BDD..

En olekaan kuullut tuollaisesta sairaudesta. Tsemppistä sinne ehdottomasti! Ei sinussa mitään vikaa ole, korvien välissä vain. :)

vähän vaikea sanoa naamaasi näkemättä, ovatko poskesi epämuodostuneet ja "ylimääräiset", mutta uskon, etteivät sitä todellisuudessa ole. vähemmälläkin huomioimisella kuin koulukiusaamisella ihmisen saa uskomaan, että itsessä on jotain vikaa, oli kyse ulkonäöstä tai luonteesta. jos lapselle hoetaan "olet ruma, olet ruma, olet ruma" mitä muuta lapsi peilistä näkee, kuin ruman ihmisen? rumalla tarkoitan epämuodostunutta (mitä se nyt todellisuudessa tarkoittaakaan), mutta sama pätee myös muuhun ihmisen olemukseen - jos juttujasi ei uskota, puhumisiasi ja tekemisiäsi muisteta, paremmasta tiedosta huolimatta saatat vähitellen alkaa uskoa, ettet ole ollut ko paikassa, kertonut sitä ja sitä juttua, ellet ole varma OMASTA TIETOISUUDESTASI. tekstini voi kuulostaa sekavalta ja varmaan häiriintyneeltäkin, itselläni oli vaihe kun tuntui, ettei kukaan muistanut mun olleen paikalla, eikä monet vieläkään muista kertomiani asioita, ja mietin usein olenko vain kuvitellut tapahtuman. myös oletukset käytöksestäni pistivät miettimään, olenko sittenkään sellainen kuin itse tiedän olevani, vai mitä muut sanovat.

kommentit ulkonäöstäni sivuutin hyvin pitkän aikaa, kunnes poikaystävä huomautteli painosta ja kropan kiinteyttämisestä. BDD:stä puhutaan joskus syömishäiriöiden yhteydessä, mielestäni kyse on kuitenkin ihan eri asioista, vaikka molemmat ulkonäköön ovatkin sidoksissa. muutamia kuukausia sitten oli pakko heittää kangas peilin eteen, kun naama alkoi vääristyä. samoihin aikoihin omat polvet ja jalat näyttivät muuttavan muotoaan, ja oli pakko pyytää äiti katsomaan mitä mulle tapahtuu. on vieläkin päiviä, kun vältän peiliin katsomista ja muuta tarkempaa kropantutkiskelua, jos tuntuu, etten näe itseäni normaalina. olen saanut pahimmat pelot pois sillä, että ajattelen itseäni "jalat maassa" - mussa ei ole mitään niin erikoista, että voisin olla epämuodostunut.

olet kuullut poskistasi ja se on ikävää, etenkin kun se on vaikuttanut omaan mielikuvaasi itsestäsi. koulukiusaamisessa on kuitenkin se, että kaikista painavin muija ei kuule olevansa läski, vaan moni vähemmän lihava. se, jonka nenä muistuttaa eniten porsaankärsää, ei saa haukkuja, mutta joku kenen nenässä on pientä kärsänpiirrettä, voi saada ikuisen possunleiman. yläasteaikana yhtä tyyppiä haukuttiin vammaiseksi, vaikka edes mitään liikuntarajoitteita tai älyllistä "vajautta" ei ollut, ja kouluun piti rakentaa toista tyyppiä varten pyörätuoliramppi, eikä se ikinä saanut kuulla haukkuja. voi kuulostaa kaukaahaetulta, mutta varmasti sama pätee suhunkin, eivät sun poskes ole epämuodostuneet. kuitenkin kuviteltu vika voi rajoittaa elämää niin, ettei se elämältä tunnu. oletko harkinnut ammattiapua? ihan jotain yleisen terveydenhoidon mielenterveyspuolen hoitajaa yms?

Rupea käyttämään neuroleptejä ja serotoniinisairauslääkkeitä sekasin ni oot iha eri henkilö. Muakin nää on vituttanut vuosikausii ja kun ollaa menty syvemmälle ni on alkanut täkyt tulee tajuntaa.

Mulle on lykätty lääkkeitä pakko-oireiden lieventämiseen ja psykologilla käyn säännöllisesti. Käsitellään tätä mun "ongelmaa" pakko-oireisen häiriön nimellä, mutta oon pohdiskellut josko BDD olis tarkemmin se mun ongelma.

Mua on kiusattu koulussa monia vuosia, ulkonäköäni haukuttiin ja pilkattiin. Olin aina se ruma läski.
Vuosien jälkeen mulle riitti, ja laihdutin ja aloin meikkaamaan. Pikkuhiljaa siitä kehittyi kierre. En voinut lähteä mihinkään ilman meikkiä, shoppailin paljon, laihdutin ja jätin aterioita välistä. Koin jossain kohtaa vuosia oloni erittäin masentuneeksi ja rumaksi, sain paniikkikohtauksia. Entiset kiusaajat tosin sanoivat, että näytin ihan täydelliseltä. Keräsin paljon kehuja muutenkin.
Nyt ollaan siinä tilanteessa, että en ole yli puoleen vuoteen mennyt oppilaitokseeni, koska olen mielestäni liian ruma mennäkseni ulos. Vähän kaikki ahdistaa, ja vietän noin kolmesta tunnista kuuteen tuntiin meikaten ja hiuksia laittaen joka päivä. Rutiininomaisesti vain meikkaan, korjaan, viimeistelen, hion, tuijotan, korjaan lisää. Joskus menen vähän paniikkiin peiliin katsoessani: olen varma, että näytän oksettavalta tai toinen silmäni ikään kuin kasvaa tehden silmäni eri kokoisiksi. Itkeminen peiliin katsoessa on tuttua, koen olevani niin hirveän näköinen, että alkaa ahdistaa. Silti koen pakottavaa tarvetta tarkistelemiseen ja ulkonäön korjailemiseen.
Tämä on niin turhauttavaa. Elämäni on rajoittunut ihan kamalasti ja joka asia stressaa. Kaverisuhteetkin kärsii, kun en uskalla mennä ulos tai myöhästelen jatkuvasti tarkistelupakon takia. :(

Kuulostaa ihan mun elämältä. Olen lukenut BDD:hen liittyviä kirjoituksia, ja oireet täsmäävät minuun lähes täydellisesti. Tieto mahdollisesta sairaudesta ei kuitenkaan helpota, koska tunnen itseni siltikin sanoinkuvaamattoman rumaksi. Ihan joka ikinen pienikin kohta kasvoissani on täysin pielessä ja vääristyneen näköinen. Ajattelen ulkonäköäni ihan koko ajan, ja se rajoittaa elämääni, kuluttaa henkisesti, ja saa itsetunnon laskemaan pakkasen puolelle. Näytän ihan joltain Picasson teokselta, niiden ollen tietenkin kauniimpia ja ilmeikkäämpiä kuin minä. Eniten häiritsee valtava, epämuodostunut, vino ja kaikin puolin ruma nenä, joka tekee jo valmiiksi runosta kasvoista ihan sietämättömän näköiset. Säälin kavereitani, ja kaikkia muitakin jotka joutuvat minut näkemään, jotain niin kammottavaa se on, kehonkielenikin ollessa vielä jotenkin "vaivaisen" näköistä. Valokuvat on kaikista pahinta, niissä näytän hirviömäiseltä. Kuvien oton jälkeen olo on kamala, ja "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on painajaismaisinta mitä olen kuullut. Voiko tästä päästä jotenkin eroon? En jaksa enää!

Kaikki te jotka kerroitte omista oireistanne, kuulostivat niin samalta kuin minun.. Olen taistellut näiden ongelmien kanssa jo vuosia, ja nykyisin tiedostan jo että pohjimmiltaan ongelmani ulkonäköni suhteen ovat päänsisäisiä ja mitä todennäköisimmin myös minulla on BDD. Lääkäriin en ole vielä uskaltautunut menemään, vaikka elämä on jo suorastaan silkkaa helvettiä, haluaisin saada apua, en vain uskalla sitä hakea. Tiedostaminen ei ole helpottanut ollenkaan tilannettani, tuntuu että se vain pahenee vuosi vuodelta. Minulla on jääneet koulut kesken ja töissäkin pystyn käymään vain osa-aikaisesti, koska elämäni alkaa olla jo niin rajoittunutta etten pääse asunnosta ulos. Opiskelen myös, mutta aikuisopiskelijana, ja otan vain muutaman kurssin per jakso, koska normaalin päivittäiseen päiväopiskeluun en enää kykenisi mitenkään. Tällä hetkellä tilanne on se, että pidän taukoa tämän kevään kokonaan opiskelusta koska tämä sairaus on imenyt minusta kaikki mehut, en kykene nyt muuhun kuin juuri ja juuri käymään töissä kerran viikossa. Onneksi en joudu opiskelutaukoa selittelemään kellekään koulussa juurikaan, koska koulu on vapaaehtoista ja itsenäistä, ja opiskelu tapahtuu omien aikataulujen mukaan.

Olen nykyisin eristäytynyt jo pelottavan paljon kotiini. En pääse ulos päiväsaikaan, koska en vain kykene siihen, päivänvalo on asia jota pelkään kuollakseni koska se paljastaa rumuuteni armottomasti. Kuten aloittaja olit lukenut BDD:tä sairastavien kertomuksia, myös minä yhdyn täydellisesti siihen, että olisin todella mieluummin vaikka RUMA ihminen, kunhan edes näyttäisin ihmiseltä. Mikään minussa ei ole normaalia, ulkonäköni ei noudata tämän maailman logiikkaa. Myös minun naamani tuntuu muuttuvan ja muovautuvat joka päivä, eri valaistuksissa ja eri olosuhteissa tunnistamattomaksi suorastaan, en oikeasti edes hahmota miltä todella näytän. Olen vain selittämättömällä tavalla ruma joka ikistä neliösenttimetriä myöten ulkonäössäni.

Tuttua oli myös aloittajan kertomus siitä kuinka peilin edessä vierähtää tunti tolkulla aikaa ulkonäköä korjaillen, minä saatan meikata naamani monta kertaa uusiksi, tällätä, korjailla, viimeistellä, aloittaa jälleen alusta, katsella eri valaistuksissa itseäni, kammatessani hiuksiani oikeaan asentoon, enkä silti pääse ulos asunnosta. Jos asunnostani pääsen ulos edes kauppaan päiväsaikaan, voin vannoa että oloni on pahempi kuin jos menisin sinne alasti. Häpeän rumuuttani niin pohjattoman paljon... Joskus tuntuu että tukehdun siihen itsevihaan, se repii minut ihan rikki sisältä... Jos sellainen olo iskee julkisilla paikoilla, tulee pakokauhu, ja haluan välittömästi takaisin kotiin piiloon. Kun noin on tarpeeksi monta kertaa tapahtunut, olenkin joutunut tähän noidankehään etten enää uskalla edes mennä valoisaan aikaan ulos.

Edellinen kirjoittaja puhui valokuvista, minä vihaan, siis kertakaikkiaan vihaan myöskin valokuvia. En ole antanut valokuvata itseäni aikoihin edes sukujuhlissa. Olen poikkeuksessa silmittömän ruma hirviö valokuvissa, jopa rumempi mitä edes peilistä katsoessani. Ne myös vahvistavat ajatuksiani siitä, kuinka olen todellakin liian ruma tähän maailman. Minun vertaistani hirviötä ei ole, ja kuulostaa ehkä typerältä kun sanon ettei edes oikeasti vammautuneet ole niin epämuodostuneita ja rumia kuin minä irvokkaan ruman naamani kanssa, tai niin ainakin itse koen. Minusta tuntuu että vaimmaistenkin ihmisten ihmisten ulkonäkö noudattaa edes JOTAIN logiikkaa ja näyttävät kaikesta huolimatta ihmisiltä, itse olen joku irvokkaan ruma olio ulkoavaruudesta.

Helpottavaa sinällään kuulla etten ole maailmassa ainut joka näin tuntee, mutta ikävää jos muutkaan ei ole saaneet tähän apua. Suomessa ei kuulemma edes tunneta koko sairautta juuri lainkaan, mikä entisestään saa minut perääntymään avun hakemisessa. Onkohan meille mitään toivoa paremmasta olemassakaan? Tuntuu että hukun itsevihaani ja näihin ongelmiin...

Kuulin juuri ensimmäisiä kertoja tästä sairaudesta. Olen käynyt jo noin puolen vuoden ajan psygologilla ja psykiatrilla, sillä minulla on selvästi mielenterveydellisiä ongelmia. Psykiatrilla ja psykologilla siis yritetään selvitellä, että mikä sairaus minua vaivaa. Päätin tutkiskella netistä erilaisia mielensairauksia, ja minusta tuntui, että oireeni vastaavat suunnilleen lähes kaikkia sairauksia mitä löysin. Sitten löysin tämän BDD:n, enkä ollut ikinä kuullut tämän tyyppisestä sairaudesta. Tunnistin heti sairauden piirteiden liittyvän täsmälleen minuun. Myös lukiessani BDD:tä sairastavien kirjoituksia, huomasin, että heillä on aivan samanlaiset ajatukset kun minulla. Heti heräsi aate: Onko minulla BDD? Minua on koko yläasteen ajan haukuttu ja minusta on puhuttu pahaa koko koulun kesken. Ala-asteella kuudennella luokalla näin itseni tavallisena tyttönä ja pojat suunnilleen roikkuivat minussa. Sitten yläasteella kaikki ulkonäköpaineet puski päälle, ja olen yrittänyt kokoajan parantaa omaa ulkonäköäni monin keinoin, mutta aina minua on vaan haukuttu kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä. Nyt yläasteella olenkin huomannut, että minussa tosiaan on kaikki vikana, en näytä ollenkaan ihmiseltä, olen kuin epämuodostunut alieni. Minussa on KAIKKI pielessä. Eikä tämä ole yhtään liioiteltua, vaan täysin totta. Mikään minussa ei ole kaunista tai edes normaalia. Olen aivan hirvittävän ruma ja maailman epätäydellisin ihmisin, olen siitä täysin varma. Tiedän että elämäni on pilalla enkä tule ikinä saavuttamaan mitään ulkonäköni takia. Joudun myös jäämään pois monesta jutusta, mihin muut pääsee. Esim. uimarannat, uimahallit..en voisi kuvitellakkaan meneväni niihin paikkoihin tämän näköisenä!

Ajattelin siis, että minulla mahdollisesti voisi olla BDD. Ainoa ristiriita siihen on, että minä OIKEASTI olen maailman rumin enkä muistuta ihmistä, ja tässä sanotaan että peilistä vain NÄKEE VÄÄRIN. Minä en kuitenkaan näe väärin, vaan se on totta. Joten voiko minulla silloin olla BDD?
Olisin kiitollinen vastauksista!

Hei,
katsokaapas dokkari

http://www.youtube.com/watch?list=PL6E0C383619B1CE52&feature=player_embedded&v=MUKlLpMg-eM

3 BDD:stä kärsivää nuorta kertoo tarinansa seurataan terapian edistymistä.

Pelottavaa huomata että ite aattelen ihan samalla tavalla itestäni kuin noi tuossa dokumentissa ja ihan samoja oireita on.. En olisi ikinä uskonut, että kukaan muu olisi samassa tilanteessa kehonsa kanssa, kuin minä.

Vanhempi ketju, mutta vastaan tähän silti.

Eli mulla on käytännössä aivan sama juttu kuin sinulla. Kiusaamista koin melkein koko ala ja -yläasteen ajan, aika rajuakin ulkonäköön, tosin lähinnä painoon liittyvää. Peruskoulun jälkeen sairastuin jonkinlaiseen syömishäiriöön, mitä ei varmaan ammattitermein kuvattaisi anoreksiaksi, koska laihimmillanikin olin kuitenkin vielä normaalipainon rajoissa.

Silloin en tosin pitänyt itseäni niinkään rumana, joten en ole varma, mistä nykyinen tilanteeni on lähtöisin... Joka tapauksessa, nykyään ongelmani ei ole painoni, vaan nimenomaan kasvojeni kanssa. Outoa tässä vain on se, että tiedostan periaatteessa, että en ole "oikeasti" ruma, vaan tiedostan olevani onnekas siitä, että minulla on suhteellisen sopusuhtaiset kasvot yms. Ongelmana vain on se, mitä päässäni tapahtuu, kun en näe itseäni. Nyt tässäkin istuessani kuvittelen ulkomuotoani jatkuvasti (ulkoisen olemukseni ajattelusta on oikeastaan tullut pakkomielteinen käytäntö), ja näen jotain aivan hirveää. Kun katson peiliin, en oikeasti usko, että siinä olen minä. Joskus en tosiaan tunnista itseäni ollenkaan.

En kuitenkaan jotenkin suostu uskomaan, että se henkilö peilissä tai valokuvissa olen oikeasti minä. Vaikka näyttäisin peilistä kuinka siedettävältä tahansa, minä aina jotenkin alitajuisesti kuvittelen, että en minä oikeasti näytä tuolta muiden silmissä. Tämä taas johtaa jonkinlaisiin paniikkikohtauksiin ja jatkuvaan ahdistukseen ulkonäöstäni. Pystyn myös hyvin samaistumaan tuohon, että näytän aivan erilaiselta eri valaistuksessa. En osaa oikein kuvailla sitä, mutta näytän oikeasti joinakin päivinä täysin eri ihmiseltä kuin toisina.

Olen perusluonteeltani pysyvyydestä ja varmuudesta pitävä ihminen, minklä takia uskon, että juuri tuon ulkonäköni vaihtelun takia ahdistun välillä todella paljon. Jos olisin jatkuvasti ruma myös peilissä, voisin sentään reagoida siihen ja ajatella, että tuossa minä nyt olen ja elän sen kanssa parhaani mukaan, mutta ei, saan aivan jatkuvasti ristiriitaisia kuvia ja puheita ulkonäöstäni. En oikein tiedosta miltä näytän, mutta ajattelen jatkuvasti olevani niin tajuttoman ruma, etten ansaitse ketään lähelleni. Tämä taas on johtanut moniin ihmissuhdetasoisiin ongelmiin ja siihen, että tuppaan työntämään miehet luotani kylmällä käytöksellä. Miten tällaisen kanssa voi oikeasti oppia elämään, kun jatkuva epävarmuus omasta itsestä varjostaa elämää?