas alkanut kasaamaan muuria ja jättänyt jotain aina pois..

Kiinnostaako? kirjoitti:

Sulla nuo enneunet on sitten vähän tarkempia ja tollasia "vahvempia" kuin mulla. Kun mulla siis saatan nähdä jostain päivästä pätkän ja se sitten vaan tapahtuukin. Ei siis mitään traagista, monesti se on vaan jotain että olen koneella tai kavereiden kanssa tms. Ja siis toi mun selitys oli lähinnä tälläsiin tapauksiin. Kun ei sitä oikein voi tuolla selittää että jos näkee unen että jollekin käy jotain ja sitten se tapahtuukin vaikka itse ei ole näkemässä sitä. Kun siis mulla mä olen aina itse siinä tilanteessa sekä siinä "unessa" että oikeassa elämässä. Sen takia uni lainausmerkeissä kun en ole varma olenko minä nähnyt unta vai tekeekö ne aivot vaan tempun.
Noikin on jänniä mitä selitit noista busseista jne. Niitä oon joskus itsekin kokenut ja etenkin äidillä on sellainen taipumus että aina kun se puhuu vaikka jostain tutusta jonka kanssa ei ole ollut vähään aikaan yhteyksissä niin sitten se soittaakin heti. Ihan omituisesti, joskus se selitti jostain entisestä työkaveristaan niin ennen kuin se sai juttua loppuun niin sen puhelin soi ja se oli tietysti se sen entin työkaveri. Ja aina se on ollut vielä niin että se on soittanut vaan sen takia että ei ole pitkään aikaan jutellu, ei siis mitään sellaista minkä voi niin tarkasti tietää etukäteen :D

Ei oikeastaan enää pelota juurikaan mikään. Joskus ehkä kun joku ulko-ovi aukeaa itsestään kun se on ollut huonosti kiinni tai jotain tai sitten jos kuulostaa kuin joku rämistelisi pihalla, silloin saattaa säikähtää ja syke nousta. Tai sitten kun puhuu jostain jännittävästä kavereiden kanssa ja sitten jokin jysähtääkin niin saataa mennä naama valkoseks :D Mutta vaikka ei sillein pelkääkään mitään niin silti kauhuleffat on ihan kauheita, en minä niitä pysty kunnolla katsomaan. Kun sen jälkeen on aina sellainen heikko olo ja sellainen olo että ihan varmasti tapahtuu kohta jotain. Ja alkaa miettiä taas kaikkea pahaa.

Lukiossa laski minullakin numerot, ei vaan jaksanut enää panostaa niin paljoa. Vaikka juuri siellähän se olisi oikeasti pitänyt panostaa :D
En ole saanut numeroiden ansioista koskaan mitään stipendejä tms mutta käytöksestä on palkittu kahdesti. Toinen oli sellainen minkä opettajat valitsi ja toinen sellainen minkä valitsi opettajat ja oppilaat. Niillä oli kai ollu joku äänestys siellä josta ei ollu kerrottu niille jotka oli ehdolla siihen palkintoon. Molemmat oli ala-asteella joskus, ylä-asteella sellaisia ei edes jaettu enää. Vaikka oli sielläkin aina käytös 10...

En oikein tiedä miltä musta tuntuu. Kun toisaalta on kaikki ihan hyvin mutta sitten taas toisaalta edelleen vaeltaa mieli kaikissa noissa mistä ollaan jo puhuttu. Jotenkin ne vaan on siellä ja niitä miettii joka päivä. Lähinnä tähän tyttöön liittyy monia ajatuksia. Kun toisaalta haluis antaa sen vaan olla mutta toisaalta taas jotenkin tuntuu mustasukkaiselta ja sellaiselta jännältä. Että ikään kuin ei haluaisi ollenkaan että se tapais muita jätkiä tai jotain. Ja kun en minä edes tiedä onko se mitenkän tavannut muita tai mitään. En osaa sanoa, ihan ihme fiilikset aina välillä. Ja kun ne vaihtelee niin usein. Ei olla puhutukaan taas vähään aikaan. Mutta jos jollakin fyysisellä asialla vois kuvailla sitä miltä tuntuu niin kai se olisi jokin kivi tms. Siis sellainen joka ei meinaa lähteä millään pois ja joka on sellainen kylmä ja kova. Ihan sekaisin taas. Ja kun tammikuussa pitäis lähteä poiskin osittain niin sekin vähän harmittaa, tuntuu kuin loppuisi aika kesken. Ja silti ei jaksaisi tehdä mitään mitä pitäisi.

Anteeks jos mä oon jotenkin etäiseltä vaikuttanut, ei ole ollut tarkoitus etääntyä tai etäännyttää tai mitään. Enkä halua lopettaa tätä kirjoittamista, eilen vaan oli sellainen jännä väsymys tai jotain että ei tullut mitään mieleen aluksi. Siis ei johtunut siitä etten haluaisi kirjoittaa. Kun kyllä minä haluan ja kirjoitankin aina kun mahdollista. Ja kyllä mä jaksan kirjoittaa, ei tästä mitään vaivaa tai mitään sellaista ole. Vai onko susta kuinka kauan tuntunut että mä olen etäinen? Kun se eilinen oli vähän sellainen jännä päivä ettei pysynyt ajatus kasassa ollenkaan niin saattoi olla sellainen sävy. Mutta siis oon yrittänyt kertoa kyllä ihan kunnolla kaikesta, en sitten tiedä olenko tietämättäni taas alkanut kasaamaan muuria ja jättänyt jotain aina pois..

Lue lisää

Tiedän muuten kokemuksesta, että se on tosi hirveä tunne, kun tuntuu, että loppuu aika kesken. Usko, kun sanon että siitä ajatuksesta pitää luopua, niin helpottaa kummasti. Sellaisella ajatuksella vaan luo itselleen jotain ahdistavaa vankilaa. Päästä nyt irti siitä murehtimisesta, että aika loppuu. Ei se mihinkään lopu. Tietysti tulee joitain juhlapyhiä ja sitten se tammikuu, mutta älä oikeasti mieti niitä niin. Ja siis olen todellakin tosissani, että et saa ajatella niin. Se pahentaa oloa tosi paljon, tiedän kokemuksesta, kun joskus ennakoin ja pelkäsin, että jonain tiettynä päivänä tapahtuu jotain ja sitten oma käytös meni niin huonoksi ja ahdistuneeksi, että ehkä sillä osaltani aiheutinkin sen, että se paha tapahtui. Joten ota nyt vaan ihan rauhassa. Jos voit kertoa, että millä tavoin se ajan loppumis-tuntemus ahdistaa, niin se voisi vähän auttaa. Ja en voi oikeasti tarpeeksi painottaa, että sellainen tuntemus on todella tuhoavaa. Olet niin kuin vankilassa ajan kanssa. Joten voisitko ajatella, että aina tulee helmikuu ja niin edelleen. Ei kai se nyt mitään muuta, että sun pitää lähteä osittain poiskin, tuuthan sä aina takaisinkin? Jos tuota asiaa ei nyt käsittele, niin sun olo menee vaan pahemmaksi, kun joulupyhät lähestyy ja uusi vuosi lähestyy ja tammikuu lähestyy. Toivon todella, että uskot mua, että ei ole hyvä tunne ja se pitää muuttaa, ettei olo mene pahaksi. Jos sä haluat vaikka avata sitä asiaa niin, että kertoisit, että mitä pahaa sun ajatuksien mielestä tapahtuu, kun joudut lähtemään poiskin? Mitä sun olisi pitänyt jaksaa tehdä? Mikä muuttuu niin, että sitä ei voi tehdä myöhemmin sitten?

Musta on tuntunut jo vähän aikaa siltä, että olet etäinen. Ehkä tämän viikon ajan. En nyt kauhean tarkasti osaa sanoa, mutta joitain päiviä. Ehkä maanantaista asti jotenkin. Mutta siis juuri tuolta musta tuntuu, mitä sanoit, että olet kertonut kyllä kunnolla kaikesta (josta olen iloinen), mutta että olet tainnut alkaa kasamaan muuria ympärillesi ja varmasti jättänytkin jotain aina pois. Ja sitten musta tuntuu myös juuri siltä mitä sanoit, että sulla on joku sellainen kivi sisälläsi, jotain sellaista tietynlaista lukkiutuneisuuttakin ja että itse olisit jotenkin hukassa sen kanssa sillä tavalla, että et tiedä mitä tehdä, jotta sun olo menisi helpommaksi. Ja sen takia vähän vetäydyt negatiivisempiin ajatuksiin, joita ehkä olet jonkun verran multa peittänytkin ja kirjoitellut vaan positiiviseen sävyyn. Ja kun en oikeasti haluaisi, että sä peität ajatuksiasi ja kun ei sun tarvitse aina olla iloinen vaan voit kirjoittaa vaikka vituttaisi kuinka tai olisit ihan masentunut tai turta, niin voit kertoa juuri siten kuin tuntuu. En haluaisi, että yrität peittää pahaa oloa. Ja kun sulla on sitä masentuneisuutta, niin varmaan sulla on aika jatkuvastikin sitä pahaa oloa, niin me voidaan aina puhua siitä. Eikä mua haittaa ollenkaan, vaikka jauhettaisi samoista asioista, koska mä vaan haluan kuulla miltä susta tuntuu.
Ja siis myönnän, että todellakin tuntui siltä, että kasaat muuria ympärillesi ja säikähdin sitä niin, että tuli hetkeksi vaan halu karata, vaikka en sitä olisi tehnytkään, mutta sun etääntyminen tuntui niin pelottavalta. Nyt tuntuu jo paremmalta, kun voi puhua asioista, mutta siis säikähdin sitä aika paljon ja tuntui, että alan itsekin etääntyä. Enkä mä oikeasti halua etääntyä.
Ja se muuri mikä meidän välille nyt tuntuu vähän tulleen on juuri sellainen näkymätön, että kuitenkin kerrot avoimesti monesta asiasta, mutta sitten ehkä sulkeudut toisista asioista ja jotenkin pidät kaukana.
Ja ymmärrän kyllä sen, että ihmiset kasaa helposti muureja. Mäkin teen niitä joskus. Haluaisin vain pyytää, että älä mene muurin taakse, kun säikähdän sitä ja alan itsekin vaan etääntyä. Jos sä vaan haluat kertoa, niin toivoisin, että osaisit sanoa, että miksi tuntuu siltä, että olet vähän alkanut kasaamaan sitä? Ehkä sulla on stressiä siitä ajan loppumisesta ja sellaisesta, mutta toivoisin, että kertoisit jos vaikka olen sanonut jotain tyhmää, tai jotkin asiat on jääneet epäselviksi tai ihan mitä tahansa. Että onko sulla muuten jotenkin stressiä tai pahaa oloa että se aiheuttaa sitä?

Kiinnostaako? kirjoitti:

Sulla nuo enneunet on sitten vähän tarkempia ja tollasia "vahvempia" kuin mulla. Kun mulla siis saatan nähdä jostain päivästä pätkän ja se sitten vaan tapahtuukin. Ei siis mitään traagista, monesti se on vaan jotain että olen koneella tai kavereiden kanssa tms. Ja siis toi mun selitys oli lähinnä tälläsiin tapauksiin. Kun ei sitä oikein voi tuolla selittää että jos näkee unen että jollekin käy jotain ja sitten se tapahtuukin vaikka itse ei ole näkemässä sitä. Kun siis mulla mä olen aina itse siinä tilanteessa sekä siinä "unessa" että oikeassa elämässä. Sen takia uni lainausmerkeissä kun en ole varma olenko minä nähnyt unta vai tekeekö ne aivot vaan tempun.
Noikin on jänniä mitä selitit noista busseista jne. Niitä oon joskus itsekin kokenut ja etenkin äidillä on sellainen taipumus että aina kun se puhuu vaikka jostain tutusta jonka kanssa ei ole ollut vähään aikaan yhteyksissä niin sitten se soittaakin heti. Ihan omituisesti, joskus se selitti jostain entisestä työkaveristaan niin ennen kuin se sai juttua loppuun niin sen puhelin soi ja se oli tietysti se sen entin työkaveri. Ja aina se on ollut vielä niin että se on soittanut vaan sen takia että ei ole pitkään aikaan jutellu, ei siis mitään sellaista minkä voi niin tarkasti tietää etukäteen :D

Ei oikeastaan enää pelota juurikaan mikään. Joskus ehkä kun joku ulko-ovi aukeaa itsestään kun se on ollut huonosti kiinni tai jotain tai sitten jos kuulostaa kuin joku rämistelisi pihalla, silloin saattaa säikähtää ja syke nousta. Tai sitten kun puhuu jostain jännittävästä kavereiden kanssa ja sitten jokin jysähtääkin niin saataa mennä naama valkoseks :D Mutta vaikka ei sillein pelkääkään mitään niin silti kauhuleffat on ihan kauheita, en minä niitä pysty kunnolla katsomaan. Kun sen jälkeen on aina sellainen heikko olo ja sellainen olo että ihan varmasti tapahtuu kohta jotain. Ja alkaa miettiä taas kaikkea pahaa.

Lukiossa laski minullakin numerot, ei vaan jaksanut enää panostaa niin paljoa. Vaikka juuri siellähän se olisi oikeasti pitänyt panostaa :D
En ole saanut numeroiden ansioista koskaan mitään stipendejä tms mutta käytöksestä on palkittu kahdesti. Toinen oli sellainen minkä opettajat valitsi ja toinen sellainen minkä valitsi opettajat ja oppilaat. Niillä oli kai ollu joku äänestys siellä josta ei ollu kerrottu niille jotka oli ehdolla siihen palkintoon. Molemmat oli ala-asteella joskus, ylä-asteella sellaisia ei edes jaettu enää. Vaikka oli sielläkin aina käytös 10...

En oikein tiedä miltä musta tuntuu. Kun toisaalta on kaikki ihan hyvin mutta sitten taas toisaalta edelleen vaeltaa mieli kaikissa noissa mistä ollaan jo puhuttu. Jotenkin ne vaan on siellä ja niitä miettii joka päivä. Lähinnä tähän tyttöön liittyy monia ajatuksia. Kun toisaalta haluis antaa sen vaan olla mutta toisaalta taas jotenkin tuntuu mustasukkaiselta ja sellaiselta jännältä. Että ikään kuin ei haluaisi ollenkaan että se tapais muita jätkiä tai jotain. Ja kun en minä edes tiedä onko se mitenkän tavannut muita tai mitään. En osaa sanoa, ihan ihme fiilikset aina välillä. Ja kun ne vaihtelee niin usein. Ei olla puhutukaan taas vähään aikaan. Mutta jos jollakin fyysisellä asialla vois kuvailla sitä miltä tuntuu niin kai se olisi jokin kivi tms. Siis sellainen joka ei meinaa lähteä millään pois ja joka on sellainen kylmä ja kova. Ihan sekaisin taas. Ja kun tammikuussa pitäis lähteä poiskin osittain niin sekin vähän harmittaa, tuntuu kuin loppuisi aika kesken. Ja silti ei jaksaisi tehdä mitään mitä pitäisi.

Anteeks jos mä oon jotenkin etäiseltä vaikuttanut, ei ole ollut tarkoitus etääntyä tai etäännyttää tai mitään. Enkä halua lopettaa tätä kirjoittamista, eilen vaan oli sellainen jännä väsymys tai jotain että ei tullut mitään mieleen aluksi. Siis ei johtunut siitä etten haluaisi kirjoittaa. Kun kyllä minä haluan ja kirjoitankin aina kun mahdollista. Ja kyllä mä jaksan kirjoittaa, ei tästä mitään vaivaa tai mitään sellaista ole. Vai onko susta kuinka kauan tuntunut että mä olen etäinen? Kun se eilinen oli vähän sellainen jännä päivä ettei pysynyt ajatus kasassa ollenkaan niin saattoi olla sellainen sävy. Mutta siis oon yrittänyt kertoa kyllä ihan kunnolla kaikesta, en sitten tiedä olenko tietämättäni taas alkanut kasaamaan muuria ja jättänyt jotain aina pois..

Lue lisää

Se kivi saattaa ehkä kanssa mennä kylmemmäksi, jos ei anna kenenkään koskea ja lämmittää. Sulkeutuminen varmaan vähän pahentaa sitä. Ja luulen, että siihen auttaisi vähän myös se ajatus, että aika ei lopu. Sekin on aina ehkä vähän itseään toteuttavaa, jos ajattelee että se loppuu. Pitää ottaa vaan asenne, että ei lopu ja tehdä se selväksi itselle ja muille. Eikö niin?
Tää on taas ikävä asia puhua ja sanoa, enkä haluaisi tällaisista jauhaa, mutta kerron nyt silti, jos se voisi jotenkin auttaa, vaikka varmaan voi ärsyttääkin. Mutta siis mun tapauksessa olen viettänyt aikaani yhden miehen kanssa sen ihmisen jälkeen. En ole tainnut edes kertaakaan koskea muihin miehiin. Paitsi joitain vanhoja ihmisiä olen kätellyt. Ja siis se yksi mies puhuu usein kuinka näkee, että se ihminen jonka kanssa mulla meni asiat pieleen, merkitsee mulle paljon ja edelleen merkitsee. Se näkee sen, että mulla velloo joskus pahaa oloa sisällä, kun olen yrittänyt olla etäinen siihen ihmiseen ja on hyväksynyt, että vain se toinen ihminen pystyy vaikuttamaan muhun ja auttamaan siihen. Se ajattelee, että se toinen ihminen on täydellinen ja että hän ei voi koskaan vastata sitä. Se sanoo usein jotain sellaista, että "anteeksi etten ole täydellinen niin kuin se toinen". En puhu asioista kauheasti, se on päätellyt tunteistani, surusta, pahasta olosta, unohtamisen vaikeudesta ja sellaisesta nuo asiat. Olen ollut aika rehellinen omista tuntemuksistani eikä mene mitenkään huonosti, kun aina voi puhua. Mutta halusin nyt vaan kertoa, että ehkä ei tarvisi tuntea mustasukkaisuutta, koska tietyllä tavalla muut ihmiset voi olla joskus kateellisiakin jostain yhteydestä, vaikka ei pahasti mutta joskus toivoa itseään juuri sen toisen paikalle, vaikka ovatkin enemmän läsnä itsenään.
Olen todella pahoillani, että kerroin tämän jos se loukkaa ja antaa vääriä viestejä, mutta halusin vaan vähän yrittää avata sitä mustasukkaisuustunnetta. Kun on tuntunut vaan joskus niin oudolta. Kun mun elämässä kaikista ihmisistä ihmiset on olleet kaikkein kateellisempia sille ihmiselle, josta kerroin. Ja siis itse kyllä tiedän, että ei olisi kannattanut olla, koska sen osa ei ollut helppo koskaan. Mutta niin on ollut. Kun joskus monta vuotta sitten sanoin jollekin, joka jotain ehdotteli aina, että en halua mitään, kun on keskeneräiseltä tuntuvia asioita ja tunteita yhteen ihmiseen, niin se sanoi olevansa sille ihmiselle hyvin kateellinen. Ja tuo mainitsemani mies on myös sanonut joskus niin. Samoin yksi entinen kaveri, vaikka ei ääneen sanonutkaan. Kun se ihminen on rakentanut tietynlaisen oman muurinsa mun sisälle ja siellä on jokin aidattu kohta, mihin kukaan muu ei ole pystynyt koskea. On ne aidat rapistuneet, mutta vielä ne on pystyssä.
Mutta haluan sanoa tuohon mustasukkaisuusjuttuun kyllä ihan oikeasti sen, että ei kukaan kaipaa tavata mitään muita miehiä, kun rakastuu. Rakastuminen siis saa aikaan sellaisen tunteen, että ei olisi mitään väliä, vaikka se rakastettu olisi ainut mies maanpäällä eikä koskaan enää näkisi muita miehiä. Se tunne on sellainen.
Ne asiat on tosi vaikeita, kun ei ole mitään selkeää, mutta jos saisit jotenkin kiinni ajatuksista ja saisit siitä helpotusta. Kun ei kukaan halua tahallaan aiheuttaa toiselle mustasukkaisuutta ja varmasti tekisi kaikkensa, jotta voisi auttaa ja helpottaa sitä oloa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Sulla nuo enneunet on sitten vähän tarkempia ja tollasia "vahvempia" kuin mulla. Kun mulla siis saatan nähdä jostain päivästä pätkän ja se sitten vaan tapahtuukin. Ei siis mitään traagista, monesti se on vaan jotain että olen koneella tai kavereiden kanssa tms. Ja siis toi mun selitys oli lähinnä tälläsiin tapauksiin. Kun ei sitä oikein voi tuolla selittää että jos näkee unen että jollekin käy jotain ja sitten se tapahtuukin vaikka itse ei ole näkemässä sitä. Kun siis mulla mä olen aina itse siinä tilanteessa sekä siinä "unessa" että oikeassa elämässä. Sen takia uni lainausmerkeissä kun en ole varma olenko minä nähnyt unta vai tekeekö ne aivot vaan tempun.
Noikin on jänniä mitä selitit noista busseista jne. Niitä oon joskus itsekin kokenut ja etenkin äidillä on sellainen taipumus että aina kun se puhuu vaikka jostain tutusta jonka kanssa ei ole ollut vähään aikaan yhteyksissä niin sitten se soittaakin heti. Ihan omituisesti, joskus se selitti jostain entisestä työkaveristaan niin ennen kuin se sai juttua loppuun niin sen puhelin soi ja se oli tietysti se sen entin työkaveri. Ja aina se on ollut vielä niin että se on soittanut vaan sen takia että ei ole pitkään aikaan jutellu, ei siis mitään sellaista minkä voi niin tarkasti tietää etukäteen :D

Ei oikeastaan enää pelota juurikaan mikään. Joskus ehkä kun joku ulko-ovi aukeaa itsestään kun se on ollut huonosti kiinni tai jotain tai sitten jos kuulostaa kuin joku rämistelisi pihalla, silloin saattaa säikähtää ja syke nousta. Tai sitten kun puhuu jostain jännittävästä kavereiden kanssa ja sitten jokin jysähtääkin niin saataa mennä naama valkoseks :D Mutta vaikka ei sillein pelkääkään mitään niin silti kauhuleffat on ihan kauheita, en minä niitä pysty kunnolla katsomaan. Kun sen jälkeen on aina sellainen heikko olo ja sellainen olo että ihan varmasti tapahtuu kohta jotain. Ja alkaa miettiä taas kaikkea pahaa.

Lukiossa laski minullakin numerot, ei vaan jaksanut enää panostaa niin paljoa. Vaikka juuri siellähän se olisi oikeasti pitänyt panostaa :D
En ole saanut numeroiden ansioista koskaan mitään stipendejä tms mutta käytöksestä on palkittu kahdesti. Toinen oli sellainen minkä opettajat valitsi ja toinen sellainen minkä valitsi opettajat ja oppilaat. Niillä oli kai ollu joku äänestys siellä josta ei ollu kerrottu niille jotka oli ehdolla siihen palkintoon. Molemmat oli ala-asteella joskus, ylä-asteella sellaisia ei edes jaettu enää. Vaikka oli sielläkin aina käytös 10...

En oikein tiedä miltä musta tuntuu. Kun toisaalta on kaikki ihan hyvin mutta sitten taas toisaalta edelleen vaeltaa mieli kaikissa noissa mistä ollaan jo puhuttu. Jotenkin ne vaan on siellä ja niitä miettii joka päivä. Lähinnä tähän tyttöön liittyy monia ajatuksia. Kun toisaalta haluis antaa sen vaan olla mutta toisaalta taas jotenkin tuntuu mustasukkaiselta ja sellaiselta jännältä. Että ikään kuin ei haluaisi ollenkaan että se tapais muita jätkiä tai jotain. Ja kun en minä edes tiedä onko se mitenkän tavannut muita tai mitään. En osaa sanoa, ihan ihme fiilikset aina välillä. Ja kun ne vaihtelee niin usein. Ei olla puhutukaan taas vähään aikaan. Mutta jos jollakin fyysisellä asialla vois kuvailla sitä miltä tuntuu niin kai se olisi jokin kivi tms. Siis sellainen joka ei meinaa lähteä millään pois ja joka on sellainen kylmä ja kova. Ihan sekaisin taas. Ja kun tammikuussa pitäis lähteä poiskin osittain niin sekin vähän harmittaa, tuntuu kuin loppuisi aika kesken. Ja silti ei jaksaisi tehdä mitään mitä pitäisi.

Anteeks jos mä oon jotenkin etäiseltä vaikuttanut, ei ole ollut tarkoitus etääntyä tai etäännyttää tai mitään. Enkä halua lopettaa tätä kirjoittamista, eilen vaan oli sellainen jännä väsymys tai jotain että ei tullut mitään mieleen aluksi. Siis ei johtunut siitä etten haluaisi kirjoittaa. Kun kyllä minä haluan ja kirjoitankin aina kun mahdollista. Ja kyllä mä jaksan kirjoittaa, ei tästä mitään vaivaa tai mitään sellaista ole. Vai onko susta kuinka kauan tuntunut että mä olen etäinen? Kun se eilinen oli vähän sellainen jännä päivä ettei pysynyt ajatus kasassa ollenkaan niin saattoi olla sellainen sävy. Mutta siis oon yrittänyt kertoa kyllä ihan kunnolla kaikesta, en sitten tiedä olenko tietämättäni taas alkanut kasaamaan muuria ja jättänyt jotain aina pois..

Lue lisää

Mua on joskus melkein itkettänyt se kuinka älyttömättömän mitättömiltä kaikki satunnaiset miehet tuntu ja sitten taas kuinka paljon toisen mieli voi vaan pahoittua. Kun en koskaan ole pussannutkaan ketään satunnaista miestä ja aina yritän mahdollisimman kiltisti ja nopeasti karkuun vaan. Ikinä en ole antanut kenenkään myöskään olettaa mitään. Olen yrittänyt vaan olla kohtelias ja aika viileä. Vaikea tietty välillä sitä uskoa, koska joskus on outoja tilanteita, mutta en mä koskaan edes osaisi tutustua mihinkään satunnaiseen ihmiseen, en edes halua.
Tuntuu jotenkin pahalta, kun haluaisin voida kertoa jotain, mikä auttaisi sua, mutta en vaan tiedä miten voisin auttaa. Kun ei kenenkään pitäisi joutua kestämään sitä, että tuntuu mustasukkaiselta, se on aika raskas tunne. Vaikka se onkin positiivista, että välität.
Ja omasta tapauksesta voin sanoa, että mustasukkaisuus on sillä tavalla mulle tosi tärkeä tuntemus, että tuntuu että tekisin mitä vain, jotta saisin sen toisesta lievitettyä. En halua, että siinä joutuu olemaan. Ja juuri kun epäonnistuin joskus kertomaan ja auttamaan. Mutta oikeasti teen jo nyt niin, että en edes katso vaikka luokkakavereita päin, jotka on poikia. Ja olen saanut koulusta tosi kivoja tyttökavereita ja vietän aina niiden kanssa aikaa. En koskaan mene poikien kanssa samaan ryhmään ja niin edelleen. Tuntui, että mulle jäi ehkä joku trauma jostain tapahtumista, että aiheutin mustasukkaisuutta vaikka en halunnut tehdä niin. Nyt sitten tarkkailen aina jatkuvasti sitä miten olen ja käyttäydyn ja että voisinko olla vieläkin etäisempi. Se oikeasti vaivaa mua tosi paljon, että aiheutin toisessa sellaisen tunteen enkä yrittänyt korjata tai auttaa.
Ei tämä mikään varmaan mitenkään auttanut, mutta halusin vaan jotain sanoa, kun se velloo mun sisällä pahana olona, että en joskus tajunnut auttaa ja olla selkeämpi.
Millaiset asiat tai ajatukset sitä mustasukkaisuutta pahiten sitten aiheuttaa?

Joo mä en kanssa noita kauhuleffoja kestä. Säikähtelen kesken niitä tosi pahasti ja sitten olen ihan tärisevä niiden jälkeen enkä saa unta ollenkaan. Enkä seuraavana yönäkään :) Mä katselin kyllä jotain Screamiä joskus nuorena ja muistan kyllä, että se oli ihan sairaan pelottavaa, vaikka se onkin ihan huono. Mutta ehkä siitä on jäänyt jotkut kauhunkestämättömyysolot. Liian pelottavaa. Mutta esim. mun sisko pakottaa aina katsomaan niitä, kun se sitten nauraa, kun menen huovan alle piiloon.
En tajua, miksi pitää tahallaan tehdä sellainen ahdistunut olo itselleen. Varmasti nousee ahdistavia ajatuksia niiden jälkeen, niin mullakin.
Tykkään muutenkin oikeastaan vaan kaikista oudoista leffoista. Ei nyt pelkästään mistään David Lynchistä, mutta kaikista muistakin oudoista. Mistä lie taide-elokuvista.

Jotenkin ihanaa, että olet ollut noin hyväkäytöksinen ja kiltti :) Mä oon kyllä saanut hymytyttöpatsaan joskus, niin ehkä se on niin kuin käytöspalkinto. Se oli muistaakseni kuudennella luokalla. Oon ilmeisesti pahimmat teinivuodetkin mennyt ihan kunnialla :)

Kiinnostaako? kirjoitti:

Sulla nuo enneunet on sitten vähän tarkempia ja tollasia "vahvempia" kuin mulla. Kun mulla siis saatan nähdä jostain päivästä pätkän ja se sitten vaan tapahtuukin. Ei siis mitään traagista, monesti se on vaan jotain että olen koneella tai kavereiden kanssa tms. Ja siis toi mun selitys oli lähinnä tälläsiin tapauksiin. Kun ei sitä oikein voi tuolla selittää että jos näkee unen että jollekin käy jotain ja sitten se tapahtuukin vaikka itse ei ole näkemässä sitä. Kun siis mulla mä olen aina itse siinä tilanteessa sekä siinä "unessa" että oikeassa elämässä. Sen takia uni lainausmerkeissä kun en ole varma olenko minä nähnyt unta vai tekeekö ne aivot vaan tempun.
Noikin on jänniä mitä selitit noista busseista jne. Niitä oon joskus itsekin kokenut ja etenkin äidillä on sellainen taipumus että aina kun se puhuu vaikka jostain tutusta jonka kanssa ei ole ollut vähään aikaan yhteyksissä niin sitten se soittaakin heti. Ihan omituisesti, joskus se selitti jostain entisestä työkaveristaan niin ennen kuin se sai juttua loppuun niin sen puhelin soi ja se oli tietysti se sen entin työkaveri. Ja aina se on ollut vielä niin että se on soittanut vaan sen takia että ei ole pitkään aikaan jutellu, ei siis mitään sellaista minkä voi niin tarkasti tietää etukäteen :D

Ei oikeastaan enää pelota juurikaan mikään. Joskus ehkä kun joku ulko-ovi aukeaa itsestään kun se on ollut huonosti kiinni tai jotain tai sitten jos kuulostaa kuin joku rämistelisi pihalla, silloin saattaa säikähtää ja syke nousta. Tai sitten kun puhuu jostain jännittävästä kavereiden kanssa ja sitten jokin jysähtääkin niin saataa mennä naama valkoseks :D Mutta vaikka ei sillein pelkääkään mitään niin silti kauhuleffat on ihan kauheita, en minä niitä pysty kunnolla katsomaan. Kun sen jälkeen on aina sellainen heikko olo ja sellainen olo että ihan varmasti tapahtuu kohta jotain. Ja alkaa miettiä taas kaikkea pahaa.

Lukiossa laski minullakin numerot, ei vaan jaksanut enää panostaa niin paljoa. Vaikka juuri siellähän se olisi oikeasti pitänyt panostaa :D
En ole saanut numeroiden ansioista koskaan mitään stipendejä tms mutta käytöksestä on palkittu kahdesti. Toinen oli sellainen minkä opettajat valitsi ja toinen sellainen minkä valitsi opettajat ja oppilaat. Niillä oli kai ollu joku äänestys siellä josta ei ollu kerrottu niille jotka oli ehdolla siihen palkintoon. Molemmat oli ala-asteella joskus, ylä-asteella sellaisia ei edes jaettu enää. Vaikka oli sielläkin aina käytös 10...

En oikein tiedä miltä musta tuntuu. Kun toisaalta on kaikki ihan hyvin mutta sitten taas toisaalta edelleen vaeltaa mieli kaikissa noissa mistä ollaan jo puhuttu. Jotenkin ne vaan on siellä ja niitä miettii joka päivä. Lähinnä tähän tyttöön liittyy monia ajatuksia. Kun toisaalta haluis antaa sen vaan olla mutta toisaalta taas jotenkin tuntuu mustasukkaiselta ja sellaiselta jännältä. Että ikään kuin ei haluaisi ollenkaan että se tapais muita jätkiä tai jotain. Ja kun en minä edes tiedä onko se mitenkän tavannut muita tai mitään. En osaa sanoa, ihan ihme fiilikset aina välillä. Ja kun ne vaihtelee niin usein. Ei olla puhutukaan taas vähään aikaan. Mutta jos jollakin fyysisellä asialla vois kuvailla sitä miltä tuntuu niin kai se olisi jokin kivi tms. Siis sellainen joka ei meinaa lähteä millään pois ja joka on sellainen kylmä ja kova. Ihan sekaisin taas. Ja kun tammikuussa pitäis lähteä poiskin osittain niin sekin vähän harmittaa, tuntuu kuin loppuisi aika kesken. Ja silti ei jaksaisi tehdä mitään mitä pitäisi.

Anteeks jos mä oon jotenkin etäiseltä vaikuttanut, ei ole ollut tarkoitus etääntyä tai etäännyttää tai mitään. Enkä halua lopettaa tätä kirjoittamista, eilen vaan oli sellainen jännä väsymys tai jotain että ei tullut mitään mieleen aluksi. Siis ei johtunut siitä etten haluaisi kirjoittaa. Kun kyllä minä haluan ja kirjoitankin aina kun mahdollista. Ja kyllä mä jaksan kirjoittaa, ei tästä mitään vaivaa tai mitään sellaista ole. Vai onko susta kuinka kauan tuntunut että mä olen etäinen? Kun se eilinen oli vähän sellainen jännä päivä ettei pysynyt ajatus kasassa ollenkaan niin saattoi olla sellainen sävy. Mutta siis oon yrittänyt kertoa kyllä ihan kunnolla kaikesta, en sitten tiedä olenko tietämättäni taas alkanut kasaamaan muuria ja jättänyt jotain aina pois..

Lue lisää

Sun isä tuntuu asennoituvan suhun kyllä vähän oudosti. En tiedä yrittääkö se sitten sun kustannuksella olla muka jotenkin hauska. Että sen mielestä se saa käyttää sua välineenä sellaiseen, kun olet sen lapsi. Äiti ainakin välillä suhtautuu muhun ihan kuin omaisuuteensa, vaan koska olen sen lapsi. Tuo on varmaan vielä ärsyttävämpää, jos se vääntää sun sanoja ja sitten levittelee juttujaan. Miten sä oikein kestät sitä, voi raukkaa. Ihan sairaan ikävää, että se tekee sulle sellaista, varmaan jo pienemmästäkin hermo menee, mutta jos se vielä vaan toistelee niitä ja jatkuvasti tekee tuollaista. Onneksi sen käytöksestä varmasti näkee muut läpi. Jo se, että yrittää saada muut nauramaan toiselle kertoo kyllä että vikaa on siinä itsessään. Onko se ollut sulle samanlainen ihan pienestä asti vai vasta myöhemmin? Mutta onneksi sulla on noin hyvät välit äitiisi :) Olen siitä iloinen. Ja oikeesti se on monella tavalla tärkeää, että on läheiset välit edes jompaan kumpaan vanhempaan. Että onneksi sulla on ja mullakin on. Meillä on muuten molemmilla sitten juuri siihen toista sukupuolta olevaan vanhempaan, ehkä sekin on tärkeää.
Mulla siis äiti ihan suoraan pilasi mun ja isän välit. Pakotti valehtelemaan sille ja koko ajan selitti kaikkea paskaa siitä ja kaikkea vastaavaa, vaikka äiti petti isää. Olen siitä nykyään ihan varma. Lapsena en tiennyt. Ja silti se vieläkin jauhaa kuinka isä on ollut sille muka kamala, kun on kerran suutuksissaan ja jatkuvasti mustasukkaiseksi tahallaan tehtynä tönäissyt äidin ovesta pihalle ja laittanut oven lukkoon. Joo ja se pääsi takaovesta sisälle, että ei se ollut kuin suuttuneisuuden ilmaus ja minusta ihan oikeutettu, äiti on ollut sille aivan täysi paskakasa suoraan sanottuna. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta ärsyttää miettiä jotain asioita, mitä se on tehnyt.

Nuo sun lapsuusmuistot kuulostaa aika surullisilta. Tuo tuntuu jotenkin tosi kamalalta tunteelta, että jo lapsena se on ollut niin etäinen että olet ajatellut, että jos se ei olekaan sun isä. Mä olen pahoillani, että en tuntunut siltä, ei varmasti ole ollut kiva tunne. Jotenkin outoa se, että ei ole kotona, kun siitä jää varmasti lapsille ikäviä muistoja. Sekin tuntuu sun puolesta pahalta. Mäkin muuten odotin lapsena sitä, että äiti lähtee pois, kun sitten leikittiin isän kanssa kaikkia leikkejä, että se repi sanomalehdistä suikaleita ihan kauhean kasan ja sain pyöriä niissä ja heitellä niitä ympäri olohuonetta, kun äiti sitten suuttui aina ihan sairaasti, kun minä olin ihan painomusteessa ja sanomalehtiä ympäri taloa. Musta on joku sellainen valokuvakin kun seison sellaisessa kasassa ihan musteessa ja näytän siltä, että on juuri sanottu, että olen tuhma. Siitä tulee ihan hauskoja muistoja mieleen :D Mä aina tykkäsin iskän keksimistä leikeistä ihan hulluna ja äiti aina suuttui niistä.
En tiedä onko siitä jäänyt se lapsettamisjuttu, että aina kun joku on liian vakava, niin lapsettaisi lisää vaan. Kun aina leikittiin isän kanssa niitä uudelleen heti kun äiti lähti johonkin :)

Enneunissakin on varmaan juuri sellaisia eroja, että mistä niitä näkee, niin kuin kaikessa muussakin. Kun mulla ne on juuri yleensä sellaisia, että olen unessa paikalla niissä, mutta en oikeassa elämässä. Ensimmäisessä sellaisessa tajusinkin sen siitä, että se todella pitää paikkansa, kun olin siinä kaapissa. (Olin kaapissa :D En siis ollut Kaapissa, en ole kaapissa.) Siis piilossa kaapissa ja sitten luin, että kun se oikeasti tapahtui, niin ihmiset oli piiloutuneet kaappiin ja kaikki millaisia joku huusi oli unessa kanssa samoja ja näin jostain kaapin raosta kun se huusi niitä lauseita ja niin edelleen.
Sun äidillä voi olla myös vahva henkinen yhteys ihmisiin, että se vaistoaa sen kun ne ajattelee sitä ja ehkä tietynlaista ennakointijuttuakin, kun jos se juuri tapahtuu vielä niin, että ne soittaa. Mullakin kyllä välillä käy niin, että otan puhelimen juuri ennen käteen kun se soi. Ja ainakin neljä kertaa olen tullut tänne palstalle nopeasti vilkaisemaan juuri samaan aikaan, kun olet lähettänyt viestin. Siis kello on ollut ihan samalla minuutilla. Joskus kyllä niinkin päin, että olin juuri lähtenyt, niin kuin tänään. Muistan, että lähdin minuuttia aikaisemmin tekemään jotain muuta. Kai sekin jotain pieleen mennyttä ennakointia on :)
Mutta kannattaa aina vaan kiinnittää enemmän huomiota noihin tuollaisiin bussijuttuihin, kun sitten niistä alkaa pikkuhiljaa saamaan enemmän kiinni ja niitä tapahtuu ihan joka päivä.

Mutta ehkä mä menen nyt nukkumaan, hyvää yötä :)

................... kirjoitti:

Sun isä tuntuu asennoituvan suhun kyllä vähän oudosti. En tiedä yrittääkö se sitten sun kustannuksella olla muka jotenkin hauska. Että sen mielestä se saa käyttää sua välineenä sellaiseen, kun olet sen lapsi. Äiti ainakin välillä suhtautuu muhun ihan kuin omaisuuteensa, vaan koska olen sen lapsi. Tuo on varmaan vielä ärsyttävämpää, jos se vääntää sun sanoja ja sitten levittelee juttujaan. Miten sä oikein kestät sitä, voi raukkaa. Ihan sairaan ikävää, että se tekee sulle sellaista, varmaan jo pienemmästäkin hermo menee, mutta jos se vielä vaan toistelee niitä ja jatkuvasti tekee tuollaista. Onneksi sen käytöksestä varmasti näkee muut läpi. Jo se, että yrittää saada muut nauramaan toiselle kertoo kyllä että vikaa on siinä itsessään. Onko se ollut sulle samanlainen ihan pienestä asti vai vasta myöhemmin? Mutta onneksi sulla on noin hyvät välit äitiisi :) Olen siitä iloinen. Ja oikeesti se on monella tavalla tärkeää, että on läheiset välit edes jompaan kumpaan vanhempaan. Että onneksi sulla on ja mullakin on. Meillä on muuten molemmilla sitten juuri siihen toista sukupuolta olevaan vanhempaan, ehkä sekin on tärkeää.
Mulla siis äiti ihan suoraan pilasi mun ja isän välit. Pakotti valehtelemaan sille ja koko ajan selitti kaikkea paskaa siitä ja kaikkea vastaavaa, vaikka äiti petti isää. Olen siitä nykyään ihan varma. Lapsena en tiennyt. Ja silti se vieläkin jauhaa kuinka isä on ollut sille muka kamala, kun on kerran suutuksissaan ja jatkuvasti mustasukkaiseksi tahallaan tehtynä tönäissyt äidin ovesta pihalle ja laittanut oven lukkoon. Joo ja se pääsi takaovesta sisälle, että ei se ollut kuin suuttuneisuuden ilmaus ja minusta ihan oikeutettu, äiti on ollut sille aivan täysi paskakasa suoraan sanottuna. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta ärsyttää miettiä jotain asioita, mitä se on tehnyt.

Nuo sun lapsuusmuistot kuulostaa aika surullisilta. Tuo tuntuu jotenkin tosi kamalalta tunteelta, että jo lapsena se on ollut niin etäinen että olet ajatellut, että jos se ei olekaan sun isä. Mä olen pahoillani, että en tuntunut siltä, ei varmasti ole ollut kiva tunne. Jotenkin outoa se, että ei ole kotona, kun siitä jää varmasti lapsille ikäviä muistoja. Sekin tuntuu sun puolesta pahalta. Mäkin muuten odotin lapsena sitä, että äiti lähtee pois, kun sitten leikittiin isän kanssa kaikkia leikkejä, että se repi sanomalehdistä suikaleita ihan kauhean kasan ja sain pyöriä niissä ja heitellä niitä ympäri olohuonetta, kun äiti sitten suuttui aina ihan sairaasti, kun minä olin ihan painomusteessa ja sanomalehtiä ympäri taloa. Musta on joku sellainen valokuvakin kun seison sellaisessa kasassa ihan musteessa ja näytän siltä, että on juuri sanottu, että olen tuhma. Siitä tulee ihan hauskoja muistoja mieleen :D Mä aina tykkäsin iskän keksimistä leikeistä ihan hulluna ja äiti aina suuttui niistä.
En tiedä onko siitä jäänyt se lapsettamisjuttu, että aina kun joku on liian vakava, niin lapsettaisi lisää vaan. Kun aina leikittiin isän kanssa niitä uudelleen heti kun äiti lähti johonkin :)

Enneunissakin on varmaan juuri sellaisia eroja, että mistä niitä näkee, niin kuin kaikessa muussakin. Kun mulla ne on juuri yleensä sellaisia, että olen unessa paikalla niissä, mutta en oikeassa elämässä. Ensimmäisessä sellaisessa tajusinkin sen siitä, että se todella pitää paikkansa, kun olin siinä kaapissa. (Olin kaapissa :D En siis ollut Kaapissa, en ole kaapissa.) Siis piilossa kaapissa ja sitten luin, että kun se oikeasti tapahtui, niin ihmiset oli piiloutuneet kaappiin ja kaikki millaisia joku huusi oli unessa kanssa samoja ja näin jostain kaapin raosta kun se huusi niitä lauseita ja niin edelleen.
Sun äidillä voi olla myös vahva henkinen yhteys ihmisiin, että se vaistoaa sen kun ne ajattelee sitä ja ehkä tietynlaista ennakointijuttuakin, kun jos se juuri tapahtuu vielä niin, että ne soittaa. Mullakin kyllä välillä käy niin, että otan puhelimen juuri ennen käteen kun se soi. Ja ainakin neljä kertaa olen tullut tänne palstalle nopeasti vilkaisemaan juuri samaan aikaan, kun olet lähettänyt viestin. Siis kello on ollut ihan samalla minuutilla. Joskus kyllä niinkin päin, että olin juuri lähtenyt, niin kuin tänään. Muistan, että lähdin minuuttia aikaisemmin tekemään jotain muuta. Kai sekin jotain pieleen mennyttä ennakointia on :)
Mutta kannattaa aina vaan kiinnittää enemmän huomiota noihin tuollaisiin bussijuttuihin, kun sitten niistä alkaa pikkuhiljaa saamaan enemmän kiinni ja niitä tapahtuu ihan joka päivä.

Mutta ehkä mä menen nyt nukkumaan, hyvää yötä :)

Lue lisää

Jotenkin vaan tuntuu että kaikki aika mitä tässä on ollu on valunut jotenkin hukkaan. Kun en ole saanut mitään aikaan. Siitä ei edelleenkään sais itseään sättiä kun masentaa mutta siltä vaan tuntuu. Ja nyt sitten tuntuu että en ehdi edes tehdä enää mitään, en lukea että pääsisi opiskelemaan, en käydä missään kauempana tai erityisessä paikassa jne. Vaikka onhan mulla koko elämä aikaa mutta tuntuu vaan siltä nyt. Se vaan tulee varmaan muustakin ahdistuksesta mitä mulla nytkin on että näin tuntuu ja harmitaa. Kun jos masentaa ja ahdistaa niin alkaa ajatella kaikkea negatiivisesti...

Monesti kun nyt on alkanut aina selittää jotain sulle niin tuntuu että ei löydä sanoja kuvaamaan niitä tuntemuksia, ettei osaa kertoa niistä kunnolla. Ja sillein koko ajan kalvaa mieltä sellainen että mitä jos joku tuttu löytääkin tämän ketjun ja tajuaa että se olen minä se joka täällä kirjoittaa. Niin sitä jättää automaattisesti tottumuksesta sellaisia yksityiskohtia tapahtumista pois jotka vois paljastaa. Kun enhän minä esim siitä mitä tän tytön kanssa tapahtui ole kertonut juuri mitään, vain sen että jotain tapahtui. Voi olla ihan turha murhe, en tiedä ketä kaikkia täällä käy mutta mahdollisuus on aina. Enkä mä tiedä miten mä olen alkanut taas sulkeutua, oonko sitten taas alkanut muistelemaan menneitä enemmän ja alkanut ajatella kaikkea enemmän ja sitten tottuneesti taas lukinnut itseni niiden kaikkien kanssa johonkin.

Eilenkin illalla/yöllä taas ennen kuin nukahti ajatteli kaikkea ja ei meinannut uni tulla. Sitten kun se tuli niin tietysti sitä näki unta siitä miten oli läheinen tytön kanssa ja hengailtiin kahdestaan. Ja sitten soikin herätyskello ja keskeytti kaiken, nyt on vaan sen jälkeen ollut sellainen haikea ja surullinen olo. Sellainen ahdistava. Kai mulla vaan on ikävä sitä tyttöä. Ja onkin varmasti, kyllä mä haluaisin sen nähdä ja jutella. Ehkä vähän liiankin ikävä on kun kurkussa nytkin sellainen tunne mikä on aina kun itkee tai on lähellä itkeä. Löysin jonkun vanhan kuvankin ja kun näin sen niin tuli samalla semmoinen lämmin tunne sisälle mutta samalla sellainen surullinen aalto pyyhkäisi ylitse. Pitäisi varmaan taas koittaa edes jutella tytön kanssa kun ei olla puhuttu taas vähään aikaan. Jotenkin on ollut sellainen olo että ei meinaa jotenkin uskaltaa sanoa 'moi' tai mitään, aloittaa sitä keskustelua. En tiedä mikä nyt taas on, ajattelenko taas vaan liikaa kaikkea. Vai odotanko minä vaan että se aloittaisi keskustelun? Sitäkö minä kaipaan? Silloin ainakin tietäisin että tyttö edes haluaa jutella mun kanssa. Kai minä olen alkanut taas etäännyttämään itseäni muistakin... Ja sitten minä harmittelen kun kukaan ei puhu mulle, kukaan ei välitä. Ja edelleenkään, vaikka itsestä tuntuu vaikealle jo se pelkkä puhuminen, en saa itseäni uskomaan että muilla voisi olla samoin. En vaan saa sellaista kuvaa että muut voisivat tuntea samoin. Edelleenkään en tiedä mitä kaikki minusta ajattelee. On vaan taas niin hiton vaikean tuntuista kaikki. Ja kaikki taas yhden unen takia. Tosin kai sekin oli vaan jokin oma sisällä kytevä toive tai tunne, ei ne unetkaan tyhjästä tule.
Pakko pitää tauko kun ei taas tule mitään tästä, liikaa pyörii kaikkea päässä...

................... kirjoitti:

Sun isä tuntuu asennoituvan suhun kyllä vähän oudosti. En tiedä yrittääkö se sitten sun kustannuksella olla muka jotenkin hauska. Että sen mielestä se saa käyttää sua välineenä sellaiseen, kun olet sen lapsi. Äiti ainakin välillä suhtautuu muhun ihan kuin omaisuuteensa, vaan koska olen sen lapsi. Tuo on varmaan vielä ärsyttävämpää, jos se vääntää sun sanoja ja sitten levittelee juttujaan. Miten sä oikein kestät sitä, voi raukkaa. Ihan sairaan ikävää, että se tekee sulle sellaista, varmaan jo pienemmästäkin hermo menee, mutta jos se vielä vaan toistelee niitä ja jatkuvasti tekee tuollaista. Onneksi sen käytöksestä varmasti näkee muut läpi. Jo se, että yrittää saada muut nauramaan toiselle kertoo kyllä että vikaa on siinä itsessään. Onko se ollut sulle samanlainen ihan pienestä asti vai vasta myöhemmin? Mutta onneksi sulla on noin hyvät välit äitiisi :) Olen siitä iloinen. Ja oikeesti se on monella tavalla tärkeää, että on läheiset välit edes jompaan kumpaan vanhempaan. Että onneksi sulla on ja mullakin on. Meillä on muuten molemmilla sitten juuri siihen toista sukupuolta olevaan vanhempaan, ehkä sekin on tärkeää.
Mulla siis äiti ihan suoraan pilasi mun ja isän välit. Pakotti valehtelemaan sille ja koko ajan selitti kaikkea paskaa siitä ja kaikkea vastaavaa, vaikka äiti petti isää. Olen siitä nykyään ihan varma. Lapsena en tiennyt. Ja silti se vieläkin jauhaa kuinka isä on ollut sille muka kamala, kun on kerran suutuksissaan ja jatkuvasti mustasukkaiseksi tahallaan tehtynä tönäissyt äidin ovesta pihalle ja laittanut oven lukkoon. Joo ja se pääsi takaovesta sisälle, että ei se ollut kuin suuttuneisuuden ilmaus ja minusta ihan oikeutettu, äiti on ollut sille aivan täysi paskakasa suoraan sanottuna. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta ärsyttää miettiä jotain asioita, mitä se on tehnyt.

Nuo sun lapsuusmuistot kuulostaa aika surullisilta. Tuo tuntuu jotenkin tosi kamalalta tunteelta, että jo lapsena se on ollut niin etäinen että olet ajatellut, että jos se ei olekaan sun isä. Mä olen pahoillani, että en tuntunut siltä, ei varmasti ole ollut kiva tunne. Jotenkin outoa se, että ei ole kotona, kun siitä jää varmasti lapsille ikäviä muistoja. Sekin tuntuu sun puolesta pahalta. Mäkin muuten odotin lapsena sitä, että äiti lähtee pois, kun sitten leikittiin isän kanssa kaikkia leikkejä, että se repi sanomalehdistä suikaleita ihan kauhean kasan ja sain pyöriä niissä ja heitellä niitä ympäri olohuonetta, kun äiti sitten suuttui aina ihan sairaasti, kun minä olin ihan painomusteessa ja sanomalehtiä ympäri taloa. Musta on joku sellainen valokuvakin kun seison sellaisessa kasassa ihan musteessa ja näytän siltä, että on juuri sanottu, että olen tuhma. Siitä tulee ihan hauskoja muistoja mieleen :D Mä aina tykkäsin iskän keksimistä leikeistä ihan hulluna ja äiti aina suuttui niistä.
En tiedä onko siitä jäänyt se lapsettamisjuttu, että aina kun joku on liian vakava, niin lapsettaisi lisää vaan. Kun aina leikittiin isän kanssa niitä uudelleen heti kun äiti lähti johonkin :)

Enneunissakin on varmaan juuri sellaisia eroja, että mistä niitä näkee, niin kuin kaikessa muussakin. Kun mulla ne on juuri yleensä sellaisia, että olen unessa paikalla niissä, mutta en oikeassa elämässä. Ensimmäisessä sellaisessa tajusinkin sen siitä, että se todella pitää paikkansa, kun olin siinä kaapissa. (Olin kaapissa :D En siis ollut Kaapissa, en ole kaapissa.) Siis piilossa kaapissa ja sitten luin, että kun se oikeasti tapahtui, niin ihmiset oli piiloutuneet kaappiin ja kaikki millaisia joku huusi oli unessa kanssa samoja ja näin jostain kaapin raosta kun se huusi niitä lauseita ja niin edelleen.
Sun äidillä voi olla myös vahva henkinen yhteys ihmisiin, että se vaistoaa sen kun ne ajattelee sitä ja ehkä tietynlaista ennakointijuttuakin, kun jos se juuri tapahtuu vielä niin, että ne soittaa. Mullakin kyllä välillä käy niin, että otan puhelimen juuri ennen käteen kun se soi. Ja ainakin neljä kertaa olen tullut tänne palstalle nopeasti vilkaisemaan juuri samaan aikaan, kun olet lähettänyt viestin. Siis kello on ollut ihan samalla minuutilla. Joskus kyllä niinkin päin, että olin juuri lähtenyt, niin kuin tänään. Muistan, että lähdin minuuttia aikaisemmin tekemään jotain muuta. Kai sekin jotain pieleen mennyttä ennakointia on :)
Mutta kannattaa aina vaan kiinnittää enemmän huomiota noihin tuollaisiin bussijuttuihin, kun sitten niistä alkaa pikkuhiljaa saamaan enemmän kiinni ja niitä tapahtuu ihan joka päivä.

Mutta ehkä mä menen nyt nukkumaan, hyvää yötä :)

Lue lisää

Tuo on yksi sekasotku tuo mun mustasukkaisuus tms. Kun tää tyttö kuitenkin on tosi sosiaalinen ja näin saa paljon kavereita niin jotenkin tuntuu pahalta joka kerta kun se saa uusia kavereita, jotenkin alkaa epäillä taas itseään kun kuitenkin se saa aina uusia kavereita ja sitten mulla on meidän väleistä niin sekava kuva. Kun monesti vaan tuntuu että mä en ole sille mitään, hyvänpäivän tuttu ehkä, mutta en muuta. Kun tuo yhteydenpito väheni niin paljon niin alkoi tuntua siltä. Tulee juuri sellainen olo että miksi minä en kelpaa, miksi minusta ei voi tuntea että olisin ystävä? Tai tärkeä tai mitään? Tulee tosi ulkopuolinen ja jätetty olo.
Ja kun en yhtään tiedä mitä se on minusta enimmillään ajatelut. Kun silloin joskus tuntui että sekin oikeasti pitäisi minusta siis ihan oikeasti enemmän kuin ystävänä mutta silti se satutti mua niin pahasti niin alkoi tuntua että merkitsinkö minä sille edes oikeasti mitään. Vai olinko minä sille vain huvia. Kun jotenkin tuntuu että jos minä olisin muka merkinnyt jotain niin miksi minä en tunne niin, mistä tämä ihme etääntyminen? Koska minulle tyttö todellakin oli tärkeä ja on edelleen ja sen minä tiedän. Ja tiedän miten toimin tai haluaisin toimia, eli pidän yhteyttä. Mutta sitten taas en tiedä mitä tyttö ajattelee mutta se ei tee niinkuin minä teen niin sitten tulee sellainen olo että meidän tunteet ei ole samanlaiset. Ja sitten kun se saa uusia kavereita niin tulee se olo että en kai minä sitten ole mitään, uudet ihmiset merkkaa enemmän.
Kyllä tuo sun juttus auttoi. Ainakin sain selvennettyä omia ajatuksia ja tuntemuksia. Eikä sun tarvitse aina kirjoittaa vain auttaaksesi minua, voit itsekin kirjoittaa jos jokin painaa mieltä, minä kuuntelen kyllä.

Oikeastaan en muista milloin tuo isän nälviminen alkoi. Kun en muista paljoa siitä ajasta sen kanssa ennen äidin ja isän eroa. Mutta sen jälkeen ainakin sitä on ollut aina, tosin se on vähän pahentunut ajan saatossa.

Mun pitää pitää taas tauko, lähetän kuitenkin tämän jo. Meinaa taas ajatus lipsua kun koko ajan riippuu siinä partaalla että alkaako itkettää vai ei... Sellainen päivä taas tänään ilmeisesti, pitäis koittaa rauhottua...

Kyllä nää jaksaa taas päivittää...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tuo on yksi sekasotku tuo mun mustasukkaisuus tms. Kun tää tyttö kuitenkin on tosi sosiaalinen ja näin saa paljon kavereita niin jotenkin tuntuu pahalta joka kerta kun se saa uusia kavereita, jotenkin alkaa epäillä taas itseään kun kuitenkin se saa aina uusia kavereita ja sitten mulla on meidän väleistä niin sekava kuva. Kun monesti vaan tuntuu että mä en ole sille mitään, hyvänpäivän tuttu ehkä, mutta en muuta. Kun tuo yhteydenpito väheni niin paljon niin alkoi tuntua siltä. Tulee juuri sellainen olo että miksi minä en kelpaa, miksi minusta ei voi tuntea että olisin ystävä? Tai tärkeä tai mitään? Tulee tosi ulkopuolinen ja jätetty olo.
Ja kun en yhtään tiedä mitä se on minusta enimmillään ajatelut. Kun silloin joskus tuntui että sekin oikeasti pitäisi minusta siis ihan oikeasti enemmän kuin ystävänä mutta silti se satutti mua niin pahasti niin alkoi tuntua että merkitsinkö minä sille edes oikeasti mitään. Vai olinko minä sille vain huvia. Kun jotenkin tuntuu että jos minä olisin muka merkinnyt jotain niin miksi minä en tunne niin, mistä tämä ihme etääntyminen? Koska minulle tyttö todellakin oli tärkeä ja on edelleen ja sen minä tiedän. Ja tiedän miten toimin tai haluaisin toimia, eli pidän yhteyttä. Mutta sitten taas en tiedä mitä tyttö ajattelee mutta se ei tee niinkuin minä teen niin sitten tulee sellainen olo että meidän tunteet ei ole samanlaiset. Ja sitten kun se saa uusia kavereita niin tulee se olo että en kai minä sitten ole mitään, uudet ihmiset merkkaa enemmän.
Kyllä tuo sun juttus auttoi. Ainakin sain selvennettyä omia ajatuksia ja tuntemuksia. Eikä sun tarvitse aina kirjoittaa vain auttaaksesi minua, voit itsekin kirjoittaa jos jokin painaa mieltä, minä kuuntelen kyllä.

Oikeastaan en muista milloin tuo isän nälviminen alkoi. Kun en muista paljoa siitä ajasta sen kanssa ennen äidin ja isän eroa. Mutta sen jälkeen ainakin sitä on ollut aina, tosin se on vähän pahentunut ajan saatossa.

Mun pitää pitää taas tauko, lähetän kuitenkin tämän jo. Meinaa taas ajatus lipsua kun koko ajan riippuu siinä partaalla että alkaako itkettää vai ei... Sellainen päivä taas tänään ilmeisesti, pitäis koittaa rauhottua...

Kyllä nää jaksaa taas päivittää...

Lue lisää

Mäkin pidän vähän taukoa, ja vaikka vastasinkin kai enemmän tuohon alempaan viestiin, niin huomasin kyllä sen ylemmänkin :) Ajattelin vaan mainita ettei tule epäilyksiä huomiointikyvystäni :)

No olisiko se mustasukkaisuus sitten enemmänkin vähän sellaista, että haluaisit itse viettää aika sen tytön kanssa, niin tavallaan tunnet tietynlaista kateutta siitä ajasta muiden kanssa? Kun se voi sekottua mustasukkasuuteen, mutta ei välttämättä niin täysin vaan sitä ole, vaan tunnetta, että ei saa tarpeeksi vaikka huomiota tai toisen aikaa. Ja sitä pitää sitten alkaa korjata vähän eri tavalla ehkä. Mutta tuntuuko susta siltä, että se on sellaista?

Mun täytyy kanssa kertoa yksi juttu juuri uusiin kavereihin liittyen omista kokemuksista. Kun juuri koulukavereiden kanssa on paljon kaikenlaisia projekteja ja muutenkin on jotain sellaista aika paljon, että pitää yrittää aina analysoida ja pohtia merkityksiä koulussa ja sitten oli yksi sellainen työ, jonka tein. En nyt ehkä halua selittää sen tarkemmin siitä, mutta siis lähestyin sitä tehtävää tunteiden kannalta ja se oli sellainen, mistä kävi ilmi, että välitin erittäin paljon jostain pojasta, jonka kanssa asiat meni pieleen ja sattui. Ja että vieläkin välitän eikä kukaan ehkä koskaan voi viedä sen paikkaa sydämestä. Ja siis, varmasti välittyi jotain sellaista, että joku ihminen on ollut jollain tavalla niin läheinen, että kukaan muu ei voi olla. Tai jotain sellaista. En siis haluaisi mitenkään keskustella asiasta niiden kanssa enkä mitään sellaista. Ja mua ahdisti ihan sairaasti, kun se työ oli valmis ja oli joku kritiikki, missä sitä käytiin läpi. Mutta opettaja muuten oli tyytyväinen ja sain täydet pisteet :) Mutta jotenkin halusin kertoa tämän esimerkkinä siitä, että ei ne uudet kaverit vie mitään vanhasta pois. Tai vie kenenkään paikkaa tai välttämättä ole edes niin läheisiä, että niitä edes päästäisi lähelle. Ja munkin uudet koulukaverit on tosi kivoja ja sellaisia, että niiden kanssa on kiva olla, mutta juuri siellä kouluympäristössä. Ei mua ihan kauheasti kiinnosta tavata muulloin. Kun tapaa (kirjoitin vahingossa tappaa :D) vain kouluympäristössä, niin pysyy tietty etäisyys, joka tuntuu hyvältä.
Mä en nyt taaskaan oikein osannut selittää, mutta ehkä se pointti oli se, että se ihminen on ollut mulle merkittävä ja tehnyt tosi suuria jälkiä mun sisälle, eikä ketkään kaverit pysty koskemaan niihin.
Ja halusin vaan kertoa, että tein yhden sellaisen työn niin kuin tunteistani häneen. Kun olen niin paljon yrittänyt katkaista kaikkea ja ehkä kieltääkin kaikkea, niin halusin kertoa sen.

Mä halusin joskus juuri sillä yhteydenpidon ja kaiken vähentämisellä tuoda itselleni ja hänelle sitä oloa, että hän ei juuri merkitse mitään, että hän olisi vaan joku satunnainen ihminen, jota on joskus vähän tuntenut. Sellaisen ajatteleminen helpotti itselläni sisältä tuskaa, kun pystyin leikkimään, että hän ei ollut niin tärkeä. Ja koin, että jos hänkin kokee, että ei ollut mulle mitenkään tärkeä, niin sitten kanssa lievittyy se tuska siitä, että yritin ja välitin niin paljon oikeasti. Että ihan kuin se pyyhkiytyisi pois. Todella tyhmää, tiedän. Tuntuu niin typerältä, että olen käyttäytynyt niin, mutta jotenkin meni vaan niin sumussa ja yritti kaikkensa vain lievittääkseen omaa tuskaansa ja unohti ihan ajatella muita. Tai ehkä oli vielä niin loukkaantunut, että ei edes pystynyt ajattelemaan muita. Oma toimintani tuntuu todella ikävältä. Kuitenkin olen nyt yrittänyt olla taas oma itseni ja olen iloinen, että voin olla oma itseni.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tuo on yksi sekasotku tuo mun mustasukkaisuus tms. Kun tää tyttö kuitenkin on tosi sosiaalinen ja näin saa paljon kavereita niin jotenkin tuntuu pahalta joka kerta kun se saa uusia kavereita, jotenkin alkaa epäillä taas itseään kun kuitenkin se saa aina uusia kavereita ja sitten mulla on meidän väleistä niin sekava kuva. Kun monesti vaan tuntuu että mä en ole sille mitään, hyvänpäivän tuttu ehkä, mutta en muuta. Kun tuo yhteydenpito väheni niin paljon niin alkoi tuntua siltä. Tulee juuri sellainen olo että miksi minä en kelpaa, miksi minusta ei voi tuntea että olisin ystävä? Tai tärkeä tai mitään? Tulee tosi ulkopuolinen ja jätetty olo.
Ja kun en yhtään tiedä mitä se on minusta enimmillään ajatelut. Kun silloin joskus tuntui että sekin oikeasti pitäisi minusta siis ihan oikeasti enemmän kuin ystävänä mutta silti se satutti mua niin pahasti niin alkoi tuntua että merkitsinkö minä sille edes oikeasti mitään. Vai olinko minä sille vain huvia. Kun jotenkin tuntuu että jos minä olisin muka merkinnyt jotain niin miksi minä en tunne niin, mistä tämä ihme etääntyminen? Koska minulle tyttö todellakin oli tärkeä ja on edelleen ja sen minä tiedän. Ja tiedän miten toimin tai haluaisin toimia, eli pidän yhteyttä. Mutta sitten taas en tiedä mitä tyttö ajattelee mutta se ei tee niinkuin minä teen niin sitten tulee sellainen olo että meidän tunteet ei ole samanlaiset. Ja sitten kun se saa uusia kavereita niin tulee se olo että en kai minä sitten ole mitään, uudet ihmiset merkkaa enemmän.
Kyllä tuo sun juttus auttoi. Ainakin sain selvennettyä omia ajatuksia ja tuntemuksia. Eikä sun tarvitse aina kirjoittaa vain auttaaksesi minua, voit itsekin kirjoittaa jos jokin painaa mieltä, minä kuuntelen kyllä.

Oikeastaan en muista milloin tuo isän nälviminen alkoi. Kun en muista paljoa siitä ajasta sen kanssa ennen äidin ja isän eroa. Mutta sen jälkeen ainakin sitä on ollut aina, tosin se on vähän pahentunut ajan saatossa.

Mun pitää pitää taas tauko, lähetän kuitenkin tämän jo. Meinaa taas ajatus lipsua kun koko ajan riippuu siinä partaalla että alkaako itkettää vai ei... Sellainen päivä taas tänään ilmeisesti, pitäis koittaa rauhottua...

Kyllä nää jaksaa taas päivittää...

Lue lisää

Miltä susta tuntuu, pystytkö jotenkin ymmärtämään sitä, että joskus loukkaantunut voi saada toisen kokemaan satuttavia tunteita siksi, että on niin loukkaantunut ja yrittää vaan saada omaa tuskaansa itsekkäästi lakkaamaan. Tai ehkä koet, että se ei kerro välittämisestä, että on pystynyt tehdä niin. Mutta kun välittämisen kanssa voi joskus tulla tosi suurta kipua ja pelkojakin, jos asioista ei olla puhuttu ja ne on hajonneet. Ja mä ainakin monesti hymyilin ihan täysin feikkiä hymyä, sisällä tuntui siltä, että olisi vaan tehnyt mieli itkeä ja siltä, että kuolen tuskaan. Mutta jostain syystä oli pakko esittää iloista.

Mutta ei ne uudet ystävät varmastikaan ole tärkeämpiä. Mullakin kyllä aluksi oli niiden seurassa sellainen olo uudesta alusta, että kun ne ei mitenkään muistuta menneisyydestä, niin menneisyys olisi helppo unohtaa, mutta en sitten halunnutkaan kokea niin. Ja nythän ne vähän tietyllä tavalla muistuttaa, kun ne tietää sen, että olen välittänyt niin paljon jostain pojasta. Vaikkei ne mitään onneksi ikinä sano, mutta ei tunnu enää sellaiselta uudelta alultakaan. Ihan hyvä niin. Se ihminen on kuitenkin ollut mulle niin tärkeä, että en mä voi kieltää sitä, tai jotain paloja itsestäni tipahtaa pois. Se on ollut aivan käsittämättömän suuri osa mun menneisyyttä ja se on vaikuttanut todella vahvasti siihen millainen edes olen. En todellakaan voi unohtaa sitä. Ja se vaan on naurettavaa itsensä huijaamista ajatella, että se olisi ihan merkityksetön ihminen. Enkä mä enää halua huijata itseäni.
Ja siis vaikka sen varmasti ymmärtää, että joskus asiat on tosi hankalia, niin jos nyt kuitenkin yksinkertaistaa, niin oikeasti musta tuntuu siltä, että viettäisin miljoona kertaa mielummin aikaa hänen kanssaan kuin vaikka niiden koulukavereiden, vaikka ei niissäkään mitään vikaa ole. Mutta hän on vaan ihan eri asia. Jos ei ota huomioon hänen aiheuttamaa sekavuutta mussa, niin muuten olisin seitsemännessä taivaassa, jos saisinkin tehdä kaikki koulutyöt hänen kanssaan koulukavereiden sijasta :) Ei niitä tärkeysjärjestyksiä voi edes verrata.
Kyllä mustakin silti tuntuu siltä, että on itsekin tosi kaukainen hänestä. Olen ajatellut samoja, että olenko vaan joku puolituttu ja ihan merkityksetön. Mutta ainakaan hän ei minulle ole, vaan on tärkeä.

Mulla meni siis sillä tavalla, että ihan aluksi suhtauduin häneen jotenkin aika varovaisesti ja ajatukset oli tositosi sekavia, mutta tuntui, että välitin hänestä. Sitten jotenkin sain vähän sekavuutta kuriin ja muutenkin sain enemmän kosketusta itseeni ja tunteisiini ja halusin, että oltaisi voitu selvittää meidän välit. Ja tietysti halusin, että voitaisiin olla yhdessä. Se oli varmasti suurin unelmani. En varmaan pysty sanoin kuvailemaan kuinka paljon kaipasin häntä. Vaikka joskus olin vihainen ja välillä aika masentunutkin, niin jotenkin se tunne oli aina silti läsnä, että halusin olla hänen kanssaan. Ja nimenomaan hyvin vakavalla tasolla. En koskaan ajatellut, että olisin halunnut hänestä mitään vain hetkeksi. Ei sellainen muutenkaan sovi mun ajatuksiin ja mä vaan pelkäsin aivan älyttömästi sitä, että en saisikaan olla sen kanssa ikuisesti. Sitten tapahtui se välirikko ja silloin tunsin vain niin paljon negatiivisia tunteita, pettymystä, tuskaa, loukkaantumista, surua, vihaa, katkeruutta, kipua, inhoa, epäuskoa... kaikkea sellaista. Silloin ne hyvät tunteet jäi kyllä niiden negatiivisten alle. Tunsin myös välillä, että en koskaan pääse irti tuskasta ja hänen ajatteleminen vaan lisää sitä. Piti päästä pois jotenkin. Silti usein ja suhteellisen jatkuvasti toivon, että saisin läimäyttää häntä ja kiljua hänelle. Eli jotenkin se toive, että hän olisi mun elämässä ei silti kadonnut. Sitten hiljalleen lievittyi ensin katkeruus, kun sai jotenkin tuntea ymmärrystä ja sitten nyt sun kanssa jutellessa on lievittynyt niitä muita tunteita niin paljon, että voin tuntea taas ne positiiviset tunteet.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tuo on yksi sekasotku tuo mun mustasukkaisuus tms. Kun tää tyttö kuitenkin on tosi sosiaalinen ja näin saa paljon kavereita niin jotenkin tuntuu pahalta joka kerta kun se saa uusia kavereita, jotenkin alkaa epäillä taas itseään kun kuitenkin se saa aina uusia kavereita ja sitten mulla on meidän väleistä niin sekava kuva. Kun monesti vaan tuntuu että mä en ole sille mitään, hyvänpäivän tuttu ehkä, mutta en muuta. Kun tuo yhteydenpito väheni niin paljon niin alkoi tuntua siltä. Tulee juuri sellainen olo että miksi minä en kelpaa, miksi minusta ei voi tuntea että olisin ystävä? Tai tärkeä tai mitään? Tulee tosi ulkopuolinen ja jätetty olo.
Ja kun en yhtään tiedä mitä se on minusta enimmillään ajatelut. Kun silloin joskus tuntui että sekin oikeasti pitäisi minusta siis ihan oikeasti enemmän kuin ystävänä mutta silti se satutti mua niin pahasti niin alkoi tuntua että merkitsinkö minä sille edes oikeasti mitään. Vai olinko minä sille vain huvia. Kun jotenkin tuntuu että jos minä olisin muka merkinnyt jotain niin miksi minä en tunne niin, mistä tämä ihme etääntyminen? Koska minulle tyttö todellakin oli tärkeä ja on edelleen ja sen minä tiedän. Ja tiedän miten toimin tai haluaisin toimia, eli pidän yhteyttä. Mutta sitten taas en tiedä mitä tyttö ajattelee mutta se ei tee niinkuin minä teen niin sitten tulee sellainen olo että meidän tunteet ei ole samanlaiset. Ja sitten kun se saa uusia kavereita niin tulee se olo että en kai minä sitten ole mitään, uudet ihmiset merkkaa enemmän.
Kyllä tuo sun juttus auttoi. Ainakin sain selvennettyä omia ajatuksia ja tuntemuksia. Eikä sun tarvitse aina kirjoittaa vain auttaaksesi minua, voit itsekin kirjoittaa jos jokin painaa mieltä, minä kuuntelen kyllä.

Oikeastaan en muista milloin tuo isän nälviminen alkoi. Kun en muista paljoa siitä ajasta sen kanssa ennen äidin ja isän eroa. Mutta sen jälkeen ainakin sitä on ollut aina, tosin se on vähän pahentunut ajan saatossa.

Mun pitää pitää taas tauko, lähetän kuitenkin tämän jo. Meinaa taas ajatus lipsua kun koko ajan riippuu siinä partaalla että alkaako itkettää vai ei... Sellainen päivä taas tänään ilmeisesti, pitäis koittaa rauhottua...

Kyllä nää jaksaa taas päivittää...

Lue lisää

Eikä mun tunteet tai ajatukset hänestä ole juurikaan muuttuneet. Tietysti ne on tietyllä tavalla kolhiintuneita, että en varmasti uskalla kokea niitä ihan niin intensiivisesti kuin ennen. Ja sitten taustalla on sellaisia ajatuksia, että välillä epäilen itseäni, että olenko tarpeeksi vahva todella unohtamaan kaiken tuskan, vai pomppiiko se kuitenkin aina hetkittäin esiin vaikka tekisin mitä. Koska kyllä se vieläkin pomppii, vaikka se on vähentynyt todella paljon. Mä luulen, että ehkä sä jotenkin osaat ymmärtää? Siis sen miltä tuntuu, kun on sattunut, mutta edelleen välittää.

Mutta siis olen tuntenut vakavia ja syviä tunteita sitä ihmistä kohtaan. Vaikka tietyllä tavalla aina olenkin kokenut, että olen jotenkin varovainen. Välillä teki mieli vaan olla jotenkin kauempana ja koko tilanne tuntui kauhean epävarmalta ja hänen tunteistaan olin aina aika epävarma. Ja tietyllä tavalla en koskaan halunnut tuoda sitä mitenkään kauheasti esiin, että tunteet häntä kohtaan olivat tosi vakavia. En tiedä pelottiko se mua itseänikin, ainakin tilanteesta olin todella epävarma. Mutta siis ne tunteet oli sellaisia ihan oikeasti vakavia. En nyt viitsi selittää, millä tavalla, ehkä sen ymmärtää. Kaikin tavoin.

Ja mä siis luen näitä palstojakin sen ihmisen takia ja herra ties kuinka paljon aikaa olen näillä viettänyt. Enkä edes tykkää näistä palstoista, täällä on paljon tosi negatiivista energiaa. Mutta hänen takiaan on ollut pakko lukea näitä. Vaikka onneksi on täällä jotain positiivistakin niin kuin sä :) Sun kanssa on niin hyväntuntuista kirjoitella. Mutta siis tuntuu, että käytän paljon aikaa päivästäni hänen ajatteluun.
Mitä yhteydenpitoon tulee, niin mulla olisi varmaan mahdollisuus ottaa häneen oikeasti yhteyttä, mutta en vaan pysty siihen. Se yhteydenottokeino tuntuu jotenkin siltä, että tulee huonoja muistoja mieleen. Ei kyse varmaan niinkään ole siitä, että en pystyisi pitämään häneen oikeasti yhteyttä. Pystyisin kyllä. Se on vaan se, että jostain tulee ikäviä muistoja, ja kun tulee, niin sitten ei pysty sellaiseen asiaan, joka vaatii vähän rohkeutta. Tai aika paljonkin. Ja mulla on jotenkin ollut tosi sekava olo meidän väleistä. Hän tuntuu mun ajatuksissa välillä niin etäiseltä ja jotenkin kylmältä. En tiedä onko se sitä, että vajoan aina ajattelemaan, että hän ei välitä tippaakaan. Mutta siis tuntuu jotenkin siltä, että en pysty puhumaan hänen kanssaan, jos hän ei yritä puhua mun kanssa. Vaikka haluankin puhua hänen kanssaan tosi paljon.
Ja tietyllä tavalla kyllä se aina auttaa mua avautumaan, että voi kunnolla jutella jonkun kanssa ja sillä tavalla tutustua toiseen. Niin kuin sun kanssa, tuntuu tietyllä tavalla siltä, että meille on jo tullut joku sellainen side, että mun tuntuu hyvältä avautua sulle asioista. Kun olen joskus vähän lukossa oleva ihminen, mutta sä oot saanut aika paljon avattua mua. Kiitos siitä :) Ja tietyllä tavalla voin luottaa siihen, että sulle voi kertoa.

Mun mieltä oikeasti painoi aika paljon se tunne, että alettiin etääntyä ja että sä et kerro mikä sua vaivaa. Väitin joku päivä olevani vaan väsynyt, mutta oikeasti en ollut ja silloinkin mua painoi se asia ja tuntui, että itsekin etäännyn. Ja nyt tuntuu niin huojentuneelta, kun voidaan puhua siitä. Tuntuu, että menin jotenkin ihan paniikkiin siitä enkä osannut heti sanoakaan miltä tuntuu. Kai mä vaan niin kovasti haluan kirjotella sun kanssa, että säikähdin sitten sitä. Ja ehkä mua jollain tavalla vaivaa nää kaikki juhlapyhät, että en tiedä pitääkö meidän puhua siitä, jos joku päivä ei ehdi olemaan koneella ja niin edelleen. Ja sitten jotenkin tuntuu tyhmältä sanoa noin, mutta mä ainakin haluaisin tietää, jos sä oot kauhean kauan pois. En tiedä, kai olen vähän kiintynyt suhun ja jos oot joskus kauan pois, niin olisi jotenkin helpompi, kun tietäisi, että milloin tuut takaisin. En nyt tarkoita, että sun tarvii mitenkään aina kaikkia aikataulujasi mulle selventää, mutta jos oot vaikka monta päivää pois, niin saatan miettiä surullisena, että mitä tapahtui. Nuo mun mieltä painoi, mitä sain kaivettua ulos.
Ja siis kyllä mun mieltä painaa häneen liittyvät asiatkin. Kaikki sellaiset, että sattuuko taas joskus ihan kamalasti, näänkö häntä enää koskaan ja kaikki asiat meidän välillä.

Mutta siis vastaan myöhemmin lisää, jäi vielä paljon asiaa. Yritä jaksaaa. Mulle tuli niin surullinen olo kuin luin miltä susta tuntuu. Haluaisin vaan halata sua.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tuo on yksi sekasotku tuo mun mustasukkaisuus tms. Kun tää tyttö kuitenkin on tosi sosiaalinen ja näin saa paljon kavereita niin jotenkin tuntuu pahalta joka kerta kun se saa uusia kavereita, jotenkin alkaa epäillä taas itseään kun kuitenkin se saa aina uusia kavereita ja sitten mulla on meidän väleistä niin sekava kuva. Kun monesti vaan tuntuu että mä en ole sille mitään, hyvänpäivän tuttu ehkä, mutta en muuta. Kun tuo yhteydenpito väheni niin paljon niin alkoi tuntua siltä. Tulee juuri sellainen olo että miksi minä en kelpaa, miksi minusta ei voi tuntea että olisin ystävä? Tai tärkeä tai mitään? Tulee tosi ulkopuolinen ja jätetty olo.
Ja kun en yhtään tiedä mitä se on minusta enimmillään ajatelut. Kun silloin joskus tuntui että sekin oikeasti pitäisi minusta siis ihan oikeasti enemmän kuin ystävänä mutta silti se satutti mua niin pahasti niin alkoi tuntua että merkitsinkö minä sille edes oikeasti mitään. Vai olinko minä sille vain huvia. Kun jotenkin tuntuu että jos minä olisin muka merkinnyt jotain niin miksi minä en tunne niin, mistä tämä ihme etääntyminen? Koska minulle tyttö todellakin oli tärkeä ja on edelleen ja sen minä tiedän. Ja tiedän miten toimin tai haluaisin toimia, eli pidän yhteyttä. Mutta sitten taas en tiedä mitä tyttö ajattelee mutta se ei tee niinkuin minä teen niin sitten tulee sellainen olo että meidän tunteet ei ole samanlaiset. Ja sitten kun se saa uusia kavereita niin tulee se olo että en kai minä sitten ole mitään, uudet ihmiset merkkaa enemmän.
Kyllä tuo sun juttus auttoi. Ainakin sain selvennettyä omia ajatuksia ja tuntemuksia. Eikä sun tarvitse aina kirjoittaa vain auttaaksesi minua, voit itsekin kirjoittaa jos jokin painaa mieltä, minä kuuntelen kyllä.

Oikeastaan en muista milloin tuo isän nälviminen alkoi. Kun en muista paljoa siitä ajasta sen kanssa ennen äidin ja isän eroa. Mutta sen jälkeen ainakin sitä on ollut aina, tosin se on vähän pahentunut ajan saatossa.

Mun pitää pitää taas tauko, lähetän kuitenkin tämän jo. Meinaa taas ajatus lipsua kun koko ajan riippuu siinä partaalla että alkaako itkettää vai ei... Sellainen päivä taas tänään ilmeisesti, pitäis koittaa rauhottua...

Kyllä nää jaksaa taas päivittää...

Lue lisää

Mä ymmärrän, että tuolta tuntuu ja että se on tosi raastava tunne. Mutta oikeasti sä et saa ajatella niin, pahennat vaan sillä sitä masennusta. Kun sitten kun sulla on joskus hyvä olo, niin ne asiat järjestyy kyllä sitten, kun sulla on ihan eri tavalla energiaa ja keskittymiskykyä ja jaksamista. Sun pitää keskittyä olosi parantamiseen ihan oikeasti, eikä miettiä sitä mitä et ole ehtinyt tekemään. Sä ehdit ja pystyt sitten, kun on parempi olo. Masentuneena sun kaikesta keskittymiskyvystä ja energiasta on lohkaistu iso pala pois. Usko mua, että asiat järjestyy todella paljon helpommalla, kun on hyvä olo. Silloin sä järjestät niitä asioita keskittymällä omaan hyvinvointiisi, jotta sitten saat energiaa järjestääksesi ne. Ja millään opiskelujutuillakaan ei ole mikään kiire. Mun äiti aloitti opiskelut 45-vuotiaana. Aina se elämä järjestyy, vaikka ei ihan kaikkea tulisi tehtyä niissä aikarajoissa, kuin on kuvitellut. Varmasti sun elämä järjestyy ihan hyvin. Älä turhaan stressaa sellaisesta. Sitten joskus myöhemmin, kun sun olo on parempi, ajattelet vaan, että ainoa asia minkä olisit voinut tehdä toisin on se, että et olisi murehtinut niin paljon turhaan. Tuntuu varmasti, että koko ajan tilaisuuksia menee ohi, mutta niitä tulee jatkuvasti vastaan kuolemaan saakka suurena mössönä, etkä pysty edes laskemaan, kuinka paljon tilaisuuksia on edessä päin. Ja kun vaan parannat oloasi, niin joskus tartut johonkin uuden energian avustuksella. Joten älä oikeasti ahdistu. Ei ole mitään hätää, vaikka siltä tuntuisikin.
Ja siis kyllä mullakin on joskus jopa jotain ikäkriisiä. Ja se joskus naurattaa itseäni. Kun jotain isää ja sen naisystävää on katsellut, niin on huomannut kuinka kuusikymppisetkin on vielä nuoria. Ja juuri tuollaiseen ikäjutun suhteellisuuteen ja ajan loppumis-juttuun liittyen meillä on suvussa yksi hyvä esimerkki ja sitä aina jotkut sukulaiset selittää, kun jollain on vaikka syntymäpäivät. Siis joku vähän kaukaisempaa sukua oleva papparainen erosi puolisostaan 83-vuotiaana. Ja kaikki sukulaiset oli passittamassa sitä päästään viallisena vanhainkotiin ja ihan kauheasti marisi, että kannattaako nyt niin vanhana, että hulluhan se on. Ja se siis meni naimisiin jonkun vähän päälle kuuskymppisen naisen kanssa sitten ja se papparainen eli vähän päälle 100-vuotiaaksi, eli ne kerkesi olla yhdessä melkein 20 vuotta. Ja sitä ne sukulaiset on jälkeenpäin nauraneet, että se taisikin vetää pidemmän tikun. Mutta hyvä esimerkki siitä, että ei kannata murehtia, että koskaan on liian myöhäistä opiskella tai käydä paikoissa. Pitää vaan itse nähdä ne mahdollisuudet ja se, että vaikka aika kuluukin, niin ei se mitään estä ellei anna sen estää.

Tähän väliin on pakko kysyä, että oletko koskaan huomannut, että koirat haisevat ihan popkornilta? Kun mä en kestä, kun tuntuu, että tuo koira haisee jatkuvasti popkornilta. Kun se tulee aamulla viereen nukkumaan, niin tuntuu, että alan vaan nähdäkin heti jotain elokuvateatteriunia :) Ja siis popkornia ei ole ollut lähimaillakaan. Enkä millään saa päähäni, että haisiko meidän koira, joka meillä oli kun olin pieni kanssa popkornilta. Tosin ehkä muistaisin, jos olisi. Tää häiritsee mua ihan kauheasti. Se on ihan sairasta, kun koko ajan haisee popkorni, kun se vipeltää ohi. On varmaan kohta pakko käydä hakemassa kaupasta pussi popkornia ja vertailla. Ainakin sä sanoit siitä koirasta, joka haukkui sille autolle, niin varmaan jotain koiria olet haistellut. Anteeksi, oli pakko sanoa, kun se on taas tänään vaivannut :)

Kyllä muakin tietyllä tavalla vähän vaivaa se, että jos joku tunnistaa mut, vaikka tavallaan ei. Kun mua se ei sitten kuitenkaan niin paljon vaivaisi, mutta huomaan kyllä jättäväni pois jotain asioita siksi. Mutta siis ymmärrän kyllä, että se voi vaivata. Vaikka oikeasti se on varmaan tosi epätodennäköistä. Mitä tännekin tulee jotain 30 000 viestiä päivässä ja olemassaolevia ketjuja on vaikka kuinka paljon. Kyllä nämä tänne todennäköisesti hukkuu. Mutta ymmärrän kyllä. Ja siis tuntuu, että se alkaa kalvamaan mielessä liikaa, niin voidaan oikeasti kirjoitella vaikka sähköpostillakin anonyymisti. Vaikka en nyt niin muutoksista tykkääkään ja tässä on kiva, kun näkee aina, että viesti on mennyt perille ja niin, mutta en haluaisi, että joudut aina miettimään sellaista, kun ymmärrettävästi sellainen voi ahdistaa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Tuo on yksi sekasotku tuo mun mustasukkaisuus tms. Kun tää tyttö kuitenkin on tosi sosiaalinen ja näin saa paljon kavereita niin jotenkin tuntuu pahalta joka kerta kun se saa uusia kavereita, jotenkin alkaa epäillä taas itseään kun kuitenkin se saa aina uusia kavereita ja sitten mulla on meidän väleistä niin sekava kuva. Kun monesti vaan tuntuu että mä en ole sille mitään, hyvänpäivän tuttu ehkä, mutta en muuta. Kun tuo yhteydenpito väheni niin paljon niin alkoi tuntua siltä. Tulee juuri sellainen olo että miksi minä en kelpaa, miksi minusta ei voi tuntea että olisin ystävä? Tai tärkeä tai mitään? Tulee tosi ulkopuolinen ja jätetty olo.
Ja kun en yhtään tiedä mitä se on minusta enimmillään ajatelut. Kun silloin joskus tuntui että sekin oikeasti pitäisi minusta siis ihan oikeasti enemmän kuin ystävänä mutta silti se satutti mua niin pahasti niin alkoi tuntua että merkitsinkö minä sille edes oikeasti mitään. Vai olinko minä sille vain huvia. Kun jotenkin tuntuu että jos minä olisin muka merkinnyt jotain niin miksi minä en tunne niin, mistä tämä ihme etääntyminen? Koska minulle tyttö todellakin oli tärkeä ja on edelleen ja sen minä tiedän. Ja tiedän miten toimin tai haluaisin toimia, eli pidän yhteyttä. Mutta sitten taas en tiedä mitä tyttö ajattelee mutta se ei tee niinkuin minä teen niin sitten tulee sellainen olo että meidän tunteet ei ole samanlaiset. Ja sitten kun se saa uusia kavereita niin tulee se olo että en kai minä sitten ole mitään, uudet ihmiset merkkaa enemmän.
Kyllä tuo sun juttus auttoi. Ainakin sain selvennettyä omia ajatuksia ja tuntemuksia. Eikä sun tarvitse aina kirjoittaa vain auttaaksesi minua, voit itsekin kirjoittaa jos jokin painaa mieltä, minä kuuntelen kyllä.

Oikeastaan en muista milloin tuo isän nälviminen alkoi. Kun en muista paljoa siitä ajasta sen kanssa ennen äidin ja isän eroa. Mutta sen jälkeen ainakin sitä on ollut aina, tosin se on vähän pahentunut ajan saatossa.

Mun pitää pitää taas tauko, lähetän kuitenkin tämän jo. Meinaa taas ajatus lipsua kun koko ajan riippuu siinä partaalla että alkaako itkettää vai ei... Sellainen päivä taas tänään ilmeisesti, pitäis koittaa rauhottua...

Kyllä nää jaksaa taas päivittää...

Lue lisää

Sanoit että "tottuneesti lukinnut". Tuo on hyvä huomio, koska niin varmaan tekee helposti. Mäkin huomasin, että kun säikähdin sun etääntymistä niin jotenkin tottuneesti aloin itsekin lukittua. En heti edes tajunnut sanoa sulle miltä tuntuu, vaan aloin vaan sulkeutua. Mutta onneksi tajusin. On niin helppo aina vaan juuri siitä tottumuksesta alkaa mennä sulkeutuneeksi. Koska ennen on reagoinnut asioihin niin, kun ei välttämättä ole ollut mitään kunnollista keskusteluyhteyttä keneenkään säännöllisesti. Ainakin mulle tää on aikamoista opettelua, että tunnistan aina asioita, jotka on lukossa ja alan availla niitä. Enkä todellakaan vielä ole kaikkea osannut avata, mutta tuntuu, että ainakin yritän ja se tuntuu menevän helpommaksi. Vaikka monesti tulee sama olo, että en löydä sanoja. Kun jotkut asiat on välillä niin lukossa, että ajatuksissakaan ei ole juuri ollut sanoja niille. On kai itsekin ajatellut niitä tuntemuksia jotenkin aika vähän, on vain tuntenut.

Hemmetin herätyskello, olen kokenut kanssa saman, että herätyskello aina pilaa kaiken. Mutta siis se uniennauhoituslaite tulisi tuollaisissa unissa tarpeeseen. Voisi sitten ikäväänsä katsella videolta kaikkea. Mutta siis tiedän kyllä kyseisen tuntuisia unia. Mulle on kanssa aina tullut niistä unista tosi haikea olo. Siis juuri sellainen, että on vähän itku kurkussa ja jotenkin ikävä. Ja siis mullakin on sitä ihmistä ikävä ja tiedän sen kanssa siitä, että kyllä mäkin haluaisin nähdä sen ja jutella. Mä kanssa yksi päivä katsoin sen ihmisen kuvaa ja koin ihan saman, että tuli sama vanha lämmin olo, mutta sitten juuri sellainen surullinen aaltokin. Ja se haikeus tuntuu aika vahvasti aina.

Tuokin, mitä kerroit juttelusta tuntuu niin tutulta. Mulla on sama tunne, että en jotenkin uskalla aloittaa keskustelua asioista sen ihmisen kanssa. Jotenkin en tiedä mitä pitäisi sanoa. Tuntuu, että on niin sekaisin koko tilanteesta, että ei vaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Sitten pelkään, että sanoisin jotain mikä ahdistaa sitä tai että jos vaikka edes ilmaisisin jotenkin, että ajattelen usein, että haluan nähdä sen, niin jos se ei kokisikaan samoin, niin ehkä jotenkin pelästyisin. Ja kun en halua mitenkään vaikuttaa painostavaltakaan, niin jotenkin aika lahjakkaasti sitten panttaan kaikkia pieniä toiveitakin, vaikka ei ne oikeasti painostavia ole ollenkaan. Ja siis kun tuntuu siltä, että ei tiedä mistään mitään ja että asiat voi muotoutua niin monella tavalla, että jotenkin on vaikea alkaa puhua niistä. Jotenkin vaan pelottaa. Vaikka se puhuminen varmasti auttaisi ja selkeyttäisi asioita. Mutta siis tällaisia tunteita mulla on. En tiedä onko ne tunteet vaan niin herkkä asia, että ei halua kokea torjuntaa. En haluaisi sanoa hänelle jotain tunteistani, jos hän ei tunnekaan samoin. Tai ehkä se on enemmän ne toiveet, mistä on vaikea puhua. Tunteista vielä jotenkin uskallan, kiitos siitä sulle. Sulle mun on ollut jo suhteellisen helppo kertoa tunteista. Mutta jotenkin mikään mihin liittyy toivominen tai mikään tuntuu ihan supervaikealta sanoa. Tai jotenkin se, että "välitän susta" on lause, johon ei tavallaan odota vastausta, kun sitten jos sanoo että "toivon, että voisin nähdä sut vielä niin, että oltaisiin kahdestaan ja juteltaisiin" niin siihen lauseeseen voi heti vastata, että ei käy, mene pois. Tai jotain sellaista.

Mä kyllä joskus toivonkin, että näkisin hänestä unta. Ne unet on usein ollut vaan sellaisia, että on istuttu lähekkäin ja juteltu jostain ja mulla on ollut onnellinen olo.

Mutta siis vaihdetaan sitten ainakin uuteen ketjuun, ennen kuin ollaan tuolla "TÄSTÄ SUOMI PUHUU NYT" kohdassa viidellä tuhannella viestillä :D Tai mä lupaan, että en kirjoita kuitenkaan 300 viestiä päivässä, vaikka jotain kivaa sulle kerrottavaa aina näkisinkin, että ei jouduta sinne :)

On kyllä ainaista päivittelyä. Pelkäsin jo että se katko tai ne katkot kestää ihan tuhottoman kauan. Onneksi ei :)

................ kirjoitti:

Sanoit että "tottuneesti lukinnut". Tuo on hyvä huomio, koska niin varmaan tekee helposti. Mäkin huomasin, että kun säikähdin sun etääntymistä niin jotenkin tottuneesti aloin itsekin lukittua. En heti edes tajunnut sanoa sulle miltä tuntuu, vaan aloin vaan sulkeutua. Mutta onneksi tajusin. On niin helppo aina vaan juuri siitä tottumuksesta alkaa mennä sulkeutuneeksi. Koska ennen on reagoinnut asioihin niin, kun ei välttämättä ole ollut mitään kunnollista keskusteluyhteyttä keneenkään säännöllisesti. Ainakin mulle tää on aikamoista opettelua, että tunnistan aina asioita, jotka on lukossa ja alan availla niitä. Enkä todellakaan vielä ole kaikkea osannut avata, mutta tuntuu, että ainakin yritän ja se tuntuu menevän helpommaksi. Vaikka monesti tulee sama olo, että en löydä sanoja. Kun jotkut asiat on välillä niin lukossa, että ajatuksissakaan ei ole juuri ollut sanoja niille. On kai itsekin ajatellut niitä tuntemuksia jotenkin aika vähän, on vain tuntenut.

Hemmetin herätyskello, olen kokenut kanssa saman, että herätyskello aina pilaa kaiken. Mutta siis se uniennauhoituslaite tulisi tuollaisissa unissa tarpeeseen. Voisi sitten ikäväänsä katsella videolta kaikkea. Mutta siis tiedän kyllä kyseisen tuntuisia unia. Mulle on kanssa aina tullut niistä unista tosi haikea olo. Siis juuri sellainen, että on vähän itku kurkussa ja jotenkin ikävä. Ja siis mullakin on sitä ihmistä ikävä ja tiedän sen kanssa siitä, että kyllä mäkin haluaisin nähdä sen ja jutella. Mä kanssa yksi päivä katsoin sen ihmisen kuvaa ja koin ihan saman, että tuli sama vanha lämmin olo, mutta sitten juuri sellainen surullinen aaltokin. Ja se haikeus tuntuu aika vahvasti aina.

Tuokin, mitä kerroit juttelusta tuntuu niin tutulta. Mulla on sama tunne, että en jotenkin uskalla aloittaa keskustelua asioista sen ihmisen kanssa. Jotenkin en tiedä mitä pitäisi sanoa. Tuntuu, että on niin sekaisin koko tilanteesta, että ei vaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Sitten pelkään, että sanoisin jotain mikä ahdistaa sitä tai että jos vaikka edes ilmaisisin jotenkin, että ajattelen usein, että haluan nähdä sen, niin jos se ei kokisikaan samoin, niin ehkä jotenkin pelästyisin. Ja kun en halua mitenkään vaikuttaa painostavaltakaan, niin jotenkin aika lahjakkaasti sitten panttaan kaikkia pieniä toiveitakin, vaikka ei ne oikeasti painostavia ole ollenkaan. Ja siis kun tuntuu siltä, että ei tiedä mistään mitään ja että asiat voi muotoutua niin monella tavalla, että jotenkin on vaikea alkaa puhua niistä. Jotenkin vaan pelottaa. Vaikka se puhuminen varmasti auttaisi ja selkeyttäisi asioita. Mutta siis tällaisia tunteita mulla on. En tiedä onko ne tunteet vaan niin herkkä asia, että ei halua kokea torjuntaa. En haluaisi sanoa hänelle jotain tunteistani, jos hän ei tunnekaan samoin. Tai ehkä se on enemmän ne toiveet, mistä on vaikea puhua. Tunteista vielä jotenkin uskallan, kiitos siitä sulle. Sulle mun on ollut jo suhteellisen helppo kertoa tunteista. Mutta jotenkin mikään mihin liittyy toivominen tai mikään tuntuu ihan supervaikealta sanoa. Tai jotenkin se, että "välitän susta" on lause, johon ei tavallaan odota vastausta, kun sitten jos sanoo että "toivon, että voisin nähdä sut vielä niin, että oltaisiin kahdestaan ja juteltaisiin" niin siihen lauseeseen voi heti vastata, että ei käy, mene pois. Tai jotain sellaista.

Mä kyllä joskus toivonkin, että näkisin hänestä unta. Ne unet on usein ollut vaan sellaisia, että on istuttu lähekkäin ja juteltu jostain ja mulla on ollut onnellinen olo.

Mutta siis vaihdetaan sitten ainakin uuteen ketjuun, ennen kuin ollaan tuolla "TÄSTÄ SUOMI PUHUU NYT" kohdassa viidellä tuhannella viestillä :D Tai mä lupaan, että en kirjoita kuitenkaan 300 viestiä päivässä, vaikka jotain kivaa sulle kerrottavaa aina näkisinkin, että ei jouduta sinne :)

On kyllä ainaista päivittelyä. Pelkäsin jo että se katko tai ne katkot kestää ihan tuhottoman kauan. Onneksi ei :)

Lue lisää

Äh, en minä tiedä mitä se on, mustasukkaisuutta vai kateutta vai mitä. Kun se ehkä enemmän saa näitä tunteita aikaan jos tää tyttö kaverustuu jonkun pojan kanssa. Ei nyt tytöt sillein mutta jos se jonkun pojan kanssa alkaa kaveeraamaan niin iskee sellainen ihme tunne, jota koitinkin jo aiemmin selittää. Niin ehkä mä sitten mustasukkaiseksi kateudeksi sen lukisin tai jotain. Mutta en tiedä mikä siinä niin pelottaa että se alkais tapailla jotain toista. Kun sen olen jo tehnyt itselleni selväksi että vaikka tyttö onkin todella tärkeä niin en silti aloittaisi sen kanssa mitään ystävyyttä isompaa. Koska ensinnäkin en halua sotkea tätä enää mitä meillä nyt on (tai toivon todella syvästi että vielä on) ja toisekseen kaikki ne haaveet ja sydän hajosi silloin niin pahasti että en varmaan pystyisi enää niiden päälle rakentamaan mitään. Vaikka meille kehittyisikin jotain niin varmaan silti koko ajan pelkäisin että se jättää mut taas. Enkä halua että tää tyttö on se joka mut taas saa hajalle. Muut varmasti saakin vielä tulevaisuudessa mutta en halua että tämä tyttö tekee enää sitä minulle. Siis varjelen samalla itseäni ja sitä mikä tämä tyttö nyt on minulle. Muuten kyllä haluaisin nähdä hänet ja etenkin tänä aamuna oli sellainen olo että haluaisin vaan halata häntä kunnolla. Mutta sitten se muuttui haikeudeksi ja lopun sitten tiedätkin. Tosin nyt olen jo rauhoittunut vaikka edelleen hänen ajattelemisensa saa aikaan lievää haikeuden tunnetta.

Kyllä mä ymmärrän miksi teit noin että katkaisit yhteydet. Minäkin ajattelin niin joskus että pudotan sen elämästäni heti. Mutta kun olin aikani vihannut ja surrut niin en minä voinut pitää siitä kiinni. Jotenkin vain tuntui että en todellakaan halua heittää ystävyyttä hukkaan. Kun mä olin jo hyväksynyt joskus sen että me ollaan vaan ystäviä ja sitten kävi vähän kaikkea ja sitten meninkin jo rikki. Niin päätin että pidän kiinni siitä mitä ajattelin silloin ennen tätä kaikkea. Tosin vaikka mä yritänkin pitää yhteyttä jne niin silti pelottaa että me ajaudutaan niin kauas toisistamme että kohta ei enää muistakaan toista. Tai se että tyttö ei muista minua, varmasti muistan hänet aina. Siis sillein että ei puhuta ikinä eikä tiedetä toisistamme mitään ja sitten ehkä kun katsoo jotain luokkakuvaa niin muistaa että "ai niin tuokin oli meidän luokalla" tms. Niinkuin monessa elokuvassa. Mutta en halua sellaista vaikka leffoissa se ehkä näyttääkin jotenkin hellyyttävältä tai jotain, haluaisin vaan että oltas väleissä ja kerrottais asioista ja tuettais toisiamme jne. Koska kyllä mua kiinnostaa miten hänellä menee, mitä on tehnyt viime aikoina jnejne. Mutta kun jotenkin tuntuu että se ei kerro melkein koskaan enää. Joskus kertoi ihan kunnolla mutta ei enää. En tiedä sitten ottiko se sellaisen asenteen koska minä en kertonut koskaan mitään erityistä. Mutta se johtuikin siitä että mulle ei tapahdu mitään erityistä usein, mun elämä on jotenkin tylsä. Niinkuin joskus kerroinkin niin mulla on ikävä niitä aikoja kun me puhuttiin enemmän. Ja mä haluan sellaisen suhteen takaisin meidän välille. Se vaan tuntuu mahdottomalta.
Mutta siis mä ymmärrän miksi sulla kävi noin, jos olisin lähtenyt sille tielle niin varmaan olisi samanlaiset fiilikset. Tosin taitaa olla muutenkin, vähän vaan erilainen tilanne. Kun toisaalta toivoisin että tyttökin puhuisi minulle ja toisaalta joskus se tuntuu minustakin niin vaikealta vaikka pyrinkin niin aina tekemään jos voin.

................ kirjoitti:

Sanoit että "tottuneesti lukinnut". Tuo on hyvä huomio, koska niin varmaan tekee helposti. Mäkin huomasin, että kun säikähdin sun etääntymistä niin jotenkin tottuneesti aloin itsekin lukittua. En heti edes tajunnut sanoa sulle miltä tuntuu, vaan aloin vaan sulkeutua. Mutta onneksi tajusin. On niin helppo aina vaan juuri siitä tottumuksesta alkaa mennä sulkeutuneeksi. Koska ennen on reagoinnut asioihin niin, kun ei välttämättä ole ollut mitään kunnollista keskusteluyhteyttä keneenkään säännöllisesti. Ainakin mulle tää on aikamoista opettelua, että tunnistan aina asioita, jotka on lukossa ja alan availla niitä. Enkä todellakaan vielä ole kaikkea osannut avata, mutta tuntuu, että ainakin yritän ja se tuntuu menevän helpommaksi. Vaikka monesti tulee sama olo, että en löydä sanoja. Kun jotkut asiat on välillä niin lukossa, että ajatuksissakaan ei ole juuri ollut sanoja niille. On kai itsekin ajatellut niitä tuntemuksia jotenkin aika vähän, on vain tuntenut.

Hemmetin herätyskello, olen kokenut kanssa saman, että herätyskello aina pilaa kaiken. Mutta siis se uniennauhoituslaite tulisi tuollaisissa unissa tarpeeseen. Voisi sitten ikäväänsä katsella videolta kaikkea. Mutta siis tiedän kyllä kyseisen tuntuisia unia. Mulle on kanssa aina tullut niistä unista tosi haikea olo. Siis juuri sellainen, että on vähän itku kurkussa ja jotenkin ikävä. Ja siis mullakin on sitä ihmistä ikävä ja tiedän sen kanssa siitä, että kyllä mäkin haluaisin nähdä sen ja jutella. Mä kanssa yksi päivä katsoin sen ihmisen kuvaa ja koin ihan saman, että tuli sama vanha lämmin olo, mutta sitten juuri sellainen surullinen aaltokin. Ja se haikeus tuntuu aika vahvasti aina.

Tuokin, mitä kerroit juttelusta tuntuu niin tutulta. Mulla on sama tunne, että en jotenkin uskalla aloittaa keskustelua asioista sen ihmisen kanssa. Jotenkin en tiedä mitä pitäisi sanoa. Tuntuu, että on niin sekaisin koko tilanteesta, että ei vaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Sitten pelkään, että sanoisin jotain mikä ahdistaa sitä tai että jos vaikka edes ilmaisisin jotenkin, että ajattelen usein, että haluan nähdä sen, niin jos se ei kokisikaan samoin, niin ehkä jotenkin pelästyisin. Ja kun en halua mitenkään vaikuttaa painostavaltakaan, niin jotenkin aika lahjakkaasti sitten panttaan kaikkia pieniä toiveitakin, vaikka ei ne oikeasti painostavia ole ollenkaan. Ja siis kun tuntuu siltä, että ei tiedä mistään mitään ja että asiat voi muotoutua niin monella tavalla, että jotenkin on vaikea alkaa puhua niistä. Jotenkin vaan pelottaa. Vaikka se puhuminen varmasti auttaisi ja selkeyttäisi asioita. Mutta siis tällaisia tunteita mulla on. En tiedä onko ne tunteet vaan niin herkkä asia, että ei halua kokea torjuntaa. En haluaisi sanoa hänelle jotain tunteistani, jos hän ei tunnekaan samoin. Tai ehkä se on enemmän ne toiveet, mistä on vaikea puhua. Tunteista vielä jotenkin uskallan, kiitos siitä sulle. Sulle mun on ollut jo suhteellisen helppo kertoa tunteista. Mutta jotenkin mikään mihin liittyy toivominen tai mikään tuntuu ihan supervaikealta sanoa. Tai jotenkin se, että "välitän susta" on lause, johon ei tavallaan odota vastausta, kun sitten jos sanoo että "toivon, että voisin nähdä sut vielä niin, että oltaisiin kahdestaan ja juteltaisiin" niin siihen lauseeseen voi heti vastata, että ei käy, mene pois. Tai jotain sellaista.

Mä kyllä joskus toivonkin, että näkisin hänestä unta. Ne unet on usein ollut vaan sellaisia, että on istuttu lähekkäin ja juteltu jostain ja mulla on ollut onnellinen olo.

Mutta siis vaihdetaan sitten ainakin uuteen ketjuun, ennen kuin ollaan tuolla "TÄSTÄ SUOMI PUHUU NYT" kohdassa viidellä tuhannella viestillä :D Tai mä lupaan, että en kirjoita kuitenkaan 300 viestiä päivässä, vaikka jotain kivaa sulle kerrottavaa aina näkisinkin, että ei jouduta sinne :)

On kyllä ainaista päivittelyä. Pelkäsin jo että se katko tai ne katkot kestää ihan tuhottoman kauan. Onneksi ei :)

Lue lisää

En minä haluaisi ajatella aina että pitäis tehdä sitä ja tätä mutta mä olen aina ollut tällänen. En ikään kuin osaa ottaa ikinä rennosti. Mulle on aina opetettu että kaikki pitää tehdä ajallaan jne. Eikä asiaa auta se että isä vieläkin ihan liian usein on muistuttamassa niistä. Että pitäisi lukea jne. Kun se itse sanoi että jos olis lukenut enemmän silloin niin vois olla mukavammassa ammatissa. Mutta kun en minä vaan jaksanut, kun sanoin sille että en ole jaksanut niin se alkoi uhoamaan että se on pakko jaksaa. Äiti sentään vähän hellitti. Mutta siis sain ihan aina kun nähtiin kuulla siitä että pitäisi lukea. Alkoi ahdistaa jo koko opiskelu kun ei saanut hetken rauhaa. Ja näin on ollut aina. Nyt sitten stressaan aina kaikesta ja sitten vaan tulee enemmän paniikkia ja masennusta ja sitten ei taas jaksa ja sitten vaan panikoi siitäkin, on siitä jo kokemusta.

Pitää nyt katsoa miten tuon henkilöllisyyden varjelun kanssa tekee, kyllä tää ketju varmaan ihan hyvä vielä on. Mä vaan olen aina niin kauhean vainoharhainen että jos teen jotain niin joku varmasti näkee ja tunnistaa. Mutta jos se nyt tässä vielä onnistus.

Ja en kyllä ole huomannut että koirat haisis popkornille :D Mun mielestä ne vaan haisee...koiralle. Siis kun mitä olen ihmisten koiria nähnyt ja touhunnut niiden kanssa (melkein kaikilla suvussa on koira, ainakin äidin puolelta) niin joku samanlainen ominaishaju niissä on. Toisissa ehkä vähän erilainen kuin toisissa. Mutta kyllä se haju on ihan erilainen kuin popkornien tuoksu :D
Onko se enemmän sellainen kaupunkikoira vai saako se joka päivä juosta luonnossa? Kun ne sukulaisten ja kavereiden koirat on sellaisia että ne pääsee aina luontoon juoksemaan niin mietin että jos sun koira on vaan puhtaampi ja näin tuoksuu popkornille? Tai sitten sä olet vaan niin tottunut jo siihen sen hajuun että se haisee sun nenään popkornille? Minä kun en ole kovin usein kuitenkaan koirien kanssa touhunnut niin ne haisee mun mielestä kaikki samalle.
Joissain muissa jutuissa tosin tuoksuu popkorni aina. Muistan että mulla oli joskus pyörä jonka kahvat hais popkornilta.
Tosi hämmentävää kun ei tiedä pitäiskö käyttää sanaa haisee vai tuoksuu kun yleensä ottaen koirat mielletään asioiksi jotka haisee mutta popkornit tuoksuu :D
Tosin kyllähän ihmisistäkin sanotaan että ne tuoksuu hyvälle (jos ne siis tuoksuu). Tosin ne on usein kaikkia saippuoita ja deodorantteja ja parfyymeja ja partavesiä mitkä ihmisissä yleensä tuoksuu.
Mutta voiko koirasta oikeasti sanoa että se tuoksuu? On se suomen kieli mielenkiintoinen juttu aina välillä...

Kiinnostaako? kirjoitti:

En minä haluaisi ajatella aina että pitäis tehdä sitä ja tätä mutta mä olen aina ollut tällänen. En ikään kuin osaa ottaa ikinä rennosti. Mulle on aina opetettu että kaikki pitää tehdä ajallaan jne. Eikä asiaa auta se että isä vieläkin ihan liian usein on muistuttamassa niistä. Että pitäisi lukea jne. Kun se itse sanoi että jos olis lukenut enemmän silloin niin vois olla mukavammassa ammatissa. Mutta kun en minä vaan jaksanut, kun sanoin sille että en ole jaksanut niin se alkoi uhoamaan että se on pakko jaksaa. Äiti sentään vähän hellitti. Mutta siis sain ihan aina kun nähtiin kuulla siitä että pitäisi lukea. Alkoi ahdistaa jo koko opiskelu kun ei saanut hetken rauhaa. Ja näin on ollut aina. Nyt sitten stressaan aina kaikesta ja sitten vaan tulee enemmän paniikkia ja masennusta ja sitten ei taas jaksa ja sitten vaan panikoi siitäkin, on siitä jo kokemusta.

Pitää nyt katsoa miten tuon henkilöllisyyden varjelun kanssa tekee, kyllä tää ketju varmaan ihan hyvä vielä on. Mä vaan olen aina niin kauhean vainoharhainen että jos teen jotain niin joku varmasti näkee ja tunnistaa. Mutta jos se nyt tässä vielä onnistus.

Ja en kyllä ole huomannut että koirat haisis popkornille :D Mun mielestä ne vaan haisee...koiralle. Siis kun mitä olen ihmisten koiria nähnyt ja touhunnut niiden kanssa (melkein kaikilla suvussa on koira, ainakin äidin puolelta) niin joku samanlainen ominaishaju niissä on. Toisissa ehkä vähän erilainen kuin toisissa. Mutta kyllä se haju on ihan erilainen kuin popkornien tuoksu :D
Onko se enemmän sellainen kaupunkikoira vai saako se joka päivä juosta luonnossa? Kun ne sukulaisten ja kavereiden koirat on sellaisia että ne pääsee aina luontoon juoksemaan niin mietin että jos sun koira on vaan puhtaampi ja näin tuoksuu popkornille? Tai sitten sä olet vaan niin tottunut jo siihen sen hajuun että se haisee sun nenään popkornille? Minä kun en ole kovin usein kuitenkaan koirien kanssa touhunnut niin ne haisee mun mielestä kaikki samalle.
Joissain muissa jutuissa tosin tuoksuu popkorni aina. Muistan että mulla oli joskus pyörä jonka kahvat hais popkornilta.
Tosi hämmentävää kun ei tiedä pitäiskö käyttää sanaa haisee vai tuoksuu kun yleensä ottaen koirat mielletään asioiksi jotka haisee mutta popkornit tuoksuu :D
Tosin kyllähän ihmisistäkin sanotaan että ne tuoksuu hyvälle (jos ne siis tuoksuu). Tosin ne on usein kaikkia saippuoita ja deodorantteja ja parfyymeja ja partavesiä mitkä ihmisissä yleensä tuoksuu.
Mutta voiko koirasta oikeasti sanoa että se tuoksuu? On se suomen kieli mielenkiintoinen juttu aina välillä...

Lue lisää

Mä en nyt haluaisi kuulostaa mitenkään julmalta, mutta mä katson asioita aika eri suunnasta ja haluan kuitenkin sanoa sen. Enkä halua, että ahdistut tai mitään, haluan vaan sanoa oman mielipiteeni. Kun mä en pysty näkemään, että sellainen ystävyys voi ikinä kestää. Ei se voi, jos on ollut tunteita ja jotain ihan muunlaista historiaa. Siinä käy joko niin, että välit katkeaa loukkaantumisiin tai sitten se yhtävyys vaan kuihtuu lopulta. Olen ihan varma, että niin kävisi. Juuri siksi, että ei ystävyys ole samanlaista jos on tunteita. Ja kun on tunteita niin en ymmärrä miten voisi yrittää olla millään tavalla läsnä toisen elämässä. Siinä vaan tulee loukkaamisia puolin ja toisin, kun pitää kuitenkin elää elämäänsä eteenpäinkin. Ja sitten kun elämä ei muutenkaan ole helppoa, niin sitten sillä tekisi vaan sen oikean elämänsä vaikeaksi. Kun kyllä mä ainakin kokisin siitä syyllisyyttä, että pitäisin koko elämän yhteyttä johonkin vanhaan ihastukseen. Ja kyllä se varmaan hiertäisi välejä eikä sellaista halua. Sitten muutenkin elämässä on vaikka jotain talonrakennusta tai jotain ns. henkisesti raskasta, niin joku pieni asia voi tulla aika suureksi hiertymäksi välille ja sitä en todellakaan halua. Tai että muuten vaan ei olisi aikaa. Tai ylipäänsä jos ajattelee, että en mä ainakaan pitäisi enää minkäänlaista yhteyttä häneen kun hänellä olisi lapsia ja sama toisin päin, että musta tuntuisi hyvin väärältä pitää häneen mitään yhteyttä kun itselläni olisi lapsia. Enkä pitäisikään. Nuo nyt on esimerkkejä tilanteista joita en näe ystävyyden kestävän tai joidenka kestäminen ei ole sen arvoista. Olen ihan varma, että sellainen ei kestä, koska ei tunteita voi ottaa pois itsestään. Ja koen sen sillä tavalla vääräksi, että se varmaan hiertäisi ja mulla ainakin on olo, että sitten tuntuisi, että olisi jossain kahden tulen välissä ja ei pystyisi kunnolla laskemaan menneisyydestä irti eikä kunnolla elämään tulevaisuuttakaan. Vaikka kuinka yrittäisi elää elämäänsä, niin kuitenkin varoisi loukkaamasta sitä ystävää. Eikä se ole sitten enää kunnollista elämää.
Ystävyydet voi olla tosi kestäviä, mutta ei sellaiselle pohjalle rakennetut, että on tunteita. Mun mielestä ne on hyvin helposti hajoavia ja jotenkin vaan näen tuon asian niin.
Mä taas pelkään eniten sitä, että olisi jotenkin sellainen hämärä ystävyys ja se poika satuttaisi mua taas siinä. Kun se on tapahtunut enkä jaksa sitä enää. Niin mun näkökulma ehkä vähän lähteekin siitä. Ja sitten mun ajatukset on ehkä sen takia vähän sekavat. Kun kaikkein kamalimmalta asialta tuntuu juuri sellainen ystävyys, koska olen ihan varma, että siinä sattuu. Niin sitten kun pää ei keksi mitään ratkaisua, niin se väkisin menee johonkin toiseen suuntaan, koska se yrittää pitää sitä ihmistä mun elämässä. Vaikka kyllä mullakin jotkut unelmat hajosi niin pahasti, että eivät varmaan koskaan enää tule takaisin ja olen todella tyytyväinen kaikkeen elämässäni enkä haluaisi mitään siitä pilatakaan. Mikä ehkä liittyy siihen näkemisajatukseenkin, että jos näkisin hänet, niin se veisi aika suuren palan mun elämässä olevaa sietokykyä ja empatiaa pois mun muusta elämästä. Siis että en mitenkään yksinkertaisesti suhtaudu asioihin ja mun on todella paljon helpompi ajatella, että haluan vaan unohtaa hänet.
Näin mä taas koen ystävyydestä. En pysty ajattelemaan, että se kestäisi, koska sattuisi kuitenkin joskus. En tiedä, tämä vaan on mun mielipiteeni joka on ehkä vähän erilainen kuin sun. En sano, että olisin oikeassa, mutta tällä tavalla koen ilman parempaa tietoa.
Ja siis kyllä mäkin kaipaan häntä enkä haluaisi olla kuulematta hänestä enää tai olla olematta yhteyksissä. Kyllä mulla sen suhteen on ihan sama tunne.

Ja haluan sanoa tuohon, että ärsyttää, kun pitää esittääkin asia noin, että joku tyttö saa hajalle ja jättää. Se ongelma ei varmaan ole teidän väleissä, vaan sun pään sisällä. Niin sun kuuluu sanoa, että oma pääsi saa oman pääsi hajalle, kun olet ajatellut liikaa vainoharhaisia. Ei varmaan ole kyse siitä, että se tyttö olisi oikeasti koskaan halunnut jättää sut. Vaan oma pääsi ei halua mennä liian lähelle.

Kiinnostaako? kirjoitti:

En minä haluaisi ajatella aina että pitäis tehdä sitä ja tätä mutta mä olen aina ollut tällänen. En ikään kuin osaa ottaa ikinä rennosti. Mulle on aina opetettu että kaikki pitää tehdä ajallaan jne. Eikä asiaa auta se että isä vieläkin ihan liian usein on muistuttamassa niistä. Että pitäisi lukea jne. Kun se itse sanoi että jos olis lukenut enemmän silloin niin vois olla mukavammassa ammatissa. Mutta kun en minä vaan jaksanut, kun sanoin sille että en ole jaksanut niin se alkoi uhoamaan että se on pakko jaksaa. Äiti sentään vähän hellitti. Mutta siis sain ihan aina kun nähtiin kuulla siitä että pitäisi lukea. Alkoi ahdistaa jo koko opiskelu kun ei saanut hetken rauhaa. Ja näin on ollut aina. Nyt sitten stressaan aina kaikesta ja sitten vaan tulee enemmän paniikkia ja masennusta ja sitten ei taas jaksa ja sitten vaan panikoi siitäkin, on siitä jo kokemusta.

Pitää nyt katsoa miten tuon henkilöllisyyden varjelun kanssa tekee, kyllä tää ketju varmaan ihan hyvä vielä on. Mä vaan olen aina niin kauhean vainoharhainen että jos teen jotain niin joku varmasti näkee ja tunnistaa. Mutta jos se nyt tässä vielä onnistus.

Ja en kyllä ole huomannut että koirat haisis popkornille :D Mun mielestä ne vaan haisee...koiralle. Siis kun mitä olen ihmisten koiria nähnyt ja touhunnut niiden kanssa (melkein kaikilla suvussa on koira, ainakin äidin puolelta) niin joku samanlainen ominaishaju niissä on. Toisissa ehkä vähän erilainen kuin toisissa. Mutta kyllä se haju on ihan erilainen kuin popkornien tuoksu :D
Onko se enemmän sellainen kaupunkikoira vai saako se joka päivä juosta luonnossa? Kun ne sukulaisten ja kavereiden koirat on sellaisia että ne pääsee aina luontoon juoksemaan niin mietin että jos sun koira on vaan puhtaampi ja näin tuoksuu popkornille? Tai sitten sä olet vaan niin tottunut jo siihen sen hajuun että se haisee sun nenään popkornille? Minä kun en ole kovin usein kuitenkaan koirien kanssa touhunnut niin ne haisee mun mielestä kaikki samalle.
Joissain muissa jutuissa tosin tuoksuu popkorni aina. Muistan että mulla oli joskus pyörä jonka kahvat hais popkornilta.
Tosi hämmentävää kun ei tiedä pitäiskö käyttää sanaa haisee vai tuoksuu kun yleensä ottaen koirat mielletään asioiksi jotka haisee mutta popkornit tuoksuu :D
Tosin kyllähän ihmisistäkin sanotaan että ne tuoksuu hyvälle (jos ne siis tuoksuu). Tosin ne on usein kaikkia saippuoita ja deodorantteja ja parfyymeja ja partavesiä mitkä ihmisissä yleensä tuoksuu.
Mutta voiko koirasta oikeasti sanoa että se tuoksuu? On se suomen kieli mielenkiintoinen juttu aina välillä...

Lue lisää

Niin ja sekin vähän ärsyttää, että joskus tuntuu että jotain ystävyyttä vaan hyväksikäytetään ja se on niiden suurin tarkoitus. Että niistä haetaan vaikka jotain ihastumistunteita, jotka sitten siirretään omaan elämään aika moraalittomalla tavalla. Tuntuu, että koin joskus sen, niin siksi suhtaudun kai lähtökohtaisesti aika negatiivisesti.

Mutta joo. Mä nyt purin vähän negatiivisiakin tunteita. Ehkä olen vaan noussut väärällä jalalla sängystä. En mä nyt oikeasti keskity negatiivisiin ajatuksiin, vaan oikeasti aina niihin positiivisiin, niin kuin noissakin jutuissa olen yrittänyt tehdä, mutta ne ajatukset silti kytee siellä, niin ajattelin kertoa ne sulle. Ja muutenkin, jotta näet erilaisen näkökulman. Kun ne asiat ei ole kauhean yksinkertaisia. En tiedä mitä ajattelet noista jutuista, mitä sanoin?

Mulla oli kanssa ongelma miettiä onko se haisee vai tuoksuu :) En oikein keksinyt, niin ajattelin vaan käyttää koko ajan "haisee"-sanaa jos se muka olisi myös jotenkin neutraali niin kuin haju ja hajuaisti. Mutta ehkä sillä ei nyt tässä yhteydessä ole niin väliä, koirakaan ei varmaan loukkaannu, vaikka sanoinkin että haisee, vaikka toinen oikeasti tuoksuu popkornilta :) Tuo oikeasti vähän lievitti mun ihmetystä, että sä olet haistanut popkornin pyörän kahvoissa :D Että joku muu kanssa jossain omituisessa paikassa. Ja onneksi huomautit, että ehkä se vaan on puhdas, kun aloin jo miettiä, että pitäisiköhän pestä se. Oikeasti se on kyllä varmaan puhdas, kun se on siis ihan kaupunkilaiskoira ja korkeintaan lumessa temmeltää. Ja itsekin se nuolee aina itseään kuin joku kissa ja suihkuttelen kyllä siitä aina kurat pois, jos sellaista on. Ehkä se tosiaan on vaan puhdas. Jotenkin vaan niin omituista, kun koko ajan haistelee ja on vaan popkorni ajatuksissa, kun se on vieressä :) Mutta kun miettii, niin tosiaan se koira, mikä meillä oli lapsena, niin se sai aina juoksennella vapaana pihalla ja sisällä miten sattui, niin se ei kyllä haissut kovin hyvältä. Ja sitten kanssa mun kissa haisi jotenkin vähän sellaiselta ummehtuneelta vanhalta talolta, jos vaikka sen mahaa haistoi ihan läheltä, kun sen mieli puuhaa oli aina mönkiä kaikissa ladoissa ja aitoissa ja jahdata hiiriä. Vaikka siis putsasikin itseään tietysti jatkuvasti. Se oli aina kamalaa, kun piti ylpeänä tulla näyttämään niitä hiiriä. Ei se kyllä onneksi usein niitä sisälle tuonnut, mutta kerran se oli vienyt isän sänkyyn sellaisen puoliksi syödyn :D Olisin varmaan saanut loppuiäkseni traumat sellaisesta :) Mutta joskus kaikkialla mönkiessään se oli saanut jotain ötököitäkin itseensä ja oli kauhean kärsivän oloinen, enkä löytänyt millään mistään mitä ötököitä ne oli ja mitä niille pitää tehdä, niin nypin ne siitä yksi kerrallaan pinseteillä pois. Meni mukavasti koko päivä siihen, kun ne vipelsi niin nopeasti, mutta kissa onneksi oli kiltisti paikallaan koko ajan. Sen jälkeen niitä ei enää näkynyt, mutta ne oli ihan sairaan yököttäviä, inhoan ötököitä muutenkin. Koira ei onneksi ikinä kantanut mitään eläimiä sisään, se oli tosi kiltti koira muutenkin. Tämä popkornikoira kyllä yrittää aina hyökkiä kaikkien myyrien kimppuun.

Varmaan hyvä olla vähän vainoharhainen, niin sitten ainakin muistat aina kirjoittaa niin, että jätät pois liiat tunnisteet ja ei ole pelkoa, että kukaan tunnistaisi. Ja kun oikeasti täällä on tosi paljon viestejä ja ihmisilläkin on niin samanlaisia tarinoita, että ei täältä ketään voi varmaksi tunnistaa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

En minä haluaisi ajatella aina että pitäis tehdä sitä ja tätä mutta mä olen aina ollut tällänen. En ikään kuin osaa ottaa ikinä rennosti. Mulle on aina opetettu että kaikki pitää tehdä ajallaan jne. Eikä asiaa auta se että isä vieläkin ihan liian usein on muistuttamassa niistä. Että pitäisi lukea jne. Kun se itse sanoi että jos olis lukenut enemmän silloin niin vois olla mukavammassa ammatissa. Mutta kun en minä vaan jaksanut, kun sanoin sille että en ole jaksanut niin se alkoi uhoamaan että se on pakko jaksaa. Äiti sentään vähän hellitti. Mutta siis sain ihan aina kun nähtiin kuulla siitä että pitäisi lukea. Alkoi ahdistaa jo koko opiskelu kun ei saanut hetken rauhaa. Ja näin on ollut aina. Nyt sitten stressaan aina kaikesta ja sitten vaan tulee enemmän paniikkia ja masennusta ja sitten ei taas jaksa ja sitten vaan panikoi siitäkin, on siitä jo kokemusta.

Pitää nyt katsoa miten tuon henkilöllisyyden varjelun kanssa tekee, kyllä tää ketju varmaan ihan hyvä vielä on. Mä vaan olen aina niin kauhean vainoharhainen että jos teen jotain niin joku varmasti näkee ja tunnistaa. Mutta jos se nyt tässä vielä onnistus.

Ja en kyllä ole huomannut että koirat haisis popkornille :D Mun mielestä ne vaan haisee...koiralle. Siis kun mitä olen ihmisten koiria nähnyt ja touhunnut niiden kanssa (melkein kaikilla suvussa on koira, ainakin äidin puolelta) niin joku samanlainen ominaishaju niissä on. Toisissa ehkä vähän erilainen kuin toisissa. Mutta kyllä se haju on ihan erilainen kuin popkornien tuoksu :D
Onko se enemmän sellainen kaupunkikoira vai saako se joka päivä juosta luonnossa? Kun ne sukulaisten ja kavereiden koirat on sellaisia että ne pääsee aina luontoon juoksemaan niin mietin että jos sun koira on vaan puhtaampi ja näin tuoksuu popkornille? Tai sitten sä olet vaan niin tottunut jo siihen sen hajuun että se haisee sun nenään popkornille? Minä kun en ole kovin usein kuitenkaan koirien kanssa touhunnut niin ne haisee mun mielestä kaikki samalle.
Joissain muissa jutuissa tosin tuoksuu popkorni aina. Muistan että mulla oli joskus pyörä jonka kahvat hais popkornilta.
Tosi hämmentävää kun ei tiedä pitäiskö käyttää sanaa haisee vai tuoksuu kun yleensä ottaen koirat mielletään asioiksi jotka haisee mutta popkornit tuoksuu :D
Tosin kyllähän ihmisistäkin sanotaan että ne tuoksuu hyvälle (jos ne siis tuoksuu). Tosin ne on usein kaikkia saippuoita ja deodorantteja ja parfyymeja ja partavesiä mitkä ihmisissä yleensä tuoksuu.
Mutta voiko koirasta oikeasti sanoa että se tuoksuu? On se suomen kieli mielenkiintoinen juttu aina välillä...

Lue lisää

Mullekin on esim. opetettu, että linnut saa langoilla istumisesta sähköiskun jos ne ei istu niiden sellaisten punaisten pallojen päällä, mitä jossain on langoissa kiinni. Ja on tosi vaikea aina muistaa olla kiljumatta mielessä, että istu sen pallon päälle! Istu sen pallon päälle! Eli siis ei kaikki asiat, mitä on opetettu välttämättä olekaan hyviä ja fiksuja. Kun itseltään vie todella paljon pois, jos laittaa aikarajoja. On vaikeaa yrittää ajatella toisin, mutta ehkä sun pitää nyt yrittää. Mullakin äiti aina muistutteli asioista, niin tiedän kyllä että se on tosi raskasta. Enkä mäkään silloin pystynyt ajattelemaan, että asiat ehtii kyllä tekemään, vaikka olisi pitänyt. Se sen jankutus oli vaan niin masentavaa. Että ymmärrän kyllä ihan täysin kuinka ikäväksi tuollainen saa olon ja kuinka se lisää sitä paniikkia. Äitikin jankkasi aina kaikesta ihan ihmeellisestä. Juuri niistä opiskeluista. Sitten töistä, että ei kerry eläkettä ja miten aion elää ja joudun kodittomaksi. Ja ne vaan masensi ja unohdin ihan kaikki asiat mailmasta. Kun olisi pitänyt vaikka muistuttaa sitä, että ties kuinka paljon vanhuksia elää toimeentulotuella, että ei kukaan vahingossa kodittomaksi. Se vaan onnistui aina masentamaan niin pahasti. Vaikka oikeasti elämä järjestyy aina, eli sen miten tahansa. Ja itseasiassa juttelin vähän asiasta jonkun opettajan kanssa, joka on joku tohtori ja se oli sitä mieltä tosi vahvasti, että sellaiset haahuiluvuodet on hyväksi ja saa ihmisen katsomaan asioita eri tavalla. Jotain sellaistakin se sanoi, että se tietää monia, joilla on sitten mennyt tosi hyvin ja ne vuodet on varmasti osasyy. Että myöhemmin niitä voi ajatella positiivisena kokemuksena. Mä ainakin ajattelen niin, vaikka silloin ahdisti tosi paljon. Sun pitäisi yrittää nyt tosi kovasti sitä, että lasket kaiken toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jos sun isä jauhaa vielä tuollaista. Mulla se alkoi käydä vähän niin kuin itsestään, kun äiti alkoi jauhaa ihan tosissaan ja painostavasti joskus, että mun pitää muuttaa takaisin sen luo ja sitten sitä, että etsi sitten hyväpalkkainen mies. "Etsit sellaisen. Etsi heti! Sulla ei ole muuta vaihtoehtoa, typerys." :D Siinä vaiheessa tuntui, että ehkä se olisi tarvinut jonkun lääkityksen :D Mutta meni helpommaksi, kun se alkoi vaan sekoilla. Alkoi mennä ihan itsestään ne sen jutut vaan korvista läpi. Kun säkin voit lukea itsellesi jonkun mukavan ammatin vaikka 50-vuotiaana. Kyllä niitä ihmisiä on tosi paljon, jotka tekee niin. Munkin vanhin koulukaveri on jotain 43. Ja kun kaikki mahdollinen onnistuu aina paremmin, kun ei stressaa ja ei tunnu siltä, että aika loppuu. Joku pääsykoekirjojen ja vastaavien lukeminenkin on paljon helpompaa, kun ei ole mitään stressiä. Auttaako se mitään, että yrität selittää isällesi, että ei yhtään auta, että se muistuttelee? Musta tuntui, että äiti ei ainakaan ottanut kuuleviin korviinsakaan. Mutta voisit yrittää sanoa, että kyllä sä haluat hankkia mukavan ammatin ja se on sulla tähtäimessä, mutta kaikki asiat ajallaan eikä auta jos niistä painostetaan ja alkaa stressaamaan.

Siitä kauas ajautumisesta pitää sanoa vielä se, että ei se vahingossa tapahdu. Varmasti jokainen kyllä tietää miten sen saa aikaan ja myös miten estää sitä. Kun vaan yrittää pitää yhteyttä, jutella avoimesti vaikka juuri siitä pelostakin, että niin kävisi, niin ei silloin mitenkään vahingossa pääse lipsumaan kauas toisistaan. Sen verran sunkin ehkä kannattaa luottaa asioihin. Ja ehkä kannattaa ymmärtää se, että sun hallussasi on tasan 50 prosenttia, jolla voit vaikuttaa siihen toiseen 50 prosenttiin ystävyydestä, joka on sen toisen hallussa. Ja toisinpäin. Joskus tuntuu, että et näe sitä tasavertaisuutta.

Se elämästä kertominen muuten on vaikeaa, en mäkään osaa sellaista niin kauhean hyvin, kun en mäkään koe, että mun elämässä kauheasti tapahtuu. Tietysti voisi kertoa toiselle samalla tavalla asioita kuin vaikka kirjoittaa päiväkirjaan, mutta tuntuu, että ei ketään kiinnosta niin tylsät jutut. Vaikka ei saisikaan päättää kenenkään puolesta mitkä jutut niitä kiinnostaa ja mitkä ei. Mutta kuitenkin. Millaisia asioita sä sitten tarkoitat, kun toivot että se kertoisi enemmän? Tai siis että mikä on kunnolla kertomista?

Ja anteeksi nyt, jos saan sun mielen pahoittumaan tuolla mitä kirjoitin. Varmaan se vähän pahoittaa, vaikka ei se ole mun tarkoitus. Mutta älä kauheasti masennu siitä jooko, kun aina voi jutella ja voi olla että mäkin opin ajattelemaan eri tavalla. Sanoin vaan nyt sen miltä tuntui ja vähän erilaisen näkökulman.

................ kirjoitti:

Mullekin on esim. opetettu, että linnut saa langoilla istumisesta sähköiskun jos ne ei istu niiden sellaisten punaisten pallojen päällä, mitä jossain on langoissa kiinni. Ja on tosi vaikea aina muistaa olla kiljumatta mielessä, että istu sen pallon päälle! Istu sen pallon päälle! Eli siis ei kaikki asiat, mitä on opetettu välttämättä olekaan hyviä ja fiksuja. Kun itseltään vie todella paljon pois, jos laittaa aikarajoja. On vaikeaa yrittää ajatella toisin, mutta ehkä sun pitää nyt yrittää. Mullakin äiti aina muistutteli asioista, niin tiedän kyllä että se on tosi raskasta. Enkä mäkään silloin pystynyt ajattelemaan, että asiat ehtii kyllä tekemään, vaikka olisi pitänyt. Se sen jankutus oli vaan niin masentavaa. Että ymmärrän kyllä ihan täysin kuinka ikäväksi tuollainen saa olon ja kuinka se lisää sitä paniikkia. Äitikin jankkasi aina kaikesta ihan ihmeellisestä. Juuri niistä opiskeluista. Sitten töistä, että ei kerry eläkettä ja miten aion elää ja joudun kodittomaksi. Ja ne vaan masensi ja unohdin ihan kaikki asiat mailmasta. Kun olisi pitänyt vaikka muistuttaa sitä, että ties kuinka paljon vanhuksia elää toimeentulotuella, että ei kukaan vahingossa kodittomaksi. Se vaan onnistui aina masentamaan niin pahasti. Vaikka oikeasti elämä järjestyy aina, eli sen miten tahansa. Ja itseasiassa juttelin vähän asiasta jonkun opettajan kanssa, joka on joku tohtori ja se oli sitä mieltä tosi vahvasti, että sellaiset haahuiluvuodet on hyväksi ja saa ihmisen katsomaan asioita eri tavalla. Jotain sellaistakin se sanoi, että se tietää monia, joilla on sitten mennyt tosi hyvin ja ne vuodet on varmasti osasyy. Että myöhemmin niitä voi ajatella positiivisena kokemuksena. Mä ainakin ajattelen niin, vaikka silloin ahdisti tosi paljon. Sun pitäisi yrittää nyt tosi kovasti sitä, että lasket kaiken toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jos sun isä jauhaa vielä tuollaista. Mulla se alkoi käydä vähän niin kuin itsestään, kun äiti alkoi jauhaa ihan tosissaan ja painostavasti joskus, että mun pitää muuttaa takaisin sen luo ja sitten sitä, että etsi sitten hyväpalkkainen mies. "Etsit sellaisen. Etsi heti! Sulla ei ole muuta vaihtoehtoa, typerys." :D Siinä vaiheessa tuntui, että ehkä se olisi tarvinut jonkun lääkityksen :D Mutta meni helpommaksi, kun se alkoi vaan sekoilla. Alkoi mennä ihan itsestään ne sen jutut vaan korvista läpi. Kun säkin voit lukea itsellesi jonkun mukavan ammatin vaikka 50-vuotiaana. Kyllä niitä ihmisiä on tosi paljon, jotka tekee niin. Munkin vanhin koulukaveri on jotain 43. Ja kun kaikki mahdollinen onnistuu aina paremmin, kun ei stressaa ja ei tunnu siltä, että aika loppuu. Joku pääsykoekirjojen ja vastaavien lukeminenkin on paljon helpompaa, kun ei ole mitään stressiä. Auttaako se mitään, että yrität selittää isällesi, että ei yhtään auta, että se muistuttelee? Musta tuntui, että äiti ei ainakaan ottanut kuuleviin korviinsakaan. Mutta voisit yrittää sanoa, että kyllä sä haluat hankkia mukavan ammatin ja se on sulla tähtäimessä, mutta kaikki asiat ajallaan eikä auta jos niistä painostetaan ja alkaa stressaamaan.

Siitä kauas ajautumisesta pitää sanoa vielä se, että ei se vahingossa tapahdu. Varmasti jokainen kyllä tietää miten sen saa aikaan ja myös miten estää sitä. Kun vaan yrittää pitää yhteyttä, jutella avoimesti vaikka juuri siitä pelostakin, että niin kävisi, niin ei silloin mitenkään vahingossa pääse lipsumaan kauas toisistaan. Sen verran sunkin ehkä kannattaa luottaa asioihin. Ja ehkä kannattaa ymmärtää se, että sun hallussasi on tasan 50 prosenttia, jolla voit vaikuttaa siihen toiseen 50 prosenttiin ystävyydestä, joka on sen toisen hallussa. Ja toisinpäin. Joskus tuntuu, että et näe sitä tasavertaisuutta.

Se elämästä kertominen muuten on vaikeaa, en mäkään osaa sellaista niin kauhean hyvin, kun en mäkään koe, että mun elämässä kauheasti tapahtuu. Tietysti voisi kertoa toiselle samalla tavalla asioita kuin vaikka kirjoittaa päiväkirjaan, mutta tuntuu, että ei ketään kiinnosta niin tylsät jutut. Vaikka ei saisikaan päättää kenenkään puolesta mitkä jutut niitä kiinnostaa ja mitkä ei. Mutta kuitenkin. Millaisia asioita sä sitten tarkoitat, kun toivot että se kertoisi enemmän? Tai siis että mikä on kunnolla kertomista?

Ja anteeksi nyt, jos saan sun mielen pahoittumaan tuolla mitä kirjoitin. Varmaan se vähän pahoittaa, vaikka ei se ole mun tarkoitus. Mutta älä kauheasti masennu siitä jooko, kun aina voi jutella ja voi olla että mäkin opin ajattelemaan eri tavalla. Sanoin vaan nyt sen miltä tuntui ja vähän erilaisen näkökulman.

Lue lisää

Kyllähän tuo tietysti pisti vähän ajattelemaan mitä kerroit tuosta ystävyydestä että voiko se toimia. Jotenkin sellaisia pelkokuvia tuli enemmän kun mitä aiemmin. Mutta jotenkin musta vaan tuntuu että tää ystävyys kestäis kyllä jos vaan pitää sitä yllä. Edes vähän. Kun kyllä me ollaan nähtykin ton kaiken jälkeen ja tyttö itse sanoi että haluaa nähdä mut vielä myöhemminkin. En tiedä miksi ihmeessä en ole tätäkään sanonut aiemmin mutta niin hän sanoi. Ja nyt taas kun tuonkin muistin niin ihmettelen että miten minä vielä epäilen kaikkea että en olisi hänelle mitään. Mutta siis kun meillä oli vankka ystävyys jo aiemmin taustalla ennen tätä kaikkea. Eli meidän välit ei rakentuneet pelkästään mihinkään ihastukseen tms. Minä vaan hölmönä vedin ne tunteet siihen sitten. Mutta senkin jälkeen oltiin vielä hyviä ystäviä, ei ne välit sillein muuttuneet siitä. Sitten tän myöhemmän jutun jälkeen ne vähän muuttui mutta silti molemmat ollaan tän jälkeen sanottu että halutaan nähdä vielä ja pysyä ystävinä. Eli kyllä mä uskon että tän voi vielä säilyttää, mulla vaan on itselläni jostain päähän juurtunu kaikki ne ajatukset että kaikki ei olisi hyvin. Kun kyllä mä varmaan pystyn ajan kanssa sopeutumaan tähän että ei olla yhdessä muuten kuin ystävinä. En minä enää niin palavasti häntä kohtaan tunne kuin silloin ja se on auttanut mua siinä että haluan edelleen jatkaa kuin ennen tätä kaikkea. Kun se mitä meillä oli muuta kuin ystävyyttä on niin pieni osa siitä muusta meidän historiasta. Se oli kuin mutka tiessä. Ja kaikki tekee mokia, kyllä mä olen jo anteeksi tytölle antanut. Voi kuullostaa ihan omituiselle näiden mun muiden viestien takia jotka on ollu sellasta masentunutta kiroamista mutta siis oikeasti. Kyllä mä haluan tukea häntä ja olen valmis hyväksymään sen että tyttö elää elämäänsä vaikka en ihan niin lähellä olekaan. Nyt on hyvä päivä ja nyt voi katsoa jotenkin muustakin näkökulmasta näitä asioita. Ja ajan kanssa kun mulle tulee enemmän kiireitä niin totun varmaan kaikkeen tähän nopeammin kun en koko aikaa ole murehtimassa. Tämäkin että ei jutella tytön kanssa niin paljon voi johtua ihan hänen kiireistään. Kun se on monesti sanonut että nyt ei ehdi ja on kiire. Ja vaikka tästä ystävyydestä ei tulisikaan mitään niin haluan ainakin yrittää. En halua tuntea myöhemmin syyllisyyttä siitä että olisin antanut kaiken vain kuihtua.
Ja mä saan uskoa tähän myös mun veljen suunnalta. Se oli nimittäin myös tosi ihastunut yhteen tyttöön joskus mutta tyttö ei alkanut veljen kanssa mihinkään enempään. Ja ne on edelleen ystäviä, vissiin aika läheisiäkin. Ja siinä oli vielä sellaisia tekijöitä jotka olis oikeasti voinu hajottaa niiden välit pahasti. Mutta niin ei käynyt. Niin mä haluan uskoa että mullekin vois käydä yhtä hyvin. Että olisin vielä myöhemminkin jossain määrin tytön elämässä ja päinvastoin. En tietysti tiedä miten tyttö tästä kaikesta ajattelee mutta en jotenkin voi uskoa että minä hänelle voisin tuskaa aiheuttaa muuten kuin tarkoituksella. Hän on kuitenkin sellainen persoona että ei murehdi liikaa asioita ja ottaa ne avoimin mielin vastaan. Tämä voi kuulostaa jotenkin hölmöltä ja väärältä ja itsekkäältä mutta en silti näe kuinka minä voisin häntä satuttaa, ainakaan enempää kuin hän minua. Ja uskon että suurimman osan kaikesta kivusta mitä hän minulle koko sinä aikana joka me tunnetaan ja ollaan tunettu olen jo kokenut. Kun mä olen alkanut jo ottaa näitä meidän välejä siten että me ollaan kavereita tai ystäviä. Ja niin minä haluankin nyt olla, ystävän kanssa yhteyksissä. Tai sitten nämä ovat taas toiveita ja haaveita mahdottomasta mitä minä olen taas rakentanut. Mutta sen näkee sitten. Mutta haluan yrittää säilyttää tämän.

Ja kyllä, tytöllä oli asioita joilla se perustelikin sitä miksi se teki mitä teki. Ja ne oli ihan järkeenkäypiä syitä jotka oikeasti olis tullu varmaan esteeksi meidän väliin. Mutta mä vaan menin taas oman mieleni mukana sinne mielen synkkiin kolkkiin ja aloin epäillä itseäni. Ja epäilen yhä jos on sellainen olo.

Mutta siis hyvä että kerroit miten susta tuntuu. Vaikka meidän näkemykset eroaakin niin ei siinä mitään, asioista saa olla ja joskus pitääkin olla eri mieltä. Meillä voi olla lähtökohdatkin ihan erilaiset ja muutenkin historia näiden ihmisten kanssa. Mutta kyllähän tuo aina pistää miettimään jos joku sanoo jotain omista ajatuksista poikkeavaa. Eikä se ole paha asia enkä mä mitenkään pahan sitä koe. Mulla itselläni on vaan sellainen usko että tää oikeasti voi kestää jos vaan sen eteen tekee vähän töitä. Jos ei kestä niin sille mä en voi oikeastaan mitään. Paitsi tietysti syyllistää itseäni että vedin ne tunteet mukaan :P

................ kirjoitti:

Mullekin on esim. opetettu, että linnut saa langoilla istumisesta sähköiskun jos ne ei istu niiden sellaisten punaisten pallojen päällä, mitä jossain on langoissa kiinni. Ja on tosi vaikea aina muistaa olla kiljumatta mielessä, että istu sen pallon päälle! Istu sen pallon päälle! Eli siis ei kaikki asiat, mitä on opetettu välttämättä olekaan hyviä ja fiksuja. Kun itseltään vie todella paljon pois, jos laittaa aikarajoja. On vaikeaa yrittää ajatella toisin, mutta ehkä sun pitää nyt yrittää. Mullakin äiti aina muistutteli asioista, niin tiedän kyllä että se on tosi raskasta. Enkä mäkään silloin pystynyt ajattelemaan, että asiat ehtii kyllä tekemään, vaikka olisi pitänyt. Se sen jankutus oli vaan niin masentavaa. Että ymmärrän kyllä ihan täysin kuinka ikäväksi tuollainen saa olon ja kuinka se lisää sitä paniikkia. Äitikin jankkasi aina kaikesta ihan ihmeellisestä. Juuri niistä opiskeluista. Sitten töistä, että ei kerry eläkettä ja miten aion elää ja joudun kodittomaksi. Ja ne vaan masensi ja unohdin ihan kaikki asiat mailmasta. Kun olisi pitänyt vaikka muistuttaa sitä, että ties kuinka paljon vanhuksia elää toimeentulotuella, että ei kukaan vahingossa kodittomaksi. Se vaan onnistui aina masentamaan niin pahasti. Vaikka oikeasti elämä järjestyy aina, eli sen miten tahansa. Ja itseasiassa juttelin vähän asiasta jonkun opettajan kanssa, joka on joku tohtori ja se oli sitä mieltä tosi vahvasti, että sellaiset haahuiluvuodet on hyväksi ja saa ihmisen katsomaan asioita eri tavalla. Jotain sellaistakin se sanoi, että se tietää monia, joilla on sitten mennyt tosi hyvin ja ne vuodet on varmasti osasyy. Että myöhemmin niitä voi ajatella positiivisena kokemuksena. Mä ainakin ajattelen niin, vaikka silloin ahdisti tosi paljon. Sun pitäisi yrittää nyt tosi kovasti sitä, että lasket kaiken toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jos sun isä jauhaa vielä tuollaista. Mulla se alkoi käydä vähän niin kuin itsestään, kun äiti alkoi jauhaa ihan tosissaan ja painostavasti joskus, että mun pitää muuttaa takaisin sen luo ja sitten sitä, että etsi sitten hyväpalkkainen mies. "Etsit sellaisen. Etsi heti! Sulla ei ole muuta vaihtoehtoa, typerys." :D Siinä vaiheessa tuntui, että ehkä se olisi tarvinut jonkun lääkityksen :D Mutta meni helpommaksi, kun se alkoi vaan sekoilla. Alkoi mennä ihan itsestään ne sen jutut vaan korvista läpi. Kun säkin voit lukea itsellesi jonkun mukavan ammatin vaikka 50-vuotiaana. Kyllä niitä ihmisiä on tosi paljon, jotka tekee niin. Munkin vanhin koulukaveri on jotain 43. Ja kun kaikki mahdollinen onnistuu aina paremmin, kun ei stressaa ja ei tunnu siltä, että aika loppuu. Joku pääsykoekirjojen ja vastaavien lukeminenkin on paljon helpompaa, kun ei ole mitään stressiä. Auttaako se mitään, että yrität selittää isällesi, että ei yhtään auta, että se muistuttelee? Musta tuntui, että äiti ei ainakaan ottanut kuuleviin korviinsakaan. Mutta voisit yrittää sanoa, että kyllä sä haluat hankkia mukavan ammatin ja se on sulla tähtäimessä, mutta kaikki asiat ajallaan eikä auta jos niistä painostetaan ja alkaa stressaamaan.

Siitä kauas ajautumisesta pitää sanoa vielä se, että ei se vahingossa tapahdu. Varmasti jokainen kyllä tietää miten sen saa aikaan ja myös miten estää sitä. Kun vaan yrittää pitää yhteyttä, jutella avoimesti vaikka juuri siitä pelostakin, että niin kävisi, niin ei silloin mitenkään vahingossa pääse lipsumaan kauas toisistaan. Sen verran sunkin ehkä kannattaa luottaa asioihin. Ja ehkä kannattaa ymmärtää se, että sun hallussasi on tasan 50 prosenttia, jolla voit vaikuttaa siihen toiseen 50 prosenttiin ystävyydestä, joka on sen toisen hallussa. Ja toisinpäin. Joskus tuntuu, että et näe sitä tasavertaisuutta.

Se elämästä kertominen muuten on vaikeaa, en mäkään osaa sellaista niin kauhean hyvin, kun en mäkään koe, että mun elämässä kauheasti tapahtuu. Tietysti voisi kertoa toiselle samalla tavalla asioita kuin vaikka kirjoittaa päiväkirjaan, mutta tuntuu, että ei ketään kiinnosta niin tylsät jutut. Vaikka ei saisikaan päättää kenenkään puolesta mitkä jutut niitä kiinnostaa ja mitkä ei. Mutta kuitenkin. Millaisia asioita sä sitten tarkoitat, kun toivot että se kertoisi enemmän? Tai siis että mikä on kunnolla kertomista?

Ja anteeksi nyt, jos saan sun mielen pahoittumaan tuolla mitä kirjoitin. Varmaan se vähän pahoittaa, vaikka ei se ole mun tarkoitus. Mutta älä kauheasti masennu siitä jooko, kun aina voi jutella ja voi olla että mäkin opin ajattelemaan eri tavalla. Sanoin vaan nyt sen miltä tuntui ja vähän erilaisen näkökulman.

Lue lisää

Ja tosta että toivon että tyttö kertoisi asioista kunnolla niin toivoisin että tyttö kertoisi vähän muutakin kuin että menee hyvin. Että se kertoisi että mikä kaikki sen rakentaa että sillä menee hyvin. Kertoisi mitä on puuhastellut jnejne. Tai jos menee huonosti niin kertoisi niistä huolistaan. Kun jos hän vaan sanoo että menee huonosti mutta ei muuta niin totta kai minä vain huolestun. Ja kun haluaisin voida auttaa ja neuvoa ja tukea. Kyllä se on kertonutkin monesti mutta monesti taas ei. Siinäkin alkaa epäilyttämään jo että mitä minä hänelle olen. Ja että haluaako hän edes kuulla musta. Mutta siis että ne "keskustelut" ei aina olis sitä että "moi, miten menee" "ihan ok, sulla?" ja se siitä. Siis kun kyllä mua ainakin kiinnostaa mitä sille oikeasti kuulu, vaikka se oliskin jotain sellaista tylsää arkea niin silti. Kyllähän minä muidenkin kavereiden kanssa puhun kaikesta sellaisestakin. Ääh, en tiedä jotenkin taas on sellainen solmu tässä kohtaa ajatuksissa että pitää miettiä tarkemmin, en osaa paremmin selittää.

Ja en näe sitä tasavertaisuutta, siinä olet ainakin täysin oikeassa. Kun jotenkin on tullut sellainen olo että ei ole mitään väliä mitä teen tai yritän tehdä, aina kaikki menee niinkuin en halua niiden menevän. Että mulla ei olis valtaa yhtään mihinkään. Pitäis vaan yrittää sisäistää se että näin ei ole.

Ja tossa kans mulla olis parantamista että en kuvittelisi ajasta niin että kaiken on tapahduttava nyt. Kun se vain on tullut kaikesta sellainen kuva että kaiken on tapahduttava heti tai muuten ei pärjäisi elämässä. Vanhemmilta ja koulusta ainakin tulee sellainen vaikutelma. Etää heti kun mahdollista pitäisi mennä opiskelemaan ja töihin. Kun jotenkin on sellainen olo että jos antaisi ajan kulua ja tapahtumien mennä niin elämä olisi antoisampaa. Että ei tulisi sellaista että nuoruus opiskellaan vaan ja sitten vanhempana harmitellaan kun ei koskaan tehnyt mitään vaikka olisikin hyvä työ ja paljon eläkettä ja kaikkea. Mutta kyllä mä silti haluaisin jo nyt opiskelemaan kunhan pääsen ja pystyn. Koska sielläkin on oma maailmansa ja haluaisin kokea senkin. Eikä sekään ole vielä lopullinen ja absoluuttinen valinta vaikka menisikin nyt jo opiskelemaan. Aina voi muuttaa asioita, voi vaihtaa alaa kesken kaiken jos siltä tuntuu. Tai opiskella monta alaa.

Ei mua sillein ahdistanut mitä kirjoitit. Tai ehkä vähän, jotenkin sillein että en haluaisi juuri että noin kävisi. Ja sillein vähän ehkä tuli pelko että onko tämä nyt tuhoon tuomittu yritys koko ystävyys mutta mä haluan silti uskoa siihen että se voi kestää. Ainakin jollain tasolla. Että ei ihan tuntemattomiksi jouduta tai mitään sellaista että ei yhtään tiedä mitä toiselle kuuluu. Ja hyvä että kerroit miten susta tuntuu, niin pitääkin. Että ei kävisi turhan yksipuoliseksi tämä ketju että vain minun ajatuksiani käytäisiin läpi :)

Anteeksi että kirjoitan vasta nyt ja jos olet ihmetellyt että taasko olen lähtenyt ilmoittamatta, en ole. Olin koko päivän tän mun parhaan kaverin seurassa niin en ehtinyt aiemmin kirjoittamaan. Varmaan senkin takia tänään tälläinen muista mun viesteistä poikkeava vähän positiivisempi viesti. Saa nähdä onko huomenna taas tulevaisuus niin kirkkaan oloinen vai onko kaikki taas niin kurjaa, onko uskoa ystävyyteen vai ei. Mutta jotenkin uskon että nää hyvät päivät tulee vaan lisääntymään kun mulle tulee enemmän kiireitä. Niinkuin kiireet olisi tuuli joka saa synkät pilvet liikkumaan pois. Jos silloin näkisi useammin asioista positiivisemmin ja realistisemmin kuin nykyään kun epäilykset ja kaikki ikävä pyörii päässä. Kai mulla on vaan liikaa aikaa ollut nyt viime aikoina.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ja tosta että toivon että tyttö kertoisi asioista kunnolla niin toivoisin että tyttö kertoisi vähän muutakin kuin että menee hyvin. Että se kertoisi että mikä kaikki sen rakentaa että sillä menee hyvin. Kertoisi mitä on puuhastellut jnejne. Tai jos menee huonosti niin kertoisi niistä huolistaan. Kun jos hän vaan sanoo että menee huonosti mutta ei muuta niin totta kai minä vain huolestun. Ja kun haluaisin voida auttaa ja neuvoa ja tukea. Kyllä se on kertonutkin monesti mutta monesti taas ei. Siinäkin alkaa epäilyttämään jo että mitä minä hänelle olen. Ja että haluaako hän edes kuulla musta. Mutta siis että ne "keskustelut" ei aina olis sitä että "moi, miten menee" "ihan ok, sulla?" ja se siitä. Siis kun kyllä mua ainakin kiinnostaa mitä sille oikeasti kuulu, vaikka se oliskin jotain sellaista tylsää arkea niin silti. Kyllähän minä muidenkin kavereiden kanssa puhun kaikesta sellaisestakin. Ääh, en tiedä jotenkin taas on sellainen solmu tässä kohtaa ajatuksissa että pitää miettiä tarkemmin, en osaa paremmin selittää.

Ja en näe sitä tasavertaisuutta, siinä olet ainakin täysin oikeassa. Kun jotenkin on tullut sellainen olo että ei ole mitään väliä mitä teen tai yritän tehdä, aina kaikki menee niinkuin en halua niiden menevän. Että mulla ei olis valtaa yhtään mihinkään. Pitäis vaan yrittää sisäistää se että näin ei ole.

Ja tossa kans mulla olis parantamista että en kuvittelisi ajasta niin että kaiken on tapahduttava nyt. Kun se vain on tullut kaikesta sellainen kuva että kaiken on tapahduttava heti tai muuten ei pärjäisi elämässä. Vanhemmilta ja koulusta ainakin tulee sellainen vaikutelma. Etää heti kun mahdollista pitäisi mennä opiskelemaan ja töihin. Kun jotenkin on sellainen olo että jos antaisi ajan kulua ja tapahtumien mennä niin elämä olisi antoisampaa. Että ei tulisi sellaista että nuoruus opiskellaan vaan ja sitten vanhempana harmitellaan kun ei koskaan tehnyt mitään vaikka olisikin hyvä työ ja paljon eläkettä ja kaikkea. Mutta kyllä mä silti haluaisin jo nyt opiskelemaan kunhan pääsen ja pystyn. Koska sielläkin on oma maailmansa ja haluaisin kokea senkin. Eikä sekään ole vielä lopullinen ja absoluuttinen valinta vaikka menisikin nyt jo opiskelemaan. Aina voi muuttaa asioita, voi vaihtaa alaa kesken kaiken jos siltä tuntuu. Tai opiskella monta alaa.

Ei mua sillein ahdistanut mitä kirjoitit. Tai ehkä vähän, jotenkin sillein että en haluaisi juuri että noin kävisi. Ja sillein vähän ehkä tuli pelko että onko tämä nyt tuhoon tuomittu yritys koko ystävyys mutta mä haluan silti uskoa siihen että se voi kestää. Ainakin jollain tasolla. Että ei ihan tuntemattomiksi jouduta tai mitään sellaista että ei yhtään tiedä mitä toiselle kuuluu. Ja hyvä että kerroit miten susta tuntuu, niin pitääkin. Että ei kävisi turhan yksipuoliseksi tämä ketju että vain minun ajatuksiani käytäisiin läpi :)

Anteeksi että kirjoitan vasta nyt ja jos olet ihmetellyt että taasko olen lähtenyt ilmoittamatta, en ole. Olin koko päivän tän mun parhaan kaverin seurassa niin en ehtinyt aiemmin kirjoittamaan. Varmaan senkin takia tänään tälläinen muista mun viesteistä poikkeava vähän positiivisempi viesti. Saa nähdä onko huomenna taas tulevaisuus niin kirkkaan oloinen vai onko kaikki taas niin kurjaa, onko uskoa ystävyyteen vai ei. Mutta jotenkin uskon että nää hyvät päivät tulee vaan lisääntymään kun mulle tulee enemmän kiireitä. Niinkuin kiireet olisi tuuli joka saa synkät pilvet liikkumaan pois. Jos silloin näkisi useammin asioista positiivisemmin ja realistisemmin kuin nykyään kun epäilykset ja kaikki ikävä pyörii päässä. Kai mulla on vaan liikaa aikaa ollut nyt viime aikoina.

Lue lisää

En mä mitään ole ihmetellyt, mä oon juopotellut mun parhaan kaverin kanssa ja yrittänyt tehdä ennakkojouluruokia valmiiksi. Osaan taas häslätä vaan ja kaataa jotkut maidot kauniisti lattialle :) Ihan häsläpäivä näköjään, niin kuin kyllä yleensäkin :) Eikä kinkku edelleenkään esim. kypsy oikeassa ajassa, vaan menee puolet enemmän, en vaan tajua sitä.
Nytkin on vielä vähän humalainen olo, mutta yritän kirjoittaa hitaasti ja virheettömähkösti. Ärsyttää, kun punaviini tarttuu hampaisiin.

Mä en ainakaan aio olla kenenkään kanssa ystävä. Ystävä on mulle sanana sama kuin vaikka Hitler. Mutta ehkä mun näkökulma asiassa onkin hieman värittynyt, mutta en halua ainuttakaan ystävää koskaan. Se on todettu ja nähty jo mitä "ystävyys" on. Ihmisillä on aika erilaiset lähtökohdat. Sun lähtökohdat on ne, että ystävyys on ollut sulle helppoa ja antoisaa ja katsot asiaa siitä näkökulmasta. Mulle se taas ei ole ollut enkä koskaan tule katsomaan sitä siitä näkökulmasta. Mulle se on käytännössä ihan sama kuin kysyttäisiin, että voisinko lyödä puukon selkääsi ja nauraa päälle. Mä en ole kokenut onnistumisen tunnetta kuin suhteessa ja se on ainut asia, jossa voin rauhassa yrittää kaikkeni ja ylläpitää positiivista ilmapiiriä. Ei tarvi pelätä, koska tiedän että osaan ja aina on mennyt hyvin. Mä en tarvitse edes mitään ystäviä, enkä oikeasti edes halua. Saan suhteesta kaiken tarvitsemani läheisyyden ja tiedän, että osaan pitää sen kunnossa, niin ei tarvi yhtään edes pelätä. Ystävyys ja vastaavat on toisten ihmisten maailmasta, ei mun. En koe, että sellaiset liittyy muhun millään tavalla. Ystävyys tuntuu mulle oikeasti sanana joltain hirveältä häkiltä, mihin voi lukita ja sitten tökkiä. Tässä kyllä huomaa, että onpa kehittänytkin itselleen epänormaalin suhtautumistavan, mutta niin on vaan käynyt. Taistele tai pakene reaktioista tulee PAKENE, kun edes mainitaan sana ystävyys. Se on juuri sitä tökkimistä. Välillä vaan ikävöi niin paljon sellaista tilannetta, että ei tuntisi yhtään ketään ja kukaan ei tuntisi mua.

Ja ehkä teidän välillä ei oikeasti ole yhtään mikään hyvin, mutta toinen yrittää kaikkensa, jotta tuntuisi toiselta, koska ei halua olla ilkeä sulle tai että menet ahdistuksissasi pois.
Ja mun mielestä on kieltämättä vähän paskamaista sanoa noin, että joku on sellainen persoona, että ottaa kaiken avoimin mielin vastaan, niin sille voi vähän enemmän paskaa syliin tunkeakin.

Mutta joo. En todellakaan enää kirjoita lisää tätä mössöä näin kai hieman laskuhumalassa tai missä lie. Ja suutuin jo aikaisemmin illalla jostain, en muista mistä. Mutta vastaan aamulla. Tai joskus, kun tekemiset loppuu.

............... kirjoitti:

En mä mitään ole ihmetellyt, mä oon juopotellut mun parhaan kaverin kanssa ja yrittänyt tehdä ennakkojouluruokia valmiiksi. Osaan taas häslätä vaan ja kaataa jotkut maidot kauniisti lattialle :) Ihan häsläpäivä näköjään, niin kuin kyllä yleensäkin :) Eikä kinkku edelleenkään esim. kypsy oikeassa ajassa, vaan menee puolet enemmän, en vaan tajua sitä.
Nytkin on vielä vähän humalainen olo, mutta yritän kirjoittaa hitaasti ja virheettömähkösti. Ärsyttää, kun punaviini tarttuu hampaisiin.

Mä en ainakaan aio olla kenenkään kanssa ystävä. Ystävä on mulle sanana sama kuin vaikka Hitler. Mutta ehkä mun näkökulma asiassa onkin hieman värittynyt, mutta en halua ainuttakaan ystävää koskaan. Se on todettu ja nähty jo mitä "ystävyys" on. Ihmisillä on aika erilaiset lähtökohdat. Sun lähtökohdat on ne, että ystävyys on ollut sulle helppoa ja antoisaa ja katsot asiaa siitä näkökulmasta. Mulle se taas ei ole ollut enkä koskaan tule katsomaan sitä siitä näkökulmasta. Mulle se on käytännössä ihan sama kuin kysyttäisiin, että voisinko lyödä puukon selkääsi ja nauraa päälle. Mä en ole kokenut onnistumisen tunnetta kuin suhteessa ja se on ainut asia, jossa voin rauhassa yrittää kaikkeni ja ylläpitää positiivista ilmapiiriä. Ei tarvi pelätä, koska tiedän että osaan ja aina on mennyt hyvin. Mä en tarvitse edes mitään ystäviä, enkä oikeasti edes halua. Saan suhteesta kaiken tarvitsemani läheisyyden ja tiedän, että osaan pitää sen kunnossa, niin ei tarvi yhtään edes pelätä. Ystävyys ja vastaavat on toisten ihmisten maailmasta, ei mun. En koe, että sellaiset liittyy muhun millään tavalla. Ystävyys tuntuu mulle oikeasti sanana joltain hirveältä häkiltä, mihin voi lukita ja sitten tökkiä. Tässä kyllä huomaa, että onpa kehittänytkin itselleen epänormaalin suhtautumistavan, mutta niin on vaan käynyt. Taistele tai pakene reaktioista tulee PAKENE, kun edes mainitaan sana ystävyys. Se on juuri sitä tökkimistä. Välillä vaan ikävöi niin paljon sellaista tilannetta, että ei tuntisi yhtään ketään ja kukaan ei tuntisi mua.

Ja ehkä teidän välillä ei oikeasti ole yhtään mikään hyvin, mutta toinen yrittää kaikkensa, jotta tuntuisi toiselta, koska ei halua olla ilkeä sulle tai että menet ahdistuksissasi pois.
Ja mun mielestä on kieltämättä vähän paskamaista sanoa noin, että joku on sellainen persoona, että ottaa kaiken avoimin mielin vastaan, niin sille voi vähän enemmän paskaa syliin tunkeakin.

Mutta joo. En todellakaan enää kirjoita lisää tätä mössöä näin kai hieman laskuhumalassa tai missä lie. Ja suutuin jo aikaisemmin illalla jostain, en muista mistä. Mutta vastaan aamulla. Tai joskus, kun tekemiset loppuu.

Lue lisää

Ei saa millään taas unta. Ja oli aika mielenkiintoista luettavaa. Sori jos mä olen sanonut jotain sellaista mikä on saanut sut tuntemaan enemmän noin tai muuten saanut sulle huonoja fiiliksiä koko ystävyys asiasta. Me voidaan jättää se aihe kokonaan pois jos se on vaikeaa.

Enkä sillä sanonut tuota että tyttö ottaa avoimin mielin kaiken vastaan että sille vois syytää enemmän paskaa vaan sillä että en usko että sitä oikeasti ahdistaa tai harmittaa jos minä teen elämässä jotain. Koska se itse on kannustanut mua siihen. En osannut asiaa ilmaista oikein tai sitten vaan olen vaan kusipää joka vaan roikkuu ja satuttaa näin toista.

En nyt paljoa jaksa edes ajatella tälläiseen aikaan ilman unta niin en sitten enempiä kirjoita.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei saa millään taas unta. Ja oli aika mielenkiintoista luettavaa. Sori jos mä olen sanonut jotain sellaista mikä on saanut sut tuntemaan enemmän noin tai muuten saanut sulle huonoja fiiliksiä koko ystävyys asiasta. Me voidaan jättää se aihe kokonaan pois jos se on vaikeaa.

Enkä sillä sanonut tuota että tyttö ottaa avoimin mielin kaiken vastaan että sille vois syytää enemmän paskaa vaan sillä että en usko että sitä oikeasti ahdistaa tai harmittaa jos minä teen elämässä jotain. Koska se itse on kannustanut mua siihen. En osannut asiaa ilmaista oikein tai sitten vaan olen vaan kusipää joka vaan roikkuu ja satuttaa näin toista.

En nyt paljoa jaksa edes ajatella tälläiseen aikaan ilman unta niin en sitten enempiä kirjoita.

Lue lisää

Joo anteeksi, mulla oli vaan ihan kauhean huono päivä. Ja ehkä en nyt juuri oikein pysty kunnolla keskustelemaan koko ystävyysasiasta. Se vaan on jollain tavalla raskas aihe, sellainen mikä herättää ahdistusta. Ehkä voit ymmärtää sen, jos ajattelet sitä ahdistusta mikä sussa heräisi jos joutuisit olemaan sen tytön kanssa jotain enemmän, tai edes ajatella sellaista asiaa. Niin mä koen samankaltaista ahdistusta sitten ystävyydestä, koska ne ei ole toimineet ikinä. Enkä oikeasti osaa niitä. Niin kun kai joskus kerroinkin, että tarvitsen sen läheisyyden fyysisesti, jotta uskallan olla. En siis osaa ajatella että on välimuotoa etäisen ja erittäin läheisen välillä. Ja pojat ei käytännössä sitten voi olla kuin etäisiä.
Mä nyt vähän ikävästi kerroin omat ajatukset tästä asiasta, mutta en ole edes varma, että yrität tajuta niitä, koska sä koet oman historiasi kautta ystävyydet turvallisina. Mä tiedän kyllä, että tuossa asiassa se vika on mun päässä, mutta sunkin päässä on ihan samanlainen vika, koska et pysty kokemaan jotenkin sitten suhteita turvallisina. Mutta käytännössä ehkä jotenkin sama asia.
Ja se on hyvä, että ajattelet eri tavalla, koska mun mielestä kasvaminen ja elämässä eteenpäin meneminen on aina sitä, että kyseenalaistaa omat pinttyneet ajatukset. Etenkin ne, joita ei vaan millään pysty. Kun kuitenkin tietää, että kun tarpeeksi kärsii ja käsittelee asiaa, niin aina pystyy. Ja siihen pyrkiminen tekee elämästä jotenkin täyden tuntuista, koska ne jo käsitellyt pinttyneet ajatukset auttaa elämässä. Ja on kykenevä olo, kun pystyy muuttamaan itseään. Niin siinä mielessä on hyvä kohdata erilailla ajattelevia ihmisiä tai jopa joutua tilanteisiin, jossa on vaan pakko muuttua. Mun mielestä se henkisistä pinttymistä kasvaminen on ehkä yksittäisen ihmisen elämän tarkoitus tavallaan. Alkaa jostain ja loppua johonkin.

Mutta kannattaa muistaa, että kun joku kannustaa, niin se voi myös olla pois työntämistä. Ei millään pahalla tavalla välttämättä. Siis en tarkoita, että niin että sillä tytöllä ei olisi tunteita, varmasti on. Mutta kun se kannustaa sua ja työntää sut pois niin, että teidän väliin kasaantuu suurempi muuri, niin sen on itsen helpompi päästä irti. Vaikka varmaan se sullekin hyvää toivoo.
Ja jokainen osaa kyllä helpostikin vaan hymyillä kaikelle. Mutta kyllä se joskus voi olla kuorikin, että ei halua päästää niin lähelle, että näyttäisi miltä sisällä tuntui.

Äläkä aina käytä edes vitsillä tuota "roikkua"-sanaa, kun se vaan lisää sun epätasa-arvoisia ajatuksia, kun käytät tuollaisia sanoja. Erittäin harvoin mistään molemminpuolisesti ihastusjutusta tai sellaisesta voi edes kuvitella, että toinen roikkuisi. Joo ja ymmärrän, että sä pystyt sen sun epätasa-arvoisissa kuvitelmissa ehkä kuvittelemaan, mutta todellisuus on ehkä eri asia. Siis voi kaikista sellaisista asioista puhua, mutta en vaan tajua, miksi sun asema ei ikinä ole se 50 prosenttia jokaisessa tilanteessa. Mun mielestä kaikki roikkumis-sanat ja vastaavat ei kyllä kuulu ollenkaan nyt näihin keskusteluihin. Ne ei kuvaa mitään tällaisissa asioissa. Itseään voi varmasti kuvata siten enimmillään, että on jäänyt kiinni. Ei mitään epätasa-arvoista roikkumista. Ja kiinnijäämisetkin molemminpuoleisia.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Ei saa millään taas unta. Ja oli aika mielenkiintoista luettavaa. Sori jos mä olen sanonut jotain sellaista mikä on saanut sut tuntemaan enemmän noin tai muuten saanut sulle huonoja fiiliksiä koko ystävyys asiasta. Me voidaan jättää se aihe kokonaan pois jos se on vaikeaa.

Enkä sillä sanonut tuota että tyttö ottaa avoimin mielin kaiken vastaan että sille vois syytää enemmän paskaa vaan sillä että en usko että sitä oikeasti ahdistaa tai harmittaa jos minä teen elämässä jotain. Koska se itse on kannustanut mua siihen. En osannut asiaa ilmaista oikein tai sitten vaan olen vaan kusipää joka vaan roikkuu ja satuttaa näin toista.

En nyt paljoa jaksa edes ajatella tälläiseen aikaan ilman unta niin en sitten enempiä kirjoita.

Lue lisää

Mulla oli vaan huono päivä, kun huomasin, että ei jotenkin ollutkaan eväitä pystyä käsittelemään noita ystävyysasioita, vaikka luulin että oli. Kai ne herättää vaan mussa niin huonoja tuntemuksia. Ja mä olen kyllä nähnyt, että kaikki tuollaiset on menneet aina ihan pieleen. En tiedä ketään, jotka olisi enää tekemisissä. Varmaan sekin vaikuttaa vähän. Mutta siis edes asian ajattelu herättää kauheaa ahdistusta. En mä ollut välttämättä edes tajunnut ennen, että ystävyysajatukset on menneet niin hajalle. Ja kyllä sitä vielä pahensi sekin, että ajattelin samalla häntä. Kun siis jos lisää siihen ahdistukseen vielä ajatukset hänestä, niin mitään niin pelottavaa ja potentiaalisesti katastrofaalista en keksi kuin olla ystävä hänen kanssaan. En mäkään varmaan luota. Mutta en kyllä luota kehenkään heti jos mainitaan enemmän jotain ystäväsanaa. En oikeasti tiedä, mulla on jotain ongelmia tässä asiassa. Ja kun kuitenkin kestän niitä asioita, kun ei niin tarvitse ajatella. Eihän tämä kirjoittelukaan ole tuntunut musta pahalta, kun en niin ajattele liikaa mitään ystävyysasioita. Jotenkin se ystävyydeksi määrittely saa sen pelon aikaan. En tiedä miksi.

En tiedä pitääkö mun jotenkin selittää huonoa oloani. Mä jotenkin yritän, jos vaikutan vieläkin jotenkin erilaiselta, niin et ihmettele sitten että mikä on. Kun ensin siitä ystävyyskeskustelusta menin vähän ahdistuneeksi ja sitten oikeassa elämässä tuli joku kauhea riita. Kun olen vaan niin tyhmä, että osaan aina sanoa sen viimeisen sanan, joka kaataa sen kupin. Enkä ikinä saa hillittyä itseäni, vaikka tiedän että enää ei pitäisi ärsyttää yhtään. Se on kuin joku lumipallo, joka pyörii, jota en saa pysähtymään ja sitten sanon aina sen viimeisen ärsytyksen, joka todella pitäisi jättää sanomatta. En mä edes tiedä miten pitäisi selittää, äh, vaikeaa. Mutta siis sitten mua vähän tönittiin ihan kauheassa raivossa. Ja en tiedä, nyt tuntuu vaan jotenkin pahalta vähän. Ei mitään pahempaa siis. Mutta ehkä henkisesti oli aika pahaa. Säikähdin jotenkin vaan tosi pahasti, en tiedä, kai olen aina vaan ihan sokeasti uskonut miehiin jotenkin, kun isäkään ei koskaan edes tukistanut. Tuli sellainen joku sekunnin kestävä jonkun sellaisen sokean uskon romuttumishetki, kun oli jotenkin niin pelottava sellainen, että tuntui, että oli niin pienestä kiinni, että mua ei lyöty oikein kunnolla. Ja jotenkin näki silmistä jotain todella pelottavaa ja jotenkin vaan joku sinisilmäinen luottamus tai usko miehiin on hieman nyt ehkä kärsinyt. Ja siis ei mitään tapahtunut ja muutenkin koko tilanne oli ihan mun oma vika, koska olen niin ärsyttävä. Ja mua nolattaakin myöntää, kun tuosta ehkä tajuaa sen kuinka ärsyttävä olen. Mutta mulla on vaan jotenkin tosi paha olo. Nytkin itkettää. Tuntuu, että ei haluaisi olla ihmisten seurassa ollenkaan. Tuntuu, että haluaisin vain olla mun vanhan kissan kanssa. Ja mua ärsyttää että on tällainen olo. Menin aina pienenäkin piiloon joidenkin eläimien kanssa. Ja sitten vaan ärsyttää, että jos luottaa taas yhtä vähän ihmisiin, enkä haluaisi kokea noin. Tuntuu olo vaan ihan typerältä ja hävettää kertoa. Mutta en halua, että luulet, että olen sulle jotenkin suuttunut tai että menin kokonaan lukittautuneeksi.
Ja on mulla sillä tavalla nyt aika paljon syyllisyyttäkin, että ei se ollut riidan syy, mutta kun töni mua ympäriinsä, niin huusi jotain siitä, että välitän siitä toisesta. Niin tuntuu vaan siltä, että olen pelkkä taakka kaikille ihmisille ja satutan kaikkia.
Yritän nyt vähän nousta tästä itsesäälistä. Nolottaa, että edes purkaudun sulle näin. En vaan halua, että kuvittelet että olisin sulle jotenkin ikävä, kun ehdin jo tuolla tavalla reagoida tuohon ystävyysjuttuun, niin jos en kertoisi niin ehkä luulisit, että siitä on vielä jotain. Ja tiedän, että ehkä näkisit kuitenkin, että jokin vaivaa.
Eikä sillä tavalla ole mitään hätää, kun ehkä parin päivän päästä olen unohtanut tämänkin jo.

Anteeksi, kun tiuskin sulle.

.................... kirjoitti:

Mulla oli vaan huono päivä, kun huomasin, että ei jotenkin ollutkaan eväitä pystyä käsittelemään noita ystävyysasioita, vaikka luulin että oli. Kai ne herättää vaan mussa niin huonoja tuntemuksia. Ja mä olen kyllä nähnyt, että kaikki tuollaiset on menneet aina ihan pieleen. En tiedä ketään, jotka olisi enää tekemisissä. Varmaan sekin vaikuttaa vähän. Mutta siis edes asian ajattelu herättää kauheaa ahdistusta. En mä ollut välttämättä edes tajunnut ennen, että ystävyysajatukset on menneet niin hajalle. Ja kyllä sitä vielä pahensi sekin, että ajattelin samalla häntä. Kun siis jos lisää siihen ahdistukseen vielä ajatukset hänestä, niin mitään niin pelottavaa ja potentiaalisesti katastrofaalista en keksi kuin olla ystävä hänen kanssaan. En mäkään varmaan luota. Mutta en kyllä luota kehenkään heti jos mainitaan enemmän jotain ystäväsanaa. En oikeasti tiedä, mulla on jotain ongelmia tässä asiassa. Ja kun kuitenkin kestän niitä asioita, kun ei niin tarvitse ajatella. Eihän tämä kirjoittelukaan ole tuntunut musta pahalta, kun en niin ajattele liikaa mitään ystävyysasioita. Jotenkin se ystävyydeksi määrittely saa sen pelon aikaan. En tiedä miksi.

En tiedä pitääkö mun jotenkin selittää huonoa oloani. Mä jotenkin yritän, jos vaikutan vieläkin jotenkin erilaiselta, niin et ihmettele sitten että mikä on. Kun ensin siitä ystävyyskeskustelusta menin vähän ahdistuneeksi ja sitten oikeassa elämässä tuli joku kauhea riita. Kun olen vaan niin tyhmä, että osaan aina sanoa sen viimeisen sanan, joka kaataa sen kupin. Enkä ikinä saa hillittyä itseäni, vaikka tiedän että enää ei pitäisi ärsyttää yhtään. Se on kuin joku lumipallo, joka pyörii, jota en saa pysähtymään ja sitten sanon aina sen viimeisen ärsytyksen, joka todella pitäisi jättää sanomatta. En mä edes tiedä miten pitäisi selittää, äh, vaikeaa. Mutta siis sitten mua vähän tönittiin ihan kauheassa raivossa. Ja en tiedä, nyt tuntuu vaan jotenkin pahalta vähän. Ei mitään pahempaa siis. Mutta ehkä henkisesti oli aika pahaa. Säikähdin jotenkin vaan tosi pahasti, en tiedä, kai olen aina vaan ihan sokeasti uskonut miehiin jotenkin, kun isäkään ei koskaan edes tukistanut. Tuli sellainen joku sekunnin kestävä jonkun sellaisen sokean uskon romuttumishetki, kun oli jotenkin niin pelottava sellainen, että tuntui, että oli niin pienestä kiinni, että mua ei lyöty oikein kunnolla. Ja jotenkin näki silmistä jotain todella pelottavaa ja jotenkin vaan joku sinisilmäinen luottamus tai usko miehiin on hieman nyt ehkä kärsinyt. Ja siis ei mitään tapahtunut ja muutenkin koko tilanne oli ihan mun oma vika, koska olen niin ärsyttävä. Ja mua nolattaakin myöntää, kun tuosta ehkä tajuaa sen kuinka ärsyttävä olen. Mutta mulla on vaan jotenkin tosi paha olo. Nytkin itkettää. Tuntuu, että ei haluaisi olla ihmisten seurassa ollenkaan. Tuntuu, että haluaisin vain olla mun vanhan kissan kanssa. Ja mua ärsyttää että on tällainen olo. Menin aina pienenäkin piiloon joidenkin eläimien kanssa. Ja sitten vaan ärsyttää, että jos luottaa taas yhtä vähän ihmisiin, enkä haluaisi kokea noin. Tuntuu olo vaan ihan typerältä ja hävettää kertoa. Mutta en halua, että luulet, että olen sulle jotenkin suuttunut tai että menin kokonaan lukittautuneeksi.
Ja on mulla sillä tavalla nyt aika paljon syyllisyyttäkin, että ei se ollut riidan syy, mutta kun töni mua ympäriinsä, niin huusi jotain siitä, että välitän siitä toisesta. Niin tuntuu vaan siltä, että olen pelkkä taakka kaikille ihmisille ja satutan kaikkia.
Yritän nyt vähän nousta tästä itsesäälistä. Nolottaa, että edes purkaudun sulle näin. En vaan halua, että kuvittelet että olisin sulle jotenkin ikävä, kun ehdin jo tuolla tavalla reagoida tuohon ystävyysjuttuun, niin jos en kertoisi niin ehkä luulisit, että siitä on vielä jotain. Ja tiedän, että ehkä näkisit kuitenkin, että jokin vaivaa.
Eikä sillä tavalla ole mitään hätää, kun ehkä parin päivän päästä olen unohtanut tämänkin jo.

Anteeksi, kun tiuskin sulle.

Lue lisää

Näyttäis siltä että toinen uneton yö putkeen... Älä ihmettele jos en ole kirjoittanut, ei näin voi jaksaa ajatella mitään kunnolla. Yritän huomenna kirjoittaa jotain, tänään meni koko päivä kotona koomaillessa...

Kiinnostaako? kirjoitti:

Näyttäis siltä että toinen uneton yö putkeen... Älä ihmettele jos en ole kirjoittanut, ei näin voi jaksaa ajatella mitään kunnolla. Yritän huomenna kirjoittaa jotain, tänään meni koko päivä kotona koomaillessa...

Lue lisää

Ei nyt tuollaisiin viesteihin mitään varmaan jaksakaan vastata.
Mun on pakko ihan oman häpeän tunteeni takia kirjoittaa joku muu viesti tänne loppuun. Kaduttaa ja hävettää ihan liikaa, että edes kerroin. Se oli vaan sitä, että joskus ihmiset on typeriä humalassa eikä mitään muuta. En enää edes muista koko juttua. En jaksa edes miettiä kaikkea ikävää, vaan keskityn positiivisiin asioihin ja tuntuu niin tyhmältä, että edes jauhoin mitään. Ja muutenkin kun mulla oli vaan kauhean huono päivä, niin mun olisi pitänyt sanoa, että vastaan seuraavana päivänä, jolloin osaan suhtautua vähän vähemmän tunteella ja rauhallisesti ystävyysasioihinkin. Mutta onnistuin nyt varmaan antamaan tosi hienon kuvan itsestäni ja muutaman tosi järkevän loukkauksenkin. Olen kovin pahoillani. Oikeasti olen yleensä kauhean hillitty ja tuntuu vähän ikävältä, että purin sulle oloani noin. Tosin tämä on vähän sellainen tunteidenpurkukaatopaikka, niin ehkä se johtuu siitä. Mutta normaalisti en kodin ulkopuolella ikinä edes esim. korota ääntäni tai tee mitään muuta, kuin suhtaudu rauhallisesti kaikkeen ilman vaikeuksia. Mutta välillä mulla on sellainen päivä, että olen ahdistunut ja sitten sanon vaan vastaan kaikessa ja saan riitoja aikaan, enkä osaa rauhoittaa itseäni. Mutta sekin tapahtuu aina vain kotona. Paitsi kerran viskasin kengän suutuksissani johonkin. Sori nyt kuitenkin, ei olisi mitenkään pitänyt purkaa suhun, vaan olisi pitänyt sanoa, että olen ahdistunut ja vastaan myöhemmin. Koska se menee aina vähintään kahdessa päivässä kokonaan ohi. Enkä mä silloinkaan kyllä kellekään sivulliselle tiuski. En millään tavalla. Mun jotkut vanhat koulukaverit kirjoitti johonkin juttuun, että mulla ei ole ikinä huonoa päivää ja aina vaan hymyilen, niin ilmeisesti todellakaan se ei tule läpi. Enkä missään raivossa edes vaikka koiralle sano pahasti, vaan saatan kiljumisen kesken ihan luonnollisesti lässyttää sille, että menepä nyt siitä omaan petiin makoilemaan. En tiedä miksi tulin tiuskineeksi sulle. Olen pahoillani. Mutta mun sisko kyllä nauroi sille jutulle, koska sen kanssa olen riidellyt, kun se on niin läheinen ja sitten riidat aina menee mulla vähän tulisiksi.

Ja kun puhuttiin aikaisemminkin juomisesta, niin haluan sanoa, että en ollut mitenkään missään juopotteluissa mukana itse, vaan join viiniä kotona ilman humalahakuisuutta, mutta kun se oli hyvää, niin tulin juoneeksi sitä sen verran, että olin hieman humalassa. Ei siis mitään kauheaa biletysjuopotteluojaansammumisjuttua.
Ja sinäänsä en ole ihmetellyt miksi et vastannut, kun kirjoitin niin ikävän viestin, että en itsekään haluaisi vastata siihen ja lähinnä olo oli häpeä, että kunpa voisi poistaa tai editoida näitä viestejä äkkiä ennen kuin kukaan huomaa.
Mulla jäi vastaamatta aika paljon juttuihin mitä kirjoitit, joihin oli kyllä sanottavaa. Mä nyt yritän vastata niihin.

Sun pitäisi aina yrittää muistaa olla ajattelematta negatiivisesti, jos joku asia ei heti mene niin kuin olet yrittänyt saada sen menemään, koska sulla on tuollaisia ajatuksia, että et voisi muka vaikuttaa. Kun monesti jos ei luovuta heti ensimmäisessä vastoinkäymisessä, niin sitten onnistuu seuraavalla kerralla. Niin kuin säkin sait lopulta siihen sun kaveriin korjattua välit, kun sulla oli päässä selkeä päämäärä, että haluat korjata niitä. Se selkeä päämäärä myös auttaa. Jos ei ole sellaisia, on vaikea yrittää. Eikä niiden tarvitse olla mitään massiivisia, mutta ehkä on hyvä kuvitella niitä itselleen, niin että tuntuu selvältä se, millä tavalla pitää muistaa yrittää ja vaikuttaa asioihinsa.
Jos haluat kertoa jotain esimerkkejä, niin voidaan jutella niistä. Siis jos susta tuntuu vaikealta uskoa sitä omaa mahdollisuuttasi vaikuttaa.

Kiinnostaako? kirjoitti:

Näyttäis siltä että toinen uneton yö putkeen... Älä ihmettele jos en ole kirjoittanut, ei näin voi jaksaa ajatella mitään kunnolla. Yritän huomenna kirjoittaa jotain, tänään meni koko päivä kotona koomaillessa...

Lue lisää

Yhteiskuntahan antaa ihan tahallaan sellaista vaikutelmaa tai oikeastaan erittäin suurta painostusta, että heti pitää mennä opiskelemaan ilman ainuttakaan välivuotta ja sitten heti töihin tai ei pärjää elämässä tai ei ole hyvä. Mutta sehän on ihan täydellistä aivopesua ja jotain, jolla ohjataan ihmisiä käyttäytymään yhteiskunnalle suotuisalla tavalla. Niin, että tulee paljon veroja maksettuja, kun tulee mahdollisimman suuri määrä työvuosia. Yhteiskunnalla työtä tekevä ihminenhän on kaikkein hyödyllisin ja sellainen joka maksaa yhteiskunnalle eikä toisinpäin. Kun on olemassa tällainen järjestelmä ja aivan selkeää aivopesua, jotta toimisi järjestelmälle suotuisalla tavalla, niin todellakin pitää unohtaa koko juttu ja olla ottamatta paineita asiasta. Ei todellakaan pidä antaa minkään turhan aivopesun masentaa. Varmasti on vaikea tehdä toisin, kun mihin kaikki muut uskovat, mutta ehkä jotenkin voit nähdä sen, että mitään kamalaa ei tapahdu vaikka ne asiat hieman venyisikin.
Ja tuo on hyvä näkökulma, että muistaa elää itselleen mieluisesti. Ainakin jotkut vanhat ihmiset ovat aina sanoneet mulle sillä tavalla kuoleman tosissaan, että pitää muistaa tehdä kaikki asiat niin, että vanhana ei kadu mitään. Ja sitten kun on katsellut vaikka jotain äidin kavereita, niin ei ne, jotka on tosi pitkällekin kouluttautuneet jo nuorena näytä mitenkään kovin onnellisilta. En tiedä, olisiko ne liikaa sitten odottaneet siltä pelkältä "hyvältä" ammatilta ja joskus huomanneet, että ehkä olisi pitänyt panostaa muuhunkin tai vaikka elää.

Miksi sä epäilet itseäsi? Millä tavoin? Mua kaikki ystävyysjutut epäilyttää ehkä sen takia, että olen välillä vähän itsepäinen ja ylpeä ja yhteydenpito on tuntunut välillä vaikealta. Siis siten, että on vain muutamia ihmisiä, joille vaikka puhelimeen vastaan aina ja saatan itsekin joskus soittaa. Tai kyllä mä yleensä tekstiviesteihin vastaan. Mutta kuitenkin, niin jos/kun ystävän kanssa tulee joku huono hetki tai riitaa tai jotain, niin en usko itseeni, että osaisin korjata sen. Etenkin jos toisessa on yhtään samoja luonteenpiirteitä. Kun sitten taas suhteissa on helppoa, kun näkee toisen pakoltakin varmasti ennen kuin kaikki loppuisi, niin se on helppoa. Osaan korjata silloin kaiken ihan helpon tuntuisesti. Ja muutenkin kun en esimerkiksi voi kertakaikkiaan sietää esim. riidoissa nukkumaan menemistä. Se on jotain ihan kammottavaa ja en vaan voi antaa sen tapahtua. En tiedä pelkäänkö aina että kaikki kuitenkin kuolee yöllä ja sitten en ehdi pyytämään anteeksi. Niin sitten aina yritän sopia ihan mitä tahansa ja tuntuu, että mikään ei ole niin pahaa, että haluaisin olla sopimatta jos toinen vaikka kuolee. Mutta jos pitää ottaa itse yhteyttä jotenkin, niin en osaakaan. Se vaan on jostain syystä helppoa naamatusten, en oikein tiedä miksi. Mutta jotain sellaista siinä on, että en tunne saavani riitoja pysäytettyä joidenkin puhelinten ynnä muun välityksellä niin kuin kavereihin nyt yleensä pitää yhteyttä, kun taas kasvotusten tiedän, että ihan melkein minkä tahansa jutun pystyn sopimaan. Tuntuu enemmän siltä, että on mahdollisuus vaikuttaa.

Ja siis sekin mua ahdisti jotenkin ja varmaan kaikkia ahdistaa, että jos tulee antaneeksi jotenkin yksipuolisen kuvan tunteistaan. Ja tuntuu, että ehkä luetaan väärin. Kun munkin tunteet ei ole mitenkään yksinkertaisia, niin jotenkin kovasti ehkä sanoin vähän toistakin puolta, jotta ei tule väärinkäsitystä niistä. En mä esimerkiksi haaveile mistään hänen kanssaan. Ei siis pyöri mitään sellaisia ajatuksia päässä, vaan tulevaisuus ajatuksissa en näe häntä. Korkeintaan saatan joskus miettiä ihan vaan näkemistä ja juttelua, että ehkä se tuntuisi hyvältä. Mutta en mitään muuta. Eikä mikään tuosta tarkoita, etteikö kaikenlaisia tunteita olisi, mutta olen vaan jotenkin hylännyt ne päästäni.

Niin ja en ole varma onko se vaan häpeää omasta typeryydestäni, mutta sä vaikutat joko vihaiselta tai huono oloiselta ja/tai välttelevältä.

................... kirjoitti:

Yhteiskuntahan antaa ihan tahallaan sellaista vaikutelmaa tai oikeastaan erittäin suurta painostusta, että heti pitää mennä opiskelemaan ilman ainuttakaan välivuotta ja sitten heti töihin tai ei pärjää elämässä tai ei ole hyvä. Mutta sehän on ihan täydellistä aivopesua ja jotain, jolla ohjataan ihmisiä käyttäytymään yhteiskunnalle suotuisalla tavalla. Niin, että tulee paljon veroja maksettuja, kun tulee mahdollisimman suuri määrä työvuosia. Yhteiskunnalla työtä tekevä ihminenhän on kaikkein hyödyllisin ja sellainen joka maksaa yhteiskunnalle eikä toisinpäin. Kun on olemassa tällainen järjestelmä ja aivan selkeää aivopesua, jotta toimisi järjestelmälle suotuisalla tavalla, niin todellakin pitää unohtaa koko juttu ja olla ottamatta paineita asiasta. Ei todellakaan pidä antaa minkään turhan aivopesun masentaa. Varmasti on vaikea tehdä toisin, kun mihin kaikki muut uskovat, mutta ehkä jotenkin voit nähdä sen, että mitään kamalaa ei tapahdu vaikka ne asiat hieman venyisikin.
Ja tuo on hyvä näkökulma, että muistaa elää itselleen mieluisesti. Ainakin jotkut vanhat ihmiset ovat aina sanoneet mulle sillä tavalla kuoleman tosissaan, että pitää muistaa tehdä kaikki asiat niin, että vanhana ei kadu mitään. Ja sitten kun on katsellut vaikka jotain äidin kavereita, niin ei ne, jotka on tosi pitkällekin kouluttautuneet jo nuorena näytä mitenkään kovin onnellisilta. En tiedä, olisiko ne liikaa sitten odottaneet siltä pelkältä "hyvältä" ammatilta ja joskus huomanneet, että ehkä olisi pitänyt panostaa muuhunkin tai vaikka elää.

Miksi sä epäilet itseäsi? Millä tavoin? Mua kaikki ystävyysjutut epäilyttää ehkä sen takia, että olen välillä vähän itsepäinen ja ylpeä ja yhteydenpito on tuntunut välillä vaikealta. Siis siten, että on vain muutamia ihmisiä, joille vaikka puhelimeen vastaan aina ja saatan itsekin joskus soittaa. Tai kyllä mä yleensä tekstiviesteihin vastaan. Mutta kuitenkin, niin jos/kun ystävän kanssa tulee joku huono hetki tai riitaa tai jotain, niin en usko itseeni, että osaisin korjata sen. Etenkin jos toisessa on yhtään samoja luonteenpiirteitä. Kun sitten taas suhteissa on helppoa, kun näkee toisen pakoltakin varmasti ennen kuin kaikki loppuisi, niin se on helppoa. Osaan korjata silloin kaiken ihan helpon tuntuisesti. Ja muutenkin kun en esimerkiksi voi kertakaikkiaan sietää esim. riidoissa nukkumaan menemistä. Se on jotain ihan kammottavaa ja en vaan voi antaa sen tapahtua. En tiedä pelkäänkö aina että kaikki kuitenkin kuolee yöllä ja sitten en ehdi pyytämään anteeksi. Niin sitten aina yritän sopia ihan mitä tahansa ja tuntuu, että mikään ei ole niin pahaa, että haluaisin olla sopimatta jos toinen vaikka kuolee. Mutta jos pitää ottaa itse yhteyttä jotenkin, niin en osaakaan. Se vaan on jostain syystä helppoa naamatusten, en oikein tiedä miksi. Mutta jotain sellaista siinä on, että en tunne saavani riitoja pysäytettyä joidenkin puhelinten ynnä muun välityksellä niin kuin kavereihin nyt yleensä pitää yhteyttä, kun taas kasvotusten tiedän, että ihan melkein minkä tahansa jutun pystyn sopimaan. Tuntuu enemmän siltä, että on mahdollisuus vaikuttaa.

Ja siis sekin mua ahdisti jotenkin ja varmaan kaikkia ahdistaa, että jos tulee antaneeksi jotenkin yksipuolisen kuvan tunteistaan. Ja tuntuu, että ehkä luetaan väärin. Kun munkin tunteet ei ole mitenkään yksinkertaisia, niin jotenkin kovasti ehkä sanoin vähän toistakin puolta, jotta ei tule väärinkäsitystä niistä. En mä esimerkiksi haaveile mistään hänen kanssaan. Ei siis pyöri mitään sellaisia ajatuksia päässä, vaan tulevaisuus ajatuksissa en näe häntä. Korkeintaan saatan joskus miettiä ihan vaan näkemistä ja juttelua, että ehkä se tuntuisi hyvältä. Mutta en mitään muuta. Eikä mikään tuosta tarkoita, etteikö kaikenlaisia tunteita olisi, mutta olen vaan jotenkin hylännyt ne päästäni.

Niin ja en ole varma onko se vaan häpeää omasta typeryydestäni, mutta sä vaikutat joko vihaiselta tai huono oloiselta ja/tai välttelevältä.

Lue lisää

Ääh, kamalaa huomata yhdyssanavirhe juuri kun on painanut tuota nappia :D

............. kirjoitti:

Ääh, kamalaa huomata yhdyssanavirhe juuri kun on painanut tuota nappia :D

En mä ole sulle vihainen tai mitään. En vaan oikeasti ole pystynyt ajattelemaan mitään sellaista mitä mä voisin täällä kirjoittaa. Kun mä oikeasti en ole nukkunut kovin montaa tuntia viimeiseen kahteen vuorokauteen. Väsyttää vaan ihan tajuttomasti mutta samalla ei ei saa unta. Mulla on ihan epätodellinen olo, aiemmin en muistanut olinko syönyt vielä kun ei tuntunut siltä että olisin mutta silti ei ollut nälkä. Mulla on ollut sellaisoa elämää suurempia mietteitä kaikesta, mä mietin esim. Sitä millaiselta ihmisestä tuntuu kuolla ja kaikkea muita mitä ei voi tietää ja yritin mielessäni selvittää niitä kaikkia. En siis ole itse testaamassa miltä tuntuu kuolla, se vaan tuli jostain mieleen. Ja ihan kaikkea muutakin sellaista mikä muista voisi kuulostaa huolestuttavalta mutta kun niitä ajattelee täysin neutraalisti kovien faktojen valossa niin ei siinä mitään. Ja jotenkin se onnistuu helpommin näin kun ei ole nukkunut.

Eli en mä mitenkään vihainen, ehkä enemmänkin surullinen silloin kun ensin tuon viestin luin. Ensimmäiset ajatukset oli sellaisia että minäkin olisin sellainen selkäänpuukottava paska, että ikäänkuin odottaisit että minä vielä tekisin niin. Ja jotenkin iski jännästi se viesti kun ihan varoittamatta tuli noin vahva viesti. Mutta ei siinä mitään, kyllä minäkin olen jpskus ihmisille kovasti sanonut mielipiteeni. Tosin ei sitä ainaa olla ymmärretty ja on ollut aika paskamainen olo sen jälkeen.

Nyt jää tänäänkin tähän tämä kirjoittaminen. Se tuli vaan vielä mieleen että mustakin tuntuuvaina että ihmiset olis mulle vihaisia vaikka ne ehkä ei ole. Se on mulle tuttua ja varmaan liittyy tohon itseni epäilemiseen.

En ole varma pääsenkö pariin päivään käymään täällä. En tiedä uskotko mutta mä lähden käymään sukulaisten luona. Eli en välttele tarkoituksellisesti sua tai mitään. En tiedä uskotko mua mutta sille minä en voi mitään tehdä.

Jos jo tänä yönä saisi unta. Hyvää yötä.

............. kirjoitti:

Ääh, kamalaa huomata yhdyssanavirhe juuri kun on painanut tuota nappia :D

En mä ole sulle vihainen tai mitään. En vaan oikeasti ole pystynyt ajattelemaan mitään sellaista mitä mä voisin täällä kirjoittaa. Kun mä oikeasti en ole nukkunut kovin montaa tuntia viimeiseen kahteen vuorokauteen. Väsyttää vaan ihan tajuttomasti mutta samalla ei ei saa unta. Mulla on ihan epätodellinen olo, aiemmin en muistanut olinko syönyt vielä kun ei tuntunut siltä että olisin mutta silti ei ollut nälkä. Mulla on ollut sellaisoa elämää suurempia mietteitä kaikesta, mä mietin esim. Sitä millaiselta ihmisestä tuntuu kuolla ja kaikkea muita mitä ei voi tietää ja yritin mielessäni selvittää niitä kaikkia. En siis ole itse testaamassa miltä tuntuu kuolla, se vaan tuli jostain mieleen. Ja ihan kaikkea muutakin sellaista mikä muista voisi kuulostaa huolestuttavalta mutta kun niitä ajattelee täysin neutraalisti kovien faktojen valossa niin ei siinä mitään. Ja jotenkin se onnistuu helpommin näin kun ei ole nukkunut.

Eli en mä mitenkään vihainen, ehkä enemmänkin surullinen silloin kun ensin tuon viestin luin. Ensimmäiset ajatukset oli sellaisia että minäkin olisin sellainen selkäänpuukottava paska, että ikäänkuin odottaisit että minä vielä tekisin niin. Ja jotenkin iski jännästi se viesti kun ihan varoittamatta tuli noin vahva viesti. Mutta ei siinä mitään, kyllä minäkin olen jpskus ihmisille kovasti sanonut mielipiteeni. Tosin ei sitä ainaa olla ymmärretty ja on ollut aika paskamainen olo sen jälkeen.

Nyt jää tänäänkin tähän tämä kirjoittaminen. Se tuli vaan vielä mieleen että mustakin tuntuuvaina että ihmiset olis mulle vihaisia vaikka ne ehkä ei ole. Se on mulle tuttua ja varmaan liittyy tohon itseni epäilemiseen.

En ole varma pääsenkö pariin päivään käymään täällä. En tiedä uskotko mutta mä lähden käymään sukulaisten luona. Eli en välttele tarkoituksellisesti sua tai mitään. En tiedä uskotko mua mutta sille minä en voi mitään tehdä.

Jos jo tänä yönä saisi unta. Hyvää yötä.

Kiinnostaako? kirjoitti:

En mä ole sulle vihainen tai mitään. En vaan oikeasti ole pystynyt ajattelemaan mitään sellaista mitä mä voisin täällä kirjoittaa. Kun mä oikeasti en ole nukkunut kovin montaa tuntia viimeiseen kahteen vuorokauteen. Väsyttää vaan ihan tajuttomasti mutta samalla ei ei saa unta. Mulla on ihan epätodellinen olo, aiemmin en muistanut olinko syönyt vielä kun ei tuntunut siltä että olisin mutta silti ei ollut nälkä. Mulla on ollut sellaisoa elämää suurempia mietteitä kaikesta, mä mietin esim. Sitä millaiselta ihmisestä tuntuu kuolla ja kaikkea muita mitä ei voi tietää ja yritin mielessäni selvittää niitä kaikkia. En siis ole itse testaamassa miltä tuntuu kuolla, se vaan tuli jostain mieleen. Ja ihan kaikkea muutakin sellaista mikä muista voisi kuulostaa huolestuttavalta mutta kun niitä ajattelee täysin neutraalisti kovien faktojen valossa niin ei siinä mitään. Ja jotenkin se onnistuu helpommin näin kun ei ole nukkunut.

Eli en mä mitenkään vihainen, ehkä enemmänkin surullinen silloin kun ensin tuon viestin luin. Ensimmäiset ajatukset oli sellaisia että minäkin olisin sellainen selkäänpuukottava paska, että ikäänkuin odottaisit että minä vielä tekisin niin. Ja jotenkin iski jännästi se viesti kun ihan varoittamatta tuli noin vahva viesti. Mutta ei siinä mitään, kyllä minäkin olen jpskus ihmisille kovasti sanonut mielipiteeni. Tosin ei sitä ainaa olla ymmärretty ja on ollut aika paskamainen olo sen jälkeen.

Nyt jää tänäänkin tähän tämä kirjoittaminen. Se tuli vaan vielä mieleen että mustakin tuntuuvaina että ihmiset olis mulle vihaisia vaikka ne ehkä ei ole. Se on mulle tuttua ja varmaan liittyy tohon itseni epäilemiseen.

En ole varma pääsenkö pariin päivään käymään täällä. En tiedä uskotko mutta mä lähden käymään sukulaisten luona. Eli en välttele tarkoituksellisesti sua tai mitään. En tiedä uskotko mua mutta sille minä en voi mitään tehdä.

Jos jo tänä yönä saisi unta. Hyvää yötä.

Lue lisää