Nuoruus ohi vaikkei se koskaan alkanutkaan

Ihan kamala tilanne. Oon ite 13 ja mulla on muutama vanha kaveri kotona ja yksi hyvä koulussa, joka tuntuu olevan ruokavälkät vaan niiden toisten johin en ole tutustunut kanssa. no sitte meidän nörtit luokkalaise joiden kanssa hengaan aina ruokailussa kun ei se hyvä ystävä ruokalassa oo mun kaa . Sillä on niin paljon ystäviä joks puolelta, mutta päätin vaan että koetan sen kautta tutustua muihin. silti mua harmittaa ja koskee ja se on nyt yhtäkkiä tullut. ja se tässä eniten ku en pääse olee sen kaa ruokailussa!!! kysyin yks päivä että tulisko tällä kertaa mun kaa mutta jtn emt hiljaa ja sitte juttelemaan muiden kaa ja jäin sitte nörttejen kaa jotka ei oo tyyliäni ja en oikee pääse juttuun niiden kaa :/

meidän luokka on biologialuokka ja se oli mun virhe ku tulin tänne ylä-asteelle. luulen kuitenki että mun masennus ja itku johtuu siitä että mulla on murrosikä ja sillee ja itken tosi herkästä :) se´on joskus ollu tapana ku oon epätoivoinen

jos jollain on oikeesti toimivia vinkkejä tutustumiseen nii kertoo

Mitä sä olet tehnyt ajallasi tähän mennessä? Sun teini-ikä on tuskin mennyt hukkaan, vaikka et olisikaan saanut kokea joitain juttuja. Tää on ehkä turhauttavaa kuulla, mutta sun elämän paras aika on luultavasti vielä edessä. Kun aikuistuu, niitä murrosiän sekoiluja ja muita juttuja alkaa oikeasti pitää typerinä. Ymmärrän, että on rankkaa olla ulkopuolinen, mutta monet aikuiset on. Eikä monikaan muistele teini-iän kaveriporukkaa silleen, että olipas ihanaa aikaa. Päinvastoin.

Mitä jos miettisit, mitä haluaisit? Mitä unelmia sulla on? Tee vaikka lista niistä ja lähde tavoittelemaan niitä realistisimpia. Niiden pitäis olla aika konkreettisia juttuja. Eli esim. ei mitään "no oishan se joskus kiva, et ois joku" vaan "olen jo pitkään halunnut lukea tämän kirjan/kokeilla tätä harrastusta/käydä tässä kaupungissa jne." Kun lähdet tekemään juttuja, joita haluat tehdä, muu tulee perässä. Vaikeinta on saada itsensä ylös tuolilta, mutta sitten kun olet ollut liikkeessä jonkun aikaa, se helpottaa.

Ps. tästä eteenpäin sulla ei ole enää mitään roolia vaan sä olet just se, kuka olet.

19v! :D

Minä olen 26 ja saavutuksia on hyvin vähän, enkä siltikään ole noin alamaissa. Olen nuori vielä hyvän aikaa ja sittenkään en muutu yhtäkkiä vanhaksi. Ehdin vielä monenlaista.

Ensi kerran seurustelin 22-vuotiaana, tosielämän kavereita aloin hommata muutaman vuoden tauon jälkeen vasta samoihin aikoihin.
Tällä hetkellä ainoa hyvä ystäväni (kouluajoilta) asuu satojen kilometrien päässä ja muut kaverit ovat tosiaan jotain muuta, synkkinä hetkinä mietin mitä. Mutta sekin on ok. Paskat fiilikset kuuluvat kasvuun. Se on vain hyvä, että ei siedä huonoa elämäntapaa.

Ja mitä sillä olisi väliä vaikken vielä olisi seurustellutkaan? Tai vaikka minulla olisi nolla kaveria facebookissa? Ei tämä elämä suorittamista ole vaan minua itseäni varten. Ihmisenä kasvamista, itseni toteuttamista ja oloni hyväksi tuntemista varten. Jos seuran tavoittelu tai sen puutteen miettiminen saa minut alakuloiseksi tai jopa epätoivoiseksi, on minun jätettävä se vähemmälle ja otettava se vähemmän vakavasti. Sama se kai on olla vielä vaikka pari vuotta sinkku, jos niin on tarvis, kun kerran tähänkin asti on ihan hyvin pärjännyt. Nyt kun mitään ei ole, ei tyhjän päälle ole syytä mitään tarkkaa suunnitellakaan. Parasta varmaan katsoa vain mitä elämä tuo tullessaan.

Ei aikuisuus mielestäni sitäpaitsi edes ole tavoitteiden saavuttamista, vaan pikemminkin sitä, että on oppinut olemaan ja uskaltaa olla oma itsensä.

Amiilia, täällä on yksi, joka ymmärtää. Enkä sano tätä vain siksi, että esittäisin ymmärtävää tai haluaisin jakaa sympatiaa muodon vuoksi. Tekstisi kuvaa hämmästyttävän tarkasti omaa tilannettani ja tuntemuksiani; sillä erolla, että itse olen 28-vuotias mies (en kylläkään pidä liian aikuiselta kalskahtavasta mies-sanasta, mutta pakko kai sitä on paremman puutteessa käyttää).

Kun itse olin 19, minulla meni pintapuolisesti varsin hyvin. Mitään seurustelun tapaista tai muutakaan kontaktia tyttöihin ei tosin ollut, mutta en sitä silloin osannut kaivatakaan. Mallioppilaana vältin kaikkea "pahaa", mitä normaalit teinit kokeilevat. Jotenkin sitten vuodet pääsivät hupsahtamaan niin, että opiskelussa ja töissä meni ihan mukavasti, mutta naisia tai ystäviä ei ollut ensimmäistäkään. Kuvailemaasi yksinäisyyden ahdistusta ja ulkopuolisuutta aloin tuntea vasta pari vuotta sitten. Teini-iän sekoiluja en kaipaa hiukkaakaan, mutta muuten voisin lainata suurimman osan tekstistäsi suoraan omaan kirjoitukseeni.

Lohdutuksen sanana voin sanoa, että ole tyytyväinen, että olet alkanut pohtia tilannettasi noin nuorena. Sinulla on vielä aikaa tehdä valintoja ja etsiä tavoitteitasi, vaikka siltä ei juuri nyt tuntuisikaan. Jos mietit aikaa, jonka olet mielestäsi hukannut, se on korkeintaan muutamia vuosia. Sen saa vielä helposti kiinni. Itse olen hukannut kymmenen vuotta, mikä on jo toivottomampi juttu.

Ehkä helpottaisi, jos löytäisit jonkun sellaisen motivaation elämääsi, joka auttaisi jaksamaan yksinäisyydestä huolimatta. Mieti joku asia, jossa haluat olla hyvä tai jossa voit toteuttaa itseäsi.

että elämän kuuluisikin alkaa vasta 20 ikävuoden jälkeen. Kunpa voisin tavata sinut ja sulkea syliini, olet niin herttainen kirjoituksenisi. Mulla oli elämä 22v. asti.

Älä huoli, ei se vielä ole ohi.

Ihan kuin itse olisin kirjoittanut tuon kaiken.

Kavereita minulla ei ole vuosiin ollut kuin koulussa ja netissä. Vapaa-aika kului tietokoneen, tv:n ja perheen parissa teini-iässä ihan mukavasti, en juurikaan kokenut yksinäisyyttä, sillä kaverinani koulussa oli pari muutakin vähän hissukkaa outolintua. Tosin siinä jäi paljon ikään kuuluvaa kokematta, kehittymättä ja saavuttamatta, vaikkakin silloiset kaverini eivät mitään tupakkaa, alkoholia tai poikia vielä yläasteella harrastaneet, suurin osa ei vieläkään, mutta sosiaalisia taitoja ja kasvattavia kokemuksia jäi välistä.
Silloin ja edelleen harmittaakin se, kuinka olin aina vähän ulkopuolella porukasta, koska en ollut yhtä hyvä juttelemaan ja vähän etäinen, epävarma ja oudohko. En pitänyt koskaan melua itsestäni, olin ehkä liian kiltti ja rauhallinen ollakseni pidetty ja kiinnostava. Tuntui aina etten kuulu ihan täysin joukkoon. Ja nämä ovat vaivana siis edelleen ja estävät uusien kaverisuhteiden luomista.
Minulla kylläkin teini-iässä jotain säätöä ja tapailua parin pojan kanssa oli, tiivistä yhteydenpitoa ja flirttailua enimmäkseen. Yhden kanssa halailua ja kädestäpitoa yms. läheisyyttä, mutta suudellut en ole koskaan. Kai tarkoituksenani oli vain saada jotain lääkettä silloin 15-16v heränneeseen yksinäisyyteen ja huonoon itsetuntoon ja sellaisiksi ne jäi. Säälittäviä lapsellisia kissahiirileikkejä.
Tupakkaa kokeilin yksin 16v varastettuani yhden isältäni ja myös ensimmäiset kännit join samanikäisenä isäni kanssa. Että sellaisia muistoja. Sama meno jatkuu edelleen, tosin tupakat jäi siihen.

kirjoitatpa sydäntä raastavasti, mutta pakko sanoa, että sitten kun olet ikäiseni (27vuotta) varmasti jo hymyilet tuolle kaikelle. olet vasta 19, lapsi vielä. olet elänyt kasvuvuosiasi herkästi, suojassa - iloitse siitä! liian moni repii sydämensä rikki liian nuorena tyhmillä sekoiluillaan.

itse olin koko lukioajan yksinäinen ja angstinen tyttö. ylipainoinen nurkassa kyhjöttäjä, joka seurasi kateellisena ikäisteni vilkasta seuraelämää ja parinmuodostusta. ajattelin olevani outo ja kelvoton, enkä tulisi koskaan löytämään itselleni poikaystävää. --no joo. olisinpa tiennyt, että elämä alkaa virallisesti jahka täyttää ensin 20.

päädyin yliopistoon opiskelemaan ja yhtäkkiä tajusin, että ympärilläni oli suuri joukko niitä kaltaisiani nurkissa kyhjöttäjiä. tajusin, ettei minussa koskaan mitään vikaa ollutkaan, en vain ollut tavannut vielä omanlaisiani ihmisiä. opiskeluaika avasi minulle uuden suuremman maailma, jonka rinnalla lukioajan nurkkakunnat tuntuivat mitättömiltä. itsetuntoni kohosi. minä olin vihdoin minä, minulla oli paikka maailmassa. minun aikani oli koittanut!!

lähdin vaihto-opiskelemaan ja löysin ensimmäisen poikaystäväni. ja kyllä, muutaman kerran join itseni humalaankin pöydillä tanssien.. hehe, muutaman kerran jopa liikaa :D.

olen aivan varma, että sinun aikasi koittaa myös. olet vasta niin kovin nuori. sinulla on kaikki mahdollisuudet aivan kaikkeen. et ole menettänyt mitään. ja nuoruutesi, se on vasta alkamassa. (itsekin koen olevani vielä nuori aikuinen, vaikka olenkin "jo" 27)

ole nyt reipas ja nauti elämästä ja keväästä. tee teiniangstivuosistasi vahvuus itsellesi. olet taatusti syvällisemmin ja viisaammin ajatteleva kuin moni ikäisesi, olet orginelli! iloitse persoonallisuudestasi, kirjoita tarinoita, lue kirjoja, ammenna kaikki ulos noista tunteistsi, tee niistä taidetta!

Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Mulle tuli heti paljon parempi mieli kun lukaisin ne läpi ja samalla oli jännä huomata, etten välttämättä olekaan se ainoa ihminen maan päällä joka on näin "jälkeenjäänyt".

Kyllä mä itse asiassa koko ajan tähtään siihen, että kun jossain vaiheessa muutan pois kotoa uudelle paikkakunnalle opiskelujen perässä, niin siinä vaiheessa yritän muuttaa asennettani ja hankkia niitä kokemuksia. Kuitenkin mulla on sen verran heikko itseluottamus, etten vain voi unohtaa säälittävää menneisyyttäni ja päästää siitä irti. Elän liikaa muistoissa enkä osaa ajatella mitään hyviä juttuja. Väkisinkin sitä vaan tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kun kaikilla muilla on vilkas seuraelämä ja vähän väliä saa toisella korvalla kuunnella missä kukakin on ollut viikonloppuna bilettämässä. Mä taas olen yksin kotona angstaamassa eikä tietoakaan sosiaalisesta elämästä.

En ole edes viitsinyt liittyä facebookiin, koska tuntuisi äärimmäisen typerältä olla sellaisten ihmisten kaveri joiden kanssa ei muutenkaan olla koulun ulkopuolella tekemisissä. Ulkopuolisuuden tunne vain kasvaisi entisestään, kun saisi lukea muiden tekemistä hauskoista jutuista. Mutta samalla se taas etten ole edes facebookissa lisää yksinäisyyden tunnetta. En voi välttyä ajatukselta, että olisin huonompi ihminen kuin muut ja sitäkin vahvistaa ihmisten oudot katseet, kun kerron etten ole facebookissa. Tai etten taaskaan tehnyt viikoloppuna mitään enkä myöskään käytä alkoholia jne jne. Se on kuulemma vaan jotain niin kummallista ja vähitellen uskon itsekin, että ihmisten sanat on totta eikä musta ole mihinkään.

moi
Ei sulla ole mitään hätää. Minulla on elämä tietyiltä osin samanlaista. Olen 22v kundi. Jos haluat jutella, ota yhteyttä. Missä päin Suomea asut?

Mennyt on jo hukkunut ajan virtaan, mutta niin moni asia odottaa yhä täyttymystään, ettei kannata luovuttaa. Vastavirtaan uiminen voi kasvattaa enemmän kuin liukuminen virrassa vailla päämäärää. Yhdessä ajanhetkessä pysähtyminen voi avata tien kohti sisäistä eheytymistä. Tietyt elämänvaiheet saattavat toimia ikään kuin prosesseina, jotka palvelevat korkeampia päämääriä.

Ei siis niin huonoa, etteikö olisi jotain hyvääkin. Itsensä tunteminen on arvokasta, mutta se on samalla matka ihmisyyteen. Inhimmillisyyttä ja sen olemuksen ymmärrystä tarvitaan kaikkialla. Yksinäisyys voi johtaa oikealle tasolle. Itsekkyys häviää. Jos oppii löytämään jokaisesta ihmisestä jotain arvokasta, on elämä itsessäänkin vapautuneempaa. On myös sallittua saavuttaa onni muiden ihmisten iloista, kunnes joskus huomaakin olevansa osa kaikkea sitä, mitä näkee ympärillänsä. Löytöretkellä voi olla avoimin mielin, ja siltä voi palata paitsi rikkaampana kokemuksista, myös onnellisempana.

Moni jatkaa elämää sokeana eteenpäin, mutta silmät voi avata, vaikka olisikin sokea. Enemmän merkitystä on sillä, että yrittää nähdä, kuin sillä, mitä näkee. Maailma muuttuu, vaikkei sitä voisikaan nähdä. Jostain voi kuitenkin löytyä jotain pysyvämpää ja kestävämpää. Iätöntä ja ajatonta. Ei mikään ole ohi, eikä ympyrä ole sulkeutunut. Onni ei ole vain kokemusten epämääräinen joukkio. Se on jotain enemmän. Joskus ehkä huomaat, etteivät asiat lopulta niin huonosti menneetkään. Et ehkä ollutkaan jälkeenjäänyt, vaan jopa askeleen edellä :)

Olin samanlainen, kuin sinä. Minullekin vakuuteltiin, että kaikki on minulla vielä edessä. Kuinka elämäni on vasta alussa, että kyllä se siitä lähtee ja kuinka myöhemmin hymyilyttää, kun muistelen näitä "pikku ongelmiani". Noh, täytän ensi viikolla 32, ja edelleen olen samassa tilanteessa, eikä hymyilytä yhtään. Elämäni on todellakin jo mennyt ja helpottaisi huomattavasti, jos menisin itsekin. En ole saanut tehdä, enkä kokea mitään mitä olisin halunnut, enkä pysty sulattamaan sitä. Olen vain unelmoinut ja elänyt toivossa, mutta eihän se totuutta muuta miksikään. En halunnut masentaa sinua, mutta oli kuin itseni kirjoittama tuo tekstisi ja rupesi pännimään, kun huomasin noita "kyllä se siitä" -kommentteja. Kaikki pitää niin itsestäänselvänä sitä, että kaikilla rupeaa asiat rullaamaan ajan myötä. Tai en tiedä, voihan se pitääkin paikkansa, minä olen vain se poikkeus, niinkuin aina. Toivottavasti itselläsi rupeaa elämä hymyilemään.

Moi, on hienoa lukea näitä viestejä, kun ihmisillä on samanlaisia kokemuksia kuin itsellä ja voi tuntea ikään kuin kuuluvansa johonkin.

Minä olen ollut yhden (1) kerran ryyppäämässä. Kieltämättä siinäkin on puolensa, mutta siellä myös huomasi, miten yksin useimmat ovat, omilla tavoillaan, enemmän ja vähemmän. Ehkä tällainen ajattelu on vain joku yritys pönkittää omaa itsetuntoa, mutta eiköhän jokaisella silti ole omat ongelmansa, olkoon miten menevä ja elämäniloinen ihminen tahansa. Ja olihan joku tutkimuskin jossain, miten suurin osa suomalaisista haluaisi kokea muutoksen elämässään.

Kyllä itsekin haluisin muuttaa elämääni, se kun on aika tylsää. Ikäviä ajatuksia tulee, niistä ei mihinkään pääse, mutta unelmointi sentään on aina ihanaa, vaikkakin vähän haikeaa. Kuuntelen hyväntuulista musiikkia ja kirjoittelen unelmistani ja muistoistani. Ja välillä yritän puuhailla jotain missä ei tarvi ajatella yhtään mitään, että pysyisi suunnilleen järjissään.

Tuleepahan sentään kevät, yksistään siinä on aihetta ilolle, vähän edes.

Täällä on nii paljon kaikilla samoja ajatuksia kuin itellä että mitä tähän nyt enää lisäilemään. Ite sairastan masennusta yksinäisyyden takia tällä hetkellä ja tuntuu et mitä helvettiä mä täällä teen ees...

Hei sulla on aikaa monta vuotta kokea kaikkea. Itsekkin olin sun ikäisenä täysin kokematon ja hyvä jos olin jutellut kenenkään pojan kanssa.

Olin itse 22 kun olin ekan kerran humalassa ja sen jälkeen on tullut vedettyä monet kännit joista osan olisin jättänyt väliin. Humalassa tulee hölmöiltyä joita katuu myöhemmin. Tupakkaa maistoin 24 vuotiaana eikä sen jälkeen ole tehnyt mieli. Taisin suudellakkin ekan kerran tuon ikäisenä ja seksiä harrastin 27 vuotiaana ensimmäisen kerran. En koe että olisin jäänyt jälkeen muista vaikka en kokenutkaan noita teiniaikoinani. Mielestäni viina,tupakka ja seksi eivät kuulu teineille.

Sun kannattaa laittaa deittipalstoille ilmoitus ja rohkeasti tavata miehiä sitä kautta. Välttämättä se ensimmäinen ei kolahda mutta varmasti jossain vaiheessa tapaat ihmisen jonka kanssa viihdyt ja voit olla oma itsesi. Mee mukaan myös sinkkutapahtumiin esim eurosinkut. Ite tapasin sitä kautta yhden kivan miehen.
Kyllä se aurinko paistaa vielä sullekkin!

Tämä on jo sanottu useaan otteeseen, mutta...

Itse olen 25 vuotias, ja ajattelen samoin kuin sinä joskus. Tutustuin tyttöön, joka on viimeisen vuoden ajan toistanut samaa minulle, ja aina sanon hänelle, että sinulla on kolme vuotta aikaa olla samassa jamassa kuin minä (hän on kolme vuotta nuorempi), siinä ajassa ehtii käydä jonkin koulun kokonaan, löytämään rakkautta, kasvattamaan kuntoa ja kohentamaan ulkonäköä, kolme vuotta on erittäin pitkä aika tehdä itsellään jotain.

Itse olen vasta nyt viime kuukausien, tai oikeastaan viimeisen vuoden aikana vasta kasvanut itseeni kunnolla, kun koko 24 vuotta ennen tätä on ollut aika lailla jotain järjetöntä sekamelskaa.

Sanon siis nyt sinulle, sinulle on 6 vuotta aikaa olla samassa jamassa kuin minä, että hyvin menee, itsellä toivo kyllä loppuu joskus itseni suhteen, mutten luovuta ainakaan ihan vielä :)

Ehdit tehdä vaikka mitä kuudesa vuodessa, elämä alkaa tapahtua äkkiä kahden kympin jälkeen jos sitä haluaa, voi kehittää itseään aivan eri tavalla kuin ennen, ja sinusta voi tulla vaikka mitä! Vaikka ottaisit vuoden vaan miettiäksesi niin et ole vielä hukannut mitään, ota vaikka kaksi jos siltä tuntuu :) Jos haet sitä mitä haluat et tuhlaa elämääsi mihinkään.

Älä ressaile, mutta toimi :)

Etsiskelen uusia ystäviä sumesta, kun itsellä on aika vähän tuttuja täällä suomen puolella, joten jos kiinnostaa jutella jostain, ihan mistä vaan, niin laita viestiä. Et todellakaan ole yksin vaikka siltä olisi tuntunut.

mitä on ne kokemukset,et mistään ole jäänyt paitsi se on suorittamista monella nuorella kerätä kokemuksia joita vanhempana häpeilee ole onnellinen ettei sulla ole niitä kokemuksia jonakin päivänä kohtaat mukavan miehen ja sinun ei tarvitse olla kokenut jos hän on rehellinen hän kunnioittaa ja rakastaa sinua enenpi kuin ns kokenutta ystävää

Viestisi pohjalta (ensimmäinen viesti) taidat kuitenkin olla masentunut. Kannattaa ihan oikeasti vaikka käydä kokeilemassa sitä DEPS- seulaa:

http://www.tohtori.fi/?page=3459083

Tuossa iässä normaali ihminen ei ole noin huolissaan niistä asioista, mitä mainitset. Kaikki tulee aikanaan. Itsekin pääsin naimisiin vasta 30- vuotiaana. Enkä ikinä ole menettänyt sitä toivoani.

Ihan kivastihan sinulla on mennyt. Olet varsin selkeäsanainen nuori nainen, jolla on elämä vasta edessä. Kaikki ihmiset tuntevat olonsa joskus ulkopuolisiksi ja yksinäisiksi. Se tunne on osa aikuiseksi kasvamista. Ota se haasteena. Moni ihminen ei koskaan kehity psyykkisesti aikuiseksi, koska he eivät opi olemaan sinut yksinäisyytensä kanssa. Vaikka ihminen olisi juonut alkoholia, harrastanut seksiä enemmän kuin tarpeeksi ja omaisi tuhat naamakirjakaveria, ei se tarkoita sitä että ihminen olisi henkisesti aikuinen. Ja hän olisi silloin ihan yhtä yksin itsensä kanssa kuin sinäkin. Kun hän pakenee pinnallisiin ihmissuhteisiin, sinä voit innostua musiikista, lukea kirjoja, matkustella, opiskella...Maailmassa on niin paljon tehtävää. Älä rajoita itseäsi turhaan. Kannattaa vain pitää silmänsä auki ja yrittää omaksua tietoa maailmasta, jotta oma suhteellisuudentaju kehittyy. Ei kaikki ongelmat ole niin pahoja miltä näyttävät. Kyllä ne ratkeavat ajallaan.

hei! haluaisiko antaa e-mailossasi, voitaisiin kirjoitella? :) itsekin olen yksinäinen! olen 18-v. tyttö.

Kuule mulla on iha sama olo. Paitsi oon nyt 22 ja puol vuotias mies ja siinä 23 v kieppeillä ei enää aivotkaa muutu enää.. Eli toivo on käytännössä ohi.

Tuntu niinku intissä ollessani oisin kuollu ku kaikki muut oli niin hyviä ja minä olin aina hampaat irvessä yritin sinnitellä.

Ja viha.. kauankoha sitäki on ollu.. se on estäny multa kaikki tunteet.. rakastumisen.. ihastumisen..

Huomasin muutama kuukausi takaperin kuinka teinivuosina aikuisuuteen kestänyt viha on pistänyt leukani vinoon.. Eipä enää naisiakaan kiinnosta rumaleukainen ihminen.

Ja mistä tämä kaikki johtuu? En tiedä.. Ehkä siitä kun asuin pari vuotta nuoruudessa alkoholisti isäni kanssa ja otin hänet taakakseni.

Tai siitä kun menetin ihastukseni samoihin aikoihin.

En kuitenkaan ole enää elossa, enkä tuskin enää koskaan pääse eloon. Tunnen vain suunnatonta vihaa ihmisiä kohtaan. Turha selittää miten anteeksi anto yms. voisi auttaa minua olen jo antanut kaikille kiusaajilleni anteeksi, muttei oho helpotu. Joka aamu herään yhtä vihaisena teimpä mitä tahansa.

Amiilia,

Sano vaan hep niin vien sut oluelle ja pistetään pössykkä palamaan :) Olen tosin itse jo 22v mutta elän edelleenkin kuin teini ja teen typeriä juttuja mitä ei tän ikäseltä odoteta.. Eli meitä on moneen junaan. voin sanoa että joskus tunnen itteni todella ulkopuoliseks kaveriporukassani kun oon se porukan Narri ja pelle. Tuntuu et useimmat on alkanu kattoo mua tosi paljon kieroon sen takia kun en oo "normaali". Liikaa vain energiaa ja huomionkipeyttä.

Eli yhdistetäänkö voimat ja täydennetään toisiamme? :) Oltais mahtava kaksikko tuolla maailmalla :D

Nuoruuden kunnon sekoilut loppuvat vasta 30v ja monet jotka avioituvat 20 kymppisenä niin eroavat vähän yli 30v koska on sinkkuaika jäänyt elämättä ja haluavat baanalle. Ei muuta baanalle.

Hei, Amiilia!

Luin viestisi ja tunnistin sinussa samaa surua kuin itsessäni kauan sitten. Itseäni auttoi elämätilanteen muutos ja opiskelu. Sinä olet oikeasti kuitenkin nuori ihminen ja vaikka nuoruus onkin mennyt ohi, kaikki muu on vielä edessä.

Asuin tai opiskelupaikan vaihdos (elämäntilannettasi tuntematta) voisi ehkä auttaa. Tarvitset ympäristön, jossa voit aloittaa puhtaalta pöydältä ja terapeutin, joka kuuntelee sinua.

Monella näyttäisi olevan sama ongelma tai sitten ne on vain lohduttelu yrityksiä. Itse olen 18v ja samankaltaisessa tilanteessa. Päivät vain toistavat itseään. Herätys aamupala töihin kotiin suihkuun syömään koneelle iltapala tv:n katselu nukkumaan ja sama huomenna uudestaan. Elämässäni ei tunnu olevan muuta sisältöä kuin työ josta ei kuitenkaan saa tarpeekis energiaa jaksamiseen. Mutta itse olen tilanteeni aiheuttanut mitäs olen ollut tälläinen. Kaverit kaikkosivat yläasteen loppupuolella enkä ammattikoulustakaan saanut ketään ystävää. Viimeiset 3 vuotta olen antanut kaikille ymmärtää että minulla menee hyvin vaikka todellisuus onkin toista. Minusta tuntuu että olen pääsemässä yläasteella alkaneesta masennuksesta kohta ylitse, todennäköisesti kylläkin johtuen siitä että olen kesällä menossa inttiin toiselle paikkakunnalle tutustumaan uusiin ihmisiin. Samalla kuitenkin pelkään että masennus iskee pahasti takaisin intin jälkeen.

Sun tarttis tehrä jotakin asian eteen.Kun mä olin 19 v.,niin mulla oli jo yksi lapsi ja mies.Nyt mä olen jo 62 v.Elämä on hurahtanut tosi nopeesti ohi.En kadu pätkääkään,että aloitin nuorena.Kyllä sinäkin vielä ehdit,kun alkuun vaan pääset.Ei kukaan kotoo tule hakemaan.Minä olin nuorena mahdottoman ujo ja arka,mutta otin itseäni niskasta kiinni ja menin ihmisten ilmoille.Ymmärrän toki,ettei kaikilla ole samanlaisia eväitä hakeutua toisten seuraan.

mummeli nyt: ajat on kyllä ehkä vähän muuttunut niistä sun ajoista, kun lapsia tehtiin jo alle 20-vuotiaina. kiitos kuitenkin hyvästä neuvosta -.-

Hei!

Itse olin hyvin samanlaisissa aatoksissa sinun iässäsi. Tulin pahasti 'jälkijunassa', ja koin että minussa oli jotain pahasti vialla. Asioille alkoi kuitenkin tapahtua muutosta 20 täytettyäni, muutettuni omilleni, opiskellessani löysin ystäviä. Neitsyyteni menetin vasta 21-vuotiaana ja silloin oli vasta ensimmäinen seurustelusuhde (tosin sekin oli vasta sellaista aika pintapuolista eikä niin vakavaa). Eka kertani oli suurenmoinen, ja voin väittää että jos se olisi tapahtunut tyyliin 15-vuotiaana, se ei olisi ollut yhtä suurenmoinen.... Ensimmäinen oikea, vakava suhde minulla alkoi 24-vuotiaana ja olen yhä 28-vuotiaana saman miehen kanssa. Itse koen, että hyvin ehdin 'sekoilla' ja elää nuoruuttani yli kakskymppisenäkin, enkä koe että olisin kauheasti mitään loppujen lopuksi menettänyt vaikka teini-iän sekoilut jäikin väliin. Että mielestäni turhaan pelkäät että nuoruus on nyt ohi, vaan päinvastoin kaikki on sinulla vielä edessä. Kurjaa minusta ainakin, jos joku on sinun iässäsi jo ehtinyt kokea lähes kaiken! Toivon että löydät itsellesi ystäviä, itse löysin sellaisia vasta opiskelemaan mennessäni. Peruskoulussa olin hyvin yksinäinen. Ja toivon että jaksat yrittää ja pitää mielesi aurinkoisena.

Moi!

"Kukaan ei ole halannut tai pitänyt mua kädestä viimeiseen 10 vuoteen, tunnen olevani täysin yhdentekevä ja merkityksetön. Kaipaan läheisyyttä ja toisen ihmisen kosketusta, mutta olen kykenemätön muuttamaan tilannettani"

Haluatko tilanteen muuttuvan? Oletko valmis siihen, että teet jotakin asian muuttamiseksi ?

Jos oikeasti haluat tilanteen muuttuvan, laitapa minulle mailia ja laita puhelinnumero mukaan mailiin, niin soitan sinulle.

Puhelimessa voit tutustua aluksi hieman, ja sit treffeille.

Treffeillä antaisin sinulle paljon helliä halauksia.

Haluaisin, että jokatapauksessa meistä tulisi ystäviä, ja nimenomaan sellaisia ystäviä, jotka lohduttavat toisiaan juurikin niillä hellillä halauksilla.

JOS sitten käy niin, että ainakin ihastut minuun, vaikka et ihan täydellisesti rakastu minuun, niin muista, että joskus ystävyys voi myös kehittyä rakkaudeksi - ja näin alkanut rakkaus voi olla aidosti paljon kestävämpää kuin niillä, jotka uskovat "rakkauteen ensi silmäyksellä" - tuohon jälkimmäiseen en nimittäin usko, koska tuo "ensi silmäyksellä" paljastaa kyseisen "rakkauden" perustuvan pääasiassa ulkonäköön, jolloin rakkaus on väärä sana kuvaamaan tilannetta - kyse on enemmänkin ihastuksesta.

Itse olen hellyydestä ja läheisyydestä tykkäävä mies, joten olisi ihanaa tavata kaltaisesi hellyyttä kaipaava tyttö!

joten kirjoitapa mailia minulle: mikanhki at yahoo com

Kuvan lähettäminen ei ole pakollista, sillä minulle on tärkeintä rakastava luonne, ei ulkonäkö.

Itse olen hoikka, mutta en pelästy jos painosi ei olisikaan aivan ihannemitoissa.

moi

"Itse olen hoikka, mutta en pelästy jos painosi ei olisikaan aivan ihannemitoissa. "


Nykyajan käsite miehillä on aivan liian naurettava. En ymmärrä sitä miksi mies haluaa olla hoikka? :) Niinhän se menee että äijät haisee ja äijät lihoo, akat laihtuu.

Neitimäinen mies haluaa olla siis kuin neidit?
Ja itselleni ihan samantekevää jos nainen vähän pullukkakin on, osalle se jopa sopii.
Itse en ainakaan ikinä tule laihtumaan. Miehen kuuluu olla läski ja sopii miehuuteen. Mies ei häpeä itseään vaan nauraa vaan ja hohottaa.

Sama juttu mulla. Oikein pelästyin aloittajan tekstiä, koska se tuntui niin tutulta, aivan samoja ajatuksia. Toivonkin, että hänellä olisi nyt kaikki paremmin, koska kirjoitushan on pari vuotta vanha.

Minulle käy varmaan niin, että sitten jos muuton jälkeen sosiaalinen elämäni piristyisi niin olisin muista varmaan tosi lapsellinen.Tarkoitan sitä, että eläisin jotain teini-ikää, kun joillakin olisi jo perhe. No, vasta parikymppiä tulee syksyllä täyteen, mutta kuitenkin pitäisi olla jo aikuinen, eikä mikään lapsellinen teini enää. Miten kukaan ymmärtää, kun en kuitenkaan voi/kehtaa kaikkea tunnustaa? Siksi haluaisin kaveriksi samassa tilanteessa olleen tai olevan, koska silloin asioiden paljastaminen ei olisi niin vaikeaa ja siitä ei koituisi mitään harmia.

Minun ja sellaisen suositun sosiaalisen ihmisen välissä on suuri kuilu. Se on pilannut jo monia tilanteita, kun toinen on halunnut tutustua ja asiat ovat paljastuneet. Tuntuu, että kaikki ihmiset kaikkoavat sen jälkeen. Ja se, että toinen on niin suosittu ja minä en. Siinä on kaikki mennyt hukkaan ihan siitä kaverista poikakaveriin asti. Ei ole kivaa, kun toisille tuntuu olevan häpeä olla kaverini, vaikka ei minussa mitään vikaa ole. Tai sitten on, kun en tunnu osaavan elää tässä yhteiskunnassa. Mutta en kuitenkaan ole mikään toivoton tapaus vähän hukassa kuitenkin näiden kaikkien asioiden keskellä.

Sekavat ajatukset ja sekavaa tekstiä :)

Pakko kertoa omia ajatuksia tähän vanhaan ketjuun. Olen siis mies, jo kolmekymppinen, ja itsellänikin ne teini-iän sekoilut jäivät jotakuinkin väliin. Syynä moiseen oli se, kun kavereita ei ollut ja olin aika arka menemään tuosta vain muiden seuraan. Koko yläasteen ja ammattikoulun ensimmäisien vuosien ajan olin aika tiiviisti kotona vapaa-ajat, enkä missään kaupungilla, huoltoasemalla tai ostarilla hengaamassa. Saati sitten ollut ryyppäämässä jossain kotibileissä, kaaupungilla tai koulun pihalla. Sama juttu seksi ja seurusteluasioiden suhteen. En ollut edes suudellut ketään.

Kaikki ensimmäiset kokemukset alkoholista tapahtuivat vasta täysi-ikäisyyden puolella, ja seksi sekä seurustelukokemukset vieläkin myöhemmin, päälle parikymppisenä. Voin myöntää, että minustakin jossain vaiheessa tuntui juuri samalta kuin ap:llä, ja jossittelin että jos ja jos olisin silloin jo tehnyt niin ja niin, niin olisinko nyt kokeneempi ja sitä myötä monet asiat paremmin?

Nyt kun on jo vähän ikää ja järkeä tullut, niin enään ei juurikaan kaduta se, kun teini-iän sekoilut väliin jäivät. Saattoi olla jopa hyväkin. Se teini-ikä kun on niin paha ikä, jolloin sitä on altis monille pahoille houkutuksille, ja kuinka paljon kuulee teinien alkoholin käytöstä aiheutuvista seurauksista, sekä teinien ihmissuhdeongelmista, joilla voi myös olla vakavia seurauksia. Säästyin siis monelta pahalta, ja onpa tuota ehtinyt hyvin myöhemminkin ottaa alkoholia sen mitä olen ottanut ja seksi ja seurustelukokemuksia hankkia, vaikka ei niitäkään nyt ole mitenkään paljon ollut. Muutenkin ne teini-iän sekoilut joista jossakin iässä haaveilin, niin tuntuvat nyt lapselliselta ja ajattelen että ihan hyvä että väliin jäivät. Jos jossain näen vetelehtivän ja selvästi tekemisen puutteessa olevan teinilauman, niin ajattelen aina että onneksi en ole enään tuossa iässä, kun ei se varmaan aina niin helppoakaan ole.

Ei siis kannata murehtia menneisyyttä, vaan keskittyä tulevaan ja sitä kun ei tiedä kuin kivaa siellä tulevaisuudessa voi vielä eteen tulla, ja koskaan ei ole mikään myöhäistä.

Oon ihan samanlainen kuin ketjun aloittaja. 19 vuotias mies ja mitää saanut elämässä aikaan...

No eipä tuo sinun tilantees vielä kovin kamala oikeasti ole, siis 19-vuotias... Täällä puhuu 29-v mies ja saavutuksina kaks parisuhdetta ja muutama mukaan tempastu tyttö baarista, alkoholismia, yksinäisyyttä, ihan muutamia kavereita ja toki masennusta tästä kaikesta. En sano että pitäs mun hölmölle toiminnalle verrata mutta elämää on tarkotus kattoa eteenpäin, ei taaksepäin.

Itse olen 22v mies ja samassa tilanteessa. En ole koskaan käynyt baareissa koska en pidä känni-ääliöinnistä, ainakaan huonossa seurassa. Jossain älykkäässä ja mukavassa seurassa olisi kyllä kiva ottaa rennosti ja irrotella. Koko peruskoulun ajan olin koulukiusattu ja en ole käytännössä edes koskenut tyttöä/naista.

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut aloituksen, olen 22v kundi, olen jo luovuttanut elämän suhteen aikoja sitten