Kun lehdissä on juttuja vuosikymmeniä naimisissa olleista aviopareista, kaikki ovat NIIN onnellisia ja suikkailevat suukkosia toisilleen jne. Sanonpa vain, että mitenhän lienee, kun lehtiväki on poistunut!
Viime viikolla julkaistiin THL:n koordinoima tutkimus yli 60-vuotiaiden naisten kokemasta väkivallasta. Mitä siellä olikaan: haukkumista, vähättelyä, läheisistä eristämistä! Ihmekö jos seksisuhteessakin nainen koki tulevansa "raiskatuksi".
Kovin on tuttua. Itse tunnen ainoastaan sellaisia pariskuntia, joissa nimenomaan VAIMO on jos ei fyysisen niin ainakin psyykkisen väkivallan kohteena. Yleinen (väärä) käsitys on, että vaimo se nalkuttaa ja kiukkuilee, mutta kyllähän se on mies.
Jos olen väärässä, niin korjatkaa toki. Itsellä tuo haukkuminen, vähättely ja läheisistä (ainoasta lapsesta, ei yhteinen) eristäminen on todella tuttua.
Viime viikolla julkaistiin THL:n koordinoima tutkimus yli 60-vuotiaiden naisten kokemasta väkivallasta. Mitä siellä olikaan: haukkumista, vähättelyä, läheisistä eristämistä! Ihmekö jos seksisuhteessakin nainen koki tulevansa "raiskatuksi".
Kovin on tuttua. Itse tunnen ainoastaan sellaisia pariskuntia, joissa nimenomaan VAIMO on jos ei fyysisen niin ainakin psyykkisen väkivallan kohteena. Yleinen (väärä) käsitys on, että vaimo se nalkuttaa ja kiukkuilee, mutta kyllähän se on mies.
Jos olen väärässä, niin korjatkaa toki. Itsellä tuo haukkuminen, vähättely ja läheisistä (ainoasta lapsesta, ei yhteinen) eristäminen on todella tuttua.
Vastaukset 48
Vanhimmat
olleet aviossa yli 30 vuotta. Rakkautemme syvenee ja paranee, ei valittamista sen suhteen.
Muiden onnesta tai onnettomuudesta en tiedä, kuten ei tiedä kukaan muukaan, se on jokaisen oma asia.
Miksi aina kaivaa pahat asiat esille, kun onneakin on maailmassa kovin paljon.
Ketkä voisivat olla toisilleen parempia ja rakkaampia, kuin kaksi yhteenkasvanutta aikuista ihmistä, joilla on hyvä tahto toisilleen, ja toisen paras on useinkin omaa itseä tärkeämpi.
Ole oikeassa, minä olen myös oikeassa, aviomieheni on maailman paras, minulle. Toivon, että vaimona voin olla myös samanlainen hänelle.
elät jotain illuusiota etkä halua nähdä karua totuutta.?Pelkäät tuossa iässä jääväsi yksin ja siksi hehkutat suurenmoista avioliittoasi. Onko sinulla mielenterveys- ja/ tai fyysisiä sairauksia joiden takia pelkäät miehesi hakeutuvan mehevämmille mestoille?
ikävää sinulle.
On ihmisiä, ilmeisestikin, jotka eivät koskaan ole saaneet kokea oikeaa onnea ja rakkautta.
Jos minä en ole käynyt etelänavalla, en silti väitä, ettei siellä asu pingviinejä. :))
Miksi olisimme vain vapaaehtoisesta rakkaudesta pysyneet yhdessä yli 30 vuotta, jos se olisi sinun kuvittelemasi kaltaista tekoelämää??
Mitä sairauksia sinulla lie?
lehtijutun ja itselläni on käynyt hyvä tuuri. Kaikki tärkeät mieheni, joita ei ole montaa, ovat olleet helliä ja hyviä. Miesystäväni tarkkailee parien käyttäytymistä ja toteaa melko usein, että tuo pari ei ole ollut kauaa naimisissa, kun vielä kulkevat käsi kädessä. Melko usein on ollut oikeassa. Mutta meitä on moneksi, varmaan on pitkään yhdessä olleita pareja, jotka ovat aidosti onnellisia.
Minulla on ollut tärkeitä miehiä myös ja on edelleen
Kävelemme käsikädessä vaikka emme ole olleet kauan yhdessä.
Noiden julkkisonnellisten suhteen olen myös lievästi epäluuloinen.
"Topi rakas, toisitko silmälasini" ja sitä rataa.
Mutta sivullinen ei voi tietää todellisuutta.
Kuitenkin, ihmisillä on taipumus arvioida kaikkia asioita omaa arvo- ja kokemusmaailmaansa vasten.
Mutta kun se ei likimainkaan aina täsmää todellisuuteen.
Uskon tuntevani muutaman, elämäänsä hyvin tyytyväisen pariskunnan.
Eivät julkipussaile, tuskin muulloinkaan mutta vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä.
Ikäreiden julkipussailuun suhtaudun epäluuloisesti. Lähellä on tulkintani että sillä halutaan todistella jotain todenperäisyyttä vailla olevaa.
Eräs tuttavapariskuntamme hehkuttavat keskinäistä rakkauttaan mutta ukko on niin pirun mustasukkainen ja täysin aiheetta, että rouva saa turpiinsa tämän tästä.
Voihan kyse olla masokismistakin mutta epäilen.
Itse vältän ilmaisuja "rakastunut", "onnellinen" yms.
Riidattomuus ja voittopuolinen tyytyväisyys elämään on meille riittävää.
Miten luulet tuloksen saadun? Miehet vai vaimotko ovat haukkuneet kumppaninsa tutkijoille? Jos mies ei moiti vaimoaan muille, ehkä hän ei moili vaimoaan kotonakaan.
nähin onnellisuustarinoihin. Toiveet ja todellisuus voivat mennä sekaisin näissäkin asioissa ja kyllähän meidän perinne on kieltänyt oman pesän likaamisen. Ja jos moittii puolisoa, moittii samalla itseään, koska oma valintahan se puoliso nyt kuitenkin on.
Harmonia ja voittopuolinen tyytyväisyys on minunkin mielestäni riittävä tavoite parisuhteelle. Tähän päätyi myös meidän "rakkausprofessori" Kaarina Määttä tutkiessaan pitkään yhdessä eläneiden puolisoiden liittoja.
Minun täytyy kyllä sanoa, että tunnen nalkuttavia vaimoja - vai olenko vain neljän veljeni kautta imenyt "miesnäkökulmaa" itseeni ? Ja eikö ne väkivaltatilastotkin ole jo kerro, että myös naiset harjoittavat väkivaltaa perheissä - siitä ei vain mies kehtaa kertoa.
Aika yleinen parisuhteen muoto - ainakin minun lähipiirissäni - on ylistämällä alistaminen - eli mies kehuu vaimoaan ja saa tämän sitä kautta kantamaan enemmän vastuuta.
ole sattuneet saamaan onnea ja rakkautta, eri sitä kannata muilta epäillä.
Liekö sattumaa, mutta aina Lotossakin joku voittaa.
Oma liittoni on onnellinen, ja niin on monen muunkin, ihan ilman ylisanoja, tai aliarvioimista.
Toisten parisuhdetta on muiden turha arvioida.
Työmaalle kun tuli puhelu vaimolta,niin suurimmat häntäheikit sanoivat: "Rakas vaimo soitti"
ja puhuivatkin niin imelästi,että teki mieli vetää korville.
Ihme ja kumma miten ne osaakin junailla noita hommia.
oli minulle tarkoitettu vastaus. En mielestäni epäillyt, etteikö onnellisia pareja olisi olemassa, epäilyni kohdistui lehtijuttuihin, joihin aloittaja mielestäni viittasi.
En myöskään väittänyt, etteikö "onnea" voisi kokea, vaikka olisi "ylistäen alistettu" - vakka kantensa valitsee, kuten sanotaan.
Anteeksi vain, mutta arvoithan itsekin minun ja/tai läheiseni parisuhdetta, kun tulkitset niiden olevan
onnettomia ja rakkaudettomia.
Ihan kiva, että sinulla menee hyvin liitossasi, ja tutuillasikin menee. Kaikki eivät näytä olevan yhtä onnekkaita, todistavat kai jo avioero- ja väkivaltatilastotkin sen ? Sitäkö nyt ei olisi saanut sanoa vai mistä kiikastaa ?
vanhempani erosivat jo 1950-luvulla, isäni oli viinaan menevä, ja siinä tilassaan väkivaltainen.
Avioero, se tuntuu nykyisin kovin helpolta ja suositulta vaihtoehdolta. Ollaanko niin omaehtoisia, että oman kuvitellun uuden nautinnon perässä on entistä helpompi erota?
Haetaan omaa hyvää, vaikka uuden liiton eroamis%:tit ovat entistä suuremmat.
Niin olen onnekas, ja siitä osaan olla kiitollinen.
Täällä tuntuu kyllä riittävän ihmisiä, jotka eivät ehkä edes tajua omaa onneaan, joka vanhan sanonnan tapaan tulee eläen, ei etsien.
Ihmisten pitäisi ehkä hieman enemmän keskittyä antamaan, ei vaatimaan ja ottamaan.
taustastasi huolimatta osannut valita oikeini. Kiitollisuus on minustakin asia, joka on lähes kadonnut ajastamme. Ehkä kiitollisuuden tunteminen vaatii sen, että on joskus kokenut kovia.
eli että onko niitä onnellisia vanhoja pareja oikeasti, kun kotiovi suljetaan ja lehdistö poistuu. Jos olen täällä tätä ihmettelyä harrastanut, ilmaantuu muutama vanha pari, jonka toinen osapuoli vakuuttaa, että he ovat niin maan äärest onnellisia. Olen näiden kohdalla jäänyt miettimään, kumpi heistä kirjoittaa, nainen vai mies ja onko siltä toiselta kysytty asiaa lainkaan. Luultavasti ei. Aika usein juuri naiset puhuvat "meistä" ja "olemme sitä tai tätä mieltä".
Luultavasti myös siksi,että naiset ovat ehkä miehiä verbaalilahjakkaampia. Ehkä myös siksi,että nainen hallitsee taloutta vanhoissa ikäluokissa eli tekee työt ja mies pitää rahat. No, saahan nainen oikeuden olla "me" ja julkisuudessa onnellinen, vaikka silmä mustana. Me valehtelemme sujuvasti ja varsinkin parisuhteistamme. Onni kukoistaa julkisesti erityisesti silloin, kun se oikeasti ei kukoista ollenkaan. Niinpä erot ja pahoinpitelyt, huumeet, vieraissa käyminen, addiktiot ym. eivät kuulu muille, näkyä ne voivat. Moni törmää taas pyhien aikana oviin ja ikkunoihin tai putoaa äkillisesti portaista tai on itse kuristanut itseään kaulasta.
Miksi väkivallasta tai muunlaisesta kotihelvetistä on niin vaikeaa puhua tai erota? Niin väkivallan kuin muunlaisen kotikurimuksen kokeneena voin vain sanoa,että ainakin häpeä. On nöyryyttävää tunnustaa, että kotona on helvetti, kun itse on puolisonsa ottanut ja luvannut rakastaa hyvinä ja pahoina aikoina. Vasta lasten pahoinvointi sai minut lähtemään ja olin siihen mennessä perunut monta rikosilmoitusta. Väkivaltaa ei ole vain lyöminen. Naiset ja miehet osaavat henkisen väkivallan saran mainiosti. Sitenkin voi tappaa - ainakin tunteet...
Keskustelu tuntuu edelleen olevan vaikea pala parisuhteissa, varsinkin vanhoissa. Tälläkin palstalla on moni iäkäs kysellyt vertaiskokemuksia parisuhteensa ongelmista, koska ei voi puhua niistä puolison kanssa. Sen sijaan voi puhua julkisesti - todella outo yhtälö. Lähimmän kanssa ei voi ratkoa juuri heitä koskevia asioita, mutta sen sijaan niitä voi repostella kaiken kansan nähtäväksi. Kai nämäkin parsikunnat sanovat julkisuudessa olevansa onnellisia, vaikka toiseen ei ole koskettu vuosikymmeniin ja keskustelu rajoittuu huomenen ja hyvän yön sanomisiin. Ei ihme,jos pitkät pyhät tuottavat törmäyskurssin.
Olen joskus miettinyt myös sitä, miten kesysti naiset suhtautuvat raha-asioihin eläkkeellä.Miehen eläke on ylensä suurempi kuin naisen johtuen mm. siitä,että naisten euro työelämässä on 70 centtiä. Vielä vähemmän se on meitä vanhempien naisten eläkeissä. Miehellä on siis taloudellinen valta ja rahat. Kun toinen maksaa, toinen tottelee ja jollei tottele, silloin saa vaikka lyödä - niinkö? Mutta aina voi uskoa satuihin mielenrauhansa takia ja toisaalta poikkeuksia eli oikeasti onnellisia pareja saattaa olla jokunen jo kuriositeetin vuoksi. Jopa silloin, kun kotiovi sulkeutuu. Aika kyynisesti suhtaudun kuitenkin median "niin onnellisiin" olivat vanhoja tai nuoria. Sama koskee näitä palstaonnellisia - anteeksi vaan.
oman katkeruuden karsia koko ihmiskunnan onnea.
Hopeahäät ym ovat täyttä teeskentelyä-HYMYINEEN.
Seuraan näitä onnellisia kauppakeskuksissa. Hiili kävelee
kiltisti ison akan perässä. Kotona hiili vetää tulpaa.
Kun minulla on kurjaa niin varmaan kaikilla muillakin on kurjaa.
Toivon todella että tuo asenne lievittää katkeruutta ja auttaa kestämään!
kun on itse epäonnistunut, pitää uskotella, ettei muuten voisi ollakaan.
Kivaa, Lasse, että ainakin sinulla ja minulla menee mukavasti.
Saa olla onnellinen omassa onnessaan, ei tarvitse vähätellä eikä sulkea silmiään muidenkaan onnelta.
Auttaa kestämään mitä? Elän mielestäni elämäni parhainta aikaa.Säälin oikeasti pareja, jotka eivät huonosta liitosta lähde vaan kestävät ja kestävät muutoksen pelossa. Vastauksenne kuvastavat pelkoa, pelkoa siitä,että huonoista kokemuksista puhutaan ääneen. Pelkäättekö,että puolisonne eroaakin vielä vanhana? Onko niin,että vastaajat itse kertovat satuja onnellisesta elämästä ja vaikkapa humalassa mukiloivat puolin tai toisin toisensa sairaalakuntoon, mutta pitää fasadin onnesta silti kestää, kun ollaan näin vanhoja? Ei epäonnistuminen liitossa tai muissa ihmissuhteissa ole mikään maailmanloppu. Jos joskus on sanottukin tahdon, kaikkea ei tarvitse kestää senkään eteen. Huonot ajat eivät tarkoita,että toinen saa mukiloida henkisesti tai ruumiillisesti toisen äänettömäksi. Vai kuinka? Häpeäkö teitä pistelee?
En kokenut eroa siten,että onpas tässä siirrytty kurjuudesta vielä pahempaan eli miehettömään talouteen. Kuulkaapas miehet, ette te nyt niin ihmeellisiä ole ja suhteen saa ilman vakiliittoakin. Niin se on jopa parempaakin kaikin puolin. En myöskään ole vanhojen liittojen ihailija, kun niitä olen seurannut todella läheltä. Toinen aina alistuu tai alistetaan teidän ikäluokissanne eli 70-80-vuotiaiden, joiden höpötykset täällä komeilevat.
Olisi tietysti monien miesten ja naisten mielestä kivaa,että parisuhteista puhuttaisi vain aikakausilehtien kiiltäväkantisena ihanana tarinana kauniista kodista, jossa rouva on viimeisen päälle puleerattu ja huoliteltu, herra suittu ja siinä köpötellään elon illassa käsi kädessä hymyellen: lempemme vain kasvaa, seksikin on niin hyvää ja oi, voi. Mutta kun niin ei aina mene. Mitä ihmeen kummallista siinä on? Nämähän ovat faktoja, ei siinä katkeruudella ole tekoa.
Ärsyttävää,että vedätte aina tuon katkeruus-kortin, kun ette osaa perustella mielipiteitänne. Minulle henkilökohtaisesti olisi paljon miellyttävämpää, jos kaikkien vanhojen parien elämä todellakin olisi Suomessa kiiltokuvaelämää. Silloin olisi vähemmän mielipahaa ja säästyisi verorahoja. Nyt keskustellaan kuitenkin myös väkivallasta. Jos on vaikeaa ymmärtää,että vanha mies tai nainen lyö tai kiusaa toista, siirtykää toki omaan idylliinne. Mutta älkää viitsikö vetää sitä aina esiin yleisenä mallina, kun se sitä ei ole. Tämä on keskustelupalsta, ei satutuokio.
Pelkäättekö yleensäkin puhua ikävistä asioista? Ilmeisesti. Ehkä kuittaajat ovat juuri niitä, joilla on "onnellinen" liitto ja kuitenkin kysyvät pulmansa palstoilta, eivät puolisolta. Perustakaa ihmeessä valehtelijoiden klubi, sinne mahtuu paljon väkeä. Näin ne Pohjolan palkeet nyt soivat, kun mennyt on yö, kun valkenee jouluinen aamu ja tuulet ne puistelee. Että siitä voi repiä lempeä pesäänsä.
Pystyttekö koskaan keskustelemaan aiheesta menemättä henkilökohtaisuuksiin? Jospa joskus edes me kuusikymppiset voisimme keskustella oman ikäluokkamme kanssa eikä vanhusten, joilla on aikoinaan ollut aivan erilainen elämä ja joiden nykyelämä ei vastaa kuusikymppisen elämää täällä tänään Suomessa. Hyvää joulua vaan, mutta kertokaa rehellisesti ikänne ja miksi olette sitä mieltä kuin olette. Ette pysty teeskentelemään nuorempaa ainakaan tällä porukalla, koska oma aikanne kuvastuu vastauksistanne - ja miksei myös teidän katkeruutenne. Mikä siinä on niin mahdotonta,että sanoisi,että edustan toista ikäluokkaa, mutta olen tätä mieltä?
on aina jotenkin vastaansanomatonta. Siinä on sellaista ilmaisuvoimaa, joka syntyy vain tosiasioitten tunnistamisesta. Joku tuolla ketjussa taisikin kyllä huomauttaa, että kaikilla on oma "totuutensa", eikä omaa näkemystään voi sellaisenaan siirtää toiselle - silloinkaan, kun itse katsoisi sen olevan
toiselle vain hyväksi.
Asioitten kaunistelu ja julkisivun ylläpitokin on eräällä tavalla "yksityisasia", oma valinta, tai suorastaan selviytymisstrategia. Se on minusta hyväksyttävää silloin, kun ei vaadi samaa muilta.
Vaikka olen itse kriittinen ainakin mediakirjoittalun suhteen, voin hyvin uskoa. että onnellisia liittoja on meidänkin ikäisten keskuudessa, eikä se vaadi edes sokeutta tai haluttomuutta nähdä sitä mikä ei
miellytä toisessa. Minua onnellisemmat voivat ehkä sanoa, mitä onnellinen liitto vaatii ja onhan tässäkin ketjussa niitä, jotka "ilmoittautuivat". Minulle onnellisuus tarkoittaa lähinnä riittävää harmoniaa ja lyhyitä onnen hetkiä, jotka jäävät talteen.
Hyvää joulua vain kaikille onnellisille ja myös meille vähemmän onnellisille. Kyllä se tästä.
Kyllähän avioliitto on kuin vanha viini, se paranee vanhetessaan tai happanee... Tuttava- ja ystäväpiiriimme kuului ja vieläkin ykinjäätyäni kuuluu monia aviopareja... En tunne yhtään paria jossa tuo esittämäsi on "vallalla"... Kyllähän tietenkin joskus pientä hetkellistä "tuuletusta" avioliitto tarvitseekin, mutta se on aina hetkessä poissa... Tasa-arvoisina rintarinnan kuljetaan jälleen... Joskus ydessäollessamme käy jollekin "väärinymmärrys" ja kumppani katoaa vähin äänin... Uusi päivä kuitenkin tuo heidät hymyillen esiin illan kommelluksia muistelematta...
Kyllähän täällä on vallalla kertoilla epäonnesta elämässä... Kai se täälläkin on vallalla: "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"...
vanhaan jorinaan lisäämään.
Vuosisatoja vanhaan.
Me suukottelemme ja halimme kuten ennenkin.
Minä täällä ketä lienee ja muija, missä lienee, ketä lienee. Eronneita kun olemme, vuosia sitten.
Syksyllä voisi tehdä taas uuden aloituksen, kesälomat kun ovat takana.
39 v tuli täyteen ja suukottelemme/halaamme/hieromme/lämmitämme/nukumme samaa peittoa/ jne. jne.
Ei ole kuvaajia näkynyt niin ei tarvi piiloutua sen varjoon et mitä sitte kun kamerat sulkeutuu.
Kel onni on sen myöskin pitäköön, ei sitä tarvitse toisten epäröidä jos livessä uskaltaa pusun moljauttaa uskaltaa sen ja tahtookin uskaltaa myös kaksistaan.
Ps. tänäänki siivottu yhdessä ja viel aletaan leipomaan pullaa yhdessä. Näin on tehty siitä asti kun yhteen menimme 1971.
Nalkutus ei ole meidän tyyli eikä myöskään alistaminen.
Kirjoitteli ,viivi-amaldiina
kun olet mun mieleinen nainen tapoinesi, noin meilläkin.
en avioliittoni aikana ole kokenut henkistä enkä fyysistä väkivaltaa. Miestä olen joskus vähän nipistänyt. :)
Mutta en myöskään nalkuta, kiukuttelen kyllä, silleen kevyesti.
kiukkugeeni. Liitän sen temperamenttiin, koska siitä ei pääse eroon. Jokapäiväinen joogaharrastus auttoi aikanaan...
pitäisiköhän minunkin kokeilla, jos se edes vähän rauhoittaisi.
Mutta kun tulistuminen tulee niin äkkiä, ei siinä ehdi joogaamaan ;)))))
hengitysharjoitusta tekemään, mutta stressiherkkyyteen se auttaa, ainakin minulla. Ja kai se vähän näitä kierroksiakin vähentää, rauhoittaa ja parantaa keskittymiskykyä. Vanhana sekin heikkenee - mutta suahan ei vielä vanhuuden vaivat koskekaan...
stressiin auttaa, sitä kyllä riittää.
Jotenkin tuntuu siltä etten ole yhtään rauhoittunut vuosien mittaan, joskus tuntuu, että päinvastoin.
Uskallan näyttää huonon tuuleni paremmin kuin nuorena, toisaalta se on helpotus, ei tarvitse esittää mitään.
Vaivoja on omiksi tarpeiksi, ei hengenvaarallisia, mutta elämää haittaavia. Tänä vuonna paljastui ikävä
näköongelma, en ole vieläkään päättänyt menenkö leikkaukseen. Sekään ei näköä takaisin tuo, ehkä hiukan parantaa.
että uskaltaa ilmaista myös huonoja tunteita ? Ottaahan siinä aina riskin: toinen voi iskeä takaisin tai hylätä. Voi että ! Näköongelmat on niitä ikävimpiä - sanoit kuitenkin, että leikkaus voisi auttaa.
Saatko ollenkaan lepoaikaa omaishoitajuudestasi ? Onhan se rankka pesti.
ei tarvitse varoa kaiken aikaa, kun sapettaa niin sen näyttää.
Minun mieheni ei hylkää ikinä, se on varma juttu. Luotettavampaa miestä ei löydy mistään.
Leikkaus on vaikea ja hiukan vaarallinen, silmänpohjaa pitäisi korjata. Erinäisiä ongelmia saattaa tulla sen seurauksena.
Kyllä joskus pidän päivän "lomia" ja nyt on tammikuussa viikon jakso, kun kaveri menee hoitokotiin.
Kolme päivää kuukaudessa ei ole kovin paljon, yritän kerätä niitä, että saan edes tuon viikon kasaan.
on lujalla pohjalla. Se on kyllä suunnaton voimavara. Päivä tai pari ei varmasti riitä elpymiseen, jos takana on pitkä rupeama.
Eikö etuja tai haittoja pystytä varmuudella sanomaan tuon leikkauksen kohdalla ? Ellei, niin paljonhan se pähkäilykin vie voimavaroja.
Viihtyykö "kaverisi" hoitokodissa ? Onko hän sen kuntoinen, ettei koskaan voi ajatella itsenäistä asumista ? Ethän pahastu tästä "uteliaisuudestani" ? Minun kiinnostaa ihan
siitäkin syystä, että koin oman työharjoitteluni toimintakeskuksessa tosi antoisana -
mutta minähän tein kahdeksan tunnin työpäivää...
mutta kaikkea ei viitsi näin yleisellä palstalla kertoa.
Varmuudella ei pystytä etujakaan lupaamaan, voi olla, että näkö paranee, mutta voi olla ettei paranekaan.
Kaihi kuulemma tulee kaikille leikatuille, sitten on vaarana verkkokalvon irtoaminen, tulehdukset ja ehkä jatkuvat kivut silmässä.
Kaveri kyllä viihtyy missä vaan, hän pitää ihmisistä ja pärjää kenen kanssa tahansa. Siinä mielessä helppo
jättää hoitoon. Hän ei pysty koskaan asumaan yksin vaan tarvitsee ympärivuorokautisen hyvän hoidon.
oikea hölösuu: puhuin kaikki asiani missä vain ja kenelle tahansa. Ei siitä minulle kyllä mitään haittaa koitunut, mutta ei se aina nyt niin sopivaakaan tainnut olla.
Vanhat parit voi olla onnelisia, koko elämän kestävässä liitossa, elämään kuuluu niin hyvää kuin pahaa, mutta kokonaisuutena elämä on onnellista.
Eihän elämä voi olla pelkää onnea, aikuinen kypsä ihminen pystyy sopeutumaan ja kasvamaan elämän mukana tilanteista toiseen.
Pitkän yhteisen elämän tilinpäätöstä tehdessä katsoo mitä on saanu, työtä, matkailua, terveet lapset ja lapsen lapset, omaisuutta kohtuudella, voiko ihminen toivoa enempää.
50v sota on päättyny kuolemaan.
mutta jäihän sinulle hyvät muistot ja kiitollinen mieli...
Sydän karrellaan nyyhkin kuinka eteenpäin yksin ....
ja itku loppuu aikanaan. Voimia ja luottamusta sinulle.
Minusta on mukava tuntea monia vanhoja ja todellakin onnellisia aviopareja. Itse olen kuitenkin vanha onnellinen nuorikko ja minusta se on aivan ihana kokemus myös näin vanhana. Joten empä sanoisi kumpi parempi, sillä olen saanut elämässäni elää molempaa 'lajia'. Sanompa vaan, että meille kaikille riittää onnea.
ja onneksi itse olemme yksi niistä.
Yhtenä pienenä asiana tuli mieleen, nyt kun useimpien lapset jo aikoja sitten ovat lähteneet maailmalle, kuinka hauskaa onkaan, kun nyt on aikaa yhteisille harrasteille, esim. asuntovaunuilemiselle.
Itse harrastimme sitä ihan tarpeeksi jo vuosikymmeniä sitten, jonka jälkeen on ollut mukava viettää yhteistä aikaa mökillä.
Milloin kesällä, keskellä niityn ja pihamaan kukkamerta, milloin paukkupakkasessa katsella taivaan tulia, kaksistaan, nauttien rauhasta ja rakkaudesta, kymmenien öljylyhtyjen valaistessa laajaa pihamaata.
Kyllä elämässä on paljon onnea, kun sen osaa ottaa vastaan, ja vaalia sitä, antaen arvoa kumppanilleen.
Jassoo, mistähän alkaen sitä ollaan niinsanottu "vanha pariskunta".
Me ei kyllä taideta vielä kuulua niihin, koska yhteistä taivalta on taitettu vaivaiset 48 vuotta.
Mutta parin vuoden kuluttua kun tuo pyöreä 50 tulee täyteen, niin sitten alan kyllä jo
olla sitä mieltä, että meidät voisi, avioliitton kestoa mittapuuna käyttäen, luokitella jo täysi-ikäisiksi.
Niin, on kyllä ollut myötä- ja vastamäkeäkin, mutta yhtä on pidetty ja taisteltu yhdessä
niin vilua kuin nälkääkin vastaan. Siinä sivussa kasvatettu pari lastakin, jotka ovat kyllä
kohta vanhempia kuin me itse.
Onnellisia?? tiedä häntä, taitaa olla liian suuri sana meikäläisen suuhun. Tosin on päiviä joita en välttämättä
haluaisi muistaa, mutta en niitä poiskaan antaa.
Mitä tämä sitten lienee, kumppanuuta, toisiinsa tottumista tai sitä rakkautta, pienillä kirjaimilla.
Hyvää joulua kaikille!
Kokemukseni mukaan oikeasti onnelliset ja tasapainoiset parit (vanhat ja vaikka nuoremmatkin) eivät maailmalle kailota onneaan, vaan parisuhteen harmonia näkyy ulos jos joku osaa sillä silmällä katsoa. Olen tavannut tosi paljon tällaisia pariskuntia, ja aina heidän kanssa jutellessa tulee mukava hymyilevä olo.
Julkisuushakuiset "ikionnelliset" tuskin ovat loppupelissä kovinkaan onnellisia. Käsikynkkää kävelyt ja paparazzipusut ovat useimmiten nimenomaan teatteria; näytellään sitä minkä toivottaisiin olevan totta, vaikka tiedetään että ei ole.
Tuo "ylistämällä alistaminen" on minulle täysin outoa, ei ole niinsanotusti tullut vastaan. Mutta mahtuuhan tähän maailmaan kaikenlaista.
vaan on niin, että ihmisen on vaikeaa muuttaa tapojaan vanhempana. Jos ei ole kävellyt käsi kädessä edellisenkään vaimon kanssa, ei mies kävele uudenkaan, jos vielä sellaisen saa.
Kylmää ja tunteetonta on jos on tottunut etäinen olemaan ja pelkkää kärsimystä uudelle puolisolle, niin miksiköhän ensimmäinen vaimo ei jaksanut vaan lähti.
Kyllä olen huomannut, miten kiukkusia ja komentelevia on jotkin vanhemmat miehet, eikä nainen ole heille kuin jokin alamainen.
Siksiköhän vanhempana naiset haluaa asua yksin.Itse en ainakaan antas vanhan miehen itseäni komennella, enkä alkas hoivaajaksi.
Jos en sais rakkautta, en vois itsekkään rakastaa sellaista miestä.
On liikaa vaadittu jos toinen sairastuu vakavasti dementtiaan, että vanha puoliso joutuu omaishoitajaksi, siinä usein käy niinettä hoitaja kuoleekin ensin ja dementikko jää yhteikunnan vaivoiksi.
Hyvin hölmö aloitus, siis nolla.
nostaa häntäänsä ja vanhoja aloituksia?
H.
Jos asiaa ei ole jauhettu tarpeeksi. Alota sinä jotain mielekästä keskustelun aihetta.
kellekkään kuuluu, mitä aloittaa, ei kaikki lue edellisiä aloituksia, vaan aloittaa kun jotain itselle tulee mieleen.