Otsikko ei ole paras mahdollinen joten yritän tarkentaa vähän mitä tarkoitan. Kyse ei siis aivan ole siitä, etteikö minua lainkaan kiinnostaisi tutustua uusiin ihmisiin, vaan lähinnä sitä, miten vaikeaa on löytää kiinnostavia ihmisiä. Esimerkiksi uuteen kouluun, ryhmään tms. mennessä huomaan nopeasti, onko joukossa ihmisiä, joihin haluaisin ehkä tutustua, vai ei. Yleensä ei ole. (Ihan kuin minulla olisi varaa valita tällaisena kaverittomana luuserina?) En väitä olevani itse mitenkään mielenkiintoinen, luultavasti päin vastoin, mutta silti jaottelen itse ihmisiä aika rankalla kädellä.
Muutin n. kuukausi sitten vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan välivuoden ajaksi, ja taas kävi näin. Asun asuntolassa, joten illat istun yksin huoneessani (huonekaveri huitelee muualla suurimman osan ajasta, luojan kiitos) katsellen koneelta tv-sarjoja tai muuten dataillen tai lukien. Kouluaikana en ole yksin, vaan minulla on pari henkilöä joiden kanssa käyn esim. ruokailemassa, mutta lähemmin ei kiinnosta heihinkään tutustua. Tunnin alkua odotellessa ja tauoilla istun mieluummin hiljaa kuin yritän viritellä jotain kömpelöä keskustelua, pidemmiksi tauoiksi lähden suosiolla asuntolaan.
Alussa tuntui hetken, että ehkä nyt onnistaisi ja saisin tutustuttua ihmisiin, kun kaikki muutkin olivat yksin uudessa paikassa, mutta pian luovutin. En käy enää juuri lainkaan yhteisissä tiloissa, sillä tuntuu aika tyhmältä istua hiljaa sohvan nurkassa ja katsoa tv:tä kun muut juttelevat ja ovat sosiaalisia. Itse en keksi mitään puhuttavaa hiljaisuuden rikkojaksi tai sanottavaa muiden keskusteluihin, ja lisäksi täällä asuntolassa ihmiset ovat jo muodostaneet omat porukkansa. Myös silloin, kun joku yrittää puhua minulle, vastaan lyhyesti vain kysyttyyn kysymykseen, sillä en yksinkertaisesti keksi muuta sanottavaa, tai sitten ei vain kiinnosta. Kai sitä pitäisi kysyä vastakysymyksiä, jos toinen kysyy esimerkiksi mitä tein viikonloppuna, mutta sanat eivät vain tule, ja tuntuisi jotenkin tönköltä kysyä.
Samoin oli edellisessä opiskelupaikassani, en ollut täysin syrjäytynyt vaan minulla oli ns. kaveriporukka jonka mukana "roikuin", mutta vapaa-ajalla ei pahemmin kiinnostanut heitäkään tavata, vaikka joskus pyysivätkin mukaan kotibileisiin jne. Tunneilla en osallistunut keskuteluihin vaan tein yksin töitä kun muut juttelivat porukoissaan. Ala- ja yläasteella minulla oli kyllä kavereita, aika paljonkin, mutta sitten kaikki muuttui kun lähdin eri kouluun. Ei minulla vaan ole mitään sanottavaa ihmisille.
Löytyyköhän täältä muita, joilla sama ongelma?
Muutin n. kuukausi sitten vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan välivuoden ajaksi, ja taas kävi näin. Asun asuntolassa, joten illat istun yksin huoneessani (huonekaveri huitelee muualla suurimman osan ajasta, luojan kiitos) katsellen koneelta tv-sarjoja tai muuten dataillen tai lukien. Kouluaikana en ole yksin, vaan minulla on pari henkilöä joiden kanssa käyn esim. ruokailemassa, mutta lähemmin ei kiinnosta heihinkään tutustua. Tunnin alkua odotellessa ja tauoilla istun mieluummin hiljaa kuin yritän viritellä jotain kömpelöä keskustelua, pidemmiksi tauoiksi lähden suosiolla asuntolaan.
Alussa tuntui hetken, että ehkä nyt onnistaisi ja saisin tutustuttua ihmisiin, kun kaikki muutkin olivat yksin uudessa paikassa, mutta pian luovutin. En käy enää juuri lainkaan yhteisissä tiloissa, sillä tuntuu aika tyhmältä istua hiljaa sohvan nurkassa ja katsoa tv:tä kun muut juttelevat ja ovat sosiaalisia. Itse en keksi mitään puhuttavaa hiljaisuuden rikkojaksi tai sanottavaa muiden keskusteluihin, ja lisäksi täällä asuntolassa ihmiset ovat jo muodostaneet omat porukkansa. Myös silloin, kun joku yrittää puhua minulle, vastaan lyhyesti vain kysyttyyn kysymykseen, sillä en yksinkertaisesti keksi muuta sanottavaa, tai sitten ei vain kiinnosta. Kai sitä pitäisi kysyä vastakysymyksiä, jos toinen kysyy esimerkiksi mitä tein viikonloppuna, mutta sanat eivät vain tule, ja tuntuisi jotenkin tönköltä kysyä.
Samoin oli edellisessä opiskelupaikassani, en ollut täysin syrjäytynyt vaan minulla oli ns. kaveriporukka jonka mukana "roikuin", mutta vapaa-ajalla ei pahemmin kiinnostanut heitäkään tavata, vaikka joskus pyysivätkin mukaan kotibileisiin jne. Tunneilla en osallistunut keskuteluihin vaan tein yksin töitä kun muut juttelivat porukoissaan. Ala- ja yläasteella minulla oli kyllä kavereita, aika paljonkin, mutta sitten kaikki muuttui kun lähdin eri kouluun. Ei minulla vaan ole mitään sanottavaa ihmisille.
Löytyyköhän täältä muita, joilla sama ongelma?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Vastaan otsikkoon. Tuo muu teksti ei kiinnostanut tippaakaan koska eiköhän asia tullut jo otsikossa selväksi:
-Oma on vikasi kun olet yksin, jos et kerran edes halua tutustua muihin.
Kiitos hyödyttömästä kommentistasi. Toivottavasti sait purettua pahaa oloasi.
Tunnistan kyllä ongelman. Kaikkien kanssa ei voi ystävystyä. Täytyy olla joitakin yhdistäviä tekijöitä. Eikä sekään riitä. Täytyy ymmärtää toista. Olen aika yksinäinen, mutta mielummin olen yksin kuin huonossa ystävyyssuhteessa. Ystävän kanssa pitäisi pystyä olemaan oma itsensä.
Ymmärrän mitä haluat sanoa. En minäkään halua väkisin tutustua ja hengailla ihmisten kanssa, joiden seurassa en oikeasti viihdy. Samanhenkisiä henkilöitä, joiden kanssa on oikeasti samalla aaltopituudella ja juttu luistaa, on oikeasti aika vähän ja vaikea löytää.
Kyllä sen hyvin nopeasti huomaa, ollaanko samoilla aallonpituuksilla ja tullaanko oikeasti juttuun, vai onko keskustelu juuri tällaista väkinäistä ja kömpelöä, joka ei muuksi muutu vaikka oltaisiin tunnettu kuinka kauan tahansa.
Itse olen todella vastahakoinen uusiin tuttavuuksiin. En siksi, että pitäisin itseäni millään tapaa parempana, vaan siksi, etten oikeastaan edes halua tutustua. Olen siinä todella, todella huono, sen takia olen kai ottanut sen pärjääjän roolin, joka ei tarvitse ketään. Vaikka oikeasti tietysti tarvitsen. Pidän ihmisten seurasta, mutta tutustumisvaihe on todella vaikeaa aikaa. Tuntemattomille ihmisille antaa helposti sen vaikutelman, että on niin ylimielinen etteivät muut kiinnosta. Vaikka oikeasti yksin olo esim koulussa oli mulle helvetin vaikeaa. Nyt olen ollut jo pitkään työtön, ja olen ollut helpottunut, kun ei ole tarvinnut tsempata minkään uuden suhteen. Uudet sosiaaliset tilanteet avautuvat eteen vain humalassa, jolloin ne on helpompi sietää tai torjua, enkä sielläkään ole kuin kerran parissa kuukaudessa. Tällä tavoin hitaasti mutta varmasti syrjäyttää itsensä. Hitto miten umpimielisen kuvan itsestään voikaan antaa, kun luen tätä kirjoittamaani.. :)
Tutustuminen on tuntunut aina jotenkin vaivaannuttavalta ja epäluonnolliselta ja olen siinä täysin osaamaton. En pidä minäkään itseäni parempana, oikeastaan ajattelen olevani usein liian vakavaa ja tylsää (estynyttä) seuraa. Tosin täytyy myöntää, että ihmettelin monesti opiskelijaporukoitakin, jotka aina hihittelevät ryhmissä ja puhuvat mitä sattuu, "pinnallisia" eli pitävät hauskaa ja ovat hölmöjä. Koulussa ja työssä uusiin ihmisiin tutustuminen (ihan pinnallisestikin) on vienyt minulta todella kauan- vuosia. Ja opiskelun loputtua en ole ollut yhteydessä ainoaankaan opiskelutoveriini, sillä en oppinut tuntemaan ketään niin hyvin, että yhteydenpito olisi ollut luonnollista. Muutamien seurassa kyllä viihdyin. Annoin todennäköisesti ylimielisen kuvan itsestäni, ehkä annoin jopa olettaa, että minulla on jonkinlaista elämää "omassa porukassani toisaalla", mutta sellaista ei ole (säälittävää, tiedetään). Nyt työtä hakiessa tuntuu todella vaikealta ottaa sitä "ensimmäistä askelta" eli kontaktia, pelottaa tutustumisvaihe (uudet työkaverit yms.) ja kaikki, koko sosiaalisuus. Olisi pakko tsempata jos meinaa ylipäätään työllistyä (joka olisi ainoa tie jonkinlaiseen elämään, sosiaaliseenkin ), mutta pelkkä haastattelu on jo painajainen...että näin täällä...
MOIJ! juu mullaki vähän ongelmiia mutta uskon, että jos keksii tarpeeksi hyvän aiheen ja on oma itsensä ja yrittää rentoutua, pääsee juttuun.. esimerkki jutteluaiheita: harrastus,vkonloppu,kouluaineet,tulevaisuuden koulut/työt, perhe, kaverien kommellukset ;),kehua toisen vaatteita, tehdä jtn mistä saa hauskan aiheen,jutella väsymyksestä tai vaivoista, miten heräsi aamuna,ruoka,matkailu,vaatteet,kapunk,kaupat,netti,facebook,koti,kaverit,työasiat, sairaukset,kesäloma, naapurit, sukulaiset,lapset.. kiinnostavia aiheita vois olla vaikkapa just sairaukset ja vaikka japanin tilanne tai hauskat sattumukkset, mutta on kyllä totta että jos se toinen ei osaa olla sosiaalinen tai itsevarma nii ei kylä tule mitään. ihmiset voi olla myös pinnallisesti ujoja ja sillee mutta sitte ku tutustuu nii niistä voi paljastua oikeita aarteita :D facebookin kautta pääsee myös hyvin juttuun. ainakin itseni mielestä netin kautta kaikki tuntuu helpommalta ...
HUOM!!! KEKSI JOTAIN YHTEISTÄ!MUISTA AINA HYMYILLÄ JA JOS TOINEN EI HYMYILE JA KATSOO VÄHÄN EPÄLUULOISESTI, EI HENKILÖ OLE OIKEIN INNOSTUNUT SEURASTASI! SILLOIN KANNATTAA KESKEYTTÄÄ!
VINKKI: KESKUSTELUAIHEITA KANNATTAA KEKSIÄ YKSIKSEEN JA PAINAA MIELEEN, JOTTA NIITÄ VOI HYÖDYNTÄÄ SITTEN TUTUSTUTTAESSA! MYÖS ITSE KANNATTAA HARJOITELLA KESKUSTELUA VAIKKAPA PEILIN EDESSÄ JA MIETTIÄ MITEN TOIMIT NORMAALISTI KUN PÄÄSET MUUTAMAN SANAN ALKUUN JUTTELUSSA. MILTÄ NÄYTÄT, MITEN HYMYILET, JÄÄDYTKÖ HETI? MITÄ AJATTELISIT JOS SINUNLAISESI IHMINEN TULISI VASTAAN JUTTELEMAAN?
ei muakaan enään oikeastaa kiinnosta edes yrittää tutustua uusiin ihmisiin. mitä nyt olen muutomaan viime vuosina yrittänyt tutustua, ei ne ole onnistunut että olisin jopa kaverin saanut.
ainut ihminen jonka kanssa olen ollu tekemisissä (jos ei perhettä lasketa) on eräs harrastelijakaveri. sen kanssa on chattailtu ja käyty monesti retkilläkin harrastuksen tiimoilta. mutta ei tule puhuttua muuta kuin siitä iänikuisesta
harrastuksesta eikä sitten mistään muusta. ei se minun mielestä kovin antoisaa ole mutta... onhan siinä jotain. Parasta varmaan katkaista suhteet tähänkin tuttuun.
Juu, paras kun luottaa suojelusenkeliinsä.
Teologian opiskelujen jälkeen huomasin että on parasta olla nk.kotiasketismissa. Siinä eletään yksinäistä ja sulkeutunutta elämää omin säännöin.
Ei kiinnosta minuakaan!
Voi että! Minä en ole ikinä tutustunut kehenkään vain tutustumisen vuoksi. Parhaiden ystävien kanssa on kulunut vuosia, ennen kuin voi puhua ystävyydestä. Ystäviä tai tuttavuuksia on tullut ja mennyt koko joukko.
Minä hyväksyn itseni ja elämäni tällaisena, elän mieleistäni elämää. Ei ole pakko tutustua kehenkään! Mutta toimeen on tultava kaikkien kanssa!
Takana on kaksi avioliittoa, joten kyllä toisaalta olen saanut tutustua pariin henkilöön perusteellisestikin. Ensimmäinen liitto päättyi avioeroon, toinen puolison kuolemaan.
Ja sitten on tietysti lapsi, omat vanhemmat, sisarukset ja muut sukulaiset, jotka pysyvät.
Minä en ole enkä halua olla laumasielu, jolla olisi koko ajan oma lauma ympärillä.
Mä oon ollut aika liikkuvaa sorttia. Tullut asuttua eri paikoissa.
Oon tottunut siihen että elämässä ihmiset tulevat ja menevät.
Onneksi ei ole ikinä ollut vaikea tutustua kehenkään.
Ja kuten tuo edellinenkin kirjoitti niin toimeen on tultava usein hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa.
Eri asia toki on pitääkö kaikista, ei kaikista voi eikä edes tarvitse pitää.
Minä viihdyn yksin ihan hyvin, jokaisella tietty omat asiat ym.
Olisi se ihan kiva tutustua yksinäisyyteen masentuneeseen tytsiin, heitä on paljon. Löytäisivät iloa elämään hekin.
Yksinäisiä näkee paljon, tosin yksinäisyyteen tottuu.
Itse olen kyllästynyt vastaamaan samoihin ikuisiin kysymyksiin.
Kiitos.
Mitenköhän tämän ketjun aloittajan tilanne on muuttunut vuoden 2010 jälkeen?
Itse katsoin historiasta että mietin vuonna 2013 omaa tilannettani, ja vaikka puhelin ei ole vieläkään soinut, niin kaikenlaista on tullut koettua, eli elämää elettyä tässä välillä. Pääasiallisesti rutiinit ovat pysyneet samoina, joten uusia kavereita ei ole ollut luontevaa löytää, tai vaihtaa niitä joidenka kanssa toimii arjessa.
Meni pitkään etten käynyt täällä palstalla ollenkaan, joten ihan vakioporukkaan en kuulu. Se mitä olen oppinut on että aika moni on valmis vaihtamaan ajatuksia, kunhan joku sanoo edes jotakin ensin. Mutta kaveruus edellyttää toistoja, ja valmiutta ja tahtoa luottaa toiseen ihmiseen. Tai voi myös tyytyä siihen että käy kertaalleen yhdessä jossakin, eikä se tarkoittanut mitään sen enempää.
Mr Bloke
Parempi kun keskittyy opiskeluun ym. arkisiin asioihin.
Olet oikeassa.
Toisaalta, keskustelukin on arkinen asia josta voi oppia uutta, tai saada jonkun tunnesolmun avattua. Käsitykseni mukaan olen hyötynyt keskusteluista paljon kun olen lukenut toisten elämästä ja tuntemuksista. Enää ei omat tuntemukset tunnu ainutlaatuisilta, vaan enemmänkin tavanomaisilta. Yhtenä tilastomerkintänä muiden joukossa.
Keskustelujakin on monenlaisia, joten sekin että osallistuu, kysyy tai antaa neuvoa vaatisi hieman opettelua.